Category: huiputus Page 3 of 5

Voiko vuoren huiputtaa vain tahdonvoimalla? – toinen huiputusyritys Elbrusilla

Base campiin laskeutuminen, lääkitys, nesteytys ja uni helpottivat oloa. Päivän lähestyessä iltaa mielikuvat kymmenen tunnin takaisesta romahduksesta rinteessä alkoivat tuntua etäisiltä. Edelleen päänsärky jyskytti ohimoilla, ja olo oli heikko, mutta palautuminen tuntui tapahtuvan nopeasti. Kun illan suussa pidimme kiipeilyparini Heikin ja ryhmänjohtaja Tommin kanssa palaverin, ilmoitin halukkuuteni uuteen huiputusyritykseen.

Ryhmänjohtaja Tommi antoi luvan ja sanoi aavistelleensa, että haluaisimme yrittää uudelleen. Päätimme kuitenkin Heikin kanssa, että tällä kertaa hyväksyisimme moottorikelkkakyydin 4800 metriin ja pyrkisimme siitä huipulle 5642 metriin. Päätös ei ollut helppo, vaikka syy oli selkeä: voimien säästäminen. Vaikka kiipeäisimme base campista ja onnistuisimme, huiputus ei Heikin ja minun arvojen mukaan olisi “pätevä”. Mielestämme vuoret pitää kiivetä laaksosta huipulle, ja olimme jo aiemmin taipuneet vastaanottamaan hissi- ja lumikissakyydin laaksosta base campiin, sillä reissuohjelman mukainen aika ei olisi riittänyt koko matkan nousuun jalan. Emme siis kuitenkaan saisi aitoa huiputusta, se kirveli. Silti mieli paloi rinteelle; ehkäpä pääsisin kokemaan uuden korkeuden ja saisin positiivisen kokemuksen kahden ikävän päivän jälkeen.

Totuuden nimissä myönnettäköön, että illan suussa olin vielä hiukan epävarma ja olo oli hutera. Mutta tämä oli niitä “takaisin satulaan” -hetkiä. Halusin onnistua edes vähän. Ja halusin, että Heikki pääsisi edes hiukan ylemmäs, sillä minua raastoi ajatus siitä, että hän oli joutunut luopumaan edellisen yön huiputusmahdollisuudesta vuokseni.

Tommi löysi meille uuden oppaan, Aleksein, noin viisissäkymmenissä olevan kokeneen vuorikiipeilijän ja vuoristo-oppaan. Olimme innoissamme Aleksein kanssa kiipeämisestä. Olimme nimittäin kiinnittäneet häneen huomiota miehen saapuessa base campiin edellisenä päivänä. Hänen rauhallisessa ja viileässä olemuksessaan oli jotain sellaista, että nimesimme hänet salaa James Bondiksi. Kun myöhemmin puhuimme Aleksein kanssa, totesimme osuneemme varsin oikeaan. Miehellä on melkoinen määrä vuoria meriittilistallaan ja meidät tenhonneen Usbankin hän on kiivennyt muutama vuosi sitten – soolona tietenkin.
Nyt Aleksei oli saapunut Elbrusille viedäkseen huipulle mukavan saksalaisen pariskunnan, joka mieluusti “lainasi” meille opastaan, sillä heillä oli edessä vielä yksi akklimatisoitumispäivä ennen huiputusyritystä.
– I was going to do some physical training tomorrow. But I can go up as well, totesi Aleksei bondimaisen viileästi hymyillen.

Niin Heikki ja minä valmistauduimme uuteen huiputusyritykseen: huolsimme ja pakkasimme varusteet, tankkasimme ruokaa ja nestettä sekä lepäsimme. Juttelimme pitkään edessä olevasta kiipeämisestä: pureskelimme pettymystä, nieleskelimme ylpeyttä (arvomaailman vastaisesti valittu moottorikelkkakyyti korpesi molempia, vaikka koimme sen turvallisimmaksi vaihtoehdoksi) ja sovimme pelisääntöjä. Heikki vannotti minua olemaan rehellinen ja avoin olotilastani ja lupasin sen tehdä.

Kun menin nukkumaan joskus seitsemän maissa illalla, olo oli huolestunut ja mieli täynnä sekavia ajatuksia. Kuuntelin vuorituulen ujellusta metallikontin kulmissa ja lupasin itselleni, että olisin valinnoissani edellistä yötä viisaampi.

Päivä 7: Toinen huiputusyritys 

Kun herätyskello soi 01.30, olin ensin hetken hämilläni. Sitten edellisen vuorokauden tapahtumat
syöksyivät takaisin mieleen ja addrenaliini ryöpsähti vereen. Tunnustelin vointiani. Tuntui hyvältä. En ollut vahvimmillani, mutta toimintakuntoinen, ja keho tuntui paljon paremmalta kuin aiemmin.

Janiina Ojanen Elbrusilla
Valmiina toiseen huiputusyritykseen?

Heikki liikkui pimeässä kontissa ja kokosi varusteitaan. Otsalampun himmeässä punaisessa hohteessa hänen kasvonsa näyttivät hiukan turvonneilta ja kiiltäviltä. Kuiskaten kysyin vointia, ja hän totesi, että flunssa taitaa olla tulossa. Yöllä oli kuulemma ollut vähän lämpöä. Kosketin hänen olkavarttaan, ja paidan hiha oli märkä hiestä. Heikki sanoi olevansa valmis huiputusyritykseen ja lempeästi torjui ehdotukseni lepäämään jäämisestä. Mielessäni kävi ajatus, että oma epävarmuuteniko tässä nyt kummitteli ja yritti saada minut löytämään syitä perääntyä.

Ovelta kuului hiljainen koputus. Oli aika mennä.

Niin me astuimme pimeään Kaukasuksen yöhön, jossa moottorikelkka seisoi moottorit uristen odottamassa. Kuljettajan istuimella istui mustiin pukeutunut mies, jonka kasvot oli kokonaan peitetty commando-pipolla ja peiliaurinkolaseilla yön pimeydessäkin. Kiipesin jännittyneenä miehen taakse kelkan kyytiin, ja Heikki nousi takimmaiselle paikalle. Kelkka veisi meidät 4800 korkeusmetriin ja palaisi sitten noutamaan oppaamme Aleksein. Hassua, että tuhannen vertikaalimetrin matkaan menisi kelkalla viitisentoista minuuttia, kun jalan sitä kiivettiin tuntikausia. Sain hädintuskin peukut pujotettua istuimen takana olevan kiinnikeremmin taakse, kun paiskauduin Heikkiä vasten kelkan syöksähtäessä matkaan.

Vaikka en arvosta moottorikelkan käyttöä osana vuorikiipeilysuoritusta, yöllinen ajo jyrkkää vuorenrinnettä ylös tallentui lähtemättömästi mieleen. Vauhti oli vieläkin nopeampi kuin olin osannut odottaa, ja kelkka poukkoili töyssyjen yli välillä jopa holtittoman oloisesti. Kuljettaja oli juuri niin hurjapäinen kuin muutkin rinteellä näkemämme, ja koska väylä oli nyt tyhjä, antoi hän palaa mielensä mukaan. Valokeila ahmi lumista, pöllyävää väylää, ja tähdet valaisivat kaukaisuudessa etuvasemmalla ylväänä kohoavan Elbrusin läntisen huipun, jota kohti taas matkasimme mieli toiveikkaana. Yö oli edellisen lailla kirkas, vain tuuli oli hiukan voimakkaampi. Se tuntui hyvältä, ja pari kertaa päästin tahtomattani pienen hihkaisun kelkan lennähdellessä töyssyjen yli.

Juuri kun tempoilevan kelkan kyydissä pysyttely täydessä kiipeilyvarustuksessa alkoi tuntua tukalalta, menopelimme pysähtyi Pashtuhovan kivien yläpäähän. Kompuroimme ylävuoristokengissämme kyydistä, ja kelkka katosi pimeään noutamaan opastamme. Säädimme varusteita, ja valmistauduimme lähtöön hiljaisina. Minua jännitti. Heikki tuntui kärsimättömältä, jopa hiukan pahantuuliselta.

Aleksei saapui ja asetuimme jonoon; Aleksei, minä ja Heikki. Tuntuipas mukavalta olla näin pienellä porukalla. Katsoin edessä olevaa rinnettä ja vaikka oloni oli hyvä, olin salaa vähän helpottunut, että juuri tänä yönä emme olleet kiivenneet alhaalta asti. Seinämä näytti pitkältä ja jyrkältä, ja luottamukseni oman kehoni suorituskykyyn oli kaikkea muuta kuin korkealla.

Viidentuhannen metrin kohdalla rinteessä on lumihankeen vajonnut lumikissa, jolla joku oli joskus yrittänyt ajaa huipulle. Menopeli oli hyytynyt viiteen tonniin ja kuten niin usein vuorilla, toimintakyvyttömien asioiden tuominen alas on hankalaa. Niinpä lumikissa oli jäänyt niille sijoilleen ja toimii nyt kiipeilijöiden maamerkkinä. Siihen kiinnitin katseeni. Miten se näyttikin niin pieneltä, vaikka matkaa oli vain parisen sataa vertikaalimetriä?

Rinne oli jyrkkä, ja mietin pariin otteeseen, miksi meitä ei laitettu köysistöön. Kuitenkin Aleksein rauhallinen tahti ja askellukseeni palannut vakaus rauhoittivat mieleni. Kuljin Aleksein takana leveää siksakia rinnettä ylös ja huomasin parhaan rytmin löytyvän, kun asetin jäärautani täsmälleen hänen askeliinsä. Kuu paistoi ja kylmä vuorituuli lauloi rinteellä haikeasti. Jalat tuntuivat vahvoilta, hengitys kulki vaivattomasti, ja ilo valtasi mieleni. Annoin itseni vajota siihen ihanaan oloon, jonka löydän kiivetessäni.

Kun tunnin kuluttua pysähdyin tauolle, oli Heikki jäänyt nousussa jälkeen. On täysin normaalia, että kiipeilijät nousevat eri kohdissa omaa tahtiaan, ja usein nousun alku on erityisen raskaan tuntuista, kun keho ei ole vielä löytänyt kiipeämisen rytmiä. Mutta kiipeilyparini on aina vahvempi ja nopeampi kuin minä. Siksi hänen hidas tahtinsa ja tiheät pysähdyksensä saivat levottomuuden nostamaan päätään mielessäni. Toistin oppaallemme Heikin sanat yöllisestä kuumeilusta. Aleksei kohautti olkiaan. Sitten hän varmisti minun vointini, jota hän oli kysellyt noin puolen tunnin välein. Olin kuitenkin pysynyt koko matkan hänen kannoillaan ja kiivennyt vahvasti.

Käännyin uudelleen katsomaan taakseni ja kysyin sukelluksessa käytetyllä ok-merkillä (kädet kohotetaan o-kirjaimen muotoon pään yläpuolelle) muutaman kymmenen metrin päässä etenevältä pariltani, oliko kaikki kunnossa. Hän nosti kätensä samanlaiseen ok-merkkiin kuitaten kaiken olevan kunnossa. Matka jatkui hitaasti. Saavutimme hautautuneen lumikissan aamun kajon kurkistaessa jo esiin vuorten takaa. Aikaa oli kulunut aiottua enemmän, mutta päätimme olla kiirehtimättä turhaan ja pidimme hiukan pidemmän tauon. Hiukan vaisusti juhlimme uutta tuhatlukua molempien kiipeilymittarissa skoolaamalla teemukeilla.

Auringon noustessa Elbrusin huipun varjo muodostaa pyramidin Kaukasuksen taivaalle

Vielä lyhyt jyrkkä nousu ja sen jälkeen siirryimme Elbrusin eteläisen huipun (joka on vain noin 20 metriä läntistä huippua matalampi) varjosta vuoren poikki kohti satulaa kulkevalle traverselle. Traversen maisema on huikaiseva: todellinen Kaukasuksen panorama. Ympäröivät vuoret ja pilvet olivat selvästi alempana ja esiin noussut aurinko sai maiseman hohtamaan niin kauniina, että oli lähes mahdotonta uskoa, että olin oikeasti keskellä näin valtavaa kauneutta. Aurinko alkoi lämmittää selkää mutta viimainen vuorituuli varmisti, ettemme voineet luopua paksuista toppavaatteista ja kasvoja suojaavista maskeista.

– Olo ei ole mikään maailman paras, mutta hyvin minä pärjään, kun tulen vähän hitaammin, parini vastasi, kun seuraavalla tauolla taas tenttasin hänen vointiaan. Vähentääkseen huoltani hän väläytti tutun leveän hymynsä, ja hetken tunsin itseni hössöttäväksi kanaemoksi. Ehkä edellisen yön vaikutus tuntui vielä ja huolehdin turhaan?

Totuus kuitenkin oli, että Heikki liikkui jatkuvasti hitaammin. Ilmaisin jälleen huoleni Alekseille, joka silmäili Heikkiä arvioivasti, mutta ei vieläkään sanonut mitään. Niinpä aloin itse seurata Heikkiä ja aina kun kiipeilyparini jäi tietyn matkan verran taakse, pyysin Alekseilta taukoa, jonka aikana tyrkytin Heikille hänen oman tankkauksensa lisäksi teetä ja kun lähdimme liikkeelle, työnsin hänelle karkkia suuhun tukeakseni energioiden säilyttämistä.

Yli viiden tuhannen metrin korkeuden vaikutusta liikkumiseen ei pidä väheksyä, mutta oloni nyt huomattavasti parempi kuin viime syksynä Mont Blancin (4810 m) viimeisillä sadoilla metreillä, vaikka olimme nyt selvästi korkeammalla. Traverse oli minulle suuri nautinto. Jyrkin ja tuulisin kohta kuljettiin köysistössä, ja pienen ryhmämme rytmi vakiintui Heikin askellukseen: neljä askelta eteen, pysähdys ja kaksi hengenvetoa, neljä askelta, pysähdys ja kaksi hengenvetoa ja niin edelleen.

Aamun edetessä minulle kävi tutuksi yksi Elbrusin ominaisuus: tällä vuorella ei ole yhtään lyhyttä etäisyyttä. Traverse tuntui jatkuvan loputtomiin ennen kuin käännyimme vuoren huippujen väliselle tuuliselle rinteelle, ja satula ilmestyi näköpiiriin. Jännittävä näky sai minut nauramaan ilosta; olimme jo lähellä!
Tuuli oli nyt entistä navakampi, ja viiltävät viimaiset puuskat kuljettivat mukanaan lumipöllähdyksiä huipulta. Oli jatkuvasti pidettävä varansa, tai äkillinen voimakas puhallus veisi tasapainon ja alla olisi kilometrien pudotus jäistä rinnettä. Mutta samaan aikaan noiden puuskien huipulta tuomat lumikiteet suukottivat auringon paahteessa kuumentunutta poskea virkistäen.

Kiipeämisen iloa varjosti alati kasvava huoli. Heikki sanoi sinnikkäästi olevansa kunnossa, mutta vaikka hänen silmänsä olivat suojalasien peitossa ja kasvo maskin suojassa, tunnistin muutoksen. Ääni ei ollut enää iloinen ja askel oli muuttunut huojuvaksi. Hän otti vastaan tarjomani teen ja suklaan, muttei enää aktiivisesti yrittänyt itse tankata kunnolla.

Olen myöhemmin miettinyt, miksi Aleksei ei tuntunut aiemmin reagoivan toistuviin huolenilmauksiini. Ehkä se on kulttuuriero. Nyt kuitenkin sovimme, että päästessämme kapealta polulta satulaan pitäisimme kunnon tauon ja tarkistaisimme tilanteen.

Saavuimme Elbrusin kahden huipun väliseen satulaan 5350 metriin. Heikki horjui paikalle selkeästi meitä jäljessä ja hädin tuskin pysyi pystyssä. Hän kuitenkin oli sitä mieltä, että tauko auttaisi. Vilkaisin epäuskoisesti edessä olevaa jäistä jyrkkää seinämää pitkin kulkevaa nousua, joka olisi viimeinen parin tunnin rypistys ennen huipulle nousua.

Viidentoista minuutin kuluttua Heikki oli edelleen huonossa kunnossa. Hän tuijotti jäistä seinämää ja vaikka hänen kasvojaan en voinut kunnolla nähdä, saatoin aistia hänen sisäisen kamppailunsa. Hän toisteli pystyvänsä siihen, jos vaan tarpeeksi hitaasti mentäisiin. Hän oli kuitenkin jo tunnustanut minulle vointinsa olevan todella huono: huimaus ja aistiharhat veivät koordinaatiokykyä ja edellisen yön kuumeilu oli vienyt nestetasapainon ja voimat.

Asetuin polvilleni maassa istuvan Heikin eteen ja kerroin rehellisesti ja suoraan, ettei hän tule selviämään rinteestä. Kävimme pitkän keskustelun arvomaailmasta ja elämän tärkeistä asioista. Tunnen kiipeilyparini ja tiesin hänen tarvitsevan aikaa tehdä päätös itse. Vahva kuin härkä hän on – paitsi keholtaan, myös tahdonvoimaltaan – ja niinpä kestikin hyvän tovin, kun mies istui maassa kasvot polvien väliin painettuina ja taisteli itsensä kanssa. Lopulta hän nosti katseensa ja totesi hiljaisella äänellä, että hän oli valmis jättämään huiputusyrityksen kesken.
– Kiitos, sain sanottua ja pyyhin helpotuksen kyyneleet äänestäni niin hyvin kuin taisin.

Aleksei totesi minun olevan huiputuskunnossa ja että hänen arvionsa mukaan pääsisin viimeisen nousun suhteellisen nopeasti. Niinpä Aleksei ehdotti, että Heikki jäisi odottamaan satulaan Aleksein huipulta pian palaavaa kollegaa ja aloittaisi paluumatkan tämän tiimin kanssa. Saisimme heidät luultavasti kiinni ennen kuin he ehtisivät traversen loppuun.

– Minä en mene ilman Heikkiä. Me menemme huipulle sitten, kun pääsemme sinne yhdessä. Se vaan ei tapahdu tänään, yritin lastata kaiken tahdonvoimani ääneeni, kun Heikki kääntyi katsomaan minua kehoittavasti. Vaikka pettymys kouri vatsassani, missään tapauksessa parin jättäminen ei ollut minulle vaihtoehto.

Heikki hyväksyi kantani hetken nurinan jälkeen, kun olin vedonnut hänen toimineen samoin vain vuorokautta aiemmin. Aleksei oli äimistynyt ja toisteli useita kertoja minun pääsevän huipulle ja kuinka lähellä se oli. Toistin yhä uudelleen Heikin ja minun huiputtavan tai olevan huiputtamatta tiiminä. Lopulta Aleksei kohautti hartioitaan ja kääntyi takaisin kohti traversea.

Paluumatka oli pitkä ja vaikea. Heikki heikkeni edelleen, ja pyysin Alekseita ottamaan hänet köyteen jo huomattavasti ennen traversen haastavimman osuuden alkua. Olin huolissani miehen horjuvasta askeleesta. Aleksei kieltäytyi. Niin kai se on, että jos yli yhdeksänkymmentäkiloinen mies putoaisi, ei häntä tällaisella rinteellä taitaisi mikään pysäyttää. Nielin raivon ja hätäännyksen ja aloin valvoa Heikin jokaista askelta. Juttelin hänelle pitääkseni hänet virkeänä ja kyselin kysymyksiä. Pyysin tauon joka kerta, kun Heikki horjahti. Istutin hänet hankeen muutamaksi minuutiksi, annoin teetä ja suklaata.

Paluumatkalla

Katsellessani edessäni laahustavan kumppanini selkää, kävin mielessäni läpi yön tapahtumia: hänen uupuneita kasvojaan kontissa ennen huiputukseen lähtöä, hermostuneisuutta lähtötilanteessa ja kaikkia niitä merkkejä, joista meidän olisi pitänyt ymmärtää, ettei tänäänkään ollut meidän päivämme.  Meidän molempien haaste taitaa olla se, ettemme täysin tunnista omia rajojamme – tai ehkä ennemminkin hyväksy niitä. Tämä olisi pitkällisen peiliin katsomisen paikka.

Nyt kuitenkin saatoin vain tehdä parhaani, että parini pääsisi turvallisesti alas base campiin. Synkissä tunnelmissa pieni tiimimme vaelsi koko matkan alas base campiin ja majoituskontillemme, josta muu kiipeilyryhmä oli jo lähtenyt laskeutumaan alas vuorelta. Autoin parini nukkumaan ja aloin valmistella alas lähtöä: kuivasin ja pakkasin molempien varusteet ja etsin sinä päivänä vuorelta lähtevän oppaan, jonka mukana meidän oli määrä laskeutua.

Olimme epäonnistuneet. Sekä huiputuksessa että oman vointimme arvioinnissa. Kahdesti. Siitä ei ollut epäilystäkään. Mutta todellinen kysymys kuitenkin oli, olimmeko oppineet mitään?

Janiina Ojanen ja Heikki Kauppinen Elbrusilla
Korkein saavuttamamme piste Elbrusilla oli satulassa 5350 metriä

“Minä en jätä sinua. Me olemme tiimi.” – huiputusyritys

Päivä 6: Luuhistuminen

Huiputusyön herätys on joka kerta yhtä kutkuttava hetki. Aikainen nukkumaanmeno ja outo heräämisen ajankohta ovat sekoittaneet vuorokausirytmin. Veri kohisee suonissa, ja samaan aikaan mieli on oudon levollinen.

Herätyskelloni pirahti kello 23. Olin nukkunut vain pari tuntia mutta singahdin heti pystyyn ja viritin otsalampun punaiselle, himmeälle valolle, jotta sen valokeila ei herättäisi nukkumaan jääviä myöhäisemmän lähdön ryhmän jäseniä. Myös Heikki ja Max puuhailivat pimeässä, ja yön äänettömyys täyttyi hetkellisesti vaatteiden kahinasta ja varusteiden hiljaisesta kilahtelusta. 
Aamiaiselle siirtyessämme tunnustelin oloani. Keho tuntui hiukan raskaalta ja ajatukset tahmeilta, mutta voin huomattavasti paremmin kuin aiemmin päivällä. Päänsärky jyskytti otsalla vaimeana. Nappasin särkylääkkeen runsaan veden kanssa ja vedin muutamaan otteeseen syvään henkeä. Kaikki tuntui olevan jotakuinkin kunnossa. Helpotus ja odotus aaltoilivat vatsassa.
Lähdön hetki koitti. Varusteet oli säädetty, jääraudat kiinnitetty ja katseet käännetty kohti huippua. Pieni ryhmämme puuhasi hiljaisena mutta päättäväisenä ja jännityksen saattoi aistia. Asetuin paikalleni jonoon oppaamme Nikolain ja Maxin taakse, Heikin jäädessä joukon nopeimpana pitämään perää.

Nikolain ääni kuului hiljaisena pimeässä yössä:

– Ready?
Kuittasimme kukin vuorollamme lähtövalmiuden, ja Nikolai aloitti hitaan marssin rinnettä ylös. Asetuimme oppaamme valitsemaan rauhalliseen tahtiin, ja niin tuntien vaellus pimeän yön halki saattoi alkaa. Kaukasuksen taivas oli kuin syvintä tummansinistä samettia. Kuu valaisi kirkkaana lähivuorien profiileja ja sai Elbrusin valkeat rinteet hohtamaan sinertävää kajoa, joka kietoi sävyynsä koko maiseman. Reitillä olisi melkein selvinnyt ilman otsalamppuja, niin voimakas oli kuun ja tähtien luoma valo. 
Nyt kun auringon kuumuus oli poissa ja viileä, lauha yötuuli pyyhki kasvoja, olo tuntui hyvältä. Pitkään toviin kukaan ei sanonut mitään, vaan kaikki keskittyivät omiin ajatuksiinsa satumaisen kauniissa yössä. Kuuntelin hengitykseni rytmiä, lumen rasahtelua ja annoin kiitollisuuden vallata mieleni. 
– Olemme kiivenneet tämän kohdan jo aika monta kertaa, mutta nyt tämä tuntuu raskaammalta kuin kertaakaan aiemmin, totesi Max kuin lukien ajatukseni. Heikkikin yhtyi ajatukseen. Johtuikohan se pimeydestä, vai miksi rinne tuntui jyrkemmältä? Siitä huolimatta oloni oli hyvä. Olin ollut hiukan huolissani, sillä askel tuntui raskaammalta kuin akklimatisaatioreissuilla näissä kohdissa. Selvästi itseluottamukseni ei edellisen päivän sairastelun jälkeen ollut vahvimmillaan, ja mieltä helpotti ajatus, että tunne oli kaikille yhteinen. 
Matka pimeyden halki jatkui, ja uppouduin nauttimaan hetkistä, joita olin kuukausia odottanut. Juttelimme harvakseltaan, mutta kaikki tuntuivat arvostavan hiljaisuutta, joka ilmeisesti on Elbrusin ruuhkaisilla reiteillä harvinaista. Vaikka kiipeäminen tuntui raskaalta, aika lensi kuin siivillä ja yhtäkkiä huomasin aamun ensimmäisen kajon kurkistavan kaukaisimman vuoren takaa.

Noin kolmen tunnin kuluttua havahduin siihen, että jokin on vialla. Edessäni kiipeävän Maxin selkä alkoi loitota. Yritin pitää tasaista rytmiä yllä, mutta vanhan, ylämäkeen hyytyvän auton lailla vauhtini hidastui. Jalat eivät vain tahtoneet totella. Harmistuneena yritin kovemmin, mutta seurauksena vain hengitys alkoi rohista ja reidet hapottaa. Tiesin, että se olisi lyhyt tie ja suosiolla hidastin tahtia. Kaivoin taskustani ylimääräisen suklaapatukan ja pakotin sen vauhdissa alas, vaikka tahmea suklaa tuntui vastenmieliseltä.

Yhtäkkiä päänsärky palasi vihlovana. Horisontti keinahteli silmissäni. Painoin katseeni alas, keskityin vain seuraavaan jalan nostoon ja laskin mielessäni askeleita. Nollasta sataan ja sitten taas alusta. Rinne jyrkkeni. Lupasin itselleni palkinnoksi lämpöistä teetä tauolla. Se antaisi varmasti lisävoimia. Maxin selkä oli jo yli kahdenkymmenen metrin päässä.

Äkkiä hiljaisen rinteen täytti jyrinä, ja loppuryhmämme 5000 metriin kuljettava lumikissa ohitti meidät lunta pöllyttäen. Kyydissä istuvat huutelivat kannustushuutoja, mutta en jaksanut vastata. Yritin nostaa käteni tervehdykseen, mutta se painoi ihan käsittämättömän paljon. Vaellussauvakin oli yhtäkkiä niin raskas. Sen nostaminen saappaan viereen oikeassa rytmissä vaati jokaisella askeleella erillisen päätöksen ja ponnistuksen.

Vauhtini hidastui entisestään ja aloin kompastella. Joka kolmannella askeleella oksennus nousi suuhun, mutta nielaisin sen takaisin. Vilkaisin olkani yli. Heikki huusi jotain kannustavaa, mutta en kuullut enkä jaksanut kysyä, mitä hän sanoi. Mietin, että haluaisikohan hän mennä ohi, kun olen niin hidas.

Jääraudat tuntuivat takertuvan toisiinsa. Päähän sattui niin paljon, että oman puheäänen kaiku kallon sisällä tuntui pelottavalta ajatukselta. Yritin tankata, mutta en pystynyt nielemään suklaata, sillä oksennus pyrki samaan aikaan ylös. Annoin siis vain suklaan sulaa suussa ja toivoin sen auttavan. Nouseva aurinko oli niin kaunis – ja repi kalloni kahtia kirkkaudellaan, vaikka silmilläni oli suojalasit.

Tuntia myöhemmin olin aivan lopussa. Käännyin katsomaan Heikkiä ja sanoin:
– Jokin on vialla. En tule onnistumaan.

– Kohta on tauko, jaksatko sinne asti? Tsemppaan sua niin kauan kuin haluat, Heikki vastasi ja silmäili minua arvioivasti.

En vastannut vaan käännyin jatkamaan. Kyllä minä nyt hetken jaksaisin. Ihan pieni matka enää. Tauko auttaisi.

Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin silmissä sumeni ja putosin suorilta jaloilta vatsalleni jyrkkään rinteeseen. Kuulin huutoja. Tunsin kuinka oppaamme Nikolai nosti kasvoni hangesta. Aurinko taisi jo paistaa sillä hän sammutti otsalamppuni, jonka olin unohtanut päälle ja koetti saada katsekontaktin. Silmäni tuntuivat turpoavan kiinni.

Nikolai laittoi käteeni vesipullon ja näytti käsillään juomisen elettä. Otin siemauksen, oksensin samantien ja kaaduin takaisin hankeen. Maailma pyöri. Kuulin oudon vaikerruksen ja tajusin sen olevan minä. Nikolain kasvot ilmestyivät taas eteeni ja hän kysyi jotain monta kertaa. En ymmärtänyt. Yritin sanoa jotain, mutta suuni ei muodostanut sanoja. Oli vain vihlova kipu pään sisällä, pyörivä maailma ja vatsaa repivä kuvotus.

Heikki ja Max nostivat minut istumaan ja käärivät toppatakkeihin. Yritin sanoa, että menkää vaan, minä tulen ihan kohta perässä. Lepään ihan hetken. Kukaan ei reagoinut, ja ajattelin, etteivät he kuule. Yritin huutaa, mutta suusta tuli vain outoa sopertelua kuin kieleni olisi turvonnut. Sain katseeni kiinnitettyä Heikin silmiin ja näin niissä huolestuneen ilmeen. Sitten taas silmissä sumeni.

Seuraava muistikuvani on, että Nikolai ja Heikki soittivat radiopuhelimella ryhmänjohtajallemme Tommille. Kuulin Heikin sanovan, että olen hädin tuskin tajuissani. Jotain puhetta lumikissasta. Yritin sanoa, etten halua lumikissaa. Mutta kukaan ei tainnut kuulla – tai ymmärtää.

Heikin kasvot ilmestyivät eteeni. Hän otti kasvoni käsiinsä ja vaati minua katsomaan häntä silmiin. Hänen ilmeensä oli lempeä. Yritin sanoa, että ei lumikissaa, mutten tiennyt ymmärsikö hän. Loputon musta meri velloi ympärilläni läiskyen aina välillä näkökenttäni laitamille. Yritin tarkentaa katseeni kiipeilyparini silmiin. Hän puhui jotain.
Hän sanoi, etten menisi huipulle tänään. Kesti hetken ymmärtää, mitä hän sanoi.
Aloin itkeä. Minä en pilaisi tätä kaikilta.
Yritin sanoa Heikille, että hänen on mentävä ylös.
Yritin sanoa Maxille, että hänen on mentävä ylös.

Max halasi minua lempeästi ja lupasi mennä huipulle ja ottaa minulle valokuvan.

Heikki ei suostunut:
– Minä en jätä sinua. Me olemme tiimi. Me menemme huipulle. Yhdessä. Mutta emme tänään.

Heikki kysyi, haluanko hetken dokumentoitavan. Vastasin, että haluan. Olimme sopineet, että myös huonot hetket taltioidaan. Pinnistellen pystyin vastaamaan Heikin esittämiin kysymyksiin:

Vuorelta on käveltävä pois itse, jos vain suinkin pystyy. Se on minulle kunniakysymys. Kaiken keskellä kiipeilyparini kuunteli minua ja sanomattakin ymmärsi, miksi en halunnut kyytiä. Lupasin kävellä omin jaloin alas. Heikki tuntee minut ja uskoi, vaikka Nikolai ja Max katselivat lumessa makaavaa surkeaa olemustani epäillen. Nikolai varmisti Heikiltä monta kertaa ennen kuin ilmoitti radiopuhelimeen, että lumikissaevakuointia ei tarvita.

Toivotimme onnea Maxille ja Nikolaille, jotka jatkoivat matkaa ylös rinnettä aamuauringossa. Heikki nosti minut jaloilleni ja aloitimme tuntien mittaisen loputtoman taipaleen takaisin base campiin. Niistä tunneista en muista juuri muuta kuin auringonvalon aiheuttaman kovan kivun silmien takana ja Heikin säännöllisesti antaman komennon:
– Pidä silmät auki.

Kävelin takaisin base campiin omin jaloin. Heikki auttoi minua riisuutumaan varusteistani ja sänkyyn. Sitten lopulta tuli armollinen pimeys.

Suomen korkeimmalla kohdalla, Halti-vaellus 2016

Janiina Ojanen erävaelluksella
Meekonvaaralla nestetankkausta lappilaiseen tapaan
kuva: Timo V.

Päivä 4: Pihtsusjärvi – Halti – Pihtsusjärvi (vaellus n. 24 km)

Sää hurjistui jälleen yöllä. Kolmen aikaan havahduin hurjaan paukkeeseen, kun ulvova tuuli raastoi teltan naruja ja kiinnityksiä. Tuuli oli kääntynyt sivusuuntaiseksi ja painoi telttakankaan kuopalle vasten kylkeäni. Taas kastui makuupussi! Timokin oli hereillä, ja hetken räiskettä kuunneltuamme, hän nousi ylös ja lähti ulos varmistamaan teltan kiinnitykset. Loppuyö meni levottomasti torkahdellen ja myrskyn meteliä kuunnellen.

Aamulla tuuli puhalsi edelleen kovaa, mutta pahin myräkkä oli väistynyt ja sade laantunut. Reippaan aamiaisen jälkeen pakkasimme päiväreput, ja tungin edelleen märät kengät jalkoihini. Huippupäivä oli alkamassa, ja olimme intoa täynnä!

Tuvalla yöpyneiden vaeltajien ennusteet päivälle vaihtelivat: Myöhään edellisenä iltana tuvalle oli vielä saapunut Haltin tavoittelijoita, jotka olivat tunturin juurella olevassa Haltin autiotuvassa odotelleet edellisen päivän myräkän laantumista. Illalla sään hetkellisesti parantuessa he olivat heti lähteneet matkaan ja onnistuneet. He uskoivat yrityksemme onnistuvan, vaikka aamu olikin tuulinen. Huiputuksen myrskyn takia keskeyttänyt nuori pari sen sijaan arveli kovan tuulen olevan tunturissa vielä rajumpi ja oli sitä mieltä, ettei päivä ole otollinen.

Me kuitenkin olimme päättäväisiä. Tänne asti oli tultu, ja me menisimme katsomaan, kuinka pitkälle pääsisimme.
– Mulla on vähän semmoinen olo, että tänään on ylös mentävä. Tai sut tuntien me ollaan täällä ensi vuonna uudelleen, virnisteli Timo lähtiessämme Pihtsusjärven autiotuvan pihasta kohti mudassa lilluvaa kivikkoa, jossa kahlaisimme matkan ensimmäiset kilometrit.

Tähän asti olin vain halunnut kokea Haltin. Mutta kun Suomen korkeimman kohdan saavuttamisen onnistuminen olikin, vastoin ennakko-odotuksiani, epävarmaa, huomasin haluni päästä perille vahvistuvan. Askelrytmi kiihtyi ja nähdessäni lähestyvän saderintaman takana, nostin tempoa, jotta pääsisimme mahdollisimman pitkälle ennen kivien kastumista. Kivikkoa nimittäin riitti, kilometreittäin.

Tunteja vaan taivallettiin. Sitten yhtäkkiä se oli edessämme koko komeudessaan. Kaunis, uljas Halti-tunturi. Karut rinteet kutsuvina, huippu pilveen kääriytyneenä. Näky pysäytti kuin seinään. Tunsin ihoni nousevan kananlihalle. Me olimme perillä! Haltin arvokas kauneus oli totisesti matkan arvoinen.

Loivasti nouseva polku muuttui asteittain jyrkemmäksi. Rinteen alkuosa oli punaista pyöreäkivistä kivikkoa, joka oli varsin helppokulkuista. Tovin kuluttua se vaihtui kuin veitsellä leikaten harmaaseen louhikkoon, ja tunnelma vaihtui vuoristomaiseksi. Mutta vaikka kulku oli nyt haastavampaa, nousu meni kevyesti, edes sen kummemmin hengästymättä. Mutta sykähdyttävää se oli: Haltin rinteellä vaeltaessa tuskin kukaan voi olla nöyrtymättä ja arvostamatta mahdollisuutta kokea sellainen elämys.

Huipun lähestyessä alkoi sataa ja tuuli yltyi. Sukelsimme kivirinteitä syleilevään pilveen, jonka sisälle tunturin laki oli piiloutunut. Pilven sisällä näkyvyys huononi, ja pisaroiva ilma muuttui pyörteileväksi.

Suomen korkeimman pisteen (1324 m) saavuttaessamme näkyvyys oli enää muutaman metrin ja tuuli niin kova, ettei puhetta kuullut. Keltainen merkkipylväs osoitti meidän saavuttaneen Suomen korkeimman kohdan. Yhden ainoan hetken ajan sumu väistyi sen verran, että hahmotimme ympäristömme parinkymmenen metrin säteeltä kunnolla. Laki oli yllättävän laaja alue ja Norjan puoli hädin tuskin erottui. Ehdimme saada Suomen korkeimman kohdan “virallisen huiputuskuvan” ennen kuin pilvi pyörteili takaisin ympärillemme.

Vuorenvalloituksen virallinen huiputuskuva
siltä ainoalta hetkeltä, kun pilvi väisti hiukan
kuva: Timo V.

Sumussa näkyvyys oli niin huono, ettei pylväältä nähnyt montaakaan metriä, joten maisemista emme päässeet nauttimaan. Mutta riemukas olo täytti mielen silti. Täällä me nyt olemme!

Jatkoimme matkaa Norjan puolelle, jonne on vain noin 40 metriä matkaa Suomen korkeimmasta kohdasta. Olin kärsimätön ja innoissani toisestakin syystä: pian yrittäisin saada puhelinyhteydet toimimaan ja ehkä saisin lähetettyä viestin tyttärelle. Olisin halunnut soittaa, mutta tuuli ulvoi ja sade vihmoi kovaa, joten puhelusta olisi voinut jäädä jopa huono kokemus tytölle.

Astuessamme Suomen rajapyykin kohdalle huusin tuulen läpi Timolle, että mahtavatkohan tekstiviestit mennä Suomen vai ulkomaan laskutuksen mukaan:

Oma kuvani Norjan puolelta paljastaa säätilan

– Olisi kyllä hassua, jos ne parin metrin siirtymällä tunnistaisivat meidän vaihtaneen maata, kun muuten yhteydet ovat olleet poissa monta päivää!

Olimme kantaneet mukanamme pienen Suomen lipun, jonka huumorimielessä pystytimme hetkeksi kivikkoon, Norjan puolelle. Ajatus oli ottaa lipusta kuva ja postata se Instagramiin Suomen synttärilahjaan viittaavien hashtagien kera. Kuvan ottaminen osoittautui haastavaksi kovassa tuulessa ja vesisateessa ja sumussa. Mutta saimme sentään jotain aikaiseksi suojaten takkien liepeillä kameraa. Lopputuloksen voit nähdä Instagramista (käyttäjänimeni on siellä janskuo)

Kun avasin puhelimen datayhteydet, ensimmäinen saapuva viesti sai minut purskahtamaan nauruun: operaattori lähestyi minua iloisella tekstiviestillä, jossa kerrottiin puheluiden ja tekstiviestien hinnat Norjassa. Kyllä ne ovat tarkkoja: vaikka yhteyksistä ei ole päiväkausiin tietoakaan, hinnan muutokset rekisteröityvät erämaassakin jopa metrien tarkkuudella!

Kun huiputusrituaalit oli suoritettu, lähdimme takaisin alaspäin, koska sää oli niin kehno, ettei maisemista päässyt nauttimaan. Louhikko oli nyt märkää, ja kovassa tuulessa laskeutuminen tulomatkaa haastavampaa. Onneksi tuuli puhalsi takaapäin, ja näkyvyys parani, kun pääsimme huipun ympärille kiertyneen harmaan pilven sisältä. Paluumatkaa kuitenkin hallitsi navakka tuuli, joka oli niin hyinen, että kivikon notkelmassa kiireellä keitetty ruokakin jäähtyi kylmäksi matkalla trangian kattilasta suuhun.

Ajatukseni olivat iloisia, vaikka kuljin tuulessa hartiat kumarassa. Vaikka Suomen korkeimmalle kohdalle pääseminen ei ollut ainoa syy, miksi tänne oltiin tultu, oli se reittimme tavoitekohta ja kääntöpiste!
Ilmeisesti myös Timo tunsi samansuuntaista tyydytystä, sillä hän lauleskeli kulkiessaan. Tuuli vei mennessään osan tulkinnasta, mutta hiukan yritin vaikuttaa soittolistaan. Vaadin kuulla kauniita kappaleita, mutta kävelevä jukeboksi tarjoili ainoastaan “Dirlandaa” ja “Tänä iltana ei tuu pakkeja” -biisejä, varsin erikoisena sikermänä.

Iloisuuteni ylle nousi pieni harmaa pilvi: inhottava tunne oli iltapäivän edetessä ilmestynyt edellisenä päivänä ylityksessä nuljahtaneen jalkani akillesjänteeseen. Kun mainitsin asiasta Timolle, hän totesi huomanneensa muutoksen askelluksessani jo useita kilometrejä sitten.
Loppumatkan Pihtsusjärven autiotuvalle väistelin ajatusta, että kyseessä on sama jalka, jonka loukkasin viime vuonna Monte Rosalla (koko tarina täällä: Vuorenvalloitus 2015: Monte Rosan huiputus). Hidastimme tahtia, ja yritin pitää askellukseni mahdollisimman normaalina, jotta en ontumisella pahentaisi tilannetta.

Päätin viettää seuraavan yön tuvassa, jotta saisin makuupussini ja edelleen sisältä märät vaelluskenkäni kuiviksi sekä lepuutettua ja lämmiteltyä jalkaani.

Tunnelma tuvassa oli iloinen mutta väsynyt. Myös toinen paikalle saapunut Haltille päivän aikana pyrkinyt vaeltajakaksikko oli päässyt perille (itseasiassa jo ennen meitä). Pitkä päivä kuitenkin otti veronsa, ja juhlat loppuivat lyhyeen: jo yhdeksän aikaan itse kukin kömpi makuupusseihinsa. Nukkumattia ei tuonakaan iltana tarvinnut paljoa huudella.

Kaunis Pihtsusköngäs on sateenkaaren koti

Päivä 5: Pihtsusjärvi – Kuonjarjoen autiotupa (vaellus noin 20 km)

Kertakaikkiaan uskomaton muutos säässä! Pitkien unien ja rauhallisen aamun jälkeen lähdimme paluumatkalle häikäisevässä auringonpaisteessa. Maisema muuttui täysin auringossa ja oli kuin reittikin olisi kokonaan uusi. Viimein meillä oli aikaa ihailla Pihtsusjärven ja Meekonvaaran välisen reitin uskomatonta kauneutta.

Kaunis sää tuli kuin tilauksesta, sillä oli Timon syntymäpäivä. Olin salakuljettanut mukanani suklaakonvehteja yllätykseksi, ja pidimme synttärikahvituksen Pihtsuskönkään vesiputouksen rantakaistaleella.

Kuljimme rauhassa pysähdellen ja valokuvaten maisemia: punertavaan jo taittavia tunturiniittyjä ja kosteikkoja, raikkaita jokia ja kuohuvia koskia. Se oli nautinnollista ja aikaa kului ensimmäiselle 12 kilometrille huomattavasti arvioimaamme enemmän. Mutta eipä se haitannut, kun muistelimme tulomatkalla Kuonjarjoen ja Meekonvaaran välin tulleen niin sutjakkaasti, että nimesimme sen “moottoritieksi”.  Paluumatkallakin siis arvioimme sen pikaiseksi ja helpoksi väliksi.

Unohtuipa arviossa sellainen pikku juttu, että alamäki on toiseen suuntaan ylämäki. Jatkossa varmasti muistamme, että kolmen kilometrin jyrkkä nousu tunturin harjanteelle ei ole kepeimmästä päästä, kun selässä on rinkka ja jaloissa tuntuu jo yli 70 kilometriä vaellusta!

“Moottoritien” alussa, eri suunnasta, eri kelissä

Kuonjarjoelle saapuessamme olimme tyytyväisiä siihen, että olimme päättäneet alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen vaeltaa tänään Meekonjärven ohitse ja tehdä siten nyt reissun viimeisen pitkän siirtymän hyvän sään aikana. Nimittäin kuulimme muilta vaeltajilta, että oikullinen sääennuste oli taas muuttunut ja poutapäivä jäisi luultavasti reissumme ainoaksi sateettomaksi.

Olin kiitollinen pitkien siirtymien loppumisesta myös nilkkani vuoksi. Nimittäin aamulla jalka tuntui ihan normaalilta, mutta iltapäivään mennessä ikävä tunne palasi. En kuitenkaan suostunut olemaan jalasta huolissani. Minusta vaikutti selkeästi siltä, että kyse oli korkeintaan lievästä venähdyksestä, joka ärtyi pitkissä rasituksissa. Lepo auttaisi, ja ehtisin kyllä kotona parin viikon aikana saada koiven kuntoon.

Iltaa istuimme Kuonjarjoen autiotuvan nurkassa kuunnellen tunturissa yksin päiväkausia vaeltaneen kalamiehen tarinointia tyytyväisinä, vatsat täynnä ruokaa ja luomet lupsuen.

Päivän päätteeksi kömmin makuupussiin huivi päässä ja juuri ennen nukahtamistani ehdotin Timolle, että hänen syntymäpäivänsä jatkumona voisimme seuraavana päivänä juhlia sitä, että edellisestä kunnollisesta hiusten pesustani tulisi aamulla kuluneeksi kuusi päivää.

P.s. Tekstiä on muokattu huipputietojen osalta 18.8. 

Myrskytuulia ja drinkit poliisiasemalla – Halti-vaellus 2016

Janiina Ojanen joenylitys, vaellus Lapissa
Kiveltä kivelle: “Jalka, sauva, jalka. Kun kaksi pitää, ei ole hätää.”
kuva: Timo V.

Päivä 3: Meekonjärvi–Pihtsusjärvi (vaellus 12 km)

Nukuin yön heräillen vähän väliä. Aamulla vettä satoi aina vaan, ja teltassa oli kosteaa. Lisäksi olin hikoillut koko yön makuupussissani. Lopputuloksena pussi oli molemminpuolin märkä, ja oloni kylmä ja nahkea. Teltan katossa oli kymmenittäin itikoita ja silmäluomessani mäkäräisen purema.

Makasin pussissani ja kuulostelin oloani: olin temunnut illalla rinkan säätöjen kanssa, koska rinkka hiersi selkääni alkumatkasta niin, että takapuolen päällä oli mustelma. Mutta nyt olin saanut säädöt kohdilleen, ja lihakset tuntuivat levänneiltä. Timon heräillessä päätin mennä tuvalle keittämään puuroa, koska lämpimät vaatteet ja aamiainen varmasti nostaisivat yön jäljiltä väsynyttä mielialaani.

Upea Meekonvaara
kuva: Timo V.

Tupaan ja pihalle telttoihin oli majoittautunut yöksi kymmenkunta ihmistä. Kaikkien varusteet olivat märkiä, ja tietysti jokaisella oli toive saada ne kuivattua. Niinpä pikkuruisessa tuvassa oli melkoinen määrä mutaisia ja vetisiä varusteita. Kamiinaa oli poltettu ahkerasti, ja lopputuloksena oli kuumankostea ilma, joka ei oikeastaan ollut kuivannut varusteita ollenkaan. Aamun hulina oli melkoinen, kun vaeltajat etsivät sekaisin menneitä tavaroitaan ja varustautuivat sateiseen päivään.

Vaikka ennakkoon tiesin Kalottireitin olevan suosittu, mielikuvani sen autiotuvista oli… no, autiompi. Mutta tunnelma oli mukava ja ihmiset tarinoineen niin mielenkiintoisia, että lusikoidessani puuroa totesin mielessäni, että tämä vaeltajien kohtaaminen tuvilla oli aikamoinen lisäarvo. Liikkeelle lähdettäessä ihmiset hajautuivat, kukin omaan suuntaansa, valtavaan erämaahan ja kunnioittivat toistensa kulkemisen rauhaa, joten ruuhkaista oloa ei päässyt syntymään.

Meekonjärveltä sateiseen tunturiin

Koska edessä olisi matkallisesti lyhyempi vaelluspäivä, emme pitäneet kiirettä lähtövalmisteluiden kanssa. Ulkona satoi lähdön hetkellä kevyesti, mutta me (itseoppineet sääprofessorit) ennustimme vaalenevista pilvistä, että kohta sade loppuisi. Niinpä pukeuduimme kevyempiin vaellushousuihin, mutta jätimme kuitenkin kuoritakit päälle. Onneksi.

Heti Meekonjärven autiotuvan jälkeen reitillä oli kaunis joki, joka ryöppysi kirkkaansinisenä putouksena vaaleita kallioita vasten. Nimesimme sen Mynthon-putoukseksi. Se näytti niin raikkaalta, että naureskelimme ratkaisseemme väkevien sinisten kurkkupastillien valmistusmenetelmän salaisuuden: ne tehdään puristamalla putouksen vettä pieniksi napeiksi.

Tytärtäni kiehtoi ennakkoon erityisen paljon ajatus siitä, että erämaassa voi juoda suoraan purosta. Hän pohti veden puhtautta ja pyysi meitä valokuvaamaan puhdasta vettä. Niinpä aloin hiukan kohmeisilla sormilla kaivella puhelinta esiin putouksen ylittävällä puusillalla. Puuhasteluni sai Timon suorastaan karjahtamaan:
– Ei! Sun puhelimen käsittelyhistoriallasi tuo on huonoin idea tänään! Otat puhelimen esiin vain kuivalla maalla.

No joo. Myönnetään, että olen hiukan riskialtis tapaus, ja minulta tuppaavat laitteet putoilemaan (tai sitten putoan itse ne taskussa). Harvalla puusillalla kohisevan kosken yläpuolella puhelimen roplaaminen esiin sateen kohmettamilla sormilla ei tosiaan ollut hyvä idea. Nolostuneena työnsin puhelimen taskuuni.

Reitti jatkui Vuomasjoen rantaa myötäillen: rakkakivikkoa, mutaa, pieniä tunturikoivumetsikoitä ja nousua Meekonvaaran rinteellä. Maisemat jaksoivat jatkuvasti hengästyttää kauneudellaan, vaikka luulisi meidän jo tottuneen näkymiin. Mutta eteneminen alkoi olla todella hidasta sateen koventuessa ja tuulen voimistuessa jatkuvasti. Pian jouduimme hylkäämään ajatuksen Meekonvaaran huiputuksesta matkalla.

Siihen mennessä, kun pääsimme Vuomasjoen yläjuoksulla sijaitsevalle sillalle, tuuli puhalsi hurjalla voimalla vaakatasossa (vaikka olimme suojaisammalla rannalla). Sillan ylityksen aikana oli pakko pitää kaiteista kiinni tiukasti, koska kovat tuulenpuuskat tarttuivat rinkkoihin ja koko silta tuntui huojuvan.

Kun siirryimme sillan yli ja lähdimme kulkemaan Vuomasjärven rantaa, olosuhteet hurjistuivat entisestään. Tuntureiden solassa kahden järven välissä puhaltavat tuulet yltyivät pyöriväksi hornankattilaksi. Nyt tuntui kuin sadetta olisi syösty päälle joka suunnasta yhtä aikaa. Kaipasimme suojaisampaa paikkaa, jossa voisi syödä hiukan ja pukea kuorihousut.

Olimme väsyneitä, märkiä ja nälkäisiä, kun näimme sen. Noin parin kilometrin päässä, hiukan reitiltä sivussa näkyi rakennus. Mökillä saattaisi olla kuisti, jolta saisimme hiukan suojaa. Tai ainakin talon seinustalla, räystään alla, saattaisimme pystyä keittämään lämmintä lounasta ja vaihtamaan housut.

Yllättäen myräkän keskeltä eteemme ilmestyi pariskunta. Tiedustelimme heiltä edessä olevan reitin luonnetta. Mies pyöritteli synkästi päätään ja kertoi olosuhteiden jatkuvan erittäin hankalina eikä suojaisia kohtia ollut tiedossa. Hetken neuvonpidon jälkeen toivotimme pariskunnalle turvallista matkaa, ja jatkoimme eteenpäin kivikkoista rantapengertä.
Koska muutakaan ei ollut luvassa, harkitsimme entistä painokkaammin mökin seinustan tarjoamaa pientä tuulensuojaa. Hiukan mietitytti, millainen mökin vieressä virtaava Pihtsusjoki olisi ylittää näin kovassa tuulessa, vaikka kartassa lukikin joella olevan kahlaamo. Toinen vaihtoehto olisi yrittää pystyttää teltta suojaksi, mutta näin kovassa tuulessa se tuntui lähes mahdottomalta tehtävältä.

Rämmittyämme vielä tovin rinnettä myrskyn keskellä, totesimme, että tarvitsimme ehdottomasti nyt lämmikettä ja ruokaa. Kun saavuimme mökin vieressä virtaavalle Pihtsusjoelle, tajusimme, ettei ylitys olisikaan niin helppo juttu. Joen alajuoksu oli kymmeniä metrejä leveä, ja vaikka se ei ollut kovin syvä, se näytti aikamoisen vuolaalta. Mutta tänne asti oli tultu ja muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Etsimme helpoimmalta näyttävän kohdan, ripustimme vaelluskengät nauhoista kaulaan, pujotimme jalat ylitystossuihin ja avasimme rinkkojen lantiovyöt.

Kun astuin veteen, paniikki alkoi kuristaa kurkkuani. Olenhan kertonut, että tietyissä tilanteissa pelkään vettä (täällä koko juttu: Kuolemanpelko ja muut arkiset asiat). Normaalisti se ei vaivaa minua kahlatessa. Mutta ulvovan tuulen keskellä, leveä ja pyörteilevä joki liukkaine kivineen laski harteilleni kauhun viitan, joka jäykisti nivelet ja sai minut vapisemaan muustakin kuin kylmästä.

TÄMÄ oli huonoin idea tänään!

Timo katsoi minua huolestuneesti, mutta käänsin katseeni pois ja pakotin itseni eteenpäin. Itku nousi kurkkuun, hengitys muuttui pinnalliseksi ja jalkani tutisivat kivillä. Veden pyörteet nousivat polvien tasalle ja imivät vaativasti kohti alavirtaa. Samassa vain viitisen metriä rannasta lähdön jälkeen, jalkani lipsahti kiveltä ja virta tempaisi toisen tossun jalastani. Sain juuri ja juuri tasapainon säilytettyä mutta katsoin avuttomana, kuinka tossuni katosi kuohujen mukaan.

Ylityksen jälkeen jäljellä olevat ylityskengät

(Siinä joen pyörteissä seistessäni mieleeni nousi kotona käyty keskustelu, jossa Timo koetti ehdottaa minulle toisenlaisia ylityskenkiä. Nokkavasti vastasin, että olen näillä tossuilla ennenkin ylittänyt, kun niissä on niin napakat lenkit. Timo yritti vielä toistamiseen, mutta jostain syystä, vastoin jopa oman järkeni ääntä, olin päättänyt, että minähän menen varvastossuilla. Tiedän, että ylityskenkien pitäisi olla kiinni myös takaa. Ei ole selitystä. Käytän tässä tyttö-kortin, sopiiko?)

Timo tuijotti paljasta, kylmästä sinertävää jalkaani huolestuneena ja sanomatta mitään. Pyysin hiukan tukkoisella äänellä:
– Olit oikeassa. Olet “told you so” -tanssin ansainnut, mutta voidaanko odottaa sen kanssa tuonne kuistille?

Yritin jatkaa matkaa, mutta jalat eivät totelleet. Siinä minä seisoin, keskellä kovaa virtaavaa jokea ja pelkäsin. Pyörteet imivät jalkojani, paljaat varpaani liukuivat kivillä. Horjahdin uudelleen ja tasapainottaessani 24-kiloisen rinkan vetoa taaksepäin, kumarruin eteenpäin, jolloin kaulassani roikkuvat vaelluskengät hörppäsivät vettä. Voi paska.

– Haluatko toisen sauvan? Timo ojensi vaellussauvaansa minua kohti.

– En. Mua vaan pelottaa ihan kamalasti. Kyllä tää tästä menee. Ei puhuta mitään, mun pitää keskittyä.

Pakotin itseni uudelleen liikkeelle.

Hetken kuluttua nousimme rantapenkereelle ja sateessa hölkkäsimme viimeiset kymmenet metrit mökille. Siellä oli pieni, katettu kuisti, onneksi! Tosin se oli tuulen puolella, eli suoja oli aika näennäinen, mutta tässä kohtaa se tuntui silti ihanalta.

Voi että meillä oli kylmä! Mutta ylityksen onnistumisesta ja suojan löytymisestä sekä kohta saatavasta ateriasta syntyi suorastaan riehaantunut mieliala. Mökissä ei ollut ketään sisällä, mutta seinässä oli mahtipontiselta tuntuva kyltti: “Lapin poliisilaitos”. Meitä huvitti suuresti ajatus siitä, että näinkin pitkällä erämaassa saattoi päätyä poliisilaitokselle.

Kello oli jo neljä iltapäivällä, kun viimein saimme puettua kuivat vaatteet päälle ja keitettyä lämmintä ruokaa. Jälkiruoaksi keitimme iltapalaherkuksi tarkoitetut kaakaot, joihin lirautimme pisaran rommia lämmikkeeksi. Naureskelimme, että nyt meillä on hallussamme kyseenalainen meriitti: olemme käyneet drinkeillä Lapin poliisilaitoksella!

Mukien tyhjetessä käänsimme katseemme asiaan, jonka olimme lämmittelyn ja ruokailun ajaksi tietoisesti sysänneet syrjään: paluumatka Kalottireitille. Tutkimme karttaa ja toivoimme löytävämme toisen reitin tai ylityspaikan. Mutta ei. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin palata kahlaamaan. Minä ilman toista kenkää.

Sade ja tuulet olivat laantuneet pieneksi tihkusateeksi, kun vaelsimme aivan alajuoksun suulle, jossa joki oli leveimmillään, mutta myös matalimmillaan. Ripustaessani vettyneitä kenkiä kaulaani ja astuessani paljain varpain jokeen, tunsin hätääntymisen nousevan taas, vaikka nyt vettä oli huomattavasti aiempaa vähemmän, paikoitellen vain nilkkoihin asti. Purin hampaat yhteen ja tein saman kuin Monte Rosalle kiivetessä siinä kohtaa, kun kipu jalassa alkoi nakertaa uskoa omaan suoritukseen: aloin toistaa itselleni toimintaohjeita ääneen, uudelleen ja uudelleen:
– Jalka, sauva, jalka. Jalka, sauva, jalka. Kun kaksi kolmesta pitää, ei ole hätää. Jalka, sauva, jalka…

Niin me ylitimme joen toiseen suuntaan.
Märät kengät jalkaan, ja matka saattoi jatkua Pihtsusjoen vartta seuraillen. Noustessamme taas rinteelle sää alkoi selkiintyä. Joen yläjuoksulla sijaitseva Pihtsusköngäs, eli 17-metrinen vesiputous, oli kertakaikkiaan uskomattoman kaunis. Mutta päätin nauttia putouksesta enemmän paluumatkalla. Tuntui, että vesi noin niinkuin ylipäätään, oli elementti, josta olin saanut sille päivälle tarpeekseni.

Hyvän tovin vaelluksen jälkeen Pihtsusjärven autiotupa, jolta huomenna tekisimme Haltin huiputusyrityksemme, ilmestyi näköpiiriin. Samaan aikaan synkät pilvet yhtäkkiä väistyivät, ja aurinko työntyi esiin.
Noin tunnin vaellus rakkakivikossa, ja olimme melkein perillä. Melkein.
Nimittäin taas oli edessä joen ylitys. Sinällään tämä ylitys ei ollut kovin haastava, mutta päivän tapahtumat eivät innostaneet pomppimaan liukkailla kivillä.

Ja niinhän siinä kävi, että viimeisellä kivellä ennen rantaa jalka lipesi. Painava rinkka veti minut kumoon, onneksi kuitenkin vain rantakivikkoon. Oikeassa nilkassa tuntui ikävä nuljahdus, mutta eniten taisi kolahtaa itsetuntoon. Päästyäni ylös laukkasin loppumatkan mökille kärttyisellä mielellä. On se nyt kumma, kun nuo vedet minua vastustavat!

Kun saavuimme Pihtsusjärven mökille, ja sää oli tehnyt uskomattoman muutoksen. Iltaa vietimme tuvan kuistilla kuivatellen varusteitamme ja huiskien itikoita kauniissa auringonpaisteessa.

Janiina Ojanen matkablogi
Rakas pieni musta muistikirjani…

Ihanassa illassa mieltäni painoi hiukan ikävä. Olin toivonut voivani kokeilla viestin laittamista tyttärelle Meekonvaaran huipulta, mutta huono sää esti sinne kiipeämisen. Nyt toivoin, että seuraavana päivänä pääsisimme Haltilla sen verran korkealle, että saisin yhteyden toimimaan.

Muilta vaeltajilta kuulemamme sääennuste ei ollut kovin lupaava.
Mökille saapui myös Haltin suunnasta lopen uupunut nuori pariskunta. He olivat yrittäneet nousta huipulle, mutta joutuneet kääntymään takaisin myrskytuulien tuiverruksessa. Se muistutti, että 1365-metrisen Haltin huipulle pääseminen ei todellakaan ole itsestäänselvyys.

Huominen näyttäisi, kuinka meidän kävisi.

Monte Rosan valloitus alkaa!

Päivä 4: Lepoa, tankkausta ja huonoja uutisia

Janiina Ojanen Vuorenvalloitus
Tästä tuonne ja takaisin!

Vincent-Pyramiden huiputusta seuraava päivä oli lepopäivä.
– Levätkää ja syökää hyvin. Käykää ylhäällä, vaikka Mont Fortella, jotta akklimatisoituminen jatkuisi parhaalla mahdollisella tavalla. Mutta muistakaa, että nyt pitää levätä ja kerätä voimia, ohjeisti oppaamme Pette.

Teimme työtä käskettyä. Vietimme taas kolme tuntia Mont Forten huipulla. Olinkohan hiukan uupunut vielä edellisen päivän harjoitushuiputuksesta, mutta lähdin huipulle aivan erittäin huonosti varustautuneena. Jotenkin hölmön automaattisesti oletin, että edessä olisi taas aurinkoinen köllöttely kallioilla. Tällä kertaa huippu 3330 metrissä olikin kääriytynyt pilviin ja siellä kävi viileä tuuli. Voi että tunsin itseni hölmöksi. Minulla oli pitkät housut ja takki, mutta ei kuoripukua. Mitä oikein olin ajatellut?
Onneksi taas tiimi toimi, ja Laku kaivoi repustaan kuorihousut, jotka ulottuivat melkein kainaloihini asti. Ne päällä sitten kökötin kalliolla, kuuntelin korvanapeista musiikkia ja tunnelmoin alapuolelleni levittäytyvää maisemaa.
Ajattelin tähänastista matkaa ja edessä olevaa huiputusta. Korvanapeissa alkoi soida Reckless Loven Edge of our dreams. Alunperin lisäsin sen treenisoittolistalle, koska sen rytmi sopii juoksuun ja tarttuva kertosäe saa minut laulamaan mukana. Matkan varrella kyseinen biisi on muutamaankin otteeseen muistuttanut minua siitä, mitä olen tekemässä ja miksi, ja siten saanut jatkamaan lenkin loppuun silloinkin, kun olisi ollut helpompaa antaa periksi. Siksi biisin myötä kasvoni repesivät leveään hymyyn, kun tajusin kuinka lähellä olen.

Laku ja Mikko menivät hissillä alas, sillä molemmilla on haasteita polviensa kanssa ja he halusivat säästää jalkojaan seuraavana päivänä alkavaan huiputusmatkaan. Tomi ja minä kävelimme taas osan hissimatkasta alas, jotta saisimme hiukan kevyttä liikuntaa.

Kun Tomi ja minä astuimme ovesta sisään, kämpässä vallitsi outo tunnelma. Jokin oli vialla. Mikko ja Laku tiputtivat pommin: Pette oli soittanut ja kertonut, että Mont Blanc on suljettu vaarallisena ja kertonut ehdotuksensa vaihtoehtoisesti huiputuskohteesta Monte Rosasta (Dufourspitze). Ensi tyrmistyksen jälkeen päätimme, että ennen kuin annamme pettymykselle valtaa, teemme kollektiivisen päätöksen jatkosta. Päätöksenteko ei ottanut montaa sekuntia pidempään. Periksi antaminen ei ollut vaihtoehto. Me menisimme Monte Rosalle. Päätöksen jälkeen tuuletimme hiukan pettyneitä tuntojamme ja sitten päätimme porukalla olla kasvattamatta negatiivisia fiiliksiä. Nyt pitäisi resetoida tilanne ja löytää innostus kohdata uusi haaste.

Hankaluuksia syntyi myös ylävuoristokenkien suhteen. Huiputin Vincent-Pyramiden omissa, suhteellisen kovapohjaisissa lähestymiskengissäni, koska varustevuokraamo ilmoitti saavansa sopivat ylävuoristokengät vasta torstaina. Nyt kenkiä ei kuitenkaan ollut. Pette oli harmissaan mutta sanoi, että hakisimme kengät muualta matkalla Zermattiin, josta Monte Rosan huiputus alkaa. Eli en ehtisi testata kenkiä ollenkaan, mikä mietitytti hiukan.

Huolta aiheutti myös oikea jalkani. Reilu viikko sitten kolhaisin sääreni koheltaessani tyttäreni kanssa Flow Parkissa. Sääreen tuli ruhje ja muheva mustelma, mutta en kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota, sillä ajattelin sen ehtivän parantua. Ruhje rupeutui, mutta mustelma ei ehtinyt juurikaan edes haalistua ja turvotus ei laskenut ennen lähtöä. Vincent-Pyramiden huiputusreissulla onnistuin kolhimaan saman säären uudelleen kivikossa. Nyt koko sääri oli melkoisen turvoksissa ja polven syrjässä tuntui kiristyneistä lihaskalvoista kertovaa kipua.

Soitin tyttärelle, joka oli itkuinen puhelimessa. Kestin reippaana, kunnes puhelu päättyi. Sitten itku pääsi taas. Viestittelin läheisten kanssa iltasella ja kerroin suunnitelmien muutoksesta. En kuitenkaan halunnut huolestuttaa heitä ja jätin kenkä- ja jalkamurheet kertomatta.

Ilta meni sekavissa ja aavistuksen turhautuneissa tunnelmissa, kun yritimme hyväksyä muutoksen tilanteessa ja valmistautua tulevaan. Yritimme pitää kiinni päätöksestä olla kasvattamatta porukan sisällä negatiivista tunnelmaa vatvomalla Mont Blanc -asiaa. Niinpä kenelläkään ei ollut paljoakaan puhuttavaa. Pakkasimme hiljaisina ja menimme aikaisin nukkumaan.

Päivä 5: Monte Rosan lähestyminen

Janiina Ojanen Vuorenvalloitus
“The Beach”, lähestymisen aloittavan polun alku

Menomatkalla autossa oli edelleen hiljaista. Minulle haettiin kengät matkalta ja hiljalleen tunnelma alkoi sähköistyä, kun saavuimme Zermattiin. Matkalla mukaan liittyi toinen opas, nauravainen ruotsalaissyntyinen Morgan. Huiputuspäivänä jakautuisimme kahteen köysistöön: minä ja Laku Petten kanssa, Tomi ja Mikko Morganin ohjauksessa.
– Älkää aliarvioiko Monte Rosaa! Se ei ole helpompi kuin Mont Blanc. Se on erilainen. Siellä on ilmavia kohtia yhtä lailla kuin Blancilla. Haaste on huiputusreitin pituus, Pette painotti. Kieltämättä mielessä oli käynyt ajatus, että huiputuspäivän 1750 metrin vertikaalinousu tuntui aika suurelta verrattuna Mont Blancin alle kilometrin vertikaalinousuun. Kuulin tutulta kiipeilijältä samansuuntaista ja lisäksi, että viimeiset parisataa metriä ovat kalliokiipeilyä, joka noin 4500 metrin korkeudessa on jo ihan haastavaa hommaa. Ainakin kokemattomalle.

Vuoristojuna kuljetti meidät Zermattista Rotenbodenin asemalle, josta alkaisi 3–5 tunnin lähestyminen. Asemalla Pette osoitti meille Dufourspitzen, joka näytti etäältä katsottuna jopa hiukan vaatimattomalta verrattuna muihin alueen vuoriin ja erityisesti mahtipontiseen Matterhorniin.
– Varsinainen huippu ei näy tähän. Uskokaa pois, kyllä sen huiputuksessa on tekemistä siinä missä Mont Blancissakin. Ellei jopa enemmän, Pette vakuutti.

Monte Rose Dufourspitze Vuorenvalloitus Janiina Ojanen
Jäätikön uumeniin sukeltava reittimme

Ilma oli helteinen, kun lähdimme kulkemaan kohti Monte Rosa Hütte -vuoristomajaa. Ensimmäinen tunti kuljettiin kevyesti vuorenrinnettä laskeutuvaa polkua. Hiekka rahisi jaloissa, ja tunnelma alkoi nousta. Nautin auringosta ja käsittämättömän kauniista maisemista. Kaikkialla oli punaruskeaa liuskottunutta kiveä, jossa näkyi jäätikön vuosikausien hiontajäljet. Vastapainona kiven karheudelle polun varret olivat täynnä pieniä, rinteillä solisevia puroja ja vihreiden ruohotupsujen lomasta kurkistelevia sinisiä kukkia. Kontrastit sekoittivat mittasuhteet, ja näkymä tien päässä oli hämmentävä: kuin vuorenrinnettä sukeltava polku edessäni syöksyisi railojen raidoittaman jäätikön syleilyyn. Jäätikön takana oli vesiputous, joka ryöppysi valtavan kivikon keskelle. Kaikkialla ympärillä oli toinen toistaan jylhempiä vuoria, joiden rinteillä vuorottelivat kivikot, lumi ja jää. Saatoin tuskin hengittää. Koskaan elämässäni en ole nähnyt mitään sellaista. Pette taisi nähdä tuntemukset kasvoiltani, sillä hän virnisti minulle leveästi.

Polku muuttui yhä kivisemmäksi ja päättyi jyrkänteen reunalle. Kallioon oli kiinnitetty alumiinitikkaat, joita kiipesimme parikymmentä metriä alas, kävelimme pientä siltaa pitkin yli virtaavan veden, ja yhtäkkiä seisoin jäätiköllä.

Vuorenvalloitus Janiina Ojanen Dofourspitze
Jäätiköllä

Vuorenvalloitus Janiina OjanenSeurasin Petten varmoina eteneviä askelia pitkin kivien ja soran peittämää jäätikköä. Hypähtelimme kapeiden railojen yli ja hämmästelimme kivien jäähän sulattamia reikiä. Aurinko helotti kuumasti, mutta jäinen alustamme toi vilvottavan vireen ilmaan. Morgan näytti meille, mihin asti jää ylettyi vielä muutama vuosi sitten. Katselimme ylemmältä syöksyviä vesiputouksia ja mietimme, kuinka kauan jäätikkö voi olla vielä olemassa, kun se sulaa niin nopeasti. Se näkymä pisti ilmastonmuutos-ajatuksetkin hiukan uudenlaisiin raameihin.

Jaloissani alkoi olla inhottavia tuntemuksia. Ylävuoristokengät taisivat olla puoli numeroa liian isot (edellinen koko oli selvästi liian pieni ja puolikkaita kokoja ei ollut tarjolla) ja tiukasta nauhoituksesta huolimatta ne liikkuivat hiukan jaloissani. Se on aika kriittinen asia vuorilla ja tuplasukasta huolimatta jalkoihin alkoi sattua. Jalkaterän päällä tuntui siltä, että rakkoja oli tulossa. Mutta pahinta oli akillesjänteiden kohdalla tuntuva paineenomainen tunne, joka alkoi muuttua kivuksi. Kiristin nauhoja lisää, koetin vaihdella askellustapaa ja nitkuttelin eteenpäin. Majalla sitten katsoisin tilanteen ja matkaa ei ollut enää kuin noin tunti.

Jäätikön jälkeen kiipesimme kivikkoista rinnettä ja ylitimme kohisevan vuoristopuron loikkien kiveltä toiselle. Viimeinen nousurypistys kivistä rinnettä alkoi jo tosissaan tuntua jaloissa. Olimme vielä alle 3000 metrissä, joten korkeus ei ei vaivannut, mitä nyt vähän hengästytti.

Yhtäkkiä edessämme oli Monte Rosa Hütte, kuin vuorille eksynyt hopeinen avaruusalus. Majan terassilla riisuin kengät ja tarkastelin huolestuneena jalkateriäni. Paikkausta tarvittaisiin, mutta päätin olla hermostumatta asiasta. Ei tilanteelle nyt voisi muuta kuin paikata se niillä välineillä, mitä on mukana ja tehdä sitten parhaansa. Myös Laku ja Mikko tutkiskelivat aavistuksen huolestuneina polviaan. Toden totta, vuorilla kehon heikot kohdat tulevat esiin ja pienet asiat muuttuvat kriittisiksi.

Vuorenvalloitus
Monte Rosa Hütte

Maja on muistaakseni alueen uusimpia ellei jopa uusin, vuonna 2009 rakennettu. Se oli huikea. Suorastaan luksusmaja. Upea lähestymisreitti oli saanut meidät kaikki syttymään huiputukseen. Lähestymispäivä oli kuitenkin ottanut veronsa ja laskimme, että illallisen jälkeen meillä olisi vain muutama tunti aikaa nukkua ennen herätystä, joka olisi kello 01.30 yöllä. Huoli mahdollisesta unettomuudesta oli turha. Illallisen jälkeen teimme ns. Savett-suihkun eli puhdistusliinapeseytymisen ja jokainen taisi olla sikeässä unessa ennen yhdeksää.

Vuorenvalloitus Janiina Ojanen

Vuorenvalloituksen loppuhuipennus oli nyt virallisesti alkanut, ja unelmani toteutuminen aivan käsillä.

Huiputustarinan jatkoa luvassa huomenna! 🙂

Page 3 of 5

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén