Mitä todella tapahtui Cotopaxilla huiputusyönä? Kysymys ei jättänyt minua rauhaan. Selkäkivusta ei ollut epäilystäkään, mutta jos olin itselleni rehellinen, jotain muutakin tapahtui. Miksi en tehnyt kuten yleensä ja kiivennyt niin pitkälle kuin pystyin, vaan annoin periksi niin nopeasti?
Selän vihoitteleva välilevy asettui takaisin ruotuun tutuksi tulleilla konsteilla, mutta kun reilu viikko kotiinpaluun jälkeen koetin lähteä lenkille, jotain tapahtui taas. Sain tuskin juoksuaskeleen rullaamaan, kun oloni muuttui tuskaiseksi ja vilkaisu kelloon paljasti sykkeen syöksyneen pilviin. Rauhoitin vauhtia, siirryin kävelemään ja lopulta pysähdyin, mutta sydämeni syke rummutti yli 180 iskua minuutissa. Palasin kotiin, ja kaksi päivää myöhemmin yritin uudelleen. Sama tulos. Viikkoa myöhemmin. Jälleen sama tilanne.
Yksi ihminen tietäisi varmasti, mitä pitäisi tehdä. Soitin valmentajalleni Tapsalle.
– Voisitko sä tehdä mulle jonkun ohjelman? Kysyin selitettyäni tilanteen.
– Tottakai voin tehdä. Mutta nyt ensimmäiseksi menet lääkäriin.
Palautumisongelmat ovat olleet läsnä jo reilusti yli vuoden. Olen tuona aikana käynyt ainakin kahdesti lääkärissä ja aina vastaus on ollut sama: “Nyt treeni seis ja sohvalle!”
Minun kaltaiselleni ihmiselle, jonka mieli lepää liikkeessä, tuollainen ohje on vaikea, lähes mahdoton. Niinpä olen aina levännyt muutaman viikon ja sitten vaivihkaa palannut treenin ääreen oikeastaan tarkistamatta, olenko valmis treenaamaan. Eikä kolme vuorireissua valmistautumisineen vuoden sisään ole tietenkään helpottanut tilannetta. Mutta luotan Tapsaan kuin vuoreen, joten lakki kourassa marssin taas lääkärin puheille.
Mutta tällä kertaa kaikki oli toisin. Sain lottovoiton eli lääkärin, joka totesi nähdessään “peura ajovaloissa” -ilmeeni:
– Kuule, en minä aio sinua kieltää tekemästä asioita. Olen tehnyt pitkän uran urheilijoiden kanssa ja sanoisin tunnistavani ihmistyyppisi. Mutta sovitaanko, että nyt laitetaan asiat kuntoon niin, että et enää seuraavalta vuorelta käänny takaisin terveyssyistä?
Seurasi valtava läjä testauksia, – jotka jatkuvat edelleen, – mutta verikokeiden tulokset olivat odottamattomat:
– Hemoglobiinisi on niin alhainen, että et olisi missään tapauksessa pärjännyt kuudessa tonnissa. En oikeastaan edes ymmärrä, miten olet päässyt niinkin korkealle kuin pääsit.
Hyvä uutinen on, ettei elimellistä vikaa ainakaan toistaiseksi ole löytynyt. Eli kyseessä on alipalautuminen, kuten lääkäri ja Tapsa arvelivat. Vaikka hidas kuntoutuminen tuntuu tuskalliselta, olen huojentunut, että sydän kunnossa, ja että nyt polku parempaan on edessä. Lääkäri, Esa, antoi minulle tarkat sykerajat ja tuntimäärät, joiden puitteissa saan treenata. Lenkit ovat lyhyitä ja vauhti niin hidas, että etanat menevät ohi kurveissa. Lisäksi vietän aikaa joogamatolla ja kuntopyörän päällä. Sain luvan jopa osallistua suunnitelmissa olleeseen ultrakävelyyn lokakuussa, tosin Esan ukaasilla:
– Sillä ehdolla, että syke ei sitten nouse yli 140. Eli jos muut menevät lujempaa, sinä tulet perässä omaa tahtia.
Hyvä uutinen on myös, että leposykkeeni on kaikesta huolimatta pysynyt alhaisena, mikä toivottavasti enteilee sitä, että toipuminen voi olla suhteellisen nopea. Innoissani selvitin jo lääkärille:
– Joo, kuusi kuukautta mulla on aikaa mummohölkätä. Sitten pitää alkaa treenata taas kunnolla, koska vuoden päästä syksyllä haluan viimeistään taas kiivetä.
Sain vastaukseksi vinon hymyn ja toteamuksen, että ehkä olisi aihetta hiukan korjata asennetta ja mennä paranemisen ehdoilla. Ja niin aion tehdä. Lupaan sen.
Olen huojentunut ja jopa iloinen. Parin viikon totuttelun jälkeen kevyt treeni tuntuu itse asiassa paremmalta, ja alan ymmärtää myös, että vuorikuumeessa olen laiminlyönyt peruskestävyyden rakentamista. Halusin nopeammin ja korkeammalle. Aloin nyt myös viimein uskoa, että ehkä todella kiipesin maksimisuoritukseni Cotopaxilla. Ehkä pää oli sydäntä viisaampi, pysäytti minut eikä tällä kertaa antanut puskea sietokyvyn rajoja ylemmäs.
Tällä kertaa pitää vaan hakea vauhtia vähän alempaa. Mutta olen matkalla taas. Kohti uusia huippuja. Sillä kun vuoret kutsuvat, on mentävä <3
