Kadonnut dinosaurusten laakso – Barranco Camp

PÄIVÄ 5: SHIRA CAVE CAMP

Aamulla tuntui kuin myöhään yöhön jatkunut vesisade olisi valunut telttani sisälle. Teltan välikatto, makuupussini ja kuivumaan sisätelttaan nostetut kengät olivat niljakkaan kosteat. Kuivat vaihtohousut sentään löytyivät vedenkestävän pussin sisältä, mutten voinut olla pohtimatta, miten tarkenisin ylemmissä leireissä, jos en saisi varusteitani kuiviksi. Kun aamuyön tunteina olin hiipinyt vessa-asiolle, sade oli tyyntynyt ja yö oli ollut ihmeellisen kaunis. Olinkin jäänyt hyväksi toviksi ihailemaan valoheittimen lailla helottavan kuun tanssia pimeässä hehkuvan vuoren kyljillä.

Uskomaton kuu aamuyön tunteina

Teltan oven auetessa minua tervehti puiden lomasta pilkistävä aurinko, joka nosti mielialaa monta pykälää. Lähtö olisi nopeasti edessä eli varusteita en ehtisi kuivattaa, ja viereisen pensaan takaa telttani eteen pöllähtänyt Leonard tosin ennusteli iltapäiväksi uutta sadetta. Olisi siis parempi lähteä nopeasti matkaan!

Aamupalan jälkeen heitimme reput selkään ja suuntasimme rivakasti jyrkkään rinteeseen kohti matkan seuraavaa etappia Shira Cave Campia. Pelkästään ensimmäisten parin tunnin aikana nousimme kolmisen sataa vertikaalimetriä kauemmas merenpinnasta. Kivinen polku oli edellisen päivän jäljiltä märkä ja mutainen, ja useat isommat ryhmät tuntuivat jumittavan liukkaassa rinteessä. Me Leonardin kanssa kuitenkin etenimme hyvää tahtia, ja sain taistella itseäni vastaan, etten olisi antanut kilpailuvietille valtaa. Rauhallinen nousu oli kaiken A ja O, eikä aikaisemmasta leiriin pääsystä olisi varsinaisesti paljoakaan hyötyä.

Auringon paiste maalasi nyt matalaksi pensaikoksi muuttuvan, nopeasti jylhenevän maiseman hehkuvilla väreillä, jollaisia olen nähnyt vain Afrikassa, askel kohosi reippaasti mäen jyrkkyydestä huolimatta. Varusteet kuivuivat päällä ja mieli oli valoisa. Myös Leonard tuntui innostuvan ja alkoi hyväntuulisesti kutsua minua:

– Jenina, my sister from another mother!

Vaikka kuinka koetimme hillitä menoa, kolmen tunnin kuluttua olimme ohittaneet suuren osan muista vaeltajista, muassaan portilta tuttu amerikkainen perhe sekä itävaltalainen nainen, joka oli lähtenyt matkaan muutaman päivän varoitusajalla (alunperin matka oli ollut naisen ystävättären syntymäpäivälahja mutta tämä oli sairastunut viime hetkellä ennen lähtöä). Seisoimme nyt harjanteella, josta ehdin nähdä Shira Cave Camp -leirin siintävän alapuolellamme 3840 metrin korkeudessa juuri ennen kuin pilvet alkoivat jälleen nousta. Päivän matka oli suoritettu suorastaan liian nopeasti!

Jäikö vaivaamaan edellisen videopäiväkirjan “Internet Cafe” -mysteeri? Tällä videolla salaisuus selviää 😀

Reipas tahti oli kuitenkin ottanut veronsa, ja leiriin saavuttuamme vietin iltapäivää torkkuen, lueskellen ja ruokkien leirin lähistöllä asustelevaa suloista hiiriperhettä pähkinöillä. Ennen auringon laskua teimme vielä Leonardin kanssa tunnin mittaisen akklimatisaatiokävelyn ylärinteeseen, jotta kehoni aloittaisi valmistautumisen huomenna edessä olevaan tiukkaan nousupäivään, jota oppaani kuvasi huippupäivän ohella reissun raskaimmaksi. Omatkin muistikuvani täsmäsivät Leonardin näkemystä: Lava Towerille nousu oli tiukka ponnistus, jonka aikana usko oli viimeksi ollut muutamaan otteeseen ollut lujilla. Ja jos tarkkoja ollaan, kyllähän 4600 metrin korkeudessa merenpinnasta sijaitsevalle Lava Towerille noustaan erittäin nopeasti ja vain kahden akklimatisoitumispäivän jälkeen.

Kantajat Godpress ja Bruno, oppaani Leonar sekä Johanne, Robert, Sadik ja kokkimme (nimeä en valitettavasti muista) ja ‘Kilimanjaro, hakuna matata!’ -laulu, joka kaikui joka päivä useita kertoja poluilla ja leireissä.

PÄIVÄ 6: LAVA TOWER (4600 m) JA BARRANCO CAMP (3900 m)

Aamulla herätyskellon soidessa oli vielä pimeää, mutta pomppasin pystyyn kuin olisin nukkunut vain hetkisen – ja senkin koiran unta. Yö oli jälleen ollut kylmä, ja olin havahtunut nahkeasta makuupussistani muutamaankin otteeseen. Huonosti nukuttu yö näkyi kasvoilta, mutta saatuani Sadikin ojentaman lämpöisen teekupin käteen silmät valtavien silmäpussien takana alkoivat jälleen tuikkia innosta:

Tämä olisi jännittävä päivä! Korkealla harjanteella seisova, nimensä mukaisesti linnan tornia muistuttava valtaisa Lava Tower -laavakivi on eräs Kilimanjaro-vaelluksen upeimpia luonnon veistoksia. Lisäksi olin koko matkan odottanut Barranco Wall -kiviseinän alapuolella olevaan solaan pystytettyä Barranco Camp -leiriä, jonne leiriytyisimme illalla. Laakso oli muistikuvissani omituinen satumaailma: vehreä ja runsas keidas keskellä muutoin kivikoksi muuttunutta luontoa. Kasvillisuutta dominoivat ikiaikaiset, kummallisen näköiset palmut, joiden salaisuuden Leonard oli minulle edellisenä päivänä paljastanut:

– Tämä palmu pelastaa erämaahan eksyneen hengen, sillä se varastoi juurensa täyteen vettä. Jos olet erämaassa ilman vettä ja näet tällaisen puun, kaiva maata sen alta noin metrin verran ja löydät puun vesisäiliön!

Ennen lähtöä ehdin vielä liikuttua kyyneliin, kun näin taivaanrannassa minulle erityisen Mount Merun, – räjähtäneen tulivuoren puolikkaan kraaterin, joka täydellisen pyramidin muotoisena puhkaisi hempeänvärisen aamutaivaan pilvipeitteen. Kuinka ihminen voi olla onnellinen ja yksinäinen samaan aikaan?

Mount Meru

Olin selvästi kotiutunut kantajien ja kokkien sekaan, eivätkä aikaisemmin harmittaneet asiat tuntuneet enää niin suurilta. Vielä kun näin kokin kumartuvan poimimaan maasta roskan, tunsin lämmön valuvan sydämeeni. Pienellä tiedostamattomalla eleellä mies osoitti arvostavansa vuorta, joka tarjosi hänelle elannon. Muutoin olin kiinnittänyt huomioita aiempaa suurempiin leireihin ja ihmismäärään, mikä varmasti verotti vuoren ekosysteemiä rankasti. Ymmärtäähän sen, että vuori tarjoaa tuhansille elannon, mutta samaan aikaan sydäntä särki luonnon puolesta. Läheskään kaikki eivät tuntuneet noudattavan “Take nothing but memories, leave nothing but footprints” -sääntöä.

Heti liikkeelle lähtiessämme kävimme Leonardin kanssa jo nyt tavaksi tulleen aamukeskustelumme, joka sai oppaani kihertämään aina yhtä tyytyväisenä:

– Hey boss! Twende (swahiliksi “Lähdetään!”), huikkasin, mihin Leonard vastasi:

– Jesus is the big boss. But you are my boss.

Sitten mies kääntyä poispäin luullen, etten nähnyt lapsekkaan innostunutta odotusta hänen kasvoillaan. Hän oli jo oppinut, mitä vastaisin:

– No, no, no! On the mountain, Leonard, YOU are my boss!

Selvästi tämä päivä oli myös edellisellä kerralla ollut ikimuistoinen, sillä kovasta kuumeesta huolimatta mieleeni oli tallentunut muistikuvia reitin varrelta. Nyt jokainen tuttu kohta sai minut odottamattoman tunteelliseksi. Kuinka humalluttavan ihanaa olikaan olla vuorella terveenä ja vahvana! Olin nyt kokeneempi ja vahvempikin kuin aiemmin. Olin myös ollut erityisen tarkka hygienian kanssa: minulle kun on kertynyt enemmän kuin tarpeeksi kokemusta vuorella sairastelusta – ja usein toistuessaan se syö motivaatiota.

Lava Tower oli juuri niin upea kuin muistin! Nousu laavakivitornin juurelle otti voimille kuten muistinkin, muttei se missään tapauksessa tuntunut ollenkaan niin raskaalta kuin muistin. Nyt polte lihaksissa oli suorastaan nautinnollista!

Ohjekyltit tuntuivat monin paikoin olevan lähinnä koristeina


Pysähdyimme tunniksi kivitornin juurelle muistamaani suuremmaksi kasvaneeseen leiriin lounastamaan ja akklimatisoitumaan. Asetin retkituolin suoraan valtavaa mustaa kivitornia vastapäätä, tuijottelin sitä hiljaa ja yritin elää uudelleen aiempaa kokemustani tästä paikasta. Muisto tuntui olevan tuhannen vuoden takana – ja kuitenkin niin lähellä ja lämpöisenä. Sitten odottamatta, siinä mustan kivitornin juurella katsoin elämääni korkealta ja kauempaa kuin koskaan ennen. Tornin takaa pyyhältävä kylmä tuuli sukelsi takkini läpi, suoraan rintalastani alle ja hetken tunsin jälleen puristavaa yksinäisyyttä. Äsken niin lämmin sydämeni tuntui autiolta kuin alleni valuva kivinen rinne. Mutta vuodet ovat opettaneet ottamaan tunteet vastaan sellaisina kuin ne tulevat. Ja koska viimeksi olin tuntenut yhtä vahvasti kuin nyt – kasvokkain tämän suunnattomuuden ja karun kauneuden kanssa? Niin sain muistutuksen siitä, miksi vuoripolkuja kapuan.

Nuo väkevät tunteet kätkin sinisen kuoritakkini alle, kun sadepilvet kietoutuivat ympärillemme ja kaatoivat niskaamme monsuunimaisen sateen. Piilouduin sinisen hupun sisään ja seuraavien tuntien aikana kuulin vain ympärillä ryöppynä kohisevan sateen, jonka jäljiltä Barranco Valleyn saapuessamme minussa ei enää ollut kuivaa kohtaa ja koko ihoni tuntui rutistuneen kylmän nihkeäksi rusinaksi.

Sade oli niin massiivinen, että leiriä ei voitu pystyttää, ja päädyin kantajiemme kanssa hakemaan suojaa hätäisesti suojaksi kyhätyn varastoteltan poimuista. Vihreän telttakankaan alla tuoksui ärhäkkä hiki, muta ja jokin pistävä, luultavasti se oli vanha banaaniviina, joka päättäväisesti puski läpi kantajien ihoista. Tunnelma oli märkä ja tuoksurikas, mutta hellyyttävän täynnä kantajien kiherrystä, kun he uskaltautuivat pienessä tilassa testaamaan englanninkielen taitojaan kanssani. Olin märkä, nälkäinen ja kylmissäni, mutta luultavasti juuri tuo hetki olisi tulevaisuudessa yksi rakkaimpia muistoja tältä reissulta!

Sateen hälvettyä pääsin tutkimaan ympäristöä ja harmikseni huomasin, että Barranco-leirikin oli kasvanut räjähdysmäisesti. Kilimanjaron kaksi suosituinta reittiä, Lemoshe ja Machame, kohtaavat Lava Towerilla – ja suuri osa ennen Jurassic Parkia muistuttaneen laakson palmuista oli hakattu kasvaneen leirin tieltä. Jäljellä oli karu kivikenttä, jota sentään reunustivat muistamani jylhät seinämät. Tunsin kiitollisuutta, etten ollut viivyttänyt paluuta Kilimanjarolle yhtään myöhemmäksi. Huojennukseen sekoittui kuitenkin enemmän kuin pisara syyllisyyttä siitä, että olin itse mukana tätä ihmispaljoutta synnyttämässä.

Päivä oli ollut pitkä ja tunteita täynnä, ja olin oikeastaan huojentunut, kun uudelleen alkanut sade antoi syyn kömpiä makuupussiin jo iltaseitsemän korvilla. Aamulähtö oli suunniteltu ennen aamukuutta ruuhkien välttämiseksi ja olin enemmän kuin malttamaton pääsemään Barranco Wall seinämän kimppuun!

Videopäiväkirja ja päivät suloisesti sekaisin: aina vaan on kiipeilypäivä 3 😀

Kilimanjaron vaellus alkaa epävarmasti

PÄIVÄ 4: NOUSU MACHAME HUT CAMPIIN (3000 M)

Vuorelle lähtöä edeltävänä iltana Moshissa järjestettiin valtava festivaali, joka täytti kylän kadut ihmisillä – ja korvia huumaava meteli jatkui aamuun asti. Nukkuminen oli lähes mahdotonta edes korvatulppien avulla, ja aamun koittaessa olin huojentunut, että olimme lähdössä kiipeämään. Festarit olivat ottaneet veronsa myös palveluntarjoajan tiimiltä: minua noutamaan saapunut auto oli tunnin myöhässä, ja yhdeksästä autoon ahtautuneesta kantajasta, kokista ja oppaasta löyhähtävä vanha banaaniviinan löyhkä oli kauhistuttava.

Hotellin aamiaisella viereisessä pöydässä istunut pariskunta oli kysyessäni kertonut olevansa saman palveluntarjoajan matkalla. Olin jo ilahtunut tavatessani viimein kiipeilyryhmän muut jäsenet – mutta auton saapuessa pariskunta ei tehnyt elettäkään noustakseen autoon. Jokin ei ollut kohdillaan. Myöhemmin minulle selvisi, ettei mitään ryhmää ollut olemassakaan. Pariskunta oli varannut yksityiskiipeilyn. Käyttäisimme samaa leiri-infraa, mutta vaeltaisin yksin oppaan kanssa.

Olin vihainen. Minusta on hienoa tutustua muihin kiipeilijöihin, ja tärkeä kriteeri palveluntarjoajan valinnassa oli ollut, että liittyisin ryhmään. Itse kiipeämisen teen mieluusti omaa tahtia, mutta yhteiset kokoontumiset messitelttaan kokemuksia vertaamaan luovat mahtavia muistoja vuorilta. Lisäksi voimakas vanhan banaaniviinan ja krapulahien tuoksu autossa olivat omiaan kasvattamaan huoltani. Tämä ei tuntunut sakilta, jonka kanssa halusin päätyä yksin erämaahan.

Machame-reitin lähtöpisteseen (1800 m) saapuminen irrotti ajatukseni huolestuksesta – olipa ihanaa nähdä tuttu portti, jonka takana vihreän tuhansissa sävyissä kimaltava sademetsä odotti seikkailijaa! Portin ympäristössä vallitsi hurja kuhina, kun vaeltajat ympäri maailman purkautuivat autoista, ja ryhmien johtajat paimensivat johdatettaviaan samalla, kun oppaat setvivät kiipeilylupia ja kantajat valmistautuivat nostamaan 20–30 kilon painoiset lastit selkään, niskaan ja päälaelle.

Istuuduin oppaan osoittamalle penkille odottamaan ja tunnustelin tuntojani. Leonard vaikutti mukavalta. Olen tottunut asioimaan erilaisten ihmisten kanssa eri puolilta maailmaa, mutta iäkkään oppaan rajallinen englanninkielentaito yhdistettynä voimakkaaseen aksenttiin, aiheutti aikamoisen kielimuurin.

Lohduttauduin muistolla Elbrusin pohjoisreitillä (tarina alkaa täältä), missä Eddien paksu skottipuhe oli reissun alussa mahdotonta ymmärtää – edes ryhmämme natiivi-englanninkielisille jäsenille. Tosin riehakkaan hilpeää Eddietä itseään ei oikeastaan tuntunut kiinnostavan kovinkaan paljoa, ymmärsimmekö häntä vai emme. Hän pulisi iloisena tarinoitaan ja ainoastaan nauroi syvää vatsanaurua, kun pyysimme häntä hidastamaan puhettaan:

– Eddie, we don’t understand a word you’re saying!

Parin päivän kuluttua aloin ymmärtää sanoja sieltä täältä miehen vuolaasta tarinoinnista. Yllättävän nopeasti päästiin tilanteeseen, jossa pystyin jo käymään hänen kanssaan keskustelua, jonka aiheesta uskoin itsekin olevani suhteellisen selvillä.

Varmasti tilanne helpottaisi Leonardinkin osalta! Muiden vaeltajien läsnäolo auttoi myös autossa syntyneeseen huoleen ryhmän sisäisestä toiminnasta. Olin tullut huijatuksi ryhmä-asian tiimoilta, ja aamu ei ollut mennyt ihan sovitulla tavalla. Mutta olimme kuitenkin täällä ja selvästi lähdössä!

Saavutettuani jonkinlaisen mielenrauhan käännyin uteliaana tutkimaan ympärillä olevia ryhmiä. Siihen mennessä kun Leonard saapui komentamaan minut matkaan, olin ehtinyt jutustella äänekkään jenkki-perheen, kiiltäviin varusteisiin pukeutuneen saksalaisen miesporukan, soolona kiipeävän 75-vuotiaan brittimiehen sekä brasilialaisen seikkailijan kanssa. Viereeni oli istahtanut myös itävaltalainen nainen, joka oli lähtenyt ex tempore -seikkailuun, kun matkan itselleen varannut ystävä sairastui pari päivää ennen lähtöä.

– En oikein itsekään ymmärrä, että olen täällä, nainen nauroi häkeltyneenä.

Matka alkoi. Liikutuksen kyyneleet kihelmöivät silmäluomien alla, kun alitin Machame-portin, mutta pyyhin ne päättäväisesti pois. Vaikka lähtöalue näytti etäisen tutulta, edellisen reissun muistot olivat kuumeilun sameuttamat. Nyt en menettäisi silmäystäkään!

Ensimmäisen vaellustunnit kuljin hiljaisena jyrkkenevää mudan ja kivien täyttämää polkua Leonardin kannoilla tuoksuvassa ja ääniä tulvivassa sademetsässä. Metsä oli kaunis ja täynnä elämää, vaikka taivas oli harmaa ja pilvet riippuivat matalalla.

Leonard piti minulle polveilevaa esitelmää alueen kasvillisuudesta ja eri kasvien merkityksestä heimoille. Aihe oli todella kiinnostava, mutta vaikka kuinka olisin halunnut ymmärtää, valitettavan suuri osa oppaan puheesta katosi sademetsän latvustoihin. Alkuun pyysin miestä toistamaan sanansa mutta hetken kuluttua huomasin tämän turhautuvan, joten annoin asian olla. Muutoin olisin saattanut kokonaan kadota ajatuksiini, mutta Leonard piti huolen varuillaan pysymisestäni vaatien aina tasaisin väliajoin, että toistaisin, mitä hän oli juuri opettanut. Parhaani mukaan sitten arvailin oikeita vastauksia, mikä sai oppaan vilkuilemaan minua ärtyneesti.

Puolessa välissä kuuden tunnin vaellusta taivas aukesi ja saimme niskaamme valtavan vesiryöpyn. Sade tuli niin voimalla, että siihen mennessä, kun kuorivaatteet oli kaivettu repusta ja puettu päälle, olin jo likomärkä. Onneksi näissä korkeuksissa ilma ei ollut vielä ehtinyt kylmetä, joten pysyin lämpimänä pysymällä liikkeessä.

Pidimme yllä hyvää tahtia ja ohitimme muita ryhmiä tasaiseen tahtiin. Matkan puolivälin jälkeen huomasin kuitenkin Leonardin hidastaneen tahtia ja suorastaan raahaavan jalkojaan. Itse olisin halunnut päästä Machame Hut Camp -leiriin ja telttaan kuivattelemaan mahdollisimman nopeasti. Nälkäkin alkoi jo kurnia suolissa.
Oppaan hidastelun syy selkisi vasta leiriin saavuttaessa. Johtuiko krapulasta tai matkan varrella useaan otteeseen polun varressa seisoskelleiden kantajarykelmien ympärillä leijuneesta kannabis-pilvestä, kantajamme eivät olleet ehtineet ohittaa meitä matkalla. Niinpä vietimme hyvän tovin vesisateessa pimenevässä illassa odottamassa varusteita saapuvaksi.

Viimeinen niitti ryhmän puuttumiseen tuli, kun leiri saatiin pystyyn: meillä ei ollut yhteistä messitelttaa eikä ennakkovarauksesta huolimatta saisi käyttää mukana olevaa yksityistä teltta-wc:tä (se oli yksityisreissulla oleva nuoren parin käytössä). Yleensä en yksityisvessaa kaipaa, mutta Kilimanjaron leirit ovat pahamaineisia valtavan huonosta hygieniasta ja leirien vessat ovat kammottavassa kunnossa. Aiemman vatsatautikokemuksen vuoksi olin halunnut varmistaa mahdollisimman korkean hygieniatason – mutta mitään ei ollut tehtävissä.

Nyt istuin vilusta väristen yksin pimeässä teltassani ilman ruokaa ja mieli täynnä huolta. Mahtavista maisemista ja rivakan nautinnollisesta noususta huolimatta tilanne tuntui todella epävakaalta. Mitä kauemmas erämaahan vaeltaisimme, sen enemmän olisin palveluntarjoajan armoilla, ja nyt luottamus oli ajettu karille.

Loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen kuulin hiljaisen tervehdyksen teltan ulkopuolelta ja vetoketjun suhahduksen jälkeen sisään kurkisti hymyilevä nuori mies. Sadikiksi esittäytynyt laiha ja pitkä nuorukainen ojensi minulle kupin höyryävää teetä ja….mitä ihanaa: kulhon lämpöisiä popcorneja! Pahoitellen hän kertoi päivällisen kestävän vielä tovin, mutta taikoipa vielä telttavalaisimen mieltäni virkistämään. Olin ollut huolissani, riittäisivätkö otsalampun patterivarantoni, jos messiteltan puuttuessa istuisin koko matkan ajan illat otsalampun valossa.

Miten paljon valonlähde, kuppi teetä sormissa ja suolaisen suloinen popcorn tekeekään! Ahmittuani koko kulhon yhdeltä istumalta ja lämmiteltyäni käsiä kuuman kupin kyljissä, mieliala alkoi nousta.
Mitäpä siitä, jos asiat eivät menneet toiveiden mukaan! Nurisemisesta ei olisi hyötyä – pahimmillaan se johtaisi vain huonoihin väleihin ryhmän jäsenten kanssa. Päihteiden osalta tein päätöksen, että puuttuisin asiaan välittömästi, jos kohtaisin tämän päivän jälkeen mitään asiatonta. Mutta muuten ottaisin asiat ja tilanteet vastaan afrikkalaiseen tapaan: Hakuna matata! Mikäli tilanne eskaloituisi, voisin aina marssia jonkun kansainvälisen palveluntarjoajan luo pyytämään apua. Mutta se olisi viimeinen oljenkorsi. Ottaisin odottamattomat käänteet seikkailuna ja sopeutuisin!

Tuntia myöhemmin runsas ja herkullinen päivällinen viimeisteli päätöksen. Humoristisen käänteen asiat saivat, kun selvästi pilvessä oleva Leonard tuli antamaan minulle ilta-briefin.

– I show you Internet Cafe when we come to camp. Remember, we in jungle and big animals near in dark. Night, if you need send short message, you just go outside tent. And come fast in! If you need send long message, you put head light on and move head like this when walking to Internet Cafe, mies selitti heilutellen päätään sivulta toiselle kuin kärpäsiä hätistelevä muuli.

Uskomattoman voimakas kuu Machame Hut -leirissä

Tuijotin opasta äimistyneenä. En ollut nähnyt mitään kahvilaa, enkä voinut käsittää, miten sellainen täällä voisi olla. Vielä vähemmän ymmärsin, miksi viestien pituus vaikuttaisi nettiin? Eihän täällä mitään hemmetin nettiä ollut (toivottavasti ainakaan)!

Varmuuden vuoksi käänsin puhelimen pois lentotilasta. Minkään laista signaalia ei ollut saatavilla. Suljin puhelimen, kohautin olkiani pössypään jutuille ja keskityin saamaan teltassani nuokkuvan oppaan poistumaan.

Lopulta sain oppaan uskomaan, etten kaivannut juttuseuraa ja toivotimme toisillemme hyvää yötä swahiliksi:

– Lala Salama.

Huomenna olisi uusi päivä ja varmasti asiat olisivat paremmin.

p.s. Lala Salama tarkoittaa “Kauniita unia” mutta myös “Rest in Peace” – tämä lienee hyvä tietää, sillä monimerkityksen tuntematon saattaa muuten helposti joutua kiusallisiin tilanteisiin. 😀

p.p.s. Osaatko arvata, mistä Internet Cafe -selityksessä oli kyse? Malta hetki ja kerron…

Kilimanjaron huiputusmatka alkaa!

PÄIVÄT 1–3: WESSUSTA MOSHIIN JA ODOTUSTEN UUDELLEEN-KALIBROINTIA

Jouluaaton iltapäivän maisema oli juuri alkanut sinertää, kun astelin sitten lentokentän turvatarkastuksen portista. Tämä oli ensimmäinen soolo-seikkailuni vuorilla vuosikausiin – seitsemän päivän vaellus Machame-reittiä kohti Afrikan mantereen korkeimman vuoren huippua oli kuitenkin täsmälleen se, mitä tarvitsin haastavan syksyn jälkeen: Vuorimaiseman suunnattomuus saa minut aina muistamaan oman mitättömyyteni maailmankaikkeuden mittakaavassa – ja se puolestaan antaa ihanan vapautuksen elää hetkessä ja antaa ajatusten virrata tuulen pyörteissä.

Ensimmäinen lento Tukholmaan sujui pohjoismaisen vähäeleisesti, mutta yölento Arlandasta Etiopian Addis Abebaan olikin sitten jo afrikkalaiseen tapaan vauhdikasta menoa: ääriään myöten täyteen pakattuun koneeseen “vain viisi ensimmäistä mahtuu mukaan” -strategialla työntyvistä matkustajista monet olivat olivat käyttäneet pakkaamisen kanssa melkoista luovuutta. Lentokoneen henkilökunta pusersi käsimatkatavaroina toimivia valtavia Ikea-kasseja koneen käytävien ylälokeroihin, lenkkien alle ja lopulta käytäville. Paikkani yölennolla oli vähintäänkin tukala: takimmaisessa rivissä vailla mahdollisuutta taittaa istuinta taaksepäin ja naapurinani niin suurikokoinen mies, että hän joutui nostamaan penkkien väliset käsinojat ylös mahtuakseen tuoliinsa. Tästä huolimatta – tai ehkäpä juuri siitä johtuen – mielialani oli suorastaan vallattoman hilpeä: olimme todella matkalla seikkailuun!

Aamuvarhainen koneen vaihto Etiopian Addis Abebassa oli niin ikään jännitysnäytelmä, joka sai minut huokaisemaan helpotuksesta, että olin aikaisemmista Afrikan reissuista oppineena valinnut lennot useamman tunnin vaihtoväleillä. Koneen lähtöaikaa siirrettiin ja lähtöporttia vaihdettiin useita kertoja. Lopulta meidät pakattiin koneeseen, joka lähtöporttitietojen mukaan oli menossa Maputoon!

– Ei huolta, sinne vaan! huikkailivat lentokoneen henkilökunnan jäsenet, kun epätietoiset ja huolestuneet matkustajat yrittivät varmistaa, olikohan kone mahdollisesti menossa edes oikeaan maahan. Hakuna matata – naureskelin itsekseni ja koetin samalla luoda jonkinlaista varasuunnitelmaa, josko vaikka huomaisinkin lennon jälkeen astuvani ulos koneesta Mosambikin pääkaupungissa.

Kohde oli kuin olikin oikea!

Noin tunnin ajomatkan päässä Kilimanjaron Machame-reitin lähtöportilta sijaitseva Moshi-kylä valmistautui juuri joulupäivän viettoon, kun lentokentältä minut noutanut nuhjuinen Toyota kaarsi Bristol Cottages -hotellin pihaan. Ajomatka oli tarjonnut jo hiukan näkymiä Kilimanjarolle ja kylän kadut tuntuivat yllättävän tutuilta – toki edellisen kerran täällä ollessani kuusi vuotta sitten, olimme viettäneet useamman päivän Moshissa. En kuitenkaan ollut osannut aavistaa muistavani näin hyvin sokkeloisia ja ruuhkaisia katuja!

Innostuneena säntäsinkin heti ulos hotellin portista piittaamatta jo hämärtymässä olevasta illasta. Pian kuitenkin huomasin, kuinka suuri ero on matkustaa yksin tai raamikkaan kiipeilyparini kanssa. Paikallisten mielenkiinto yksin kylän kujilla liikkuvaa vaaleaa naista kohtaan oli sen verran runsasta, että jo parin korttelin päässä totesin viisaimmaksi palata hotellin porttien suojaan ja tehdä uuden reissun aamulla.

Seuraavana aamuna istuin aamiaispöydässä, kun luokseni asteli pitkä ja harteikas mies – palveluntarjoajan edustaja kannoillaan iäkäs, pienikokoinen ja hintelä mies, joka paljastui pian Leonard-oppaakseni. Seuraavan tunnin ajan kävimme läpi vaellussuunnitelmaa, tarkistimme varusteeni sekä tutustuimme toisiimme. Periaatteessa pääasiat tuntuivat olevan kunnossa mutta pettymyksiäkin syntyi:

Olin halunnut nimenomaan liittyä kiipeilyryhmään. Mutta nyt alkoi selvitä syy palveluntarjoajan mystisyyteen koskien ryhmän muita jäseniä: ryhmää ei itseasiassa ollut olemassakaan. Oli ainoastaan yksi pariskunta, joka oli varannut yksityismatkan. Käyttäisimme samaa leiriä, mutta muilta osin olisin kahden kesken Leonardin kanssa.

Olin pettynyt: Preferoin aina pienempiä, joustavampia ja nopeampia kiipeilyryhmiä, sillä isoissa ryhmissä kaikki tekeminen ottaa aikaa – ja jatkuvasti jollain on vessahätä tai sukka rypyssä. Uusiin ihmisiin tutustuminen ja ajatusten vaihtaminen yhteisen ruokapöydän ääressä messiteltassa ovat kuitenkin mielestäni yksi kiipeilyreissujen parhaimpia anteja.

Jos nyt saisinkin päättää etenemisen tahdin ja nauttia omasta rauhasta kiipeilyn aikana, tämä sosiaalinen ulottuvuus jäisi pois. Olisin yksin – lukuunottamatta Leonardia. Opas oli jo 23 vuoden ajan kiivennyt vuorelle noin 15 kertaa vuodessa, joten tietämyksestä ja tarinoista ei varmasti olisi pulaa – mutta tämän englanninkielen taito oli sen verran niukka, ettei luvassa olisi kovinkaan laajamittaisia keskusteluita.

Afrikka on kuitenkin Afrikka – ja aiemmat kokemukset ovat opettaneet, että tämänkaltaisissa tilanteissa on turha harmistua. Helpompaa on resetoida omat odotukset kuin ryhtyä reklamoimaan. Niinpä nollasin mielen kävelyllä halki nyt aurinkoisen Moshin edelliseltä kerralta tuttuun Union Cafe -kahvilaan ja pakkasin varusteet valmiiksi aamun lähtöä varten.

Illan hämärtyessä istuin hotellin ravintolan terassilla ja hengitin syvään lämpöiseltä hiekalta tuoksuvaa ilmaa. Tuntui uskomattomalta, että olin täällä, valmiina aloittamaan seikkailun – huomenna mentäisiin!

Satu jouluyön vaeltajasta

Ulkona sinertää, vaikka on vasta varhainen iltapäivä. Olohuoneen nurkassa hohtaa kuusi koristeineen, ja keittiöstä kantautuu kanelin ja riisipuuron samettinen tuoksusinfonia. Radiossa pehmeä-ääninen George Michael muistelee edellistä joulua, ja keittiössä häärivä äiti yhtyy kertosäkeeseen aavistuksen nuotin vierestä. Kiireet ovat viimein asettuneet, ja hiippalakkien tiu’ut helisevät, kun perhe kokoontuu pöydän ympärille odottamaan, kuinka äiti lastaa kermaista riisipuuroa kulhoihin. Kuka mahtaa saada mantelin?

Noustessaan vastaanottamaan puurokulhoaan isä katsahtaa ikkunasta ja ei voi salata äimistystä äänessään:

– Mitä tuo naapurin nainen nyt oikein puuhaa?

Muu perhe kääntyy katsomaan. Vastapäisen talon pihalla vaaleatukkainen nainen vaaleansinisessä toppatakissaan raahaa parhaillaan kirkkaankeltaista, satalitraista North Facen varustesäkkiä sekä turkoosia, parhaat päivänsä nähnyt reppua loskaksi sulaneessa lumessa kohti portilla odottavaa taksia. Naisen asennosta ja liikehdinnästä näkee, että laukut ovat raskaita ja vaellussaappaat uppoavat syvälle loskaan. Mutta nainen liikkuu rivakasti eikä koko hymy katoa kasvoilta hetkeksikään.

Isä pudistaa päätään ja katsoo kauniiksi laitettua asuntoa ja nauravaisia ihmisiä ympärillään miettien, miksi kukaan lähtisi kotoaan jouluna. Sitten hän huomaa jotain kellertävää kädessään olevan puurokulhon sisäreunalla, ja mantelin mahdollisuus ankkuroi harhailleet ajatukset takaisin aattoillan tunnelmaan.

***

Taksikuskin päivän viimeinen kyyti on Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Kotona odottaa jo puolison lämmittämä joulusauna ja viime yönä paistettu kinkku. Mies ei malttaisi millään odottaa hetkeä, jolloin savuisen jouluoluen maku kipristää kielen lauteiden kuumuudessa. Viimeinen asia miehen ja joulurauhan välissä on takapenkin nuhjuisine reppuineen vallannut nainen.

– Perheen luoko olet matkalla? mies koettaa saada matkan kulumaan nopeammin avaamalla keskustelun. Ensin vaikuttaa, ettei nainen kuullut kysymystä, mutta hetken kuluttua tämä kääntää katseensa vastentahtoisesti ikkunan takana ohikiitävästä harmaasta maisemasta.

– Oikeastaan vähän päinvastoin. Olen kuitenkin tavallaan menossa kotiin. Tai siltä se tuntuu.

Omituinen vastaus saa taksikuskin vilkaisemaan olkapäänsä yli takapenkillä takaisin ajatuksiinsa vajonnutta naista. Tämän katse on kääntynyt takaisin tien pientareiden lumisiin valleihin, eikä taksikuski arvaa kysyä enempää.

Lentokentän terminaalin edessä on runsaasti tilaa. Harva valitsee viettää aattoillan koneen kapeassa penkissä.

Mies pysäyttää taksin suoraan ovien eteen, jotta naisen ei tarvitsisi teutaroida kurassa valtavien pakaasiensa kanssa. Se on vähintä, mitä hän voi tehdä naisen hyväksi. Mutta ajoneuvo on tuskin ehtinyt pysähtyä, kun nainen jo pomppaa autosta ja säntää hakemaan matkatavarakärryjään.

Yhdessä taksikuski ja nainen lastaavat laukut kärryyn. Mies ojentaa kätensä kääntääkseen kärryn keulan kohti terminaalin ovia, mutta nainen on nopeampi ja puskee lastinsa nilkkaan asti ulottuvasta loskasta piittamaatta kohti terminaalin ovia. Juuri ennen ovia hän vielä kääntyy huikkaamaan leveästi hymyillen:

– Kiitos ja kaunista joulua sinulle!

Taksikuski heilauttaa kättään ja istuu takaisin autoonsa, muttei heti käynnistä moottoria. Hän jää katsomaan terminaalin ovesta kadonneen sinitakkisen hahmon perään ja miettii, mikä saa jonkun valitsemaan autiot lentokentät sekä pahvilaatikkoon pakatun aterian, vanhat elokuvat ja epämukavan istuimen juuri tänään. Jokin tuon tuntemattoman kulkijan olemuksessa saa taksikuskin kuitenkin aavistamaan, että tämä on juuri siellä missä haluaa olla.

Mies hymähtää itsekseen käynnistäessään auton ja kääntäessään nokan kohti kotia ja joulusaunaa. Ajatus kinkkusinapin makeasta mausta saa miehen lipaisemaan hymyyn kaartuvia huuliaan eikä hän koko kotimatkalla ajattele enää muuta.

***

Maailma on asettunut aattoyöhön. Kynttilöiden pehmeä valo on sulattanut kasvoilta kuluneen vuoden uurteet, ja ilma on yhä sakeana kuusen tuoksua ja jouluruokien aromeita. Ihmiset kömpineet unilleen illan naurujen kaiku sydämissään.

Ulkona tuuli koskettaa ohikulkumatkallaan puiden oksia verhoavaa lumipeitettä ja puhaltaa sen pinnasta hennon pitsihunnun vasten taivaan tummaansinistä samettia. Kirkkaat tähdet ja hopeisena myhäilevä kuu valaisevat taivaan halki sukeltavan lentokoneen reittiä.

Valkoisen koneen kyljessä, yhdessä pienessä pyöreässä ikkunassa näkyvät kasvot. Koneen sisällä on hiljaista ja pimeää. Harvat joulutaivaan matkalaiset ovat käpertyneet vilttien alle etsimään lepoa.

Yhden ikkunan peittävä luukku on kuitenkin auki. Nainen on nojannut poskensa vasten muovista karmia ja tähyilee pimeään. Ajatuksissaan hän vaeltaa tähtien lomassa, kuristaa linnunradan maitomaisen vanan taa ja nappaa kiinni tähdenlennon pyrstöstä. Kutsu oli ollut voimakas ja väistämätön. Vaikka rinnassa huokailee pieni haikeus, silmät ovat kirkkaat ja suu hymyssä. Hän on yksin muttei yksinäinen, sillä rakkaat seuraavat askelissa mukana. Sydän täynnä ja ajatukset auki nainen on valmiina ottamaan vastaan, mitä maailmalla on annettavana.

Uni löytyy vasta taivaankannen laitamilta, missä suuri valkoinen huippu maanittelee jo jouluaamun ensimmäisiä auringonsäteitä esiin. Uusi päivä ja seikkailu voivat alkaa!

Janiina Kauppinen Vuorikiipeilee
Kilimanjarolla 2018

Vuorenvalloitus 2023 kohti Kilimanjaron uuden vuoden valloitusta Machame-reittiä pitkin on alkanut. Kiitos lukijani, että olet mukana matkassa!

Viimeisimmät kuulumiset tuttuun tapaan Instagramistani ja Facebookistani. Ja niin pian kuin palaan kotiin, alkaa tarina myös täällä blogissani. Siihen asti:

Hyvää joulua ja ihanaa uutta vuotta rakkaat ystävät!

Mama Chui is back! – viikko aikaa paluuseen Kilimanjarolle

Reilun viikon kuluttua lähden toista kertaa Kilimanjarolle. Matkaan lähtö tuntuu hyvin erilaiselta kuin viimeksi (edellisen reissun alkutunnelmia ja tarinaa voit lukea täältä: Puhuiko Attenborough totta? – Tervetuloa Tansaniaan).

Lähtöinnostus ei tällä kerralla sisällä hermostuneisuutta tai jännittyneisyyttä. Osin se varmaan johtuu siitä, että kokemus tuo varmuutta: Ensimmäisen ja toisen Kilimanjaro-reissun välissä on ollut kuusi vuotta ja parisenkymmentä vuorta. Syksyn treeni on keskittynyt lähinnä ylläpitämään Peak Leninille hankittua kiipeilykuntoa. Varusteiden osalta matkahankinnat käsittävät lähinnä eväitä ja lääkepussukan päivitystä. Tiedän, mitä odottaa, sillä Moshin kylän kujia on kuljettu ja Machame-reitin lähtöportti alitettu ennenkin.

Mutta tuttuus ei vähennä innostusta pisaraakaan, oikeastaan päinvastoin! Minulla on ihanan rauhallinen olo – kuin menisin kotiin. Jostain muistojen perukoilta mieleen nousevat sademetsän tuoksut ja lehväkerrosten läpi siivilöityvä auringonvalo, tuulen vihellys Lava Towerin juurella ja oppaiden laulu vaelluspäivinä.

Halu huiputtaa kihisee ihon alla. Tällä kertaa haluan onnistua! Olen niin lukemattomia kertoja kuluneiden vuosien aikana palannut ajatuksissani kuumeisiin päiviin Machame-reitillä. Olin niin sairas, että muistoni ovat sumuisia: kompuroin polkua eteenpäin kykenemättä juurikaan nauttimaan matkanteosta ja leiriin päästyäni kaaduin telttaan nukkumaan. Muutaman päivän jälkeen oppaamme Steven otti vastusteluista huolimatta reppuni kannettavakseen.

Huiputusyrityksestämme en muista juuri mitään. Lähdin liikkeelle, mutta vauhtini hyytyi muutamassa tunnissa niin, että lopulta kiipeilyparini Heikki keskeytti etenemisemme, kun kuumehoureissani hallusinoin ja kompuroin lumessa rinnettä ylös. Muistan purskahtaneeni itkuun, kun Heikki ilmoitti meidän kääntyvän takaisin. Oppaamme Steven lohdutti minua sanoen: “Don’t cry, Mama Chui. Man can buy a mountain, but man cannot buy a life.” (Mama Chui oli oppaidemme minulle antama swahilinkielinen lempinimi ja se tarkoittaa naarasleopardia).

Steven muistutti, että vuori odottaa ja lupasi, että seuraavalla kerralla onnistuisin: “You are strong, Mama Chui. But you are very sick. Now you have a reason to come back.”

Luulisi, että tunnen painetta huiputuksesta, mutta ainakaan vielä en ole sellaista innostuksen joukosta löytänyt. Yksi olennainen ero viime kertaan nähden on, että tiedän pystyväni siihen. Kilimanjaro on Afrikan mantereen korkein huippu eikä sitä missään tapauksessa kannata aliarvioida. 5895 metrin korkeuteen kohoava huippu reitin teknisestä helppoudesta huolimatta haastaa varmasti. Mutta tällä kertaa olen kokeneempi – ja vahvempikin (kiitos tiukan Peak Lenin treenin). Olen käynyt useita kertoja yli 6000 metrin korkeudessa ja tiedän, kuinka kehoni käyttäytyy siellä.

Tuo tietoisuus tekee tästä erilaisella tavalla nautittavan kokemuksen. Minulla ei ole tarvetta todistaa itselleni mitään. Voin keskittyä täysillä nauttimaan matkasta, ihmeellisestä Tansaniasta ja taianomaisesta Kilimanjarosta. Voin kadota askelten rahinaan vuoripolulla ja savannin poikki puhaltavaan tuuleen – olla osa vuoren tarinaa näkymättömänä kuin korkealla sen kivikoissa vaaniva leopardi.

Olisipa mahtavaa törmätä Steveniin vuoren huipulla, tanssia voitontanssia hänen kanssaan ja huutaa: “Mama Chui is back!”

Lähtöön aikaa 10 päivää.

Page 2 of 63

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén