Category: hyvinvointi kamppi Page 1 of 6

Valmentajan arvio Vuorenvalloittajan kunnosta ja viimeiset mittaustulokset

Viimeiset yhteistreenit valmentajani Tapsan kanssa ovat takana. Hän teetti minulla testejä ja teki

lopuksi kehonkoostumusmittauksen. Kävimme pitkän keskustelun treenikaudesta, edessä olevasta tankkauksesta, ruokavaliosta reissun päällä ja monesta muusta asiasta. Sitten valmentajani ojensi kätensä. Paiskasimme kättä ja lopuksi hän antoi minulle karhumaisen halauksen:
– Pystyt siihen. Go for it!

Oloni oli riemukas ja haikea, kun kävelin pukuhuoneeseen. Me teimme sen ja minä tein sen! Teimme lujasti töitä koko talven ja kevään. Kaikki fyysiselle kunnolleni asetetut tavoitteet saavutettiin ja ylitettiin.

Päivää myöhemmin saan sähköpostiini Tapion yhteenvedon kuntotestistä, kehonkoostumusmittauksesta sekä hänen arvionsa suoriutumisestani. Se on huikaiseva palkinto tehdystä työstä:

Harjoituskauden tulokset

Tavoitteeksi asetettiin fyysinen kunto, joka riittää Mont Blanc -vuoren huiputtamiseen. Suoritus vaatii vahvuutta, kestävyyttä ja ketteryyttä. Lähtökohtana oli pitkiä työpäiviä tekevä kuntoliikkuja (liikuntaa n. 3–4 krt/vko) äiti. Ei aiempaa vuorikiipeilykokemusta.

Harjoituskauden viimeisen kuntotestauksen tavoitteet ja onnistuminen

Lihaskunnon osalta asetettiin muutamia konkreettisia tavoitteita:

  • 30 kunnollista miesten etunojapunnerrusta
  • sata syväkyykkyä yhtäjaksoisesti hyvällä tekniikalla
  • ylätaljalla kymmenen toistoa omalla painolla

Kestävyyspuolella:

  • 10 kilometrin juoksulenkki alle tuntiin siten, että puhuminen ei tuota vaikeuksia lenkin aikana 
  • viiden tunnin yhtäjaksoinen pyörälenkistä selviäminen hyvävoimaisena

Kaikki  nämä saavutettiin ja reilusti! Erityisesti jalkavoimien ja kestävyyden osalta mentiin reippaasti yli tavoitteiden.

Kehonkoostumusmittauksen tulokset



Treenikauden lopun tilanne (16.7.)

Janiina OjanenRasvaprosentti 24,9
Sisäelinrasvan taso 5
Painoindeksi 24,4
Lihasprosentti 34

Välicheck 1. (17.12.)                                        
Rasvaprosentti 25,4
Sisäelinrasvan taso 4
Painoindeksi 24
Lihasprosentti  33,6


Lähtökohta (3.11.)                                               
Rasvaprosentti 27,9  
Sisäelinrasvan taso 5      
Painoindeksi 24
Lihasprosentti 32,2    

Mittaukset tukevat kuntotesteissä näkyviä tuloksia. Erittäin positiivista on, että lihasprosentti on jatkanut edelleen kasvuaan ja rasvaprosentti pudonnut. Tosin tavoitteena ei missään vaiheessa ollut rasvaprosentin voimakas tiputtaminen. Mutta luvut kertovat, että keho toimii oikein ja ruokavalio tukee harjoittelua. Painoindeksin hienoinen nousu kertoo lihasmassan kasvusta. Sisäelinrasva oli jo lähtötilanteessa ja on edelleen erinomaisella tasolla.

Onko Janiina oikeasti vuorenvalloituskunnossa?

KYLLÄ ON!

Olen tehnyt henkilökohtaista valmentamista työkseni noin viisitoista vuotta. Janiina on yksi määrätietoisimmista valmentamistani asiakkaista. Kokonaisarvosanaksi projektista antaisin yhdeksän plus. Loppuvaiheen vaikeuksista selviäminen päämäärä tiukasti mielessä, ja tekisi mieli antaa arvosanaksi täysi kymppi!

Janiinan vahvuudet ja haasteet ajatellen suoritusta?

Periksiantamaton asenne: juuri tämä ominaisuus tekee kaiken mahdolliseksi!

Jos jokin haaste pitää Vuorenvalloitusta varten ajatellen sanoa, niin energian säästäminen kaikessa liikkumisessa. Energiselle luonteelle tämä vaatii ehkä hieman malttia. Mutta suoritus on sen verran kova, että jokainen liike tulee varmasti tehtyä harkiten ja voimia säästäen.

Kaikki tarvittava on nyt tehty ja tavoitteet erinomaisesti saavutettu, joten voin luottavaisin mielin lähettää Janiinan valloittamaan vuoren!

terv.
Tapio Kamppi
Hyvinvointi Kamppi

Janiina Ojanen

Seitsemän päivää sohvaperunana

No niinhän siinä kävi, että valmentajani Tapio pisti minut lepoviikolle.
– Isoimman työn olet tehnyt jo viime talvena, kun pohjakunto rakennettiin. Meillä on kevät ja kesä aikaa terävöittää kuntosi huippuunsa reissua varten. Treenitauko ei tuhoa mitään. Päinvastoin, se tekee oikein hyvää tässä kohtaa, Tapio vakuutteli, kun katselin häntä tuikeasti kulmieni alta.

Oikeassahan hän oli. Toinen syy pakkolepoon olivat kipeytyneet polvet. Kolmas syy luultavasti oli

Janiina Ojanenjättimäiset silmäpussit, jotka Tapsa ehkä kohteliaasti jätti listaamatta. Vaikka olihan tästä puhuttu jo muutamaan otteeseen. Hektinen työkevät, koveneva treeni ja muutama ylimääräinen kiiretekijä aiheuttivat sen, että huhtikuun puoliväliin mennessä olin uuvuksissa.

Niin tuli komento viikon lepoon. Sain luvan kevyeen kävelylenkkiin ja venyttelyyn, mutta treenaaminen oli kielletty.

On muuten yllättävän vaikeaa luopua rutiineistaan, vaikka luvassa olisi vaan lepäilyä. Huomasin pohtivani, että jos en saakaan enää rytmistä kiinni. Mitäs jos motivaationi luuhistuu tähän? Koska edellinen selkeä lepo oli joulun aikaan, päätin oikein seurata, mitä seitsemän päivän irtiotto tekisi minulle. Jotakuinkin näin se meni:

Maanantai

Ruhtinaallinen vapaa-ajan riemu! Kuinka paljon saakaan aikaan muutamassa tunnissa ja silti joutaa vielä pitkästymään sohvalla niin, että ehtii illan mittaan täyttää veroilmoituksen ja suunnitella lapsen syntymäpäiväjuhlat. Pettymys television tarjontaan vapautti sisäisen organisaattorin: illan päätteeksi oli laskut maksettu, treenikalenteri aikataulutettu juhannukseen asti ja blogi-ideoita listattuna.

Yhteenveto voinnista
Kroppa: Ei muutosta
Mieli: “Täällä minä nyt lepäilen! Ihan hullun lailla energiaa, ja kello liitää eteenpäin. Eihän tämä edes tunnu lepäämiseltä, kun koko ajan on niin paljon hommaa!”

Tiistai

Minä nukuin päiväunet! Unien jälkeen olin niin energiaa täynnä, että päätin käyttää kävelylenkkikorttini tänään ja kävin heittämässä puolentoista tunnin lenkin. Sain myös tehtyä kotitöitä: pestyä pyykkiä ja siivottua vessan. Parin viime kuukauden aikana olen ollut sen verran poikki, että kaikki ei-pakolliset kotityöt ja kauneudenhoitohommat ovat saaneet jäädä. Yhtäkkiä kiinnitin huomiota varpaisiini. Kynsilakat on taidettu laittaa talvilomalla. Voi yök.

Yhteenveto voinnista
Kroppa: Ei suurta muutosta, hiukan levoton olo ja päikkärit ryöväsivät yöunet
Mieli: “Noh, koskas minusta alkaa tuntua, että tässä lepäillään?”

Keskiviikko

Aamulla oli vähän ärtynyt olo. Tavarat putoilivat käsistä ja oven karmeja oli siirretty yön aikana. Onneksi luvassa oli kivaa ohjelmaa. Tiesin etukäteen, että viikonloppu tulee menemään harakoille myös ruokavalion suhteen. Mutta tänään oli jo ensimmäinen irrottelupäivä. Ystävän kanssa illallinen ravintolassa kevensi mieltä niin paljon, että lautaselle saattoi huoletta kasata vähän raskaampaa tavaraa.
Polvet olivat yhä kipeät. Yritin rauhoittaa niitä linimentillä ja venyttelyllä. Keskellä yötä heräsin outoon tunteeseen: kämmenet olivat tulessa! Kesti tovi tajuta, että olin ilmeisesti unohtanut pestä kädet kunnolla linimentin levityksen jälkeen.

Yhteenveto voinnista
Kroppa: Koko keho jotenkin kankea, polvet kiukuttelevat vähän, vatsa kipeä herkuttelusta (Tässä se nähdään, luuhistunko kolmessa päivässä?)
Mieli: “Ollaan jo keskiviikossa, miksi en ole yhtään levänyt, ***tana!”

Janiina OjanenTorstai

Aamulla hyppäsin pystyyn ennen herätyskellon soittoa pahantuulisena. Levoton ärtymys jatkui koko päivän. Töiden jälkeen säntäsin hierojani Katja Cowlingin luo. Olimme sopineet, että lepoviikkoni on loistava ajankohta hieroa auki jumittavat jalkani. Siitä oli kuulkaas nautinto kaukana, ja yksi kerta ei riittänyt eli ensi viikolla on samaa luvassa lisää. Sain taas sapiskaa lihashuollon laiminlyönnistä.

Hieronnan jälkeen olo oli kuitenkin parempi, ärtymys kadonnut ja lupasin itselleni, etten enää päästä itseäni siihen kuntoon.

Illalla uni ei oikein ottanut tullakseen. Yö meni omituisesti valveen ja puolitietoisen unen rajamailla.

Yhteenveto voinnista
Kroppa: Auts. Auts. AUTS!
Mieli: “Ikinä en enää yhtään punttitreeniä tee. Tapsa on varmaan tahallaan suunnitellut ohjelman, josta tulee paikat näin kipeäksi. Luultavasti hän on myös pissinyt muroihini.”

Perjantai–lauantai

Ai että olin väsynyt aamulla. Arat lihakset muistuttelivat edellisen päivän hieronnasta. Olo oli taas epämääräisen levoton.

Onneksi luvassa oli loistava viikonloppu ystävän kanssa Helsingissä. Ruokavaliokin jäisi viikonlopun
ajaksi, sillä luvassa oli viikonloppu täynnä kulttuuria, kenkiä, kuplivaa ja kulinaristisia elämyksiä! Mitä muuta nainen voi kaivata?

Yhteenveto voinnista
Kroppa: Korkokengät voi unohtaa, mutta muuten meno päällä!
Mieli: “These boots are made for walking, dancing, dancing and dancing!”

Sunnuntai

Aamulla heräsin ajatuksissani vain yksi ajatus: voi kun pääsisi lenkille. Maha oli kahden päivän herkuttelusta sekaisin ja ajatukset tuntuivat tukkoisilta. Odotin jo innolla maanantaiaamun vatsaa hellivää puuroa ja paluuta treenauksen pariin.

Totta puhuakseni lepoviikkoni oli ehkä liiankin aktiivinen. Tosin en tiedä, olisiko sohvalla makailusta ollut enempää hyötyä. Olen aika nopeatempoinen ihminen ja pitkästyn nopeasti. Saan energiaa säännöllisestä rytmistä ja ajatus kulkee paremmin, kun teen asioita. Minun aivoni lepäävät liikkeessä.

Eli makailun jälkeinen yhteenveto voinnista
Kroppa: “Vuorenvalloitus, tulossa ollaan! Ontuen mutta kuitenkin.”
Mieli: “Mikä kropassa uupuu, se tahdolla täydennetään. Vuorenvalloitus, here I come!”

Kiitos.

Viime kuukaudet ovat todella opettaneet, millainen merkitys tuella ja kannustamisella voi olla. Olen tätä aihetta sivunnut useasti ennenkin, mutta asia on niin tärkeä, että nyt päätin ottaa sille oman tilan.

Kun postasin Facebook-seinälleni linkin viimeistä harjoituspinnistystä käsittelevään kirjoitukseeni, perheenjäseneni innostuivat sen kommenttiketjussa keskustelemaan, kuinka varmoja ovat Mont Blancin huiputukseni onnistumisesta.
Kuten varmaan kaikilla perheillä, meilläkin on oma persoonallinen tapamme kommunikoida keskenämme. Sarkastisen ja joskus hyvän maun rajat ylittävän keskustelukulttuurimme vuoksi olemmekin ristineet poppoomme itseironisesti “kreisiperheeksi”.  Monessa keskusteluketjussamme näkyykin perheeseen kuuluvan “Jaahas, kreisiperhe trollaa jälleen” -tyyppinen kommentti, kun lähes huomaamattamme olemme taas siirtyneet keskinäiseen leukailuun.
Tällä kertaa seinälleni ilmestynyt keskustelu (se on siellä julkisena, jos haluat käydä katsomassa) oli niin sydäntä lämmittävä, että se pysäytti minut pohtimaan asian merkitystä laajemmassa mittakaavassa: minulla nimittäin on aivan loistava tukijoukko!

Kun julkaisen uuden blogitekstin ja jaan linkin Facebookissa, ei kestä kauaa, kun isäni peukuttaa sitä. Joskus, kun hän on töissä ja peukkua ei tule muutamaan tuntiin, huomaan alkavani odotella sitä.

Välillä isä lähettää minulle yksityisviestin, jossa kommentoi julkaisemani tekstin sisältöä tai kiusoittelee kielioppivirheistä. Nokitan takaisin kuin pahainen kakara, vaikka oikeasti olen valtavan otettu: hän lukee joka ainoan juttuni niin tarkasti. Se on isäni tapa osoittaa tukensa ja läsnäolonsa jatkuvasti.

Olen kuullut, että isä kertoo mummulleni puhelimessa tarinani käänteistä. Juttelin mummun kanssa ja kerroin taitavasta oppaastani ja intensiivisestä valmistautumisestani. Mummu kuunteli koko puheenvuoroni ja sorautti sitten porilaiseen tapaansa: “Kai sunkaa mää ny sen tiedä, et kunnolla harjottelet. Murehdin ny kuitenki, vaik kui paasaat. Mut tuanoinnii en nalkuta, ko ei siit ol mittää appuu.”

Äitini ei halua juurikaan puhua kiipeämisprojektistani. Hän on huolissaan. Mutta kun harjoitteluaikataulut välillä ovat kireät, säntää hän avuksi ja vie tyttäreni elokuviin, torille tai puistoon. Koko projektin aikana joka kerta pyytäessäni apua, vastaus on ollut: “Tottakai. Tulen ajan kanssa, niin voit tehdä hommasi rauhassa.”

Sisarukset sekä muu perhe ja ystävät suhtautuvat asiaan luontevan toteavasti: no nyt se menee sinne. Vaikka yleensä olen yksin puurtavaa sorttia, välillä laatuaika ystävän kanssa yhdistyy luontevasti treeniin: “terapialenkeillä” kymmenen kilometriä menee yhdessä hujauksessa ja palatessa maailma on parannettu.

Kiipeilyparini Laku on väsymätön tuki. Hän neuvoo ja auttaa aina tarvittaessa. Tsemppaa väsyneenä ja kuuntelee pahantuulisen kiukuttelut. Kommentoi blogeja, ottaa avoimesti vastaan pöllöimmätkin kuvausideat. On aina valmiina kaikkeen ja keksii itse lisää haasteita.

Valmentajani Tapio kehuu kun on aihetta, kannustaa aina ja tarvittaessa komentaa. Valmentajan tuki on odottamattoman tärkeä asia. Välillä sitä huomaa olevansa kuin Pavlovin koira: pinnistää jonkun suorituksen aikana voimansa äärimmilleen ja kääntyy sitten katsomaan valmentajaa odottavasti: “No, kehu nyt.”

Lisäksi minua on auttanut, neuvonut ja kannustanut niin moni, etten olisi uskonut koskaan moista mahdolliseksi. Yhteistyökumppaneilla on rautainen luottamus tekemiseeni. Projektiin liittyvät asiantuntijat ovat kaikki olleet mukana hyvällä ja innostuneella fiiliksellä.

Projektin alkaessa halusin kirjoittaa kaiken muistiin ja siksi päätin alkaa bloggaamaan. Enpäs olisi voinut uskoa, kuinka mahtavalta tuntuu, kun on lukijoista muodostunut osa Vuorenvalloitus-tiimiä, joka seuraa matkaa, kannustaa ja kommentoi sekä jakaa tekstejä eteenpäin.

Tottakai aina on joku, joka muistuttaa, että “eihän tuo ole mitään, on niitä korkeampiakin vuoria”. Välillä olen myös itse pahin viholliseni ja syyllistyn liialliseen ankaruuteen tai unohdan iloita saavutuksista katsoessani jo kohti seuraavaa välietappia. Aina löytyy arvostelijoita, kyseenalaistajia ja niitä, jotka kokevat toisen tekemisestä innostumisen tai positiivisen palautteen ottavan itseltä jotain. Myötäeläminen, toisen tukeminen ja onnistumisesta iloitseminen ovat taitoja, joita ei ole kaikilla. Onneksi kuitenkin suurimmalta osalta ne löytyvät.

Olen oppinut valtavasti teiltä jokaiselta. Toivottavasti muistan tämän(kin) läksyn lopun elämääni. Kun haastaa itsensä tekemään enemmän kuin koskaan aiemmin, juoksemaan pidemmälle tai kiipeämään korkeammalle, kaipaa tukea. Jonkun jonka kanssa iloita hyvinä hetkinä. Jonkun joka kannustaa ylämäissä ja muistuttaa onnistumisista silloin, kun ne jäävät itseltä huomaamatta. Yksinkin varmaan pärjäisi, mutta miksi pitäisi?

Kuinka suuri merkitys voikaan olla yhdellä lauseella, sanalla tai peukutuksella? Minulle jokainen on korvaamaton. Kiitos. Tästä on hyvä jatkaa.

Mont Blanc -harjoittelun loppurutistus käynnistyy!

– Sosiaalinen elämä voi olla aika askeettista lähikuukausina, kun treeniohjelman yhdistää sun työhön,  bloggaukseen ja tämän projektin muuhun valmistautumiseen, pitää tyttären kanssa vietetyn ajan vakiona ja lepää riittävästi. Kaiken muun saatkin sitten unohtaa, valmentajani Tapio hymyilee vinosti.

Tutkimme yhdessä Mont Blanc -harjoituskauteni viimeisen kolmanneksen treeniohjelmaa. Kevään aikana tahtia tiivistetään asteittain kohti loppurutistusta. Kun päästään kesään, harjoittelen kuutena päivänä viikossa. Se ei sinällään ole erikoinen juttu, mutta haastavaksi sen tekee fakta, että kestävyysharjoittelu ottaa aikaa ja harjoituksien pituudet tulevat venymään reippaasti. Luvassa on viikottain punttitreeniä, kahvakuulaa, useita juoksuharjoituksia ja pari pyörälenkkiä, joista pidempi on kauden loppuvaiheessa viiden tunnin mittainen. Onneksi on kesäloma…

Nielaisen. Nyökkään. Tiesin kyllä tämän. Kertaakaan en kuvitellut, että vähän käyn höntsäilemässä lenkkipolulla ja sitten kipitän hymyillen Mont Blancin huipulle. Jännityksen aalto läikehtii vatsanpohjassa. Loppusuora häämöttää; hiukan vielä etäällä, mutta näkyy jo selvästi horisontissa!

Janiina Ojanen Vuorenvalloitus
Janiina – Vuorenvalloittaja

Kun aloitin harjoittelun, minulla ei ollut aavistustakaan, miten homma etenisi. Noudatin vain Tapion ohjeita mahdollisimman pilkuntarkasti. Onkin ollut mielenkiintoista nähdä, kuinka huiputuskuntoani on rakennettu:

Ensimmäisessä vaiheessa tein intensiivistä kuntosaliharjoittelua ja pyrin kasaamaan kehoon kunnolla lihasta ja ottamaan “turhat löysät pois”. Nautin siitä kovasti, vaikka ruokavalion kanssa olikin melkoista tasapainoilua. Tulokset näkyivät nopeasti ja motivoivat jatkamaan.

Toinen vaihe oli aika puuduttavaa puurtamista. Treenin painopistettä siirrettiin kestävyysharjoitteluun päin. Kuntosalillakin toistomäärät liikkuivat sataluvuilla. Jestas se oli toisinaan pitkästyttävää kaltaiselleni kovaa-ja-korkealta-tyypille! Vaikka treeni kyllä oli raskasta, se oli niin mekaanista toistamista, että välillä vaan unohduin omiin ajatuksiini ja menin sekaisin laskuissa. Sitten oli pakko tehdä kymmenen ylimääräistä toistoa varmuuden vuoksi, ettei vaan sarja jää vajaaksi. Tulokset eivät tuntuneet näkyvän ollenkaan samalla tavoin kuin aiemmin ja kuitenkin uupumus oli entistä suurempi. Mutta kovapäisyydestä oli apua ja en antanut periksi. Myös muu valmistautuminen, kuten kestävyyskuntotestaus, ensiapukoulutus sekä kokeneilta kiipeilijöiltä, esimerkiksi Mont Blancilla kiivenneeltä Tonilta, Aconcaqualla kiivenneeltä Niinalta, oppaaltani Petteltä ja Mount Everest -huiputtaja Carina Räihältä, saamani neuvot auttoivat. Perheeltä, ystäviltä ja teiltä blogini lukijoilta saamani tsemppaus ovat kannatelleet motivaatiotani silloin, kun sohva on houkuttanut kuntosalia enemmän. Jokainen askel on siis otettu yhdessä!

Ruokavalio on ollut avaintekijä tässä kaikessa, paljon tärkeämpi juttu kuin alunperin osasin odottaa. Joulun aikaan olin tämän hetkistä “pienemmässä” kunnossa, koska kevennetty ruokavalio auttoi muuttamaan kehon rasvaa lihakseksi. Laihtuminen ei kuitenkaan ollut tavoite, vaan kehon tiukentaminen. Kun treenissä alettiin painottaa kestävyysharjoittelua, ruokavalioon lisättiin reippaasti proteiinia ja hiilareitakin jonkin verran. Mielenkiintoista sekin, kuinka nopeasti ruokavalion muutos vaikuttaa koko kehoon!
Olen tässä matkan varrella oppinut säätämään annoskokoja ja -sisältöjä kulloisen rasitusasteen mukaisesti. Siinä on muuten tärkeä oppi koko loppuelämää ajatellen!

Vuodenvaihteen jälkeen kehitys on tuntunut hitaammalta. Kunto kasvaa kai niin vaivihkaa, että sitä on välillä vaikea huomata. Koska treenaan koko ajan, muutos suorituskyvyssäni tuntuu jäävän itseltä huomaamatta. (Onneksi Tapio muistuttaa siitä ja antaa paljon positiivista palautetta.) Mutta ilmeisesti koko ajan jotain tapahtuu, koska keho tuntuu muuttuvan: Treenikauden kakkosvaiheen loppuun mennessä olen joutunut luopumaan kahdesta neuletakista, koska ne ovat käyneet pieniksi hartioiden ja hauisten kohdalta. Kahdet nahkasaappaat vein suutariin ja ompelutin niihin varsien suita leventävät lisäkuminauhat, koska vetoketjut jumahtivat pohkeiden kohdille.
Koska kiipeäminen rassaa paljon reisiä ja takapuolta, on niiden lihaksia treenattu ahkerasti. Jostain syystä sen osa-alueen treenitulokset ilmestyivät näkyviin (ainakin omasta mielestäni) salakavalasti, kuin yhdessä yössä. Raportoin tästä hiukan kauhistuneena, omalla persoonallisella tavallani Tapiolle:
– Tapsa, mun hanuri on räjähtänyt!
Taas kerran pisteet valmentajani pokerinaamalle: kulmakarvat kohosivat hiukan ja hän yskähti vain pienesti ennen kuin kysyi:
– Haluatko tarkentaa hiukan?

Edessä on haastava kevät ja kesä. Palkinto on jo lähellä, ja se motivoi pinnistämään. Intensiivinen harjoittelu ei tunnu hankalalta ajatukselta. Nautin itsenäisestä treenaamisesta ja viihdyn erinomaisesti yksin ajatusteni parissa. Se on varmaan yksi syy siihen, miksi vuoren huiputtaminen kiehtoo minua. Huiputus on suoritus, joka suurelta osin tehdään yksin, oman pään sisällä, vaikka tiimissä mennäänkin.

Tapio tuntee minut jo sen verran hyvin, että keskustelun lopuksi painottaa erikseen levon tärkeyttä. Hän muistuttaa, että kaikkeen ei ihminen pysty yhtä aikaa. Tottahan se on ja asialla on toinenkin ulottuvuus; omien rajojen tunnistaminen ja piirtäminen on sekin tärkeä osa valmistautumista.
Siispä:
Heihei sosiaalinen elämä – nähdään syssymmällä!

Hei jätkät, älkää jättäkö!

– Tiimisi lähti jo edeltä, sanoo aurinkolasipäinen mies, ojentaa minulle repun ja osoittaa kohti kivikkoista rinnettä. Katson häntä ihmeissäni ja loukkaantuneena. Tekisi mieli kysyä, miksi minua ei odotettu. Mutta siihen ei ole aikaa. Reppu tuntuu kauhean painavalta, mutta hinaan sen selkääni ja lähden hölkkäämään muiden perään. Kantapäähän hiertyy rakko, hiki virtaa silmiin ja reppu painaa hartioilla tolkuttomasti. Miksi ihmeessä ne lähtivät ilman minua? 

Juoksen ja juoksen ilman että maisemat juuri vaihtuvat. Aurinko paistaa niin kirkkaasti, että häikäisyn synnyttämät valotäplät tanssivat näkökentässäni. Ilma on silti rapsakka, nipistelee kasvoja. Hiki valuu pitkin selkää ja hengitys kulkee puuskuttaen. Kivikossa eteneminen on hidasta. Jalat raahautuvat perässä kuin kengät tarttuisivat joka askeleella johonkin tahmeaan.

Lopulta näen tiimini miesten selät kaukana edessäni, ne ovat jo lumen ja jään peittämällä osalla rinnettä. Koetan tiivistää tahtia, mutta reppu painaa liikaa. Kompuroin kiviin ja kaadun polvilleni rinnepuroon. Vesi on kylmää. Terävät kivet repivät polveeni haavan ja pudotan otsalamppuni. Koetan kaivaa lamppua hyisestä purosta, mutta sormet eivät taivu. Vilkaisen ylös. Tutut selät ovat kadonneet näköpiiristäni. Alkaa itkettää. 
– Hei jätkät, älkää jättäkö! Kyllä minä jaksan!

Kompuroin ylös. Repun olkain on poikki. Päätän ottaa mukaan vain vesipullon ja kiriä muut kiinni. Avaan repun nauhat kylmän veden kohmettamilla sormillani. Ei vesipulloa. Reppu on täynnä erivärisiä kahvakuulia. 
Havahdun olohuoneen sohvalta, jonne oikaisin ihan hetkeksi työpäivän jälkeen. Kestää hetken palautua maanpinnalle tokkurasta. Aurinko paistaa sälekaihtimien raosta silmiini. Väsyttää. Hartioissa tuntuu eilisen harjoittelun aiheuttama puuduttava uupumus. Pohkeet ovat ihan tukossa, kuin kaksi lihakimpaletta olisi liimattu sääriluihini ja jumitus säteilee polviin. Joskus on ollut parempiakin päiviä. 
Vuorenvalloitus-treeni on edennyt kuin huomaamatta toisen harjoituskauden loppupuoliskolle. Menossa on itsenäinen harjoitteluvaihe eli en ole tavannut valmentajaani Tapiota muutamaan viikkoon. Jännä homma, kuinka paljon se vaikuttaa. Vaikka olen motivoitunut harjoittelemaan, on valmentajan tsemppaus valtavan tärkeää. Samalla Tapion tiiviimpi läsnäolo tekee oloni varmemmaksi harjoittelun tehokkuudesta. Olen saanut luvan hiukan sopeuttaa ja soveltaa treenejä itselleni sopiviksi. Vapaus tuo mukanaan myös epävarmuuden tunteen.

Jos olen ihan rehellinen, kestävyysharjoittelu kuntosalilla on tylsempää kuin voimatreeni. Painoja on

Janiina Ojanen

vähemmän ja toistoja paljon enemmän. Liikkeistä monet ovat kokonaisvaltaisempia, ja samaa liikettä hinkataan sata toistoa yhden treenin aikana. Vaikka treenaaminen väsyttää enemmän kuin aiemmin, tuntuu silti kuin kehitystä tapahtuisi vähemmän. Harjoittelu menee rutiinilla, mutta en saa yksittäisestä salitreenistä samanlaista riehaannuttavaa iloa kuin muutaman toiston hurjasta rutistuksesta voimatreenauksessa.

Lihashuoltoni on edelleen retuperällä: lintsaan venyttelystä ja mieluista hierojaakaan ei ole löytynyt. Ihan omaa tyhmyyttä. Päätän ottaa itseäni niskasta kiinni. Pakko, koska ei tämä tästä helpommaksi muutu. Päinvastoin.

Köllötän sohvalla silmät kiinni ja annan auringon suukotella poskiani. Mieleen nousee kuva leskenlehdistä. Kevät on täällä ja olen aina rakastanut keväisiä juoksulenkkejä. Tapio sanoi, että kevään mittaan juoksua ja muita ulkoharjoitteita lisätään kuntosalitreenin painoarvon pudotessa. Tosin noudatamme Varalan Urheiluopiston testauspäällikkö Markon ohjetta pitää myös voimaharjoittelu mukana kestävyystreenin rinnalla, mutta painoarvoissa siirrytään entistä vahvemmin kestävyysharjoitteiden puolelle.

Juokseminen on ihanaa ja kesällä auringonpaisteessa se on yksi parhaita tapoja rentoutua. Tosin nyt tavoitteellisesti harjoitellessa ei luvassa ole pelkästään lauleskellen hölköttelyä. Esimerkiksi sprinttiharjoitukset ylämäkeen ovat ärsyttäviä: useita 30 sekunnin raivokkaita juoksurutistuksia ylämäkeen. Sillä tavoin saa itsensä tappiin nopeasti. Olen kokeillut sitä, mutta yksin se on ärsyttävää, kun matkan ja ajan mittaaminen itselle tuntuu hankalalta. Niinpä olen enimmäkseen vuorotellut intervallitreeneillä ja pidemmillä rauhallisilla lenkeillä. Parin viikon päästä alkaa taas intensiivisempi treeni Tapion kanssa ja silloin nähdään, olenko pystynyt harjoittelemaan riittävän täysipainoisesti. Tapiolta kestää keskimäärin kolme sekuntia nähdä, olenko edistynyt.

Nousen sohvalla istumaan ja avaan läppärin kannen. Olemme kiipeilyparini Lakun kanssa viestitelleet ja suunnitelleet keväälle ja kesälle vaihtelevaa harjoitteluohjelmaa: pyöräreissua, melontaa, vaellusta ja vaikka mitä. Hymyilyttää.

Tulee kiva kesä. Mutta ei vielä. Joskus on ihan okei olla väsynyt. Köllähdän takaisin sohvalle ja suljen silmäni uudelleen. Tällä kertaa unessa seison Gouterin vuoristomajan edessä ja hymyilen ilta-aurinkoon. Jaksoin kuitenkin!

Page 1 of 6

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén