“Sä olet menossa hakemaan sun Mojon takaisin”, kaveri totesi, kun vaihdoimme ajatuksia kohta edessä olevasta kiipeilyreissusta Pohjois-Afrikan Atlasvuorille. Asiaa tovin pähkäiltyäni totesin, että hän ei voisi olla enempää oikeassa.
Viimeinkin – yli vuoden odotuksen jälkeen – olen lähdössä ensimmäiselle kiipeilyreissulle ylikuntodiagnoosin jälkeen! Vasta varsin myöhään keväällä sain luvan alkaa taas treenata täysipainoisemmin, ja ehkä osin siitä johtuen blogin kirjoitushalukin on ollut vaisumpaa. Toisaalta toisen kirjani (tyttärestäni kertova ‘TIIKERI – Erityisen tytön tarina’, Gummerus, julkaisu 1.10.2025 – ensimmäiset kuukaudet yksinoikeudella Storytelissa) kirjoittaminen on vienyt suurimman osan kirjoituskaistasta. Kerron kirjasta myöhemmin lisää, mutta nyt takaisin asiaan:
Alkutahmeuden jälkeen treeni lähti kulkemaan hyvin – kylläpä on tuntunut ihanalta! Tehdessään diagnoosin viime loppukesästä lääkärini Esa totesi: “Kiipeily ja treeni on varmaan tuntunut aika kauhealta jo aika pitkään.”
Taas hän oli oikeassa, mutta en ollut kiinnittänyt asiaan huomiota. Kyllä, treenitulokset olivat sakanneet jo kauan. Kyllä, jostain syystä Kilimanjaron huiputuskin tuntui paljon raskaammalta kuin hetki sitten Peak Leninillä kiivenneelle olisi pitänyt. Mutta kestävyyslajien ytimessä on mentaalipuoli ja kyky sietää äärimmäistä epämukavuutta pitkiä aikoja. Joskus voi olla vaikeaa erottaa, milloin homma on mennyt överiksi. Varsinkin, kun asiat tapahtuvat vähitellen pitkän ajan kuluessa – eivätkä ne koskaan tyhjiössä, vaan oman ulottuvuutensa tuovat kaikki muut elämässä käynnissä olevat tilanteet.
Nyt kuitenkin tuntuu taas hyvältä, ja se on ollut minulle valtava ilon lähde. Huomaan, että ensi kaudella tarvitsen systemaattisempaa ja tavoiteorientunutta otetta, kun suuntaan katseen takaisin kohti kuusitonnisia. Nyt alkuun halusin vain saada kestävyyden edes lähelle aiempaa tasoa. Olen ollut aiempaa huomattavasti tarkempi palautumisen ja eri treenikuormitusten vaikutuksista kehoon. Viime kesän tilanteen kaltaista kokemusta en halua toista kertaa eli lienee parasta oppia kerrasta paremmaksi!
Sitten on yksi juttu: Minua jännittää enemmän kuin olettaisi nelitonnisen, ei-teknisen Toubkalin jännittävän. Olen muutamassa viime kesän jälkeen kirjoittamassani tekstissä maininnutkin, että fyysisen palautumisen lisäksi työtä on ollut tehtävänä oman mielen kanssa. Vuosien varrella vuorilla on sattunut ja tapahtunut kaikenlaista. En ole aiemmin kokenut “pään pettämistä” ja jos tarkkoja ollaan, olen ollut sitkeydestäni (tai itsepäisyydestä, kummin sen nyt haluaakaan lukea) varsin ylpeä.
Nyt supervoimani petti minut. Ymmärrän, että kyse oli siitä, että mieleni suojasi minua siltä, mitä en suostunut uskomaan: kehoni oli saavuttanut – ja ylittänyt – turvallisuuden rajat. Samalla tulin tuskaisen tietoiseksi, että se voi tapahtua uudelleen. Nyt minun on päästävä takaisin ohueen ilmaan ja löydettävä jonnekin huippuharjanteelle tai railojen louhikkoon pudonnut itseluottamus, että pää edelleen kestää. Se olkoon Toubkalin tärkein tehtävä.
Laitan taas kuulumisia yhteyksien salliessa Instagramiin ja Facebookiin – täällä blogin puolella tarina alkaa, kunhan pääsen reissusta takaisin.
Se tuntuu valtavana voimana vatsassa, paineena rintakehällä ja pienenä puristuksena ohimoilla. Tarve tehdä. Kun sen kutsuun vastaa, keho palkitsee soluihin purskahtavalla energialla, mieli tyhjentymällä ja nöyrtymällä kuin seisoisin keskellä yötä Kaukasuksen vuoriston tähtitaivaan alla.
Minä Matterhornin seinällä, Lion Ridge Routella, 2020, kuva: Fabrizio Della Rossa
Urheilu on fyysisen hyvinvointini perusta ja mieleni paineventtiili. Kaksi päivää urheilematta, ja levottomuus alkaa lipua mieleeni kuin usva nevan ylle. Kolmantena päivänä lauseisiini alkaa hiipiä kärkkäyttä, unen laatu laskea ja vatsantoimintani muuttua. Syntymälahjaksi saatu liian suora selkäranka jäykistyy ja yläselkä alkaa kipuilla.
Satunnaisesti nautin koko päiväksi kotisohvalle pitsalaatikon alle piiloutumisesta tai seitinohuiden ranskalaisten päiväkännien värjäämistä viikonlopuista hunningolla jossain ihanassa Euroopan kaupungissa. Mutta mieleni lepää liikkeessä ja kehoni rakastaa, kun sitä käytetään. Se on hyvä ja huono; minun ei ole vaikea sitoutua treenaamiseen ja rutiineihin, mutta akilleen kantapääni on, että minun on välillä haastavaa tunnistaa ja tunnustaa tarvitsevani lepoa. Ja kun lepään, kehoni ja mieleni alkavat nopeasti pyytää toimintaa.
Kalliokiipeilytreeniä Vantaalla 2020
Arvoisin olevani kohtuullisen hyvässä kunnossa. Matterhornilta paluun jälkeinen harjoitustauko ei tarkoita, etten olisi treenannut. Nelisen kertaa viikossa olen tehnyt ylläpitävää harjoittelua‚ sellaista tavallista juoksua, punttitreeniä ja joogaa. Alkusyksyn pidin taukoa kiipeilystä ja pyöräilykin jäi vähemmälle, sillä kaularangasta löytyneet kaksi välilevynpullistumaa piti saada aisoihin. Marraskuussa sain fysioterapeutilta luvan taas varovasti palata seinälle – ja voi sitä riemua!
Kiipeilykauden päätös on aina minulle vähän ahdistava. Lepo ja tauko treenistä ovat kyllä tervetulleita. Mutta samaan aikaan seuraaviin tavoitteisiin tuntuu olevan niin loputtoman pitkä aika.
– Elämä ei saa tapahtua vain vuorilla, muistuttaa kiipeilyparini.
Käytinkin tuon pohtimiseen hyvän tovin. Mutta ehkäpä minulle kyse on enemmän siitä, että haluan rakkaiden asioiden olevan läsnä silloinkin, kun nautin muusta elämästä. Jos joku off-season-ajalla uppoutuu toisenlaiseen arkeen ja palaa ajatuksissaan vuorille kalenterin näyttäessä treenikauden alun lähestyvän, minulle vuoret ovat aina läsnä: Instagramissa henkeäsalpaavien maisemakuvien ihastelu ja uusien suunnitelmien laatiminen on ihanaa – ja se saa minut iloitsemaan muistoistani ja toisaalta läsnäolevammaksi myös tässä hetkessä. Systemaattinen treeni tuo vuoret mukaan myös kausien välissä, ja se antaa arjelle ihanan värin, kuin auringonnousun hempeän pastellisuudelman.
Kestävyyttä etsimässä Malminkartanon rapuissa
On ollut hassua huomata, että tavallaan olen hiukan vaisu puhumaan vuorista. Blogissa ja somessa niistä intoilen ja olen persoonana puhelias tyyppi, mutta kun joku kysyy minulta kiipeilysuunnitelmistani, helposti hämmennyn ja huomaan yrittäväni typistää vastaukseni mahdollisimman suppeaksi. Jälkikäteen monesti harmittaa, sillä minulle ei ole montaakaan mieluisampaa puheenaihetta kuin kiipeily ja vuoret. En kai vaan halua olla se tyyppi, joka yleisön pyynnöistä huolimatta tuntitolkulla paasaa omista kiinnostuksen kohteistaan.
Miten minä nyt tähän aiheeseen eksyin? Oli minulla oikeaa asiaakin, eli palataan siihen tekemiseen:
Syksyn aikana olen lueskellut Steve Housen ja Scott Johnstonin “Training for the New Alpinism – A manual for the climber as athlete” -teosta ja oppinut yhtä ja toista harjoittelusta. Tankatessani solubiologiasta ja treenin kemiallisista vaikutuksista, löysin itsestäni taas yläkoululaisen, joka laskee, montako sivua koealuetta on jäljellä, että opiskelun voi katsoa suoritetuksi.
Mutta juuri sopivasti tässä vuoden vaihteen lähestyessä, olen päässyt osioon, jossa opastetaan harjoitusohjelman rakentamisessa omaan tavoitteeseen sopivaksi. Taas minulla on haasteita lukemisen kanssa – mutta nyt toisenlaisia: en millään malttaisi istua lukemassa, kun parin sivun välein tekisi mieli sännätä salille tai lenkkipolulle kokeilemaan uusia juttuja.
Oman harjoittelun ohjaamisen oppiminen on alkanut sujahtaa käytäntöönkin ihan huomaamatta. Ensin aloin pitää harjoitus-logia eli ihan yksinkertaisesti kirjoitan puhelimen muistiinpanoihin jokaisen treenin jälkeen, mitä tein ja arvioin asteikolla A–F, miltä se tuntui (A= mahtavaa, olen supersankari, F= skipattu, suunniteltu treeni). Se on auttanut oman palautumisen seuraamisessa. Kun kaksi tai useampi peräkkäinen treeni menee osastoille C (=ok, mutta ei tunnu hyvältä) tai D (=alentunut suoritus tai keskeytys), tietää, ettei keho ole palautunut. Yksinkertaista, mutta sillä on ihan valtava vaikutus!
Toinen muutos on, että valmiiden punttisaliharjoitusohjelmien sijaan olen vähän huomaamattani alkanut laatia omia. Se alkoi ensin vaihtoehtoisten liikkeiden kokeilusta, mutta on edennyt siihen, että olen laatinut kokonaan omia ohjelmia. Käytän pohjana ammattilaisten ohjelmia määrittäessäni esimerkiksi eri lihasryhmille tehtävien liikkeiden osuudet, mutta määritän liikkeet itse. Takana alkaa olla jo sen verran treenivuosia, että tiedän, mikä minulle sopii ja mitkä asiat sopivat yhteen harjoittelussani.
Vielä yksi tärkeä, helposti itsestäänselvyydeltä tuntuva, mutta minulle käytäntöön vaikeasti vietävä Training for the New Alpinism -kirjan oppi on, että huippukunto kestää kerrallaan vain maksimissaan muutamia viikkoja. On siis epärealistinen tavoite kuvitella, että olisin jatkuvasti parhaimmillani.
Kun vuosi kohta vaihtuu, on kesään ja Eiger-suunnitelmaan puolisen vuotta, Ushbaan noin yhdeksän kuukautta. Viimeksi Matterhornin jälkeen Fabrizio (vakio-oppaamme Alpeilla) antoi palautetta, että räjähtävää voimaa tarvitaan lisää tekniseen kiipeilyyn. Lisäksi Eiger vaatii myös kiipeilyteknistä kehittymistä. Ja tietenkin kestävyyttä pitää taas alkaa takoa lihaksiin siten, että kunnon huippupiikit osuvat oikeisiin hetkiin.
Ihanaa Training for the New Alpinism -kirjan opeissa on systemaattisuuden ja suunnitelmallisuuden korostus. Tulokset eivät tule sattumalta ja improvisoiden, vaan taustalla pitää olla suunnitelma. Vapautta tekemiseen tuo vaatimus suunnitelman joustavuudelle, koska elämä nyt ei vaan mene Excelin mukaan. Pitää olla vaihtoehtoisia tapoja tehdä asioita ja hyväksyä myös, ettei aina ehdi ja välillä kroppa ilmoittaa, ettei se pysty. Mutta avain on paluu suunnitelmaan töyssyn jälkeen.
Harjoittelu itsessään on seikkailu ja arjen ilo, eikä sitä tarvitse tehdä tiukkapopoisesti – pyörätreenin taukojätskillä
Seuraavaksi tavoitteet pitäisi kääntää mitattaviksi. Eli esimerkiksi montako kertaa minun pitää pystyä juoksemaan Malminkartanon mäki ylös reppu selässä, jotta voin odottaa, että kestävyys ja voima riittävät Mount Ushban pahamaineisiin olosuhteisiin? Kuulostaa vaikealta, mutta kun sen kääntää kylmästi matikaksi, pääsee alkuun.
Tärkeä uuden vuoden lupaus (en tee niitä koskaan, paitsi nyt), etten kuitenkaan suhtautuisi harjoitteluun liian tiukkapipoisesti. Siinä minulla on hiukan enemmän historiaa kuin haluaisin myöntää, mutta onneksi kiipeilyparini Heikki osaa tempaista hihastani silloin, kun kypärä näyttää kiristävän liikaa!
Kun vuonna 2014 aloin harjoitella ensimmäistä vuortani varten, apuna oli treenauksen ammattilaisia. Silloin tein töitä heidän opastuksessaan, raportoin tänne tiiviisti ja tarkasti valmistautumisen sisältöä ja omia kokemuksia sekä etenemisen tuloksia. (Sieltä ne löytyvät edelleen, tämän blogin arkistosta, jos haluat kurkistaa.)
Vuosi 2021 tulee olemaan erilainen. Yritän nyt luoda vuosien aikana oppimani ja tekemieni virheiden pohjalta systemaattisen ohjelman, joka sopii nykyiseen tilanteeseen, tavoitteiseen ja juuri minulle. Yhtä tiivis raportointi ei nyt ole mahdollista (en yrityksistä huolimatta ole toistaiseksi onnistunut siirtymään 36-tuntiseen vuorokauteen), mutta parhaani mukaan avaan täällä suunnittelua ja tekemistä, oppeja ja kokemuksia. Ehkäpä niistä on joskus jollekin hyötyä – tai ainakin saat taas hyvät naurut kompurointiani seuratessasi.
Uusi vuosi alkaa ja seikkailu jatkuu – auringonnousun pastellisävyt arkeani suukotellen!
Kiipeilyparini Heikki (oik) ja minä Polluxin ja Black Rockin välisessä satulassa 2020, kuva: Fabrizio Della Rossa
