Category: vuorenvalloitus Page 2 of 22

Kiitos maitohapoista! – ja matka jatkuu

Alpeilta paluusta on nyt ehtinyt kulua lähes kaksi kuukautta. Riehaantunut onnistumisen ilo on tyyntynyt ja koteloitunut sydämeen voimavaraksi, josta ammennan jaksamista arkeen ja motivaatiota treeniin kohti seuraavaa haastetta.

Hengityksen tasausta satumaisissa maisemissa
Kuva: Fabrizio

Kuten jokainen kiipeilymatka, antoi tämäkin paljon ajateltavaa ja opetti uusia asioita itsestäni ja vuorista. Olisin toivonut ehtiväni kirjata nuo opit ylös tuoreeltaan, ennen kuin ne saavat muistojen kultareunat. Silloin niistä olisi eniten hyötyä – niin ainakin uskon. Mutta kuinka aika onkaan juossut tänä kesänä! Niinpä istun tässä vasta nyt. Ja saanpahan syyn palata polveileviin muistiinpanoihini ja elää uudelleen monia tunteita pursuavia hetkiä.
Muistiinpanoista puheenollen: vuorilla kirjoitetut muistiinpanot ovat varsinaista koodikieltä. Kirjoitusvirheitä viliseviä, puutteellisia lauseita. Välillä vain yksittäisiä sanoja. Ehkäpä suora lainaus jonkun hauskasta tai opettavaisesta kommentista. Paikkojen nimiä kirjoitettuna kuten olen ne kuullut lausuttavan – välillä on ihan mahdotonta löytää oikeaa nimeä jälkikäteen, niin väärin olen kuullut. Joskus sanatkin on kiireessä lyhennetty niin, että vaatii itseltänikin pitkän tovin pohdintaa ja paluuta muistoissa tilanteeseen, josta arvelen olevan kyse, ennen kuin ne paljastavat viestin, jonka olen niihin itseäni varten piilottanut. Vuorimuistiinpanot ovat kuin pieniä peilin sirpaleita: Yksittäisinä ne heijastavat vain niin pienen osan kuvasta, ettei siitä kokonaisuus hahmotu. Mutta kun ne asettaa lähekkäin ja antaa muistojen piirtää välistä puuttuvat kohdat, alkaa maalautua maisema, jonka yritän parhaani mukaan näille riveille tallentaa.

Gran Paradiso minuutissa:

Mutta takaisin aiheeseeni: mitä Mont Blanc ja Gran Paradiso opettivat minulle tällä kertaa?

Oppaamme Marco lausui ensimmäisenä yhteisenä kiipeilypäivänämme sanat, jotka haluan säilyttää muistissani aina:
“Mitä tahansa teet vuorilla, pysy aina tietoisena kaikesta mitä teet. Jokainen askel ja valinta on yhtä kriittinen.”

Onnettomuudet tapahtuvat väsyneenä. Väärät valinnat tehdään, kun huomio herpaantuu tai kun kunnianhimo sokaisee. Pienellä erehdyksellä voi olla massiiviset seuraamukset. Hyvä ohje elämään muutenkin kuin vuorilla.

Mont Blancin mammuttimainen huippupäivä vakuutti minut siitä, että kestävyyteni riittäisi myös Elbrusin rinteellä. Toki aina paremmaksi voi – ja pitää – tulla. Uudenlainen treeni on muuttanut kehoni muotoa; lihakset ovat pienemmät kuin ennen. Se huoletti minua ennakkoon, sillä pelkäsin menettäneeni jotain. Mutta ilmeisesti se on todellakin uskottava, että toisenlainen harjoittelutapa on muokannut lihaksistoa koon sijaan kestävämmäksi. Eivätkös oikeatkin kestävyysurheilijat usein ole  vähän sellaisia “kuivan kesän oravia”?

Viimeiset kilometrit huipulle

Mitä enemmän kiipeän, sitä enemmän huomioni kiinnittyy kehon sopeutumiseen ylävuoriston vähähappiseen ilmaan. Akklimatisoitumisen merkitys oli taas läksyistä eräs keskeisimpiä, eikä pelkästään fyysisestä näkökulmasta. Nimittäin kun fyysinen rasitus vie kehon mammuttimaisen matkan verran epämukavuusalueen puolelle, saavat mielen syövereistä nousevat epäuskon ja epävarmuuden tunteet uskomattoman paljon pahaa aikaiseksi.
Aiemmat sairastumiset Kilimanjarolla ja Elbrusilla olivat jättäneet uskonpuutteen siemenen itämään mieleni multaan. Luulin sen jo pois nyhtäneeni, mutta Mont Blancilla ylärinteen lumilla, nousun raskaimmilla hetkillä sain huomata, että sen juuret olivat kuin voikukalla: sitkeät ja syvällä.
Onneksi salainen aseeni, jästipäisyys, auttoi tälläkin kertaa.
Ennen seuraavaa nousua tulen käymään itseni kanssa tämänkertaista syvempää henkistä valmistautumista, jotta minulla on vastaukset valmiina, kun heikkouden möröt kuiskivat korvaani.

Paluumatkalla: Gouterin majan lähestyminen ylhäältä käsin.

Enää en oleta oppaan huolehtivan jaksamisestani. Tästä olen puhunut ennenkin, mutta tositilanteessa se tuppaa helposti unohtumaan.
Olen saanut kiivetä suomalaisten ja keskieurooppalaisten oppaiden lisäksi myös afrikkalaisten ja venäläisten oppaiden kanssa. Kotiseudun kulttuuri heijastuu aina vahvasti oppaan toimintaan, mutta lähes kaikki kanssani kiivenneet oppaat ovat olleet oikein mukavia ja ammattitaitoisia. En tiedä, johtuuko se siitä ystävällisyydestä, mutta jostain syystä minulla on ollut aika vahva ja tiukkaan juurtunut oletus siitä, että oppaat lukevat minusta (tai ehkä jopa ajatuksistani) kulloisenkin suorituskykyni ja vointini sekä säätävät omaa toimintaansa sen mukaan.
Toki hyvä opas seuraa myös asiakkaan jaksamista ja huolehtii tietenkin hänen turvallisuudestaan, mutta kyllä minun itseni pitää ottaa vastuu siitä, että osaan kertoa, mikä tahti sopii minulle ja milloin tarvitsen lepoa. Kuulostaa ehkä vähän hassulta. Mutta minulla on näköjään kestänyt hyvä tovi sisäistää tuo asia. Ehkä se johtuu kilpailuvietistä tai halukkuudesta näyttää kykynsä. Niinkuin lapsi halkaisee huulensa esitellessään akrobatiataitojaan lastentarhan opettajalle, minä kompuroin yrittäessäni todistaa, että “ei tunnu missään”.

Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, taitaa se olla myös vähän “tyttö-asia”. Useimmiten olen tiimin ainoa nainen ja se nostaa kummasti kynnystä olla ensimmäisenä pyytämässä taukoa.

Mutta ollaanpa sitä tyttöjä tai poikia, kylmäpäitä tai kuumakalleja, vakuutuin taas entisestään siitä, että kaikille paras oppi on ohje, jota oppaat tämän tästä huikkasivat meille Kilimanjaron rinteellä: Polepole! (swahilia ja tarkoittaa “Hitaasti!”). Vuorilla aikaa ei kannata mitata minuuteilla, eikä voimia nopeudella.

Senkin olen oppinut, että haluan kiivetä samassa köydessä kiipeilyparini kanssa. Vaikka sanaakaan ei vaihdettaisi, kannustus ja rohkaisu virtaavat köyttä pitkin välillämme joka askeleella. Ja vaikka tiimihenki elää vahvana isommallakin etäisyydellä, haluan olla aina ensimmäisenä kuulemassa, kun aamuauringon hyväillessä valkoisia rinteitä Heikki purskahtaa laulamaan silkasta ilosta.

Mont Blanc minuutissa:

Näinpä taas vähän viisaampana käännän katseen eteenpäin. Mitä seuraavaksi tapahtuu?

Joskus (tai kiipeilyn ollessa kyseessä, parempi sana taitaisi olla “usein”) suunnitelmat eivät toteudu odotetulla tavalla. Vuoret pysyvät, mutta välillä ne antavat odottaa itseään: innolla odotettu paluu Elbrusille siirtyy ensi vuoteen. Viime hetken muutokseen ei liity suurempaa dramatiikkaa, vaan suunnitelman siirtymisen taustalla on töihin liittyviä syitä.  Teimme Heikin kanssa päätöksen siirrosta harkiten, ja lohdutan itseäni sillä, että uuden matkan varaukset ensi vuodelle on jo tehty.

Syksyn alun kuukaudet ovatkin nyt täynnä hiukan toisenlaisia vuoria, joita rakastan niitäkin. Harjoittelu ja valmistautuminen seuraaviin kiipeilyhaasteisiin tietenkin jatkuu – siten saan pidettyä vuoret lähellä silloinkin, kun seuraavat suunnitelmat eivät ole ihan selkeinä. Lenkkipolkuja kulutetaan tennareilla ja pyöränkumeilla, ja syksyn mittaan treeniohjelmaa taas jatkojalostetaan.

Ja jotta vuorille pääsyyn ei menisi liian pitkää aikaa, olemme jo luonnostelleet uusia suunnitelmia Elbrusia odotellessa. Mitään ei kuitenkaan vielä ole lukittu, joten jätän aiheen vielä hetkeksi mystisyyden verhon taakse. Lupaan kertoa heti, kun asioita lukitaan.

On hyvä päättää tämä pohdiskelu ja nostattaa tunnelmaa hiukan tylsän uutisen jälkeen tärkeimmällä opilla, jonka olen vuorilla ammentanut: Tee mitä rakastat. Ja kun teet, arvosta jokaista hetkeä. Se ei tarkoita, että aina riemastuttaa. Hetken arvostaminen tarkoittaa läsnäoloa. Silloin voi huomata perhosen lumihangella, ja tuntea kiitollisuutta siitä, jos löytää sääristään edes yhden lihaksen, joka ei – vielä – ole maitohappojen korventama. Sillä suurimmatkin vuoret valloitetaan askel kerrallaan!

Huippujuhlan tunnelmaa, vasemmalta oikealle: Marco, minä, Fabrizio ja Heikki

P.s. Matkan varrella olen tullut huomaamaan, että hyvät vuoriopaskontaktit ovat kullanarvoisia. Maanmainioiden oppaidemme Marcon ja Fabrizion luvalla tipautan tähän heidän yhteystietonsa, jos vaikka joskus kaipaat vuoristo-opasta Alpeille, Dolomiiteille tai Strombolille:
Marco Kulot: marco.kulot@gmail.com
Fabrizio Della Rossa: fabrizio@discoverydolomites.com

Videot blogissa ovat kiipeilyparini Heikin.

Matka kohti Mount Elbrusia alkaa!

Upotin kasvot tyttären hiuksiin ja yritin huomaamattomasti nuuhkia mansikkashampoon tuoksuisista hiuksista mahdollisimman suuren varaston tuleville päiville. Tytärtä eivät enää nykyään äidin vuoriseikkailut jännitä, mikä on huojentavaa. Silti minulle eron hetki ei ole yhtään helpompi. Tälläkään kertaa en pienen selän kadottua näköpiiristä välttynyt kyyneliltä ja ne maistuivat yhtä kitkeriltä kuin edellisinäkin vuosina.
Mutta annoin niille luvan tulla, ja hetken kuluttua tuntui kuin raikas tuulahdus olisi pyyhkäissyt lohduttavasti poskeani. Olisin voinut vaikka vannoa sen tuoksuneen vuori-ilmalta, mutta avatessani silmät olin yhä eteisessä.

Matkavalmisteluiden viimeiset päivät ovat olleet uskomattoman hektisiä. Kuin koko maailma pitäisi saada valmiiksi ennen lähtöä. Olen tuskin ehtinyt nukkua. Vaikka arjen kiire tuntuu valuvan aivan lähtöä edeltäviin hetkiin asti, on ihanaa huomata, että väistämättömästi tuttu tunne alkaa vyöryä esiin.

Toissayönä istuimme kiipeilyparini Heikin kanssa keskellä eteisen lattiaa valtavan varustekasan keskellä ja ihmettelimme, kuinka saisimme ne mahtumaan laukkuihin. Pakkaustohinan keskellä tunsin syvää iloa noiden tuttujen esineiden näkemisestä. Silitin hakun terää, oikaisin kierteellä olevat valjaat, kiedoin remmit melkein hellästi jäärautojen rungon ympärille.

– Be safe! toivottivat työkaverit seuraavana päivänä työpäivän päättyessä, kun astelin ulos toimistolta. Rappukäytävässä minun oli pakko päästää pieni ilon äännähdys, koska tunsin lähtötunnelman alkavan virrata vereeni.

Vielä illalla tuli tieto, että Aeroflot on perunut lentomme, ja lähtöaika meni uusiksi. Tuntuu kuin kiipeilyreissuihin liittyisi olennaisesti se, että suunnitelmat muuttuvat jatkuvasti ja jopa lentoaikataulut noudattavat tuota sääntöä. Suorastaan kotoisaa.

Hämärtyvässä alkukesän illassa istuin kaikessa rauhassa tekemättä mitään.
Minä rakastan tätä hetkeä. On aika jättää hetkeksi kaikki. Lähteä vuorille.

Sininen hetki Monte Rosalla 2015

Mountain is calling and I must go.

Oletko valmis?

Olen vähän levoton sielu. Ollut kai aina. Mieleni lepää liikkeessä. Oven karmit ovat aina sentin liian kapeat.

Olen löytänyt paikan, jossa tie ei koskaan ole liian lyhyt. Kaikki muu jää kauas. Vain sillä hetkellä on merkitystä. Se on rauhoittavaa. Vapaus.

Aamu Dôme du Goûterilla (4304 m),
 taustalla Bionnassayn kapea harjanne

Joko voidaan taas mennä?

Huh! Kuin olisin istunut teippi suun edessä. Kirjoittaminen on tapani analysoida asioita, painaa ne muistiin ja elää uudelleen. Kun kirjoitan, puhun reissukumppanilleni – eli sinulle – ja näen asiat elokuvana pääni sisällä. Kirjoittaminen on tärkeä osa seikkailua. Eli jos en kirjoita, myös seikkailu on tauolla.

Viime vuonna meni pari kuukautta Monte Rosaa sulatellessa. Tietoisesti keskityin muihin asioihin. Samaan aikaan minussa kypsyi ymmärrys. Viikkojen kuluessa oivalsin, että jokin oli muuttunut, luultavasti pysyvästi, ja tulisin aina kaipaamaan vuorille.

Olin suunnitellut, että tänäkin syksynä olisin hetken ajattelematta vuoria tai niille kiipeämistä. Tekisin ihan muuta.

Mutta eihän siitä mitään tullut.
Ensimmäisen viikon Mont Blancilta paluun jälkeen asetuin takaisin arkeen, pidin taukoa treenistä ja lepäsin. Huolsin kiipeilyvarusteet ja haikeutta tuntien pakkasin ne kaappiin.

Seuraavalla viikolla aloin treenailla kevyesti. Tuntui hyvältä päästä taas liikkumaan, ja Mont Blancilla telotun varpaan tulehduskin taipui antibiooteilla. Yritin keskittyä muuhun, mutta yhä uudelleen löysin itseni selaamasta nettiä ja tutkimasta vuoria.
Ennen kiipeilykohteen päättämistä koko maailma on avoin. Se on mahtava tunne. Mutta samalla tavoitteen puuttuminen aiheuttaa levottomuutta, kuin muurahaisia ihon alla.

Niin minä surffasin vuoria, salaa itseltäni muka. Se oli jännittävää ja synnytti ihanan ripauksen syyllisyyttä. Kuin olisi vahingossa päätynyt ikkunaostoksille verkkokauppaan. Tiedät varmaan sen tunteen, kun keräät digitaaliseen ostoskoriin asioita tietäen, ettet voi ostaa niitä. Ainakaan kaikkia. Ainakaan kerralla. Mutta et voi mieltäsi malttaa ja laitat ne koriin, ihan vaan huvin vuoksi. Ja viime hetkellä, juuri ennen kuin olet päättänyt elää kuukauden kaurapuurolla ja ryhtymässä syöttämään luottokortin tietoja, ryhdistäydyt ja suljet selaimen.

Tovin kuluttua totesin, että tämähän on naurettavaa. Päätin, etten enää estäisi itseäni katselemasta. Hitto soikoon, minähän olen aikuinen. Ajattelin, että jos vaan ihan pikkuisen ideoisin…

Ensin kuitenkin piti käydä se tärkein keskustelu.
Koska halusin olla varma, että kuulisin ja kuuntelisin maailmani tärkeintä ihmistä kunnolla, puhuimme tyttäreni kanssa vuorista ja kiipeämisestäni useampaan otteeseen:

Noin viikko Mont Blancilta palaamiseni jälkeen kävimme ensimmäisen juttutuokion. Kun kysyin, mitä mieltä hän olisi, jos jatkaisin kiipeämistä, tyttö ilmoitti, että senkus jatkat. 9-vuotiaan suoruudella hän totesi, ettei ollut reissuni aikana edes muistanut minun olevan kiipeämässä muulloin kuin silloin, kun soitin hänelle kuulumisia.

Palasin asiaan muutamaa päivää myöhemmin, ja hän totesi, että “johan minä sanoin, että joo”. Kuulemma seuraavan kerran lupaa tarvitsee kysyä vuonna 2020. Hän totesi, ettei juurikaan mieti kiipeämistäni, eikä se vaivaa häntä. Uskon tyttären sanoihin, mutta tiedän myös, että matkan varrella tulee aina kysymyksiä ja välillä myös huolestumisen hetkiä. Niin sovimme, että asioista jutellaan aina, kun yhtään siltä tuntuu. Ja että heti pitää kysyä äidiltä, jos ja kun jokin mietityttää.

Niin saatoin aloittaa suunnittelun.

Ajatusteni syövereihin tuijotellessani ymmärsin, ettei sattumanvarainen vuoren valinta toisensa jälkeen olisi minulle oikea tapa. Tarvitsen uuden tavoitteen: suunnitelman ja haasteen, johon sitoutua ja jota kohti pinnistellä. Filosofian tekemiselle, syitä ja seurauksia.

Minä en tavoittele korkeimpia huippuja. En halua kiivetä vaarallisimpia vuoria. Mutta mitä minä haluan?
Listasin vuoret, joita olin kartoitukseni lomassa kahlannut. Kirjasin syitä, miksi niille halusin. Yritin selvittää, miksi juuri ne valikoituivat.

Nyt minä taidan sen tietää. Olen jo melkein varma. Kuva mielessäni on kuin hiukan lainehtiva veden pinta. Haluan tuijottaa sitä vielä hetken ennen kuin kerron, mitä näen. Koska ääneen sanottuna asiat muuttuvat todeksi.

Pitkätkin matkat kuljetaan askel kerrallaan, ja minä tiedän, mistä omani aloitan. Alppien korkeimman ja toiseksi korkeimman vuoren olen kiivennyt. Nytkin kohteeni valitsi minut, ei toisinpäin. Sattumien seurauksena katseeni kääntyi Venäjän suuntaan vuoreen, jota en ollut listalleni alunperin kirjannut. Nyt päätös on tehty ja matkajärjestelyt alkaneet.

Ensi kesäkuussa minä tavoittelen Euroopan mantereen korkeinta huippua, Etelä-Venäjän Kabardi-Balkariassa, Kaukasuksen vuoristossa sijaitsevaa Elbrusia (5642 m).

Lähtöön on aikaa kahdeksan kuukautta, joten valmistautuminen alkaa heti. Hurraa! Tuletko mukaan?

Siellä se on. Elbrus.

What goes up, must come down – alas Alppien katolta

Viimein olin perillä, Mont Blancin huipulla. 

Väsynyt mutta onnellinen, mutta väsynyt
(kuva ei ole ihan huipulta vaan alempaa)


Olin valmistautunut kaksi vuotta. Yrittänyt kahdesti, huiputtaen matkalla kaksi muuta vuorta, yrittäen kolmattakin. Olin vaeltanut halki jäätiköiden, ylittänyt railoja, kiivennyt jää- ja kiviseinämiä, tasapainoillut harjanteilla, tampannut loputtomasti ylämäkeä ja ponnistellut kivikoissa ja kalliolla. Tuntenut ihollani jäisen viiman ja auringon poltteen sekä hapot lihaksissa, haukkonut ohutta ilmaa ja häikäistynyt auringossa. Olin tuntenut iloa, jännitystä, huolta ja uupumusta. 
Paljonko aikaa tarvitaan tavoitteessa, kun on tehnyt matkaa kaksi vuotta? 

Kaksikymmentä minuuttia. 
Sen verran aikaa vietin Mont Blancin huipulla ennen kuin komensin uupuneet raajani paluumatkalle. Ja olin täydellisen onnellinen. 

Paluumatka pitkin huippuharjannetta alkoi kevyemmin, sillä alaspäin kiipeäminen väsyttää lihaksistoa eri tavalla ja vähän eri kohdista kuin ylöspäin ponnistelu. Endorfiinit jylläsivät suonissa, ja sydän jyrisi niin, että olin varma takanani astelevan Albyn kuulevan sen myös. 
Hetkellinen voimaantumisen tunne kuitenkin väistyi aika pian. Kun polveileva lasku kääntyi hiukankin nousuksi, vauhtini hiipui ja jouduin pysähtymään haukkoakseni henkeä.
Väsymyksestä huolimatta mieltä ei saanut päästää herpaantumaan. Suurin osa kiipeilyonnettomuuksista tapahtuu paluumatkalla. Jokainen askel vaatii entistä enemmän harkintaa; uupuneen jalat eivät aina tahdo osua tarkasti kohdilleen. 
Alastulo huipulta meni kuitenkin sujuvammin kuin olin odottanut. Mielialaani ei laskenut edes havainto, että vaellussauvani oli kadonnut huippuharjanteen juurelta. Albyn sauva oli tallessa, mutta minun uusi sauvani oli ilmeisesti varastettu. (Oli aika epätodennäköistä, että kyseisestä paikasta se olisi muuten hävinnyt.)
Aluksi ihmettelin Albyn voimakasta reaktiota varusteen katoamiseen. Ajattelin vain: “ihan sama, onhan minulla kotona toinen.” Mutta pohtiessani asiaa tarkemmin, ymmärsin Albyn suuttumuksen: lajin sisäinen solidaarisuus kärsii melkoisen kolauksen, jos noissa oloissa ei voi luottaa kanssakiipeilijöihin. Kuka tulee vuorelle lähes viiden tuhannen metrin korkeuteen varastamaan toiselta varusteen, joka saattaa olla turvallisuuden näkökulmasta tärkeä?

Kun asiasta myöhemmin isommalla porukalla keskusteltiin, joku kiipeilyryhmästä ehdotti, että ehkäpä vaellussauva oli otettu tarpeeseen. Siitä ajatuksesta päätin pitää kiinni, sillä jos sauvani meni toisen hätään avuksi, annan sen ilomielin.

Kun palasimme Vallet Hut -hätämajalle, meitä huiputuksesta odottamaan jääneet Teemu ja Arttu
nappasivat minut karhumaiseen halaukseen. Myös Juuson ja Jobon köysistö saapui pian, vaihdoimme kuulumisia ja lepäsimme hetken majan pihalla. Sitten jatkoimme matkaa kohti Gouterin majaa, jossa viettäisimme seuraavan yön.

Huippuharjanne paluumatkalla

Vaikka oli vasta puolipäivä, takana oli yli kymmenen tuntia kiipeämistä yli 4000 metrin korkeudessa ilman lepoa, lukuunottamatta muutaman minuutin mittaisia taukoja. Molemmat köysistöt liikkuivat yhtä hitaasti, mutta aikani kuluksi tutkiskelin väsymystäni, koska se tuntui oudolta. Lihakseni eivät enää palautuneet entiseen tapaan, vaan uupumus tuli taukojen jälkeen aina vain nopeammin. Pienikin ylämäki pakotti minut pysähtymään huohottamaan. Eräs merkille pantava asia oli, että minua nukutti jatkuvasti. Kello oli kaksitoista päivällä, ja olimme liikkeessä, mutta jatkuvasti silmäni tahtoivat painua umpeen. 

Juttelin noista tuntemuksistani myöhemmin ryhmänjohtajamme Teijan kanssa. Ihmettelin, kuinka kuntoni lopahti kuin seinään. Teija teki muutamia kysymyksiä huiputusmatkani kulusta ja sanoi lopulta:
– En usko, että kuntosi tai voimasi loppuivat. Näin sinun vielä hyppivän ilosta 4200 metrissä ennen huiputukseen lähtemistä. En myöskään täysin allekirjoita sitä, että akklimatisaatiosi taso olisi ollut päätekijä. Minä luulen, että unohdit syödä riittävästi ja siksi energiasi loppui. 

Totta. Kuten viime vuonna Monte Rosalla, nytkään ruoka ei maistunut korkealla, ja huiputuksen loppuvaiheessa en muistanut koko asiaa. Albyn käskystä olin syönyt pari palaa suklaata, mutta loputtoman pitkä ja melkoisen raskas huiputuspäivä kuluttaa tuhansia kaloreita. Vaikka kuinka tankkaisi ennakkoon huolella, jatkuva energiansaanti on tärkeä osa suoritusta. Siispä käsi ylös vaan virheen merkiksi: oma moka, oli tästä puhuttu. 
Matkalla Gouterin majalle huomasin myös, että ensimmäisen kerran edellisenä yönä oikeassa jalkaterässä tuntemani kipu (jonka olin tähän asti ohittanut) tuntui aina, kun alamäessä varpaat painuivat vasten kengän etuosaa. Pitäisi varmaan katsoa, mitä siellä oikein oli tapahtunut. Myöhemmin sitten.
Mutta kaikki muu unohtui, kun pääsimme majalle. Raahasin varusteet varustehuoneeseen, reppuni makuusaliin punkkani viereen ja rysähdin ruokasalin pöytään. Halusin vain ruokaa ja sitten nukkumaan. 
– Hei! Ei hieno nainen nuku ravintolassa! 
Havahduin Juuson virnistellen huutelemaan kommenttiin. Vastasin jotain mukamas-nokkelaa ja samalla minua nauratti, sillä hänen omatkin luomensa lupsuivat. Pöydässä oli hiljaista kaikkien keskittyessä syömään mahdollisimman nopeasti. Ruoan jälkeen painuimme sänkyyn, josta pääsin ylös hädin tuskin sen verran, että kävin illallisella, palatakseni mahdollisimman nopeasti taas vuoteeseen.

Päivä 8: Coulier du Goûter ja paluu Chamonix’iin

Ei sallittu myöhään nukkumista seuraavanakaan aamuna, sillä paluureitillä oli vaaranpaikka, Coulier du Goûtier, joka olisi turvallisinta ohittaa aamuyön varhaisina kylminä tunteina. Niinpä heräsimme taas neljän aikaan aamiaiselle.

Oloni oli karmaiseva: päätä särki hurjasti, silmät punoittivat ja kirvelivät, nenä oli tukossa ja yleinen olo oli kurja. Edellisestä suihkusta oli aikaa, ja hammasharjakin oli jäänyt Gonellan majalle, kun minimoin huiputuskuormaani. Mutta samaan aikaan lihakset tuntuivat vahvoilta ja palautuneilta. Väsyneiltä tietenkin, mutta edellisen päivän lähes kontrolloimaton olo oli poissa.

Myös muut ryhmäläiset valittelivat päänsärkyä ja huonovointisuutta. Alby totesi sen johtuvan Gouterin majan sijainnista yli 3800 metrin korkeudessa. Hänen mukaansa Alpeilla ei ole tarpeen yöpyä niin korkealla, koska yli 4000 metrissä vain käydään huiputtamassa. Siksi akklimatisaatiomme ei ollut sillä tasolla, että yö näin korkealla sujuisi ilman jälkiseuraamuksia.

Viiden korvilla astuimme ulos varusteet selässä ja otsalamppujen valokeilat aamuyön pimeyttä pyyhkien. Olimme innoissamme, sillä palatessamme tätä kautta näkisimme toisenkin Mont Blancin huiputusreitin: kiipesimme ylös huipulle Pope’s route -reittiä ja palasimme alas Gouterin reittiä (lähestymisen vertikaalinousu 1445 m). Samalla tulimme ylittäneeksi valtioiden rajat kiipeämällä Italiasta Ranskaan. Aika siistiä, vai mitä?

Ensimmäisenä vuorossa oli jyrkän kiviseinän laskeutuminen osittain kiinteiden vaijereiden avulla. Matkaa oli yhteensä noin 800 vertikaalimetriä ja varsin jyrkässä kulmassa. Oppaat pitivät yllä hyvää tahtia ja ankaraa kuria. Jyrkällä seinällä jokainen askel tulee katsoa tarkkaan, jotta kiviä ei lähde putoamaan. Putoava kivi, pienempikin sellainen, nimittäin voi olla erittäin vaarallinen alapuolella olijoille osuessaan tai pahimmassa tapauksessa aiheuttaessaan vyöryn.

Minä niin pidän kivikoista ja jyrkistä kallioista, vaikka hiki niissä temutessa tuleekin! Nautin laskeutumisesta täydestä sydämestäni ja sain Albylta kehuja, että “osaan lukea kalliota”.

Kivisen seinän alapäässä, juuri ennen kuin siirryimme reitin vaarallisimpaan kohtaan, Gran Coulierien muutaman kymmenen metriä leveään kiviränniin, kohtasin yllätyksen: yhtäkkiä kalliolta alapuoleltani kuului ääni, jonka tunnistin.
– Hei Pette! tervehdin viime vuoden opastani, joka nosti katseensa hämmästyneenä:
– No mutta katsos ***kele! Pääsitkö huipulle?

Vaihdoimme muutaman sanan, mutta vaarallisessa paikassa pitkään keskusteluun ei ollut mahdollisuutta. Pette onnitteli minua huiputuksesta ja jatkoi sitten ryhmänsä luotsaamista ylös, meidän jatkaessa alas.

Tuota kivikourua on vaikea kuvailla, ja aikaa valokuvaamiseenkaan ei ollut. Nelisenkymmentämetrinen irtokivistä ja hiekasta koostuva ränni kivikon vierellä on arvaamaton. Oppaat voivat vain pitää ylärinnettä silmällä ja pyrkiä ennakoimaan mahdollisesti putoavien kivien reittiä ja nopeutta. Ohjeet olivat yksiselitteiset:
– Mennään nopeasti. Kun käsketään “mennään”, mennään niin nopeasti kuin mahdollista. Jos sanotaan “seis”, pysähdytte siihen paikkaan, ettekä liiku ellei toisin sanota.

Meidän köysistömme meni edellä. Jännitys sykki ohimoilla, kun Alby kiidätti meidät puolijuoksua rännin halki. Köysistömme pääsi yli yhdellä nopealla rykäisyllä. Teemun, Juuson ja Jobon köysistö sen sijaan joutui pysähtymään keskelle ränniä välttääkseen eteensä putoavat kivet. Loppu hyvin, kaikki hyvin kuitenkin.

Kun pääsimme pois pahamaineiselta alueelta, oppaiden hartiat laskivat silminnähden. Jäätikön ylitys ja sitä seurannut kivikkoinen polku menivät sutjakkaasti jutellessa. Niin kuljimme Gouterin reitin lähestymisosuuden paluumatkan (1445 vertikaalimetriä) alle neljässä tunnissa, joista Coulierilla  (kiviseinällä ja “rännissä”) vietettiin alle kaksi. Ihan kohtuullinen tahti mielestäni!

Päänsärky ja yleinen vointini paranivat nopeasti laskeutuessamme. Kävelyn lomassa Alby otti puheeksi, että oli huomannut minun nauttivan erityisen paljon korkeista kohdista kallioilla, sekä Gonella majan lähestymisessä pari päivää aiemmin että tänä aamuna kiviseinällä. Kuulemma kalliolla hymyilin kuin aurinko.
– I think, you would really enjoy the Dolomites and Via Ferrata. You could manage bit more demanding program.

Siemen oli kylvetty.

Saavuimme vuorijuna-asemalle ja matkustimme Chamonix’iin ensin vuorijunalla, sitten gondolihissillä ja lopulta bussilla. Ryhmämme tuoksui varmasti hurmaavalta!

Viime vuonna sentään ehdin kotiin asti ennen kuin aloin kaivata takaisin vuorille. Nyt sitä mukaa kun ilman happipitoisuus lisääntyi, kasvoi haikeuden tunne sisälläni. Tämä kuume ei taida olla paranevaa sorttia.

…vaikka en voi väittää, etteikö kuuma suihku Chamonix’ssa olisi maistunut mannalta!

Vuorenvalloitus 2016: Mont Blancin huiputus

Janiina Ojanen Mont Blancin huipulla
Janiina Ojanen Mont Blancin huipulla (4810 m) 2.9.2016

Päivä 7: Pope’s Route Mont Blancin huipulle

Kello 01 yöllä Gonella-majan pimeässä makuusalissa välähteli otsalamppujen valokeiloja, kun jännittyneet kiipeilijät valmistautuivat pitkään ja vaativaan huiputuspäivään. Aamiaisella tarjoiltiin kuivia keksejä ja hiukan laimeaa kahvia. Sairastumisen vuoksi majalle jäävä Jenni nousi aamiaiselle saattamaan meitä matkaan. Tuntui ihanalta saada häneltä lämmin halaus ja muutama rohkaiseva sana ennen kuin astuin ulos pimeään.

Lähdön hetki oli kello 02. Kiinnitimme köyden valjaisiimme. Edellisestä päivästä poiketen kiipeilyparini Arttu oli Alby-oppaan perässä ja minä viimeisenä.
– Jos putoan railoon, on parempi, että iso mies on pysäyttämässä pudotusta. Muuten helposti vedän sinut mukanani, Alby selitti järjestyksen vaihtoa.

Lähtökäsky tuli, ja köysistöt lähtivät sovitussa järjestyksessä liikkeelle. Me kaikki kiipeilijät huutelimme toisillemme onnea matkaan. Arttu pukkasi rukkasellaan minua olkapäähän. Koska laskeuduttaessa rinnettä opas tulee usein viimeisenä, astelin koko letkan ensimmäisenä pilkkopimeässä, otsalampun valossa kivistä rinnettä kohti Domen jäätikköä, jonka edellisen päivän tarkastelun perusteella tiesin railojen raidoittamaksi.

Domen jäätikön laidalla kiinnitimme jääraudat, kaivoimme hakut esiin. Alby siirtyi ensimmäiseksi. Jäätikön yli ja sen yläpäässä sijaitsevien serakkien ohi piti liikkua rivakasti. Oppaat olivat varoittaneet meitä, että railoalueen jälkeen voisimme pitää yhden lyhyen tauon ja sen jälkeen edettäisiin harjanteelle asti (500 vertikaalimetriä) rivakkaa vauhtia.

Jäätikön ylitys sujui hitaasti, koska railoja oli paljon. Osan yli saattoi astua, osa vaati hyppäämistä oppaan varmistamana. Pari ylitettiin laskeutumalla railon sisäseinämän ulkonemalle ja loikkaamalla siitä toiselle puolelle: jäähakku iskettiin kiinni railon toiseen reunaan ja jääraudat rouskautettiin vastapuolen ulkonemaan kiinni.

Onneksi Alby ja Sami olivat tarkistaneet jäätikköreitin alkupätkän edellisenä päivänä, sillä näimme toisen kiipeilyryhmän painelevan liian ylös ja joutuvan umpikujaan, josta heidän oli palattava takaisin. Oppaamme työskentelivät tehokkaasti yhdessä, ja me kiipeilijät yritimme tehdä heidän työnsä mahdollisimman helpoksi tottelemalla napakoita käskyjä. Jokainen askel oli tärkeä, ja menetin ajantajun keskittyessäni. Kuitenkin pysähtyessämme odottamaan, kun oppaat kiinnittivät jääruuveja railon ylityksen varmistusta varten, vilkaisin taakseni ja näin helminauhamaisen ketjun otsalamppuja takanani pimeällä rinteellä. Hymyilin, katsoin taivaalle ja tuntui, etten ole koskaan nähnyt niin kauas avaruuteen.

Railojen jäätyä taakse nousimme kohti Aiguilles Grisesin harjannetta. Oppaat pitivät yllä napakkaa tahtia, ja saatoin pimeässä nähdä vähän matkan päässä syyn rivakkaan etenemiseen. Serakkeja (eli kymmeniä metrejä korkeita jääpaasia tai ulkonemia jääseinämissä). Viimeinen kaksi vuotta on opettanut minut suhtautumaan serakkeihin äärimmäisen varovaisesti. Ne ovat valtavan kauniita, mutta myös eräs vaarallisimmista asioista, joita vuorilla on.

Jäätikkö jyrkkeni entisestään, ja etenemisemme muuttui “nelivedoksi”. Iskimme jäärautojen etupiikit ja jäähakun vuorotellen jään pintaan tasaisella tahdilla ja siten kiipesimme liukasta jäärinnettä ylös. Muutaman kerran tunsin kipua oikean jalan peukalovarpaassa, kun iskin jääraudat rinteeseen, mutta nyt ei ollut aika ajatella sitä.

Harjanteelle päästyämme kasvoja suuteli hyytävä viima. Nyt oltiin korkealla. Vuorotellen kivikkoinen ja luminen harjanne oli nousukohdassamme arvioni mukaan kolmisen metriä leveä. Toisella puolella oli jäinen seinämä, jota olimme juuri kiivenneet, ja toisella puolella hurja pudotus. Koska railot ja serakit olivat jääneet taakse, oppaiden hartiat rentoutuivat ja saimme tauon. Puimme lisää vaatetta jäistä tuulta vastaan ja tankkasimme vettä ja suklaata.

Tauon jälkeen lähdimme mielestäni Pope’s Routen ehkä hienoimmalle osiolle. Harjanne oli kapeni kapenemistaan. Etenimme osan aikaa kiipeillen kivipiikkien ja -röykkiöiden yli, välillä harjanne oli vain noin puolen metrin levyinen lumipolku, jonka molemmilla puolilla oli suora pudotus. Ylitimme Piton des Italiensin (4002 m) ja jatkoimme kohti Dôme du Goûteria.

Jääraudat pureutuivat lumipolkuun tukevasti asettaessani jalan toisen eteen. Tunsin köyden napakasti kiinni valjaissani. Oloni oli vahva ja turvallinen. Tuuli vinkui, ja jossain kaukana alapuolella saattoi nähdä laaksoissa olevien kylien valot. Aamu alkoi kajastaa taivaanrannassa. Täydellistä.

Jossain kohtaa huomasin köyteni löystyvän, vauhtimme hidastuvan ja kiipeilyparini etuvartalon painuneen hiukan etukumaraan.
– Onko kaikki hyvin?
Arttu kääntyi ja näytti peukkua. Aamun kajossa oli vaikea erottaa hänen kasvojaan, mutta tiesin hänet vahvaksi ja periksiantamattomaksi, ja matka jatkui.

Auringon noustessa harjanne leveni lumiseksi rinteeksi. Pidimme lyhyen tauon. Alby tiedusteli vointiamme, kuten oli harjanteellakin pariin otteeseen tehnyt. Minulla oli kylmä ja päähän koski hiukan, mutta se oli pientä hienosäätöä vain. Pian pääsisimme notkelmaan pitämään kunnon tauon, jolloin voisin pukea lisää.
– Miten menee? Mennään huipulle, eikö vaan? Arttu kysyi minulta, ja vastasin melkein riehakkaasti, että ilman muuta mennään. Jälkikäteen olen miettinyt, olisiko minun pitänyt siinä kohtaa huomata jotain.

Matka jatkui, ja nyt muutos kiipeilyparissani oli selvä. Hän kulki hitaasti etukumarassa kädet sivuilla roikkuen. Olin huolissani. Näin myös Albyn katsovan Arttua huolestuneena.

Puoli tuntia myöhemmin saavuimme notkelmaan 4200 metriin, josta lähdettäisiin viimeiseen vaiheeseen ennen huippua. Alby kutsui terävällä äänellä kaikki köysistöt koolle. Reitti oli ollut vielä odotettuakin raskaampi, ja osa porukasta ei ollut enää vahvassa kunnossa. Tuskin kukaan jaksaisi huipulle ja sitten pitkän paluumatkan Gonellalle. Meillä oli varasuunnitelma: huiputuksesta voisimme laskeutua lähellä olevalle Gouterin majalle ja mennä sitä kautta alas (oppaiden mukaan reitille voisi mennä paluumatkalla, koska alasmeno on rivakampaa, jolloin vaarallinen Grand Couloir -alue ohitettaisiin nopeasti). Mutta Jenni oli Gonellalla odottamassa meitä eli vähintään osan porukasta piti palata sitä kautta. Gonellan suuntaan olisi hyvä palata useamman oppaan kanssa, sillä railoalueella ei ollut turvallista liikkua yhden oppaan voimin.

Akuutein tilanne oli Jukalla. Alby katsoi häntä ja totesi käskevällä äänellä:
– He needs to go down. Fast.

Olin nähnyt Jukan viimeksi pimeässä jäätiköllä ja pelästyin nyt näkemääni. Hän oli kasvoiltaan aivan harmaa ja posket kuopalla. Oppaat olivat yhtä mieltä siitä, että Jukalla oli vuoristotauti. Olin alusta asti pitänyt Jukan kiipeilyparista Heikistä, ja nyt arvostukseni miestä kohtaan nousi entisestään. Kun oppaat kysyivät, halusiko Heikki vaihtaa köysistöä ja jatkaa kohti huippua, hän oli ehdoton:
– Minä en jätä Jukkaa. Yhdessä tultiin, yhdessä lähdetään.

Niin Philippe-opas lähti luotsaamaan Jukkaa ja Heikkiä suorinta tietä alas vuorelta.

Matti ilmoitti, että hän oli valmis luopumaan huiputuksesta ja lähtemään Gonellalle. Hänen parinaan kiivennyt ryhmänjohtajamme Teija oli energinen. Teemulla oli vaikeuksia jalkojensa kanssa ja hän ilmoitti, ettei jatkaisi huiputusta. Hänen parinsa Juuso halusi yrittää huiputtaa. Minä olin voimissani ja halusin yrittää huipulle. Tunsin uupumusta lihaksissani, mutta olin varma, että pystyisin jatkamaan. Alby katsoi minua ja kuittasi:
– She can do it.

Alby oli sitä mieltä, että Artulla oli vuoristotaudin oireita ja ettei tämä pystyisi jatkamaan, mutta mies oli vankkumaton:
– Menen hitaasti, mutta pääsen sinne kyllä.

Oppaiden ja Teijan neuvotellessa tilanteesta ehdotin, että voisin kyllä luopua huiputusyrityksestä, jos se olisi tiimin etujen mukaista. Teija kuitenkin totesi, että koska meitä oli iso ryhmä, voisimme tehdä hiukan poikkeuksellisen järjestelyn niin, että Juuso, Arttu ja minä voisimme yrittää huiputtaa.

Niinpä jäljellä olevan kolmen köysistön kanssa päädyttiin toimimaan seuraavalla tavalla: Sami-opas, Matti ja kokenut vuorikiipeilijä Teija lähtisivät takaisin Gonellan majalle hakemaan Jenniä. Kaksi muuta köysistöä jatkaisi ylöspäin. Pari sataa metriä ylöspäin Mont Blancin rinteellä sijaitsee Vallet Hut -hätämaja, jossa Teemu voisi levätä sen aikaa, kun hänen parinsa Juuso ja opas Jobo sekä meidän köysistömme yrittäisi huiputusta.

Nousu Vallet Hutin pihaan oli vain 200 vertikaalimetriä mutta sen aikana kävi ilmeiseksi, että Artulla oli jotain vialla. Miehen vauhti hiipui entisestään. Majan pihassa Alby oli järkkymättömästi sitä mieltä, ettei miehen vauhti riittäisi huiputukseen ja oireet viittasivat vuoristotautiin. Huipulle olisi vielä 500 vertikaalimetriä eli noin kahden tunnin matka ja eteneminen tulisi koko ajan raskaammaksi. Arttu kävi valtaisan sisäisen kamppailun ennen kuin myöntyi jäämään Teemun kanssa majalle. Hän halasi minua ja kuiskasi:
– Sä pystyt siihen! Tee se!

Kulkiessaan Teemun perässä kohti majaa hän taputti Juusoa hartiaan, sitten kirosi raskaasti ja paiskasi hakkunsa lumihankeen. Tunsin yhtä aikaa pahaa mieltä hänen joutuessaan luovuttamaan ja kunnioitusta hänen valtavaa tahdonvoimaansa kohtaan.

Jäljellä olimme Juuso ja Jobo sekä minä ja Alby. Edessämme aamuauringossa kylpi suuri Bosses-harjanne, joka teki kolme nousua ja laskua ennen varsinaista huipulle johtavaa harjannetta. Lähdimme matkaan minä ja Alby edellä.

Jätimme vaellussauvat harjanteen juurelle. Polku kulki hidasta siksakkia ensimmäisen nousun yli. Korkeusmetrien lähestyessä 4700 metriä minulla alkoi olla vaikeuksia: päähän sattui ja jokainen askel oli tuskainen, koska tuntui, etten saanut ilmaa. Pohkeeni alkoivat krampata. Vauhtimme hidastui.

Saadakseni tilanteen hallintaan kehitin oman rytmin: viisikymmentä askelta, hengitystauko (kymmenen hengenvetoa), kaksikymmentä askelta ja pohkeiden lepuutustauko (kymmenen hengenvetoa). Alby kulki edelläni, ja pyysin tauot huohottamalla:
– Pause, please.

Kun olin tehnyt kymmenen hengenvetoa, henkäisin:
– Okey, we can go.

Hetken kuluttua Alby oppi rytmini, ja minun ei enää tarvinnut pyytää.

Lepotauko ennen seinämälle nousemista
Kuva: Alby

Toisen nousun kohdalla rytmi oli enää kaksikymmentä askelta, hengitystauko, kymmenen askelta ja pohkeiden lepuutustauko. Ennen kolmannelle nousulle pääsyä piti ylittää jäähalkeama ja heti sen perään nousta useita metrejä korkea seinämä köyden avulla. Tehtävä ei olisi alempana hankala, mutta nyt se vaikutti ylitsepääsemättömältä.

Lepäsimme hetken ja odotimme, että Juuso ja Jobo saavuttivat meidät. Kerroin heille hengitys- ja taukotekniikastani, ja Juuso nauroi:
– Meillä on semmoinen koiran ulkoilutustekniikka. Minä pysähtelen, ja Jobo nykii minua eteenpäin.

Päätimme jättää reput tähän ja jatkaa huipulle ilman niitä. Alby rohkaisi minua:
– Remember, that it is the altitude, that you feel now. We’ve had a long day, but you are strong.

Tyylipisteitä en siitä suorituksesta saisi, mutta pääsin kolmannelle nousulle, joka olisi viimeinen ennen huippuharjannetta. Harjanne oli nyt kapea, vain noin puolisen metriä leveä mutta kymmeniä metrejä pitkä luminen polku, jonka molemmilla puolilla oli uskomattoman pitkä pudotus tyhjyyteen. Aurinko paistoi liian kirkkaasti, ja hyytävä tuuli raastoi kasvojani.

Keskellä kapeaa kohtaa pohkeeni alkoivat krampata niin pahasti, että minun oli pysähdyttävä. Alby antoi termoksensa pohjalta viimeisen tilkan teetä, ja kaivoin taskustani pari palaa suklaata. Oloni oli lohduton. Huippu oli ihan siinä, käteni ulottuvilla.

Loistava oppaani katsoi minua rauhallisesti ja sanoi vakaalla äänellä:
– I know, it’s hard, and you are not acclimatized properly. But you have it in you. I know it, and you know it. Let’s go.

Kesäloma-varvaskuva Mont Blancin huipulta

Ja me menimme. Askel kerrallaan, kunnes Alby kääntyi katsomaan minua:
– Can you see it? It’s flat! No more ascent to do!

Tuijotin häkeltyneenä alapuolelleni levittäytyvää maisemaa. Sitten riemu repesi sisälläni. Olin tehnyt sen, olin huipulla! Oppaani purskahti nauruun nähdessään, kuinka ilo levisi kasvoilleni:
– You look so happy, and that makes me happy. You did well.

Halasimme Albyn kanssa ja heitin ylävitoset toista reittiä huipulle samaan aikaan saapuneen miehen kanssa. Pienen tovin seisoin itsekseni katsellen vuorten yli. Haluaisin sanoa, että tallensin hetken mieleeni ja sydämeeni ja lähetin ajatuksen rakkaille. Mutta rehellisesti sanottuna: minä vain tuijotin mieli autuaan tyhjänä.

Istahdin hangelle lepäämään, vaikka voitonriemu sai väsymyksen tuntemukset hetkeksi katoamaan. Samaan aikaan näin Juuson ja Jobon nousevan huipulle. Rautakangen notkeudella hypähdin ylös ja lähdin heitä vastaan. Halasimme ja juhlimme huiputusta sekä otimme tietenkin asiaankuuluvat valokuvat.

Janiina Ojanen Mont Blancin huipulla
Mont Blancin huiputtajat: Alby (vas.), Janiina, Juuso ja Jobo

Kiipeilyryhmämme kahdeksasta Pope’s Route -reittiä matkaan lähteneestä kiipeilijästä seitsemän pääsi 4200 metriin, Mont Blancin huipulle (4810 m) pääsi kaksi.

Nyt oli aika tehdä se vaikein osuus. Paluumatka.

Page 2 of 22

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén