Category: vuorikiipeilykengät Page 1 of 2

Pikkuisen hullu – sellaisella hyvällä tavalla

Eilen aamulla muutamaa minuuttua vaille kello kuusi lentokoneen renkaat osuivat jäiseen kiitorataan Helsinki-Vantaalla, ja oli aika vaihtaa varvastossut talvikenkiin.

Eloisa, ystävällinen, värikäs ja vieraanvarainen Singapore oli ihastuttanut minua ja ystävääni reilun viikon ajan. Lomaani kuului muun muassa tuntikausien vaelluksia Chinatownin, Little Indian ja monien muiden upeiden kaupunginosien kujilla, varpaiden upotus Havaijilta tuotuun valkoiseen hiekkaan Sentosan saarella, ostoksia ylenpalttisella Orchard Roadilla, Singapore Sling Hotel Rafflesin Long Barissa (jossa kyseinen drinkki on keksitty) ja pyörryttävän hyvää ruokaa maailman ainoassa Michelin-tähden saaneessa katukeittiössä (ateriani maksoi kokonaisuudessaan seitsemän euroa, josta ruokajuomani oluen osuus oli noin neljä euroa).
Minulle reissun kohokohta taisi kuitenkin olla tuulitunnelilentäminen. Olen käynyt pari kertaa Suomen ainoan tuulitunnelin ulkopuolella katsomassa, kuinka laskuvarjohyppääjät treenaavat kuvioitaan, ja kuinka aloittelijat poukkoilevat ilmassa koettaessaan hallita kehoaan jopa 300 km/h puhaltavassa tuulessa. Tätä matkaa suunnitellessamme törmäsin tietoon, että Singaporessa on maailman suurin tuulitunneli. Voinet arvata, että tuulitunnelilentäminen oli välittömästi to-do-listani kärjessä.
Janiina Ojanen tuulitunneli lentäminen
Naurua tuulitunnelissa
Matkan neljäntenä aamuna melkein pompin innoissani iFly Singaporen ovesta sisään. Lyhyen koulutuksen jälkeen minä ja opastuksessa kanssani olleet kaksi indonesialaista miestä pujotimme yllemme lentohaalarit, suojalasit ja kypärät. Vuorotellen kaaduimme oviaukosta ilmavirtaan käsivarret tiukasti rintakehää vasten puristettuina. Ilmavirran napatessa lentäjän mukaansa kädet nostetaan kasvojen tasalle. Lentokorkeutta ja -asentoa ohjataan pienillä liikkeillä: siirtämällä käsiä, koukistamalla ja suoristamalla jalkoja ja niin edelleen.
Se oli mahtavaa! Korvatulppien läpi tunnelin puhaltimet jyrisivät, ja vapaapudotusta lentokoneesta vastaava viima iski kasvoihini. Pääsin peruslentoasentoon suhteellisen hyvin. Kouluttaja oli neuvonut, että kasvojen kääntäminen alaspäin nostaa lentokorkeutta. Tietenkin heti saatuani asennon suhteellisen vakaaksi, painoin pääni kumaraan ja nousin korkealle. Kouluttajani seurasi rinnalla opastaen minua käsimerkein ja virnistellen. Hetken kuluttua tajusin, mille hän hymyili: minä nauroin ääneen, ihan silkasta ilosta. 
Kahden lennon jälkeen ostin vielä yhden lisälennon ja pyysin kouluttajalta, että hän veisi minut ylös. Hän palkitsi minut tarttumalla ranteeseeni ja nilkkaani ja pyörittämällä vinhasti nostaen ja laskien meitä korkealle tunnelin yläosaan ja takaisin alas. Nauroin niin, että kyyneleet valuivat silmistä. 
Lennon jälkeen kouluttaja kysyi, mistä olen kotoisin. Kuultuaan, että Suomesta, hän sanoi arvanneensa sen, sillä eräs iFly Singaporen vierailevista kouluttajistaan on suomalainen Inka Tiitto. 
– Näytätkin vähän häneltä. Kun kävelit sisään, ihmettelin hetken, että onko Inka täällä, kouluttaja totesi ja nauroi lopuksi:
– You Finns are little bit crazy. In a good way!
Googletin asiaa jälkikäteen ja kävi ilmi, että Inka Tiitto on tuulitunnelilennon maailmanmestari. Taas yksi mahtava laji, jonka huipulla on suomalaista osaamista!
Kaikki kokemukseni eivät olleet yhtä menestyksekkäitä kuin lentäminen: Yhden helteisen päivän käytin vaeltaen ympäri kaupunkia ylävuoristokenkiä ja vuorikiipeilyyn soveltuvia aurinkolaseja etsien, sillä tarvitsen ensi kesän Elbrus-matkaa varten varusteisiin päivitystä. Kävin läpi kuusi kauppaa eri kaupunginosissa. Kävelin välimatkat ja päivän aikana sain mahtavan läpileikkauksen kaupungin kaduista. Mutta se olikin sitten aika lailla kaikki, mitä käteen päivästä jäi.
Vaikka jokainen kauppa oli aina edellisen myyjän suosittelema, myymälät 1, 2, 3 ja 5 tarjosivat vain vaellusvarusteita ja seinäkiipeilyyn soveltuvia varusteita. Kylmempiin olosuhteisiin tarjolla ei ollut mitään. Neljännessä kaupassa testailin Julbon aurinkolaseja, mutta vaihtoehtoja oli vielä vähemmän kuin Suomessa. 
Viimeiseen kauppaan saapuessani olin jo vähän uuvuksissa vaellettuani tuntikausia helteisillä kaduilla. Pöllähdin sisään ovesta ja kysyin vanhemmalta miesmyyjältä ylävuoristokenkiä. Hän katsoi epäilevästi kevyttä kesämekkoani ja osoitti minut vaelluskenkähyllyn eteen. Taas sama juttu.
Olin jo luovuttamassa, kun mittavan hyllystön toisessa päässä silmiini osui kaksi tuttua kenkämallia. Säntäsin niitä kohti innoissani. Myyjä seurasi hitaasti perässä ja tarjosi vielä vaelluskenkää, joka on “tukeva mutta mukavan kevyt maastossa”. Pyytäessäni ylähyllyllä näkemiäni La Sportivan malleja nimeltä sovitettavaksi, mies katsoi minua pitkään ja kysyi: 
– Aiotko todella kiivetä vuorelle?
Lavastettu evakuointisimulaatio Trick Eye Museumissa
Kerroin parin seuraavan vuoden suunnitelmistani, minkä jälkeen sain sovittaa kenkiä. Myyjä katseli puuhiani muutaman askeleen päästä, kun ähelsin tuplakenkiä jalkoihini. Kerroin omistavani loistavasti istuvat Trangot, mutta oppineeni Mont Blancilla niiden olevan liian kevyet korkeammille vuorille ja kylmempiin olosuhteisiin. Nyt myyjä astui askeleen lähemmäs ja katsoi minua hiukan kiinnostuneempana:
– Oletko sinä siis jo kiivennyt johonkin?
Kerroin vähäisen kokemukseni neljästä Alppien vuoresta, ja samassa tilanne muuttui. Hetkessä mies oli polvillaan lattialla tutkimassa jalkaterieni yhteensopivuuta kenkien lestien kanssa. Hän totesi silmämääräisen tarkastelun jälkeen:
– Vasen jalkateräsi on isompi. Sääriesi lihaksistosta näkee, että oikea jalkasi on vahvempi. Huomioi ne asiat, kun sovitat kenkiä.
Mies todella tunsi tuotteensa. Seuraavan puolen tunnin aikana testasin molempia kenkämalleja ja sain kattavan selostuksen niistä. Myyjää nauratti kovasti hellemekon ja raskaiden kenkien yhdistelmä:
– Luulen, että Spantikit ovat sinulle paremmat, tosin Baruntset sopivat paremmin mekkosi väriin!
Lopulta kauppoja ei syntynyt, sillä hintalapun summa oli puolitoistakertainen Suomen hintoihin nähden. 
Paluumatkalla hotellille pohdiskelin asiakaskokemuksiani näistä kuudesta kaupasta. Jokaisessa kaupassa minuun suhtauduttiin epäuskoisesti. Minulle tarjottiin trekkailuun tarkoitettuja maastolenkkareita, vaikka pyysin jääkiipeilyyn soveltuvia ylävuoristokenkiä mainiten malleja ja valmistajia nimeltä. Suhtautuminen muuttui vasta, kun viimeisessä kaupassa kerroin olleeni oikeasti vuorilla ennenkin. 
Aluksi halusin ajatella, että syy oli siinä, ettei tarjoamasta löytynyt tarvettani vastaavia kenkiä ja tilalle yritettiin tarjota muuta. Mutta rehellinen kokemukseni on, että luultavimmin sukupuolellani oli tekemistä asian kanssa. Olipa kyseessä aasialaiseen kulttuuriin tai kiipeilymaailmaan ajatuksissa usein liitettävään maskuliinisuuteen liittyvä asia (luultavasti sekoitus molempia), kevyessä kesämekossa ylävuoristokenkiä etsiskelevä nainen aiheutti hämmennystä ja epäuskoisuutta. 
Kertaakaan aiemmin en ole kiipeilyyn liittyvissä asioissa törmännyt vastaavaan tilanteeseen, vaikka siitä esimerkiksi kirjallisuudessa jonkin verran puhutaan. Ehkäpä lajin maskuliinisuus korostuu enemmän, kun korkeusmetrit lisääntyvät.
Kulttuurilla on vaikutusta tottakai. Aasiassa kiipeilyyn hurahtanut nainen on luultavasti vieläkin harvinaisempi kuin vaikkapa Skandinaviassa. Pohjoismaalaiset naiset tunnetaan maailmalla varsin itsenäisinä, omanarvontuntoisina ja määrätietoisina. Heistä monet kokevat miesten pyrkimykset ritarillisuuteen tasa-arvoa uhkaavina asioina. He haluavat itse avata ovensa ja kantaa laukkunsa. Ja se on ihan okei.
Minusta on ihanaa, kun joku avaa oven tai kantaa painavan ostoskassin. Minulle nuo eivät ole tilanteita, joissa mitataan kyvykkyyttäni tai suorituskykyäni. Olen nimittäin melkoisen varma, että jokainen minulle oven avannut uskoo, että kykenen tuohon toimintoon itsekin. Niinpä arvostan kaunista ja kohteliasta elettä, jolla osoitetaan huomiota perinteiseen kasvatukseen kuuluvalla tavalla.

Mutta kun karabiinisolki naksahtaa kiinni ja jäärauta haukkaa jäätä, jokainen on oman suorituskykynsä ja henkisen kanttinsa armoilla. Jokainen tiimi on juuri niin vahva kuin sen heikoin jäsen, mies tai nainen. Siinä hetkessä henkinen ja fyysinen suorituskyky mitataan.  Apua otetaan vastaan ja annetaan ja oma heikkous tunnustetaan (se on osa sitä henkistä kanttia), mutta lähtökohtaisesti jokainen kantaa reppunsa itse ja tekee oman kiipeilysuorituksensa.
Hikisenä saavuin hotellille ja painelin altaalle lepuuttamaan katuviidakon uuvuttamia jalkojani rantatuolissa. Köllötellessäni mietiskelin, oliko Inka Tiitto kohdannut vastaavaa hämmennystä lajinsa parissa. Mieleeni muistui keskusteluni sukupuolen vaikutuksesta kiipeilyyn Mount Everestin huiputtaneen vuorikiipeilijä Carina Räihän kanssa (koko juttu täällä: Mount Everest -nainen tsemppaa Vuorenvalloittajaa). Hän muistutti, että vaikka miehet ovat fyysisesti voimakkaampia ja nopeampia, naiset pärjäävät vuorilla vähintään yhtä hyvin, salaisena aseenaan sitkeys. 
Onko se päättäväisyyttä, periksiantamattomuutta vai luupäisyyttä – kuka tietää? Mutta onko ratkaisevan ominaisuuden määrittelyllä lopulta väliä, jos se kuitenkin vie meidät huipulle? Sillä lopulta me kaikki (vuorten tai muille) huipuille halajavat taidamme olla pikkuisen hulluja – sellaisella hyvällä tavalla.

Slalom-monoilla lennolle?

Havahduin yhtäkkiä ajatukseen, että reilun viikon kuluttua lähden ystäväni kanssa Singaporeen lomareissulle. Keväästä asti kalenterissa ollut matka on yhtäkkiä vain päivien päässä. Kiireisen syksyn jälkeen irtiotto tekee hyvää, ja en tule kaipaamaan kotiin jäävää läppäriä. Vaikka kyseessä ei ole kiipeilyreissu, hiukan aihetta päästään sivuamaan, sillä minulla on kovat odotukset Singaporen kiipeilyvarustetarjoomasta.

On nimittäin selvää, että jonkin verran varustehankintoja pitää tehdä ennen Elbrusin reissua. Edessä olevat haastavammat ja kylmemmät olosuhteet saavat minut tarkastelemaan nykyisiä varusteitani kriittisesti. Uudet hankinnat pitää tehdä ottaen huomioon myös kiipeilyä koskevat tulevaisuudensuunnitelmat, jotka ovat edelleen kypsyneet ja kehittyneet. Ymmärrän (ainakin toivottavasti) taas hiukan paremmin, mistä varusteiden kohdalla ei voi tinkiä ja mitkä ovat makuasioita.

Tällä hetkellä Singaporen ostoslistalla on pari asiaa, joiden ostaminen tuntuu olevan Suomessa hiukan haastavaa johtuen rajallisesta valikoimasta (jolloin sovittaminen ei ole mahdollista tai ainakin vaatii odottelua ja asioiden lähettelyä edestakaisin).

Sporttilasit Vincent-Pyramiden huipulla

Tarvitsen uudet aurinkolasit. Sellaiset vuorikiipeilyyn optimoidut, jotka suojaavat myös sivusäteilyltä ja tuulelta. Olen tähän asti kiivennyt käyttäen ihan laadukkaita urheilulaseja, mutta viimeksi huomasin, etteivät niiden ominaisuudet ole riittävät vuorille. Sporttilasini ovat liian avoimet sivuilta, ja linssikin voisi olla parempi tähän käyttötarkoitukseen.

Minua kiinnostavat polarisoivat linssit, joissa on fotokromaattinen ominaisuus; valonsuodatus muuttuu vallitsevan UV-säteilytason mukaan. Eli linssi tummenee auringonvalon määrän lisääntyessä. Kestävyys on tietenkin ehdoton ominaisuus, ja olisihan se kiva, jos lasit olisivat vielä kivannäköiset (vaikkakin korkeuksissa turpoavien poskieni kanssa olen ylävuoristossa niin vekkuli näky, että luultavasti kaikki, mikä peittää, pukee).
Ainakin lyhyen tutkimukseni perusteella Suomesta saatava valikoima on suppeahko. Koska haluan sovittaa laseja ennen ostamista, on helppoa kääntää toiveikas katse Aasian suurkaupungin suuntaan.

Ja taas ne kengät.
Viime vuonna hankitut La Sportivan Trango -kiipeilykengät toimivat loistavasti kesäkiipeilyssä,

mutta Mont Blancin huipulla kylmä viima ja pakkanen jäädyttivät varpaat. Ihastuin kuitenkin Trangojen keveyteen ja käyttömukavuuteen siinä määrin, etten ainakaan toistaiseksi aio niitä myydä. Kaikenlaista kesäreissuakin saattaa olla edessä.

Elbrusin hyytäviin olosuhteisiin tarvitsen silti jykevämmät kengät. Jotta hankinta on järkevä ja palvelee myös jatkosuunnitelmia, haluan kengät, joilla pääsee reilusti yli 6000 metriin. Olen vertaillut La Sportivan Baruntse-, Spantik ja G2-malleja. Lisäksi esimerkiksi Scarpa- ja Lowa-merkeilläkin näyttäisi olevan kiinnostavia vaihtoehtoja. Otan mielelläni suosituksia vastaan!

janiina ojanen la sportiva trango vuorikiipeilykengät
Trangot olohuoneen matolla

Haastavaksi hankinnan tekee vaikeus päästä sovittamaan ylävuoristokenkiä, joita ei kyllä kokeilematta voi ostaa. Kiipeilyvarusteliikkeiden valikoimat ovat rajalliset ja ei ole itsestäänselvää, että liikkeet suostuvat tilaamaan kenkiä sovitettavaksi.

Tampereella on supermarketti, luultavasti ainoa sellainen Suomessa, jonka valikoimaan kuuluu mahtava määrä kiipeilyvarusteita. (Myyjä muuten kertoi, että kiipeilytarvikkeet ovat tulleet valikoimaan, koska eräs marketin työntekijöistä oli lajista kiinnostunut. Minusta se on loistava syy ottaa kiipeilytuotteet valikoimaan.)

Kyseinen kauppa on vain parin kilometrin päässä kotoani, joten voit uskoa, että varsin usein ruokaostoksilla kuluu hyvä tovi. Siellä minä hillun hyllyjen välissä hipelöimässä ja sovittelemassa ylävuoristokenkiä. Valikoima on kuitenkin sielläkin tuskallisen pieni isompien korkeuksien kenkiä ajatellen, ja siksi toivon Singaporessa pääseväni testaamaan eri vaihtoehtoja.

Tänään tehtiin jo hiukan matkasuunnitelmia. Totesin, että lienee viisasta jättää matkalaukkuun kunnolla tilaa. Muuten voi olla, että paluulennolla istuu leidi hellemekossa, virtaviivaisissa kiipeilylaseissa ja slalom-monoja muistuttavat järkälemäiset kengät jalassaan.

Jäiden polttelijan päiväkirja

Eilen illalla painelin nautinnollisen juoksulenkin pimeässä metsässä ja ihastelin yhdessä viikonlopussa saapunutta talvea. Valkoinen maa rullasi lenkkareiden alla rasahdellen, ja rapsakka ilma ryöpsähti keuhkoihin virkistävänä. Todella kiireisen päivän jälkeen aloitin lenkin tuntien oloni hiukan kireäksi, mutta jossain seitsemän kilometrin kohdalla huomasin liikkumisen tehneen tutun taikansa; mieleni oli rentoutunut ja ajatukset soljuivat ohi omaa tahtiaan. Hymyilin pakkasessa etuhampaat hileessä ja hyräilin korvanapeista kuuluvan musiikin tahtiin.

Viimeiset viikot ovat olleet hiukan hiljaiseloa treenaamisen suhteen. Ensin angiina ja sitten pitkä sitkeä flunssa pakottivat minut lepoon. Työkiireet täyttivät neljän viikon treenitauon sujuvasti.

Angiina ehti äityä sen verran ikäväksi ennen tohtorille hakeutumista, että särkylääkekin oli nautittava nestemäisenä, koska kurkussa ei kertakaikkiaan ollut tabletin kokoista aukkoa.
Angiinasta toivuttuani koetin aloittaa treenaamista, mutta tauti oli tainnut viedä sen verran vastustuskykyä, että pian olin taas sairaana.

Liikkuminen on minulle todella tärkeää. Nyt olin aluksi kai sen verran voimaton, että ensimmäisten viikkojen aikana mielessä ei edes käynyt kaipausta puntille tai lenkkipolulle. Aloin jo pohtia, että mistä tuulee, kun treenien väliin jääminen ei harmittanut.

En ole vuosiin ollut noin pitkään urheilematta. Hämmästyttävän nopeasti liikkumattomuuden seuraukset huomasi. Ehkä jo noin viikon jälkeen niska alkoi jumittaa ja muukin lihaksisto tuntua kankealta. Normaalistikaan en ole sitä taipuisinta sorttia, mutta nyt alkoi jo naurattaa norsumainen notkeuteni.

Venyvän pakkotauon suurin vaikutus näkyi kuitenkin muualla kuitenkin lihaksissa. Tehokkuus tuntui laskevan kaikessa tekemisessä, uni huononevan ja (luultavasti edellisten seurauksena) välillä pinna kiristyi turhaan. Samaan aikaan tavoite tuntui olevan kovin kaukana: kesäkuuhun ja Elbrusin matkaan on raivostuttavan pitkä aika.

Ensiapu henkiseen turhaumaan löytyi ympäriltä. Tuttuja lähtee kiipeämään jo muutaman viikon kuluttua, ja toisten reissusta iloitseminen ruokkii myös omaa motivaatiota. Muiden valmisteluista innostuneena kävin itsekin jo kokeilemassa kevään hankintalistalla olevia jykevämpiä ylävuoristokenkiä. Voi kuinka mukavilta ne tuntuivatkaan!

Viime viikolla aloin viimein päästä takaisin normaaliin rytmiin. Ensimmäinen punttitreeni oli murhaava. Otin sen mielestäni kevyesti. Mutta treenitauko kai oli aiheuttanut alitajuisen huolen oman suorituskyvyn laskusta, ja “kokeillaanpas meneekö tämä tuttuun tapaan” -hengessä tempaisin itseltäni luulot pois. Kaksi päivää myöhemmin rintalihakset olivat niin kipeät, että takin päälle saaminen aamulla vaati melkoisia ponnistuksia. Ähellyksen keskellä hymyilin onnellisena: I’m back!

Kun liike alkoi taas onnistua ja maistua, helpotti myös kärsimättömyys hiukan luisten sormiensa otetta niskastani (tosin aika vähän, mutta pikkuisen kuitenkin).  Hiljaa hyvä tulee. Nauti matkasta. Mitä näitä nyt on?
– Ja **skat. Montako päivää pitää vielä odottaa?

Juhannus itikkainvaasion kourissa

Jo aikaisin keväällä päätimme Timon kanssa, että vietämme juhannuksen eräretkellä. Repoveden kansallispuisto on ollut to do -listalla jo hyvän aikaa. Etäisyys Tampereelta vaatisi hiukan enemmän aikaa kuin perus lauantai–sunnuntai-retken ja aiemmin sopivaa hetkeä ei ole tullut. Nyt tilaisuus tuli, ja tartuimme siihen hanakasti.

Päätin hyödyntää reissua Vuorenvalloitus-valmistautumiseen ja sisäänajaa juhannuksen ajan uusia kiipeilykenkiäni. Ne ovat olleet jalassa vasta yhdellä viikonloppureissulla ja tietysti haluaisin käyttää niitä mahdollisimman paljon ennen lähtöä Mont Blancille elokuussa. Niinpä muiden tallustaessa Repoveden hyvinhoidetuilla poluilla kepeissä maastolenkkareissa, minä kiehutin varpaitani vuorikiipeilykengissä. Mutta kolmen päivän kävely “monoissa” oli hyvää harjoitusta monellakin tavalla.

Janiina Ojanen Repovedellä
Repovesi-seikkailu alkakoon, Trangot jalassa!
Kuva. Timo V.

Sääennuste oli luvannut juhannukseksi aurinkoista ja todella lämmintä säätä. Taivas oli eräretkelle sopivasti puolipilvinen, kun saavuimme Lapinsalmen parkkipaikalle perjantaina päivällä. Ihmisiä, onneksi tosin pääosin päiväretkeläisiä, oli paljon. Hiukan väkimäärästä huolestuneina astelimme polulle ja toivoimme joukon hälvenevän, kun pääsisimme syvemmälle alueelle.

Tämän reissun tavoitteena ei olisi pitkä vaellus, vaan enemmänkin leppoisa leireily ja kesäisen luonnon tunnelmointi. Minua kuitenkin poltteli päästä Olhavanvuorelle katsomaan Olhavan kallioseinää, joka on eräs suomalaisen seinäkiipeilyn keskeisiä paikkoja.
Timo tietää, ettei minusta ole istuskelemaan kahta päivää nuotiolla. Niinpä suunnitelma oli sekoitus kaikkea toivottua. Ensimmäisenä päivänä kiertelisimme hiukan alueen eteläpäätä ja saapuisimme hyvissä ajoin Kuutinkanavalle, jossa yöpyisimme. Illalla ohjelmassa olisi kokkailua ja nuotioon tuijottelua. Seuraavana aamuna ottaisimme mukaan lounaan ja painelisimme Olhavalle. Paluumatkalla tavarat mukaan ja siirtymä uuteen yöpymispaikkaan.

Perjantaina retkemme alkoi Lapinsalmen riippusillan ylityksellä. Ruuhkan vuoksi sillan ylitystä ei ollut liiemmälti aikaa fiilistellä. Mutta onhan se hieno! Suurin osa ihmisjoukosta jäi alkupään nuotiopaikoille. Mutta siitä huolimatta kaipaamaamme hiljaisuutta ja yksinolon tunnetta ei päässyt syntymään. Vastaantulijoita oli tasaisesti ja vesillä paljon liikennettä. Kaikilla maisema- ja nuotiopaikoilla oli useampiakin porukoita. Päätimme olla harmittelematta asiaa vaan keskittyä olennaiseen.

Eräkenkien eri variaatioita…

Ja kylläpä Repovesi onkin kaunis! Vaihteleva maasto, veden jatkuva läsnäolo ja runsas kasvillisuus tekivät luonnossa liikkumisesta vaihtelevan elämyksen. Nautin reippaasta etenemisestä, ja polku rullasi jalkojen alla mukavasti.

Ensimmäisen yön leiripaikalla Kuutinkanavalla oli ahdasta, mutta onnistuimme löytämään muista leiriytyjistä erillään olevan telttapaikan. Opimme kantapään kautta, että kostea, lämpöinen sola ei ole optimaalinen leiripaikka: ilta oli melkoista taistelua itikoita vastaan, ja yön aikana järveltä noussut sumu kasteli kaikki varusteemme. Itikkataiston keskelläkin ilta meni rattoisasti nuotiopaikalla ihmisten kanssa turistessa.

Hulinasta huolimatta juhannusaaton kohokohta minulle oli yksinäinen hetki, kun köllähdin Kuutinkanavan laiturin nokkaan Jon Krakauerin “Into Thin Air” -pokkarin (kertoo Krakauerin traagisesta Mount Everest -kokemuksesta) kanssa. Laituri keinui mukavasti, aurinko paistoi ja pieni tuulenvire piti hyttyset loitolla. Tarina tempaisi minut mukaansa ja vesi liplatti rentouttavasti… Havahduin hyvä tovi myöhemmin todetakseni, että jos kesken lauseen kuva tummuu, taitavat nokoset tulla tarpeeseen.

Janiina Ojanen lukee Into Thin Air Jon Krakauer
Päiväunilta yllätetty
Kuva: Timo V.

Lauantaina pomppasin hereille aamulla kuudelta. Puuroa vatsaan ja kohti Olhavaa! Ilmoittauduin vapaaehtoiseksi repunkantajaksi ja eväidemme lisäksi pistin laukkuun vielä ylimääräistä tavaraa painoksi. Treeni pitää ottaa aina sieltä, mistä sen saa! Timo pakkasi eväänsä reppuuni naureskellen, että tottakai hän uhrautuu Vuorenvalloitus-valmistautumiseni vuoksi kulkemaan ilman kantamuksia.

Maisemat senkun kaunistuivat. Ja ahnaiden itikoiden määrä kasvoi. Onneksi Timo oli nakannut itikkaverkkohatun ostoskoriini taannoin kaupassa. Itikkainvaasio sai meidät myös pohtimaan Halti-reissua ja sitä, että räkkä ei vielä välttämättä ole ohi, kun saavumme käsivarteen. On siis valmistauduttava melkoiseen itikkataistoon sielläkin.

Timo ja Olhavan kallioseinä

Olhavan jylhät kalliot ovat kyllä pysäyttävä näky! Puskat kuhisivat kiipeilijöitä, ja sain itseni kiinni tuijottamasta haikeasti puiden oksissa lepääviä valjaita. Vaikka minun seinäkiipeilytaidoillani Olhavan haastavilla kallioseinillä päästäisiin tuskin kovinkaan korkealle. Tämä kuitenkin muistutti, että minun pitää viestitellä Sakulle (seinä- ja kalliokiipeilyä harrastava kaverini) ja pyytää päästä mukaan kalliokiipeilyreissulle taas kohentamaan seinäkiipeilytaitojani hiukan.

Laskeuduttuamme Olhavanvuorelta päätimme ennen paluumatkaa kiertää Olhavanlammen, jotta näkisimme kiipeilyseinän paraatipuolen kauempaa.

Päivän mittaan kilometrejä kertyi mukava määrä, ja sain kaipaamaani liikettä. Matkalla toisen päivän leiripaikkaan pääsimme myös tekemään ylityksen toisella Repoveden kuuluisuudella, käsikäyttöisellä Ketunlossilla.

Iltasella saavuimme leiripaikkaamme Määkijään, hurmaavaan niemennokkaan, jonka ympärillä avautuvat huikaisevat järvi- ja metsämaisemat.
Sää oli kauniin aurinkoinen ja lämmin. Toisen illan kohokohdaksi luonto tarjosin minulle pienen yllätyksen, kun näin uivan rantakäärmeen. En ole milloinkaan nähnyt uivaa käärmettä luonnossa. Innoissani loikin rantakallioilla sitä katsomassa, ja Timo varmisteli naureskellen:
– Nakkaatko puhelimesi tänne, ihan vaan varmuuden vuoksi…

(Viimeksihän kikkailuni rantakallioilla päättyi köpelösti: Kiipeilykenkien koeajo ja spontaani karaistumisharjoitus)

Juhannussunnuntai valkeni huikaisevan kauniina. Aamuauringon paisteessa kävelimme autolle. Repoveden polut olivat autiot.  Maisema pääsi oikeuksiinsa, kun ilma ei täyttynyt ihmisten ja veneiden äänistä, ja luonto heräili raukean rauhallisesti uuteen päivään. Totesimme, että alueella täytyy ehdottomasti vierailla uudestaan, hiljaisempana ajankohtana. Sitten kun ensimmäiset yöpakkaset ovat nitistäneet itikat. Nimittäin molemmat saimme muistoksi juhannuksesta uskomattoman määrän itikanpistoja.

Hyvää harjoitusta Lappia varten, totesimme kihnuttaessamme punaisia paukamia.

Vuorenvalloitus Janiina Ojanen

Vuorenvalloittajan tekniset varusteet

Tässä tekstissä esittelen teknisiä kiipeilyvarusteita, joilla aion kiivetä Mont Blancin huipulle. Luvassa tuotesijoittelua, joten jos olet sellaiselle allerginen, hyppää tämän tekstin ohi.

Kun ymmärsin, että kiipeilykuume on vienyt minut mennessään, ehkä pysyvästi, päätin, että haluan koota omat varusteet. Ensin ihan peruspaketin, jota voin sitten täydentää ja jatkokehittää sitä mukaa, kun haasteet kasvavat. Viime vuoden vuokrakenkäongelmat opettivat kovan läksyn varusteiden istuvuuden tärkeydestä. Samalla varusteet tuntuvat aika henkilökohtaisilta: kun oppii omien varusteiden toiminnallisuuden ja ominaisuudet, voi paremmin keskittyä itse kiipeilysuoritukseen.

Kevään aikana olen pikkuhiljaa selvitellyt asioita, saanut pintaraapaisun teknisen varustuksen loputtomaan skaalaan ja tehnyt hankintoja. Olen kysynyt paljon neuvoa ja huomannut, että oikeastaan kaikelle on monta koulukuntaa. Nyt olen noudattanut hyviltä tuntuvia neuvoja. Voi olla, että joudun jatkossa vaihtamaan jotain, mutta niinhän se taitaa olla aina. Vaikka uudet varusteet ovat kalliimpia ja jonkin verran vähän käytettyjä on saatavilla, tein päätöksen, että investoin nyt uusiin. Minulla on sen verran vähän kokemusta, etten uskalla luottaa omaan kykyyni tarkistaa käytetyn varusteen turvallisuutta. Koska minun pitää voida luottaa varusteiden varaan henkeni, en halua ottaa riskejä.

Janiina Ojanen valmistautuu vuorikiipeilyyn
Tätä on vähän vaikea selittää….kuinka te muut varustaudutte etätyöpäivään kotitoimistolla?

Vaatehuoneeni seinustalle on ilmestynyt muun muassa kasa varustenaurua, nauhalenkki, erilaisia sulkurenkaita, teleskooppivaellussauvat ja Climbing Technolgyn jäähakku. Se on Alpeille hyvin sopiva vaellushakku. Sauvat ovat Black Diamondin. Ne ovat mukavan kevyet ja menevät lyhyemmiksi kuin monet muut näkemäni. Taiteltavia en halunnut edes harkita. Itse käytän kiivetessä vain yhtä sauvaa. Vaelluksen aikana minusta on mukavampi pitää toinen käsi vapaana ja tarvittaessa voin käyttää hakkua ylärinteen puoleisena tukena. Ostin silti sauvat parina, jos vaikka innostun Halti-reissulla kokeilemaan kahta vaellussauvaa tasaisemmalla reitillä.

Kiipeilyvaljaani ovat Black Diamondin Momentum DS:t, jotka ovat kevyet ja sopivat sporttikiipeilyyn, jäälle ja vuorille. Valjaiden kanssa tuli hiukan säätöä kroppani mallin vuoksi. Jouduin vaihtamaan valjaat pienempiin XS–M-koon valjaisiin, koska vyötäröni on sen verran kapea, että isompien lannevyötä ei saanut tarpeeksi napakaksi. Minulla on kuitenkin sen verran kookkaat reisilihakset, että reisilenkkien säädöt ovat aika lähellä maksimia, kun laitan ne päälle maksimivaatetuksella.

Sama haaste liittyi kiipeilysäärystimiin. Ne ovat siis suojaamassa housuja jääraudoilta. Varsinkin väsymyksen alkaessa painaa, askellukseen tulee horjuvuutta, jolloin helposti jäärauta nirhaa kiipeilyhousut rikki. Jäärauta voi jäädä kiinni lahkeeseen ja aiheuttaa kaatumisen, mikä kaikessa viattomuudessaan voi olla jyrkemmällä rinteellä isommankin onnettomuuden alku.

Viimeksi käytin jesaria punttien ympärillä. Se toimi ihan auttavasti, mutta muutama läheltä piti -tilanne sattui housujen repeämisen suhteen ja teippi jätti rumat jäljet housuihin. Hankin Rabin säärystimet, jotka istuivat muuten hyvin, mutta pohkeeni ovat melkoiset pötikät ja taas kun kokeilin paksuimmalla varustuksella, aika napakaksi meni kiinnitys. Seuraava koko taas on liian iso. Täytyy varmaan lopettaa kyykkääminen salilla ja keskittyä kestävyystreeniin.

Olen ihan tohkeissani uudesta repustani. Vaude Simony -kiipeilyreppu on päheän turkoosi…. no, on siinä muitakin aika huikeita juttuja. Kunnon jämäkät kiinnitykset hakulle ja savoille, suojattu tasku jääraudoille eli pääsen viime vuoden joulukuusi-fiiliksestä, kun varusteet on kiinnitetty napakasti. Tilaa on 36+8 litraa eli riittävästi. Mutta ei niin paljon, että tulisi haalittua turhuuksia mukaan. Lantiovyö on optimoitu valjaisiin nähden hiertymien välttämiseksi, ja istuvuus tuntuu erinomaiselta. Tilasin repun sovittamatta netistä tutun työkseen kiipeilevän suosituksen perusteella, ja minusta tuntuu, että tämä oli oikein hyvä investointi. Niin ja muistinko sanoa, että se on rouhean turkoosi?

Säästin parhaan viimeiseksi. Ne kengät. Olen aina rakastanut kenkiä, mutta nyt ilo uusista jalkineista oli poikkeuksellisen suuri. Naureskellen kasvot halkaisevalle virneelleni Timo tallensi onnellisen ilmeeni, kun kannoin kenkä- ja jäärautalaatikoita kaupasta autoon.

Ennen ostopäätöstä selvittelin erilaisia vaihtoehtoja ja kyselin suosituksia monelta taholta. Halusin kengiltä istuvuutta, tukevuutta ja keveyttä. Halusin tässä kohtaa hyvät ylävuoristokiipeilyn yleiskengät, joiden ominaisuudet riittävät Alpeilla ja ehkä muuallakin kesäkiipeilyssä. Valitsin lopulta La Sportivan Trango Cube GTX:t. Ne ovat todella kevyet (vain 700 g per kenkä) ja käyvät kallioille, jäätikölle ja vuorivaellukseen. Eräs minulle tärkeä ominaisuus oli, että osan kengän kielestä saa irrotettua. Napakka istuvuus on tärkeää kaikissa tilanteissa. Kenkään ei voi jättää paljoa tilaa, koska muuten jalka liikkuu kävellessä, mikä voi aiheuttaa pahoja hiertymiä ja muita ongelmia, kuten olen oppinut. Samaan aikaan jalkani turpoaa jonkin verran, kun noustaan yli 4000 metriin. Siksi mahdollisuus saada kenkään lisätilaa kesken kiipeilyn on loistava juttu.

Jääraudoiksi valitsin Black Diamondin Serac Clipit. Testasin niitä kenkien kanssa ja ne tuntuivat loistavilta. Kipitettyäni jääraudoissa pitkin kaupan käytäviä, en vaan malttanut jättää niitä hyllyyn. Säädöt pitää vielä viimeistellä, mutta raudat istuvat napakasti ja kuvittelisin, että yksinkertainen kiinnitysmekanismi on helppo käyttää, vaikka sormet olisivat vähän jäässä ja varusteet lumisia.

Siinä tärkeimmät. Kypärä vielä puuttuu. Sen ehtii kesän aikana. Vaikka varusteet ovat vain kiipeilyn väline, kuten aiemmin totesinkin (tekstissä Rakkaudesta raskaisiin kenkiin?), on selvää, että niihin liittyy tiettyä magiikkaa.
Siis minulle.

Ei muille.

Se välillä unohtuu.
Timo suhtautuu tähän kaikkeen varsin kärsivällisesti. Mutta järjestäessämme kotia ystävien illanviettoa varten sain napakan palautteen:

– Oikeasti, kerää nyt nuo kengät ja raudat pois tuosta olohuoneen lattialta. Edes yhdeksi illaksi.

p.s. Jos haluat lukea, mitä tapahtui vuokrakenkien kanssa huiputuksessa, koko stoori on täällä: Monte Rosan valloitus alkaa!

Jos haluat tutustua kiipeilyvaatteisiini, niiden esittelyt löytyvät täältä: Näillä mennään! – Vuorenvalloittajan huiputusvarustelista

Page 1 of 2

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén