Aamu alaleirissä valkeni – tai oikeastaan ei valjennut, vaan pysyi harmaana ja sateisena. Harmaat pilvet roikkuivat matalalla vuorten väliin juuttuneina. Leirin polut täyttyivät lätäköistä ja kurasta, joka hiljalleen hivuttautui aamutoimissaan puuhailevien kiipeilijöiden housunpuntteja pitkin.

Yön aikana olin havahtunut useaan otteeseen kylmyyteen. Pimeät tunnit ja kananlihalle nouseva iho pistivät miettimään, kuinka makuupussi riittäisi ylempänä, kun täällä alhaallakin oli näin kylmä. Keräsin vaatteita makuupussin sisälle lisälämmikkeeksi ja lohduttauduin ajatuksella, että ylhäällä kamppailisimme lunta ja jäätä vastaan. Ne –ainakin nyt – tuntuivat helpommalta vastukselta kuin salakavalasti kaikkialle ylettyvät kosteuden kalvakkaat sormet.
Vesivanat valuivat pitkin teltan seiniä. Kiristin pussin suun mahdollisimman pieneksi, heiluttelin varpaitani ja hieroin käsivarsia lämpimämmiksi vilpoisilla sormillani.
Olin helpottunut, kun kello naksahti kuuden kohdalle, ja leiri alkoi heräillä uuteen päivään.

Kiipeilyparinikin oli palellut yöllä, ja vaikka Heikki ei paljoakaan virkkonut, jäykistä liikkeistä saatoin nähdä, että kylmyys oli tehnyt ikävyyksiä hänen selälleen. Myös Mike nousi istumaan yskien ja aivastellen. Kaukasuksen sää oli ottanut ensimmäisen erävoiton.

Aurinko saapui aamuumme teltan oviaukkoon ilmestyvien Eddien hymyilevien kasvojen muodossa. Mies ojensi minulle kupillisen höyryävää teetä, ja kertoi irvistellen, ettei ensimmäinen leiriyö ollut hänelläkään mennyt mutkattomasti, vaan runsas vesisade oli ryöpynnyt telttaan ja suoraan Eddien makuupussiin.

Lämpimän teen joukosta löytyi pieniä tuoreen inkiväärin palasia. Liikkeelle lähtö vetristi kylmän kangistamat nivelet, pienen päänsäryn tulkitsin optimistisesti akklimatisaation käynnistymisen merkiksi. Peukalovarpaan nivelen kohdalla olevan mustelman peitin Compeed-laastarilla, jotta saisin lisäpehmustusta kenkien sisään. Päätä pyöritellen hymyilin teltan ohuiden seinien läpi tasaisena virtana kantautuvalle Eddien pulputukselle ja muiden tiimiläisten unisille vastauksille.

Tänään nousisimme ensimmäisen kerran ylempään basecampiin (Advanced Basecamp) 3800 metriin ja palaisimme sitten takaisin alas nukkumaan ja antamaan akklimatisaation pöhistä kropassa.

Aamiaisella messihuoneen vihertävässä valossa meille selvisi haaste, jota emme olleet osanneet ottaa huomioon: idea oli, että kantaisimme varusteet kahdessa erässä yläleiriin. Palatessa pitäisi varusteet tuoda yhdellä kantamisella.
Päivärepullani (jonka tilavuus on 40 litraa) saisin kyllä varusteet kahdessa osassa ylös. Mutta ongelmaksi muodostuisi se, että paluumatkaa varten tarvittaisiin toinen kassi, eikä iso North Face -laukku ei tietenkään olisi hyvä kannettava 1100 metrin vertikaalinousua (tai -laskua). Sama ongelma oli useilla muilla ryhmän jäsenillä. Vain Miken kantamus mahdollisti kahden laukun kiinnittämisen toisiinsa – ja apuopas Diman mukaan edessä olisi haastavaa kivikkokiipeämistä, mikä ei valtavien kuormien kanssa ole turvallinen yhdistelmä.

Toinen hankaluus oli, että vaikka kiipeilyparini ei valittanut, näin hänen asennostaan, liikehtimisestään ja ilmeistään, että selkään koski paljon. Ongelma oli Heikille entuudestaan tuttu, samoin toimenpiteet sen korjaamiseksi, ja olimme varmoja, että huiputusyritykseen mennessä se saataisiin kuntoon. Mutta juuri nyt ajoitus oli varsin hankala.

Tietysti omaa hölmöyttä, ettemme olleet asiaan keskittyneet etukäteen. Ehkäpä pisaran voi laittaa vielä vähäisen expedition-kokemuksen piikkiinkin. Saamamme ennakko-ohjekaan ei asiaan ollut kantaa ottanut. Siinä oli vain todettu, että kantajia olisi saatavilla tarpeen mukaan. Mutta nyt Dima ilmoittikin olkiaan kohauttaen, että oli kauden loppu ja kantajat pääosin poistuneet alueelta.

Pienen häslingin jälkeen päädyimme siihen, että veisimme tänään ylös yhden ison kassin ja yhden päivärepun ja ylihuomenna toisen vastaavan satsin. Näin voisimme lastata raskaat tavarat pienempään ja ergonomisesti parempaan päiväreppuun ja pakata isoon kassiin vain kevyitä paljon tilaa vieviä tavaroita kuten makuupussit. Minä ottaisin päävastuun raskaammasta lastista, jotta Heikki saisi mahdollisimman rauhassa vetreyttää selkäänsä, mutta vuorottelisimme tarpeen ja mahdollisuuksien mukaan. Paluumatkalla tarvitsisimme kantajan apua, sillä ei olisi mitenkään mahdollista kummankin kantaa kahta laukkua takaisin alas. Paluumatkan ongelman jakoi koko ryhmä, ja Dima lupasi löytää meille kantajia auttamaan paluumatkassa.

Lounaalla esiin nousi toinenkin hankaluus. Lieneekö johtunut kiipeilysesongin loppuaikojen alhaisista varastoista, mutta meille tarjoillut ruoka-annokset olivat auttamattoman pieniä. Kaikki lähes nuolivat lautasensa, mutta kun muutama nälkäiseksi jäänyt pyysi lisää, sillä edessä olisi tiukka päivä, apuoppaamme Dima kohautti olkiaan ja vastasi, ettei enempää ruokaa ollut. Epäuskoisina täydennystä pyytäneet tuijottivat tyhjiä lautasiaan. Kuin pisteenä i:n päälle keittiön valot sammuivat. Ruokailu oli päättynyt ja oli aika lähteä.

Vaellus ylempään basecampiin kesti viitisen tuntia. Aloitimme edellisenä päivänä tutuksi tullutta polkua ylös joen vartta ja jatkoimme halki “lentokentäksi” kutsutun valtavan, hiekan ja heinän peittämän tasanteen. Sen toisessa laidassa nousimme jyrkkää kivikkopolkua harjanteelle, joka johdatti meitä yhä jyrkkenevää reittiä ylös.

“Lentokenttä” oli ryhmämme saksalaissyntyisen Michaelin isän asemapaikka toisen maailmansodan aikana, ja täällä käytiin hurjia taisteluita. Nyt 73-vuotias poika Michael vaelsi saman alueen halki kohti vuoren huippua seitsemän muun kansallisuuden edustajan kanssa.

Aamun haasteiden jälkeen kaikki lähtivät liikkeelle hiukan vaisuina, mutta nopeasti kasvava tiimihenki alkoi pian paikata tunnelmaa. Moninainen ryhmämme oli täynnä mielenkiintoisia persoonia, jotka olivat kaikki sitoutuneet yhteiseen tavoitteeseen. Innostus nousi kohisten kauniin erämaan poluilla askeltaessamme kohti ylä-basecampiä, joka olisi keskeisin tukikohtamme tämän seikkailun aikana.

Maiseman vihreys muuttui hiekkaisen ruskeaksi, jota yhä suuremmat, harmaat kivikkoalueet enenevässä määrin hallitsivat. Hämmentävintä Kaukasuksen erämaassa on ehkä sen mittasuhteet: mikään ei ole pientä, mihinkään ei ole lyhyt matka eikä yksikään etäisyys taitu nopeasti. Olet kuin peukaloinen jättiläisten maassa, ja koska aivan kaikki on niin käsittämättömän valtavaa, hetken kuluttua et enää osaa hämmästellä suuruutta. Hyväksyt vain itsesi yksittäisenä lumihiutaleena loputtomassa hangessa.

Ilma oli rapsakan kirpeä. Silloinkin kun aurinko paistoi, oli lämpö iholla vain pinnallinen hipaisu – kuin auringonsäteiden terä olisi tylsynyt matkalla halki kylmien ilmamassojen. Heti kun pienikin pilvenhattara eksyi valon tielle, muuttui ilma teräväsärmäisen kalsaksi.
Koko reissumme ajan sää toimi kuin ilmojen haltijat olisivat seuranneet kelloa: Ensimmäistä aamua lukuunottamatta aamuisin sää oli parempi, usein jopa aurinkoinen. Kolmeen mennessä iltapäivällä pilvet olivat kohonneet horisontista. Neljään mennessä tuuli ja satoi, alempana laaksossa vettä, ylempänä lunta. Parin kolmen tunnin kuluttua sää taas selkeni; alhaalla laaksossa pilvet jäivät viipyilemään vuorten väliin, ylempänä vuorella taas saimme useimpina iltoina todistaa kyyneleet silmiin nostattavan kauniita auringonlaskuja.

Matkalla ala-basecampistä ylempään kohtaamamme muutamat ryhmät olivat pääosin vaeltajia, eivät kiipeilijöitä. Tuntui kuin tällä syrjäisellä reitillä olisi vallinnut vuoren eteläpuolta iloisempi ja avoimempi tunnelma. Olimme Heikin kanssa jo aiemmin kiinnittäneet huomiota siihen, että ensisilmäyksellä kopeakatseiset venäläiset taisivatkin olla ennemminkin ujoja kuin tylyjä. He saattoivat vastata tervehdykseen vältellen tai vaisusti, mutta kohdatessaan ystävällisen katseen ja huomatessaan, ettei heiltä odotettu virheetöntä englannin kielitaitoa, he yleensä muuttuivat valtavan ystävällisiksi. Yhteisten sanojen puuttuessa sanomat saatiin perille elein ja ilmein.

Kiipeilyparini on ennenkin hämmästyttänyt minua kyvyllään omaksua nopeasti uuden kielen sanoja ja soveltaa oppimaansa. Heikki on myös jonkin verran reissannut Venäjällä aiemmin ja nyt hän laittoi parastaan käydessään ohikävelyn mittaisia keskusteluita vastaantulijoiden kanssa vuoripoluilla. Hämmästellessäni erästäkin kymmenen repliikin mittaista venäjänkielistä vuoropuhelua, Heikki purskahti nauruun:

– En minä oikeastaan itsekään tiedä, mitä sanon. Sanon vain kaikki oppimani asiat ja sanat peräkkäin – he vaan ilahtuvat varmaan yrityksestäni ja pyrkivät tulkitsemaan siitä jotain järkevää!

Jäätikkö oikealla, kivikko vasta varjona vasemmassa laidassa ja Elbrusin läntinen huippu kurkistaa pilvien lomasta

Jäätikön ilmestyessä näkyviin alkoi myös korkeus tuntua. Tuijotin kaukana edessä siintävää, lähes pystysuorana nousevaa massiivista kivikkoa ja tunsin hengästyväni jo sen näkemisestä. Olimme nousseet jo noin tuhat vertikaalimetriä sinä päivänä. Oli vasta toinen päivämme vuorella, joten hapottavat reidet ja keuhkot kylkiluita vasten puristava huohotus eivät olleet odottamattomia vieraita.

Kivikko muuttui kivisestä harjanteesta aaltoilevaksi leveäksi seinämäksi, jota kiipesimme yläviistoon. Niin liikkuvassa kivikossa en ole aiemmin ollut. Oli kuin jokainen kivi olisi ollut joko suoraan jään pinnalla tai liukuvan hiekan päällä.
Kieli keskellä suuta pidimme katseen tiukasti edessä seuraavaa luotettavaa askelmaa etsimässä. Samalla yritimme kutistaa hartiat mahdollisimman kapeiksi kypärän reunojen alla, sillä ympärillämme ropisi tasaiseen tahtiin ylhäältä putoilevia kiviä, joiden koko vaihteli peukalonpäästä jalkapalloon.


Kukaan ei puhunut mitään, kun keskityimme tasapainoilemaan kivillä ja tarpomaan valuttavassa hiekassa. Yritimme edetä mahdollisimman nopeasti ylös seinämän aaltoilun muodostamista kouruista, jotta minimoisimme putoilevien kivien osumisen mahdollisuuden. Tiukasta keskittymisestä johtuikin varmaan se, että olimme jo miltei perillä, kun oivalsin kaukana yläoikealla vihreän peltisen rakennelman, joka näytti painovoimaa uhmaten roikkuvan mahdollisimman kaukana kiviharjanteen päässä, suoraan jäätikön reunan yläpuolella.

Pahamaineinen wc jyrkänteen reunalla

– Katsokaa tuonne, tuolla se on! Advanced basecamp! huusin innostuneena ja melkein tikahduin, kun samalla hetkellä katseeni siirtyi hiukan ylemmäs ja näin kauniissa auringonpaisteessa kylpevän kaksoishuipun. Se oli lähempänä kuin kertaakaan aiemmin – melkein saatoin koskettaa sitä!

Vain puolta tuntia myöhemmin astelimme ensimmäistä kertaa ylempään, kapealla kiviharjanteella sijaitsevaan ylä-basecampiin, josta tulisi yksi lempipaikoistani tällä vuorella. Ensiksi havaitsemani parakki oli leirin vessa, joka oli asianmukaisesti sysätty kiviharjanteen kauimmaiseen reunaan. Keskellä leiriä sijaitsi messirakennus. Messin ympärille kivikkoon oli ripoteltu kuin huolettoman näköisesti huiskaisten joukko matalia, peltisäilykepurkin näköisiä majoitteita, joihin niissä majoittumaan mahtuvien neljän ihmisen piti vuorotellen kontata sisään. Keskellä leiriä oli korkeampi, puoliympyrän muotoinen maja, jossa oli paikat jopa kymmenelle ihmiselle. Paikasta toiseen kuljettiin kivien välissä luikertelevia polkuja. Esimerkiksi reitti wc:lle vaati laskeutumista kapeaa polkua pitkin valuvalla hiekkarinteellä – mikä teki erityisesti yöllisistä vessareissuista jännittäviä.

Ylä-basecampin kylpyhuone on varustettu huippumaisemilla

Uskomattominta tuossa karulla tavalla kauniissa paikassa oli se, että suoraan harjanteen toiselta puolelta alkoi jäätikkö, joka nousi kohtisuorasti satulaan. Lumoava Kaukasuksen kuuluisin kaksoishuippu seisoi ylväänä yläpuolellamme ja antoi auringon sivellä kylkensä hohtomaalillaan.

Tänne majoittuisimme ylihuomenna – mutta valitettavasti vielä tänään marssisimme alas vesisateen täyttämään laaksoon. Vastentahtoisina palaamaan alas tyhjensimme reput kantamuksista ja nautinnollisesti köllötimme auringon lämmittämillä kivillä. Tuijotimme valkoista maisemaa ja yritimme hahmottaa vuoren valtavasta sylistä pikkuruisen polun, joka lopulta johdattaisi meidät kohti huippua. Jopa Lenz Rocks (4600 m), jonka tuuliseen kivikkoon yrittäisimme päästä viimeiseksi yöksi ennen huiputuspuristusta telttoihin lepäämään, näytti olevan miljoonan kilometrin päässä.

Kerätessämme voimia paluumatkalle keskustelimme – mistäpä muustakaan kuin huipulle pyrkimisestä. Olimme jo huomanneet, että tiimi tuntui varsin tasavahvalta, ja jo näin lyhyessä ajassa olimme saaneet luotua hyvää yhteishenkeä.
Apuopas Dima kuitenkin herätti tiimissä huolestumista. Nuori mies oli jo kertonut, ettei hänellä ollut varsinaista oppaan koulutusta (“Tosin isäni kyllä kouluttaa oppaita, joten sehän on aika sama.”) ja nyt kävi ilmi, ettei Dima ollut koskaan aiemmin huiputtanut Elbrusia pohjoispuolelta (“Olen kyllä yrittänyt”, hän vastasi aikansa kierreltyään).

Vastentahtoisesti jätimme lopulta myöhäisen iltapäivän auringossa kylpevän yläleirin palataksemme alapuolellamme odottavan harmaan pilvimassan läpi sateiseen alaleiriin.
Matkalla vesisade rysähtikin oikein kunnolla niskaamme, ja leiriin päästessämme kylmyys oli uinut kuorivaatteiden alle ja tuntui kalisevissa luissa asti.

Illalla jatkoimme keskustelua tiimin kesken. Kaikkia huoletti nuoren apuoppaan selkeä epävarmuus ja pääoppaamme haluttomuus yrittää kommunikoida tiimin kanssa kunnolla; antaa kiipeilyyn yleensä kuuluvia briiffejä tai vastata kysymyksiin. Ryhmän jäsenet pohtivat muun muassa, miten oppaat jakautuisivat itähuipulle pyrkivien norjalaisten kanssa, mitkä olivat reittimahdollisuudet ja sääennuste. Entä kuinka varusteet tuotaisiin paluumatkalla alas, kun kantajien saaminen Diman mukaan oli lähes mahdotonta – ja tietenkin mitä tapahtuisi, jos joku sairastuisi tai uupuisi matkalla. Jos saisimme huiputukseen vain kaksi opasta seitsemälle hengelle, olisi se alle vaatimuksen (vaadittu suhde 1:3) ja nostaisi merkittävästi keskeytysriskiä. Dima ei ollut koulutettu opas, joten hän ei todennäköisesti voisi toimia ilman Sashaa. Eli pahimmillaan meillä olisi vain yksi täysimääräinen opas.

Heikki ja minä olimme varsin hyvin tutustuneet viimeistä Seven Summits -vuortaan kiipeävän Mikeen, ja myönnettäköön, että Team Antipodiksi nimetty kolmikkomme oli kaikille meille taktisestikin hyvä ratkaisu. Mike on kokenut kiipeilijä ja hyvin perehtynyt reittiimme ja vuoreen. Hänellä oli vahva motivaatio vuoren huiputtamiseen ja mielelläni ajattelisin, että ehkäpä hänkin tunnisti meissä vahvuutta. Illalla sateen ropistessa alaleirissä telttojen kattoon, viimeisenä ennen nukahtamistaan Heikki kysyi, mitä Mike ajattelisi, jos opasvajeen vuoksi syntyisi tilanne, jossa huiputus uhkaisi keskeytyä. Miken sanat jäivät leijumaan pimeään telttaan:

– Minä menen ylös vaikka yksin.

Iltamaisema ylä-basecampistä