Eilen aamulla muutamaa minuuttua vaille kello kuusi lentokoneen renkaat osuivat jäiseen kiitorataan Helsinki-Vantaalla, ja oli aika vaihtaa varvastossut talvikenkiin.
Naurua tuulitunnelissa |
Lavastettu evakuointisimulaatio Trick Eye Museumissa |
Eilen aamulla muutamaa minuuttua vaille kello kuusi lentokoneen renkaat osuivat jäiseen kiitorataan Helsinki-Vantaalla, ja oli aika vaihtaa varvastossut talvikenkiin.
Naurua tuulitunnelissa |
Lavastettu evakuointisimulaatio Trick Eye Museumissa |
Eilen illalla painelin nautinnollisen juoksulenkin pimeässä metsässä ja ihastelin yhdessä viikonlopussa saapunutta talvea. Valkoinen maa rullasi lenkkareiden alla rasahdellen, ja rapsakka ilma ryöpsähti keuhkoihin virkistävänä. Todella kiireisen päivän jälkeen aloitin lenkin tuntien oloni hiukan kireäksi, mutta jossain seitsemän kilometrin kohdalla huomasin liikkumisen tehneen tutun taikansa; mieleni oli rentoutunut ja ajatukset soljuivat ohi omaa tahtiaan. Hymyilin pakkasessa etuhampaat hileessä ja hyräilin korvanapeista kuuluvan musiikin tahtiin.
Viimeiset viikot ovat olleet hiukan hiljaiseloa treenaamisen suhteen. Ensin angiina ja sitten pitkä sitkeä flunssa pakottivat minut lepoon. Työkiireet täyttivät neljän viikon treenitauon sujuvasti.
Angiina ehti äityä sen verran ikäväksi ennen tohtorille hakeutumista, että särkylääkekin oli nautittava nestemäisenä, koska kurkussa ei kertakaikkiaan ollut tabletin kokoista aukkoa.
Angiinasta toivuttuani koetin aloittaa treenaamista, mutta tauti oli tainnut viedä sen verran vastustuskykyä, että pian olin taas sairaana.
Liikkuminen on minulle todella tärkeää. Nyt olin aluksi kai sen verran voimaton, että ensimmäisten viikkojen aikana mielessä ei edes käynyt kaipausta puntille tai lenkkipolulle. Aloin jo pohtia, että mistä tuulee, kun treenien väliin jääminen ei harmittanut.
Venyvän pakkotauon suurin vaikutus näkyi kuitenkin muualla kuitenkin lihaksissa. Tehokkuus tuntui laskevan kaikessa tekemisessä, uni huononevan ja (luultavasti edellisten seurauksena) välillä pinna kiristyi turhaan. Samaan aikaan tavoite tuntui olevan kovin kaukana: kesäkuuhun ja Elbrusin matkaan on raivostuttavan pitkä aika.
Ensiapu henkiseen turhaumaan löytyi ympäriltä. Tuttuja lähtee kiipeämään jo muutaman viikon kuluttua, ja toisten reissusta iloitseminen ruokkii myös omaa motivaatiota. Muiden valmisteluista innostuneena kävin itsekin jo kokeilemassa kevään hankintalistalla olevia jykevämpiä ylävuoristokenkiä. Voi kuinka mukavilta ne tuntuivatkaan!
Viime viikolla aloin viimein päästä takaisin normaaliin rytmiin. Ensimmäinen punttitreeni oli murhaava. Otin sen mielestäni kevyesti. Mutta treenitauko kai oli aiheuttanut alitajuisen huolen oman suorituskyvyn laskusta, ja “kokeillaanpas meneekö tämä tuttuun tapaan” -hengessä tempaisin itseltäni luulot pois. Kaksi päivää myöhemmin rintalihakset olivat niin kipeät, että takin päälle saaminen aamulla vaati melkoisia ponnistuksia. Ähellyksen keskellä hymyilin onnellisena: I’m back!
Kun liike alkoi taas onnistua ja maistua, helpotti myös kärsimättömyys hiukan luisten sormiensa otetta niskastani (tosin aika vähän, mutta pikkuisen kuitenkin). Hiljaa hyvä tulee. Nauti matkasta. Mitä näitä nyt on?
– Ja **skat. Montako päivää pitää vielä odottaa?
Jo aikaisin keväällä päätimme Timon kanssa, että vietämme juhannuksen eräretkellä. Repoveden kansallispuisto on ollut to do -listalla jo hyvän aikaa. Etäisyys Tampereelta vaatisi hiukan enemmän aikaa kuin perus lauantai–sunnuntai-retken ja aiemmin sopivaa hetkeä ei ole tullut. Nyt tilaisuus tuli, ja tartuimme siihen hanakasti.
Päätin hyödyntää reissua Vuorenvalloitus-valmistautumiseen ja sisäänajaa juhannuksen ajan uusia kiipeilykenkiäni. Ne ovat olleet jalassa vasta yhdellä viikonloppureissulla ja tietysti haluaisin käyttää niitä mahdollisimman paljon ennen lähtöä Mont Blancille elokuussa. Niinpä muiden tallustaessa Repoveden hyvinhoidetuilla poluilla kepeissä maastolenkkareissa, minä kiehutin varpaitani vuorikiipeilykengissä. Mutta kolmen päivän kävely “monoissa” oli hyvää harjoitusta monellakin tavalla.
Repovesi-seikkailu alkakoon, Trangot jalassa! Kuva. Timo V. |
Sääennuste oli luvannut juhannukseksi aurinkoista ja todella lämmintä säätä. Taivas oli eräretkelle sopivasti puolipilvinen, kun saavuimme Lapinsalmen parkkipaikalle perjantaina päivällä. Ihmisiä, onneksi tosin pääosin päiväretkeläisiä, oli paljon. Hiukan väkimäärästä huolestuneina astelimme polulle ja toivoimme joukon hälvenevän, kun pääsisimme syvemmälle alueelle.
Tämän reissun tavoitteena ei olisi pitkä vaellus, vaan enemmänkin leppoisa leireily ja kesäisen luonnon tunnelmointi. Minua kuitenkin poltteli päästä Olhavanvuorelle katsomaan Olhavan kallioseinää, joka on eräs suomalaisen seinäkiipeilyn keskeisiä paikkoja.
Timo tietää, ettei minusta ole istuskelemaan kahta päivää nuotiolla. Niinpä suunnitelma oli sekoitus kaikkea toivottua. Ensimmäisenä päivänä kiertelisimme hiukan alueen eteläpäätä ja saapuisimme hyvissä ajoin Kuutinkanavalle, jossa yöpyisimme. Illalla ohjelmassa olisi kokkailua ja nuotioon tuijottelua. Seuraavana aamuna ottaisimme mukaan lounaan ja painelisimme Olhavalle. Paluumatkalla tavarat mukaan ja siirtymä uuteen yöpymispaikkaan.
Perjantaina retkemme alkoi Lapinsalmen riippusillan ylityksellä. Ruuhkan vuoksi sillan ylitystä ei ollut liiemmälti aikaa fiilistellä. Mutta onhan se hieno! Suurin osa ihmisjoukosta jäi alkupään nuotiopaikoille. Mutta siitä huolimatta kaipaamaamme hiljaisuutta ja yksinolon tunnetta ei päässyt syntymään. Vastaantulijoita oli tasaisesti ja vesillä paljon liikennettä. Kaikilla maisema- ja nuotiopaikoilla oli useampiakin porukoita. Päätimme olla harmittelematta asiaa vaan keskittyä olennaiseen.
Eräkenkien eri variaatioita… |
Ja kylläpä Repovesi onkin kaunis! Vaihteleva maasto, veden jatkuva läsnäolo ja runsas kasvillisuus tekivät luonnossa liikkumisesta vaihtelevan elämyksen. Nautin reippaasta etenemisestä, ja polku rullasi jalkojen alla mukavasti.
Ensimmäisen yön leiripaikalla Kuutinkanavalla oli ahdasta, mutta onnistuimme löytämään muista leiriytyjistä erillään olevan telttapaikan. Opimme kantapään kautta, että kostea, lämpöinen sola ei ole optimaalinen leiripaikka: ilta oli melkoista taistelua itikoita vastaan, ja yön aikana järveltä noussut sumu kasteli kaikki varusteemme. Itikkataiston keskelläkin ilta meni rattoisasti nuotiopaikalla ihmisten kanssa turistessa.
Hulinasta huolimatta juhannusaaton kohokohta minulle oli yksinäinen hetki, kun köllähdin Kuutinkanavan laiturin nokkaan Jon Krakauerin “Into Thin Air” -pokkarin (kertoo Krakauerin traagisesta Mount Everest -kokemuksesta) kanssa. Laituri keinui mukavasti, aurinko paistoi ja pieni tuulenvire piti hyttyset loitolla. Tarina tempaisi minut mukaansa ja vesi liplatti rentouttavasti… Havahduin hyvä tovi myöhemmin todetakseni, että jos kesken lauseen kuva tummuu, taitavat nokoset tulla tarpeeseen.
Päiväunilta yllätetty Kuva: Timo V. |
Lauantaina pomppasin hereille aamulla kuudelta. Puuroa vatsaan ja kohti Olhavaa! Ilmoittauduin vapaaehtoiseksi repunkantajaksi ja eväidemme lisäksi pistin laukkuun vielä ylimääräistä tavaraa painoksi. Treeni pitää ottaa aina sieltä, mistä sen saa! Timo pakkasi eväänsä reppuuni naureskellen, että tottakai hän uhrautuu Vuorenvalloitus-valmistautumiseni vuoksi kulkemaan ilman kantamuksia.
Maisemat senkun kaunistuivat. Ja ahnaiden itikoiden määrä kasvoi. Onneksi Timo oli nakannut itikkaverkkohatun ostoskoriini taannoin kaupassa. Itikkainvaasio sai meidät myös pohtimaan Halti-reissua ja sitä, että räkkä ei vielä välttämättä ole ohi, kun saavumme käsivarteen. On siis valmistauduttava melkoiseen itikkataistoon sielläkin.
Timo ja Olhavan kallioseinä |
Olhavan jylhät kalliot ovat kyllä pysäyttävä näky! Puskat kuhisivat kiipeilijöitä, ja sain itseni kiinni tuijottamasta haikeasti puiden oksissa lepääviä valjaita. Vaikka minun seinäkiipeilytaidoillani Olhavan haastavilla kallioseinillä päästäisiin tuskin kovinkaan korkealle. Tämä kuitenkin muistutti, että minun pitää viestitellä Sakulle (seinä- ja kalliokiipeilyä harrastava kaverini) ja pyytää päästä mukaan kalliokiipeilyreissulle taas kohentamaan seinäkiipeilytaitojani hiukan.
Laskeuduttuamme Olhavanvuorelta päätimme ennen paluumatkaa kiertää Olhavanlammen, jotta näkisimme kiipeilyseinän paraatipuolen kauempaa.
Päivän mittaan kilometrejä kertyi mukava määrä, ja sain kaipaamaani liikettä. Matkalla toisen päivän leiripaikkaan pääsimme myös tekemään ylityksen toisella Repoveden kuuluisuudella, käsikäyttöisellä Ketunlossilla.
Iltasella saavuimme leiripaikkaamme Määkijään, hurmaavaan niemennokkaan, jonka ympärillä avautuvat huikaisevat järvi- ja metsämaisemat.
Sää oli kauniin aurinkoinen ja lämmin. Toisen illan kohokohdaksi luonto tarjosin minulle pienen yllätyksen, kun näin uivan rantakäärmeen. En ole milloinkaan nähnyt uivaa käärmettä luonnossa. Innoissani loikin rantakallioilla sitä katsomassa, ja Timo varmisteli naureskellen:
– Nakkaatko puhelimesi tänne, ihan vaan varmuuden vuoksi…
(Viimeksihän kikkailuni rantakallioilla päättyi köpelösti: Kiipeilykenkien koeajo ja spontaani karaistumisharjoitus)
Juhannussunnuntai valkeni huikaisevan kauniina. Aamuauringon paisteessa kävelimme autolle. Repoveden polut olivat autiot. Maisema pääsi oikeuksiinsa, kun ilma ei täyttynyt ihmisten ja veneiden äänistä, ja luonto heräili raukean rauhallisesti uuteen päivään. Totesimme, että alueella täytyy ehdottomasti vierailla uudestaan, hiljaisempana ajankohtana. Sitten kun ensimmäiset yöpakkaset ovat nitistäneet itikat. Nimittäin molemmat saimme muistoksi juhannuksesta uskomattoman määrän itikanpistoja.
Hyvää harjoitusta Lappia varten, totesimme kihnuttaessamme punaisia paukamia.
Tässä tekstissä esittelen teknisiä kiipeilyvarusteita, joilla aion kiivetä Mont Blancin huipulle. Luvassa tuotesijoittelua, joten jos olet sellaiselle allerginen, hyppää tämän tekstin ohi.
Kun ymmärsin, että kiipeilykuume on vienyt minut mennessään, ehkä pysyvästi, päätin, että haluan koota omat varusteet. Ensin ihan peruspaketin, jota voin sitten täydentää ja jatkokehittää sitä mukaa, kun haasteet kasvavat. Viime vuoden vuokrakenkäongelmat opettivat kovan läksyn varusteiden istuvuuden tärkeydestä. Samalla varusteet tuntuvat aika henkilökohtaisilta: kun oppii omien varusteiden toiminnallisuuden ja ominaisuudet, voi paremmin keskittyä itse kiipeilysuoritukseen.
Kevään aikana olen pikkuhiljaa selvitellyt asioita, saanut pintaraapaisun teknisen varustuksen loputtomaan skaalaan ja tehnyt hankintoja. Olen kysynyt paljon neuvoa ja huomannut, että oikeastaan kaikelle on monta koulukuntaa. Nyt olen noudattanut hyviltä tuntuvia neuvoja. Voi olla, että joudun jatkossa vaihtamaan jotain, mutta niinhän se taitaa olla aina. Vaikka uudet varusteet ovat kalliimpia ja jonkin verran vähän käytettyjä on saatavilla, tein päätöksen, että investoin nyt uusiin. Minulla on sen verran vähän kokemusta, etten uskalla luottaa omaan kykyyni tarkistaa käytetyn varusteen turvallisuutta. Koska minun pitää voida luottaa varusteiden varaan henkeni, en halua ottaa riskejä.
Tätä on vähän vaikea selittää….kuinka te muut varustaudutte etätyöpäivään kotitoimistolla? |
Vaatehuoneeni seinustalle on ilmestynyt muun muassa kasa varustenaurua, nauhalenkki, erilaisia sulkurenkaita, teleskooppivaellussauvat ja Climbing Technolgyn jäähakku. Se on Alpeille hyvin sopiva vaellushakku. Sauvat ovat Black Diamondin. Ne ovat mukavan kevyet ja menevät lyhyemmiksi kuin monet muut näkemäni. Taiteltavia en halunnut edes harkita. Itse käytän kiivetessä vain yhtä sauvaa. Vaelluksen aikana minusta on mukavampi pitää toinen käsi vapaana ja tarvittaessa voin käyttää hakkua ylärinteen puoleisena tukena. Ostin silti sauvat parina, jos vaikka innostun Halti-reissulla kokeilemaan kahta vaellussauvaa tasaisemmalla reitillä.
Kiipeilyvaljaani ovat Black Diamondin Momentum DS:t, jotka ovat kevyet ja sopivat sporttikiipeilyyn, jäälle ja vuorille. Valjaiden kanssa tuli hiukan säätöä kroppani mallin vuoksi. Jouduin vaihtamaan valjaat pienempiin XS–M-koon valjaisiin, koska vyötäröni on sen verran kapea, että isompien lannevyötä ei saanut tarpeeksi napakaksi. Minulla on kuitenkin sen verran kookkaat reisilihakset, että reisilenkkien säädöt ovat aika lähellä maksimia, kun laitan ne päälle maksimivaatetuksella.
Sama haaste liittyi kiipeilysäärystimiin. Ne ovat siis suojaamassa housuja jääraudoilta. Varsinkin väsymyksen alkaessa painaa, askellukseen tulee horjuvuutta, jolloin helposti jäärauta nirhaa kiipeilyhousut rikki. Jäärauta voi jäädä kiinni lahkeeseen ja aiheuttaa kaatumisen, mikä kaikessa viattomuudessaan voi olla jyrkemmällä rinteellä isommankin onnettomuuden alku.
Viimeksi käytin jesaria punttien ympärillä. Se toimi ihan auttavasti, mutta muutama läheltä piti -tilanne sattui housujen repeämisen suhteen ja teippi jätti rumat jäljet housuihin. Hankin Rabin säärystimet, jotka istuivat muuten hyvin, mutta pohkeeni ovat melkoiset pötikät ja taas kun kokeilin paksuimmalla varustuksella, aika napakaksi meni kiinnitys. Seuraava koko taas on liian iso. Täytyy varmaan lopettaa kyykkääminen salilla ja keskittyä kestävyystreeniin.
Olen ihan tohkeissani uudesta repustani. Vaude Simony -kiipeilyreppu on päheän turkoosi…. no, on siinä muitakin aika huikeita juttuja. Kunnon jämäkät kiinnitykset hakulle ja savoille, suojattu tasku jääraudoille eli pääsen viime vuoden joulukuusi-fiiliksestä, kun varusteet on kiinnitetty napakasti. Tilaa on 36+8 litraa eli riittävästi. Mutta ei niin paljon, että tulisi haalittua turhuuksia mukaan. Lantiovyö on optimoitu valjaisiin nähden hiertymien välttämiseksi, ja istuvuus tuntuu erinomaiselta. Tilasin repun sovittamatta netistä tutun työkseen kiipeilevän suosituksen perusteella, ja minusta tuntuu, että tämä oli oikein hyvä investointi. Niin ja muistinko sanoa, että se on rouhean turkoosi?
Säästin parhaan viimeiseksi. Ne kengät. Olen aina rakastanut kenkiä, mutta nyt ilo uusista jalkineista oli poikkeuksellisen suuri. Naureskellen kasvot halkaisevalle virneelleni Timo tallensi onnellisen ilmeeni, kun kannoin kenkä- ja jäärautalaatikoita kaupasta autoon.
Ennen ostopäätöstä selvittelin erilaisia vaihtoehtoja ja kyselin suosituksia monelta taholta. Halusin kengiltä istuvuutta, tukevuutta ja keveyttä. Halusin tässä kohtaa hyvät ylävuoristokiipeilyn yleiskengät, joiden ominaisuudet riittävät Alpeilla ja ehkä muuallakin kesäkiipeilyssä. Valitsin lopulta La Sportivan Trango Cube GTX:t. Ne ovat todella kevyet (vain 700 g per kenkä) ja käyvät kallioille, jäätikölle ja vuorivaellukseen. Eräs minulle tärkeä ominaisuus oli, että osan kengän kielestä saa irrotettua. Napakka istuvuus on tärkeää kaikissa tilanteissa. Kenkään ei voi jättää paljoa tilaa, koska muuten jalka liikkuu kävellessä, mikä voi aiheuttaa pahoja hiertymiä ja muita ongelmia, kuten olen oppinut. Samaan aikaan jalkani turpoaa jonkin verran, kun noustaan yli 4000 metriin. Siksi mahdollisuus saada kenkään lisätilaa kesken kiipeilyn on loistava juttu.
Jääraudoiksi valitsin Black Diamondin Serac Clipit. Testasin niitä kenkien kanssa ja ne tuntuivat loistavilta. Kipitettyäni jääraudoissa pitkin kaupan käytäviä, en vaan malttanut jättää niitä hyllyyn. Säädöt pitää vielä viimeistellä, mutta raudat istuvat napakasti ja kuvittelisin, että yksinkertainen kiinnitysmekanismi on helppo käyttää, vaikka sormet olisivat vähän jäässä ja varusteet lumisia.
Siinä tärkeimmät. Kypärä vielä puuttuu. Sen ehtii kesän aikana. Vaikka varusteet ovat vain kiipeilyn väline, kuten aiemmin totesinkin (tekstissä Rakkaudesta raskaisiin kenkiin?), on selvää, että niihin liittyy tiettyä magiikkaa.
Siis minulle.
Ei muille.
Se välillä unohtuu.
Timo suhtautuu tähän kaikkeen varsin kärsivällisesti. Mutta järjestäessämme kotia ystävien illanviettoa varten sain napakan palautteen:
– Oikeasti, kerää nyt nuo kengät ja raudat pois tuosta olohuoneen lattialta. Edes yhdeksi illaksi.
p.s. Jos haluat lukea, mitä tapahtui vuokrakenkien kanssa huiputuksessa, koko stoori on täällä: Monte Rosan valloitus alkaa!
Jos haluat tutustua kiipeilyvaatteisiini, niiden esittelyt löytyvät täältä: Näillä mennään! – Vuorenvalloittajan huiputusvarustelista
Powered by WordPress & Theme by Anders Norén