PÄIVÄ 5: SHIRA CAVE CAMP
Aamulla tuntui kuin myöhään yöhön jatkunut vesisade olisi valunut telttani sisälle. Teltan välikatto, makuupussini ja kuivumaan sisätelttaan nostetut kengät olivat niljakkaan kosteat. Kuivat vaihtohousut sentään löytyivät vedenkestävän pussin sisältä, mutten voinut olla pohtimatta, miten tarkenisin ylemmissä leireissä, jos en saisi varusteitani kuiviksi. Kun aamuyön tunteina olin hiipinyt vessa-asiolle, sade oli tyyntynyt ja yö oli ollut ihmeellisen kaunis. Olinkin jäänyt hyväksi toviksi ihailemaan valoheittimen lailla helottavan kuun tanssia pimeässä hehkuvan vuoren kyljillä.
Teltan oven auetessa minua tervehti puiden lomasta pilkistävä aurinko, joka nosti mielialaa monta pykälää. Lähtö olisi nopeasti edessä eli varusteita en ehtisi kuivattaa, ja viereisen pensaan takaa telttani eteen pöllähtänyt Leonard tosin ennusteli iltapäiväksi uutta sadetta. Olisi siis parempi lähteä nopeasti matkaan!
Aamupalan jälkeen heitimme reput selkään ja suuntasimme rivakasti jyrkkään rinteeseen kohti matkan seuraavaa etappia Shira Cave Campia. Pelkästään ensimmäisten parin tunnin aikana nousimme kolmisen sataa vertikaalimetriä kauemmas merenpinnasta. Kivinen polku oli edellisen päivän jäljiltä märkä ja mutainen, ja useat isommat ryhmät tuntuivat jumittavan liukkaassa rinteessä. Me Leonardin kanssa kuitenkin etenimme hyvää tahtia, ja sain taistella itseäni vastaan, etten olisi antanut kilpailuvietille valtaa. Rauhallinen nousu oli kaiken A ja O, eikä aikaisemmasta leiriin pääsystä olisi varsinaisesti paljoakaan hyötyä.
Auringon paiste maalasi nyt matalaksi pensaikoksi muuttuvan, nopeasti jylhenevän maiseman hehkuvilla väreillä, jollaisia olen nähnyt vain Afrikassa, askel kohosi reippaasti mäen jyrkkyydestä huolimatta. Varusteet kuivuivat päällä ja mieli oli valoisa. Myös Leonard tuntui innostuvan ja alkoi hyväntuulisesti kutsua minua:
– Jenina, my sister from another mother!
Vaikka kuinka koetimme hillitä menoa, kolmen tunnin kuluttua olimme ohittaneet suuren osan muista vaeltajista, muassaan portilta tuttu amerikkainen perhe sekä itävaltalainen nainen, joka oli lähtenyt matkaan muutaman päivän varoitusajalla (alunperin matka oli ollut naisen ystävättären syntymäpäivälahja mutta tämä oli sairastunut viime hetkellä ennen lähtöä). Seisoimme nyt harjanteella, josta ehdin nähdä Shira Cave Camp -leirin siintävän alapuolellamme 3840 metrin korkeudessa juuri ennen kuin pilvet alkoivat jälleen nousta. Päivän matka oli suoritettu suorastaan liian nopeasti!
Reipas tahti oli kuitenkin ottanut veronsa, ja leiriin saavuttuamme vietin iltapäivää torkkuen, lueskellen ja ruokkien leirin lähistöllä asustelevaa suloista hiiriperhettä pähkinöillä. Ennen auringon laskua teimme vielä Leonardin kanssa tunnin mittaisen akklimatisaatiokävelyn ylärinteeseen, jotta kehoni aloittaisi valmistautumisen huomenna edessä olevaan tiukkaan nousupäivään, jota oppaani kuvasi huippupäivän ohella reissun raskaimmaksi. Omatkin muistikuvani täsmäsivät Leonardin näkemystä: Lava Towerille nousu oli tiukka ponnistus, jonka aikana usko oli viimeksi ollut muutamaan otteeseen ollut lujilla. Ja jos tarkkoja ollaan, kyllähän 4600 metrin korkeudessa merenpinnasta sijaitsevalle Lava Towerille noustaan erittäin nopeasti ja vain kahden akklimatisoitumispäivän jälkeen.
PÄIVÄ 6: LAVA TOWER (4600 m) JA BARRANCO CAMP (3900 m)
Aamulla herätyskellon soidessa oli vielä pimeää, mutta pomppasin pystyyn kuin olisin nukkunut vain hetkisen – ja senkin koiran unta. Yö oli jälleen ollut kylmä, ja olin havahtunut nahkeasta makuupussistani muutamaankin otteeseen. Huonosti nukuttu yö näkyi kasvoilta, mutta saatuani Sadikin ojentaman lämpöisen teekupin käteen silmät valtavien silmäpussien takana alkoivat jälleen tuikkia innosta:
Tämä olisi jännittävä päivä! Korkealla harjanteella seisova, nimensä mukaisesti linnan tornia muistuttava valtaisa Lava Tower -laavakivi on eräs Kilimanjaro-vaelluksen upeimpia luonnon veistoksia. Lisäksi olin koko matkan odottanut Barranco Wall -kiviseinän alapuolella olevaan solaan pystytettyä Barranco Camp -leiriä, jonne leiriytyisimme illalla. Laakso oli muistikuvissani omituinen satumaailma: vehreä ja runsas keidas keskellä muutoin kivikoksi muuttunutta luontoa. Kasvillisuutta dominoivat ikiaikaiset, kummallisen näköiset palmut, joiden salaisuuden Leonard oli minulle edellisenä päivänä paljastanut:
– Tämä palmu pelastaa erämaahan eksyneen hengen, sillä se varastoi juurensa täyteen vettä. Jos olet erämaassa ilman vettä ja näet tällaisen puun, kaiva maata sen alta noin metrin verran ja löydät puun vesisäiliön!
Ennen lähtöä ehdin vielä liikuttua kyyneliin, kun näin taivaanrannassa minulle erityisen Mount Merun, – räjähtäneen tulivuoren puolikkaan kraaterin, joka täydellisen pyramidin muotoisena puhkaisi hempeänvärisen aamutaivaan pilvipeitteen. Kuinka ihminen voi olla onnellinen ja yksinäinen samaan aikaan?
Olin selvästi kotiutunut kantajien ja kokkien sekaan, eivätkä aikaisemmin harmittaneet asiat tuntuneet enää niin suurilta. Vielä kun näin kokin kumartuvan poimimaan maasta roskan, tunsin lämmön valuvan sydämeeni. Pienellä tiedostamattomalla eleellä mies osoitti arvostavansa vuorta, joka tarjosi hänelle elannon. Muutoin olin kiinnittänyt huomioita aiempaa suurempiin leireihin ja ihmismäärään, mikä varmasti verotti vuoren ekosysteemiä rankasti. Ymmärtäähän sen, että vuori tarjoaa tuhansille elannon, mutta samaan aikaan sydäntä särki luonnon puolesta. Läheskään kaikki eivät tuntuneet noudattavan “Take nothing but memories, leave nothing but footprints” -sääntöä.
Heti liikkeelle lähtiessämme kävimme Leonardin kanssa jo nyt tavaksi tulleen aamukeskustelumme, joka sai oppaani kihertämään aina yhtä tyytyväisenä:
– Hey boss! Twende (swahiliksi “Lähdetään!”), huikkasin, mihin Leonard vastasi:
– Jesus is the big boss. But you are my boss.
Sitten mies kääntyä poispäin luullen, etten nähnyt lapsekkaan innostunutta odotusta hänen kasvoillaan. Hän oli jo oppinut, mitä vastaisin:
– No, no, no! On the mountain, Leonard, YOU are my boss!
Selvästi tämä päivä oli myös edellisellä kerralla ollut ikimuistoinen, sillä kovasta kuumeesta huolimatta mieleeni oli tallentunut muistikuvia reitin varrelta. Nyt jokainen tuttu kohta sai minut odottamattoman tunteelliseksi. Kuinka humalluttavan ihanaa olikaan olla vuorella terveenä ja vahvana! Olin nyt kokeneempi ja vahvempikin kuin aiemmin. Olin myös ollut erityisen tarkka hygienian kanssa: minulle kun on kertynyt enemmän kuin tarpeeksi kokemusta vuorella sairastelusta – ja usein toistuessaan se syö motivaatiota.
Lava Tower oli juuri niin upea kuin muistin! Nousu laavakivitornin juurelle otti voimille kuten muistinkin, muttei se missään tapauksessa tuntunut ollenkaan niin raskaalta kuin muistin. Nyt polte lihaksissa oli suorastaan nautinnollista!
Pysähdyimme tunniksi kivitornin juurelle muistamaani suuremmaksi kasvaneeseen leiriin lounastamaan ja akklimatisoitumaan. Asetin retkituolin suoraan valtavaa mustaa kivitornia vastapäätä, tuijottelin sitä hiljaa ja yritin elää uudelleen aiempaa kokemustani tästä paikasta. Muisto tuntui olevan tuhannen vuoden takana – ja kuitenkin niin lähellä ja lämpöisenä. Sitten odottamatta, siinä mustan kivitornin juurella katsoin elämääni korkealta ja kauempaa kuin koskaan ennen. Tornin takaa pyyhältävä kylmä tuuli sukelsi takkini läpi, suoraan rintalastani alle ja hetken tunsin jälleen puristavaa yksinäisyyttä. Äsken niin lämmin sydämeni tuntui autiolta kuin alleni valuva kivinen rinne. Mutta vuodet ovat opettaneet ottamaan tunteet vastaan sellaisina kuin ne tulevat. Ja koska viimeksi olin tuntenut yhtä vahvasti kuin nyt – kasvokkain tämän suunnattomuuden ja karun kauneuden kanssa? Niin sain muistutuksen siitä, miksi vuoripolkuja kapuan.
Nuo väkevät tunteet kätkin sinisen kuoritakkini alle, kun sadepilvet kietoutuivat ympärillemme ja kaatoivat niskaamme monsuunimaisen sateen. Piilouduin sinisen hupun sisään ja seuraavien tuntien aikana kuulin vain ympärillä ryöppynä kohisevan sateen, jonka jäljiltä Barranco Valleyn saapuessamme minussa ei enää ollut kuivaa kohtaa ja koko ihoni tuntui rutistuneen kylmän nihkeäksi rusinaksi.
Sade oli niin massiivinen, että leiriä ei voitu pystyttää, ja päädyin kantajiemme kanssa hakemaan suojaa hätäisesti suojaksi kyhätyn varastoteltan poimuista. Vihreän telttakankaan alla tuoksui ärhäkkä hiki, muta ja jokin pistävä, luultavasti se oli vanha banaaniviina, joka päättäväisesti puski läpi kantajien ihoista. Tunnelma oli märkä ja tuoksurikas, mutta hellyyttävän täynnä kantajien kiherrystä, kun he uskaltautuivat pienessä tilassa testaamaan englanninkielen taitojaan kanssani. Olin märkä, nälkäinen ja kylmissäni, mutta luultavasti juuri tuo hetki olisi tulevaisuudessa yksi rakkaimpia muistoja tältä reissulta!
Sateen hälvettyä pääsin tutkimaan ympäristöä ja harmikseni huomasin, että Barranco-leirikin oli kasvanut räjähdysmäisesti. Kilimanjaron kaksi suosituinta reittiä, Lemoshe ja Machame, kohtaavat Lava Towerilla – ja suuri osa ennen Jurassic Parkia muistuttaneen laakson palmuista oli hakattu kasvaneen leirin tieltä. Jäljellä oli karu kivikenttä, jota sentään reunustivat muistamani jylhät seinämät. Tunsin kiitollisuutta, etten ollut viivyttänyt paluuta Kilimanjarolle yhtään myöhemmäksi. Huojennukseen sekoittui kuitenkin enemmän kuin pisara syyllisyyttä siitä, että olin itse mukana tätä ihmispaljoutta synnyttämässä.
Päivä oli ollut pitkä ja tunteita täynnä, ja olin oikeastaan huojentunut, kun uudelleen alkanut sade antoi syyn kömpiä makuupussiin jo iltaseitsemän korvilla. Aamulähtö oli suunniteltu ennen aamukuutta ruuhkien välttämiseksi ja olin enemmän kuin malttamaton pääsemään Barranco Wall seinämän kimppuun!