Category: nikander.fi Page 2 of 5

Vuorenvalloittaja ja mustan veden hyytävä syleily

Aamusta asti kauhunsekainen jännitys leijui niin raskaana ympärilläni, että kompuroin siihen pitkin päivää. Koko työpäivän ajan kieltäydyin ajattelemassa uhkaavaa aukkoa jäässä, hyytävää kylmyyttä ja kaikkia niitä selittämättömiä vihollisia, jotka vaanivat minua mustan vedenpinnan alla.

Iltapäivällä edessä oleva koettelemus jäi hetkeksi taka-alalle, kun oli aika käydä valmentajani Tapion kanssa läpi uutta harjoitusohjelmaani ja ruokavaliotani.

Harjoituskauden ensimmäisen kolmanneksen lihasmassaa kasvattava ohjelma oli kolmen kuukauden aikana käynyt kotoisaksi ja itsetunto noussut samaa tahtia, kun sain lisätä painoja. Näin jo itseni, jos en nyt ihan hypähtelemässä, mutta ainakin vahvasti askeltamassa kohti Mont Blancin huippua. Olisi pitänyt aavistaa, että kohta taas otetaan luulot pois.

“No niin. Aluksihan meillä oli tavoitteena hankkia lisää lihasta, johon kestävyyskuntoa aletaan kasvattaa. Aloitetaanko sitten harjoittelemaan?” kysyi Tapio. Nyökkäsin pontevasti. Seurasi reilu tunti, jonka aikana totesin, että vielä taitaa olla pari pykälää matkaa Vuorenvalloituskoneeseen. Mutta kerron treenistä enemmän, kunhan pääsen sisälle uuteen ohjelmaan hiukan paremmin.

Mutta nyt itse kauhutarinaan. Kuten taannoin kerroin, olen vuosikausia kieltäytynyt avantouinnista, koska inhoan kylmää sydämeni pohjasta (mikä on vekkuli ominaisuus vuorenvalloitusta suunnittelevalle) ja pelkään avovesissä uimista. Kerran yritin mennä avantoon, mutta en kertakaikkiaan saanut itseäni veteen. Nyt tilanne on toinen, ja minulla on syy, kaksikin. Vuorikiipeilijät karaisevat itseään avantouinnilla. Minua on myös neuvottu, että itsensä epämukavuusalueelle haastaminen on hyvä keino valmistautua henkisesti edessä olevaan koetukseen. Niinpä avantokokemus oli väistämättä edessä. Ystäväni ilmoittautui Facebookissa avantokaverikseni, koska tiesi ettei minun ole helppoa sanoa ei julkiselle haasteelle.

Niinpä Tapion treenin jälkeen pidin pari tuntia taukoa, söin ja lepäsin, ennen päivän päätapahtumaa. Sitten tapasin ystäväni ja kävimme muutaman kilometrin juoksulenkillä valmistautuaksemme. Lenkin jälkeen vaihdoimme lämpimät vaatteet ja aloitimme kävelymatkan kohti Rauhaniemen kansankylpylää.

Kun rantasauna vilahti pimeässä puiden lomasta, kurkkuani alkoi kuristaa. Satoi räntää ja järveltä tuuli hiukan. Saunan ympäristö oli valaistu ja avannossa veden allakin oli valo. Kaukaa näin leveät betoniset askelmat, jotka johtivat mustan veden hyytävään syleilyyn. Yritin lohduttaa itseäni, että ainakaan ei tarvitsisi peruuttaa takapuoli edellä metallitikkaita askel kerrallaan kalman kitaan, kuten olin luullut.

Puimme uikkarit ja kiipesimme ison saunan parveen. Sauna oli ihan täynnä ihmisiä kylki kyljessä. Tuntemattomat jutustelivat toisilleen ja kaikkia tuntui yhdistävän iloinen mieli. Kuuma-kylmä-vaihtelun punehduttamien hymyilevien ihmisten tunnelma rauhoitti minua, toisaalta se melkein suututti: “Minä olen matkalla pimeyden syövereihin, ja te vaan höpisette, mikä sinappi maistuu parhaalta!”

Hetki koitti. Astuimme ulos, ja kylmä viima järveltä puhalsi lävitseni. Tiesin, ettei perääntymismahdollisuutta ollut, kun marssimme jonossa kohti mustaa vettä. Ystäväni meni edellä ja minä puolittain hänen takanaan niin lähellä, että käsivartemme osuivat toisiinsa joka askeleella. Tuntui, että jos menetän tuon pienen ihokontaktin, en enää pysty kävelemään askeltakaan. Viimeisellä portaalla ennen vettä ystäväni kääntyi ja katsoi minua: “Nyt mennään.”

Astuin veteen. Halvaannuttavan kylmä tuntui vielä pahemmalta kuin olin ajatellut. Helvetin Mont Blanc. Surkea idea, huonoin ikinä. Askel, toinen ja pysähdys. Musta vesi viilteli sääriäni. Edellämme kävellyt mies kääntyi katsomaan ja sanoi rohkaisevasti: “Älä pysähdy. Tule vaan.”

Kylmyys tuntui niin pahalta, että melkein unohdin pelätä. Niinpä keskityin siihen. Fyysisen tunteen selättäminen tuntui helpommalta. Se auttoi, kasasin itseni ja jatkoin matkaa. Päästin kaikki tietämäni kirosanat ja keksin pari uuttakin. Hengitys salpautui rintakehän kastuessa. Se ei mennyt ohi, vaikka odotin niin pitkään kuin pystyin. Ikuisuuden (tai ehkä noin kymmenen sekunnin) jälkeen annoin periksi ja vapisevin jaloin vaapuin ylös avannosta. Pakenin saunaan. Matkalla ihmiset taputtivat olkapäälle. “Hyvä hyvä! Sinä teit sen!” Pelko taisi näkyä, tai ainakin kuulua kauas.

Lämmittelimme löylyssä ja totesimme, että pakko se on tehdä uudelleen, ettei tule sanomista tutuilta: “Eka kerta on paha, mutta sitten se on hienoa.” Menimme uudelleen. Huomattavasti vähemmän voimasanoja mutta yhtään mukavampaa se ei ollut. Nyt kun kylmyys ei enää tullut niin valtavana yllätyksenä, pelko kahmaisi otteeseensa. Mutta pakotin itseni kaulaa myöten veteen ja laskin kymmeneen niin hitaasti kuin kykenin.

Ei ollut kivaa. Ei missään kohtaa. Kehoni ei lämmennyt edes löylyssä. Ei tullut rento olo. Kylmyys vaani ihon alla koko kotimatkan ja pitkälle yöhön. Jalat olivat raskaat. Kotona kaaduin sängylle lopen uupuneena ja nukahdin. Heräsin kylmän hien vallassa pari tuntia myöhemmin. Ryömin peiton alle jatkamaan unia ja heräsin koko yön parin tunnin välein paleluun ja vaihtamaan yöpaidan kuivaan.

Käsi nousee ylös virheen merkiksi. Tiedän, oma moka. Taisi olla liikaa tapahtumaa yhdelle päivälle. Liikaa stressiä ja rääkkiä keholle yhdellä kertaa. Mutta minä tein sen. Menin veteen ja pääsin pois. Kahdesti. Palasin vielä hakemaan pudonneen uimatossunikin. Koska minä olen Vuorenvalloittaja. Ni.

Akilleen kantapää – vasen ja oikea

Hurraa, olen saanut taustajoukkoja, joilla on kokemusta vuorikiipeilystä! Olen saanut tsemppausta ja käytännön neuvoja valmistautumiseen sekä itse reissulle. Rehellisesti kerrotut kokemukset ovat pysäyttäviä. Perääntymään ne eivät minua suunnitelmastani saa, mutta tuovat uutta perspektiiviä edessä olevaan ponnistukseen. Tuntuu kuin minulla olisi viimein konkreettinen ote projektiin, joka on isolta osin hyppy tuntemattomaan. Kuin olisin ison askeleen lähempänä huippua, jolle halajan.
Kertomuksia ja neuvoja olen saanut muun muassa Tonilta, joka on kiipeilyn monitoimimies. Hän on kokeillut erilaisia kiipeilymuotoja sisäkiipeilystä ja boulderoinnista (eli kiipeilyä esimerkiksi kivillä ja siirtolohkareilla) alppikiipeilyyn ja niin edelleen. Hänellä on kokemusta myös Alpeista ja kohteeni on hänelle tuttu.
Jokainen vuorikiipeilykokemus on tietenkin yksilöllinen, johon oma fyysinen kunto, olosuhteet sekä monet muut asiat vaikuttavat. Toni korosti, että olosuhteiden vaikutusta omaan fysiikkaan on kokemattoman vaikea ymmärtää. Tavallinen kävely korkealla nostaa sykkeen helposti 130–140 tienoille, ylämäessä syke nousee nopeasti 150–160 iskuun minuutissa. Pelkkä kävelykin on todella uuvuttavaa ja pakottaa etenemään hitaasti. Lisätään yhtälöön vielä lumi, jäätikkö, kivikot, pakkanen ja tuuli. Reitit ovat paikotellen hyvin kapeita ja haastavia kulkea. Toni vertasi ohuessa ilmanalassa liikkumisen synnyttämää oloa maratoonarin tuntemuksiin muutamaa kilometriä ennen pakollista keskeytystä: kun tietää rajojensa olevan lähellä mutta yrittää vielä pinnistää. Paitsi että juoksemisen voi lopettaa. Vuorilla ei voi luovuttaa; sieltä on ainakin tultava alas.
Vuorenvalloittajan motto
Jäin pohtimaan sitä hetkeä, kun tuntuu ettei pysty jatkamaan enää metriäkään.
Viimeksi vedin itseni tappiin, kun alkusyksyllä Laku haastoi minut kokeilemaan askel-kyykkyä 200 metrin matkan. Koskaan en ollut vastaavaa kokeillut, ja haaste tuntui jopa hiukan kornilta. Mutta totuus paljastui pian, kun survoin eteenpäin pimeällä urheilukentällä vesisateessa. Ensimmäisen 50 metrin jälkeen alkoi tuntua todella raskaalta, 100 metrin jälkeen sattua. 150 metrin kohdalla olin ihan loppu. Viimeiset 50 metriä kiroilin ääneen ja hoin kuin mantraa: ”Viisi vielä.” Jalat eivät enää totelleet, kaaduin kolmesti, mutta joka kerta sain raavittua itseni ylös. Jossain kohtaa Laku sanoi: “Kyllä sä voit jo lopettaa, tuo on tosi hyvä suoritus ekakertalaiselle.” Mutta luonto ei antanut periksi, koska olin päättänyt päästä loppuun asti. Laku ymmärsi sen ja alkoi laskea askelia kanssani kyykäten rinnallani, vaikka oli itse suorittanut jo oman matkansa (joka oli kahdesti minun matkani mittainen). 

Maaliviivalla kaaduin kuralätäkköön ja jäin siihen makaamaan. Käänsin kasvoni kohti harmaata taivasta ja vesisadetta. Nauroin ääneen. Muutaman minuutin kuluttua Laku nosti minut pystyyn ja kävelin kilometrin kotiin. Tosin Laku oli koko matkan valmiina nappaamaan kiinni kainaloiden alta, koska pienikin epätasaisuus tiessä aiheutti jalkojeni pettämisen. Meni päiviä ennen kuin pystyin kävelemään normaalisti, täydelliseen palautumiseen viikko.
Tuo askel-kyykky-haaste ei ole verrattavissa edessä olevaan pinnistykseen. Fyysinen kunto ja voima ovat asia erikseen. Mutta mikä sai minut toistuvasti nousemaan vielä sittenkin, kun lihakset kerta kaikkiaan kieltäytyivät yhteistyöstä? Mistä lähtee sisukkuus ja mind-over-matter-ajattelu? Ja miten sitä voi harjoitella?
Toni muistutti, että fyysisen kunnon lisäksi on tärkeää totutella eri lämpötiloihin ja niiden vaihteluihin.
Nyt tulee tunnustus, joka kuulostaa hölmöltä vuoren huiputusta suunnittelevan suusta. Se myös paljastaa erään suuren heikkouteni: minä inhoan kylmää. Monet vuorikiipeilijät karaisevat itseään avantouinnilla. Mutta johtuen parikymppisenä tapahtuneesta läheltä-piti-tilanteesta merivirtauksien kanssa, minä inhoan myös uimista. Uima-allas menettelee, mutta avovedet ovat hirvittäviä. Nämä kaksi asiaa, kylmyys ja vesi, yhdistettynä tekevät avantouinnista suorastaan kidutusta. Lähimmäs avantoa olen päässyt, kun kerran varpaat sinisenä seisoin lumisella laiturilla loputtoman pitkän ajan ja tuijotin mustaa vettä rappusten alapäässä kykenemättä liikkumaan.

Voi ei…taidan tietää, mitä on edessä.

Miltä näyttää Vuorenvalloittaja massakauden jälkeen? – välitilinpäätös

Tuntuu uskomattomalta mutta totta se on: Vuorenvalloitus-harjoittelun ensimmäinen kolmannes alkaa olla takana! Aika on lentänyt uskomattoman nopeasti. Nyt on ihan hyvä hetki katsoa, mitä on saatu aikaiseksi.

Käytännön järjestelyt ovat hyvällä mallilla: Lennot on varattu. Huiputusreissun kumppani on valittu ja aikataulu lyöty lukkoon. Päätimme varata huiputuksen jälkeen palkinnoksi itsellemme pari ylimääräistä Geneveen tutustumispäivää. Hotelli siksi aikaa on katsottu. Kerron järjestelyistä ja matkasuunnitelmista tarkemmin hiukan myöhemmin.

Varusteista harjoituskaudella on huolehtinut yhteistyökumppanini Nikander.fi. Huiputukseen tarvitaan vielä yhtä sun toista, mutta onneksi siihen on vielä aikaa. Palaan myös näihin vaate- ja varusteasioihin.

Entäpä fyysinen kunto?
Joulun alla tuli todettua, että kurinalaisuudesta oli hyötyä: numeeriset mittaustulokset olivat toivotulla tasolla. Lihasvoiman kasvun olen kyllä huomannut itsekin, juoksu kulkee kepeämmin kuin koskaan aiemmin, ja harjoitellessa olen saanut kasvattaa painoja tasaiseen tahtiin.
Innostuin muuten liittymään Facebookissa ryhmään, jonka tavoitteena on lankuttaa joka päivä helmikuussa. Ihan mielenkiintoista nähdä, onnistunko päiväkohtaisia aikatauluja noudattamalla kuun lopussa lankuttamaan vähintään vaaditut 240 sekuntia. Tarkennettakoon nyt vielä, etten nyt puhu siitä hassuissa paikoissa makoilusta, vaan keskikehon lihastreenistä. (Mutta jos se sujuu, otan sitten seuraavaksi ohjelmaan pöllöilyn?)

Vaikka uhittelin, että kehoni on välineeni, Vuorenvalloituskoneeni, pakko on myöntää, että minua
kiinnostaa myös näkyvä muutos kropassani. Meillä oli Lakun kanssa aikomus valokuvata molemmista “lähtötilannekuvat” mutta se unohtui projektimme alkuhulinoissa. Pitää siis tyytyä tämänhetkisen tilanteen havainnointiin. Olen kyllä huomannut muutoksia arkisissa tilanteissa jo matkan varrellakin: Kotikeittiössä kuorin omenaa ja säpsähdin, kun jotain liikahti näkökenttäni laitamilla. Etsin syytä ihmeissäni. Hetken kuluttua tajusin sen olleen oma hauikseni.
Muutama viikko sitten tytär silitteli vatsaani ja sanoi: “Äiti tykkään sun masusta, kun sen iho on pehmeä mutta alta kova. Siellä on sellaisia juttuja, niinkuin sulla olisi palloja päällekäin nahan alla.” Jee, tässä talossa six-pack ei tarkoita (ainakaan pelkästään) olutta!

Pysähdyin eilen treenin jälkeen salin pukuhuoneen peilin eteen ja yritin katsoa itseäni verraten siihen, mitä heijastuksessa kolme kuukautta sitten näkyi. Kyllä. Hartiaseutu on jykevöitynyt ja olkapäät pyöristyneet. Reisilihakset ja käsivarret ovat vahvistuneet silminnähden. Lihakset näkyvät selkeämmin ihon alta. Pakko se on myöntää, Vuorenvalloituskone tai ei, muutokset tuntuvat kivoilta myös visuaalisessa mielessä.

Henkinen valmistautuminen on vielä hiukan kysymysmerkki. Olen lukenut aiheesta ja kohteesta, katsonut ohjelmia (fiktiivisiä ja dokumentaarisia), olemme Lakun kanssa keskustelleet aiheesta tuntikausia, olen haastatellut oppaita ja kiivenneitä. Mutta en oikein ole varma, mitä muuta minun pitäisi vielä tehdä. Vinkkejä otetaan siis vastaan.

Henkisen kantin pitäisi riittää. Sen verran pässinpäätä on verissä.
Kestän tarvittaessa kipua: olen raahautunut viimeisen kilometrin ja ylittänyt maaliviivan murtuneella jalalla ja pyörtynyt sitten kivusta.
Kestän tarvittaessa raskaita olosuhteita: olen 39 asteen kuumeessa kantanut lumimyrskyssä talvivaelluksella kaverinkin tavarat, koska hän oli liian väsynyt jaksaakseen kantaa niitä.
Tarvittaessa olen urhea, kärsivällinen ja kestän henkistä painetta: olen sanonut äidilleni, etten halua kappaa verhoihini.

En siis usko, että huiputus jää päästä kiinni. Toivottavasti en joudu katumaan näitä sanoja myöhemmin!

Entten tentten -kokkaus ja muut Vuorenvalloitus-ruokavalion kivijalat

Ai että minä rakastan ruokaa! Sekä sen syömistä että valmistamista.

Sokkona kokkaaminen on ollut minun ja tyttäreni yhteinen harrastus pitkään. Sitä harrastetaan silloin tällöin viikonloppuisin: Tytär valitsee aterian raaka-aineet ja yhdessä ideoimme valmistustavat. Kaupassa minä kannan koria (ja lompakkoa), tytär etsii tarvittavat ainekset. Joskus se ottaa aikaa ja hermoja: kerran seisoimme jäätelötiskin äärellä hyvän tovin, kun hän valitsi jälkiruokaamme soveltuvaa jäätelöä rajaten ulos vaihtoehtoja koko S-marketin valikoimasta “entten tentten” -tekniikalla.

Keittiössä minä huolehdin isoilla veitsillä leikkaamisesta sekä lieden ja uunin kanssa tapahtuvat työstövaiheet. Muutoin tyttö hoitaa homman, avustuksellani toki.

Tulokset ovat olleet vaihtelevia ja joskus varsin eksoottisia. Sotku on usein melkoinen, mutta hauskaa on ollut aina. Lapsen ennakkoluulottoman mielen avulla olemme löytäneet uusia tapoja yhdistellä ja valmistaa raaka-aineita. Esimerkiksi vuodenaikojen värien mukaan teemoitetut pikkuannokset synnyttivät odottamattomia yhdistelmiä ja toivat ruokapöytään hauskan väriloiston.

Lapsi väitti salaattia tylsäksi ruoaksi. Todistin ettei se ole.

Syyskuun alussa oma ruokavalioni näytti aika erilaiselta kuin nyt. Jo aiemmin syömäni ruoka oli sisällöllisesti kohtuullisen terveellistä. Vihreää lautasella oli suurin osa. Pastaa, riisiä, perunaa tai vaaleita jauhoja en juurikaan syönyt. Vettä join runsaasti. Herkuttelua hallitusti mutta sallien.
Mutta. Tarkkailin pääasiassa kaloreita, ravintoarvojen jäädessä seuraamatta. Totta puhuakseni ruokarytmi oli minulle hankala asia.  Tyttären ollessa kotona pyrin säännölliseen ateriarytmiin ja yritin syödä hänen kanssaan, hänelle valmistamaani ruokaa. Itsekseni ollessa saattoi aterioiden määrä saattoi kutistua kolmeen. Aamu alkoi kahvilla, jota kului muutenkin päivän mittaan holtiton määrä. Päivään mahtui yksi lämmin ateria, lounas, joskus ei sitäkään. Iltapäivän mittaan nälkää selätettiin lähinnä napsimalla palaveritarjottavia. Työpäivän jälkeiset ateriat koostuivat lähinnä ruisleivästä, leikkeleistä, juustosta ja omenoista. Koska leipä korvasi aterioita, saattoi ruisleipäsiivuja mennä esimerkiksi 6–8 päivässä.
Tähän tuli stoppi marraskuussa.
“Sinä syöt nykyään koko ajan,” totesi työkaveri, kun matkalla asiakastapaamiseen kaivelin nykyään lähes kaikkialle mukana kulkevasta eväspussistani salaattirasian ja aloitin etupenkkipiknikin.

Seitsemän ateriaa päivässä, 2–3 tunnin välein. Pieniä annoksia tasaisesti. Kun vaan pysyn rytmissä, nälän tunne ei ole päässyt yllättämään. Ei edes treenikauden alussa, jolloin olin miinuskaloreilla.

Ruokavaliossa pysyminen reissun päällä vaatii
viitseliäisyyttä mutta onnistuu.

Minusta ei ole reilua olettaa muiden kokkaavan ja punnitsevan minulle ruokaa erikoistarpeideni mukaan. Siksi yleensä kylään mennessäni vien eväät mukanani. Valmentajani Tapio on sanonut, että tarpeen vaatiessa voin kyllä soveltaa ruokavaliota. Mutta minulle on helpompaa toimia tarkasti sääntöjen mukaan kuin vähän sinnepäin. Niinpä olen aika kurinalainen.

Tällä hetkellä ruokapäiväni menee suurinpiirtein näin:

  • Aamupalalla puuroa, siivu ruisleipää leikkeleillä, kananmuna ja marjoja
  • Välipalana omena ja pähkinöitä
  • Lounaaksi salaattia ja lihaa/kalaa/kanaa, siivu ruisleipää
  • Välipalaksi maustamatonta jogurttia, omenaa ja hunajaa
  • Välipalaksi proteiinipatukka kahvin kera
  • Päivälliseksi lämpimiä kasviksia, lihaa/kalaa/kanaa ja omena
  • Iltapalaksi leikkeleitä, RAEjuustoa, pari kananmunaa ja tomaatti

Lisäksi hiukan lisäravinteita. Kaikki ruoka menee vaa’an kautta. Vaihtelua saa kikkailemalla mausteilla ja sekoittelemalla aterioiden järjestystä. Edelleen välillä huomaan kellon olevan illalla kuusi ja neljä ateriaa on syömättä. Siitä tulee Tapiolta sapiskaa, koska kaikki ateriat pitäisi syödä joka päivä. Sitä paitsi liian isot kerta-annokset tekevät huonon olon.

Vettä kuluu päivän aikana lähes kolme litraa. Kahvia menee edelleen liikaa, mutta nyt jo selkeästi aiempaa vähemmän.

Tankkaus on vaatinut säätämistä. Herkuttelupäivän mässäilyt ovat tehneet minut hiukan huonovointiseksi. Niinpä Tapio ohjeisti minut kokeilemaan neljän vapaasti sijoiteltavan aterian viikkotankkausta. Parin testiviikon jälkeen minusta alkoi tuntua, että minulle sopii sittenkin paremmin herkuttelupäivä. Napsimista ja “pikkuruokaa” rakastavana minun käsitykseni herkuttelusta ei ole lautasellinen pastaa ja jälkkäriksi litra jäätelöä yhdellä istumalla. Nautin siitä, että saan napsia vaikka tapaksia tai istahtaa elokuvan äärelle lämppärileipien kera. Yhden aterian lopun ja seuraavan alun välinen raja voi siis olla hyvin vaikea hahmottaa. Niinpä tämän perustelun vuodatettuani tiedustelin Tapiolta, kauanko yksi ateria saa ajallisesti kestää. Sain taas sellaisen hiukan pitkän katseen. Sitten tuli lupa palata yhteen herkuttelupäivään, “jos vatsa kestää”.

Minulta on pyydetty suosimiani reseptejä. Minulle tyypillistä on, etten kertakaikkiaan malta noudattaa ruokaohjeita, ja usein lopputulos on jotain aivan muuta kuin mitä aloitettiin tekemään. Joten harvoin saan aikaiseksi samaa tulosta kahdesti. Tästä johtuen erityisesti leipominen on minulle haastavaa. Mutta jos oikein tarkkaan mietin, onnistun kaivamaan muistini syövereistä pari bravuuriani, joille tytär on antanut niiden ominaisuuksia kuvaavat nimet: esimerkiksi golfpallopullat ja vaaleanpunainen kakkutaikinakeitto…

Kuka korvaa (tahdon)voimalla, mitä tekniikasta uupuu?

Uusien asioiden opettelu on aluksi ärsyttävää. Kun sitten jutun juonesta saa hiukkasen kiinni ja syntyy edes karkea ymmärrys, mitä haetaan ja miten opeteltavan asian pitäisi tapahtua, alkaa tekemiseen löytyä mielekkyyttä ja palkitsevuutta.

Kun vuosia sitten aloin varovasti kokeilla salitreeniä, kiersin muutamalla salilla kokeilukäynneillä. Kaikkialla laitteet näyttivät oudoilta ja tunsin oloni lähinnä epämukavaksi. Kireän ja trendikkään näköisiin vaatteisiin pukeutuneet ihmiset kipusivat vempaimiin monimutkaisilta vaikuttaviin asentoihin, joita ei mitenkään pystynyt hahmottamaan laitteisiin teipatuista ohjeista. Sitten he kepeän näköisesti liikuttivat jotain rajaa oudolla liikeradalla.
Vapaapainot olivat vielä pelottavampia. Peilien edessä seisoi rivissä tuskaisesti äriseviä, hikisiä lihaksikkaita ihmisiä tuijottamassa itseään maanisesti peilistä samalla, kun heiluttivat jättimäisiä rautakasoja käsissään.

Olet varmaan nähnyt hassuja videoita kuntosalimärkäkorvien kömmähdyksistä. Niin minäkin, enkä halunnut, edes omassa mielessäni, moista klippiä tähdittää. Mutta koska olen hölmö, en kysynyt neuvoa. Ohjatut kierrokset eivät houkutelleet, ja ajatus ryhmätunneille menosta tuntui epämukavalta. Jästipäistä, myönnän. Mutta saman jästipäisyyden ansiosta en antanut periksi.

En koskaan unohda ensimmäistä salitreeniäni silloin joskus kauan sitten. Olin jännittynyt ja en tiennyt, miten salilla kuuluu toimia. Näyttääkseni tottuneelta koetin matkia ympärillä olevia ihmisiä. Vesipullo tyhjeni jo matkalla pukuhuoneesta ensimmäiselle laitteelle. Hetken vaeltelin laitteiden välissä ja yritin etsiä jotain edes etäisesti tutunomaista. Koetin varovasti nykiä jotain kädensijaa. Laite ei hievahtanutkaan. Kiipesin istumaan toisen vempeleen päälle. En ollut varma, oliko takapuoleni alla istuin vai selkänoja, joten teeskentelin muina naisina vaan lepäileväni. Lopulta tuskastuin ja etsin ainoan vimpaimen, jonka toimintaperiaatteen varmasti ymmärsin: kuntopyörän. 

Seuraavien viikkojen aikana hinkutin kuntopyörän päällä tuntikausia ja vakoilin treenaajia. Laite kerrallaan opiskelin salaa, kuinka niitä käytetään. Tekniikkani oikeellisuutta en edes lähde arvailemaan. Vuosien ajan minulla oli on/off–viha/rakkaus -suhde saliharjoitteluun. Luovutin monta kertaa, mutta jonkin ajan kuluttua palasin aina takaisin.

Kokeilin vuosien varrella parinkin personal trainerin ilmaista tutustumiskartoitusta, mutta aggressiivinen myyntitekniikka ei saanut minua ostamaan. Kuultuani trainerin näkemyksen kroppani tilanteesta saatoin vain ihmetellä, kuinka olinkin selvinnyt hengissä niin rappeutuneessa kehossa.

Mutta tekemällä oppii, hiljalleen. Opin myös, että harjoittelu vaatii muutakin kuin ison kasan rautaa. Ihmiset eivät salilla katso peiliin (ainakaan pelkästään) ihaillakseen hienoja vaatteitaan. Peilistä tarkistetaan, että suoritus tapahtuu oikein. Kuinka paljon vaatteet ja varusteet vaikuttavat tulosten optimointiin, siihen en tällä tietämyksen tasolla osaa ottaa kantaa. Mutta sen olen huomannut, että kunnolliset vaatteet ja varusteet tekevät liikkumiskokemuksesta miellyttävämmän ja turvallisemman.

Vuorenvalloituksen alkaessa ymmärsin, että harjoitteluni suunnittelu vaati syvällistä ymmärrystä kehosta, ravinnosta, liikunnasta ja monesta muusta asiasta. Piti katsoa laajempaa kokonaisuutta kuin saliohjelmaa ja tuoda Vuorenvalloitus-projektiini oman motivaationi lisäksi myös asiantuntemusta moneltakin eri saralta. Onneksi tietoa ja taitoa on löytynyt.

Ensimmäinen Vuorenvalloituksen treenikolmannekseni sisältää minimissään kolme salitreeniä per viikko. Liikkeitä on näissä harjoitteissa yhteensä 27 kpl. Toistoja näille 27 liikkeelle tulee kolmen kuukauden aikana karkeasti arvoiden yhteensä noin 11 500. Lisäksi on tietysti pari niin sanottua vapaata harjoitusta, jolloin teen joko ylimääräisiä saliharjoitteita tai jotain ihan muuta liikuntaa, vaikkapa lenkkeilen. Ja sitten vielä hyötyliikunta ja venyttelyt (öh, tuota…) päälle. Vietän siis aika paljon aikaa liikkuen. Se, miten asioita teen, ei ole sivuseikka. Odotusarvo varusteillekin on ihan toinen kuin ennen.

Tekemällä paljon siis oppii. Nyt on kulunut reilut kaksi kuukautta ensimmäistä kolmannesta. Trainerini Tapio on säännöllisin välein mukana harjoituksissa varmistamassa, että tekniikat menevät oikein ja painoja on käytössä oikea määrä. Nyt voisin pikkuhiljaa sanoa, että ainakin jotkut liikkeet alkavat tulla selkärangasta. Tosin viimeksi tällä viikolla, kun tein varsin yksinkertaista “jalkojen nosto sivuttain” -vatsalihasliikettä, Tapio totesi ystävälliseen tapaansa: “Tuota, tuo liike on nyt saanut aika erilaisen ulottuvuuden kuin alunperin.” Hupsista. 

Muutama viikko ja sitten alkaa uusi ohjelma. Tiedän, että mukaan tulee kestävyysharjoittelua. Minulla ei ole aavistustakaan, millaisia liikkeitä tai harjoituksia se sisältää. Mutta kolmenkympin puoliväliin mennessä ihminen, tai ainakin minä, on ehtinyt munata itsensä jo niin monta kertaa, etteivät kömmähdykset enää haittaa yhtä paljon kuin ennen. Saattaapa joku niistä jopa raportoida julkisestikin… Sitäpaitsi aina voi lohduttautua, että muutaman tuhannen toiston jälkeen homma alkaa sujua jo paljon paremmin.

Näillä konsteilla siis tällä hetkellä valmistellaan kroppaa kaulasta alaspäin Mont Blanc -rutistukseen. Siinä ei kuitenkaan ole vielä kaikki, vaan yhtä tärkeää on valmistautua henkisesti. Se on kuitenkin toinen tarina. Kävin nimittäin kerran hierojalla, joka kokovartalohieronnan jälkeen sanoi: “Pää on ongelma-alueesi.” Miten hän sen päätteli, vaikka olin koko hieronnan ajan ihan hiljaa?

Page 2 of 5

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén