Neljä viikkoa. Sen verran on lähtöön aikaa. Täysin toimintakuntoisiksi laskettavia raajoja minulla on kolme kappaletta, ja valitettavasti niistä vain yksi on jalka.
Seitsemän liikuntakiellon päivää valuivat ohitseni vaihtelevissa tunnelmissa: Ensimmäiset kaksi soljuivat mukavasti laiskottelusta nautiskellen. Kolmantena iltana alkoi omatunto nykiä ajatusten liepeitä. Neljäntenä iltapäivänä lepoaika kului yhtä vauhdikkaasti kuin ruohon kasvamista tai maalin kuivumista seuratessa. Viidentenä päivänä koetin mielenrauhalla perustellen tingata kiipeilypariltani Heikiltä siunausta kevyelle treenille, vaikkapa joogalle tai yläkropan punttitreenille. Mutta hän pysyi lujana meidän molempien puolesta.
Oikeassahan hän on. Olemme tainneet treenata vähän liiankin lujaa, nimittäin Heikkikin on lepoon komennettu; hän puolestaan olkapään rasitusvamman vuoksi. Olemmekin miettineet, että harjoittelu- ja valmennuskuvioita pitänee hiukan uudistaa, kun palaamme Matterhornilta. Seuraava Vuorenvalloitus-suunnitelma nostaa rimaa taas melkoisesti (kerron siitä myöhemmin), joten harjoittelukaan ei ole kevenemässä. Tähän asti meillä on ollut eri osa-alueiden ammattilaisia apuna, mutta harjoittelun kokonaiskuvaa olemme ohjanneet itse. Tänä keväänä on sen verran tullut loukkaantumisia ja rasitusvammoja, että on ehkä aika miettiä toisenlaista lähestymistapaa.
Levottomuudestani huolimatta lepotauossa on kuitenkin ollut myös paljon hyvää. Se on antanut aikaa ajatella ja tutkiskella tuntemuksiani, kun kaikkien aikojen Vuorenvalloitus-haaste on enää henkäyksen päässä:
Minua jännittää. Paljon. Tämä ei ole ensimmäinen kertani Elbrusin rinteillä, ja edellinen reissu ei mennyt ihan toivotulla tavalla (se tarina alkaa täältä: Matka kohti Mount Elbrusia alkaa). Epäonnistumisen jälkeen tarkoituksemme oli ottaa revanssi Elbrusilla jo viime vuonna, mutta sitten tapahtuikin (yrittäjän) elämä, ja pitkin hampain jouduimme lykkäämään reissua. Ja nyt, loputtoman odotuksen jälkeen, aikaa lähtöpäivään voi laskea päivissä!
Haasteen toinen osuus on meille uusi, moninkin eri tavoin. Pelkkä ajatus Matterhornista saa veren virtauksen kiihtymään muutaman sykäyksen. Koska se on Matterhorn, yksi maailman tunnetuimmista vuorista, majesteettinen pyramidi, monien kiipeilijöiden päiväuni.
Usein haaveet hiipivät ihomme alle kuin varkain ja leviävät hiljalleen verenkierron mukana, täyttävät salamyhkäisesti mielemme ja sydämemme, kunnes emme enää voi niiden kutsua vastustaa. Mutta minä tiedän melkein minuutin tarkkuudella, koska minun Matterhorn-unelmani alkoi kyteä:
8.8.2015 kello 10.00 seisoin vain muutamien kilometrien päässä Matterhornista, Alppien toiseksi korkeimman vuoren Monte Rosan (4634 m) punaisella huipulla. Olin juuri saavuttanut ensimmäisen kiipeilytavoitteeni. Oloni oli onnellisen seesteinen ja täydellisen tyytyväinen. Hengitin syvään raikasta vuoristoilmaa ja annoin silmieni pyyhkiä maisemaa ahnaasti kuin lapsi taikinakulhon pintaa etusormellaan. Onnellisen, hiukan sumuisen tunteen keskellä säpsähdin, kun katseeni pysähtyi taivasta halkovaan pyramidiin. Olin sitä vilkuilut jo matkalla ylös, auringonnousun ensisäteiden sivellessä sen jyrkkiä seinämiä arasti kuin lupaa pyytäen.
Vaikka Monte Rosan huippu on Matterhornia korkeammalla, ei ollut mitään epäselvyyttä siitä, mikä vuori alueen maisemaa hallitsee. Tuijotin itsevarmaa Matterhornia sydän poukkoillen kuin ujon peuranvasan häntä. Paluumatkalla sitten muina naisina kysäisin oppaaltamme Petteltä, mitä Matterhornin kiipeäminen vaatisi. Vastauksensa oppaamme muotoili hienotunteisesti, mutta rivien väleistä kuulsi vahva suositus kerätä ensin kokemusta, tekniikkaa ja kestävyyttä. Minä tottelin. Nyt, neljä vuotta myöhemmin odotus on päättymässä. Hei Pette, jos luet tämän: pidäthän peukkuja?!
Jännityksen ohella toinen hallitseva tunne on toisenlainen odotus; eräänlainen rannattomuuden kaipuu.
Kun karabiinisolki naksahtaa valjaisiini, kaikki muu katoaa. On vain tuulen kuiskaus, jään rohina ja kiven tuoksu. Suljen hetkeksi muut tehtäväni tässä maailmassa pieneen, hellästi pehmustettuun lippaaseen, jonka piilotan hyvään talteen, sinne jonnekin sydämeni tietämille. Siellä turvassa ja tallessa, ovat roolini tyttärenä, äitinä, siskona, vaimona, ystävänä, yrittäjänä ja niin edelleen. Ne kiipeävät kanssani, osana minua, mutta niiden äänet pysyvät vaiti tai korkeintaan kunnioittavina kuiskauksina.
On vapauttavaa hetken ajatella vain yhtä asiaa ja pyrkiä täyttämään vain yhtä tehtävää. Luopua arjen rooleista, jotka – niin rakkaita kuin ovatkin – täyttävät päivät ja ajatukset valtavalla määrällä tehtäviä ja odotuksia, osa toisten toiveita ja vaateita mutta vielä isompi osa itse asetettuja.
Pienen tovin saan olla itsekkäästi vain minä – tai ehkä vieläkin vähemmän: Joskus vuorella tulee taianomainen hetki, jolloin saan olla itsellenikin kuin se kaukana jäätikön toisella laidalla pienenä muurahaisena näkyvä kiipeilijä turkoosissa takissaan. Etäinen, utuinen hahmo, joka on niin kaukana, ettei sen kokoa, muotoa tai kasvoja voi erottaa, ja joka näköpiiristä kadotessaan häviää mielestä kuin veteen putoava lumihiutale jääden tarinattomaksi ja määrittelemättömäksi.
Voi kuinka rakastankaan sitä merkityksettömyyden hetkeä! Vuoret osoittavat minulle pienuuteni ja mitättömyyteni – ja se on rauhoittavaa. Se ei vapauta minua vastuista ja velvollisuuksista tätä maailmaa ja rakkaitani kohtaan. Se ei tarkoita, että voin tehdä tai olla tekemättä, mitä haluan. Se ei tee minusta vähemmän tärkeää rakkailleni.
Mutta ainakin minun kohdallani se keventää hiukan maailmantuskaa ja toviksi vaimentaa alati eteenpäin piiskaavan vastuuntuntoni. Vuoret antavat minulle luvan hellittää ja hengähtää hetken.
Rooleista luopumisessa on toinenkin ulottuvuus, joka liittyy siihen hienouteen, että kiipeilyparini on puolisoni. Olemme toisillemme myös muun muassa yhtiökumppaneita, vanhempia sekä mies ja nainen. Edustan siis lukuisia rooleja kiipeilyparini suuntaan. Kun irrotan niistä itse, tulee hänenkin tehdä sama hetkellinen luopuminen – muutoin emme näe samaa turkoositakkista kiipeilijää, ja se voisi aiheuttaa vaikeuksia. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta voin vakuuttaa, että välillä se on monimutkaisempaa kuin äkkiseltään ajattelisi: sama nainen, joka Suomessa hymyillen hyväksyy tarjouksen kauppakassien kantamisesta, raahaa reppuaan ylämäkeen niska jääräpäisessä kumarassa ja kieltäytyy avusta, vaikka askel horjuisi väsymyksestä.
Neljä viikkoa siihen, kun heitän polvet notkahtaen valtavan keltaisen, nyt jo reissuissa katu-uskottavan rähjäiseksi nuhjaantuneen kiipeilykassin olalleni. Kassissa odottaa turkoosi kiipeilytakki.
Pari päivää sitten tein ensimmäisen varovaisen kestävyystreenin. Eilen juoksin ensimmäisen lenkin. Lopetin tunnin kohdalla, kun jalkapohjan holvikaaressa alkoi tuntua oudolta. Itse en olisi ollut tarpeeksi viisas lopettaakseni juoksemista ajoissa, mutta rinnallani askeltanut kiipeilyparini, joka aina näkee enemmän kuin vain utuisen hahmon turkoosissa kiipeilytakissa, muistutti, kuinka tärkeää on, että käytämme jäljellä olevat viikot viisaasti, jotta vuorikelpoisia raajoja lähtiessä olisi neljä.
p.s. Tiina Lundberg haastatteli minua Yle Puheella vuorikiipeilystä. Tarinoita ja ajatuksia vuorilta löytyy myös podcastin muodossa täältä Yle Areenasta.
