Ehkäpä se johtuu monista suunnitelmien muutoksista, mutta tänä iltana tapahtuva lähtö Nepaliin tuli melkein yllätyksenä. Lähes vuosi sitten elokuussa raahauduin kovassa kuumeessa ja aika huonossa kunnossa alas Mount Laylalta Georgiassa – enkä saattanut aavistaa (onneksi), että edessä olisi vuoden odotus. Mutta tänään on se päivä, kun odotus on ohi!
Tämän vuoden reissu on poikkeuksellinen, sillä yhtään huiputusta ei ole luvassa. Se ei tee seikkailusta yhtään vähemmän jännittävää, sillä olemme matkalla monien kiipeilijöiden mekkaan ja oman inspiraationi alkulähteille: Mount Everestin perusleiriin.
Ajoitus ei voisi olla parempi, sillä vain muutama viikko sitten uutisoitiin, että vuodesta 1924 Mount Everestiä tavoitelleita kiipeilijöitä majoittanut leiri tullaan sulkemaan ensi vuonna, ja uusi perusleiri perustetaan toisaalle. Syy siirtoon on sama kuin useimpien kiipeilypäätösten takana: turvallisuus. Ilmaston lämpeneminen sekä pysyvän leirin tuottama lämpö ovat tehneet leirin vieressä sijaitsevasta pahamaineisesta, jatkuvassa liikkeessä olevasta Khumbu-jäätiköstä entistä vaarallisemman ja nykyisellään leirissä ei voi enää olla turvallisesti.
Tulemme olemaan viimeisten alkuperäiseen perusleiriin pääsijöiden joukossa. Lopulta vuori on vuori, mutta minulle on ehkä yllättävänkin merkityksellistä, että pääsen vierailemaan leirissä, joka on lähes sadan vuoden aikana toiminut monien kiipeilylegendojen lähtöpisteenä ja niin monien tarinoiden tapahtumapaikkana.
Muutaman tunnin kuluttua nousemme lentokoneeseen ja pomppaamme Delhin kautta Kathmanduun, josta matka jatkuu edelleen Tenzing-Hillary-kentälle Luklaan. Tiesitkö muuten, että lähes kolmen kilometrin korkeudessa vuoristossa sijaitsevaa Luklaa sanotaan maailman vaarallisimmaksi lentokentäksi? Kyseenalaisen arvonimen ovat pienelle vuoristokentälle tuoneet kova tuuli, tiukka pilvipeitto ja nopeasti vaihtuva sää sekä äärimmäisen lyhyt (vain 527 metriä pitkä) lähes vuoren seinään päättyvä kiitorata. Vaikeista olosuhteista johtuen kenttä joudutaankin sulkemaan niin usein, että alueelle suuntaavat kiipeilyryhmät varaavat ohjelmiinsa varapäiviä pelkästään lentoyhteyksien epävakaisuuden vuoksi.
Epävakaista oloista puheenollen; varatessamme matkaa olimme tietoisia runsaiden sateiden mahdollisuudesta. Samaan aikaan off-season-ajankohdan etuina ovat rauhallisemmat reitit ja viileämmän sään kirkastama maisema. Luvassa voi todella olla mielenkiintoisia hetkiä, sillä viimeisimpien sääennusteiden mukaan koko reilun kahden viikon ajan säävaihtoehtomme näyttäisivät rajoittuvan kahteen: sade tai ukkosmyrsky. Nähtäväksi jää, mitä se tekee reitille – mutta ainakaan toistaiseksi ei oppaamme Santosh ole ilmoittanut, että suunnitelmiin olisi luvassa muutoksia.
Minua ei ole tehty sokerista, mutta pakko myöntää, että iloitsen siitä, että majoitumme matkan varrella olevissa teetuvissa eli meillä on ainakin teoreettinen mahdollisuus kuivattaa vaatteita. Ottaen huomioon, että kiipeämme lähes 5500 metrin korkeuteen merenpinnasta, luvassa tuskin lempeitä kesäsateita. Märät sukat ja kohmeiset varpaat päivä toisensa jälkeen samoissa kestokosteissa kengissä ennustavat kokemukseni mukaan melkoisen kivuliaita hiertymiä. Siihen haen helpotusta ottamalla matkaan kahdet vaelluskengät.
En ole ehtinyt uuden seikkailun alkua erityisen paljon tunnelmoida, mutta nyt sydämeni tykyttää kiivaasti, ja jännitys kuplii ihoni alla. Viimein pääsen tarinani alkulähteille, sillä minulle kaikki alkoi Everestistä ja olen vuosia odottanut, että pääsen kohtaamaan Chomolungman (Everestin tiibetinkielinen nimi, joka tarkoittaa “Mother Goddess of the World”).
Eilen saatoin tyttären junalle; hän suuntaa reissun ajaksi isänsä luokse. Nykyään hän on minua pidempi, eikä siis enää lähtöhaliessamme hautaa kasvojaan vasten vatsaani (se olisikin ehkä vähän hassun näköistä…hahaa). Vaaleat hiukset eivät tuoksu mansikkasaippualta vaan teiniltä ja tymäkältä vaniljaparfyymilta. Silti vatsani meni solmuun ja mieleni rautakangella sain vääntää suupielet hymyyn, kun asemalaiturilla halasimme ja sanoimme heiheit kolmeksi viikoksi. Kehitystä kuitenkin tapahtuu, sillä juna ehti kadota näköpiiristä ennen kuin silmäkulmieni padot joutuivat antamaan periksi kyynelille.
Kuten aina, annoin itselleni hetken aikaa ennakkoikävöidä. Sitten poskeani hyväilevässä lämpöisessä kesätuulessa tuntui pieni viileä sipaisu ja tiesin, että se oli vuoren kutsu. Ja kun vuori kutsuu, minun on mentävä.
Palaan kertomaan, kuinka seikkailu etenee, kunhan pääsen takaisin tietokoneen äärelle. Yhteyksistä minulla ei ole aavistusta, mutta palaamiseen asti mahdollisuuksien mukaan päivitän kuulumisia Instagramiini tai Facebook-profiiliini eli seuraathan matkaa siellä!
