Alle kolme viikkoa lähtöön.
Olo muuttuu keskittyneemmäksi, kuin näkökenttä hiljalleen kapenisi ja zoomautuisi kohteeseen. Se tuo päiviin kokonaan uudenlaisen pohjavireen; edellisestä kerrasta vuorilla on lähes vuosi. Se on pitkä aika odottaa.
Lähetimme kiipeilyparini Heikin kanssa Alex-oppaalle valokuvia varusteista. Pääosin kaikki näyttäisi olevan kunnossa. Jäärautojen kiinnitysmekanismiin liittyvää keskustelua vielä käydään, samoin huiputuskenkiin. Alex preferoi kaikissa valinnoista kiipeämisvauhdin maksimointia – eli kaiken pitää olla mahdollisimman kevyttä. Esimerkiksi kiipeilykengistä hän suositteli valitsemaan keveät Trangot, joissa ei ole teknisten kiipeilyrautojen kiinnitysmekanismin vaatimaa muotoilua. Hän ehdottikin vaihtamaan rautoihin toisenlaisen kiinnityksen, mutta tämä huolettaa minua hiukan. Olen kerran kiivennyt jääseiniä Trangoissa ja kun saavuin alas vuorelta, molempien peukalovarpaiden kynnet olivat poikki ja uponneet varpaan sisään. Tulehduksen hoitaminen kesti viikkoja.
Toinen huoli on kylmyys. Trangot ovat kesäolosuhteiden kengät, ja vaikka nyt on kesäkausi, yli 4700 metrin korkeudessa on kylmä ja kova tuuli. Olen aikamoinen vilukissa, ja viimeksi kiivetessäni Mont Blancin Trangoissa jalkani palelivat melkoisesti. Mont Blancilla ollaan lopulta alle vuorokausi kylmissä oloissa, mutta Ushballa ei ole lämpöistä vuoristomajaa, jonne kiipeilyn päätteeksi pääsee lämmittelemään.
Varustepähkäilyjen ohella toinen ajatukset valloittanut aihe on tietenkin kiipeilyohjelma. Sen lukeminen sai minut huomaamaan, että olen ollut niin kiinnostunut Ushbasta, että Layla, jonka kiipeämme harjoitusnousuna, on jäänyt lähes kokonaan tutkimatta. Akklimatisoitumisnousujen (eli kun sopeutamme kehoa ohueen ilmaan käymällä korkealla ennen varsinaista koetusta) vuoret ovat varsinaista kohdetta matalampia ja teknisesti helpompia. Niihin ei liity suorituspaineita, ja meno on rentoa ja siihen liittyy vahvasti takaisin vuorilla olemisen ilo. Ja koska harjoitusnousut ovat reissun alussa, ja varsinainen kohde on vasta edessä, ilmoilla on jännittyneen onnellinen tunnelma.
Tietenkään akklivuoriin ei tule suhtautua huolettomasti, sillä jokaisella vuorella on omat haasteensa. Oppi tästä tuli kantapään kautta, kun muutamia vuosia sitten kiipesimme Japanissa Fujille. 3776 metriä merenpinnasta kohoava tulivuorikaunotar ei ajatuksissani ollut vuorikiipeilykohde vaan kävelyretki – lyhin reittihän on portailla varustettu polku, jota vaeltaa japanilaisten pyhiinvaeltajien katkeamaton jono. Huipulla on majatalo ja temppeli, ja sadoittain kävijöitä kauden jokaisena aamuna etsimässä valokuvien punaista auringonnousua.
Fujilla me valitsimme pääpolusta kauempana sijaitsevan, huipulle johtavista reiteistä haastavimman, Gotemban. Siellä ei ole ihmisjonoja eikä portaita, mutta kuvausten mukaan se kuitenkin olisi selkeä polku huipulle asti. Auringon laskiessa lähdimme matkaan iloisesti ohuissa takeissa ja keveissä kengissä. Yön ensimmäiset tunnit olivat hikistä tarpomista upottavassa tulivuorihiekassa, mutta yön edetessä saimme niskaamme valtavan vesisateen, jota seurasi lämpötilan putoaminen nollaan.
Nopea nousu yli kolmen kilometrin korkeuteen on ohenevan ilman vuoksikin raskas. Heikin ja minun lisäksi mukana oli Japanissa asuva ystävämme, joka on urheilullinen tyyppi, muttei ollut aiemmin kiivennyt vuorelle, eikä osannut ennakoida ohuen ilman vaikutuksia. Sitkeästi hän taisteli halki yön, mutta kokemus taisi olla jättää jälkensä.
Siihen mennessä, kun aamulla seisoimme pilviin kietoutuneella huipulla odottamassa punaista auringonnousua (jota ei kehnon sään vuoksi näkynyt), olin valtavan kylmissäni ja nälissäni. Soimasin itseäni, kuinka olin saattanut lähteä matkaan ilman kunnon sadevarusteita, mietittyjä eväitä ja edes kunnon hanskoja! Siitä lähtien olen suhtautunut niin sanottuihin “helppoihin vuoriinkin” kunnioittavasti.
(Jos muuten haluat lukea koko Fuji-tarinan, se löytyy täältä: Mount Fujin huiputus – sumua, sadetta ja viimaa pyhällä vuorella)
Reilun kahden viikon kuluttua olemme Georgiassa ja edessä on nousu Mount Laylalle, joka kohoaa 4008 metriä merenpinnasta. Layla on englannistettu versio oikeasta nimestä ‘Lakhla’, joka tarkoittaa vapaasti käännettynä “jotain hohtavaa”. Nimen arvioidaan syntyneen joko vuoren lumipeitteisestä huipusta tai siitä, että vuorella on runsaasti kuparia, mistä johtuen salamat iskevät sinne usein.
Teknisesti Svanetian alueella sijaitseva Layla on helppo vaelluskiipeilykohde, ja luultavimmin sen syrjäinen sijainti on syy siihen, miksi siellä on hyvin vähän kiipeilijöitä. Se on upeaa: yksin syrjäisellä vuorella olemisessa on jotain maagista – kuin olisi yksin maailmassa!
Laylan osalta suunnitelma on suoraviivainen: ajettuamme Thibilisistä noin 10 tuntia autolla syrjäiseen Tskhumarin kylään, nousemme lähestymispäivänä Laylan perusleiriin noin 3400 metriin, josta seuraavana yönä aloitamme nousun kohti huippua.
Kuvien perusteella vuoren massiivisen jäätikön ansiosta luvassa on monipuolinen nousu henkeäsalpaavan kauniissa maisemissa. Odotan sitä valtavasti, sillä jo ensimmäisellä Elbrus-matkalla vuosia sitten tunsin, että jokin Kaukasuksen alueessa puhuttelee minua erityisen paljon; se on särmikäs, anteeksipyytelemätön ja suorastaan julma, kuin pedon torahampaat taivasta vasten. Siellä tuntee todella olevansa pieni ja merkityksetön, siis vapaa!
Huiputuksen (toivottavasti!) jälkeen palataan perusleiriin yöksi, josta seuraavana päivänä laskeudutaan Tskhumariin. Sieltä matka jatkuu suoraan Ushban juurella sijaitsevaan Becho-kylään.
Yhden yön levon jälkeen alkaa Ushban lähestyminen. Heti ensimmäisenä päivänä nousemme Ushba Camp I -leiriin 3200 metriin. Seuraavana päivänä siirrymmekin jo 3900 metriin valtavalle jäätikölle, Ushba Camp II:een, josta lähdetään heti sään sallimana yönä kohti Ushban pohjoista huippua (4694 m).
Ohjelma on intensiivinen. Nopealla nousulla yläleiriin pyritään maksimoimaan käytettävissä olevien päivien määrä, sillä vuori on tunnettu hankalista sääolosuhteistaan. Se on lumivyöryherkkä ja usein sumu estää näkyvyyden, mikä yhdistelmänä on melkoinen. Teknisen reittikuvauksen useissa kohdissa painotetaankin nopeaa etenemistä.
Jos olen ihan rehellinen, tuo nopeusvaatimus jännittää minua. Olen monta kertaa ollut tilanteissa, joissa vauhti on ollut koitua kohtalokseni verensokerin rysähtäessä alas. Vuorella riittävä syöminen on minulle vaikeaa, sillä kärsin lähestulkoon aina jatkuvasta pahoinvoinnista ja päänsärystä. Kiipeilyparini pystyy kiipeämään pitkään ilman lisätankkausta, mutta jostain syystä minun kehoni vararavintovarastot tuntuvat olevan alhaiset, vaikka kuinka ennakkoon popsisin pastaa. Jos en pysty jatkuvasti tankkaamaan kiivetessä, kehoni yksinkertaisesti sammuu ja esimerkiksi pyörryn tai alan oksentaa. Viimeksi Chilessä Atacaman aavikolla akklimatisoitumisnousullani Mulas Muertas -tulivuorelle kävi juuri niin, tuskaisin seurauksin (tarina täällä: Kuolleet muulit ja soturin vatsahapot).
Mietintääni lisää se, että olen useilla kiipeilyreissuilla saanut todistaa venäläistä kiipeilymentaliteettia. Lieneekö kulttuurikysymys vai lienenkö vain tavannut sen tyyppisiä venäläisiä kiipeilijöitä, mutta yleensä vauhti on kova, eikä palautumisesta juuri huolehdita. Olen ollut tilanteissa, joissa polulla venäläisryhmä on ohittanut meidät hurjaa vauhtia, mutta tovin kuluttua olemme ohittaneet heidät maassa makaamassa lopen uupuneina – vain huomataksemme, että hetken päästä he säntäävät taas ohitse. Sama on jatkunut koko matkan. Se on kuluttava tapa kiivetä.
Elbrusin eteläpuolen toisella huipusyrityksellämme oppaamme ei suostunut ottamaan Heikkiä köyteen, vaikka tämä oli niin sairas ja uupunut, että hoiperteli jyrkällä polulla holtittomasti. Opas oli myös sitä mieltä, että jättäisimme kompuroivan kiipeilyparini polun varteen odottamaan jotain laskeutuvaa ryhmää ja lähtisin kahdestaan hänen kanssaan huipulle.
En arvostele, tarkoitukseni on vain tunnistaa erilainen kulttuuri. Slaavimailla on vahvat kiipeilyperinteet ja esimerkiksi Neuvostoliiton aikaan vuorikiipeily oli todella arvostettu laji ja siihen sisältyi suuri annos maskuliinista sankaruutta.
Lopulta kyse on kuitenkin siitä, että jää todella vahvasti omalle vastuulleni vaatia itselle sopivaa kiipeilyrytmiä ja huolehtia riittävästä levosta ja tankkauksesta. Olen saanut pohjan kiipeilylleni Euroopan Alpeilla, missä oppaat ovat hyvin huolehtivaisia. Siinä mielessä olen hiukan hemmoteltu, ja kun yhtälöön lisää vielä vahvan kilpailuviettini ja kovapäisyyteni, on ehkä helpompi ymmärtää huoleni: kun olen keskittynyt kiipeilysuoritukseen, minun on vaikeaa hyväksyä rajojani ja pyytää apua tai helpotusta – saati sitten todeta voimien loppuneen. Siinä missä merenpinnan tasolla arkena nautin huomionosoituksesta, kun puolisoni nappaa kauppakassit kädestäni ja avaa ovia, karabiinin loksahdettua kiinni valjaisiin paljastan herkästi kulmahampaani murinaan, jos joku tuntuu epäilevän voimavarojani.
Onneksi vuodet ja vuoret koulivat. Toivottavasti olen ehtinyt oppia tarpeeksi. Kohta mennään!