Päivä 3: Gran Paradison lähestyminen ja Mont Blancista Monte Biancoksi
Kun heräsin maanantaiaamuna, sain todeta edellisen päivän pienen tukkoisuuden muuttuneen flunssaksi. Nenä vuoti kuin seula, mutta onneksi olo oli muuten siedettävä. Jo edellisenä päivänä olin aloittanut ennakoivan lääkitsemisen, joten olin toiveikas, että ehkäpä selviäisin tästä pienellä nuhalla.
Onnellinen vuorilla |
Pian sain muuta ajateltavaa. Kiipeilyryhmämme pakkautui kahteen autoon ja aloitti matkan kohti Italiaa ja Gran Paradisoa (4061 m), josta oli määrä tulla harjoitusnousu, joka auttaisi meitä myös akklimatisoitumisessa (eli kehon sopeutumisessa ylävuoriston ohueen ilmaan). Puolessavälissä matkaa edellämme kulkeva ryhmän toinen auto kurvasi tien sivuun. Pysähdyimme auton perään, ja italialainen opas Alby pyysi ryhmänjohtajaamme Teijaa neuvonpitoon. Kuulin keskustelusta pätkiä ja ne saivat minut masentumaan. Olin aavistanut tämän.
Teija palasi autoon ja vahvisti, että Mont Blancilla Gouterin reitti on suljettu. Alkuperäinen suunnitelmamme Kolmen huipun reitistä kariutui serakkien aiheuttamaan vaaraan ja noin puoli vuorokautta myöhemmin suunnitelma B kariutui.
Pettymyksen aaltojen vyöryessä ylitseni istuin hiljaa ja yritin nollata tilannetta muiden aloittaessa keskustelun vaihtoehdoista. Teija näki tunteet kasvoiltani ja rutisti olkapäätäni lohduttavasti. Hetken aikaa sallin itselleni pahan mielen, mutta sitten aloin kääntää ajatuksiani. Jotkut yrittävät lukuisia kertoja päästäkseen tavoittelemalleen vuorelle. Loppu automatka punnittiinkin sitten vaihtoehtoja: haluammeko kiivetä jollekin toiselle vuorelle vai tehdä toisenlaisen vaelluksen Mont Blancin rinteillä, vaikka huippureitit vaikuttivat osaltamme olevan poissa pelistä?
Kun saavuimme Gran Paradison reitin lähtöpaikalle, Albylla oli ajatus: Italian puolella on Pope’s Route -niminen reitti Mont Blancin huipulle. Se on pidempi ja teknisesti vaikeampi kuin Kolmen huipun reitti tai Gouterin reitti. Oppaat Alby ja Sami sekä Teija kävivät pitkän keskustelun ja kartoittivat verkostoiltaan tietoa reitin kunnosta. He selittivät meille mahdollisimman tarkasti, mitä haastavan reitin valinta tarkoittaa. Voi olla, ettei meistä kukaan pääse huipulle, tai edes yrittämään huiputusta. Lähestyminen on pitkä ja raskas. Huippupäivä mittava ja teknisesti aiempia vaihtoehtoja vaativampi. He korostivat, että voimme valita jonkun muunkin vuoren ja tehdä huiputuksen. Teija painotti, että oppaat arvioivat, onko meistä huiputusta yrittämään. Päätöksen Pope’s Routen yrittämisestä pitää olla yhteinen, koska jokainen ottaa riskin, että omalle kohdalle tulee ilmoitus, ettei huiputuspäivänä ole rinteelle asiaa. Päätös voi tulla koska tahansa ja se on hyväksyttävä ilman mutinoita. Oppaat vastaavat turvallisuudestamme ja heidän sanansa on laki.
Teemu tiivisti kiipeilyryhmän yhteisen ajatuksen:
– Mieluummin peräännyn Mont Blancilla, jos kunto tai taito ei riitä tai olosuhteet tulevat vastaan, kuin huiputan muualla.
Italian puolelta, Gonellan majalta (3071 m), josta Pope’s Routen lähestyminen tehdään, löytyi vielä tilaakin. Niin tehtiin päätös Pope’s Routesta. Harjoittelisimme tekniikoita Gran Paradisolla. Torstaina tekisimme lähestymisen Gonellan majalle, perjantaina huiputusyritys ja lauantaina paluu Chamonix’iin.
Teija päätti keskustelun muistuttamalla, että nyt olemme matkalla Gran Paradisolle ja keskittyisimme siihen. Mont Blancista ja Pope’s Routesta keskusteltaisiin lähipäivinä lisää.
Niin aloitimme Gran Paradison lähestymisvaelluksen Gran Paradison kansallispuiston läpi. Ensimmäinen tunti noustiin jyrkkää metsäistä rinnettä pitkin alueelle tyypillisen liuskekiven ja neulasten peittämää polkua. Metsärajan jälkeen jatkettiin halki rinneniittyjen. Maisema alkoi muuttua karummaksi.
Lähestyminen oli yllättävän lyhyt ja leppoisa. Jo reilun parin tunnin kulkemisen jälkeen Chapodin maja (2710 m) ilmestyi eteemme kuin varkain. Se sijaitsee kauniilla harjanteella, jonka vierestä kohisee villi pieni vuoristojoki. Taustaa täydentävät lumipeitteiset terävät huiput, joista yhtenä kohteemme Gran Paradiso, joka oli nyt sukeltanut pilven sisään, vaikka aurinko paistoikin kauniisti.
Ilta sujui iloisissa merkeissä. Kaikki olivat hiukan jännittyneitä edessä olevasta huippupäivästä. Hiukan huolta aiheutti huono sääennuste, jonka vuoksi Alby ja Sami aikaistivat lähtöämme. Jos ehtisimme ajoissa aamuyöllä matkaan, ehtisimme iltapäivällä uhkaavan ukkosen alta karkuun.
Pakkasin huiputusreppuni hyvillä mielin. Kiipeilyporukan kesken oli todella hauskaa, ja kaikki olivat innoissaan yhteisestä tavoitteesta. Muutenkin oloni oli yltyvää nuhaa lukuunottamatta mainio. Nilkka, jonka kestävyyttä olin pohtinut, tuntui vahvalta. Chapodin maja vaikutti olevan oikein hyvä akklimatisoitumisen kannalta. Sopiva korkeus mahdollistaisi rauhallisemman unen, eikä muitakaan oireita ainakaan vielä ilmennyt. Naureskelimme myös, että huomaa kahvin olevan italialaisille kunnia-asia: vuorimajalta nimittäin sai erikoiskahveja, ja cappuccino oli todella herkullista.
Kesken iltateemme Chabodin majan emäntä juoksi saliin ja huusi:
– Tulkaa kaikki katsomaan, kuinka kaunis auringonlasku!
Niin päivämme kruunasi mailleen painuva aurinko, joka maalasi vuortenhuippuja halaavat pilvet vaaleanpunaiseksi tavalla, jota en osaa edes kuvailla. Tässäpä kuva, joka ei tee oikeutta todellisuudelle, mutta antaa ehkä käsityksen siitä, millainen luonnon taideteos toivotti meille kauniita unia.
Gran Paradiso on niin kaunis, että pilvetkin punastuvat. |
Päivä 4: We are going down
Herätyskello soi kello 04. Olin nukkunut kohtuullisen hyvin, mutta flunssa tuntui vain pahenevan. Onneksi kiipeilyryhmän ensiapupaketeista löytyi omaa suppeaa lääkevarastoani täydentäviä troppeja. Päätin, että minä pistän tälle taudille kampoihin oikein tosissani. Tämä on huippupäivä ja nyt mennään!
Pikaisen aamiaisen jälkeen seisoimme pimeässä pihalla. Nautin ihanasta tunnelmasta, joka edeltää liikkeelle lähtöä. Otsalamppujen valokeilat halkovat yön pimeyttä, ihmiset hyörivät energisinä, varusteet kilahtelevat, pimeä yö tuoksuu lupaavasti jäätiköltä, ja veri kohisee suonissa.
Reitti alkoi kivikkoista polkua kohti harjannetta, jolta sukeltaisimme jäätikölle. Asetuin jonon alkupään tietämille ja annoin ajatusten karata omille teilleen, kun askel lähti rullaamaan. Ilma oli yölläkin lämmin, liike ja innostus lämmittivät kehoa. Pian kuljin aamuyössä paitasillani. Jutustelin muutaman sanan silloin tällöin edessä ja takana kulkevien kanssa, mutta enimmäkseen vain nautin askelten rytmistä ja hetkestä, jota olin odottanut. Nyt ei enää ollut kiire mihinkään.
Äkkiä takaa kuului pysähdyspyyntö. Yksi ryhmästä voi huonosti. Hetken kuluttua hän saattoi jatkaa matkaa. Mutta pitkälle emme päässeet, kun tuli uusi stoppi, ja hän antoi ylen. Sinnikäs kiipeilijä ei antanut periksi, vaan halusi vielä koettaa jatkaa matkaa. Hänen kuntonsa tarkistettiin perusteellisesti ja hän sai hiukan lääkettä. Teija siirtyi kulkemaan hänen läheisyydessään tarkkaillakseen tilannetta jatkuvasti.
Oppaat olivat enenevässä määrin huolissaan myös säästä. Huono ennuste näytti toteutuvan, ja valitettavasti huomattavasti ennustettua kiivaammalla tahdilla. Tiesimme jo lähtiessämme huiputuksen olevan epävarma, mutta halusimme kuitenkin yrittää mahdollisimman pitkälle. Aina oli toivoa, ettei ennuste pitäisi. Sitä paitsi tarvitsimme runsaasti lisää korkeusmetrejä, jotta kehomme akklimatisoituisi lisää Mont Blancia varten.
Paluumatkan näkyvyys: kehno |
Jäätikön reunasta jatkoimme kuivan jään yli usvan hiipiessä meitä kohti. Vuoren huippua ympäröivät pilvet valuivat meitä kohti, ja ilma kylmeni nopeasti. Olin juuri kumartunut kiinnittämään jäärautoja vuorikenkiini, kun raekuuro vyöryi niskaamme. Samalla hetkellä kuului Albyn tiukka komento:
– We are going down! Now.
Päästin ilman keuhkoistani pettyneenä huokauksena, riisuin jo kiinnittämäni jääraudat ja kiskoin
nopeasti kuoripuvun päälleni ja sadesuojan varusteideni ylitse. Rivakalla marssilla vaelsimme takaisin sumussa ja sateessa. Pääsemättä lähellekään huippua.
Majalla pettynyt kiipeilytiimi purki varusteensa kuivumaan ja kömpi suoraan nukkumaan. Puolen päivän aikaan portaissa poukkoili pörröpäisiä kiipeilijöitä toivottelemassa toisilleen huomenta tietämättä tarkalleen vuorokaudenaikaa, tai edes mikä päivä nyt oli.
Kaikkien herättyä keskustelimme tilanteesta. Sää oli surkea ja tämä päivä menetetty. Tarvitsimme kuitenkin lisää korkeusmetrejä ja harjoitusta. Ja tietysti myös toivoimme pääsevämme näkemään Gran Paradison huipulla olevan kuuluisan madonnapatsaan.
Ilta-auringosta nauttimassa |
Tekisimme uuden huiputusyrityksen seuraavana päivänä. Sääennuste ei ollut toivotunlainen sillekään päivälle, mutta kukaan ei halunnut jättää käyttämättä toista mahdollisuutta. Päätös uudesta yrityksestä tekisi loppuviikosta aika raskaan, koska tarkoitus oli huiputtaa Gran Paradiso tiistaina ja levätä keskiviikko Chamonix’ssa. Torstaina nimittäin alkaisi raskas matka Mont Blancille. Nyt menettäisimme lepopäivän.
Iltapäivällä sään hetkellisesti parantuessa Sami ja Alby vetivät meille tekniikkatreeniä majan lähimaastossa. Muu aika käytettiin lepoon ja syömiseen, sillä loppuviikkoa ajatellen tankkaus oli todella tarpeen.
Voisi kuvitella, että tunnelma ei olisi paras mahdollinen. Mutta itse asiassa meillä oli oikein hauskaa! Käytimme aikaa treenin ohella tutustumalla toisiimme, ja huumori kukki. Kirjoitin jopa ylös muutaman erityisen hauskan jutun. Mutta ehkäpä on parempi, että jätän vuoristomajahuumorin sinne ylös. Nimittäin juttujen hauskuuteen taitaa liittyä aika paljon henkilöiden persoonia ja tilannekomiikkaa… ja ehkäpä lyhyillä yöunilla ja ohuella ilmallakin on oma osuutensa.
Illan lähestyessä päätimme, että seuraava aamu olisi sääennusteiden vastaisesti yhtä kaunis saapumispäivämme ilta. Tunnelma oli edellistä iltaa rauhallisempi, kun pakkasimme taas huiputusreput ja kömmimme peiton alle odottamaan ennen aamua pirahtavaa herätyskelloa, joka ilmoittaisi uuden mahdollisuuden aikaikkunan alkamisesta.
Chapodin maja ja maisemaa “hyvän sään aikana” |