Category: tarina

Vain tahroja paperilla?

Minulta kysytään aina välillä, miksi Vuorenvalloitus-blogi on olemassa.

Tarinoita etsimässä Elbrusilla 2016
kuva: Max Edin

Kirjoitin ensimmäisen kirjani kahdeksanvuotiaana. Se on kirjoitettu lyijykynällä, valtavalla, horjuvalla kaunokirjoituksella vihkoon, jonka kannessa on valokuva valkoisesta laukkaavasta hevosesta. Vihon sivut ovat hiukan ryppyiset ja harmaantuneet kumittamisesta, osassa sanoja on tavuviivoja, monet väärien kirjainten välissä. Niissä kohdissa, joissa sanat ovat loppuneet kesken, tarinaa on täydennetty piirroksin. Mutta suuri tunne tarinan takana välittyy.

Esikoisteokseni on ristiriitaisia tunteita herättävä sikäli, että jos se koskaan näkisi päivänvalon, saattaisin saada plagiointisyytteen. Tarina nimittäin muistuttaa häiritsevän paljon Merja Jalon Nummelan Ponitalli -sarjan erästä kirjaa (jonka nimeä en enää muista), jossa tyttö vuosien unelmoinnin jälkeen saa oman hevosen. Hevonen on ongelmatapaus, mutta monen mutkan kautta pitkäjänteisellä työllä ja runsaalla rakkaudella tyttö voittaa hevosen luottamuksen, ja heistä tulee voittamaton ratsukko.
Oman teokseni tarinan kaari on täsmälleen sama, erittäin paljon lyhyempänä vain. Jopa hevosen nimi taitaa olla sama. Päähenkilön etunimen olen vaihtanut, ja se muistuttaa epäilyttävästi omaa nimeäni.

Kammottavasta tarinavarkaudesta huolimatta luulen kuitenkin, että Merja Jalo antaisi minulle anteeksi, jos teokseni jollain kumman tavalla päätyisi hänen käsiinsä. Varmasti hän ymmärtäisi, että hänen alkuperäistarinansa oli kuin unelmien eliksiiriä raastavan hevoskuumeen kanssa kamppailevalle 8-vuotiaalle heppatytölle. Merja varmasti aavistaisi, että tarinan uudelleenkertominen oli tapani käsitellä mahdotonta toivettani ja elää hetki ulottumatonta unelmaa.

Jo lapsena sanat paperilla olivat minun tapani jäsentää tätä maailmaa.

Erilaisten ryppyisten vihkojen sivuille tallennettiin koko elämäni ja tunneskaalani ikävuosina 13–19. Tunnollisesti kirjasin ylös kaiken kokemani, ihan joka ainoa päivä. Vuosia kestävä jatkokertomukseni dokumentoi kasvuni lapsesta teiniksi ja haparoivat askeleeni kohti aikuisuutta pikkutarkkoina tilannekuvauksina, sanoilla maalattuina maisemina teini-ikäisen maailmasta ja mielestä sekä harkitsemattomina ilon- ja kiukunpurkauksina. Yhtä aikaa kammottavia ja sympaattisia olivat esimerkiksi sanasta sanaan tallennetut ensi opit rakkauden saralta: punakantisen vihon aukeamilta löytyi jokainen dialogi, jonka olin yläasteaikaisen ihastukseni kanssa koulun käytävillä käynyt. Toki keskusteluita oli vain kolme ja ne kaikki liittyivät tupakan pummaamiseen. Mutta olin myös tuskallisen pedantisti kuvaillut kyseisen nuoren miehen äänen säröilyn ja likaiset vaatteet, niin harittavat viiksikarvojen alut kuin korvakorun riipuksen yksityiskohdatkin.

Olen joskus miettinyt, kuinka ehdin muuta tehdäkään kuin kirjoittaa (– ja kyllä todellakin ehdin, kysy vaikka isältäni, jolle olen aiheuttanut aimo tukun harmaita hiuksia). Nimittäin pikkutarkkojen päiväkirjojen lisäksi kätköistäni löytyi sadoittain runoja, novelleja, kolumneja ja niin edelleen. Välillä en ollut malttanut odottaa kotiin pääsyä, vaan ajatuksia oli tallennettu käytettyjen kirjekuorien taustoihin, servetteihin, julisteiden reunoihin ja jopa kertakäyttöasioiden pohjiin.

On kuin noina vuosina maailma olisi vain virrannut lävitseni lyijykynätahroiksi paperille.

Vuosiksi eteenpäin piilotin tuon valtavan sanamassan vintille suuriin laatikoihin, joita sitten raahasin mukanani muutosta toiseen uskaltamatta juurikaan katsoa laatikoiden sisälle. Pidin niitä valtavana aarreaittana ja mahdollisuutena kurkistaa nuoren Janiinan pään ja sydämen sisään.

Kunnes eräänä päivänä tyttäreni oppi lukemaan.

Mieleeni hiipi kammottava ajatus siitä, että hän löytäisi päiväkirjani. Entäpä kun kuolen? Haluaisinko silloin jonkun avaavan nuo pölyiset laatikot ja lukevan teini-ikäisen Janiinan maailmantuskaa?

Niinpä yhtenä sateisena iltapäivänä kiipesin vintille taskulampun kanssa, vedin laatikot ulos häkkivarastosta, levitin vihkokasat vintin betonilattialle ja aloin lukea.

Tuntia myöhemmin olin nähnyt tarpeeksi: kasasin vihot lempeästi mutta päättäväisesti takaisin laatikoihin. Seuraavalla viikolla tuhosin koko kasan, enkä ole sitä päätöstä kertaakaan katunut. Kaikkia tarinoita ei ole tarkoitettu ikuisiksi.

Mutta sanat eivät ole minua jättäneet. Vielä nykyäänkin tuntemukseni vuotavat parhaiten ulos sormenpäistäni, ja muistot tatuoituvat sydämeeni kirjainten muodossa.

Päädyin kirjoittamaan työkseni. Markkinoinnin ja viestinnän maailmassa olen harrastanut sanallista luovuutta kaupalliset suitset suussa, ja saanut kokeilla mitä erilaisimpia kirjoittamisen muotoja teknisestä kirjoittamisesta strategiamuotoiluun sekä nettipelien ja tv-mainosten käsikirjoittamiseen. Olen haamukirjoittanut isojen yritysten johtajien sanomia, tasapainoillut kriisiviestinnän kapealla ilmaisunuoralla ja nysvännyt merkkimääriä hakukoneoptimoinnin tekstituotannoissa.

Tarinat auttavat meitä liittämään itsemme historiaan. Tyttärelleni kirjoitin viikottain vuoden ajan muistiin hänen lapsuusmuistojaan, jotta pienet vauva-arjen tapahtumat ja tarinat eivät unohtuisi. Jokaiselle kolmesta kummitytöstäni olen kirjoittanut “Näin me tutustuimme – ensimmäinen vuosi kanssasi” -otsakkeella muistiin jokaisen kohtaamisemme heidän elämänsä ensimmäisen vuoden ajalta. Sidotin ne kirjasiksi ja annoin heille 1-vuotislahjaksi.

Tärkeä viesti tyttärelle Monte Rosan huipulta 2015
kuva: M. Laukkanen

Tarinat elävät minussa. Minuun on sisäänrakennettu unelma kirjan kirjoittamisesta – siis myös sellaisen, joka ei suututa Merja Jaloa. Muutaman kerran olen ollut lähellä ryhtyä toteuttamaan tätä haavetta.

Satumaisin idea oli ehkä salaa lasten huoneita sotkevan Peikkopoikan, sen sisko Ärripurrin ja etanaprinsessa Esmeraldan (joka rakastaa hidasta tangoa) tarina: Tyttäreni ollessa pieni, kerroin hänelle iltaisin spontaaneja “pääsatuja”. Nämä sadut saivat sen verran suosiota tyttären kaveripiirissä, että välillä meillä oli isompikin lapsilauma kuulemassa loputtoman Peikkopoika-jatkokertomuksen käänteitä. Päädyin niistä muutaman kirjaamaan ylös. Silloinen työkaverini, joka on taitava kuvittaja, sattumalta sai näitä satuja luettavakseen, ja innostui kuvittamaan Peikkopojan. Hetken leikittelimme ajatuksella satukirjasta. Mutta sitten tapahtui elämä; kollega sai työtarjouksen toisesta kaupungista, minä aloitin opiskelun, ja projekti jäi.

Muutamaa kirjaprojektia fiktiosta faktaan olen harkinnut. Paria omaa ideaa ja paria on minulle tarjottu. Mutta tarina valitsee kertojansa, ja vielä kirjani ei ole löytänyt minua. Vielä.

Koko elämäni olen ollut tarinankertoja. Siinä lienee vastaus kysymykseen, miksi aloin kirjoittaa blogia, kun päätin kiivetä vuorelle.

Kun vuonna 2014 sain päähänpiston kiivetä Mont Blancille (se tarina täällä: Kuinka se alkoikaan…, pahoittelut vanhojen tekstien rikkoutuneista kuvalinkeistä), lienee kertomani valossa aika luonnollista, että halusin kirjata muistiin matkan lähtöpäätöksestä vuoren huipulle. Silloisen yhtiökumppanini ehdotuksesta pöytälaatikon sijaan päädyin julkaisemaan päiväkirjamaisen tarinani blogina.

Ensimmäisenä Vuorenvalloitus-vuonna vuorikiipeilyhankkeeni kasvoi kaupallisten yhteistyökuvioiden kautta aika paljon päiväkirjaa laajemmaksi kokonaisuudeksi. Se oli upeaa ja hauskaa!

Samalla se oli valtavan opettavaista: se sai minut ensimmäistä kertaa epäilemään itseäni kirjoittajana. Vaikka olin vuosikausia kirjoittanut julkisesti, nyt yhtäkkiä huomasin kokevani painetta kertomani kiinnostavuudesta ja esimerkiksi lukijamääristä: tarinankerronta on raastava laji sensaatiohakuisessa klikkioptimoinnin maailmassa. Varsinkin, kun tarinasi päähenkilönä olet sinä itse. Siihen en ollutkaan tottunut sitten teini-iän päiväkirjojen dramaattisen kerronnan jäätyä taakse.

Onneksi vuoret veivät minut mukanaan ja muistuttivat, että tarina kertoo itsensä. Kirjoittaja on vain sen väline. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö lukijat olisi tärkeitä! Päinvastoin, osa teistä on kulkenut mukanani koko pitkän matkan vuorelta toiselle. Vuoripoluilla usein mielessä häivähtää malttamattomuus päästä kirjaamaan tapahtumia ylös. Silloin en mieti blogin kirjoittamista, vaan kokemusten jakamista ystävien kanssa.

Siksi Vuorenvalloitus-blogi on olemassa.

Aamunkajo Monte Rosalla
kuva: M. Laukkanen

Ja niin tapasin Madonnan… – Gran Paradison huiputus

4.6.2018: Gran Paradison lähestyminen

Näkymä Chabodin majalta

Ylimääräinen lepopäivä oli tehnyt hyvää. Oloni oli loistava seuraavana aamuna, kun kiipesimme oppaamme Marcon autoon. Matkalla Marco kertoi vahvalla italia-aksentillaan kokemuksiaan Himalaja-kiipeilyreissuiltaan. Heikki ja minä ahmimme jokaisen sanan. Kuten luultavasti useimmilla kiipeilijöillä, Himalaja siintää myös meidän haaveissa.

Ajomatka tarjosi muutenkin hyvän tilaisuuden tutustua, ja pääsimme esittämään kysymyksiä myös toisesta meitä kiinnostavasta asiasta. Kun nimittäin kirjoitat oppaamme nimen (Marco Kulot) hakukoneeseen, löydät hänen kirjoittamansa italiankielisen kirjan, joka kertoo vähemmän tunnetun italialaisen kiipeilijän, Riccardo Been elämäntarinan. En halua maalata stereotypioita, mutta kun mietin tapaamiani vuoristo-oppaita, harvempi noista kulkurisieluista vaikuttaa siltä, että to do -listalla olisi kirjan kirjoittaminen. Mutta tottakai vuorilla elantonsa tienaavaan porukkaan mahtuu hyvin erilaisia ihmisiä. Ja oli miten oli, oma haaveeni on kirjoittaa kirja, joten tuon unelman jo toteuttaneet ovat aina kiehtova haastateltava minulle.

Löydöstämme yllättynyt Marco kertoi, että kirjan päähenkilö, Riccardo Bee oli poikkeuksellisen lahjakas kiipeilijä, mutta ei tunnettu, edes kiipeilypiireissä. Beetä voisi kuvailla erakkosieluksi, joka löysi vuorilta rauhan. Niinpä Bee kiipesi yleensä yksin. Hänen erikoisuutensa oli talvikiipeily ja mahdottomiksi kuvaillut reitit, joilla hän oli menestyksekäs – kunnes kiipeilyura päättyi valitettavan samalla tavalla kuin monen suuren kiipeilijälahjakkuuden, ja Bee kuoli nuorena jättäen jälkeensä vaimon ja pienet lapset.

Kun Marco muutamien mutkien kautta päätyi tutkimaan Been elämää ja keskustelemaan tämän perheenjäsenten kanssa, erakkomaisen kiipeilijän tarina vei hänet mukanaan. Been kuolemasta oli siinä vaiheessa kulunut niin kauan, että aiemmin aiheen tiimoilta vähäpuheinen perhe vaikutti halukkaalta tarinan ylöskirjaamiseen, osittain ehkä siksi, että esimerkiksi nuorin Been lapsista oli isänsä menettäessään niin pieni, ettei hänellä ollut isästään muistoja. Niinpä Marco päätyi käyttämään kaksi vuotta tuon tarinan dokumentoimiseen.

– Valitettavasti kirja on vain italiaksi. Muuten antaisin teille omat kappaleet, Marco hymyili peruutuspeilin kautta kurvaillessaan rentoranteisen vauhdikkaasti spaghettimaisella vuoristotiellä.

Keskustelu palasi Gran Paradisoon. Marco kertoi, että olemme kauden ensimmäisten jalan kulkevien kiipeilijöiden joukossa – vain muutama kiipeilyryhmä oli paria päivää aiemmin lähtenyt kohti huippua. Nopeasti tämäkin keskustelu kiertyi lumitilanteen ja oikuttelevien säiden ympärille. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei toistuva suuren lumimäärän kuvailu saanut minua tuntemaan pientä levottomuuden pistosta mielessäni.

– Kun kuljemme täällä vuorilla, opeta meitä. Kun havaitset jotain ja teet päätöksiä, ajattele ääneen. Me haluaisimme oppia ymmärtämään vuorta, Heikki pyysi ja täydensin toteamalla, että haluaisimme palata jokaiselta vuorelta ainakin yhtä oppia viisaampana. Marco oli hetken hiljaa, ja antoi sitten ensimmäisen opetuksensa laulavalla, r-kirjaimen hävittävällä englannillaan:

– Minusta tärkein oppi on, että mitä tahansa teet vuorilla, pysy aina tietoisena siitä, mitä teet. Jokainen valinta ja askel on yhtä tärkeä ja kriittinen.

Miten hieno ohje, joka sopii myös elämään yleensäkin!

Auto kaartoi tuttujen maisemien halki, ja minua hämmästytti, kuinka hyvin ajomatkan näkymät muistin. Laaksojen vihreys oli nyt kesän vasta lähestyessä raikkaampaa kuin viimeksi elokuun sadonkorjuuajan kellertevä sävypaletti. Mutta tunnistin taloja, joen mutkia ja muutaman huomioni viimeksi kiinnittäneen linnan, kiven tai kallioseinämän. Kun auto pysähtyi lähtöpisteen parkkipaikalle, kaikki oli ihan kuin viimeksikin, tosin huomattavasti viileämpänä, vihreämpänä ja kosteampana. Vuorilta laskeutuvat purot ryöppysivät runsaina kohti tien viertä kulkevaan jokeen, joka nyt reuhtoi kuohuvana koskena. Pilvet roikkuivat matalalla yläpuolellamme, ja edessä oleva metsä hohkasi kosteutta.

Valmistautuminen lähestymiseen

Viimein oli aika päästä tositoimiin! Pakkasimme reput selkään. Marco lisäsi kuormiimme vielä lumikengät, jotka virittelin kiinni reppuni sivulenkkeihin. Marco katseli arvioiden reppuani, jonka ulkopuolelle olin kiinnittänyt hakun, vaellussauvojen ja jäärautojen lisäksi suuret ylävuoristokenkäni. Hän pudisti päätään ja naurahti:
– You climb in sherpa style! (viitaten Himalan kantajien valtaviin kantamuksiin)

Totta se oli: repun ulkopuolelle kiinnitetyt ylävuoristokengät tekivät kokonaisuudesta hiukan joulukuusimaisen virityksen, joka vaikeammassa maastossa olisi ongelma – ja jyrkissä paikoissa ehdottomasti kielletty. Myönnettäköön, että huomautus kirveli mieltä, vaikka se olikin hymyillen annettu ja aiheellinen. Olin tietoisesti valinnut tehdä näin, sillä tiesin edessä olevan polun olevan helppokulkuinen. Toinenkin syy tähän oli: minulla on ollut välillä haasteita vuoristokenkieni istuvuuden kanssa (en vain tunnu löytävän jalkaani todella sopivaa lestiä) ja halusin säästää jalkojani siihen, kun olemme ylhäällä, ja päätin tehdä helpon lähestymisen Chabodille kevyemmillä vaelluskengillä.

Matka Chabodille alkoi hyvällä tahdilla. Tuttu kivetty polku sulkelsi kauniin kansallispuiston metsäiselle rinteelle. Kaikkialla on märkää, ja koko polku muuttuu pian puroksi. Harpomme kivillä ja pompimme syvimpien kohtien yli.
Matkalla näimme, mitä lumivyöry voi saada aikaan, kun metsässä oli yhtäkkiä aukea, jonka en muistanut olleen siinä viimeksi. Laajalta rintamalta kaikki kasvillisuus oli valtavan voiman irti raastamaa ja ympäriinsä sattumanvaraisesti paiskomaa. Lohduton hävitys oli pysäyttävä, ja mieleeni nousi ajatus sekasortoisesta hautausmaasta.
Tuijotin vuorenrinteen kaljua kaistaletta ja tunsin outoa surua, kunnes silmiini osuivat pienet, violettina hehkuvat kukkaset, jotka pontevasti punnersivat esiin sortuneen puunrungon alta. Hetkeksi palasin mielessäni toiseen vastaavaan näkyyn hyvin erilaisessa ympäristössä; metsäpalon tuhoalueelle Mount Merulla Tansaniassa (lue siitä täällä: Salainen paikka taivaan ja maan rajalla – Mount Merun huiputus). Kuinka lohdullista onkaan elämän sitkeys – ja kuinka pienistä asioista sen suuri kauneus syntyy!

Viimeksi lunta ei näkynyt ennen jäätikköalueita yli 3000 metrissä. Nyt lumiläikkiä oli jo metsässä ja lumiraja vain joitakin kymmeniä metrejä puurajan yläpuolella. Marco ohjasi meidät suoraan rinnettä ylös. Tahti hidastui välittömästi. Lumi oli sohjoista ja syvää. Kuin kiusallaan se imaisi nalkkiin vuorotellen vaellussauvani ja saappaani ja irrotti otteensa vasta kunnon taistelun jälkeen.

– Siksak-kiemurtelu ei oikein auta tässä lumessa. Se vain pidentää matkaa ja uuvuttaa, Marco sanoi kuin vastauksena ajatuksissani pyörähtäneeseen kysymykseen siitä, miksi emme noudattaneet polun kiemurtelua, vaan tahkosimme rinnettä suoraan ylös. Muistutin siis itseäni oman tahdin säilyttämisestä ja vakautin askeleeni rauhalliseen tempoon edes yrittämättä pysyä rivakan oppaamme vauhdikkaassa askelluksessa.

“Sherpa style” sateessa

Hieman ennen majaa alkoi sataa. Viime kertainen kukkaketomainen näkymä oli poissa. Sen sijaan majan ympäristön maisema oli mustavalkoinen ja kurainen – suorastaan vihamielinen. Vuorten huiput törröttivät kohti kalpeaa taivasta uhmakkaina ja synkät pilvet roikkuivat niiden rinteiden välissä uhmakkaan matalalla.

Chabodin maja (2750 m) oli uusia aurinkopaneeleita lukuunottamatta entisensä. Majaa 1980-luvun alusta pyörittänyt omistajapariskunta oli myös tuttu, mutta ruokasalissa oli hiljaista. Ripustimme varusteet kuivumaan, söimme lounasta ja aloimme valmistautua seuraavan päivän huiputusyritykseen yrittäen olla välittämättä ulkoa kuuluvasta sateen kuminasta.

– Meidän pitää lähteä aikaisin. Lunta on niin paljon, että se tulee hidastamaan meitä. Meillä on vain lyhyt aikaikkuna, jossa yrittää huipulle, Marco ohjeisti.

Iltapäivän torkuimme, pakkasimme ja vaeltelimme majan käytävillä toivoen sateen loppuvan. Iltaan mennessä sää tyyntyikin, ja päivällisen jälkeen noin kello 20 kömmin jännittyneenä sänkyyn nukkuakseni mahdollisimman pitkään ja kerätäkseni voimia edessä olevaan koetukseen.

Unessa kahlasin joessa ylävuoristokengissä. Ne hiersivät ja hölskyivät täynnä vettä ja kiviä. Oli pimeää ja minua väsytti, mutta tempovasta virrasta johtuen lepääminen ei onnistunut. Olin helpottunut, kun herätyskello pirisi kello 3.40 merkkinä siitä, että oli tullut aika lähteä.

Harjanteen “sinisellä” puolella ihailemassa, kun aamuaurinko suukottelee vuorten huippuja

5.6.2018: Gran Paradison huippu kutsuu!

Olin nukkunut syvää unta, mutta olo oli tahmea. Tavarat putoilivat käsistä, ja unohdin jatkuvasti, mitä olin tekemässä. Tämä ei mielestäni ole tyypillistä minulle, kun ollaan lähdössä huiputusyritykseen. Ensimmäistä kertaa olin viimeisenä lähtövalmiina majan edessä. Aamuöinen vuorimaisema täytti mielen keskittyneellä odotuksella ja olo alkoi tuntua tutulta. Ihanaa!

Koska lumiraja oli nyt reippaasti majan alapuolella, kiinnitimme jääraudat heti lähtiäisiksi. Lumikengät jätimme Marcon viime hetken päätöksestä majan varustehuoneeseen. Vähemmän kannettavaa.

Vaellus alkoi aamuvarhaisen hämärässä yli lumikenttien ja harjanteiden.
Oli niin valoisaa, että ensimmäistä kertaa en huiputukseen lähtiessäni sytyttänyt ollenkaan otsalamppuani. Sää oli viilentynyt yöllä pakkaslukemiin, ja vaikka nyt ilma alkoi jo hiljalleen lämmetä, lumi oli vielä jäässä, mikä teki sen pinnalla liikkumisesta jääraudoilla mukavaa.
Tallasimme tyytyväisinä aamun sinessä ja naureskelimme, että päivällä palatessa ollaan kyllä pulassa: nyt hanki oli suhteellisen kantavaa ja vain silloin tällöin jalka holahti kinoksesta läpi, mutta kunhan lumi pehmenisi, olisimme reisiä myöten hangessa.
Reittivalinnat olivat edelleen suoria polkuja ylöspäin, eikä vanhasta kunnon sik-sakista ollut tietoakaan. Vitsailin Marcolle jyrkemmässä kohdassa puhistessani, että paluumatkallahan me voisimme kieriä takaisin?

– Mene sinä ensin. Minä katson, kuinka se sujuu ja päätän vasta sitten, Marco virnisteli takaisin.

Olin taas lähtiessä kamppaillut ylävuoristokenkieni nauhoitusten kanssa, ja vasen jalkaterä tuntui pistelevän ja muuttuvan sitten tunnottomaksi. Säädin naruja pariinkin otteeseen, sillä tiesin tunnottomuuden ennen pitkää muuttuvan kivuksi. Baruntse-kenkäni ovat kyllä minulle hiukan mysteeri. Toisinaan, kun saan nauhoituksen täsmälleen oikein, kengillä on hyvä kiivetä (kun jättää huomiotta, että ne ovat todella raskaat verrattuna uudempiin kiipeilykenkämalleihin). Mutta silloin kun en saa nauhoitusta juuri kohdilleen, ne ovat hiukan murheenkryyni.

Aamuaurinko viipyi mukavan kauan harjanteen takana, ja lumi pysyi helppokulkuisena. Kun nousimme harjanteelle ja ylitimme auringon lumeen piirtämän rajan valoisalle puolelle, maisema salpasi hengen.

(video: Heikki)

Ensimmäisellä aurinkoisella harjanteella istuimme tauolla, nakkelimme eväistämme murusia paikalle kerjuumielellä lentäneelle linnulle ja iloitsimme edessämme näkyvästi kauneudesta. Vuorituuli vihelsi jäisen reunan yli sukeltaessaan, mutta auringon lämpimät sormet hivelivät niskaa – niinkin kuumasti, että oli aika lisätä toinenkin kerros aurinkorasvaa.

Matka jatkui melkein suoraa linjaa seuraavan pitkän jäätikköalueen halki. Onneksi jyrkimmissä kohdissa käännyimme siksakkaamaan. Yllättävän paljon suorat kiipeilylinjat lisäävät kulun rasittavuutta. Ja nyt lumi alkoi olla sen verran pehmeää, että mieleen hiipi aavistus, mitä edessä olisi.

3700 vertikaalimetrin tietämillä olimme edelleen edenneet hyvää vauhtia. Mutta nyt lumi muuttui pehmeäksi, ja jyrkällä rinteellä tuntui kuin jokaisesta askeleesta olisi valunut puolet takaisinpäin. Hanki imaisi aina välillä vaellussauvan, hakun tai kengän tahmeaan kitaansa. Hengästyessäni huomasin kehossani korkeuden vaikutuksen, jota en ollut kokenut kuin Kilimanjarolla viimeisenä yönä 4600 metrin korkeudessa: tunne kuin yksi hengenveto ei riittäisi vetämään tarpeeksi ilmaa keuhkoihin. Se teki hengityksestä haukkovaa. Samaan aikaan lihaksissa alkoi tuntua hapen vähyys, kuin voima valuisi kenkiin ja saisi ne painamaan jatkuvasti enemmän.

Pikkuhiljaa sitä kai alkaa oppia ymmärtämään, ainakin joskus, mikä johtuu mistäkin. Ensin ihmettelin, olenko muka näin huonossa kunnossa. Emmehän olleet vielä edes 4000 metrissä! Ehdin jo analysoida kevätkauden harjoitteluani kriittisesti, kunnes hetken kuluttua muistin, että se on ystävämme korkeus, joka imee voimia ja huijaa mielen luulemaan kaikenlaista.
Todellinen akklimatisoituminen ottaa monta päivää. Nyt olimme tulleet suoraan vuorelle, ja takana oli vain yksi yö 2750 metrin korkeudessa. Käytännössä sopeutumista ei siis ollut juurikaan tapahtunut. Asian tunnistaminen helpotti huolestumista. Etsin itselleni sopivan tahdin ja pyysin pariin otteeseen hengitystaukoa, kun meno alkoi tuntua liian tiukalta. Myös takanani kiipeävän Heikin hengitys kuulosti paikotellen raskaalta ja jälkikäteen hän totesi, että pyytämäni parin minuutin pysähdykset tulivat todella tarpeeseen hänellekin.

Viimein pääsimme huippuharjanteelle, josta tuli hiukan mieleeni Monte Rosan huipulle johtava kapea, pitkä jyrkänne pitkine pudotuksineen. Aurinko sukelsi piiloon, ja harmaat pilvet valtasivat maiseman. Näkyvyys huononi nopeasti, ja tuuli vinkui. Nyt eteneminen lyhyessä köysistössä oli niin jännittävää ja maisemat molemmin puolin vuorta – jopa pilviverhon takaa – niin pysäyttävät, että ehkäpä unohdin kokonaan hengittää! Tai ainakin korkeuden vaikutus tuntui aika pieneltä harmilta siihen nähden, missä olin juuri sillä hetkellä. Onnellisena käännyin hymyilemään Heikille, joka vastasi minulle täydellä hammasrivistöllä.

Viimeinen pätkä huipulle oli kivikkokiipeilyosuus kapeaa reunamaa pitkin.

(video: Heikki)

Ja sitten, siinä se oli: Madonna-patsas, jonka tapaamisesta olin haaveillut kauan! Kuin ystävällisyyttään taivas raotti pilviverhoaan hetkeksi. Vaikka selkeää kesti niin pienen tovin, ettemme ehtineet maisemia kuvata, saimme kuitenkin nähdä väläyksen täydellistä vuoristo-panoramaa!

Gran Paradison “virallinen” huiputuskuvamme: 5.6.2018 klo 10

Pienellä huipulla oli muutama ryhmä samanaikaisesti, joten tilaa juhlimiselle ei ollut. Itse asiassa emme edes ehtineet saada valokuvaa, jossa koko kiipeilytiimi olisi Madonnan edessä. Sää näytti nopeasti huonontuvan, joten käännyimme takaisin oltuamme huipulla vain pienen hetken. Mutta suurin huippujuhla tapahtuukin mielen sisällä, kun ilo pulppuaa suonissa ja mieli on raikas ja puhtaan onnellinen. 

#meandmadonna

Paluumatka alkoi huonossa näkyvyydessäkin vauhdikkaasti. Lumihanki oli muhjaantunut reiteen asti ulottuvaksi liukkaaksi tahmaksi, jossa liukastelimme jyrkkää rinnettä alas. Vähän väliä hanki imaisi kengän syvälle niin tiukkaan otteeseen, että pari kertaa jouduin kiskomaan jalkaani irti jäähakun avulla. Vaikka jääraudoissamme on lumen tarttumista estävä elementti, tämä tahma takertui rautoihin niin, että muutaman askeleen välein ne piti puhdistaa jäähakulla, jotta ne eivät muuttuisi vaarallisiksi.

Hetken harmittelin, että lumikengät jätettiin mökille. Mutta sitten näin samaa tahtia kanssamme kulkevan kolmen hengen brittitiimin kompuroivan rinnettä alas. Heidän ongelmansa ei ollut hangen upottavuus, mutta rinteen jyrkkyys yhdistettynä lumikenkätekniikan puutteeseen teki heidän etenemisestään yhtä hidasta ja tuskaista. Suo siellä, vetelä täällä siis.

Huippuharjanteella saapuivat pilvet

Aika kului hitaasti, ja turhautuminen kasvoi. Pilvet syöksivät niskaamme vesisateen, joka muutti lumen vieläkin raskaammaksi loskaksi, jossa tarvoimme reisiä myöten. Keskellä kulkevana tunsin suurta tuskastumista köysistössä kulkemiseen: muutaman askeleen välein horjahdin tai liukastuin johonkin suuntaan. Samaan aikaan Heikki takanani ja Marco edessäni horjuivat ja kompastelivat samalla tavalla kuin minäkin, yleensä tietenkin eri suuntiin. Seurauksena lyhyt köysi tempoi ja repi minua jatkuvasti suunnasta toiseen. Pysyin pystyssä hädin tuskin kahta askelta. Kompuroidessa koko päivän aristanut vasen jalka vääntyili ja lähetti kipuaaltoja pitkin säärtä.

Oppaamme Marcon ääneen ilmestyi ärtynyt sävy, kun hän ässähteli meille käskyjä. Minulle oppaan auktoriteetti on ehdoton, ja nyt olin ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa pidättelin itseäni, etten ärähtänyt Marcolle takaisin. Vaistosin myös Heikin turhautumisen tilanteeseen, mutta hän purki tunnettaan paljon omaa hiljaisuuteen vaipumistani hauskemmalla tavalla: kuulin hänen lauleskelevan lempikappaleitaan kaatuilunsa lomassa. Voi kuinka ihailin hänen mielenhallintaansa!

En ole tästä ylpeä, mutta myönnän, etten kyennyt läheskään samaan: kuljin hiljaa ja purin huulta – paikotellen salaa ajatuksissani lapsellisesti uhittelin Marcolle ja keksin omasta mielestäni nokkelia vastalasautuksia hänen teräväsävyiseen käskytykseensä. Onneksi tajusin niellä kiukkuni ja kanavoida sen rinteestä selviämiseen.

Brittiköysistössäkin näkyi olevan henkistä taistoa, ja miehistä toinen teki yhdessä vaiheessa täydellisen stopin: kesken askeleen hän vain istui hankeen ja ilmoitti runsaan kirosanatulvan saattelemana vihaavansa lumikenkiä ja ettei astuisi enää askeltakaan. Tovin kuluttua opas sai kuitenkin tiiminsä taas liikkeelle, ja tulisimme myöhemmin nauramaan porukalla tuolle mielenosoitukselle.

Lopulta saavuimme alueelle, jolla köydet saattoi irroittaa. Kun muun tiimin tempoilut eivät enää minua kiskoneet, pystyin keskittymään siihen, että omalla kehollani joustin epävakaalla ja -luotettavalla alustalla. Kaatuilu väheni selkeästi, ja vaikka loppumatkalla jalka nousi jo aika uupuneesti, mieliala koheni heti sata pykälää. Alkoi jo vähän naurattaakin. Mahdoimme me olla tyylikäs näky kaatuillessamme rinnettä alas tuntikausia!

Majalle saapuessamme vuoren sää teki taas täyskäännöksen, ja aurinko kurkisti esiin. Kymmenen tunnin huiputuspäivän menomatka meni hidastavista olosuhteista huolimatta ennustetussa kuudessa tunnissa. Yleensä laskeutumiseen arvioidaan noin 1/3–1/2 nousuajasta, mutta nyt hoipertelu oli syönyt reilusti ylimääräistä aikaa. Mutta nyt työ oli tehty!

Majan emäntä seisoi meitä verannalla vastassa, onnitteli suorituksesta ja taivasteli, ettei ole yli 35 vuoden Chabod-aikanaan nähnyt vastaavaa lumimäärää.
Sen verran uupuneita olimme, että vasta päiväunien jälkeen olimme valmiita juhlistamaan huiputusta. Päivällisellä kuuntelimme taas vesisadetta ja kohotimme maljan onnistuneelle huiputukselle. Tovin kamppailin väsymystä vastaan, mutta sitten kaaduin sänkyyn sateen säestämänä, ja edes yön yli jatkuneen hengen haukkomisen häiritsemättä nukuin kuin tukki seuraavaan aamuun.

Chabodin maja yhä talvikauden maisemassa

Haltille aavejahtiin! – myyttien erämaa odottaa vaeltajaa

Ennen Mont Blancille lähtöä edessä on toisenlainen seikkailu: vaellamme Timon kanssa Halti-tunturille. Käsivarressa, Norjan rajalla sijaitsevalla Haltilla on Suomen korkein kohta 1323,6 m. Itse huippu, jonne tietysti halajamme, on Norjan puolella 1328 metrin korkeudessa.

Vaelluksen suunnittelu on vielä kesken, mutta luultavasti etenemme perinteistä Kalottireittiä mukaillen. Tutkimiemme matkakertomusten ja oppaiden mukaan vaeltajat taittavat noin 55 kilometrin matkan yleensä 4–5 päivässä. Maasto on paikoitellen hiukan haastavaa ja sääolosuhteet arvaamattomat, joten oppaat suosittelevat, ettei matkaan lähdetä liian tiukalla aikataululla.

Keskiyön tikkupulla vaeltajan polulla pitää, minut ainakin.
Kuva: Timo V.

Tärkeintä on nauttia vaelluksen elämyksestä, ja siksi emme halua pitää kiirettä. Minulle pitää luultavasti hankkia jonkinlaiset suitset, jotta Timo voi aina pidätellä kuolaimista, jos alan paahtaa eteenpäin liian suurella innolla. Suunnittelimme varaavamme reissuun kuusi päivää, jotta voimme rauhassa poikkeilla matkan varrella mielenkiintoisissa paikoissa kuten Pitsuskönkään vesiputous, Meekonlaakso ja Saivaara. Tietysti meitä kiinnostavat myös muut alueella olevat tunturit, joita voisi käydä huiputtamassa. Eräs vaihtoehto on paluumatka eri reittiä. Mutta kerron lisää, kun suunnitelmat selkiytyvät.

Käsivarren pohjoisin tunturiseutu on karua maisemaa. Kivikkoa ja kalliota silmänkantamattomiin. Matka kohti Haltia on lievää nousua. Sää on usein tuulinen. Toukokuussa siellä on vielä täysi talvi, ja kesäkuussa sulava hanki ei kanna vaeltajaa. Juhannuksesta alkaa räkkä eli verta imevien itikoiden joukkoesiintymä, joka tekee matkaajan oloista todella ikävät.
Niin määritimme matkamme ajankohdaksi elokuun alun. Voi olla, että itikoista on kiusaa vielä silloinkin, mutta toivomme pahimman räkän olevan ohi. Luultavasti vielä parempi aika olisi elokuun lopulla… mutta silloin minä olen jo Alpeilla.

Otamme Halti-vaellukselle teltan mukaan ja mahdollisesti osan öistä hyödynnämme erätupia. Puuraja on jäänyt kauas taa eli nuotiohommista ei ole toivoa. Jos vaikka sää on huono, voi olla oikein hyvä päästä välillä laakeasta kivikosta neljän seinän sisään.

Minua kiehtoo pohjoisen erämaa suuresti. Joskus kauan sitten olen vaeltanut Saariselällä, mutta muuten vaellukseni ovat suuntautuneet etelämmäs. Nyt matkaamme suoraan pohjoisimpaan Lappiin, jylhiin maisemiin, joissa saamme taas muistutuksen omasta pienuudestamme ja luonnon mahtavuudesta.

Kun olin lapsi, luin tuhansia sivuja Kreikan ja Rooman mytologiaa, Kalevalaa ja vaikka mitä vanhoja tarustoja. Ei siis ihme, että minua kiehtovat myös Lapin tarusto ja legendat. Haltiin mystiikkaa liittyykin paljon, koska alue saamelaisille pyhää tunturialuetta, jossa on paljon seitoja eli pyhiä palvontapaikkoja. Olen jo löytänyt hienoja ja jännittäviä tarinoita, vaikka olen vasta ihan pikkuisen tutkinut tulevan kohteemme taustoja.

Vaelluskumppanini viime syksynä
viikonloppuretkellä

Erityisesti mieltäni hivelee tarina (Tarujen tunturit, Asko Kaikusalo), jossa Halti oli muinaisen jättäläisheimon päällikkö. Tarinassa jättiläiset kokoontuvat tanssimaan Saana-jättiläisen häitä Malla-neidon kanssa. Mustasukkaisuusdraaman johdosta juhlimaan saapuneet jättiläiset päätyvät kesken häiden taistelemaan toisiaan vastaan. Taistelun tiimellyksessä he vahingossa vapauttavat taian, joka aiheuttaa jäävyöryn. Jäävyöry hautaa jättiläiset alleen ja jähmettää heidät. Morsiamen ja hänen äitinsä kyynelistä syntyy Kilpisjärvi. Tarina elää vieläkin, sillä häävieraiden vaatteiden riekaleet ilmestyvät joka syksy ruskan väriloiston muodossa muistuttamaan meitä muinaisesta tragediasta. Hui, miten ihanan kamalan romanttista!

Sitten ovat kummitustarinat. Eräs paikka, jonne haluamme mennä, Porojärven laaksoon vuonna 1937 rakennettu Jogasjärven autiotupa, lempinimeltään Maahistupa, jossa kerrotaan kummittelevan.

Vanhan tarinan mukaan sota-aikana tuvalla menehtyi Norjasta paennut sotakarkuri. Pari päivää myöhemmin tuvalle saapui pari muuta sotakarkuria, jotka löysivät menehtyneen miehen. Koska olosuhteet olivat hirvittävät ja miehet menehtymäisillään, he pelastivat omat henkensä syömällä kuolleen sotakarkurin lihaa ennen tämän ruumiin hautaamista.
Menehtynyt, osittain syödyksi tullut vankikarkuri ei saanut rauhaa vaan kummittelee edelleen tuvalla maahisen muodossa. Öisin tuvalla on kuultu miehen voihketta.

Aution Maahistuvan vanhoissa vieraskirjamerkinnöissä vilisee havaintoja menninkäisestä, mutta nyt modernimpana aikana nämä merkinnät ovat vähentyneet. Ehkäpä sotakarkuri on viimein saanut rauhan…tai sitten se odottaa meitä…

No siis tietenkin meidän pitää mennä katsomaan, tapaammeko maahisen! Virallisesti en usko kummituksiin. Mutta rakastan tarinoita, ja minulla on vilkas mielikuvitus ja ehkä siksi pikkuinen taipumusta taikauskoon, (ainakin silloin, kun olen sellaisella tuulella).
Kyllä Timoa ja minua nauratti, kun fiilistelimme yöpymistä aavetuvalla. Jos vaikka sattuisi hiukankin tuulisempi yö, voin kuvitella itseni peura-ajovaloissa-ilmeellä, kyyhöttämässä pimeän tuvan nurkassa kyyneleitä nieleskellen ja kuolleen miehen voihketta kuulostellen!

Uskon, että vaellus antaa tilaisuuden paitsi nauttia upeasta luonnosta myös heittäytyä mukaan sen tarinoihin. Erämaassa eivät kännykät kuulu. Olen jo kaupoissa katsellut ja etsinyt sitä tärkeintä vaellusvarustettani: pientä muistikirjaa ja kynää, joilla saan kirjattua ylös matkatarinamme. Kotiin päästyämme lupaan tallentaa senkin matkakertomuksen tänne ja kertoa, kohtasimmeko aaveita, ja miltä tuntui vaeltaa jähmettyneen jättiläisen harteilla.

P.s.  Jos olet käynyt Haltilla, kerro ihmeessä kokemuksiasi ja anna suosituksia paikoista, reitistä, varusteista ja niin edelleen. Ja vinkit hyvistä tarinalähteistä ovat myös tervetulleita!

Halti Kartta

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén