Category: harjoituspäiväkirja Page 2 of 3

Huijataan painovoimaa! – Dolomiitit kutsuvat

“Oletteko valmiita Dolomiiteille? Olosuhteet täällä ovat aika haastavat. Maaliskuun jääkiipeilyviikkomme jälkeen sää pysyi melko lämpimänä, kunnes takatalvi iski huhtikuussa: lunta oli jopa viisi metriä 3000 metrin korkeudessa! Itse asiassa olen olosuhteiden vuoksi hiukan epäileväinen, onnistuuko Cima Granden huiputuksemme… mutta pysytään optimistisina! Lumi sulaa nopeasti, ja jos saamme tänne pari lämmintä viikkoa ennen tuloanne, tilanne voi olla ihan toinen…”

Tre Cime di Lavaredo
kuva: Internetin yleiset lähteet
Noin alkoi pari viikkoa sitten tullut vuorioppaamme Fabrizion WhatsApp-viesti. Laskin puhelimen kädestäni ja annoin ilon ryöpsähdellä ylitseni: lähtö oli jo niin lähellä! 
Kevään viikot olivat kuohuneet ohitseni kuin sulavan jäätikön reunalta ryöppyävä joki, ja kuin varkain lähtöpäivä oli hiipinyt lähemmäs. Tämä matka tulee olemaan huikean jännittävä monessakin mielessä: Tietenkin tärkeintä on päästä vuorille. Voi kuinka olenkaan odottanut sitä! Toinen asia on, että “viimeisen harjoitusleirin” alkaminen tarkoittaa myös sitä, että kauden päätavoite, jota varten valmistaudumme Dolomiiteilla, lähestyy. Jäljellä on enää valmistautumisen pari viimeistä kuukautta, loppukiri.
Erityisen jännittävää on se, mitä tällä reissulla tehdään: maaliskuisen Dolomiittien matkan keskittyessä jääkiipeilyharjoitteluun, tällä kertaa kalliokiipeillään. Hurraa, pystysuorat seinät kutsuvat!

Harjoittelua Dolomittien jääseinillä, maaliskuu 2019

Olen aiemmin kokeillut kalliokiipeilyä Suomessa kaverini Sakun opastamana. Nyt takana on kymmenittäin, tai ehkä jopa sataluvuille kivunnut määrä tunteja enemmän harjoittelua sisäseinillä kuin tuolloin muutama vuosi sitten, kun lähdin kohti ensimmäistä kalliokiipeilykokemustani. Ihan vellit housuissa en siis ole: vaikka edelleen olenkin ihan alkutekijöissä kalliokiipeilyn suhteen, olen kuitenkin jo hiukan enemmän ehtinyt rimpuilla köysissä maan ja taivaan välillä. Eikä pidä unohtaa kiipeilyvalmentajamme Axelin (Lindfors) taitavassa opastuksessa saavutettuja oivalluksia painovoiman huijaamisesta!
Mutta kallio- ja seinäkiipeilyä ei pidä erehtyä niputtamaan samaksi lajiksi. Muistan elävästi, kuinka ensimmäisen kerran seisoin pystysuoran kallion alapuolella ja tuijotin seinää epäuskoisena. Poissa olivat sisäseinien värikkäät otteet ja vakaat olosuhteet. Tilalla oli sileä, kylmä kiviseinä, jonka pinnassa en ensisilmäyksellä nähnyt ensimmäistäkään edes etäisesti otetta muistuttavaa kohoumaa. Mustelmitta ei taaskaan selvitty, ja oppia tuli enemmän kuin yhdellä kertaa pystyy omaksumaan. Jos haluat lukea, kuinka siinä kävi, teksti löytyy täällä: Kalliokiipeilyn kolhuinen kuningatar (pahoittelut vanhojen tekstien rikkoutuneista kuvalinkeistä). 
Vaikka siis olen nyt köyden varassa jo enemmän sätkinyt ja muutamia kertoja kiviseiniäkin kokeillut, on kokemuspohja Italian kalliokiipeilyseikkailuamme varten optimistisestikin ajateltuna ohut. 
Kalliokiipeilyn opiskelun näkökulmasta kohteemme on täydellinen: Tre Cime di Lavaredo on Italian Dolomiiteilla sijaitseva vuoriryhmä, jonka kolmesta päähuipusta korkein, Cima Grande (2999 metriä), on ensimmäinen tavoittelemamme huippu. Jättiläismäisen suden hampaita muistuttava vuoriryhmä on valtavan kaunis ja maastoltaan paljolti samankaltainen kuin elo-syyskuun taitteen kohteemme Matterhorn. Samaa maastotyyppiä edustaa myös Dolomiitti-matkan toinen huiputuskohteemme Monte Cristallo (3221 m).

Vaikka Matterhornin ei nyt ihan “cliffhangeria” ole, vaelluskiipeämisen sijaan edessä on paljon “neliraajatyöskentelyä” ja haastavampia ympäristöjä kuin mihin olemme aiemmilla reissuilla tottuneet. Kiipeily on niin sanottua mixed-kiipeilyä, joka yhdistää erilaisia alustoja ja ympäristöjä (kallio, lumi ja jää). Se on teknisempää ja haastavampaa kuin mitä olemme tähän asti tehneet. Siinäpä yksi tärkeä syy siihen, miksi suuntaamme nyt Cima Grandelle ja Monte Cristallolle. Fabrizion mukaan nämä vuoret ovat erinomainen mahdollisuus harjoitella Matterhornin kaltaisissa olosuhteissa toimimista alempana, missä korkeuden vaikutus ei ole niin suuri. 

Tämä kiipeilyreissu on myös toinen – ja viimeinen – välitarkastus Fabrizion kanssa, että olemme riittävässä kunnossa Elbrusin pohjoisreitti & Matterhorn -yhdistelmää varten. Viime kertaisesta positiivisesta palautteesta (se löytyy täältä: Lumivyöryvaara Hypercoldailla) huolimatta minua jännittää hiukan Fabrizion palaute. Elbrus–Matterhorn -yhdistelmä on haastavuudessaan tiimillemme nousu uudelle tasolle, askel kohti korkeampia tavoitteita. 
Lähtöjännityksen keskelläkin mieleni pohjavire on rauhallinen. Olen tyytyväinen siihen, kuinka kurinalaisesti treenaaminen on sujunut kevätkaudella.
Kun pysähdyin pohtimaan kuluneita kuukausia ja etsimään kehityksen merkkejä, löytyi useampiakin positiivisia asioita, joiden merkitystä kokonaiskuvassa en ehkä ole huomannut arjen hulinan keskellä. Esimerkiksi pari viikkoa sitten aamukahvipöydässä keksimme ex tempore, että “mitä jos juostaan tänään puolimaratoni?” Odotin siis uuvuttavaa kokemusta, varsinkin kun emme mitenkään tankanneet tai valmistautuneet, ja kyseessä oli ensimmäinen yli 15 kilometrin mittainen matka minulle. Päinvastoin, tyttäreni cheerleading-kisakatsomossa juuri ennen lähtöä hotkaisin hätäisesti croisantin, kun huomasin, etten ollut syönyt kunnolla. Tottakai jälkikäteen kehoni tiesi juosseensa, mutta odotukseni todella ylittyivät, sillä koko 21 kilometrin matka taittui kepeästi jutustellen (sanoisin jopa helposti, jos kehtaisin, mutta se tuntuisi nokkavalta).
Toinen esimerkki kehityksestä löytyy punttisalilta, missä treenaamme kahdesti viikossa; napakan voimatreenin ja hektisen HIIT-treenin. Valmentajamme Jaanan ohjeistuksen mukaiset vastukset ja toistomäärät ovat nousseet viikkojen kuluessa merkittävästi. Mutta todellisesta kehityksestä kertonee se, että melkein huomaamatta olemme vielä lisänneet kummankin treenin perään ylimääräisen, noin sadan vatsalihasliikeen osion.
Mutta turha tässä on kehuskella. Ihan tuttuun tyyliin treeni ei ole aina luistanut, ja kaikenlaista kolhuakin eteen on tullut, kuten urheilussa tapaa tapahtua. Esimerkiksi kyynärvarsien ärhäkkä tulehdys esti käsivarsien treenaamisen kuuden viikon ajaksi. Välillä treenitulokset ovat kyykänneet ihan puhtaasti arjen vauhdikkuuden väsyttäminä. 
Jalkavaivainen Elbrusilla
kuva Max Edin

Oikean jalan oireilun syykin lopulta paljastui magneettikuvauksissa ja ENMG-hermoratatutkimuksissa: Monte Rosan loukkaantuminen oli aiheuttanut oikean jalan tuntohermoon vamman, joka ortopedin mukaan on pysyvä. Aluksi kirurgin parantumattomaksi luokitteleman vaurion diagnoosi toi pilviä taivaanrantaani. Mutta sitten toivon kipinä löytyi akupunktiosta, jolla jalan oireita on tähän astikin helpotettu. Toimitin lääkärinlausunnot akupunktiohoitaja Ossi Airaksisen katsottavaksi, ja ilokseni sain toivoa herättävän arvion, että akupunktion avulla saatetaan pystyä parantamaan tilannetta merkittävästikin. Hoito on nyt aloitettu, ja kerron etenemisestä, kunhan pääsemme hiukan eteenpäin.

Kokonaistilanteeseen olen kuitenkin tyytyväinen,  ja melkein uskallan arvioida olevani paremmassa kestävyyskunnossa kuin koskaan aiemmin. Aina tietenkin voisi olla enemmän ja paremmin, mutta viimeksi Elbrusille lähdettäessä mieltä vaivannut epävarmuus omasta valmiudesta on – ainakin juuri tällä hetkellä – poissa. Se on palkinto tehdystä työstä!
Tätä kirjoittaessani aikaa Fabrizion viestistä on kulunut pari viikkoa, ja lähtöön on enää pari yötä. Laukut makaavat puoliksi pakattuina eteisen lattialla. Vaikka tunnen katseeni kiinnittyvän jatkuvasti tiukemmin parin kuukauden päässä olevaan isoon tavoitteeseen, on onnellista tuntea, kuinka vaimea kaipuu kivisille poluille voimistuu kevyestä tykytyksestä jylinäksi korvissani ja vaatimukseksi veressäni. Pari yötä ja olen taas vuorilla!
Vatsassa kutittaa ihanasti. Kohta näen kauniit huiput vasten sinistä taivasta, ja se kirkastaa ajatusta, miksi tätä tehdään. Pian tunnen taas pinnalta lämpimän, karhean kiven sisästä kämmentä vasten painautuvan viileän voiman, joka saa sydämen laulamaan vuorituulen mukana. 
Olethan valmis, taas mennään!
Dolomiittien kauniita maisemia maaliskuussa 2019
p.s. Kerron taas reissukuulumiset mahdollisimman nopeasti matkan jälkeen täällä blogissa, mutta pikaiset päivitykset löydät Instagramistani ja Facebookistani.

Jännitysnäytelmä Damokleen Miekan terällä

5.3. La Spada di Damocle

Janiina Kauppinen Dolomiiteilla
Toisen reitin maaliintulo
kuva: Fabrizio Della Rossa

Aamuaurinko oli jo korkealla, kun pysäköimme pikkuruisen menopelimme laskettelukeskuksen parkkipaikan takakulmaan piiloon.
– Vuoristo-oppaat saavat pysäköidä näillä paikoilla ilmaiseksi, mutta eihän kukaan tunnista tätä autoa, kiipeilyoppaamme Fabrizio harmitteli.

Tavallisesti aurinkoisen Fabrizion leuan tiukka kulma taisi olla pysäköintilupaa laajempi asia, sillä mies oli aamulla saanut kaksi puhelua: vakuutusyhtiöltä kielteisen päätöksen jokeen pudonneen pakettiautonsa korvaamisesta sekä korjaamolta tiedon, että ylös hinattu pakettiauto oli korjauskelvoton. Noiden puheluiden myötä Fabrizion suunnitelma tämän kevään kuukauden kiipeilymatkasta Himalajalle haihtui savuna ilmaan. Vatsani puristui sykkyrälle katsoessani hänen sisällään selvästi aaltoilevaa pettymystä, ja muistin oman pitkään kestäneen harmistukseni Elbrus-paluun siirtymästä. Mieli myötätunnosta vaisuna asettauduin paikalleni Fabrizion taakse pienessä jonossamme, ja aloitimme taipaleen ohi laskettelurinteiden ja ylös metsäistä vuorenrinnettä.

Edellisen päivän kiipeilyn tuoma väsymys tuntui yllättävän voimakkaana. Jäähakusta saanut silmänympärykseni oli yön aikana mustunut ja turvonnut lisää, ja se tykytti ärhäkästi. Kyynärvarsia särki ja pohkeita jomotti. Jo parinkymmenen minuutin kävelyn jälkeen jalat tuntuivat uupuneilta ja reidet hapottivat. Onneksi Heikki raportoi ääneen samansuuntaisia tuntemuksia, joten pian päädyimme naureskelemaan, kuinka “tässä me suuret vuorenvalloittajat nyyhkimme alle tunnin lähestymisen puolimatkassa”. Lohtua toi kokemuksesta tullut oppi, että aina vaelluksen ensimmäinen tunti on erityisen raskas. Sitten keho tottuu liikkeeseen, ikäänkuin se löytäisi vaellusrytmin, ja meno helpottuu. Tietysti tilanne oli nyt hiukan eri liikkuessamme matalalla (vain hiukan yli 2000 metriä) ja lähestyessämme vajaan tunnin päässä olevaa jääseinää kuin silloin, kun pyrimme kohti vuoren huippua, jolloin lähestyminen on Alpeillakin vähintään päivän mittainen yleensä Alppien ulkopuolella useita päiviä, ja Himalajalla jopa viikkoja. Mutta joskus mikä tahansa selitys kelpaa. 🙂

Hiukan huolestuneena katselin ylös, missä kaukana puiden latvojen yläpuolella näkyi kohteemme: kolme toinen toistaan korkeampaa jääputousta, jotka syöksyivät varjoisasta kallioseinämästä uhmakkaina ja hiukan pelottavina. Salaperäisyydessään ne näyttivät kuin satujen hopeanhohtoinen jäävelho olisi ne taikasauvastaan siihen syössyt. Putouksista suurin, noin 130–140 vertikaalisen metrin monireittinen La Spada di Damocle (Damokleen miekka), olisi kohteemme tänään.

Tiedäthän tarinan Damokleesta?
Rakastan mytologioita ja lapsena olen lukenut erityisen paljon kreikan mytologiaa. Damokles on kreikan mytologian hahmo, Sisilian tyranni Dionysioksen hovimies, joka mielisteli hallitsijaa ihailemalla tämän rikkauksia sekä valtaa. Dionysios yllätti hovimiehen ehdottamalla paikkojen vaihtoa päivän ajaksi. Damokles tarttui tarjoukseen innolla ja nautti täysin rinnoin päivästään hallitsijana. Päivä päättyi juhlaillalliseen, jonka aikana Damokles yllättäen huomasi, että kuninkaan istuimen yläpuolella roikkui valtava miekka, vain hevosen jouhen varassa. Hän pelästyi suuresti ja halusi heti palata entiseen rooliinsa ja luopua hallitsijan vallasta.
Tarina kertoo siis vallan ja vastuun symbioosista, sekä huipulla olemisen yksinäisyydestä. Tarinan miekka edustaa tuhoa, joka aina riippuu vain yhden langan varassa valtaa pitävän yllä.

Siellä se näkyy jo!

Ei siis ihme, että kauniin lumisen metsän halki kulkiessamme upposin ajatuksiini. Kahlatessamme ylämäkeen polveen ulottuvassa hangessa suurissa ylävuoristokengissä, eksyin ajatuksissani kohta edessä olevan jääputouksen mystiikkaan. En ollut ainoa, jonka metsä vapautti muista mietteistä. Huomasin edessäni kulkevan Fabrizion hartioiden kaaren rentoutuvan askel askeleelta, ja takanani Heikki hyräili itsekseen. Onnellisuuden ja jännittyneen odotuksen aallot hyökyvät pienen ryhmämme yli ja saivat painavat kengät nousemaan kevyemmin upottavassa lumessa.

Saavuimme kallion juurelle ja jääputous nousi yläpuolellemme niin uhkeana, ettei sen yläosaa voinut enää nähdä. Emme olleet ensimmäisenä paikalla, vaan suuren jääseinän eri laidoilla työskenteli jo kaksi kiipeilyparia. Seinän koosta ja jään ääneneristysominaisuuksista kertoo se, että toisen parin alas varmistamaan jäänyt kiipeilijä kaivoi hetken kuluttua pirisevän puhelimen taskustaan. Soittaja oli hänen hetki sitten jääseinän polveilevaan maastoon noussut kiipeilyparinsa, joka soitti kertoakseen, että oli ensimmäisen reitin suorittanut ja valmis varmistamaan perässä seuraavaa paria. Huuto ei riittänyt kantamaan sanomaa edes ensimmäisen osuuden mittaa. Vaikka tuossa hetkessä asia vähän nauratti, tulisimme vielä saamaan tästä varsin kouriintuntuvan opin.

Odottelimme alhaalla muiden kiipeilijöiden pääsyä riittävän kauas ylös, jotta reitti vapautuisi, kun huomioni kiinnittyi toisen parin naiskiipeilijään. Hän reuhtoi seinällä turhautuneena, itkuisena ja pudotteli jatkuvasti suuria jääkimpaleita.
Fabrizio totesi hetken naista seurattuaan, että turvallisuussyistä olisi parempi kiivetä seinän toista laitaa:
– Hän on väsynyt, hermostunut ja varsin taitamaton kiipeilijä. Tuo yhdistelmä tekee hänestä vaarallisen. On parempi kiivetä toista reittiä.

Tunsin huolestuksen nipistyksen: miten nainen pärjäisi? Kunpa hänen parinsa olisi taitava ja osaisi auttaa ja neuvoa kumppaniaan. Vilkaisin syrjäkarein kiipeilypariani Heikkiä ja opastamme Fabriziota kiitollisena siitä, että kiipeän tiimissä, jonka molempien muiden jäsenten käsiin on helppo turvallisuutensa luottaa. Tähän ajatukseen kytkeytyy tietysti tavoite, jota kannan alati mukanani: yhtä suuri toive kuin kasvaa loistavaksi kiipeilijäksi, on halu kehittyä sellaiseksi tiimin jäseneksi, jonka varaan muut uskaltavat tarvittaessa luottaa vaikka oman henkensä. Edellä mainittuun haasteeseen liittyy taitojen lisäksi ihan fyysinen ulottuvuus. Esimerkiksi Heikillä ja minulla on painoeroa likimain 30 kiloa. Minun pitää oppia teknisesti niin taitavaksi, että kykenen kompensoimaan tätä kokoeroa mahdollisimman paljon osaamisella.
Naisen itkuista taistelua katsellessa mielessä kävi myös oma taitotaso ja epäilys sen riittävyydestä. Fabrizio kuitenkin muistutti, että vaikka emme olleet varsinaisia jääseiniä kiipeilleet aiemmin, vuorilla on taitettu jo aika paljon matkaa erilaisissa jäisissä olosuhteissa.

– …and you are learning super fast! I know you guys can do this!

Puolen tunnin odottelun jälkeen olimme valmiita kiipeämään. Fabrizio kiipeäisi aina edellä liidaten (eli vieden köyttä mukanaan ja kiinnittäen sen muutaman metrin välein jääruuvilla kallioon) toisen meistä varmistaessa hänen kiipeämistään alhaalta käsin. Reitin loppuun päästyään Fabrizio rakentaisi varmistusankkurin, jolla hän voisi varmistaa meitä molempia yhtäaikaisesti ylhäältä, ja johon voisimme ylös saavuttuamme kiinnittäytyä.
Koska me Heikin kanssa kiipeäisimme samojen jääruuvien varassa, aina ensimmäisenä ruuville saapuva irrottaisi vain oman köytensä ruuviin kiinnitetystä jatkosta (kaksi karabiinisolkea välissään lyhyt jatkolenkki), ja jälkimmäisenä saapuva irrottaisi ja keräisi mukaansa myös reitillä käytetyt jääruuvit. Ne sitten ankkuripisteellä luovutettaisiin takaisin Fabriziolle seuraavaa reittiä varten. Kun saapuisimme ankkurille, kiinnittäytyisimme siihen ja tämän jälkeen toistaisimme saman alusta seuraavilla reiteillä, kunnes koko putous olisi kiivetty.

Fabrizio eteni reippaasti ensimmäisen reitin alun ja katosi pian näköpiiristä. Hetken kuluttua tunsimme nykimismerkin köydessä, toistimme sovitun protokollan varmistaaksemme, että nykiminen oli oikeasti lupa lopettaa varmistus. Hetken kuluttua saapuva toinen nykäisymerkki oli lupa kiivetä.

Heikki ja minä asetuimme jääseinän juurelle parin metrin välein rinnakkain, toivotimme toisillemme hyvää nousua ja lähes yhtäaikaisesti iskimme hakut jäähän.

Ensimmäinen reitti tuntui suhteellisen helpolta, ja yritin keskittyä toistamaan Fabrizion opettamaa rytmiä: hakut vuorotellen lähekkäin ylös keskelle, ensimmäinen jäärauta keskelle ponnistusalustaksi, sitten toinen rauta vasemmalle suhteellisen leveään haara-asentoon ja ensimmäinen jäärauta oikealle haara-asentoon. Pieniä askelmia, kantapäät alhaalla (mikä on yllättävän hankalaa muistaa käytännön tilanteessa).

Oikealta puoleltamme ylhäältä ropisi jatkuvasti jäätä edellä kiipeävän naisen taistelun edetessä. Sekin on seinää kiivettäessä asia, jota ei etukäteen tule ajatelleeksi: suuren osan ajasta tuijotat suoraan edessäsi olevaa jäätä (tai kiveä). Ylös katsominen voi olla hengenvaarallista, jos sieltä sattuu putoamaan kiveä tai jäätä kasvoihin, kun taas päälakea suojaa kypärä. Mieleeni nousivat jääkiipeilykurssin opettaja Johanneksen sanat, joka tuolloin sai koko ryhmän nauramaan:
– Kun seinällä ollessa jäätä putoaa ylhäältä, yleensä ainoa tapa suojautua on yrittää mahtua kokonaan kypärän alle. Eli hartiat kasaan vaan!

Jos ensimmäinen reitti tuntuikin sen verran helpohkolta, että aikaa jäi tekniikan ajattelemiseen, ankkuripisteellä paljastui, että seuraavalla reitillä kaikki olisi toisin. Yläpuolella hohti kiiltävän kova pinta, joka reitin puolivälissä kääntyi hiukan negatiiviseksi (eli seinä kaartuu ulospäin, jolloin kiipeilijä ei kiipeä pystysuoraan, vaan selkä kääntyy maata kohti). Reitin loppuosa oli pyöreä pylväs, joka johti kulmaukseen, jonne kivi ja jää olivat muodostaneet jääluolan.

Se oli korkea. Ja niin kovin sileän näköinen. Yritin olla huomaamatta kuumottavia lihaksia ja pientä väristystä, joka kiipesi pitkin selkääni. Kiipeilylupa saapui köyttä pitkin ylhäältä luolasta, jonne Fabrizio oli rakentanut seuraavan ankkuripisteen. Kuten ennakoinkin, jää oli kovaa ja lohkeilevaa, eikä hakku napannut kiinni samalla tavalla kuin edellisen reitin lähes tahmeaan jäähän. Yritin muistaa opit pienistä, voimia säästävistä liikkeistä, mutta kiipeilyn edetessä huomaamattani lipsuin ottamaan iskuihin voimaa kaukaa hartian takaa, mikä kostautui nopeasti hapottavina lihaksina.

Ja sitten yhtäkkiä, kesken reitin, kylmissä ja märissä kiipeilyhanskoissa tiukasti hakun vartta puristavista sormistani katosi tunto. Tiesin sormien puristavan hakun vartta, mutta en tuntenut otetta, ja käsivarsi tärisi oudosti.

Jääseinä on armoton. Keskittyessäni käsien tilanteeseen jalkatyöskentely kärsi, ja virheet kostautuivat heti: huonosti suunniteltu jääraudan isku ei kiinnittänyt teriä, vaan lipesin ja retkahdin roikkumaan hakkujen varaan.
Äristen taistelin lipsahtelevat raudat takaisin seinälle ja jäin tutisten hetkeksi lepäämään. Sydän jyskytti korvissa ja huohotin ponnistuksesta. Hetken yritin levätä ja palautella sormia: siirsin kummankin hakun vuorotellen terästään roikkumaan niskaani ja ravistelin käsivarsiani tunnon palauttamiseksi.
Mitään ei tapahtunut. Sitten mieleen iskeytyi kammottava ajatus putoavasta hakusta, ja huusin alla kiipeävälle Heikille:
– Siirry sivummalle! En tunne sormiani! Väisty, jos hakku putoaa!

Kuten sanottua, jää imee ääntä tehokkaasti, ja kiipeilyparini ei työskentelynsä keskellä saanut selvää huudostani (syynä saattoi olla myös huohotukseni). Kolmannella toistolla ääneeni taisi hiipiä pieni paniikki, sillä hän vastasi rauhoitellen:
– Kaikki on hyvin, lepää vaan ja jatka sitten rauhassa!

Mutta tunto ei palannut sormiin, vaikka kuinka niitä ravistelin. Näköyhteys pariini oli hetkeksi kadonnut johtuen jään muodosta, ja en ollut varma, oliko Heikki kuullut varoitustani ja ymmärtänyt, ettei kyse ollut väsymyksestä. Hetken hengitystä tasattuani jatkoin matkaa ja pungersin pari metriä sivusuunnassa kauemmas reitiltä, jotta lipsahduksen sattuessa Heikki ei olisi alapuolellani.

Hetken kuluttua oikea hakku lipsahti jään pinnasta, ja retkahdin köyden varaan kuin märkä rätti. Putoamiseen oli tullut tällä reissulla uusi ulottuvuus. Kun ajattelee, että kiipeilyköysi joustaa 10 % pituudestaan, ei se äkkiseltään tunnu kovin isolta luvulta. Mutta jääseinällä muutaman kymmenen metrin korkeudessa sen oivaltaa, että tuo jousto tarkoittaa pudotuksessa jopa 3–4 metriä (silloin, kun köysi on kireällä, löysällä köydellä jopa enemmän). Tuossa matkassa syntyvä putoamisen nopeus yllättää alkuun, vaikka köyteen luottaakin.
Tasattuani pudotuksen aiheuttaman liikeen, sain hakut ja jääraudat seinään, ja kehoni pois köyden varasta. Ravistelin taas käsivarsiani vuorotellen, kiinnitin katseeni jo näkyvissä olevaan pilarin yläpäähän, ja matka jatkui.

Hetken kuluttua Fabrizio ilmestyi näkyviin ja hänen kannustuksensa saattelemana raahauduin turrista sormista välittämättä viimeiset metrit jääpilarin huipulle, konttasin luolaan ja virnistin voitonriemuisesti oppaamme tervehtiessä minua:
– Good job! Welcome!

Minä pilarin puolivälissä
kuva: Fabrizio Della Rossa

Nousin huterille jaloilleni ja hetkeen en saanut sanotuksi mitään; niin häikäistynyt olin tästä korkealle vuorenseinämälle piilotetusta taikaluolasta. Jääseinien läpi hohtava aurinko sävytti luolan sinisen tuhansiin sävyihin ja paljasti jään herkät muodot. Yllämme kaareutuvasta holvista roikkui sadottain jääpuikkoja ja rautojen alla rahisi kallion jykevä pinta. Tuoksuissa sekoittui kostea hiekka ja lumen raikkaus. Luolan suuaukolta saattoi nähdä koko allemme avautuvan italialaisen vuoristomaiseman kymmenien kilometrien päähän.

Havahduin vasta, kun Fabrizio työnsi väsymyksestä täriseviin käsiini termospullon ja kehoitti ottamaan teetä ja suklaata. Kerroin sormistani, ja Fabrizio virnisti myötätuntoisesti:

– Tiedän, mistä puhut! Pääset nyt kokemaan erään jääkiipeilyyn joskus liittyvän hiukan ikävän erityispiirteen! Kun olet kylmissäsi ja puristat hakkua lujaa, verenkierto sormiin estyy ja aiheuttaa tunnottomuuden. Kun lopetat suorituksen ja puristus kunnolla hellittää, verenkierto palautuu nopealla ryöpsähdyksellä. Sormesi siis palautuvat kohta, ja sitten olet loppupäivän kunnossa. Mutta varoitan sinua: palautuminen sattuu todella paljon! Se kestää vain muutaman minuutin, mutta sattuu kuin sormesi olisivat irtoamaisillaan! (Tässä kohtaa tuli italiaisen dramaattinen: It’s agonyyyy! -huudahdus ja Fabriziolle tyypillinen hihitys, kirj. huom.)

Tuskin olin saanut teekuppini puolilleen, kun hirvittävä kipu syöksyi sormiini. Se oli niin voimakas, että valmistautumisesta huolimatta ulvahdin ääneen ja ravistelin sormiani kuin ne olisivat olleet tulessa. Fabrizio hymyili myötätuntoisesti ja kertoi kokeneensa saman kiipeillessään todella kylmissä olosuhteissa. Minun kohdallani syynä taisi olla aloittelijan pihtimäinen puristus yhdistettynä kastuneisiin hanskoihin.
Onneksi myös toinen miehen ennuste piti paikkansa, ja hetken kuluttua kipu lientyi ja katosi. Tunsin taas sormeni ja huokaisin huojentuneena, ja Fabrizio nauroi:

Taikaluolan takaseinä

– Taisi helpottaa? Nyt sinulla ei pitäisi olla enää sormiongelmia tänään. Voisitko varmistamaan Heikin loppumatkan? Luolan takaosassa on yleensä aukko, josta kiipeäisimme läpi, mutta nyt se on jäätynyt umpeen. Mikäli en saa rikottua seinään reikää, meidän pitää tehdä vähän hankalampi temppu..

Menin luolan sisäänkäynnille jyrkänteen reunalle, tartuin köysiin ja varmistuslaitteeseen ja ryhdyin varmistamaan Heikkiä Fabrizion siirtyessä luolan takaosaan. Siellä hän otti esiin jäähakun ja kävi pontevasti seinän kimppuun kohdassa, jossa jään läpi hohtavan valon kajo oli vaaleimman sininen eli seinä ohuin.

Heikki eteni jääpilarin puolivälin ohi ja samassa kohdassa kuin minäkin, putosi äkisti köyden varaan. Kannustin pariani, joka muristen taisteli tiensä takaisin seinälle. Hetkeen ei kuulunutkaan muuta kuin Heikin ähinä ja kolmen hakun tasaiset iskut: Heikin seinällä ylöspäin pyrkivien nakutus ja Fabrizion luolan takaseinään jysähtävien iskujen hitaampi ja voimallisempi pauke. Sitten alapuoleltani kuului aavistuksen ärtynyt ääni:

– What the hell is going on up there?

Ennen kuin ehdin vastata, Fabrizio oli ymmärtänyt tilanteen: hänen seinänpuhkaisuyrityksensä irrottivat luolan takaseinästä suuren määrän jäänpalasia, jotka luolan kaltevaa lattiaa pitkin valuivat suoraan reunan yli ja viimeisiä metrejä kiipeävän Heikin niskaan. Rei’än puhkaisuprojekti pysäytettiin vuolaiden italialaisella korostuksella ryöpytettyjen anteeksipyyntöjen saattelemana, ja niin myös kiipeilyparini pääsi luolaan saaden palkinnoksi halauksia, teetä ja suklaata.

Iloitsimme pilarin ylöspääsystä kuin suuresta vuorenhuipusta ja ihastelimme uskomattomia maisemia sekä luolan taianomaista tunnelmaa. Mutta juhlamme ei kestänyt kauaa. Fabriziolla oli – jos ei nyt huonoja – niin ainakin huolestuttavia uutisia:

– Takaseinästä ei pääse läpi, jää on liian paksua. Jouduimme laskeutumaan pilarin toista sivua hiukan alaspäin ja kiipeämään vaakasuuntaisesti sen vieressä olevan toisen jääpylvään yli ennen kuin pääsemme jatkamaan matkaa ylös. Se on vähän haastavampi temppu, ja traversen kohdalla seinä on aika suojaton, mutta yhteistyöllä saamme sen onnistumaan! You are tough guys!

Käännyin katsomaan osoitettua reittiä. Saatoin suorastaan tuntea nenänpääni vaalenevan. Tämä näytti vaikeammalta kuin mikään aiemmin seinällä tekemäni yritys:
Laskeutuisimme pari metriä ja ankkuroituisimme ensin tasanteelle, joka oli vain noin 15 senttimetrin levyinen hylly jääseinässä. Alla olisi kymmenien metrien pudotus, ja yläpuolella sadoittain roikkuvia jääpuikkoja. Hyllyllä meidät seuraavasta reitistä erotti 2–3 metrin levyinen jäätolppa, joka oli kuin lasia, ja jonka taakse ei ollut näkyvyyttä.
Meillä olisi siis erittäin vähän – jos ollenkaan – näköyhteyttä edellä kiipeävään Fabrizioon. Kiipeilyllisesti tuollainen traverse oli taitotasoamme ylempänä. Nyt luolan saavuttamisen ilon haihtuessa epävarmuuden tieltä, muistin taas käsivarsien hetkeksi kadonneen kivun ja tunsin happojen tykyttävän reisissäni. Saatoin vaistota myös vieressäni seisovan Heikin epävarmuuden. Mutta Fabrizio oli päättäväinen ja tuntui uskovan kykyihimme, joten päätin luottaa hänen näkemykseensä.

– Tämä on teille oikein hyväksi. Jääkiipeily on täynnä odottamattomia tilanteita. Nyt joudutte itse ratkomaan haasteita kuitenkin turvallisessa, varmistetussa tilanteessa, hän rohkaisi meitä.

Fabrizio laskeutui pari metriä kapealle hyllylle rakentamaan ankkuripisteen sen seinään ja palasi sitten ylös varmistamaan laskeutumistamme.

Heikki laskeutui ensin hyllylle ja kiinnitti itsensä ankkuriin. Minun vuoroni. Vedin syvään henkeä ja seurasin perässä. Kun olimme ankkuroituneina jääseinään, alkoi köysistön siirto uutta reittiä varten. Yllättävän painavaksi muuttuu 30 metriä kiipeilyköyttä, kun sitä pitää keriä ja käsitellä epämukavassa asennossa vain jäärautojen kärkien ja valjaiden varassa kapealla jäähyllyllä.

Musta silmä ja hyllyn katon jääpuikot

Mutta seuraava vaihe vasta olikin mielenkiintoinen! Nimittäin Fabrizio laskeutui luoksemme ja täydessä varustuksessaan kiipesi ylitsemme päästäkseen jonon ensimmäiseksi. Se vaati häneltä melkoista akrobatiaa, meidän nostellessa ja väännellessä hänen raajojaan ohjeiden mukaisiin asentoihin (jäärautojen piikkejä väistellen).
Päästyään viisitoistasenttisellä hyllyllä etummaiseksi, Fabrizio osoitti meille vielä parhaat kohdat hakkujen terille ja näytti, kuinka ensimmäisistä metreistä selvittäisiin. Sitten hän hymyili kannustavasti ja rauhallisen varmasti kiipesi tarvittavat pari metriä alas, liukui sivusuunnassa helpon näköisesti jään pintaa, kunnes katosi pylvään taakse.

Tuli hiljaista. Olimme kahdestaan, ja tilanteen uskomattomuus iski nyt vasten kasvoja. Takaisin luolaan ei ollut varmistettua reittiä, ja opas oli matkalla rakentamaan ankkuripistettä jonnekin katseen ja huudon kantaman ulkopuolelle. Tässä me hullut heiluimme tällä pienellä jäähyllyllä alapuolella pudotus ja yläpuolella jääpuikot. Heikki tuijotti käsissään olevaa varmistuslaitetta hiukan epäuskoisena, mutta jatkoi varmistusta, kun köysi laiskasti luikerteli jään pintaa pitkin kadoten pylvään taakse. Lähes pidätimme hengitystä odottaessamme, että aikaa kuluisi sen verran, että voisimme olla varmoja Fabrizion saaneen ensimmäisen jääruuvin kiinnitettyä.

– Mieti, missä me olemme! kiipeilyparini katsoi minua silmät suurina. Kuin yhteisestä sopimuksesta käännyimme katsomaan taaksemme, valtavaa pudotusta, ja uskomattoman kaunista maisemaa. En tiedä, kumpi purskahti ensiksi nauruun, mutta hetken naurettuamme kyyneleet silmissä olo tuntui vakaammalta ja aloimme miettiä seuraavia askelia. Heikki varmistuslaitteen läpi syöttämä köysi ui edelleen jään pintaa hiljakseen kuin kulman taakse lipuva käärme.

Yhtäkkiä katseeni kiinnittyi ankkuroituihin köysiimme, ja levottomuus hiipi takaisin ääneeni oivalluksen kirkastuessa:
– Kuule, meidän köydet ovat kiertyneet toistensa ympärille. Jotta sä pääset matkaan ensin, meidän on saatava ne toisinpäin.

Heikki tutki köysiämme ja totesi saman kuin minäkin. Jossain vaiheessa paikkoja vaihdellessa ja Fabrizion ylikiipeämisen aikana olimme onnistuneet sotkemaan köytemme.
Ratkaisuvaihtoehtojen tutkimiseen ja köysien setvimiseen kului sen verran aikaa, että ollessamme valmiita, oli mennyt jo hyvä tovi.
Varmistusköysi oli lopettanut liukumisen ja roikkui nyt löysänä jäätä vasten. Heikki koetti toistuvasti nykiä köyttä saadakseen Fabriziolta vastanykäisyn merkiksi kiipeilyluvasta. Mutta ehkä köysi oli juuttunut matkalla johonkin, sillä jokin esti signaalit. Jos Fabrizio jonkun viestin köyttä pitkin lähettikin, ei se tullut perille asti.

Heikin jäähyllyselfie

Yritimme huutaa Fabriziolle. Yhdessä ja erikseen. Mutta jääpilari edessämme oli täydellinen äänieriste.

Muistin aiemmin alhaalla näkemäni kiipeilijät puhelimineen, kaivoin puhelimen taskustani ja yritin soittaa Fabriziolle. Ei vastausta. Naputin hänelle viestin. Mutta jos hän kiipesi edelleen, tai oli kiinni varmistuslaitteessa tietämättä, missä kohtaa olimme, ei hän ehkä voisi irrottaa vastatakseen? Hetkeksi tunnelma taas keveni, kun naureskelimme puhelinsoitolle jääseinältä. Onhan se melkoista, kun WhatsApp toimii ja silti olet erämaan armoilla!

– Tiedämmekö me, onko Fabrizio päässyt perille? Jos hän olisikin pudonnut matkalla tai vaikka köysi irronnut, ja lähden nyt kiipeämään, voi olla, ettei köysi ole missään kiinni, Heikki pohti kaikenlaisia skenaarioita huolta äänessään.

Seurasi lisää köyden nykimistä ja hiukan voimakkaampaa vetoa. Huutoja. Hetken ajan emme olleet varmoja, reagoiko köysi hiukan, mutta sitten se jäi taas hiljaisena jään pintaa vasten. Taas tajusin, kuinka paljon se 10 % jousto kolmenkymmenen metrin köydessä on. Ja kuinka monta asiaa matkalla voi olla hidastamassa merkinantoa.

Lopulta olimme varmoja, että köyttä pitkin tuli selkeä nykäisy.  Koetimme nykiä köyttä uudelleen ja uudelleen varmistuaksemme asiasta; oudossa tilanteessa varmuuteen saapuneesta signaalista sekoittui hämmennys löysänä roikkuvasta varmistusköydestä.
Aikaa oli kulunut jo niin kauan, että olin kangistumassa kylmästä, kun lopulta olimme niin varmoja nykäisyistä, että Heikki päätti kiivetä. Hermoja raastavan hetken hän hengitti syvään ja valmistautui.

Heikki oli jo lähdössä liikkeelle, kun hän äkisti pysähtyi ja jäi tuijottamaan jäätä edessään. Totesimme jännityksen keskellä unohtaneemme kohdat, jotka Fabrizio oli meille osoittanut hakuille sopiviksi.
Aloin osoitella Heikille mielestäni sopivia kohtia, kun hän sanoi hiljaisella äänellä:
– Kulta. Tiedän, että yrität auttaa. Mutta nyt minun pitää saada keskittyä.

Heikki traversella

Hiljenin. Signaali oli tullut, mutta silti epävarmuus jäyti mielessä. Piti joko luottaa köysimerkkiin tai jäädä odottamaan ja pakottaa Fabrizio kiipeämään takaisin meitä hakemaan.

Tuijotin äänettömänä ja mieli tyhjänä, kuinka Heikki laskeutui alas seinää pitkin. Hän pääsi traverse-kohtaan.
Samalla hetkellä, kun puhelimeni piippasi ja näin Fabriziolta tulleen “Heikki can climb!” -viestin, Heikki saavutti traversen avoimimman paikan – missä hakku lipsahti irti. Sydämeni taisi pysähtyä siksi hetkeksi, jonka verran Heikki putosi.

Yhtäaikaiset tapahtumat saivat minut haukkomaan henkeä ja miltei nauroin ääneen, kun Heikki keinahti köyteen muutamaa metriä alempana. Huutaen kerroin hänelle viestin saapuneen, ja valtava helpotus näkyi miehen kasvoilla, vaikka hän oli nyt pudonnut useita metrejä alaspäin ja ne olisi kiivettävä tuota lasista pintaa takaisin ylös.

Seuraavien minuuttien ajan seurasin Heikin kamppailua täysin sileällä, ulospäin kallistuvalla jääpylväällä. Hitaasti mutta varmasti hän pääsi takaisin oikeaan kohtaan ja katosi kulman taakse.

Tuli täydellisen hiljaista.

Olin yksin. Vuoren seinällä kaukana puiden yläpuolella. Katselin, kuinka alhaalla, metsän takana ihmiset laskettelivat rinnettä alas suksilla ja lumilaudoilla ja menivät sitten ehkä kaakaolle rinneravintolaan. Tai ehkä jäivät terassille nautiskelemaan kasvoihin osuvista auringonsäteistä. Ehkäpä he vilkaisivat varjoisella vuorenseinällä itseoikeutettuna lepäävää La Spada di Damoclen mahtipontista kärjellään seisovaa kolmiota. Tietämättä, että täällä, miekan terän keskivaiheilla, reilun kymmenen sentin levyisellä jäähyllyllä, seisoi nainen, joka juuri sillä hetkellä koki olevansa kuin toisessa universumissa. Yksin.

Pelko nousi jostain vatsanpohjasta. Tunnistin sen ja annoin sen tulla, kuulostelin sitä ja mietin, mitä pelkäsin. Tiesin, että köysi oli kiinni. Vilkaisin yläpuolella olevia jääpuikkoja, mutta käänsin katseeni nopeasti alas. Jos jotain putoaisi sieltä, suurin riski olisi tuijottaa ylöspäin, suoraan Damokleen miekan terään. Kypärä suojaisi. Annoin näiden ja monen muun huolen vyöryä mieleeni sekunnin murto-osan ajaksi. Itsenikin yllättävän rauhallisesti totesin ja tunnistin ne ja siirsin käsiteltyinä syrjään.

Jostain kaukaa kuului hiljainen ääni: “…. .ulla!”
Heikki oli päässyt ensimmäiselle jääruuville. Oli aika lähteä.

Hengitin syvään, napautin toisen hakun seinään ja toisen käden kylmänkohmeisilla sormillani aloin hitaasti kiertää minut turvassa pitäneen jääruuvin kierteitä auki. Ruuvi irtosi, kiinnitin sen valjaisiini. Toinen ruuvi vielä, ja olin irti.

Vilkaisin sivulleni jääpylvästä. Jos tästä putoaisin, pudotusta tulisi monta metriä. Lisäksi olin sen verran korkealla, että köysi luultavasti vetäisi minut sivusuunnassa päin suurta, pylvään yläpuolella roikkuvaa jääpuikkoa. Mutta miksi ihmeessä minä tästä putoaisin? Nyt tärkeää olisi päästä poikittaiskiipeämisen kannalta oikealle korkeudelle.

Vielä viimeiset hengenvedot. Mieleni oli rauhallinen, mutta kädet hiukan tutisivat kylmästä, pelosta tai molemmista, kun etsin oikeita kohtia jäähakuilleni. Pääsin laskeutumaan alas oikeaan korkeuteen. Sitten olinkin jo lyhyellä traversella. Keskellä pylvästä vilkaisin ympärilleni ja saatoin nyt nähdä Heikin toisella puolen pylvästä, vakaasti jo ylempänä jääseinällä. Hän oli kääntynyt katsomaan minua ja huusi jotain kannustavaa. Nyt kun olin nähnyt edessä olevan reitin, pelko valui pois kehostani.

Jääpylvään pinta oli uskomattoman kova. Puolivälissä poikittaisreittiä oli kohta, jossa pitäisi askeltaa jalat ristiin ja vaihtaa hakkujen paikkaa. Siinä taisin tehdä liian monta asiaa (joita en osannut tehdä) yhtä aikaa. Niinpä ote lipesi ja vain hetkeä myöhemmin olin köyden varassa, monta metriä alempana. Mutta sillä ei ollut merkitystä. Samalla tavalla kuin huiputusöiden pimeimmät tunnit, tällä seinällä pahinta minulle oli hetki, jolloin en nähnyt eteeni, enkä tiennyt, mitä olin kohtaamassa. Mutta nyt edessä oli vain pitkän lasiseinän verran kovaa työtä. Sen minä kyllä saisin tehtyä.

Niin hakeuduin köydessä seinälle; hakku kerrallaan, rauta kerrallaan, ja työ pylvästä ylös saattoi alkaa. Nyt olin täydellisen keskittynyt.
Tiukimmissa kohdissa ärisin ääneen jään pinnan pirstoutuessa miljooniksi pieniksi kristalleiksi iskujeni alla tarjoamatta kunnon otetta.
Käsien lihakset huusivat armoa, jalkapohjasta veti suonta, mutta sentti sentiltä kipusin ylöspäin. Heikki huusi ylhäältä: “Täällä helpottaa!”

Kun sitten yhtäkkiä pylväs sulautui takaisin muuhun seinään, ja hakku nappasi kiinni huokosempaan jäähän, tiesin onnistuvani. Samoihin aikoihin kuulin Heikin ja pitkästä aikaa myös Fabrizion äänet, kun he kannustivat minua viimeiseen ponnistukseen.

Vain joitakin minuutteja myöhemmin ryömin hitaasti viimeisen kielekkeen yli, tartuin Heikin ojennettuun käteen, joka veti minut jaloilleni, ja otin vastaan myös Fabrizion onnittelut.

En muistanut särkeviä käsiä, en hapottavia sääriä ja suonenvetoa jalkapohjassa.
Hymyilin kiipeilytiimille, ja näin saman ilon heijastuvan heidän silmistään.
Damokleen miekka oli taivutettu!

Heikki ja minä jääluolassa

p.s. Myöhemmin kuulimme, että Fabrizio oli todella antanut lukuisia merkkejä. Ja jopa soittanut takaisin, mutta jostain syystä minun soittoääneni ei toiminut. Hän oli myös lukinnut varmistuksen ja kiivennyt hyvän matkaa takaisin huutaakseen meille, että saa kiivetä, mutta turhaan – jää blokkasi äänen.
Ymmärsimme myös, että hän oli jättänyt köyden löysemmälle helpottaakseen ankkurin irrottamista – tietenkin! 

Lahjaton treenaa? – Jääkiipeilykurssi Pirunkalliolla

Talven kylmimmän pakkaspäivän aamuauringon kurkistaessa makuuhuoneen sälekaihtimien lomasta ujutin varpaat peiton alta, vaikka kello oli sunnuntaiaamuna vasta seitsemän. Vilkaisu ulos huurteiseen maisemaan ja 27 pakkasasteeseen valahtaneeseen elohopeaan vahvistivat aavistuksen, että edessä olisi rapsakat oltavat Pirunkallion jääseinällä jääkiipeilytekniikoiden parissa.
Jättimäisellä kahvikupillisella, teknisellä kerrastolla, smart strech -välikerrastolla ja Venäjän vuoristo-oloja varten hankitulla erikoislämpimällä toppatakilla varustauduttuani olin suhteellisen varma, ettei pakkanen nujertaisi kiipeilypariani Heikkiä ja minua.
Sen verran runsaasti taisin olla topattu, että Tapiolan ABC-liikenneaseman myyjän leuka loksahti hiukan, kun lyllersin lähes karmeja hipoen ovesta sisään ja ryhdyin lutraamaan termareiden kanssa kahvipisteessä.

Aamuaurinko juuri suukotteli Pirunkallion huuruista poskea, kun Heikki ja minä purkauduimme autosta. Pysähdyin hetkeksi ihailemaan 16 metriä korkeaan kalliojyrkänteeseen vesiputkiston avulla rakennetun jääputouksen kauneutta. Hetkeksi kiipeilyä edeltävän sykettä nostavan innostuksen läpi purkautui kiitollisuus auringon kalvakkaan valon säteiden leikistä jään pinnalla, lumen rasahduksesta kenkieni alla ja jäärautojen kilahduksesta kiipeilyhakun vartta vasten. Hetken – ihan pienen hetken – Pikkukosken uimarannan halki puhaltavassa kylmässä tuulessa oli korkean ilmanalan puhdas tuoksu, jonka voi tuntea vain vuorilla. Sitten ripsiin tarttunut pisara – liekö kyynel vai viiman esiin iskemä pisara vain – valui kylmänä silmäkulmasta poskelle ja havahdutti minut nostamaan kiipeilyvarustekassin selkään.

Marssimme poikki lumen alle hautautuneen uimarannan kohti jääseinän juurella sijaitsevia matalia rakennuksia, joiden pihalle oli kokoontunut hymyilyttävän sekalainen seurakunta iho huuruten uimapukusillaan hiippailevia aamuavannolle saapuneita ja runsaasti toppautuneita, kilisevällä varustearsenaalilla itsensä vyöttäneitä jääkiipeilijöitä.

Teija (oik.) ja minä Mont Blancilla 2016 lähestymispäivänä

Meitä vastaanottamaan saapui kädet halaukseen avautuneena Teija, jääkiipeilykurssin järjestävän Adventure Partnersin monitoiminainen. Tätä jälleennäkemistä olin odottanut! Vaikka sosiaalisen median välityksellä olemme toistemme seikkailuista pysyneet kartalla, reaalimaailmassa tapasimme Teijan kanssa viimeksi, kun halasimme heiheit Helsinki-Vantaan lentokentällä ensimmäisen Mont Blanc -huiputukseni jälkeen (tuo Mont Blanc -tarina alkaa täältä: Matka Chamonixiin ja muutoksia Mont Blanc -suunnitelmaan)
Tuo samainen reissu on saanut muistoissani kultaraamit paitsi siksi, että tuolloin huiputin Mont Blancin ensimmäistä kertaa, myös siksi, että samalla reissulla Heikin ja minun polut ristesivät ensimmäistä kertaa.

Nyt kuitenkin ehdimme Teijan kanssa vain halata lyhyesti ja muutamalla sanalla vaihtaa kuulumiset, kun oli jo aika siirtyä kouluttajamme Samulin kanssa matalan rakennuksen päässä sijaitsevaan pieneen pakkasen viilentämään huoneeseen jääkiipeilyn teoria -oppitunnin pariin.

Ryhmäämme kuului toistakymmentä erilaisilla taustoilla ja vaihtelevalla kiipeilykokemuksella varustettua jääseinän kutsun kuullutta. Tänään, kuten kiipeilyporukoissa aina, oli jännittävää huomata, kuinka erilaisia reittejä ihmiset ovat päätyneet lajin pariin ja kuinka eri tavoin he kiipeilytavoitteitaan asettavat. On myös hauska havaita, kuinka erilaisissa porukoissa tätä lajia harrastetaan:  tänäänkin paikalla oli ystävyksiä, pariskuntia, isä ja poika -tiimi ja muutama soolokiipeilijä.

Aamutunnit kuluivat nopeasti teorian parissa. Kouluttaja-Samulin johdolla kävimme läpi jääkiipeilyyn liittyviä turvallisuussääntöjä, olosuhteita ja varusteita. Asiaa tuli paljon, ja kuten tavallista, mieleen iskostui ymmärrys siitä, kuinka paljon lisää olisi vielä opittavaa. Olisin ollut todella kiinnostunut kuulemaan enemmän jäästä ja sen käyttäytymisestä – mutta se onkin jatkokurssin sisältöä, eli ilmeisesti paluu Pirunkalliolle saattaa olla jossain kohtaa edessä.

Ankkurin rakennuspuuhissa

Teoriaa seurasi minulle oudon kinkkinen osuus: Ihmiselle, joka on viettänyt koko lapsuutensa partiossa sekä erä- ja hevoshommissa, solmujen ei luulisi olevan niin mutkikkaita. Mutta epäilen, että jokin kolmiulotteisen hahmottamisen kyky minulla on vajaavainen. Nimittäin solmut ovat minulle aina haastavia. Jo ennen vuorien kuvioon tuloa, aloittaessani ensimmäistä kertaa seinäkiipeilyn, kiipeilyköydessä käytettävän tuplakasi-solmun teko vaati minulta ihan tolkuttoman määrän toistoja ennen kuin sen saattoi arvioida porautuneen selkäytimeeni. Muistan, kuinka aina kiipeilyä edeltävänä iltana treenasin solmua kotona kaikkiin asioihin, joita saattoi solmia: kengännauhoihin, tietokoneen virtajohtoon, kaulahuiviin ja niin edelleen.

Taas oltiin saman asian äärellä. Teoriaa seuranneen tunnin seisoin lumihangessa 25 asteen pakkasessa, nykersin köyttä kylmänkohmeisilla sormillani ja yritin kuumeisesti omaksua pupunkorva- ja vieteritarinoiden siivin muutamaa uutta solmua, jotka kuuluivat kurssiohjelmaan.
Aamukiireen keskellä nautittu ABC-aamiainen autossa oli jäänyt hiukan ohueksi ja aikaakin siitä oli kulunut jo hyvä tovi. Myös paikallaan kovassa pakkasessa seisominen vaati veronsa. Kun siirryimme harjoittelemaan köysillä puunrunkoihin rakennettavien kiipeilyankkureiden tekoa, vatsani möyri nälästä. Kylmää torjuakseni koetin rullata ulkoilmassa hyytyneitä sormia lämmön toivossa ylemmäs kiipeilyrukkasten sisään ja puskea syrjään turhautumiseni itsepäisesti väärinpäin kiertyviin köysilenkkeihin.

Lopulta sain armollisen vapautuksen köysitaistelusta, ja viimeisenä ennen lounastaukoa kiipesimme kallion huipulle, rakensimme itsellemme ankkurit ja laskeuduimme alas. Saadessamme mahdollisuuden harjoitella asiantuntijan opastuksella, päätimme Heikin kanssa testata kahta erilaista äsken opetettua ankkurityyppiä, vaikka vatsa karjuen vaatikin ravintoa.

Sitten lopulta: olin seinällä! Tosin ensin mentiin ylhäältä alaspäin eli harjoiteltiin laskeutumista. Rahisevat raudat ja tutun jääelementin läsnäolo yhdistyivät seinällä keikkumisen iloon ja vetivät suupielet kohti korvia, ja hetkeksi nälkä ja hyytyneet sormetkin unohtuivat. Lyhyen talvipäivän auringon viimeiset säteet pyyhkivät pakkasesta ratisevaa jääseinää, ja yhtäkkiä suurin ongelma maailmassani oli, etten osannut päättää, olisinko halunnut pomppia alas riehakkaalla tahdilla, vai hitaasti jokaisesta metristä nautiskellen.

Matka alas oli harmillisen lyhyt, ja odottaessani perässä laskeutuvaa Heikkiä, haaveilin maaliskuun jääkiipeilymatkastamme Dolomiiteille. Heikin keinuessa köyttä pitkin alas, aurinko oli sukeltanut puiden taakse. Sillä välin kun Heikki ja minä olimme testailleet ankkurityyppejä, muut olivat ehtineet lämmitellä sisällä ja syödä lounaseväänsä. Nyt vasta vilkaisin kelloa: kello oli yli kolme iltapäivällä, ja takana oli siis reilut kuusi tuntia touhua. Ei ihme, jos olo oli hiukan ohut!

Sormet tutisten ahmin eväsleivän ja proteiinipatukan ja kumosin perään muutaman kupin kahvia. Pikkuhiljaa lämpö alkoi hiipiä takaisin kehoon – suoraan silmäluomiini. Tiedätkö sen tunteen, kun silmänräpäytykset alkavat muuttua niin hitaiksi, että ehdit nähdä välähdyksen pimeää niiden välissä? Se on hetki, jolloin on parasta sännätä ulos, mikäli ei aio ryhtyä päiväunille. Niinpä ravistin vastentahtoisuuden kehostani, ja  kasasimme uudelleen varusteet yllemme ja palasimme kylmään, pimeyttä kohti hiipuvaan iltapäivään.

Samaan aikaan jääkiipeilyryhmämme kanssa Pirunkalliolla oli vuorikiipeilyn peruskurssi ja vielä muutama itsenäisesti kiipeäväkin. Kaikkien pyrkiessä seinälle yhtä aikaa, syntyi ruuhkaa, ja puolisen tuntia menikin kiipeilyvuoroa odotellessa. Onneksi maiseman sävyjen himmetessä ja muuttuessa hiljalleen sinisiksi, eräs ryhmäläisistämme huomasi, että Heikki ja minä emme olleet vielä päässeet kiipeämään ja iloisesti ojensi köyden kohti meitä.
Jutustelun lomassa kävi ilmi, että kurssikaverimme on seurannut Vuorenvalloitusta! Lukijan tapaaminen oli suorastaan riemastuttavaa, ja lisämotivaatiota mukana reissuissamme seikkailevan kohtaamisesta saaneena kiinnitin köyden valjaisiin Heikin jäädessä varmistamaan.

Pontevasti napautin hakun jäähän, sitten toisen hakun. Potkaisin jääraudan kärkipiikit pystysuoran jään pintaan. Lipsahdus. Yritin uudelleen. Uusi lipsahdus. Kolmannella yrityksellä pääsin jo rautojen varaan seinälle, mutta seuraavalla iskulla piikit luistivat jälleen, ja yhtäkkiä olin taas maan tasalla.

Seuraavat kymmenkunta minuuttia sama toistui uudelleen ja uudelleen. Ähisin, rimpuilin ja yritin yhä uudelleen – mutta ilman tuloksia. Kouluttaja-Samuli huomasi kamppailuni ja ilmestyi varmistusköyden päässä kylmästä tutisevan Heikin viereen neuvomaan:

– Kantapää alas! Iske se rauta kunnolla seinään!

Käskystä vedin jalan kauas taakse iskin niin lujaa kuin jalkojeni lihaksista sain irti. Turhaan.

“Eihän tämä nyt näin mahdotonta voi olla! Muutkin pystyvät tähän. Olenhan minä ennenkin jääseinällä kiivennyt,” kannustin itseäni, mutta kerta toisensa jälkeen raudat luistivat altani ja rysähdin takaisin alas. Kahdesti hakku jäi ylös jääseinään kiinni, kun romahdin köyden varaan polvien ja käsien kolistessa kipeästi anteeksiantamatonta seinää vasten.

– Odotas vähän! Samuli huudahti juuri, kun olin pettymyksen kyyneleitä nieleskellen todennut lihasten olevan aivan hapoilla ja tarjonnut Heikille mahdollisuutta kiivetä sijastani. Samulin asteli lähemmäs:
– Näytäpäs noita sinun jäärautojasi…

Samuli näyttää mallia

Nostin vasemman jalan ilmaan esitelläkseni Samulille Black Diamondin Serac-raudat, jotka ovat minua uskollisesti palvelleet vuorelta toiselle jo neljän vuoden ajan.
– Kuule, ei ihme, ettet pääse noilla mihinkään. Nuo ovat vaellusraudat. Olen nähnyt ennenkin, kun joku yrittää tuollaisilla ja niillä ei pääse tällaisella seinällä mihinkään. Tämä reitti on vielä koko seinän jyrkin kohta.

Niin, eihän tuo minulle yllätys ollut. Samulin puhuessa mieleen palasi kivuliaita muistoja. Esimerkiksi Mont Blancin huiputuksessa jääseinällä jouduin joka askeleella iskemään rautoja niin voimallisesti seinään, että olin jääseinäosuuden jälkeen aivan uuvuksissa ja hengästynyt. Lopputuloksena oli myös molemmissa jaloissa katkenneet ja varpaiden sisään työntyneet peukalovarpaankynnet, jotka tulehtuivat melkoisen ikävästi. Olin omassa mielessäni analysoinut tapaturman johtuneen riittämättömästä jalkatyöskentelystä ja tekniikan puutteesta.

Olen toki nähnyt rouheahampaisia teknisen näköisiä rautoja ja tiennyt, että omani ovat kevyet ja pääosin vaellukseen tarkoitetut. Olemme aiheesta Heikin kanssa keskustelleetkin. Mutta useimmiten Seracit ovat tähän asti olleet riittävät. Ja koska aina on ollut jotain akuutimpaa ostettavaa, teknisemmät jääraudat on jatkuvasti jääneet loputtoman pitkällä varusteiden hankintalistalla alemmas. Mutta nyt Samulin lähettäessä minut etsimään varastosta lainaksi Pirunkallion jäälle soveltuvat välineet, teknisemmät jääraudat nousivat ostoslistani kärkeen samaa vauhtia reisilihasteni happopitoisuuksien kanssa.

Tovin kuluttua olin pimenevässä illassa säätänyt ja kiinnittänyt särmäpiikkiset lainaraudat ylävuoristokenkiini. Tarjosin vaisuksi muuttuneelle Heikille mahdollisuutta kiivetä ensin, koska hän oli joutunut niin kauan odottamaan. Mutta oudon hiljaisena hän kehotti minua kokeilemaan nyt kuitenkin ensin:
– Täytyyhän sinun saada yksi kokeilu oikeilla varusteilla tähän pohjalle.

Jäähakut nappasivat taas kiltisti kiinni jääseinän pintaan. Potkaisin raudan kiinni ja kokeilin varovasti. Se piti. Toinenkin rauta upposi kuuliaisesti jään pintaan. Riehaantunut ilo syöksähti suoniini – ja totuuden nimissä osa siitä oli myös hassua helpotusta, että kyseessä olikin vääränlainen varuste, eikä kertakaikkinen lahjattomuus jääkiipeilyssä.

Niin minä naputtelin reitin ylös rivakkaa tahtia ja ylhäällä käännyin hymyilemään onnellisena illan pimeyteen hiljalleen kääriytyville kurssikavereille. Laskeuduin nopeasti alas ja siirryin varmistamaan Heikkiä.

Heikki iski vasemman hakun jäähän. Toisen. Vasemman jääraudan. Ja toisen. Nosti vasemman hakun uudelleen, tähtäsi, iski ja putosi köyden varaan.
Hän yritti uudelleen, pääsi hiukan pidemmälle, mutta putosi sitten köyteen nostaen painollaan minut melkein metrin verran ilmaan.
Jokin oli vialla. Ensimmäisenä vilkaisin hänen rautojaan, mutta vaikka nekään eivät ole tähän lajiin optimoidut tekniset kiipeilyraudat, kyllä niillä olisi pitänyt seinää ylös päästä. Mutta tarkemmin katsoen näytti kuin Heikki olisi jarruttanut jokaista hakun iskua juuri ennen kuin terä iski jäähän.

Neljännellä yrityksellä Heikki pääsi muutaman metrin korkeuteen, pysähtyi ja pyysi minua laskemaan hänet alas.

Olemme viime kuukaudet treenanneet aika lujasti Matterhornin ja Elbrusin kuvat silmissä. Salitreenin painotuksessa on huomioitu yläkehoa ja käsivarsia aiempaa enemmän. Harjoitusohjelmaan nyt “virallisesti” lisätty seinäkiipeily rasittaa kyynärvarsia pitkillä staattisilla asennoilla melkoisesti – varsinkin, kun aloittelijan tekniikan puutetta tulee usein korvattua voimalla. Meillä molemmilla on ollut haasteita ylävartalon ja käsien palautumisen ja huollon kanssa. Yläselän ollessa minun suurin haasteeni, Heikin kyynärvarret ovat olleet melkoisen kipeät. Nyt pitkä päivä pakkasessa oli tehnyt niille tuhojaan. Minun taistellessa seinällä kiipeilyparini oli kärsivällisesti seissyt hyytävässä säässä varmistamassa – ja kärsinyt kivuista, jotka kasvoivat sietämättömiksi hänen lopulta päästessä seinälle ja iskun resonoidessa hakun vartta pitkin käsivarteen.

Heikin laskeuduttua alas, hänen kehoituksestaan minä tein vielä toisen nousun. Sitten totesimme, että osa kiipeilytaitoa on ymmärrys siitä, koska on viisasta lopettaa. Niin päiväkurssimme nousujen määrä päätyi vaisuihin lukuihin, mutta runsaasti oppia oli silti saatu tulevaisuutta varten.

Ilta oli pimentynyt ja kylmentynyt entisestään, myös kevyen lounaan hetkellinen helpotus nälkään oli haihtunut. Oli aika niputtaa varusteet, kiitellä kouluttajat ja kurssikaverit, toivotella hyvät jatkot, ja ajaa kaasu pohjassa lähimpään paikkaan, josta sai valtavan saavillisen lämmintä syötävää.

Jääkiipeilytekniikkaharjoittelemassa vuonna 2016 Mont Blancilla 
Refuge Torino -vuoristomajalla 3375 metrissä,
opettamassa ja varmistamassa tuolloinen oppaamme Sami

Vaikka odotettu kiipeily jäikin varsin pieneen rooliin kurssipäivässämme, lopputulema jäi reippaasti plussan puolelle. Täysin uuttahan jääkiipeily ei meille kummallekaan ollut, sillä useammallakin vuorella on vastaan tullut jääkiipeilyosuuksia. Mutta tähän asti ne osuudet on menty “tyyli vapaa” -tekniikalla, mikä ei enää sovellu edessämme siintäviin haasteisiin. Toinen tärkeä läksy oli jälleen oikeanlaisten varusteiden merkitys… niin ja se kuuluisa oman kehon kuuntelu ja huoltaminen.
Niinpä kurssi toimi hyvänä introna maaliskuun alkupäivinä edessä olevalle reissullemme Dolomiiteille. Siellä meillä on useita päiviä aikaa treenata tulevan Matterhorn-oppaamme Fabrizion opastamana – ja ihan oikeilla jääkiipeilyraudoilla!

Kohta mennään, tuskin maltan odottaa!

p.s. Heikin kyynärvarret olivat niin pahasti tulehtuneet, että vasta yli kahden viikon täyslevon jälkeen hän pääsi uudelleen käsitreenin pariin. Tärkeä muistutus tämäkin siitä, kuinka merkityksellistä on kuunnella kehoa treenatessa ja liiallisen rasituksen merkkejä ei saisi jättää huomiotta – vaikka olisi kuinka kivaa.

Vuoristotuuli olohuoneessani – Vuorenvalloitus 2019 -valmistautuminen on alkanut!

Kyllähän me aikuiset sen tiedämme, ettei joulussa tärkeintä ole paketit, vaan perheen yhteinen aika ja rentoutuminen. Noissa ajatuksissa istuin aattoiltana kaikessa rauhassa ja hymyillen katselin, kuinka näistä viisauksista vielä tietämättömät lapset raastoivat pakettejaan auki, enkä pitänyt kiirettä omien lahjojeni kanssa. Nautin kynttilänvalosta, jouluruokien ja kuusen tuoksusta, tenavien kiljahduksista ja muiden perheenjäsenten innokkaasta myötäelämisestä pienten iloon. 

Minä (vas) ja Heikki Elbrusin rinteellä 2017
Kuva: Max Edin

Hetken kuluttua huomasin vieressäni istuvan kiipeilyparini ja puolisoni Heikin vaihtavan painoa levottomasti kankulta toiselle ja vilkuilevan minua silmäkulmastaan. Vaistosin hänen kehonsa jännittyvän, kun ojensin käteni kohti pakettikekoani – ja rentoutuvan, kun tartuin ensimmäisenä lasten sykähdyttävän teippipainotteisiin, hiukan ryppyisiin lahjapaperipaakkuihin.

Pienen lahjakekoni alimmainen paketti muistutti kutkuttavasti muodoltaan vinovartista sulkapallomailaa, ja muodon toiveikkaasti tunnistaen jätin sen tarkoituksella viimeiseksi. Nautiskellen avasin paperin hellästi, teippi kerrallaan ja henkäisin ihastuneena nähdessäni jääkiipeilyyn tarkoitetun hakun ja jääruuvin.
Ihastellessani uusia upeita varusteitani, en ensin huomannut esineisiin kiinnitettyjä pieniä kortteja. Varsinainen lahja olikin vielä saamatta, kunnes hetken kuluttua luin nuo lappuset – ja olin pudota tuolilta, niin huumaavan voimakkaana puhalsi vuoristotuuli halki olohuoneemme!

Ennen kuin paljastan pienten korttien sisällön, taustoitanpa asiaa hiukan:

Uskomattomista maisemakuvista ja ihokarvat pystyyn nostavista reissutarinoista huolimatta vuorikiipeilyä harrastavan suomalaisen arki ei ole “yhtä cliffhangeriä”. Vuorille pääsee parhaimmillaankin vain muutaman kerran vuodessa – ja lopun aikaa huippujen silhuetit siintävät vain päiväunissa. 

Onneksi kestävyyskunnon kasvattaminen on mahdollista tasamaalla. Ohueen ilmaan ja vuoriolosuhteisiin treenaamaan pääseminen sen sijaan ei Suomessa onnistu. Vehreät metsät, puhtoiset vedet ja neljän vuodenajan viittoihin näyttävästi pukeutuva luontomme tekevät Suomesta hienon kohteen monenlaisille jännittäville seikkailuille. Mutta maa, jonka profiili on suurelta osin varsin pannukakkumainen, ei vuorikiipeilijän lajiharjoittelun ympäristönä ole se ykkönen

Lajina haastava ja raskas vuorikiipeily vaatii jatkuvasti kovaa treeniä: vuoriseikkailuita odottaessa kulutan satoja tunteja kuntosalilla, juoksulenkeillä, polkupyörän satulassa, rappustreenin parissa ja niin edelleen. Treeniä, treeniä ja loputtomasti treeniä, jotta sitten viimein, kun kuukausien odotuksen jälkeen pääsee lajinsa pariin autenttiseen ympäristöön, jaksaisi ja pystyisi suorituksen tekemään – ja vielä jopa nauttimaan joka hetkestä ennen kuin taas seuraava kuukausien odotus alkaa.

Motivaation ylläpitämisen kannalta on välillä hiukan haastavaa treenata lajia, oikeastaan treenaamatta itse lajia. Siitä asti, kun vuonna 2014 aloitin ensimmäiselle vuorelleni valmistautumisen – täysin tietämättä, mitä oli edessä (tarina alkaa täältä: Kuinka se alkoikaan…) – olen keskittynyt kestävyyskunnon rakentamiseen ja henkiseen valmistautumiseen. Olen hyväksynyt varsinaisten lajiharjoittelumahdollisuuksien puuttumisen ja toivonut, että vuorilla vietetty aika pikkuhiljaa kasvattaa tuota puolta osaamisestani. 

Nyt, vuoden 2019 alkaessa, olen kiivennyt kahdeksalle vuorelle, huiputtanut niistä kuusi, joista yhden kahdesti. Olen oppinut paljon. Mutta kuin varkain, osaamisen lisäksi myös tavoitteet ovat kasvaneet. Riman noustessa olemme Heikin kanssa yhä useammin löytäneet itsemme lajiharjoitteluun liittyvien kysymysten ääreltä.

Tänä syksynä teimme päätöksen harrastuksen viemisestä uudelle tasolle. Tähän asti kiivettyjä vuoria yhdistää niiden vaelluskiipeilyyn soveltuva luonne, eli teknisten kiipeilyosuuksien vähäisyys ja helppous. Syksyn 2019 toiseksi tavoitteeksi asetettu Alppien kruununjalokivi, Matterhorn (4478 m) kuitenkin muuttaa tätä asetelmaa.

Matterhorn on tavoitteena huikea; itsekin välillä ihmettelen, kuinka siihen on päädytty. En vielä olisi arvannut Matterhornista vakavasti haaveilla, vaikka jo keväällä Mont Blancin talvikiipeilyn jälkeisten huiputuspitsojen äärellä oppaamme Fabrizio antoikin varovaista vihreää moiselle hankkeelle. Kun aiheeseen myöhemmin Heikin aloitteesta palattiin, Fabrizio ei WhatsAppin välityksellä perunutkaan aiemmin antamaansa arviota suorituskyvystämme, vaan totesi: “We can try Matterhorn.” – Toki heti seuraavassa lauseessa hän ilmoitti vuoren vaativan kovaa treeniä ja kiipeilyteknisen osaamisen parantamista. Mutta päätös oli tehty jo ennen siihen toiseen lauseeseen pääsyä. Emme me helppoa haastetta etsineetkään. 


Lepohetki harjoitusnousun aikana, taustalla oppaamme Viktor
kuva Max Edin

Seuraava askel oli löytää parhaat tavat valmistaa meitä haasteeseen. Yksi konkreettinen keino parantaa mahdollisuuksiamme Matterhornilla on varmistaa mahdollisimman hyvä akklimatisaatiotaso (eli kehon sopeutuminen ohueen ilmaan). Akklimatisaation maksimoinnin nimissä päätimme yhdistää kaksi vuoden kiipeilyllistä päätavoitetta yhdeksi reissuksi. Kiipeämällä ensin toisen, korkeamman vuoren saisimme aikaa sopeuttaa kehoa. Akklimatisaatio nimittäin kestää kehossa noin viikon vuorelta laskeutumisen jälkeen. Jos lentäisimme ensimmäisestä kohteesta suoraan seuraavalle vuorelle, voisimme hyödyntää kehon ensimmäisellä vuorella saavuttamaa ohuen ilman ympäristön parantunutta toimintakykyä.

Mutta asioiden yli ei kannata hyppiä: helpolla ei päästä ensimmäisellä vuorellakaan. Toinen vuodelle 2019 suunniteltu vuori on Mount Elbrus (5642 m), Euroopan mantereen korkein vuori. Sinne noin puolitoista vuotta sitten tehty ensimmäinen matka hyytyi kahden huiputusyrityksen jälkeen satulaan 5350 metriin vuoristotaudin vuoksi (huiputusyritysten tarina alkaa täällä: “Minä en jätä sinua. Me olemme tiimi.” – huiputusyritys). 


Ensimmäinen huiputusyritys ja hetki ennen auringonnousua – ja romahdusta (vasemmalta opas, Janiina, Heikki)
kuva: Max Edin


Ensimmäisen huiputusyrityksen päätös
kuva: Max Edin

Euroopan mantereen korkein vuori on pitkä suoritus. Elbrus ei itsessään ole teknisesti vaativa vuori, mutta korkea se on, ja nousu on pitkä. Normaalisti harrastajakiipeilijät nousevat vuorelle läntistä reittiä, joka haastavista olosuhteista ja pitkästä huippupäivästä huolimatta on teknisessä mielessä helppo (mutta missään nimessä ei aliarvioitava, kuten aikaisempi kokemuksemme vuoresta paljastaa). Lisäksi kiipeilijät usein hyödyntävät lumikissa- ja moottorikelkkakyytejä päästäkseen lähes 5000 metriin, ja vasta viimeiset sadat metrit kiivetään. Me haluamme aidosti kiivetä vuoren laaksosta laaksoon ilman hissejä ja kelkkoja (jotta koko vuori on sitten oikeasti kiivetty), ja tehdä nousun vähemmän ruuhkaista, mutta myös huomattavasti raskaampaa pohjoista erämaareittiä pitkin. 
Suunnitelmamme on siis kiivetä elokuun 2019 lopussa Elbrus pohjoista reittiä myöten ja kun olemme viettäneet viikon korkealla Kaukasus-vuoristossa, lennämme Venäjältä suoraan Italiaan ja tavoittelemme Matterhornin huippua vain muutamia päiviä Elbrusilta laskeutumisen jälkeen. 

Elbrusin ja Matterhornin yhdistäminen samaan haasteeseen nostaa reissun vaatimustason melkoiseksi. Matterhorn on teknisesti vaativampi ja kiipeilyn luonne aivan erilainen kuin mikään aiempi vuoremme, vaikka suunniteltu reittimme on Hörnli Ridge, jota Matterhornin huiputusreiteistä pidetään teknisesti helpoimpana.

Suunnitelmassamme on monia osia, joiden täytyy loksahtaa kohdilleen. Iso ripaus onneakin tarvitaan. Mutta asiat, joihin voimme vaikuttaa, ovat suorituskyky ja teknisen osaamisen parantaminen. Taival onkin jo alkanut:

Tänä syksynä aloitimme uuteen tavoitteeseemme suhteutetun harjoituskauden kestävyystreenin parissa. Perus kestävyysharjoittelu ei yksin riitä, ja samalla palasimmekin myös kiipeilyseinille. Molemmat olemme aiemmin seinäkiipeilleet hiukan, mutta omaehtoisesti. 

Parin kuukauden köysissä rimpuilun jälkeen oivalsimme, että itsenäisesti harjoittelemalla pääsemme eteenpäin liian hitaasti ja taidot jäävät puutteellisiksi: todellisen kehityksen ja oppimisen synnyttämiseksi tarvitsisimme tukea. Pienen kartoituksen jälkeen apu löytyikin, ja tammikuun alussa aloitamme kiipeilyvalmennuksen boulderointimestari Axelin ohjauksessa. 
Kalenterissa on myös kesäkuun lopussa harjoitusreissu Dolomiiteille Mont Blancin kanssamme kiivenneen ja Matterhornille oppaaksemme lähtevän Fabrizion kanssa. Näin ehdimme treenata ja tarkistaa taitoja kiipeilyllisesti Matterhornia muistuttavassa ympäristössä (matalammalla tosin) pari kuukautta ennen h-hetkeä ja vielä tehdä tarvittavia korjausliikkeitä. 

Kehonhuoltoa ei sovi vuorillakaan unohtaa – ryhmänjohtaja Tommi valvoo venytyksiämme
Elbrusin basecampissa, kuva Max Edin

Kuten aina uuden haasteen edessä, tuntuu että opittavaa on valtavasti.
Olen jo parin vuoden ajan haaveillut jääkiipeilystä– isoilla vuorilla nuo taidot ovat todella keskeisiä. 
Heikin kanssa olemme yhtä mieltä siitä, että jääkiipeilytaitojen hankinta on ehdottomasti to-do-listalle – ja niiden harjoitteleminen olisi mitä loistavinta treeniäkin.

Suomessa kyllä järjestetään tekniikkakursseja ympäristöissä, jotka riittävät perustaitojen omaksumiseen. Mutta kuten minkä tahansa uuden taidon omaksumisessa, tarvitaan satoja toistoja erilaisissa ympäristöissä, jotta osaaminen aidosti iskostuu selkärankaan. Olen pohtinut, saisinko ottamalla yksittäisen päivän tai parin kurssin pysyvää hyötyä, jos mahdollisuudet treenata tehokkaasti ja vaihtelevissa olosuhteissa arjen keskellä (eli järkevän matkan päässä kotoa). Ja niinpä kurssit ovat jääneet tekemättä. 

Nyt viimein, tämän pitkän jorinan päätteeksi pääsen takaisin joulupaketista löytyneiden korttien sisältöön. Ensimmäinen pieni kortti sisälsi tiedon osallistumisestamme jääkiipeilykurssille täällä Suomessa tammikuun lopussa. Toinen kortti kertoi, että helmi-maaliskuulla lennämme Pohjois-Italian upeille vuorille, Dolomiiteille, treenaamaan jääkiipeilyä Fabrizion ohjauksessa muutaman päivän ajaksi!
Uskomaton, täydellinen joululahja – niin monin eri tavoin! 

Voisin jaaritella uusien taitojen treenaamisen hyödyllisyydestä. Mutta kuten aina vuorista puhuttaessa, nytkin kyse on suuremmasta asiasta. Istuessani siinä keskellä joulua juhlivaa perhettäni, olin yhtäkkiä pienen hetken ajan jäätiköllä valkoisten huippujen ympäröimänä siellä, missä viileä viima pyyhkii poskia, ja lumi tuoksuu ilmassa. Siellä missä voin kuulla vain oman tihenevän hengitykseni ja lumen narskeen jäärautojen alla. Ymmärsin, kuinka olinkaan kaivannut sinne!
Kuinka pitkältä odotukselta olikaan tuntunut ajatus siitä, että harjoittelisin yli puoli vuotta vuoret vain unissani. Vaikka tavoitteellinen harjoittelu on mahtavaa ja motivoivaa itsessään, ei mikään synnytä minussa suurempaa kutinaa ihon alla kuin tieto siitä, että kuukauden kuluttua isken jäähakkuni Pirunkallion jäähän – ja vain muutamaa viikkoa myöhemmin jossain Italian vuoristossa jäisellä seinällä tutisen kylmyyden ja maitohappojen yhdistelmästä – ja jokainen soluni sykkii iloa.

Jälleen on edessä uusi, jännittävä vuosi, Vuorenvalloitus 2019! Tuskin maltan odottaa, että saan sinut mukaan seikkailuun.

Tuokoon uusi vuosi myös sinun eteesi paljon iloa ja haasteita – juuri niitä vuoria, joiden huipulle halajat! 


Minä ikionnellisena seinällä Monte Rosalla 2015
kuva Marko Laukkanen

Päiväni neulatyynynä

Koetin keskittyä katon keskikohtaan kiinnitetyn valaisimen vieressä olevaan pieneen säröön valkoisessa maalissa. Hetken kuluttua tahdonvoima petti, ja katse harhaili valkoisiin verhoihin, joissa kiemurteli säännöllinen pistekuvio, ja siitä edelleen vastapäisen seinän maisematapettiin. Suljettuun oveen oli kiinnitetty lapsen tekemä piirros miehestä antamassa hoitoa potilaalle. Tunnistin piirroksen miehen paidan samanlaiseksi, joka hoitajalla oli päällään nytkin. Piirroksessa potilas hymyili.

Minua ei juuri nyt hymyilyttänyt.

Makasin valkoisessa huoneessa hoitopöydällä ja kuulostelin, kuinka oikeassa jalassani kivun aallot lainehtivat pitkin hermoratoja. Tasasin hengityksen ja suljin silmäni – aloin seurata sähköisen tuntemuksen aaltoilua jalkaterän ja polven välillä. Se oli niin voimakas, että kohta oli pakko nostaa päätä ja kurkistaa jalkaa. Tuntemusten perusteella sen olisi pitänyt olla ilmiliekeissä. Mutta ei. Lukuunottamatta säären, nilkan ja jalkaterän alueella törröttäviä akupunktioneuloja se näytti ihan normaalilta. Huokaisin ja asetuin takaisin selälleni hoitopöydälle. 
Oppaamme Pette auttaa kenkäongelmien
kanssa Monte Rosalla 2015,
kuva: M. Laukkanen

Jalassani riehuva kipu on tuliainen, jonka toin mukanani ensimmäiseltä Vuorenvalloitus-reissulta vuonna 2015 (lue koko tarina täältä: Vuorenvalloitus 2015: Monte Rosan huiputus, valitettavasti tosin noissa vanhoissa blogiteksteissä kuvat eivät näy johtuen blogialusta Bloggerin bugista). Vääränkokoisista vuokratuista ylävuoristokengistä alkaneet ongelmat johtivat siihen, että kotiin palatessani minulla oli uskomattoman huiputusmuiston lisäksi oikeassa jalassa niin ärhäkkä hermopinne, etten viikkokausiin kyennyt kävelemään ontumatta. Jalan tutkinut lääkäri totesi diagnoosin olevan selkeä ilman kuvaustakin ja arveli ongelman poistuvan muutamassa viikossa. Hän totesi:
– Nuo paranevat itsellään, mutta se voi viedä muutaman viikon tai jopa kauemmin. Kun kipu helpottaa hiukan, hieroja voi ehkä auttaa hieromalla varovasti jalan lihaksia.
Viikot kuluivat ja muuttuivat kuukausiksi. Kuuden viikon kuluttua kävelin taas, mutta rakastamieni korkokenkien käyttö jäi kokonaan yli vuodeksi. Vielä nytkin – kolme vuotta myöhemmin – kuiskaan itselleni “Beauty is pain, darling,” kun aina joskus sujautan korot jalkoihini. 
Jalka ei ole palautunut kunnolla. Korkojen lisäksi treenatessa, vuorilla kiivetessä ja monessa muussa hetkessä oikea jalkaterä alkaa ensin kihelmöidä ja menee sitten turraksi. Hetken kuluttua turtumus muuttuu kivuksi, joka sähköttää kohti varpaita ja kiipeää penikoita pitkin kohti polvea.  Säären lihaksien hieronta auttaa aina hetkellisesti, mutta kipeimpään kohtaan en juuri anna koskea, en edes silloin, kun jalka on niin sanotusti kunnossa.
On hassua, kuinka ihminen hyväksyy kivun osaksi arkeaan. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, etten ole alkuvaiheen selvittelyiden jälkeen edes pysähtynyt pohtimaan asiaa tarkemmin. Pari kertaa olen muilla asioilla ollessani kysynyt lääkäriltä neuvoa, mutta kunnon vastaus on jäänyt hankkimatta. Olen kai ajan kuluessa vain tottunut jalkavaivaani ja hyväksynyt sen osaksi itseäni. 

Kunnes nyt viimeisen vuoden aikana uuden valmentajamme Jaanan ohjauksessa treeni on muuttunut entistä toiminnallisemmaksi. Salitreenit ovat raskaita ja kuormittavat kehoa aiempaa kokonaisvaltaisemmin. Tänä syksynä harjoitusohjelmaan palannut seinäkiipeily on uudenlainen kuormitus sekin, ja juoksulenkitkin ovat pidempiä kuin aiemmin. Kunnianhimoinen tavoitteemme kiivetä ensi syksynä Elbrusin pohjoisreitti ja Matterhorn peräkkäin, on nostanut treenin intensiteettiä, ilmeisin seurauksin: lihakset pyytävät entistä enemmän huoltoa, kaikenlaisia kolotuksia ilmestyy jatkuvasti sinne ja tänne…ja oikea jalkani on ollut tuskallisempi kuin kertaakaan Monte Rosalta paluun jälkeen. 

Hierojamme Jannen taitavat kädet ovat helpottaneet kipua, kun hän varovasti on availlut säärilihaksieni jumeja ja saanut taas veren kiertämään. Mutta jos hänen kätensä ovat osuneet nilkan etuosassa sijaitsevaan kivun ydinpisteeseen, on se lähettänyt niin kovan sähköiskumaisen tunteen molempiin suuntiin, että usein olen tempaissut jalan älähtäen pois, joskus jopa refleksiivinomaisesti potkaissut Jannea.
Taannoin ensi syksyn kovasta tavoitteesta keskustellessamme kiipeilyparini Heikki otti jalkani puheeksi ja ehdotti, että sille yritettäisiin tehdä jotain muutakin kuin kivunlievitystä. Olihan Jannekin tuosta maininnut (oikeastaan joka kerta kuunnellessaan ulinaani ja väistellessään kivusta sätkivää säärtäni). Eikä kyse ollut siitä, etten olisi halunnut tilannetta korjata. Ehkä olin vain unohtanut, ettei jalkani ollut aina tuntunut siltä kuin nilkkaani olisi kiinnitetty sähköpaimen. Intensiivinen, uudenlainen harjoittelu on aiheuttanut sen, että aiemmin silloin tällöin kipeä jalka on nyt ollut jatkuva ongelma. Nyt se olisi kertakaikkiaan ratkaistava. En voisi jatkaa Elbrusilta Matterhornille, jos jalka olisi huonossa kunnossa ensimmäisen kiipeilyreissun jäljiltä. 
Niinpä paria viikkoa myöhemmin löysin itseni makaamasta vaalean huoneen rauhoittavassa hämärässä jalkaani kuulostellen. Olin käynyt Ossilla muutaman kerran aiemminkin. Alkuun suhtauduin akupunktioon skeptisesti, mutta hitaasti olin lämmennyt sille saatuani helpotusta tuskaisesti jumittavaan selkään ja tenniskyynärpäähän. Täältä tuntui luontevalta aloittaa avun etsiminen, sillä ongelman hermostoperäisyys on ollut asia, josta kaikki sätkimistäni seuranneet ovat olleet yhtä mieltä. 
Ossi kuunteli oirekuvauksen tarkkaavaisesti ja tutkiskeli jalkaani. 
– Yleensä tällaisissa tapauksissa kipu säteilee hiukan eri tavalla. Mutta eiköhän me tähän ratkaisu löydetä. Teen hoidon, jolla pyrin kattamaan kaikki vaihtoehdot. Se edellyttää useampaa neulaa, hän totesi. 
Tuntemus hetkellä, jolloin akupunktioneula löytää oikean kohdan, on joka kerta ollut minulle hiukan outo. Mutta kipua en ole ennen tuntenut – itseasiassa akupunktio on ollut minulle varsin miellyttävä kokemus. Tämä kerta oli kuitenkin toisenlainen. Rauhallisin ottein Ossi etsi oikeat kohdat, asetti neulat taitavasti paikoilleen – onnistuen ohuen ohuilla neuloilla kaivamaan esiin jalan kipuaallot. Aina neulan osuessa kohdilleen hengähdin tuntemusten voimakkuudesta. Älähtäessäni Ossi pysähtyi, vetäytyi taaksepäin ja puhui hiljaisella, rauhoittavalla äänellä:
– Sanothan heti, jos tuntuu, ettet kestä enempää. Yritän tässä tutkiskella kasvojasi ja selvittää, missä kohtaa kivun sietämistäsi mennään. Urheilijoilla on usein vähän sellainen “kyllä minä tämän kestän” -mentaliteetti, ja sitten hetken kuluttua tilanne voi tuntua aika vaikealta. 
Kun neulat olivat paikoillaan Ossi varmisti minun voivan hyvin ja poistui sitten huoneesta kehottaen kutsumaan pienimmästäkin syystä. Siinä minä nyt sitten makasin hiljaisuudessa, hengitin ja tuijotin hymyilevää potilasta lapsen piirtämässä kuvassa.
Hoitohuoneen levollinen tunnelma taisi viedä minut mukanaan, sillä vaikka keinuin kivun sähköisillä aalloilla, hoitoaika päättyi varsin nopeasti. Ossi palasi huoneeseen ja poisti neulat varmoin ottein. Nousin hoitopöydältä ja tunnustelevasti astuin jalan varaan. Kuin vastauksena vasta ajatuksiini ehtineeseen kysymykseeni kivun jatkumisesta neulojen poistamisen jälkeenkin, Ossi ohjeisti:
– Hoidon vaikutus jatkuu vielä usean päivän ajan. Jalkasi on vielä toipilas, olethan siis varovainen noin viiden päivän ajan.

Muutaman tunnin kuluttua tuska jalkasta katosi kuin varkain. Jalka tuntui oudolta, hiukan vieraalta. Mutta sähkötys oli poissa.

Nyt hoidosta on kulunut muutama päivä. Tänään uskalsin varovasti painaa nilkan etusyrjässä olevaa pistettä, jota koskettamalla kipuaalto lähtee liikkeelle. Ei mitään

Voisiko olla, että Monte Rosan tuskallinen matkamuisto on viimein jäämässä historiaan?

Monte Rosaa huiputtamassa 2015
Kuva: M. Laukkanen

p.s. Vuorenvalloitus-blogi on ensisijaisesti henkilökohtainen matkapäiväkirjani. Onnistuneista kokemuksista on kuitenkin kiva kertoa ja osaavat ammattilaiset mielelläni mainitsen nimeltä: hierojamme Janne löytyy täältä ja akupunktiohoitaja Ossi täältä.

Haluan vielä painottaa, että tekstissä olevat asiat ja suorat lainaukset perustuvat muistikuviini keskusteluista ja tapahtumista. Pyrin aina dokumentoimaan asiat mahdollisimman totuudenmukaisesti ja tarkasti, mutta aina joskus muistini on hatara. Eli kaikki tekstissä esiintyvät (asia)virheet ovat peräisin minulta.

Page 2 of 3

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén