Pitkä odotus on päättynyt, ja esikoisteokseni Suuri huiputus on julkaistu!
Suutarin lapsella ei ole kenkiä. Olen nimittäin viettänyt aikaa koettaen kiteyttää, mistä kirjassani lopulta on kysymys. Se on omituisen vaikeaa, kun itse kuitenkin olen koko teoksen paperille pusertanut. Ehkä se on hyväkin – nimittäin toivon, että kirja voisi edustaa eri ihmisille erilaisia asioita, sillä jokainen lukee ja tulkitsee tarinan oman kokemuksensa kautta.
Mutta tässä yhdenlainen ajatus siitä, mitä kirjani on minulle:
Ennen kaikkea Suuri huiputus on seikkailu- ja kasvutarina, jonka toivon innostavan ihmisiä tavoittelemaan omia unelmiaan, mitä ne sitten ovatkaan. Toivon, että kirja muistuttaa, että jokainen voi oppia (ja tehdä) lähes mitä vain, jos on valmis sitoutumaan ja tekemään töitä haaveidensa eteen. Halusin myös piilottaa riveille ylistyksen kauniille ja ihmeitä täynnä olevalle maailmalle ja luonnolle.
Vuorikiipeilyn aakkosten opettelun lomassa Suuri huiputus peilaa modernia naista tämän monien roolien ja niihin liittyvien odotusten kautta. Sanotaan, että nainen voi saada kaiken: uran, lapsia, rakkaussuhteen, ystäviä ja vaativan harrastuksen. Mutta onko se todellisuudessa mahdollista – ja millä hinnalla?
Kirjan kirjoittaminen sai minut toistuvasti palaamaan hyvän vanhemmuuden teemoihin: mihin meillä on oikeus ja tarkoittaako oikeutus, että valinta on oikein? Saako vanhemman rakkauden vaikeudesta puhua? Millainen on hyvä äiti ja milloin oikeuden tuohon “titteliin” menettää – entä kuka sen päättää?
Oman äitiyden pohdiskelu johdatti minut tarkastelemaan suhteita omiin vanhempiini. Havaitsin, kuinka mustavalkoisesti olen suhtautunut heihin – silloinkin, kun olen vaatinut itselleni oikeutta olla kaikkea yhtä aikaa.
Väitän, että jokainen vanhempi päätyy satuttamaan lastaan jollain tavalla, useimmat monilla tavoilla elämän eri vaiheissa. Se johtuu yksinkertaisesta mutta helposti unohduksiin painuvasta syystä, että jokainen vanhempi on vanhemmuuden ulkopuolella kokonainen ihminen intohimoineen, pelkoineen, kunnianhimoineen ja epäonnistumisineen.
Kirja ja sen sanoma muuttuivatkin yllättävän paljon kirjoitusprosessin aikana, ja kirjoittaminen kasvatti minua ehkä hiukan odottamattomallakin tavalla. Olen siitä suunnattoman kiitollinen, koska uskon, että meille jokaiselle on hyväksi aina välillä tarkastella itseämme uusista näkökulmista. Kappas vain, siinä saattaa oppia jotain…
Olisi ihanaa kuulla, millainen kokemus Suuri huiputus on sinulle!
Kiitos, että luit tämän tekstin. Kiitos, jos olet ollut pitkään mukana Vuorenvalloitus-jengissä. Kiitos, jos löysit mukaan hiljattain. Ja tietenkin kiitos, jos vietät aikaa Suuren huiputuksen digitaalisilla sivuilla.
Mikä uskomaton matka tämä onkaan ollut – tuskin maltan odottaa, mitä seuraavan mutkan takana on!
Rakkaudella,
Janiina
p.s. Suuri huiputus on saatavilla ääni- ja digikirjana ainakin seuraavissa e-kirjapalveluissa:
“Aamuvarhainen aurinko saa kallion syissä piilottelevan kiilteen kimaltamaan. Maisema hehkuu pastelliprisman sävyissä kuin yksisarvisen varsan turkki. Olisin näkymästä hurmaantunut, jos kaikki ei olisi kerta kaikkisen päin helvettiä.
Seison ponnistelusta tutisevin jaloin kämmenen levyisellä kivihyllyllä pystysuoralla seinämällä ja allani on satojen metrien pudotus jäätikön pintaan. Reaktiona kiipeilyparini varoitushuutoon sormeni kouristuvat entistä tiukemmin kasvojeni korkeudella olevan kivenmurikan ympärille. Se tuntuu karhealta paljaissa sormissa, joiden ihon samanlaiset kivet ovat viimeisten tuntien aikana raapineet kosketusaraksi. Kapealle kivihyllylle mahtuu vain muutama sentti kiipeilykenkien kärkiä. Polveni raapivat seinää, kun kramppaavat pohkeet saavat kantapäät poukkoilemaan holtittomasti ylös alas. Yritän pysäyttää jalkojen hallitsemattoman liikkeen ja vakauttaa asennon, mutta heti liikahtaessani ohut kivilippa päästää ikävän rasahduksen ja lähettää ropisevan parven pikkukiviä alla ammottavaan tyhjyyteen.
Minulla ei ole köyttä. En ole kiinni missään. Voi saatanan saatana.”
(ote kirjasta Suuri huiputus)
Minulle on aina ollut selvää, että minusta tulee kirjailija. Ensimmäisen kirjani kirjoitin 7-vuotiaana tavuviivoin ja tikkukirjaimin ruutuvihkoon. Osan vaikeammista sanoista korvasin piirroksin, erityisesti yhdyssanat olivat vaikeita. Nummelan Ponitalli -kirjasarjan kirjoittaneella Merja Jalolla saattaisi olla jotain sanottavaa tekijänoikeusasioista, sillä 21 vihonsivun mittainen kirjani kertoo tiivistetysti erään hänen teoksensa juonen. Uskon kyllä, että hän päästäisi minut pälkähästä. Hän varmasti ymmärtäisi, millaisen vaikutuksen hänen kirjansa oli tehnyt pieneen tyttöön, joka tuskin vielä ymmärsi omaa tarvettaan päästää sisällään elävät tarinat ulos.
Taannoin äiti lähetti minulle kuvan 8-vuotiaana luokan lehteen kirjoittamastani “Tyttö ja hevonen” -novellista, jonka alkuun olen itse kirjoittanut esittelyni: “Tämän tarinan on antanut julkaistavaksi lupaava kirjailija Janiina Lammi..”
Olen siis kirjoittanut aina. Kun olen onnellinen, sanoitan sen paperille. Tuskan hetkissä paha olo poistuu sormenpäiden kautta. Kun riitelen rakkaan ihmisen kanssa, jäsennän tunteeni näppäimistöllä. Joskus tuntuu, etten minä edes ole se, joka kynää pitelee – kuin sisälläni olisi toinen todellisuus, jossa tarina muodostuu. Sanat ja tarina hallitsevat – minä olen vain väylä ja väline.
Jonkun statistiikan mukaan Suomessa noin joka tuhannes esikoisteoksen käsikirjoitus saa kustannussopimuksen. Vuosikausiin en tullut edes ajatelleeksi, että ehkä kukaan ei haluaisi julkaista kirjaani, kun sen aika tulisi. Minulle kyse oli ajoituksesta, – ei siitä, toteutuisiko suunnitelma. Se ei ollut ylimielisyyttä tai itsevarmuutta. Unelma vain oli niin kovakoodattu selkäytimeeni, etten koskaan tullut kyseenalaistaneeksi sitä.
Pari kertaa vuosien varrella minulle on tarjottu mahdollisuutta kirjoittaa ammattikirjallisuutta. Mutta molemmilla kerroilla olen vastannut “Kiitos, ei.” Tiesin, että minun kirjani olisi jotain aivan muuta.
Vuodet kuluivat ja pöytälaatikko täyttyi erilaisista teksteistä: runoja, novelleja, kolumneja – mitä kuvitella saattaa. Pitkään työskentelin myös ammattikirjoittajana, ja minulla oli mahdollisuus tehdä sisältöjä luovasta tekstistä tarkkaan formalisoituun viestintää. Mieleenpainuvin kokemus oli ehkä verkossa eläneen seikkailupelin käsikirjoittaminen – uskomaton urakka, todellinen työvoitto! Mutta kirjani olisi jotain muuta.
Oikea hetki tuli, lopulta. Kirjoittaminen itsessään oli pitkä ja työläs prosessi, mutta lopulta ei kovin vaikeaa. Tarina oli jo valmiina, se vain piti saada oikeaan muotoon ja ulos minusta.
Olin asettanut menestyksen merkiksi kustannussopimuksen saamisen, sillä nyt asiaa tutkittuani ymmärsin, kuinka vaikeaa se olisi. Jos kirjallisuuden ammattilaiset uskoisivat minuun, se olisi riittävä validaatio minulle.
Olin onnekas, sillä kustantaja, joka näki raa’assa tarinassani jotain, löytyi lähes heti. Kuitenkin unelman täyttymyksen riehaannuttavan riemun sijasta tunsinkin huolta, kun astuin ulos Gummeruksin toimistosta sopimus taskussa. Ei tämä riittänyt! Nyt halusinkin enemmän kuin mitään muuta, kertoa tarinan, joka puhuttelisi ihmisiä, ehkä jopa inspiroisi tai lohduttaisi. Joku oli siis käynyt siirtämässä unelmani maaliviivaa! Mutta tottahan se on: olen koko elämäni identifioitunut kirjailijaksi – pian nähdään, onko kukaan kanssani samaa mieltä. Olen vuosia odottanut, sillä olen tiennyt oikean tarinan olevan tulossa – hetken kuluttua selviää, onko siitä kukaan kiinnostunut. Helvetti, se on pelottavaa.
Muutama viikko sitten Suuri huiputus sai lopullisen muotonsa. En voi tehdä enää mitään. Voin vain odottaa.
Julkaisuun on tätä kirjoittaessani 24 päivää, 7 tuntia ja 45 minuuttia. Vaikka kukapa sitä laskisi…
Kirjoittajan selittelyt/esipuhe: Vuosien ajan minulta on kysytty, miksi en kirjoittaisi kirjaa. Olen kirjoittanut työkseni lähes koko urani ajan ja tuottanut useita laajuudeltaan kirjaa vastaavia tuotantoja. Tarinoita kerrottavaksi on kertynyt sekä faktan että fiktion puolelta runsain mitoin. Mutta omakohtainen kaunokirjallinen teos on jotain aivan muuta, ehkä vuorista se suurin, ja epäröin. Syitä olla tekemättä tuntui riittävän. Kirja-unelma on kuitenkin ollut sitkeä ja jatkuvasti elänyt mieleni perukoilla.
Sitten eräänä aamuna heräsin valmiina tarttumaan härkää sarvista. Alkoi kahden vuoden rupeama, joka on ollut ihanaa, palkitsevaa, kamalaa ja vaikeaa. Perheen, työn, vuoritreenin, bloggaamisen ja kirjan kirjoittamisen yhteen sovittaminen ei suinkaan ole ollut haasteista pienin. Itse tarina tuntui kuitenkin valuvan sormenpäistä odottamattoman helposti, kunhan vain oikea formaatti löytyi (mikä taas vaati kaksi kertaa lähtöruutuun palaamista). Ja nyt viimein käsikirjoitus on valmis kustantajille lähetettäväksi. Se vasta onkin pelottavaa!
Olen vuosikaudet työskennellyt startup- yritysten maailmassa, missä yksi nuoren yrityksen tärkeimmistä keinoista vakuuttaa sijoittajat on todistaa, että markkinoilla on kiinnostusta yrityksen palvelua/tuotetta kohtaan. Niinpä käännyn puoleesi ja apuasi:
Lukisitko alla olevan tekstinäytteen ja antaisitko palautetta siitätästä ja tekstin lopussa olevan linkin takaa löytyvällä lomakkeella?
Vastaaminen ei sido sinua mihinkään, mutta auttaa minua suuresti eteenpäin tämän unelman toteuttamisessa.
Jos päätit lukea tekstinäytteen, tässä hiukan taustaa:
Suuri huiputus on omaelämänkerrallinen tarina naisesta, joka havahtuu eronneena, työelämän ja vanhemmuuden puristuksessa merkityksellisyyden tunteen katoamiseen. Suuri huiputus kertoo, miten tavallisesta osa-aikayksinhuoltajasta aletaan hioa vuorikiipeilijää, mutta samalla se on kurkistus kulissien taakse:
Suuren unelman tavoittelu muuttaa tarkoituksensa kadottaneen elämän täysin. Samalla se haastaa kurkistamaan peiliin ja tutustumaan itseensä ihmisenä ja naisena. Ympäristön tuomitessa vuorikiipeilyhaaveen, nainen joutuu kohtaamaan omien tavoitteidensa ja tekojensa vaikutukset muihin ihmisiin. Samalla on vastattava kivuliaisiin kysymyksiin oman elämän hallinnasta, vanhemmuudesta ja suhteista läheisiin.
Suuri huiputus on seikkailukertomus vuorilta ja rakkaudenjulistus luonnon ihmeellisyydelle. Samalla se pyrkii vastaamaan kysymyksiin meitä eteenpäin ajavista voimista:
Mikä saa jotkut tavoittelemaan mahdottomia – joskus vaikeita ja jopa vaarallisia – unelmia? Löytyykö onnellisuus ja ja merkityksellisyys tavoitteiden saavuttamisesta? Vai ovatko seikkailut vuorilla vain pakomatka elämästä, jonka päähenkilö huomaa tehneensä niin monta kompromissia, ettei tunnista sitä enää omakseen?
SUURI HUIPUTUS -tekstinäyte:
Luku 2: Unelman alku, syyskuu, 2014
Tampere, Suomi, 160 metriä merenpinnan yläpuolella
– Kuinka oikein päädyin tänne?
Oven sulkeutumisesta oli kulunut ainakin puoli tuntia, mutta edelleen istuin eteisen lattialla. Itku oli tullut heti hiljaisuuden laskeuduttua pieneen asuntoon. Nyt takapuolen alle liiskaantunut vaaleanpunainen, koon 30 kumisaapas uhkasi pysäyttää vasemman jalan verenkierron. Se pakotti minut nostamaan kasvoni harmaiden, kyynelten ja rään kostuttamien kotiverkkareiden polvista.
Peili paljasti karun näyn. Alkusyksyn aamun sinisessä hämärässä lysähtäneestä olemuksestani tuijottivat takaa-ajetun silmät. Vaaleansinisiä iiriksiä reunustivat punaiset kehykset, kalvakkaaseen ihoon toivat vaihtelua mustat renkaat silmien ympärillä ja leuan tietämillä satunnaiset, ehkäpä viime aikoina liian usein illan tunteina auenneen viinipullon iholle purskauttamat finnit. Vaalea hiuspörrö oli huolimattomasti sitaistu takkuiseksi kasaksi niskaan.
Näkymä omiin kasvoihini sai minut itkemään uudelleen. Mieleen nousi muistikuva muutaman vuoden takaa, kun tytär oli pienempi, ehkä kahden tai kolmen vuoden ikäinen. Hänellä oli tapana suuttuessaan yllyttää itseään seisomalla peilin edessä tuijottaen itkuisia kasvojaan ja huutaen minulle syyttävästi:
– Äiti, etkö näe, kun minun silmistä tulee kyyneliä?
Olikohan se ihan terve merkki, että pystyin samaistumaan niin hyvin leikki-ikäisen mielenmaisemaan?
Tätähän minä olin päättäväisesti halunnut. Leuka uhmakkaassa tanassa väittänyt vastaan kaikille, jotka olivat sanoneet valinnan olevan väärä. Olin ottanut vastaan anopin hiljaisen loukkaantumisen, oman äidin suuttumuksen, ystävien epäuskoiset ja vaivaantuneet katseet, kun he miettivät, kenen puolelle asettua.
En ollut nähnyt muuta tietä. Kun viimeisenä oljenkortena olimme tuolloin kaksivuotiaan tyttären isän kanssa istuutuneet parisuhdeterapeutin sohvalle, oli tämä muutaman hetken meitä kuunneltuaan todennut minulle:
– Minun työni ei ole saada teitä jäämään yhteen tai muuttamaan mieltänne. Sinä selvästi olet päätöksesi tehnyt.
Olen aina ollut hyvä muuttamaan asioita elämässäni. Kun jokin on pielessä, alan nopeasti tuntea pakottavaa tarvetta tehdä muutos. Itse asiassa olen ollut salaa jopa ylpeä siitä; kyvystäni kävellä ulos kaikesta. Eikä yksikään lähtöpäätös ole koskaan johtanut huonompaan. Tai jos onkin, lopulta pidemmällä juoksulla asioista on aina löytynyt jotain hyvää.
Niinpä olin pakannut tavarani, jättänyt avioerohakemuksen ja allekirjoittanut yhteishuoltajuussopimuksen.
– Kumpi on lapsen näkökulmasta parempi; olla rikkinäisestä kodista, vai elää sellaisessa, olin toistellut kuin mantraa ja nostanut leukani korkeammalle.
Mutta olin oppinut nopeasti, että tällä kertaa lähteminen oli erilaista enkä voinut vain suinpäin paeta. Olin äiti, ja se muutti koko tilanteen. Jos olin luullut tietäväni jotain syyllisyydestä, luvassa oli yllätys jos toinenkin.
Vuoroviikkovanhemmuuden totuuden hetket tulevat vaikka väkisin. Päätökseni aloittaa uusi uljas elämä, johon olin oikeutettu, horjui aamuina, joina jouduin palaamaan eteisen ovelta vaaleanpunaiseksi uusilla Ikea-kalusteilla sisustettuun makuuhuoneeseen hakemaan unohtunutta lelua. Kuukausien jälkeenkin huone tuoksui liian uudelta. Kaikki huoneessa oli uutta ja tahratonta – kuin sieltä olisi puuttunut elämä.
– Lelukaupoissa pitäisi olla erovanhemmille oma osasto. Tuplahinnat, mustat verhot ja surumusiikkia. Tarjolla olisi myös maljoja täynnä tuhkaa, jota voisi ripotella päälleen,
olin nauranut kitkerää naurua sisarelleni samalla, kun laskin pikkuruisen makuuhuoneen lattialle valtavan kassin täynnä unelmien leluja, joiden oli tarkoitus laastaroida rikki revityn ydinperheen haavoja.
Olin purrut takahampaat yhteen ja hymyillyt, kun jääkaapin oveen, napani korkeudelle kiinnitettiin yhä uusia piirustuksia, joissa kummitteli hymyilevä tikku-ukkoperhe tutun värisen omakotitalon pihassa.
Mutta kaiken keskellä olin tiennyt päätökseni olleen oikea enkä sallinut päättäväisyyteni rapistua. Huterin jaloin kuin Bambi jäätiköllä, olin hoiperrellut eteenpäin, joka päivä uuteen huomiseen.
Paitsi ettei vanne rinnan ympäriltä ollut hellittänyt pienen vuokrakaksion muotoisen vapauden myötä. Värit olivat säilyttäneet harmaan verhonsa, ja jokainen kuukausi oli ollut marraskuu. Siinä missä pehmoiset posket ja marmorille putoilevien helmien lailla kupliva kikatus olivat täyttäneet uupuneesti jyskyttävän sydämeni rakkaudella, olivat kesätaivaan siniset silmät ja “Koska me oikein mennään takaisin kotiin?” -kysymykset saaneet hymyni vääntymään irvistykseksi. Äidinrakkaus ei ollutkaan ollut turvapaikka, vaan korventava meri nimeltä Syyllisyys.
– Kuinka sen kanssa eletään? kysyin yhä uudelleen yksinäisten öiden pimeydessä vadelmashampoolta tuoksuvalta Myyrä-pehmolelulta.
Myyrä ei vastannut.
Olin paennut ainoaan paikkaan, minne pääsin. Sinne, missä hymyt eivät kätkeneet syytöstä. Sinne, missä saatoin edes hetkeksi unohtaa.
Kohta kahdeksan tuntia päivässä ei ollut enää riittänyt, vaan narkomaanin lailla hamusin lisää unohdusta: ensin pöydällä loimottava omena oli maanitellut takaisin syövereihinsä iltasadun lukemisen jälkeen. Tovin kuluttua Muumilaulun ensi sävelet olivat antaneet syyn hivuttaa käsivarret pois pieniltä harteilta, nousta sohvalta ja hiipiä keittiöön, minne kannettava tietokoneeni oli näppärästi unohtunut leivänpaahtimen taakse.
Edellisenä päivänä keittiön palohälytin oli lauennut kimeään solvaukseen, kun uunista kantautunut musta savu oli havahduttanut minut näytön uumenista. Suurella innolla päällystetty nakki-ananaspitsa oli muuttunut pellillä mustaksi jääkiekoksi. Hätäännyksen ja pettymyksen laannuttua alkanut “äiti rakastaa tietokonetta” -lallatus soi yhä korvissani istuessani siinä eteisen lattialla.
Pienet, siniset silmät olivat läpivalaisseet kaiken. Leluvuoret ja yritykset rakentaa yhteisiä iloisia hetkiä uudessa elämässä eivät olleet harhauttaneet niitä. Kuin alleviivaten epäonnistumistani, iloisen yhteisen tuokion jälkeen pehmoiset kädet olivat tarttuneet poskiini, vetäneet kasvoni lähemmäs ja hento ääni oli kuiskannut:
– Äiti, sinun silmäsi ovat surulliset silloinkin, kun sinä naurat.
****
Edessäni leijuneen muistokuplan puhjetessa riuhtaisin katseeni irti eteisen peilistä ja kokosin itseni lattialta. En voinut jäädä vellomaan, kun työseminaarin alkuun oli enää reilu tunti. Onneksi. Saisin muuta ajateltavaa.
Kylpyhuoneen peili ei ollut eteisen peiliä armollisempi. Jos kukaan oikea ihminen itki elokuvien hillittyjä yksittäisiä kyyneliä, minä en totisesti ollut samaa sorttia. Holtittomasti ryöpynneistä kuumista kyyneleiden ja rään koskista kielivät turpeat luomet ja kaksinkertaiseksi paisunut, entuudestaankaan ei-niin-kovin-pieni nenä. Hytisten riisuin tunkkaiselta tuntuvan veryttelyasun, avasin suihkun ja astuin veden alle terävästi henkäisten. Kylmä vesi valui kuumalle iholle ja kontrasti sitoi huomioni tuoden helpotusta sydämen jomotukseen.
Viikonloput yksin olivat vaikeita, mutta onneksi nyt oli maanantai. Viiden päivän ajan tietäisin tarkalleen, mitä pitäisi tehdä. Suuri osa seuraavista sadasta kahdestakymmenestä tunnista kytkeytyisi saumattomaksi jonoksi kuin huvipuiston loputonta kehää kiertävä vuoristorata. Se olisi tarpeeksi jännittävää pitääkseen mieleni otteessaan ja tarpeeksi tuttua suodakseen lepoa tulisilla hiilillä jokaisen vapaan hetken viettävälle mielelleni.
Tuntia myöhemmin astuin toisena ihmisenä sinisellä maalilla vuorattuun rappukäytävään. Konjakinruskeat nahkasaappaat, hiekanvärinen trenssi ja sen alla rento mutta ammattimainen neulemekko. Huoliteltu meikki oli tasoittanut surun kraaterit; huulet oli kiinnitetty hymyyn hillityllä punalla ja ehkä aavistuksen normaalia vahvempi silmärajaus harhautti katseen luomien turvotuksesta.
Kirkkaasti valaistu konferenssisali valmistautui jo ensimmäiseen puheenvuoroon, kun astelin sisään. Laskeutuessani omituisen leveitä – kuin kompastumiseen suunniteltuja – rappusia halki amfiteatterin muotoisen salin, haravoin väkijoukkoa katseellani yhtiökumppaniani etsien. Kuin lukien ajatukseni, Annan pää kääntyi salin keskivaiheilla sijaitsevalla rivillä ja hän viittilöi varanneensa minulle paikan vierestään.
Pieni ja siro Anna oli pukeutunut punaiseen jakkupukuun. Lyhyt tumma tukka kihartui otsalle ja vihreät, huolellisesti meikatut silmät katsoivat hillittyjen silmälasien takaa minua tutkivasti.
Näistä viime aikoina usein toistuvista arvioivista katseista olin tehnyt johtopäätöksen, ettei tasaiseksi kuorrutettu ulkokuori tainnut piilottaa sisäistä onttouden tunnetta niin hyvin kuin toivoin. Tunnistin toki itsekin kiristyneet hermoni, jotka näyttäytyivät ärtyneenä suhtautumisena jokaiseen omaa aikataulusuunnitelmaani häiritsevään muutokseen tai päätöksiin perustelua vaativaan kysymykseen. Mutta samaan aikaan Anna ei tuntunut pistävän pahakseen loputtomalta vaikuttavaa kykyäni kantaa yhä suurempaa työkuormaa.
Istuuduin karhealla punaisella kankaalla verhotulle klaffituolille juuri salin valojen himmetessä merkiksi tapahtuman alkamisesta ja suhahdin tervehdykseksi:
– Nämä tapahtumat eivät kyllä koskaan ole sopivana päivänä. Mulla on ainakin kolmekymmentä sähköpostia, joihin pitää vastata jossain välissä.
Anna tunnisti tutun ‘pelottavan paremmaksi laittamisen’ kilpailun ja hetkeäkään epäröimättä lähti tanssiin mukaan:
– Kiirettä pitää minullakin, tein viikonlopun töitä ja lähetin viimeisen sähköpostin eilen puolilta öin.
Tapahtumasalin tammenväriseen kattoon upotetut spottivalot himmenivät rauhoittavaksi tähtitaivaaksi, runsaslukuinen yleisö asettui luopuen keskustelusta ja siirsi huomionsa joko lavalle nousseeseen juontajaan tai salaa edessä olevan tuolin selkänojan taakse piilotetun puhelimen näytölle.
Vatsaani kouraisi, kun mieleeni nousi kuva tyttärestä sanomassa, että “äidillä on puhelinnaama”:
– Sä aina vääntelet sun naamaa, kun olet puhelimella. Siksi mä tiedän, koska sä olet puhelimella, vaikka yrität laittaa sen piiloon.
Yritin ravistautua irti muistosta ja tein sen niin voimallisesti, että ilmeisesti pääni pyörähteli, sillä Anna vilkaisi minua kysyvästi. Reagoimatta häneen käänsin katseeni lavalle, missä juontaja toivotti tervetulleeksi liikkeenjohdon seminaarin ensimmäisen puhujan.
Puhujat seurasivat toisiaan. Ensimmäinen oli minulle vieraasta teknologiasta yksityiskohtaisesti, mutta hymyilyttävällä intohimolla puhuva insinööri. Seuraavina taitavasti yleisön haltuunsa ottava tulevaisuudentutkija, odotetun kuivakka bisnesanalyytikko ja ison konsernin omahyväinen toimitusjohtaja. Harmillisen vähän uutta. En malttanut olla kaivamatta puhelintani esiin ja olin pian Annan merkitsevästä katseesta ja mahdollisesta puhelinnaamastani piittaamatta uppoutunut sähköposteihini.
Päivän toiseksi viimeisen puhujan noustessa lavalle olin tikahtua kärsimättömyyteeni. Takapuoli oli puuduksissa pitkästä istumisesta, ja kireiden saappaiden sisällä jalkapohjassa veti suonta. En jaksanut enää keskittyä puhelimen näyttöön vaan kiemurtelin kiusaantuneena penkilläni silläkin uhalla, että karkea kangas repisi ohuet sukkahousuni rikki.
Lavan taakse viritetylle valtavalle valkokankaalle lävähti kuva. Ensisilmäyksellä se vaikutti kuvamuokkaukselta – niin epätodellinen sen esittämä maisema oli: silmiä viiltävän sininen taivas ja sitä vasten suuri harmaan ja valkoisen sävyttämä kartio.
Lavalla seisoi pitkä, hoikka mies, jonka nimeä en ollut vaivautunut kuuntelemaan. Mies oli ilmeisesti pääsemässä esittelynsä päätökseen:
–…mutta minulla on elämässäni toinenkin suuri intohimo: vuorikiipeily. Tässä kuvassa näette maailman korkeimman vuoren, Mount Everestin. Se on 8849 metriä korkea eli sen huippu sijaitsee suihkukoneen lentokorkeudessa.
Valkokankaalle välähti uusi kuva. Jälleen tuo kummallisen sininen taivas. Sitä vasten paksussa punaisessa haalarissa seisovan, happinaamarin sivuun siirtäneen hahmon paksun hupun keskeltä tunnistin lavalla seisovan miehen kasvot tuskaiseen irvistykseen vääntyneinä.
– Tässä seison Mount Everestin huipulla vähän yli vuosi sitten, kun vuosien valmistautumisen ja työn jälkeen onnistuin huiputtamaan maailman korkeimman vuoren. Kuten ilmeeni vihjaa, tavoitteiden saavuttaminen ei aina, – ainakaan juuri niiden toteutumisen hetkellä, – tunnu hyvältä.
Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. En voinut liikkua, en edes hengittää. Mies oli taitava puhuja. Hän rakensi polveilevalla tarinallaan siltaa vuorikiipeilyn ja yritysjohtamisen oppien välille.
Mutta minä en kuullut mitään.
En saanut silmiäni irti valkokankaalle sarjana heijastuvista kuvista, joissa toistuivat lähes keinotekoisen sininen taivas, vuorten valkopeittoiset kyljet, Menthol-pastillin väriset jäätiköt ja paksuihin, kirkkaansävyisiin haalareihin sonnustautuneet hahmot. Noiden hahmojen kasvoilla – sikäli kuin niitä saattoi suojalasien ja avaruuspukumaisten toppavaatteiden alta nähdä – hohti outo yhdistelmä kärsimystä ja jotain, mikä saattoi olla onnea.
Kuin olisin nähnyt värit ensimmäistä kertaa, ja uudenlainen tunne pulputti sisälläni. Ensin se oli pieni ja hentoinen lähde, hetken kuluttua soliseva puro.
Toivo. Kesti tovin tunnistaa se, sillä niin kauan oli kulunut siitä, kun olin toivonut mitään.
Käännyin katsomaan Annaa ja kuiskasin tukahtuneella äänellä:
– Mun on päästävä tuonne.
Lukisitko lisää?
Mahtavaa, jännittynyttä kirjailijantekelettä rohkaisee, ettet vielä luovuttanut vaan pääsit tänne asti!
Jaa tämä blogiartikkeli tutuillesi, somessa tai missä tahansa lisäpalautteen saamiseksi – ja tietenkin, jos sinulla on kustannusalan tuttuja, kaikki linkkaukset otetaan suurella kiitollisuudella vastaan!
Vielä kerran: kiitos, että autat minua ottamaan seuraavan askeleen polulla kohti unelman toteuttamista!
Olen kaivannut harjoitteluun punaista lankaa, joka tekisi jokaisesta treenikaudesta kulloisenkin vuoritavoitteen vaatimuksiin paremmin vastaavan. Tähän asti olemme treenanneet teknisiä kiipeilytaitoja miettien aina tulevan vuoren vaatimuksia ja ympäristöä. Mutta kestävyysharjoittelussa olleen menty yleisemmän tason “niin paljon paukkuja lihaksiin kuin mahdollista” -ajatuksella. Välillä ohjelmia kestävyystreeniin ovat tehneet personal trainerit, välillä olemme yhdistelleet eri osa-alueita itse.
Se ei ole ollut paras mahdollinen lähestymistapa kuten olet varmaan huomannut, jos olet seikkailussa ollut pidempään mukana. Toistaiseksi tavoiteltuihin tuloksiin on päästy, mutta kun harjoittelun kokonaiskuorman valvonta on ollut omissa, (vielä) hiukan harjaantumattomissa käsissä, hinta on välillä ollut melkoisen kova.
Mitä haastavammiksi tavoitteet muuttuvat, sen selkeämmin “touhutaan paljon kaikenlaista tietämättä tarkalleen, mistä tulos lopulta tulee (tai ei tule)” -lähestymistavan puutteet ilmenevät. Lisäksi tuo strategia sopii kehnosti ihmiselle, jonka arjessa on aika paljon liikkuvia osia. Pidän myös tärkeänä, että vapaa-aikaan kuuluu riittävästi sellaista puuhaa, joka ei ole systemaattista johonkin tavoitteeseen pyrkimistä. Jotta kaikelle sille – ja riittävälle levolle – on aikaa, harjoittelun pitäisi olla mahdollisimman tehokasta.
Älä ymmärrä väärin: minulla on aina ollut kausisuunnitelma ja vaiheistus sille. Jokainen treeniviikko ja treeni on suunniteltu. Mutta haluan ymmärtää paremmin, mihin ja miten kehoni reagoi ja miksi. Haluan parempia tuloksia harjoittelulta, loukkaantua harvemmin, palautua nopeammin, ja ennen kaikkea kiivetä vahvemmin.
Viime syksynä päätin syventyä vuorikiipeilyä varten treenamisen tieteeseen hiukan tarkemmin ja tilasin massiivisen, lukuisien kiipeilijöiden ylistämän harjoittelueepoksen Training for the New Alpinism – A manual for the climber as an athlete (Steve House & Scott Johnston).
Massiivisesta tiiliskivestä on edelleen osa lukematta, mutta sinnikkäästi kannan sitä mukanani joka viikko, kun seilaan edestakaisin Espoon ja Tampereen kodin väliä ja tavaan muutaman sivun aina, kun on vapaa hetki. (Se on niin painava, että pelkästään sen kantamisesta pitäisi mielestäni ansaita harjoituslokiin merkintä.) Solukemian tasolle asti treenaamisen vaikutuksia purkava alkuosa sai miltei luovuttamaan, mutta annan itselleni pisteitä siitä, että jaksoin kahlata senkin läpi. Samalla kirja on inspiroiva sekoitus ihmiskehon kemiaa ja fysiologiaa, konkreettisia harjoitusohjelmia haluttujen sykearvojen tarkkuudelle asti – väliin tiristettyjen inspiroivien ja eeppisten kiipeilytarinoiden kuorruttamana.
Tuumasta toimeen! Olemme nyt ryhtyneet viemään myös kirjan oppeja käytäntöön ja ainakin tämän kauden tulemme treenaamaan sen ohjauksessa. En ryhdy kirjan sisällöstä laajemmin saarnaamaan, mutta kerron pari peruselementtiä, joiden varaan harjoittelu rakentuu. Matkan varrella sitten koetan dokumentoida omia kokemuksia treenilokin lisäksi tänne – ehkä siitä on joskus jollekin hyötyä! (Kirj.huom: käännän tätä kirjoittaessani lennosta kirjan terminologiaa varsin rennolla otteella suomeksi, eli jos joku aiheeseen perehtynyt huomaa erehdyksiä; pistäthän kommenttia tulemaan ja korjataan!)
Yksi peruspilari jo tulikin mainittua: dokumentointi. Aloitin sen kirjan käskystä heti ensimmäisen aukeaman avattuani yksinkertaisella tavalla; merkkaamalla puhelimen muistiinpanoihin jokaisen urheilusuorituksen jälkeen suorituksen tyypin, keston ja arvion omista tuntemuksista treenin aikana yksinkertaisesti kirjaimin (A – Mahtavaa!, B – Hyvin meni, C – Ok mutta tuntui raskaalta, D – Tuntui hyvin vaikealta/raskaalta, mutta jatkoin loppuun asti, F – Keskeytys/sairaana/loukkaantunut). Kirjan ohje on, että heti jos useampi suoritus peräkkäin on C tai alle, keho ei ole palautunut ja tarvitsee lepoa.
Nyt minulla on käytössä jo laajemmin tekemistä seuraava harjoitusloki, mutta tuo yksinkertainen ja helppo aloitus oli hyvä tapa todistaa seurannan merkitys kovapäiselle itselleen: Uskomatonta, kuinka pienellä tekemisellä alkaa syntyä kokonaiskuva kehon tilanteesta! Loki antaa perusteen esimerkiksi lepäämiselle, eikä pitkän C/D-rivin jälkeen tarvitse käydä itseni kanssa keskusteluita, olenko laiska vai väsynyt, jos tekeminen ei maistu.
Toinen kirjan perusoppi on treenaamisen jakautuminen kahteen kategoriaan: 1) perustreeni on sekoitus voima- ja kestävyysharjoittelua, joka valmistaa tavoitekohtaiseen harjoitteluun. Eli voisi sanoa, että ensin treenataan treenamista. 2) tavoitekohtainen harjoittelu muovaa perustreenin kautta kerättyä voimaa ja kestävyyttä juuri kulloisenkin tavoitteen näkökulmasta optimaaliseksi.
Esimerkiksi tämän vuoden tavoitteemme ovat aika erilaisia. Ushbaa (4710 m) lähestymme alpinistihengessä “fast and light” -ajattelulla; nopea nousu ja laskeutuminen mahdollisimman kevyellä varustautumisella. Tämä edellyttää kyvykkyyttä kiivetä pitkiä päiviä nopeasti ja palautuminen pitää tapahtua “lennossa”. Vuori arvioiden mukaan teknisyydeltään samaa tasoa Matterhornin kanssa eli teknistäkin vaatimusta on – ja toki vuoren pahamaineiset olosuhteet tuovat tähän oman mausteensa. Alpinistisen lähestymisen riski on, että se ei anna paljon virhemarginaalia. Huiputusyritykselle valitun aikaikkunan sisällä olosuhteiden ja tekemisen ennustettavuus ovat siis hallitsevia; mukana ei ole esimerkiksi vararuokaa tai vaihtovaatteita.
Ojos del Salado (6893 m) taas on pitkäkestoinen vaellus Atacaman raskaissa autiomaaolosuhteissa. Siirrymme korkeammalle asteittain, paljon hitaammin kuin Ushballa. Kehon sopeutumiseen ja palautumiseen vaikuttavat muun muassa pitkäkestoinen jatkuva rasitus, kuivuus sekä autiomaan nopea vaihtelu lämpötilojen ääripäästä toiseen. Kun lopulta huiputukseen lähdetään, takana on yli viikko jatkuvaa rasitusta alati vaikeutuvissa olosuhteissa. Teknistä kiipeilyä ei juuri ole, mutta keho on ollut aika kovilla jo pitkään h-hetken koittaessa, ja vielä jostain reservistä pitää löytyä ruutia huiputusyritykseen.
Näitä kahta haastettava ajatellen pohjalla oleva perustyö on samankaltainen, mutta tavoitekohtainen harjoittelu on hiukan erilaista.
Muut Training for the New Alpinism -harjoittelun peruselementit ovat jatkuvuus, asteittain kasvava kuorma, modulaarisuus.
Jatkuvuudella luonnollisesti viitataan säännölliseen ja pitkäkestoiseen työskentelyyn. Asteittain kasvava kuorma tarkoittaa sitä, että treeni kehittyy sekä kokonaisvaltaisesti että seuraavassa kuvaamieni harjoitusmoduulien sisällä pikkuhiljaa raskaammaksi. Ideana on tarjota keholle jatkuvasti juuri sen kehityksen kannalta oikea määrä lisää vastusta, jotta kehitys jatkuu eikä pysähdy.
Modulaarisuudella tarkoitetaan sitä, että harjoituskausi koostuu kolmesta moduulista: Siirtymä (Transition), Peruskunto (Base) ja Tavoitespesifi (Spesific). Niinikään näiden moduulien sisällä noudatetaan levon ja vaatimustason kasvun sykliä.
Aloitimme muutama viikko sitten Transition-kauden, jossa siirrytään off-season-vaiheesta asteittain kohti kovenevaa treenaamista. Alku tuntui todella heppoiselta tekemiseltä, sillä harjoittelua kevennettiin merkittävästi, jotta päästään peruskestävyyden äärelle: kohdallani esimerkiksi juoksu vaihtui kävelyksi, sillä lenkin aikaiset sykkeet eivät saaneet nousta juurikaan yli 120 iskun minuutissa. Voit uskoa, että siinä on innokkaan mielen kanssa tekemistä!
Mutta sitten minä tietysti menin törttöilemään laskettelurinteen hyppyrissä, ja nyt ristiluun luukalvovaurion takia olen kolme viikkoa katsellut vierestä kärsimättömänä kiipeilyparini treenaamista. Tällä viikolla kävin jo kokeilemassa saliharjoittelua, mutta jouduin edelleen nielemään perääntymisen karvasta kalkkia ja ontumaan kotiin sekä tyytymään yläkroppatreeniin, pieniin kuntouttaviin kävelylenkkeihin ja joogaan.
Nyt sitten keskityn kuntouttamaan takapuolta ensi viikkoon asti, jolloin päästään pitkästä aikaa tositoimiin: luvassa on muutaman päivän kestävä jääkiipeilyn intensiivitreeni Rovaniemen lähellä Korouoman jääseinillä. Olipa takapuoli kunnossa tai ei, siitä en aio menettää hetkeäkään!
p.s. Voi apua, onko mitään nolompaa kuin missata treenit, koska pitää kuntouttaa takamusta? 😀