Category: matkapäiväkirja Page 2 of 12

Harjoituskauden alku lähestyy – uusia eväitä, uusia oppeja

Se tuntuu valtavana voimana vatsassa, paineena rintakehällä ja pienenä puristuksena ohimoilla. Tarve tehdä. Kun sen kutsuun vastaa, keho palkitsee soluihin purskahtavalla energialla, mieli tyhjentymällä ja nöyrtymällä kuin seisoisin keskellä yötä Kaukasuksen vuoriston tähtitaivaan alla.

Minä Matterhornin seinällä, Lion Ridge Routella, 2020, kuva: Fabrizio Della Rossa

Urheilu on fyysisen hyvinvointini perusta ja mieleni paineventtiili. Kaksi päivää urheilematta, ja levottomuus alkaa lipua mieleeni kuin usva nevan ylle. Kolmantena päivänä lauseisiini alkaa hiipiä kärkkäyttä, unen laatu laskea ja vatsantoimintani muuttua. Syntymälahjaksi saatu liian suora selkäranka jäykistyy ja yläselkä alkaa kipuilla.

Satunnaisesti nautin koko päiväksi kotisohvalle pitsalaatikon alle piiloutumisesta tai seitinohuiden ranskalaisten päiväkännien värjäämistä viikonlopuista hunningolla jossain ihanassa Euroopan kaupungissa. Mutta mieleni lepää liikkeessä ja kehoni rakastaa, kun sitä käytetään. Se on hyvä ja huono; minun ei ole vaikea sitoutua treenaamiseen ja rutiineihin, mutta akilleen kantapääni on, että minun on välillä haastavaa tunnistaa ja tunnustaa tarvitsevani lepoa. Ja kun lepään, kehoni ja mieleni alkavat nopeasti pyytää toimintaa.

Kalliokiipeilytreeniä Vantaalla 2020

Arvoisin olevani kohtuullisen hyvässä kunnossa. Matterhornilta paluun jälkeinen harjoitustauko ei tarkoita, etten olisi treenannut. Nelisen kertaa viikossa olen tehnyt ylläpitävää harjoittelua‚ sellaista tavallista juoksua, punttitreeniä ja joogaa. Alkusyksyn pidin taukoa kiipeilystä ja pyöräilykin jäi vähemmälle, sillä kaularangasta löytyneet kaksi välilevynpullistumaa piti saada aisoihin. Marraskuussa sain fysioterapeutilta luvan taas varovasti palata seinälle – ja voi sitä riemua!

Kiipeilykauden päätös on aina minulle vähän ahdistava. Lepo ja tauko treenistä ovat kyllä tervetulleita. Mutta samaan aikaan seuraaviin tavoitteisiin tuntuu olevan niin loputtoman pitkä aika.

– Elämä ei saa tapahtua vain vuorilla, muistuttaa kiipeilyparini.

Käytinkin tuon pohtimiseen hyvän tovin. Mutta ehkäpä minulle kyse on enemmän siitä, että haluan rakkaiden asioiden olevan läsnä silloinkin, kun nautin muusta elämästä. Jos joku off-season-ajalla uppoutuu toisenlaiseen arkeen ja palaa ajatuksissaan vuorille kalenterin näyttäessä treenikauden alun lähestyvän, minulle vuoret ovat aina läsnä: Instagramissa henkeäsalpaavien maisemakuvien ihastelu ja uusien suunnitelmien laatiminen on ihanaa – ja se saa minut iloitsemaan muistoistani ja toisaalta läsnäolevammaksi myös tässä hetkessä. Systemaattinen treeni tuo vuoret mukaan myös kausien välissä, ja se antaa arjelle ihanan värin, kuin auringonnousun hempeän pastellisuudelman.

Kestävyyttä etsimässä Malminkartanon rapuissa

On ollut hassua huomata, että tavallaan olen hiukan vaisu puhumaan vuorista. Blogissa ja somessa niistä intoilen ja olen persoonana puhelias tyyppi, mutta kun joku kysyy minulta kiipeilysuunnitelmistani, helposti hämmennyn ja huomaan yrittäväni typistää vastaukseni mahdollisimman suppeaksi. Jälkikäteen monesti harmittaa, sillä minulle ei ole montaakaan mieluisampaa puheenaihetta kuin kiipeily ja vuoret. En kai vaan halua olla se tyyppi, joka yleisön pyynnöistä huolimatta tuntitolkulla paasaa omista kiinnostuksen kohteistaan.

Miten minä nyt tähän aiheeseen eksyin? Oli minulla oikeaa asiaakin, eli palataan siihen tekemiseen:

Syksyn aikana olen lueskellut Steve Housen ja Scott Johnstonin “Training for the New Alpinism – A manual for the climber as athlete” -teosta ja oppinut yhtä ja toista harjoittelusta. Tankatessani solubiologiasta ja treenin kemiallisista vaikutuksista, löysin itsestäni taas yläkoululaisen, joka laskee, montako sivua koealuetta on jäljellä, että opiskelun voi katsoa suoritetuksi.

Mutta juuri sopivasti tässä vuoden vaihteen lähestyessä, olen päässyt osioon, jossa opastetaan harjoitusohjelman rakentamisessa omaan tavoitteeseen sopivaksi. Taas minulla on haasteita lukemisen kanssa – mutta nyt toisenlaisia: en millään malttaisi istua lukemassa, kun parin sivun välein tekisi mieli sännätä salille tai lenkkipolulle kokeilemaan uusia juttuja.

Oman harjoittelun ohjaamisen oppiminen on alkanut sujahtaa käytäntöönkin ihan huomaamatta. Ensin aloin pitää harjoitus-logia eli ihan yksinkertaisesti kirjoitan puhelimen muistiinpanoihin jokaisen treenin jälkeen, mitä tein ja arvioin asteikolla A–F, miltä se tuntui (A= mahtavaa, olen supersankari, F= skipattu, suunniteltu treeni). Se on auttanut oman palautumisen seuraamisessa. Kun kaksi tai useampi peräkkäinen treeni menee osastoille C (=ok, mutta ei tunnu hyvältä) tai D (=alentunut suoritus tai keskeytys), tietää, ettei keho ole palautunut. Yksinkertaista, mutta sillä on ihan valtava vaikutus!

Toinen muutos on, että valmiiden punttisaliharjoitusohjelmien sijaan olen vähän huomaamattani alkanut laatia omia. Se alkoi ensin vaihtoehtoisten liikkeiden kokeilusta, mutta on edennyt siihen, että olen laatinut kokonaan omia ohjelmia. Käytän pohjana ammattilaisten ohjelmia määrittäessäni esimerkiksi eri lihasryhmille tehtävien liikkeiden osuudet, mutta määritän liikkeet itse. Takana alkaa olla jo sen verran treenivuosia, että tiedän, mikä minulle sopii ja mitkä asiat sopivat yhteen harjoittelussani.

Vielä yksi tärkeä, helposti itsestäänselvyydeltä tuntuva, mutta minulle käytäntöön vaikeasti vietävä Training for the New Alpinism -kirjan oppi on, että huippukunto kestää kerrallaan vain maksimissaan muutamia viikkoja. On siis epärealistinen tavoite kuvitella, että olisin jatkuvasti parhaimmillani.

Kun vuosi kohta vaihtuu, on kesään ja Eiger-suunnitelmaan puolisen vuotta, Ushbaan noin yhdeksän kuukautta. Viimeksi Matterhornin jälkeen Fabrizio (vakio-oppaamme Alpeilla) antoi palautetta, että räjähtävää voimaa tarvitaan lisää tekniseen kiipeilyyn. Lisäksi Eiger vaatii myös kiipeilyteknistä kehittymistä. Ja tietenkin kestävyyttä pitää taas alkaa takoa lihaksiin siten, että kunnon huippupiikit osuvat oikeisiin hetkiin.

Ihanaa Training for the New Alpinism -kirjan opeissa on systemaattisuuden ja suunnitelmallisuuden korostus. Tulokset eivät tule sattumalta ja improvisoiden, vaan taustalla pitää olla suunnitelma. Vapautta tekemiseen tuo vaatimus suunnitelman joustavuudelle, koska elämä nyt ei vaan mene Excelin mukaan. Pitää olla vaihtoehtoisia tapoja tehdä asioita ja hyväksyä myös, ettei aina ehdi ja välillä kroppa ilmoittaa, ettei se pysty. Mutta avain on paluu suunnitelmaan töyssyn jälkeen.

Harjoittelu itsessään on seikkailu ja arjen ilo, eikä sitä tarvitse tehdä tiukkapopoisesti – pyörätreenin taukojätskillä

Seuraavaksi tavoitteet pitäisi kääntää mitattaviksi. Eli esimerkiksi montako kertaa minun pitää pystyä juoksemaan Malminkartanon mäki ylös reppu selässä, jotta voin odottaa, että kestävyys ja voima riittävät Mount Ushban pahamaineisiin olosuhteisiin? Kuulostaa vaikealta, mutta kun sen kääntää kylmästi matikaksi, pääsee alkuun.

Tärkeä uuden vuoden lupaus (en tee niitä koskaan, paitsi nyt), etten kuitenkaan suhtautuisi harjoitteluun liian tiukkapipoisesti. Siinä minulla on hiukan enemmän historiaa kuin haluaisin myöntää, mutta onneksi kiipeilyparini Heikki osaa tempaista hihastani silloin, kun kypärä näyttää kiristävän liikaa!

Kun vuonna 2014 aloin harjoitella ensimmäistä vuortani varten, apuna oli treenauksen ammattilaisia. Silloin tein töitä heidän opastuksessaan, raportoin tänne tiiviisti ja tarkasti valmistautumisen sisältöä ja omia kokemuksia sekä etenemisen tuloksia. (Sieltä ne löytyvät edelleen, tämän blogin arkistosta, jos haluat kurkistaa.)

Vuosi 2021 tulee olemaan erilainen. Yritän nyt luoda vuosien aikana oppimani ja tekemieni virheiden pohjalta systemaattisen ohjelman, joka sopii nykyiseen tilanteeseen, tavoitteiseen ja juuri minulle. Yhtä tiivis raportointi ei nyt ole mahdollista (en yrityksistä huolimatta ole toistaiseksi onnistunut siirtymään 36-tuntiseen vuorokauteen), mutta parhaani mukaan avaan täällä suunnittelua ja tekemistä, oppeja ja kokemuksia. Ehkäpä niistä on joskus jollekin hyötyä – tai ainakin saat taas hyvät naurut kompurointiani seuratessasi.

Uusi vuosi alkaa ja seikkailu jatkuu – auringonnousun pastellisävyt arkeani suukotellen!

Kiipeilyparini Heikki (oik) ja minä Polluxin ja Black Rockin välisessä satulassa 2020, kuva: Fabrizio Della Rossa

Vain tahroja paperilla?

Minulta kysytään aina välillä, miksi Vuorenvalloitus-blogi on olemassa.

Tarinoita etsimässä Elbrusilla 2016
kuva: Max Edin

Kirjoitin ensimmäisen kirjani kahdeksanvuotiaana. Se on kirjoitettu lyijykynällä, valtavalla, horjuvalla kaunokirjoituksella vihkoon, jonka kannessa on valokuva valkoisesta laukkaavasta hevosesta. Vihon sivut ovat hiukan ryppyiset ja harmaantuneet kumittamisesta, osassa sanoja on tavuviivoja, monet väärien kirjainten välissä. Niissä kohdissa, joissa sanat ovat loppuneet kesken, tarinaa on täydennetty piirroksin. Mutta suuri tunne tarinan takana välittyy.

Esikoisteokseni on ristiriitaisia tunteita herättävä sikäli, että jos se koskaan näkisi päivänvalon, saattaisin saada plagiointisyytteen. Tarina nimittäin muistuttaa häiritsevän paljon Merja Jalon Nummelan Ponitalli -sarjan erästä kirjaa (jonka nimeä en enää muista), jossa tyttö vuosien unelmoinnin jälkeen saa oman hevosen. Hevonen on ongelmatapaus, mutta monen mutkan kautta pitkäjänteisellä työllä ja runsaalla rakkaudella tyttö voittaa hevosen luottamuksen, ja heistä tulee voittamaton ratsukko.
Oman teokseni tarinan kaari on täsmälleen sama, erittäin paljon lyhyempänä vain. Jopa hevosen nimi taitaa olla sama. Päähenkilön etunimen olen vaihtanut, ja se muistuttaa epäilyttävästi omaa nimeäni.

Kammottavasta tarinavarkaudesta huolimatta luulen kuitenkin, että Merja Jalo antaisi minulle anteeksi, jos teokseni jollain kumman tavalla päätyisi hänen käsiinsä. Varmasti hän ymmärtäisi, että hänen alkuperäistarinansa oli kuin unelmien eliksiiriä raastavan hevoskuumeen kanssa kamppailevalle 8-vuotiaalle heppatytölle. Merja varmasti aavistaisi, että tarinan uudelleenkertominen oli tapani käsitellä mahdotonta toivettani ja elää hetki ulottumatonta unelmaa.

Jo lapsena sanat paperilla olivat minun tapani jäsentää tätä maailmaa.

Erilaisten ryppyisten vihkojen sivuille tallennettiin koko elämäni ja tunneskaalani ikävuosina 13–19. Tunnollisesti kirjasin ylös kaiken kokemani, ihan joka ainoa päivä. Vuosia kestävä jatkokertomukseni dokumentoi kasvuni lapsesta teiniksi ja haparoivat askeleeni kohti aikuisuutta pikkutarkkoina tilannekuvauksina, sanoilla maalattuina maisemina teini-ikäisen maailmasta ja mielestä sekä harkitsemattomina ilon- ja kiukunpurkauksina. Yhtä aikaa kammottavia ja sympaattisia olivat esimerkiksi sanasta sanaan tallennetut ensi opit rakkauden saralta: punakantisen vihon aukeamilta löytyi jokainen dialogi, jonka olin yläasteaikaisen ihastukseni kanssa koulun käytävillä käynyt. Toki keskusteluita oli vain kolme ja ne kaikki liittyivät tupakan pummaamiseen. Mutta olin myös tuskallisen pedantisti kuvaillut kyseisen nuoren miehen äänen säröilyn ja likaiset vaatteet, niin harittavat viiksikarvojen alut kuin korvakorun riipuksen yksityiskohdatkin.

Olen joskus miettinyt, kuinka ehdin muuta tehdäkään kuin kirjoittaa (– ja kyllä todellakin ehdin, kysy vaikka isältäni, jolle olen aiheuttanut aimo tukun harmaita hiuksia). Nimittäin pikkutarkkojen päiväkirjojen lisäksi kätköistäni löytyi sadoittain runoja, novelleja, kolumneja ja niin edelleen. Välillä en ollut malttanut odottaa kotiin pääsyä, vaan ajatuksia oli tallennettu käytettyjen kirjekuorien taustoihin, servetteihin, julisteiden reunoihin ja jopa kertakäyttöasioiden pohjiin.

On kuin noina vuosina maailma olisi vain virrannut lävitseni lyijykynätahroiksi paperille.

Vuosiksi eteenpäin piilotin tuon valtavan sanamassan vintille suuriin laatikoihin, joita sitten raahasin mukanani muutosta toiseen uskaltamatta juurikaan katsoa laatikoiden sisälle. Pidin niitä valtavana aarreaittana ja mahdollisuutena kurkistaa nuoren Janiinan pään ja sydämen sisään.

Kunnes eräänä päivänä tyttäreni oppi lukemaan.

Mieleeni hiipi kammottava ajatus siitä, että hän löytäisi päiväkirjani. Entäpä kun kuolen? Haluaisinko silloin jonkun avaavan nuo pölyiset laatikot ja lukevan teini-ikäisen Janiinan maailmantuskaa?

Niinpä yhtenä sateisena iltapäivänä kiipesin vintille taskulampun kanssa, vedin laatikot ulos häkkivarastosta, levitin vihkokasat vintin betonilattialle ja aloin lukea.

Tuntia myöhemmin olin nähnyt tarpeeksi: kasasin vihot lempeästi mutta päättäväisesti takaisin laatikoihin. Seuraavalla viikolla tuhosin koko kasan, enkä ole sitä päätöstä kertaakaan katunut. Kaikkia tarinoita ei ole tarkoitettu ikuisiksi.

Mutta sanat eivät ole minua jättäneet. Vielä nykyäänkin tuntemukseni vuotavat parhaiten ulos sormenpäistäni, ja muistot tatuoituvat sydämeeni kirjainten muodossa.

Päädyin kirjoittamaan työkseni. Markkinoinnin ja viestinnän maailmassa olen harrastanut sanallista luovuutta kaupalliset suitset suussa, ja saanut kokeilla mitä erilaisimpia kirjoittamisen muotoja teknisestä kirjoittamisesta strategiamuotoiluun sekä nettipelien ja tv-mainosten käsikirjoittamiseen. Olen haamukirjoittanut isojen yritysten johtajien sanomia, tasapainoillut kriisiviestinnän kapealla ilmaisunuoralla ja nysvännyt merkkimääriä hakukoneoptimoinnin tekstituotannoissa.

Tarinat auttavat meitä liittämään itsemme historiaan. Tyttärelleni kirjoitin viikottain vuoden ajan muistiin hänen lapsuusmuistojaan, jotta pienet vauva-arjen tapahtumat ja tarinat eivät unohtuisi. Jokaiselle kolmesta kummitytöstäni olen kirjoittanut “Näin me tutustuimme – ensimmäinen vuosi kanssasi” -otsakkeella muistiin jokaisen kohtaamisemme heidän elämänsä ensimmäisen vuoden ajalta. Sidotin ne kirjasiksi ja annoin heille 1-vuotislahjaksi.

Tärkeä viesti tyttärelle Monte Rosan huipulta 2015
kuva: M. Laukkanen

Tarinat elävät minussa. Minuun on sisäänrakennettu unelma kirjan kirjoittamisesta – siis myös sellaisen, joka ei suututa Merja Jaloa. Muutaman kerran olen ollut lähellä ryhtyä toteuttamaan tätä haavetta.

Satumaisin idea oli ehkä salaa lasten huoneita sotkevan Peikkopoikan, sen sisko Ärripurrin ja etanaprinsessa Esmeraldan (joka rakastaa hidasta tangoa) tarina: Tyttäreni ollessa pieni, kerroin hänelle iltaisin spontaaneja “pääsatuja”. Nämä sadut saivat sen verran suosiota tyttären kaveripiirissä, että välillä meillä oli isompikin lapsilauma kuulemassa loputtoman Peikkopoika-jatkokertomuksen käänteitä. Päädyin niistä muutaman kirjaamaan ylös. Silloinen työkaverini, joka on taitava kuvittaja, sattumalta sai näitä satuja luettavakseen, ja innostui kuvittamaan Peikkopojan. Hetken leikittelimme ajatuksella satukirjasta. Mutta sitten tapahtui elämä; kollega sai työtarjouksen toisesta kaupungista, minä aloitin opiskelun, ja projekti jäi.

Muutamaa kirjaprojektia fiktiosta faktaan olen harkinnut. Paria omaa ideaa ja paria on minulle tarjottu. Mutta tarina valitsee kertojansa, ja vielä kirjani ei ole löytänyt minua. Vielä.

Koko elämäni olen ollut tarinankertoja. Siinä lienee vastaus kysymykseen, miksi aloin kirjoittaa blogia, kun päätin kiivetä vuorelle.

Kun vuonna 2014 sain päähänpiston kiivetä Mont Blancille (se tarina täällä: Kuinka se alkoikaan…, pahoittelut vanhojen tekstien rikkoutuneista kuvalinkeistä), lienee kertomani valossa aika luonnollista, että halusin kirjata muistiin matkan lähtöpäätöksestä vuoren huipulle. Silloisen yhtiökumppanini ehdotuksesta pöytälaatikon sijaan päädyin julkaisemaan päiväkirjamaisen tarinani blogina.

Ensimmäisenä Vuorenvalloitus-vuonna vuorikiipeilyhankkeeni kasvoi kaupallisten yhteistyökuvioiden kautta aika paljon päiväkirjaa laajemmaksi kokonaisuudeksi. Se oli upeaa ja hauskaa!

Samalla se oli valtavan opettavaista: se sai minut ensimmäistä kertaa epäilemään itseäni kirjoittajana. Vaikka olin vuosikausia kirjoittanut julkisesti, nyt yhtäkkiä huomasin kokevani painetta kertomani kiinnostavuudesta ja esimerkiksi lukijamääristä: tarinankerronta on raastava laji sensaatiohakuisessa klikkioptimoinnin maailmassa. Varsinkin, kun tarinasi päähenkilönä olet sinä itse. Siihen en ollutkaan tottunut sitten teini-iän päiväkirjojen dramaattisen kerronnan jäätyä taakse.

Onneksi vuoret veivät minut mukanaan ja muistuttivat, että tarina kertoo itsensä. Kirjoittaja on vain sen väline. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö lukijat olisi tärkeitä! Päinvastoin, osa teistä on kulkenut mukanani koko pitkän matkan vuorelta toiselle. Vuoripoluilla usein mielessä häivähtää malttamattomuus päästä kirjaamaan tapahtumia ylös. Silloin en mieti blogin kirjoittamista, vaan kokemusten jakamista ystävien kanssa.

Siksi Vuorenvalloitus-blogi on olemassa.

Aamunkajo Monte Rosalla
kuva: M. Laukkanen

Lumivyöryvaara Hypercoldailla

7.3. Luminen päivä ja oppaan analyysi

Heräsin kellon soittoon aamuviiden aikaan oudon vastentahtoisena. Huolimatta edellisestä lepopäivästä, tunsin itseni väsyneeksi ja kyynärvarsia poltteli. Ulkona oli sumuista. Fabrizio oli varoittanut huononevasta säästä. Tämän päivän lähtöaikaa oli aikaistettu, jotta ehtisimme huonon sään edelle. Mutta taisimme olla jo valmiiksi myöhässä, sillä sadepisarat hakkasivat ikkunaan, ja aamunsarasteisen taivaan sävy ankean harmaa.

Hotellin henkilökunta ei ollut vielä saapunut töihin, kun hiivimme pimeään alakertaan. Pyynnöstä meille oli jätetty keitettyjä kananmunia ja termoskannullinen kahvia aamupalaksi. Ruoka sai energiatasot nousemaan, ja särkylääke vaimensi poltetta käsissä.

Lähtöaika koitti, ja Fabrizion hahmo ilmestyi hotellin etuoven taakse tähyilemään hämärään aulaan. Heilautin kättä oppaalle tervehdykseksi ja päästääkseni hänet sisään tartuin reippaasti ovenkahvaan. Edellisiltana saamieni ohjeiden mukaisesti väänsin vanhaa avainta lukossa… ja naps!

Ällistyneenä nostin avaimen puolikkaan lasioven takana sateessa seisovan Fabrizion silmien eteen. Toinen puoli avainta oli tukevasti lukossa, eli olin onnistunut lukitsemaan meidät sisälle!

Tovia ja pientä hässäkkää myöhemmin olimme löytäneet reitin hotellin suksivaraston kautta takapihalle. Olin Fabrizion rauhoittelusta huolimatta kauhuissani sotkusta, jonka tämä aiheuttaisi, ja vaisuna kömmin auton takapenkille.

Ajo jääkiipeilymatkamme pisimmälle, monireittiselle Hypercoldai-nimiselle jääseinälle kului normaalia hiljaisemmissa merkeissä. Minä märehdin katkennutta avainta takapenkillä, ja miehet tähyilivät huolestuneena säätä. Taivaalta tuli nyt raskasta lumen ja veden sekoitusta, joka ei vähentynyt kuin hiukan ajaessamme ylöspäin. Aina positiivinen Fabriziokaan ei tuntunut kovin optimistiselta, kun saavuimme lähestymisreitin parkkipaikalle:
– Kokeillaan. Mutta varoitan, että lähestyminen on pitkä ja raskas. Vaikka pääsisimme ajoissa perille, voi olla, ettemme pääse kovin pitkälle.

Lähestyminen oli täsmälleen kuten Fabrizio oli sen kuvaillut. Navakassa tuulessa tarvoimme kaksi tuntia jyrkkää ylämäkeä tahmeassa, paikoitellen reiteen asti ulottuvassa hangessa. Sade voimistui ja muuttui lumeksi. Väsyneet jalkani löysivät tasaisen vaellusrytmin, mutta vähän väliä kiehuvat lihakset pakottivat pysähtymään. Puuskutin kuin vanha höyryveturi. Kylmästä tuulesta huolimatta olin hiestä märkä. Silmiin valuva hiki ja lumituisku muuttivat näkyvyyden utuiseksi.
Vuoren kuvetta nouseva vaellusreittimme kääntyi lopulta vuoren sisäreunalla olevaan kurumaiseen halkemaan. Nähdessäni, mihin olimme menossa, toivoin hetken, että vuoren sisällä olisi suojaisampaa. Mutta turhaan. Tuuli vihelsi kurun poikki syösten niskaamme loputtomasti lunta.

Kun lopulta saavutin Fabrizion suuren jääseinän juurella, olin ihan poikki. Toivoin kunnon lepotaukoa. Oppaamme oli kuitenkin selkeästi huolissaan säästä ja hoputti jatkamaan. Ja toisaalta, eipä tuossa viimassa olisi tehnytkään mieli piknikiä ryhtyä rakentamaan.
Hörppäsin nopeasti kupin teetä termoksesta, söin suklaapatukan, pukeuduin kiipeilyvarusteisiin ja koetin sijoittaa tähän odottamaan jäävän reppuni kiveä vasten mahdollisimman suojaan lumipyryltä.

Huonosta säästä huolimatta saatoin enemmänkin aavistaa kuin nähdä, että reitti tulisi olemaan hieno. Monesta osareitistä koostuva matkamme kulkisi valtavan jääkurun reunaa, ja varmistuspisteet olisivat pääosin luonnon jääluolissa. Teknisesti reitti olisi La Spada di Damoclea helpompi, mutta huomattavasti pidempi.

Fabrizio paineli vauhdikkaasti edellä liidaten köyden ensimmäiseen jääluolaan ja rakentaen sitten ankkurin varmistaakseen meitä. Näköyhteyttä oppaaseen ei reittien aikana ollut, ja köyteen takertuva lumi vaikeutti köyttä nykien tapahtuvaa viestimistä. Mutta rutiini oli ehtinyt syntyä, ja reitti kerrallaan kiipesimme ylöspäin. Aloitimme Heikin kanssa rinnakkain mutta seinän jyrkentyessä, minä siirryin Heikin eteen ja kiipeisimme osittain samaa linjaa.

Kolmannen reitin alussa kiipesimme välietappina toimineesta jääluolasta lumimyräkkään pitkin jääseinää, jota pitkin solisi vesi: käytännössä miltei konttasin jäisessä purossa hurjassa viimassa. Työntyessäni ylös vetistä seinää kohti lumimyteriä, en voinut olla miettimättä, millaisen vaatimustason tämä asetti varusteidemme veden- ja tuulenpitävyydelle: kumman tahansa ominaisuuden pettäessä kiipeilijän olotila muuttuisi nopeasti erittäin vaikeaksi!

Neljäs reitti kulki avoimen lumikourun seinämää. Lumipyry oli pahentunut entisestään, ja kourun reunoilta oli alkanut valua lunta; aluksi pieninä pöllähdyksinä, mutta hetken kuluttua se alkoi muuttua lumivyöryä muistuttavaksi tasaiseksi valuvaksi massaksi.
Saapuessani reitin päässä olevaan jääluolaan, köysistä pitelevä Fabrizio totesi vakavana:
– Olen pahoillani, mutta tämä päivä on tässä. Kun Heikki on tullut ylös, lähdemme heti alas. Täällä ei ole turvallista.

En ollut yllättynyt, sillä olosuhteet huononivat nopeasti. Jääkourun reunaa kiivetessäni olin tihenevään tahtiin vilkuillut ylöspäin. Nimittäin taivaalta pyryttävän lumen lisäksi kourun reunoilta syöksähteli niskaamme pyörteileviä pöllähdyksiä lunta tihenevään tahtiin. Kourun keskivaiheilla valui jo tasainen lumivirta alas kourun jäistä pintaa.

Nousun edetessä tauot ylhäältä niskaamme satavien lumipöllähdysten välillä olivat lyhentyneet. Siihen mennessä, kun Heikin kasvot ilmestyivät näkyviin jääseinän hyllyn takaa, vajaat kymmenkunta metriä alapuolellani, pöllähdykset olivat muuttuneet tasaiseksi, jatkuvasti vahvistuvaksi lumiputoukseksi, joka liittyi kourun pohjalla nyt laavamaisesti valuvaan valkoiseen virtaan.

Lumiluolan turvapaikassa vilkuilin levottomana lumivirtaa ja luolan suuta lähestyvää Heikkiä. Hän olisi pian täällä, mutta edessä oli vielä paluumatka. Fabrizio oli jo siirtänyt Heikin varmistamisen minulle ja ryhtynyt kiireesti valmistelemaan laskeutumista.

Tuuli ulvoi kovaäänisesti ja otti sointiinsa lisävihellyksen valtavan jääkourun reunoista. Lumi ryöppysi ohitseni nyt lähes katkeamattomana virtana. Luolan kattolipan alta tarkastelin yläpuoleltamme ilmaan valuvaa kuin tanssien tuulessa pyörteilevää lumipilveä. Heikki nousi viimeiset metrit luolaan silmät suorituksen onnistumisesta säihkyen. Hänkin oli oivaltanut tilanteen ja ei hämmästynyt, kun sai Fabriziolta tiukan ohjeistuksen:
– Tankkaa nopeasti teetä ja suklaata. Meidän pitää lähteä alas välittömästi.

Jääluolassa, kallion reunan alla, oli tuulensuojaista ja jopa lämpöisen tuntuista. Suussani makean teen ja suklaan aromit ja veressäni mahtavan nousuelämyksen kutina. Olisi ollut helppo unohtua vain ihailemaan aavemaista ja hiukan pelottavaa näkymää. Pyörteilevä lumi vangitsi huomioni samalla tavalla kuin nuotion liekit. Myös Heikki tuijotti näkymää haltioissaan, ja lausui sitten ääneen kysymyksen, joka oli minunkin mieleni reunoilla leijunut:
– Mikä on lumivyöryn raja?

Fabrizion nopeasti työskentelevät kädet pysähtyivät, hän suoristi selkänsä ja katsoi meihin.

– Kyllä tuo on lumivyöry, tosin pienehkö sellainen. Pääsemme laskeutumaan turvallisesti, kun pysymme seinän reunassa, teemme yhteistyötä ja toimimme ripeästi.

Tässä näkymä jääluolasta:

Oppaamme ohjeisti meidät laskeutumiseen, ja hetkeäkään hukkaamatta lähti matkaan kadoten pian jääseinämän hyllyn taakse. Hetken kuluttua köyttä pitkin tuli merkki, joka kertoi, että oli minun vuoroni. Asettauduin luolan suuaukolle, selkä menosuuntaan päin ja takaparin lähdin astelemaan alaspäin.

Uskomaton hetki! Kuinka voisin kuvailla, miltä tuntuu kulkea köysistössä takaperin ja samalla nähdä, kuinka yläpuolelta lumi ryöppyää lumikourun reunan yli ja jatkaa matkaansa koskena kohti laaksoa? Virtaus oli kevyt, mutta oli helppo aavistaa, millainen voima siinä olisi, jos sen massa kasvaisi.

Jännitys kohisi suonissa samaa tahtia nilkoissani pyörteilevän valkoisen joen kanssa. Yläpuoleltani kourun reunalta satoi jatkuvasti lisää lunta niskaani. Kuitenkin reitilläni kourun laidassa valuva virtaus oli enemmänkin tuulen ja kourun keskivaiheilla kulkevan, isomman virtauksen voimasta pöllyävää vaahtoa – ei mukaansa tempaavaa massaa – joten tunsin tilanteen olevan hallinnassa. Lumen liike kuitenkin tempoi laskeutumisköysiä, ja koska valkoinen joki oli peittänyt alleen jääpinnan, askelissaan sai olla tarkkana, ettei kaatuisi.

Saavutin varsin nopeasti Fabrizion, joka siirsi Heikin varmistamisen minulle ja ryhtyi taas välittömästi valmistelemaan seuraavaa laskeutumista, jossa kulkisimme vetisen jääseinän yli, nyt toiseen suuntaan. Turhia ei puhuttu, vaan työskentelimme tehokkaasti. Heti lumisen Heikin saavutettua meidät ja kytkeydyttyä varmistusankkuriin, Fabrizio yritti vetää varmistusköyden alas, jotta pääsisimme jatkamaan matkaa.

Mutta köysi ei totellutkaan.

Siinä me seisoimme, kaikki kolme kiinni samassa ankkurissa kapealla, avoimella hyllyllä, ja yläpuolelta valui jatkuvasti lunta niskaamme. Tuuli pyörteili ja ulisi ympärillämme, kun Fabrizio tempoi kaikin voimin köyttä, jotta se irtoaisi jääluolan varmistuspisteestä (jääruuvithan viimeinen kiipeilijä, eli Heikki, oli tuonut muassaan).

Mutta köysi oli jumissa.
Fabrizio heittäytyi köyden varaan koko painollaan repäistäkseen sen irti, mutta turhaan. Köysi venyi joustovaransa verran, mutta tempaisi sitten oppaamme takaisin ylös. Koska olimme ahtaasti pienellä jäähyllyllä, Fabrizio paiskautui minua vasten koko painollaan. Onneksi olin varautunut, ja onnistuin väistämään jäärautoja ja pitämään omien rautojen kärjet tiukasti hyllyn reunassa.


Taisto jatkui. Lopulta kaikki kolme temmoimme köyttä irti koko painollamme, mutta turhaan. Olin jo huolissani, joutuisiko oppaamme palaamaan ylös, alati kiihtyvän lumipöyrteilyn joukossa. Mutta sitten Fabrizio kaivoi esiin pienen mekaanisen laitteen (en millään muista, mikä se oli), jonka avulla hän sai vielä vipuvoimaa köyden irrotukseen. Nyt parin yrityksen jälkeen, köysi löystyi! Mikä ikinä sitä olikaan ylhäällä pidellyt, antoi myöden, ja kuin raivokas merikäärme, köysi syöksyi luoksemme halki lumivirran.

Juhlaan ei ollut aikaa, vaan Fabrizio lähti välittömästi seuraavalle etapille. Jyrkän laskeutumismatkan ja oppaamme nopean liikkumisen vuoksi tempauduin voimakkaasti köyden suuntaan. Olin nimittäin köysistössä Fabrizion jälkeen toisena, jolloin hänen painonsa veti minua alaspäin. Vaikka olin tiukasti jääankkurissa kiinni, tartuin ankkuriköyteen ja roikuin köydestä täysin voimin, jotta vetävä paino ei olisi nykäissyt minua pois hyllyltä retkottamaan köysien varaan.

Nyt olimme Heikin kanssa kahdestaan jäähyllyllä. Lumen virratessa nyt katkeamattomana ryöppynä niskaamme jääkourun reunalta ja minun rehkahdellessa köyden nykäisyjen varassa, aloimme kuin yhteisestä sopimuksesta nauraa.

– Mikä ihme meitä oikein vaivaa? Voisimme yhtä hyvin viettää lomaa aurinkotuolissa! Mutta me valitsimme tämän! hihitin silmät naurun kyynelissä, taistellessani köydessä laskeutuvan Fabrizion tempoiluja vastaan.

Onnistuimme tallentamaan pienen pätkän tuota hetkeä. Ehkä se olisi kaikessa hölmöydessään parempi jättää kotiarkistoihin. Mutta samaan aikaan minusta se kertoo osuvasti tilanteen absurdiudesta, joten laitan tähän (pahoittelut kiroilustani, Heikkihän sen sijaan imitoi Rocky-elokuvasta tuttua “Adrian!”-huutoa, mikä on tiimimme sisäpiirivitsi):

Hetken kuluttua terävä nykäisy köydestä kertoi, että oli minun vuoroni edestä. Edelleen virnistellen, irrotin kohmeisilla sormillani tempoilevan köyteni ankkurista ja lähdin laskeutumaan.

Lumivirran vaikutus väheni alaspäin edettäessä, ja kaksi viimeistä köydenmittaa sujuivat helposti. Heti alas päästyämme kahlasimme nopeasti paikkaan, jossa varusteemme olivat lumeen hautautuneena. Onneksi kuitenkin paikka oli hyvin merkitty, ja kaikki löytyi pienellä kaivelulla lumen alta.

– Nyt lähtekää vauhdilla alas! Niin nopeasti kuin vain turvallisesti pääsette! hoputti Fabrizio ja päättäväisesti torjui kaiken tarjoamamme avun köysien pakkaamisessa. Vaikka oppaamme oli aiemmin todennut, että suuren lumivyöryn vaaraa täällä ei ollut, oli hänellä selvästi kiire saada meidät mahdollisimman nopeasti alas vuorelta.
Niin me kompuroimme puolijuoksua uupunein koivin alamäkeä reisiin asti upottavassa hangessa.

Hetken kuluttua tottuneesti hangessa harppova Fabrizio saavutti meidät.
Hiljalleen viheltävä tuuli vaimeni, lumipyry asettui leijaileviksi hahtuviksi ja pian edelleen vedeksi. Fabrizion hartiat rentoutuivat. Reilun tunnin jälkeen saavumme laskettelureitin reunaan. Kun vesisateessa rämmimme loppumatkan sohjoista rinnettä alas laskettelijoiden suhahdellessa ohitsemme, tuntuvat aiemmat tunnit oudon etäisiltä.

Vain puoli tuntia myöhemmin istuimme hiihtomajalla edessämme lämmin lautasellinen höyryävää pastaa. Ensimmäiseen kymmeneen minuuttiin ei kuulunut muuta kuin aterinten vauhdikas kilinä. Lapioin ruokaa suuhuni sellaisella intensiteetillä, että mielessä kävi arvaus, kuinkahan pahasta lautasen kiille on ruoansulatukselle.

Syödessäni mietiskelin Fabriziota, joka oli näyttäytynyt minulle tällä reissulla uudessa valossa. Mont Blanc -talvikiipeilyreissun jälkeen pidin hänestä; hyväntuulisuudesta, vahvasta ammattitaidosta yhdistettynä rentoon asenteeseen ja pulppuilevaan nauruun. Mutta myönnettäköön, että hiukan jossain vaiheessa pohdin, mahtaisiko Fabriziosta tarpeen tullen irrota riittävästi auktoriteettia.
Jos tuota olin jossain vaiheessa epäillytkin, nyt jokainen huolen häivä oli poissa ja olin entistä tyytyväisempi siihen, että oppaamme on hauskaa seuraa ja huomioiva ryhmänjäsen. Tiesin nyt, että hän ottaa selkeästi vahvan johtajan roolin ja tiukassa paikassa kuri on sotilaallinen. Se luo turvaa ja tiedän voivani luottaa häneen aina.

Pahimman nälän laannuttua ja lämmön hiivittyä takaisin ihon alle, Heikki nojautui taaksepäin ja kysyi Fabriziolta palautetta suorituksemme. Olimme nyt kolme päivää kiivenneet yhdessä. Oppaamme osaisi jo varmasti sanoa jotain siitä, miten toivottomina tapauksina hän meitä Elbrusin ja Matterhornin yhdistelmän suhteen piti. Fabrizio silmäili meitä hetken mietteliäänä ja antoi sitten analyysinsa:

– Te olette nopeita, sekä oppimaan että liikkumaan. Tänään teimme kahdessa tunnissa lähestymismatkan. Vain viime viikolla olin täällä ryhmän kanssa, jolta lähestyminen vei kaksinkertaisen ajan. Nopeus ei ole yksiselitteinen asia kiipeilyssä, mutta kertoo tässä tapauksessa siitä, että kumpikin on hyvässä kunnossa. Olette tehneet lujasti töitä ja sen huomaa! 

Olette erilaisia vahvuuksiltanne ja heikkouksiltanne, mutta se on luonnollista. Te myös etenette tehokkaasti seinällä. Tekniikassa on tietysti vielä paljon opeteltavaa, mutta siksihän me olemme täällä! 

Ja muistakaa: Matterhorn ei ole jääkiipeilyä eikä reittimme valtavan tekninen. Tämän harjoittelun tarkoitus on Matterhornin näkökulmasta lähinnä ollut lisätä varmuutta ja vahvistaa itseluottamusta ilmavissa paikoissa ja haastavissa tilanteissa. Jää- ja kalliokiipeily ovat monessakin mielessä ongelmanratkaisua, jotka vaativat kylmäpäisyyttä. On hienoa huomata, että toimitte rauhallisesti ja tiiminä myös haastavissa tilanteissa.
Harjoitteluaikaa on vielä hyvin jäljellä, ja kesällähän treenaamme yhdessä kalliokiipeilyä. Kun Elbrusin ja Matterhornin aika koittaa, sanoisin, että suurin uhka onnistumiselle on molempien vuorten haastavat sääolosuhteet. Mutta kyllä te olette valmiita!

Onnellisuus ja ylpeys ryöppysivät halki väsyneen kehoni kuin kohiseva koski. Siinä vuoristomajan kahvilan hälinän keskellä, unohdin märät vaatteet, särkevät käsivarret ja vuotavan nenän. Siinä hetkessä ymmärsin, kuinka olin – salaa jopa itseltäni – epäillyt, olisiko minusta tähän. Huolimatta viime kuukausien aikana tehdystä työstä, edelleen epäilyksen varjot olivat kurkkineet olkapään takaa ja aiemmat epäonnistumiset Elbrusilta ja Kilimanjarolta kummitelleet jossain mieleni laitamilla.
Aina ajatellessani suunnitteilla olevaa Elbrusin pohjoisreitin ja Matterhornin yhdistelmää, ajatuksissani oli kaikunut Fabrizion varovainen “We can try.” -arvio.
Monta mutkaa olisi vielä edessä ja paljon työtä tehtävänä, mutta nyt tiesin, että oppaamme uskoi meidän pystyvän siihen. Miksi siis minäkin en uskoisi? Tiesin poskieni punastuvan, ja käänsin katseeni, kun pikkuisen nolosti tunsin silmieni kyyneltyvän ilosta. Mylläkkä sisälläni taisi näkyä kasvoillani ja luulen, etten ollut yksin, sillä Heikki tarttui käteeni ja puristi sitä, kun Fabrizio päätti analyysinsa:

– You are tough guys. I am happy to climb with you!

Silmänisku jääputouksella – Jääkiipeilemässä Dolomiiteilla

Juonitteleva perheeni – 3.3.2019

Valmiina oppituntiin

Vuoret ilmestyivät näkyviin, ja en voinut malttaa mieltäni, vaan nyhtäisin vieressä nuokkuvaa Heikkiä käsivarresta. Hän havahtui unestaan ja kumartui hymyillen katselemaan kanssani pilvipeiton läpi vilahtelevia lumisia Alppien huippuja. Siitä, kun kone oli irtautunut Münchenin kentästä, oli jo sen verran aikaa, että arvailin, voisivatko nämä olla Dolomiittien huippuja. Jäljellä olevan odotuksen lyhyydestä autuaana nojauduin takaisin penkin selkänojaa vasten ja ajattelin viimeisen vuorokauden uskomattomia tapahtumia. 

Olin tiennyt, että jääkiipeilymatka olisi tulossa lähitulevaisuudessa, sillä Heikki (parini sekä kiipeilyköysistössä että elämän muilla poluilla) oli jouluna paketoinut – jääruuviin teipattuna  – lupauksen yhteisestä matkasta pohjoiseen Italiaan treenaamaan jääkiipeilyä. Ajankohdasta sain kuitenkin vain epämääräisiä viittauksia, ja kiellon kysellä tarkemmin, mikä teki odotuksesta kahta jännittävämpää.

Mitä en tiennyt, oli että koko perheeni oli mukana juonessa. Lentokoneeseen astumista edeltävänä päivänä odottamattoman ovikellon soiton jälkeen, avasin kodin ulko-oven – ja oven takana seisoi  kokonainen lauma läheisiäni sydänilmapallojen, suklaakakun ja syntymäpäivälaulun kera. Tasakymppisteni varsinainen juhlapäivä olisi vasta seuraavana keskiviikkona, joten yllätys oli melkoinen, kun kovaäänisesti puliseva, kakkukahvien keittoaikeinen lauma valtasi keittiöni. 

Lapsilta lahjaksi saamani upeat muotokuvat heistä
ja minusta – minä taaimmaisena, jos et tunnista 🙂


En ollut tehnyt yllätysjuhlien järjestämistä ihan helpoksi. Olin melkein onnistunut pilaamaan suunnitelman, muun muassa yrittämällä koota Tampereelle ja pääkaupunkiseudulle levittäytyneen perheeni syntymäpäivälounaalle ja kutsumalla itseni yökylään tätini luo juuri tänä samaisena päivänä – ja sitten tietysti loukkaantunut, kun perheenjäsenet yksi toisensa jälkeen kiemurtelivat ulos ehdotuksistani. 
Niinpä sitten juhlan koittaessa, suu täynnä siskon leipomaa ja lasten koristelemaa suklaakylläistä kakkua, pyyhin ilon kyyneleitä ja takellellen selittelin mökötystäni. Juhlapäivä jatkui lasten valitsemalla ohjelmalla, joka oli koko perheen Megazone-taistelu, jossa selvisimme henkisiksi voittajiksi, ainakin omasta mielestämme.
Vielä oli luvassa päivällinen, jonka päätyttyä, tunnerikkaan päivän lopuksi minut pakattiin myöhäiseen iltajunaan. Luulin olevani matkalla Espoon kotiimme, kunnes Tikkurilan asemalla Heikki nyhtäisikin minut ulos junasta ja työnsi lentokenttäjunaan. Joululahjamatka toteutuisikin juuri nyt!
Lentokenttähotellin huoneeseen ilmestyi pakattu kiipeilykassini sekä appivanhemmilta, kälyltä ja Heikiltä syntymäpäiväpaketti, jonka sisältä löytyivät joka tytön unelmat eli tietenkin La Sportivan G2 -ylävuoristokengät! Siinä sitten istuin, sängyn laidalla massiiviset kengät jalassa kerta kaikkiaan äimistymeenä ja tietämättä, mitä tehdä ja saamatta yhtään järkevää sanaa suustani. Minut oli yllätetty täydellisesti, ja hienommin kuin olisin koskaan uskonut ansaitsevani. Kiitos siitä rakkaalle, hullulle perheelleni!
12 tuntia myöhemmin istuin lentokoneessa, korvasta korvaan ulottuva virne kasvoille liimautuneena, kun lentokoneen pyörät jysähtivät Venetsian lentokentän pintaan. Vielä silloinkaan, kun iltahämärässä hohtavat lumiset huiput näkyivät Dolomiti Ski Shuttle -bussin ikkunasta, en saattanut uskoa, että olin täällä.
Ajomatkan aikana muistelimme Heikin kanssa aiempia vuorikyytejämme. Totesimme, että kyllä kiipeilyreissuihin erottamattomasti kuuluu odotusten täyttämä, kiemurteleva ja poukkoileva autokyyti, oltiinpa sitten hieltä tuoksuvan, rikkinäisen henkilöauton takapenkillä Tansaniassa, lonksahtelevan, arviolta noin tuhatvuotiaan pakettiauton ruosteella ja 90-luvun alun tanssimusiikilla vuoratussa takatilassa Venäjällä tai tyylikkään asiallisessa Ski Shuttle -bussissa Alpeilla.
Illan pimeydessä saavuimme Dolomiittien sylissä lepäävään pieneen Sottogudan kylään, ja asettauduimme taloksi Alpen Hotel La Montanaraan, joka olisi tukikohtamme seuraavien päivien ajan. Ehdimme perille pieneen, vanhoilla valokuvilla, runsailla koriste-esineasetelmilla sekä pitsisomisteilla kuorrutettuun hotelliimme juuri parahiksi päivälliselle, jonka kruunasi paikalle saapunut oppaamme Fabrizio. (Tutustuimme Fabrizioon viime keväänä Mont Blancin talvihuiputusreissulla. Se tarina alkaa täältä: Saapuminen vuorille – ennusteena ukkosta ja lumivyöryjä)

Kiipeilytiimimme Heikki (vas.), minä ja Fabrizio

Hoikka, kähärätukkainen ja kaitakasvoinen oppaamme tervehti minua poskisuudelmin ja istahti sitten pöydän ääreen kertomaan seuraavien päivien ohjelmasta. Edessä olisi mahdollisimman monipuolisia harjoituksia: aluksi helpompia yksittäisiä nousuja, sitten vaativampia, useammasta kiipeilyosuudesta muodostuvia multi-pitchejä ja jatkuvasti tietenkin tekniikan ja taloudellisen kiipeilyn harjoittelua. Samalla Fabrizio saisi arvioitua kuntoamme ja kykyjämme syksyn suurta haastetta, Matterhornia varten, ja voisi antaa meille palautetta ja ehdotuksia treenauksen jatkoon.

Ensimmäisen päivän ohjelmassa olisi perusharjoittelua helpohkolla jääseinällä Armentolassa. Kädet italialaiseen tapaan ilmassa viuhtoen Fabrizio kuvaili seuraavan päivän jääputousta ja kommentoi laulavalla, h-kirjaimet sanojen alusta nielaisevalla aksentillaan varustekassiemme sisältöä : 

– Do you (h)ave your (h)arness and (h)elmet with you?
Viimein, monen loputtoman pitkän kuukauden odotuksen jälkeen olimme taas vuorilla!

Jäätornin huipulle – 4.3. 

Aamulla istuimme aamupalalla nautiskelemassa mielen vallanneesta lomatunnelmasta, kun Fabrizio kaartoi hotellin eteen ehkäpä maailman pienimmällä autolla. Posket punoittaen ja silmät harmistuksen viiruina mies purki tuntojaan edellisenä päivänä karun kohtalon saaneesta pakettiautostaan. Ilmeisesti vaihteen pettämisen seurauksena tien laitaan pysäköity auto oli valunut joen uomaan ja kokenut pudotuksessa massiivisia vaurioita. Autokorjaamo oli luvannut lainata Fabriziolle vahinkojen tutkimisen ajaksi auton – mutta selkeästikään menopeli ei miellyttänyt isoon pakettiautoon tottunutta opastamme. Mutta koostaan huolimatta tuo pikkuruinen auto nieli tehokkaasti kolme ihmistä kiipeilyvarusteineen ja kuljetti meitä luotettavasti – tosin selvästi oppaamme toiveita hitaammin – koko viikon toinen toistaan jyrkempiä serpentiiniteitä kiipeilykohteisiimme…opittuamme ensin, että oli tärkeää muistaa kääntää pelkääjän puoleisen etuoven (takaovia ajoneuvossamme ei ollutkaan) kahva kiinni käsin, sillä muuten ovi aukesi kesken ajomatkan, mutta mitäpä pienistä – kirjaimellisesti!

Arvaa, kumpi kuvan autoista oli menopelimme?

Matkalla ensimmäiselle jääseinälle vaihdoimme kuulumisia, ja Fabrizio kertoi käyneensä viime syksynä kiipeämässä kuuluisan El Capitan -graniittiseinän Yosemitella ja viettäneen sen seinällä neljä päivää (kyseisestä legendaarisesta kalliokiipeilykohteesta intoilin täällä: Vereslihalla olevia sormenpäitä ja nahkoilla roikkumista – seinäkiipeilyn SM-mestarin opissa). Olin tiennyt Fabrizion kalliokiipeilevän, mutta keskustelun aikana miehen intohimo lajia kohtaan valkeni minulle aiempaa selkeämmin – ja kunnioitukseni kasvoi taas aimo pykälän lisää.

Saavuimme perille auringon syleilemään, pakkasen viilentämään laaksoon torahammasmaisten vuorten välissä. Lähtöpisteemme sijaitsi suoraan laskettelurinteen juurella, ja ensin olisikin luvassa tunnin lähestyminen taapertaen jyrkän laskettelurinteen reunaa ylöspäin.

Lumi narskui uusien G2:ni alla. Totuttelin uusiin kenkiini ja pysähtelin silloin tällöin säätämään niiden vielä hiukan vieraalta tuntuvaa kiristysmekanismia. Pitkästä aikaa jalassa olevat kiipeilykengät tuntuivatkin yllättävän painavilta (vaikka todellisuudessa ne ovat satoja grammoja kevyemmät kuin aiemmat Baruntseni) ja nousu hiihtokourun reunaa odottamattoman raskaalta. Avasin takin, otin pois hanskat, avasin alustakin, pysähdyin ja pakkasin päällimmäisenä olleen kevyttoppikseni reppuun. Ihana kamala aurinko!

Minä seinällä

Laskettelijat suhahtelivat kevyen oloisesti ohitsemme. Rinne jyrkkeni. Aurinko oli kiivennyt maisemaamme reunustavien huippujen yläpuolelle, ja pohjoisen talvikuukausien kalvakaksi värjäämä ihoni tuntui suorastaan sihisevän sen polttavien säteiden pyyhkiessä hikistä niskaani. Fabrizio paineli edelläni kädet syvällä taskussa ja hartioillaan – niin selkeästi, että sen saattoi melkein nähdä – pakettiauton kokoinen painolasti.

Vajaan tunnin hikisen ylämäkitamppauksen jälkeen eteemme, laskettelurinteen reunaan aukeni kaunis, jylhä jääseinä, joka hohti vuorenrinteen varjopuolella sinisenä, yhtä aikaa kutsuvana ja hiukan pelottavana. Mihin olinkaan taas ryhtymässä? Kuoripuku, valjaat, kypärä, jääraudat ja hakut – olin valmis vastaamaan haasteeseen!

Ensimmäisen tunnin ajan harjoittelimme perusasioita kuten hakkujen käyttöä ja jääraudoilla etenemistä jäisillä pinnoilla. Sitten päästiin seinälle. Ensimmäiset nousut tuntuivat menevän ilahduttavan hyvin, vaikkakin aloittelijan voima-korvaa-tekniikan -tyyli saikin pohkeet ja käsivarret nopeasti hapoille. Fabrizion ohjeet kajahtelivat jääseinistä:
– Kantapäät alas! Hakut ylös ja keskelle rinnakkain. Jalat seuraavat, ensimmäinen keskelle, sitten molemmat leveämpään haara-asentoon: TAC, TAC, TAC!

Kiipeily oli selvästi laskettelijoita kiinnostavaa puuhaa, ja vähän väliä rinteen laidalle ilmestyikin kirkasasuisia pipopäisiä katselijoita. Jotkut tuijottivat avoimen kiinnostuneena ja huutelivat kysymyksiä puuhistamme – toiset taas nojailivat sauvoihinsa puolihuolimattomasti katsellen sivusilmällä seinällä rimpuiluamme.

Muutaman nousun jälkeen tartuimme päivän vaativampaan haasteeseen: 45-metriseen Tower-reittiin. Minä kiipeäisin ensimmäisenä. Heikki asettui varmistamaan. Reitti oli sen verran pitkä, että varmistamiseen käytettiin kahta, toisiinsa sidottua köyttä, ja köyden vaihtuessa Fabrizio siirtyisi varmistamaan.

Nenänpääni saattoi olla hiukan valkoinen, sillä tuijottaessani edessä olevaa savottaa Fabrizio totesi miltei lohduttavasti:
– Älä huoli, se on haastava aloittelijalle. Ei kannata masentua, jos et pääse sitä loppuun asti.

Vaikka reitti näytti tottumattomissa silmissäni loputtoman pitkältä, rakentui se kolmesta selkeästä osiosta, joiden väleissä oli levähdyspaikat tarjoavat tasanteet. Niitä katsellessa mieleen muistui seinäkiipeilyvalmentajamme Axelin kommentti siitä, että kestävyyskiipeilyssä yleensä parhaiten pärjäävät ne, jota pystyvät lepäämään “missä vain ja koska vain, vaikka sormien nahkojen varassa roikkuen”.

Heikki tuulettaa jääputouksen huipulla

Vedin syvään henkeä, ja iskin hakun kokeilevasti seinään. Toinen viereen. Jalat perässä, vasen keskelle, oikea oikealle sivulle ja vasen vasemmalle haara-asentoon (– “TAC, TAC, TAC!” en ollut varma, kuulinko Fabrizion äänen pääni sisällä, vai toistiko hän rytmin minulle ääneen).

Ensimmäinen osuus meni ihan mukavasti, ja jää imaisi kiipeilyvälineideni terät pehmeästi ja tukevasti. Ensimmäisellä tasanteella hymyilin itsekseni ja pontevasti jatkoin matkaa ilman lepotaukoa. Hyvinhän tämä menee, kannustin itseäni.

Reitin toisen osuuden puolivälissä huomasin, miksi Fabrizio oli toistuvasti muistuttanut minua siirtämään jalkoja riittävän lyhyitä matkoja ja käyttämään jalkojen suuria lihaksia kiipeämiseen sen sijaan, että pyrkisin hinaamaan itseäni käsin hakuilla ylös. Käsivarret alkoivat tuntua uupuneilta, ja pohkeissa loimottivat puutumuksen liekit.

Toisen seinän loppuvaiheessa jää muuttui kovemmaksi ja sileäksi. Hakku ei enää uponnut kuin kuuma veitsi voihin, vaan ponnahti jään pinnasta irrottaen patalapun kokoisen ja muotoisen jääkappaleen. Vauhtini hidastui lähes olemattomaksi, kun tärisevin käsin koetin takoa hakkuja kiinni jään pintaan. Ärtymys alkoi nostaa päätään. Vastoin ohjeita vedin käteni taakse, otin vauhtia ja täräytin vasemman hakun täysin voimin jäähän. Sinne upposi.

Ja upposikin niin hyvin, etten enää saanut hakun terää vedettyä irti. Pohkeet armoa anoen seisoin kiipeilyterien varassa seinällä ja yritin tempoa kasvojen kohdalla jään sisään imeytynyttä terää irti. Lopulta tuntui, että putoaisin, jollen nyt heti pääsisi tasanteelle lepäämään, joten reuhtaisin hakun vartta voimieni takaa.
Yhtä nopeasti kuin oli terävän kärjen syleilyynsä sulkenut, sylkäisi jää hakun pään ulos. Hakku ponnahti irti seinästä, ja terän toisen pään vasara jysähti vasempaan silmääni.
Kivun aallot pyyhkivät kehoani, ja näkökenttä pimeni. Veren ja karvaan sapen maut nousivat kielelleni ja suustani pääsi ulvahdus. Sormet tarrautuivat kiivaasti seinässä edelleen kiinni olevaan oikeaan hakkuun, kun hetkeen en ollut varma, missä olin ja miten päin.

Iskun shokkiaallon muuttuessa jyskyttäväksi kivuksi  tunsin veripisaran valuvan kirvellen silmääni. Näkö kuitenkin toimi ja olin edelleen onnistunut pysymään seinällä. Niinpä tutisevin raajoin jatkoin loppumatkan seuraavalle tasanteelle, missä voisin arvioida tilanteen.

Lopputulos samana iltana,
ennen mustumista

Tasanteelle päästyäni totesin, että silmä tuntui säilyneen ilman sisäisiä vaurioita, ja vertakin pisaroi vain sen verran, että sain sen pyyhittyä puhvihuivillani. Alhaalta kuului ääniä ja huutelua, mutta pidin kasvot kohti seinää ja yritin keskittyä palautumaan, jotta jaksaisin viimeisen rypistyksen. Olin kiivennyt kaksi osaa kolmesta, joten nyt ei olisi aika luovuttaa.

Hetken levättyäni siirryin seuraavan jääosuuden alkuun. Usko omiin kykyihini oli koetuksella, kun katselin edessä olevaa sileäpintaista, pystysuoraa pilaria.  Ilmeisesti miehet olivat vaihtaneet varmistajaa ja Heikki oli siirtynyt laskettelurinteen reunalle, sillä kuulin hänen kannustavan huudahduksensa selkeänä kuin lähtölaukaus – ja niin käsivarret uupuneina ja pohkeet väsymyksestä täristen lähdin viimeiselle etapille.

Siitä suorituksesta oli tyyli kaukana ja unohdin kaikki Fabrizion ohjeet raahautuessani pystysuoraa jääpintaa ylös hakun isku kerrallaan. Viimeisen parin metrin kohdalla olin niin uupunut, että hädin tuskin jaksoin iskeä hakut jäähän. Terien pito jäi kokeilematta, ja vasemman hakun petturimaisesti irrotessa jäärautojen terät lipesivät jään pinnasta, ja retkahdin oikean hakun varaan roikkumaan.

Takaani kuului kohahdus, joka pakotti minut vilkaisemaan taakseni. Laskettelurinteen reunalle oli kertynyt kymmenittäin ihmisiä katsomaan kamppailuani.
Kaiken yli kuulin Heikin kannustushuudon.
Iskin irronneen hakun uudelleen jään pintaan. Se irtosi aiheuttaen jääpalojen ropinan kasvoilleni. Kirosin karkeasti ja yritin uudelleen. Tällä kertaa hakku piti, ja parilla yrityksellä sain myös jäärautojen kärjet jään sisään. Päästyäni jäärautojen varaan pysähdyin hetkeksi huohottamaan ja irrotin käteni vuorotellen ja ravistelin käsivarsia – ehkäpä siinä toivossa, että jonnekin lihaksen koloon olisi vielä jäänyt pieni pala voimia.

Ja olikin. Juuri sen verran, että ähisten ja äristen kiipesin viimeiset metrit Towerin huipulle. Ylös päästyäni nojasin hetken nelinkontin jäätä vasten ja vain huohotin. Sitten ymmärrys onnistumisesta saavutti ajatukset ja käännyin kohti Heikki päästäen villin voitonkiljahduksen
– ja sain vastaukseksi kymmenien kannustajien hurrauksen!

Mikä uskomaton hetki!

Laskeuduttuani köyden varassa alas ja otettuani vastaan onnittelut, joiden perusteella olisi voinut kuvitella minun juuri huiputtaneen suuremmankin vuoren, siirryin varmistamaan Heikkiä.

Kiipeilyparini lähti reitille itselleen tyypilliseen tapaan, vahvasti ja päättäväisesti. Nopeammin ja siistimmin kuin minä, hän saavutti toisen osuuden tasanteen. Mutta viimeisellä osuudella tapahtui selvästi jotain, ja hakun iskujen napakkuuteen hiipi arkuus, joka kieli käsiongelmista.

Viimeisellä osuudella, samoilla tietämillä kuin minäkin, Heikki putosi köyden varaan. Parin jatkoyrityksen jälkeen hän pyysi, että hänet laskettaisiin alas. Kasvot synkkinä hän totesi käsivarsien voimien pettäneen. Pilvet eivät väistyneet hyvään toviin parini kasvoilta, vaikka muistutin, että häneltä jäi 45 metristä kiipeämättä vain kaksi viimeistä metriä – ja turha ensimmäisenä päivänä olisi ollut rikkoa monta viikkoa kipeinä olleita, nyt viimein parantuneita käsivarsia. Huomenna olisi uusi päivä!

Uupunut, mutta päivään tyytyväinen pieni tiimimme taivalsi illaksi harmaantuvassa maisemassa takaisin, suurina haaveina vain hotellin sauna ja sänky.
Illalla kömpiessäni lakanoiden väliin, tunsin kuumotuksen kyynärvarsissani ja kipeän tykytyksen nopeasti mustuvassa silmän ympäryksessäni muistutuksena käynnistä voimavarojen rajoilla – mutta unten viedessä minut mukanaan, jaksoin silti hymyillä.

Saavuttamassa Towerin huippua, Fabrizio varmistaa

Vuoristotuuli olohuoneessani – Vuorenvalloitus 2019 -valmistautuminen on alkanut!

Kyllähän me aikuiset sen tiedämme, ettei joulussa tärkeintä ole paketit, vaan perheen yhteinen aika ja rentoutuminen. Noissa ajatuksissa istuin aattoiltana kaikessa rauhassa ja hymyillen katselin, kuinka näistä viisauksista vielä tietämättömät lapset raastoivat pakettejaan auki, enkä pitänyt kiirettä omien lahjojeni kanssa. Nautin kynttilänvalosta, jouluruokien ja kuusen tuoksusta, tenavien kiljahduksista ja muiden perheenjäsenten innokkaasta myötäelämisestä pienten iloon. 

Minä (vas) ja Heikki Elbrusin rinteellä 2017
Kuva: Max Edin

Hetken kuluttua huomasin vieressäni istuvan kiipeilyparini ja puolisoni Heikin vaihtavan painoa levottomasti kankulta toiselle ja vilkuilevan minua silmäkulmastaan. Vaistosin hänen kehonsa jännittyvän, kun ojensin käteni kohti pakettikekoani – ja rentoutuvan, kun tartuin ensimmäisenä lasten sykähdyttävän teippipainotteisiin, hiukan ryppyisiin lahjapaperipaakkuihin.

Pienen lahjakekoni alimmainen paketti muistutti kutkuttavasti muodoltaan vinovartista sulkapallomailaa, ja muodon toiveikkaasti tunnistaen jätin sen tarkoituksella viimeiseksi. Nautiskellen avasin paperin hellästi, teippi kerrallaan ja henkäisin ihastuneena nähdessäni jääkiipeilyyn tarkoitetun hakun ja jääruuvin.
Ihastellessani uusia upeita varusteitani, en ensin huomannut esineisiin kiinnitettyjä pieniä kortteja. Varsinainen lahja olikin vielä saamatta, kunnes hetken kuluttua luin nuo lappuset – ja olin pudota tuolilta, niin huumaavan voimakkaana puhalsi vuoristotuuli halki olohuoneemme!

Ennen kuin paljastan pienten korttien sisällön, taustoitanpa asiaa hiukan:

Uskomattomista maisemakuvista ja ihokarvat pystyyn nostavista reissutarinoista huolimatta vuorikiipeilyä harrastavan suomalaisen arki ei ole “yhtä cliffhangeriä”. Vuorille pääsee parhaimmillaankin vain muutaman kerran vuodessa – ja lopun aikaa huippujen silhuetit siintävät vain päiväunissa. 

Onneksi kestävyyskunnon kasvattaminen on mahdollista tasamaalla. Ohueen ilmaan ja vuoriolosuhteisiin treenaamaan pääseminen sen sijaan ei Suomessa onnistu. Vehreät metsät, puhtoiset vedet ja neljän vuodenajan viittoihin näyttävästi pukeutuva luontomme tekevät Suomesta hienon kohteen monenlaisille jännittäville seikkailuille. Mutta maa, jonka profiili on suurelta osin varsin pannukakkumainen, ei vuorikiipeilijän lajiharjoittelun ympäristönä ole se ykkönen

Lajina haastava ja raskas vuorikiipeily vaatii jatkuvasti kovaa treeniä: vuoriseikkailuita odottaessa kulutan satoja tunteja kuntosalilla, juoksulenkeillä, polkupyörän satulassa, rappustreenin parissa ja niin edelleen. Treeniä, treeniä ja loputtomasti treeniä, jotta sitten viimein, kun kuukausien odotuksen jälkeen pääsee lajinsa pariin autenttiseen ympäristöön, jaksaisi ja pystyisi suorituksen tekemään – ja vielä jopa nauttimaan joka hetkestä ennen kuin taas seuraava kuukausien odotus alkaa.

Motivaation ylläpitämisen kannalta on välillä hiukan haastavaa treenata lajia, oikeastaan treenaamatta itse lajia. Siitä asti, kun vuonna 2014 aloitin ensimmäiselle vuorelleni valmistautumisen – täysin tietämättä, mitä oli edessä (tarina alkaa täältä: Kuinka se alkoikaan…) – olen keskittynyt kestävyyskunnon rakentamiseen ja henkiseen valmistautumiseen. Olen hyväksynyt varsinaisten lajiharjoittelumahdollisuuksien puuttumisen ja toivonut, että vuorilla vietetty aika pikkuhiljaa kasvattaa tuota puolta osaamisestani. 

Nyt, vuoden 2019 alkaessa, olen kiivennyt kahdeksalle vuorelle, huiputtanut niistä kuusi, joista yhden kahdesti. Olen oppinut paljon. Mutta kuin varkain, osaamisen lisäksi myös tavoitteet ovat kasvaneet. Riman noustessa olemme Heikin kanssa yhä useammin löytäneet itsemme lajiharjoitteluun liittyvien kysymysten ääreltä.

Tänä syksynä teimme päätöksen harrastuksen viemisestä uudelle tasolle. Tähän asti kiivettyjä vuoria yhdistää niiden vaelluskiipeilyyn soveltuva luonne, eli teknisten kiipeilyosuuksien vähäisyys ja helppous. Syksyn 2019 toiseksi tavoitteeksi asetettu Alppien kruununjalokivi, Matterhorn (4478 m) kuitenkin muuttaa tätä asetelmaa.

Matterhorn on tavoitteena huikea; itsekin välillä ihmettelen, kuinka siihen on päädytty. En vielä olisi arvannut Matterhornista vakavasti haaveilla, vaikka jo keväällä Mont Blancin talvikiipeilyn jälkeisten huiputuspitsojen äärellä oppaamme Fabrizio antoikin varovaista vihreää moiselle hankkeelle. Kun aiheeseen myöhemmin Heikin aloitteesta palattiin, Fabrizio ei WhatsAppin välityksellä perunutkaan aiemmin antamaansa arviota suorituskyvystämme, vaan totesi: “We can try Matterhorn.” – Toki heti seuraavassa lauseessa hän ilmoitti vuoren vaativan kovaa treeniä ja kiipeilyteknisen osaamisen parantamista. Mutta päätös oli tehty jo ennen siihen toiseen lauseeseen pääsyä. Emme me helppoa haastetta etsineetkään. 


Lepohetki harjoitusnousun aikana, taustalla oppaamme Viktor
kuva Max Edin

Seuraava askel oli löytää parhaat tavat valmistaa meitä haasteeseen. Yksi konkreettinen keino parantaa mahdollisuuksiamme Matterhornilla on varmistaa mahdollisimman hyvä akklimatisaatiotaso (eli kehon sopeutuminen ohueen ilmaan). Akklimatisaation maksimoinnin nimissä päätimme yhdistää kaksi vuoden kiipeilyllistä päätavoitetta yhdeksi reissuksi. Kiipeämällä ensin toisen, korkeamman vuoren saisimme aikaa sopeuttaa kehoa. Akklimatisaatio nimittäin kestää kehossa noin viikon vuorelta laskeutumisen jälkeen. Jos lentäisimme ensimmäisestä kohteesta suoraan seuraavalle vuorelle, voisimme hyödyntää kehon ensimmäisellä vuorella saavuttamaa ohuen ilman ympäristön parantunutta toimintakykyä.

Mutta asioiden yli ei kannata hyppiä: helpolla ei päästä ensimmäisellä vuorellakaan. Toinen vuodelle 2019 suunniteltu vuori on Mount Elbrus (5642 m), Euroopan mantereen korkein vuori. Sinne noin puolitoista vuotta sitten tehty ensimmäinen matka hyytyi kahden huiputusyrityksen jälkeen satulaan 5350 metriin vuoristotaudin vuoksi (huiputusyritysten tarina alkaa täällä: “Minä en jätä sinua. Me olemme tiimi.” – huiputusyritys). 


Ensimmäinen huiputusyritys ja hetki ennen auringonnousua – ja romahdusta (vasemmalta opas, Janiina, Heikki)
kuva: Max Edin


Ensimmäisen huiputusyrityksen päätös
kuva: Max Edin

Euroopan mantereen korkein vuori on pitkä suoritus. Elbrus ei itsessään ole teknisesti vaativa vuori, mutta korkea se on, ja nousu on pitkä. Normaalisti harrastajakiipeilijät nousevat vuorelle läntistä reittiä, joka haastavista olosuhteista ja pitkästä huippupäivästä huolimatta on teknisessä mielessä helppo (mutta missään nimessä ei aliarvioitava, kuten aikaisempi kokemuksemme vuoresta paljastaa). Lisäksi kiipeilijät usein hyödyntävät lumikissa- ja moottorikelkkakyytejä päästäkseen lähes 5000 metriin, ja vasta viimeiset sadat metrit kiivetään. Me haluamme aidosti kiivetä vuoren laaksosta laaksoon ilman hissejä ja kelkkoja (jotta koko vuori on sitten oikeasti kiivetty), ja tehdä nousun vähemmän ruuhkaista, mutta myös huomattavasti raskaampaa pohjoista erämaareittiä pitkin. 
Suunnitelmamme on siis kiivetä elokuun 2019 lopussa Elbrus pohjoista reittiä myöten ja kun olemme viettäneet viikon korkealla Kaukasus-vuoristossa, lennämme Venäjältä suoraan Italiaan ja tavoittelemme Matterhornin huippua vain muutamia päiviä Elbrusilta laskeutumisen jälkeen. 

Elbrusin ja Matterhornin yhdistäminen samaan haasteeseen nostaa reissun vaatimustason melkoiseksi. Matterhorn on teknisesti vaativampi ja kiipeilyn luonne aivan erilainen kuin mikään aiempi vuoremme, vaikka suunniteltu reittimme on Hörnli Ridge, jota Matterhornin huiputusreiteistä pidetään teknisesti helpoimpana.

Suunnitelmassamme on monia osia, joiden täytyy loksahtaa kohdilleen. Iso ripaus onneakin tarvitaan. Mutta asiat, joihin voimme vaikuttaa, ovat suorituskyky ja teknisen osaamisen parantaminen. Taival onkin jo alkanut:

Tänä syksynä aloitimme uuteen tavoitteeseemme suhteutetun harjoituskauden kestävyystreenin parissa. Perus kestävyysharjoittelu ei yksin riitä, ja samalla palasimmekin myös kiipeilyseinille. Molemmat olemme aiemmin seinäkiipeilleet hiukan, mutta omaehtoisesti. 

Parin kuukauden köysissä rimpuilun jälkeen oivalsimme, että itsenäisesti harjoittelemalla pääsemme eteenpäin liian hitaasti ja taidot jäävät puutteellisiksi: todellisen kehityksen ja oppimisen synnyttämiseksi tarvitsisimme tukea. Pienen kartoituksen jälkeen apu löytyikin, ja tammikuun alussa aloitamme kiipeilyvalmennuksen boulderointimestari Axelin ohjauksessa. 
Kalenterissa on myös kesäkuun lopussa harjoitusreissu Dolomiiteille Mont Blancin kanssamme kiivenneen ja Matterhornille oppaaksemme lähtevän Fabrizion kanssa. Näin ehdimme treenata ja tarkistaa taitoja kiipeilyllisesti Matterhornia muistuttavassa ympäristössä (matalammalla tosin) pari kuukautta ennen h-hetkeä ja vielä tehdä tarvittavia korjausliikkeitä. 

Kehonhuoltoa ei sovi vuorillakaan unohtaa – ryhmänjohtaja Tommi valvoo venytyksiämme
Elbrusin basecampissa, kuva Max Edin

Kuten aina uuden haasteen edessä, tuntuu että opittavaa on valtavasti.
Olen jo parin vuoden ajan haaveillut jääkiipeilystä– isoilla vuorilla nuo taidot ovat todella keskeisiä. 
Heikin kanssa olemme yhtä mieltä siitä, että jääkiipeilytaitojen hankinta on ehdottomasti to-do-listalle – ja niiden harjoitteleminen olisi mitä loistavinta treeniäkin.

Suomessa kyllä järjestetään tekniikkakursseja ympäristöissä, jotka riittävät perustaitojen omaksumiseen. Mutta kuten minkä tahansa uuden taidon omaksumisessa, tarvitaan satoja toistoja erilaisissa ympäristöissä, jotta osaaminen aidosti iskostuu selkärankaan. Olen pohtinut, saisinko ottamalla yksittäisen päivän tai parin kurssin pysyvää hyötyä, jos mahdollisuudet treenata tehokkaasti ja vaihtelevissa olosuhteissa arjen keskellä (eli järkevän matkan päässä kotoa). Ja niinpä kurssit ovat jääneet tekemättä. 

Nyt viimein, tämän pitkän jorinan päätteeksi pääsen takaisin joulupaketista löytyneiden korttien sisältöön. Ensimmäinen pieni kortti sisälsi tiedon osallistumisestamme jääkiipeilykurssille täällä Suomessa tammikuun lopussa. Toinen kortti kertoi, että helmi-maaliskuulla lennämme Pohjois-Italian upeille vuorille, Dolomiiteille, treenaamaan jääkiipeilyä Fabrizion ohjauksessa muutaman päivän ajaksi!
Uskomaton, täydellinen joululahja – niin monin eri tavoin! 

Voisin jaaritella uusien taitojen treenaamisen hyödyllisyydestä. Mutta kuten aina vuorista puhuttaessa, nytkin kyse on suuremmasta asiasta. Istuessani siinä keskellä joulua juhlivaa perhettäni, olin yhtäkkiä pienen hetken ajan jäätiköllä valkoisten huippujen ympäröimänä siellä, missä viileä viima pyyhkii poskia, ja lumi tuoksuu ilmassa. Siellä missä voin kuulla vain oman tihenevän hengitykseni ja lumen narskeen jäärautojen alla. Ymmärsin, kuinka olinkaan kaivannut sinne!
Kuinka pitkältä odotukselta olikaan tuntunut ajatus siitä, että harjoittelisin yli puoli vuotta vuoret vain unissani. Vaikka tavoitteellinen harjoittelu on mahtavaa ja motivoivaa itsessään, ei mikään synnytä minussa suurempaa kutinaa ihon alla kuin tieto siitä, että kuukauden kuluttua isken jäähakkuni Pirunkallion jäähän – ja vain muutamaa viikkoa myöhemmin jossain Italian vuoristossa jäisellä seinällä tutisen kylmyyden ja maitohappojen yhdistelmästä – ja jokainen soluni sykkii iloa.

Jälleen on edessä uusi, jännittävä vuosi, Vuorenvalloitus 2019! Tuskin maltan odottaa, että saan sinut mukaan seikkailuun.

Tuokoon uusi vuosi myös sinun eteesi paljon iloa ja haasteita – juuri niitä vuoria, joiden huipulle halajat! 


Minä ikionnellisena seinällä Monte Rosalla 2015
kuva Marko Laukkanen

Page 2 of 12

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén