Tag: vuoren huiputus Page 2 of 8

Mama Chui is back! – viikko aikaa paluuseen Kilimanjarolle

Reilun viikon kuluttua lähden toista kertaa Kilimanjarolle. Matkaan lähtö tuntuu hyvin erilaiselta kuin viimeksi (edellisen reissun alkutunnelmia ja tarinaa voit lukea täältä: Puhuiko Attenborough totta? – Tervetuloa Tansaniaan).

Lähtöinnostus ei tällä kerralla sisällä hermostuneisuutta tai jännittyneisyyttä. Osin se varmaan johtuu siitä, että kokemus tuo varmuutta: Ensimmäisen ja toisen Kilimanjaro-reissun välissä on ollut kuusi vuotta ja parisenkymmentä vuorta. Syksyn treeni on keskittynyt lähinnä ylläpitämään Peak Leninille hankittua kiipeilykuntoa. Varusteiden osalta matkahankinnat käsittävät lähinnä eväitä ja lääkepussukan päivitystä. Tiedän, mitä odottaa, sillä Moshin kylän kujia on kuljettu ja Machame-reitin lähtöportti alitettu ennenkin.

Mutta tuttuus ei vähennä innostusta pisaraakaan, oikeastaan päinvastoin! Minulla on ihanan rauhallinen olo – kuin menisin kotiin. Jostain muistojen perukoilta mieleen nousevat sademetsän tuoksut ja lehväkerrosten läpi siivilöityvä auringonvalo, tuulen vihellys Lava Towerin juurella ja oppaiden laulu vaelluspäivinä.

Halu huiputtaa kihisee ihon alla. Tällä kertaa haluan onnistua! Olen niin lukemattomia kertoja kuluneiden vuosien aikana palannut ajatuksissani kuumeisiin päiviin Machame-reitillä. Olin niin sairas, että muistoni ovat sumuisia: kompuroin polkua eteenpäin kykenemättä juurikaan nauttimaan matkanteosta ja leiriin päästyäni kaaduin telttaan nukkumaan. Muutaman päivän jälkeen oppaamme Steven otti vastusteluista huolimatta reppuni kannettavakseen.

Huiputusyrityksestämme en muista juuri mitään. Lähdin liikkeelle, mutta vauhtini hyytyi muutamassa tunnissa niin, että lopulta kiipeilyparini Heikki keskeytti etenemisemme, kun kuumehoureissani hallusinoin ja kompuroin lumessa rinnettä ylös. Muistan purskahtaneeni itkuun, kun Heikki ilmoitti meidän kääntyvän takaisin. Oppaamme Steven lohdutti minua sanoen: “Don’t cry, Mama Chui. Man can buy a mountain, but man cannot buy a life.” (Mama Chui oli oppaidemme minulle antama swahilinkielinen lempinimi ja se tarkoittaa naarasleopardia).

Steven muistutti, että vuori odottaa ja lupasi, että seuraavalla kerralla onnistuisin: “You are strong, Mama Chui. But you are very sick. Now you have a reason to come back.”

Luulisi, että tunnen painetta huiputuksesta, mutta ainakaan vielä en ole sellaista innostuksen joukosta löytänyt. Yksi olennainen ero viime kertaan nähden on, että tiedän pystyväni siihen. Kilimanjaro on Afrikan mantereen korkein huippu eikä sitä missään tapauksessa kannata aliarvioida. 5895 metrin korkeuteen kohoava huippu reitin teknisestä helppoudesta huolimatta haastaa varmasti. Mutta tällä kertaa olen kokeneempi – ja vahvempikin (kiitos tiukan Peak Lenin treenin). Olen käynyt useita kertoja yli 6000 metrin korkeudessa ja tiedän, kuinka kehoni käyttäytyy siellä.

Tuo tietoisuus tekee tästä erilaisella tavalla nautittavan kokemuksen. Minulla ei ole tarvetta todistaa itselleni mitään. Voin keskittyä täysillä nauttimaan matkasta, ihmeellisestä Tansaniasta ja taianomaisesta Kilimanjarosta. Voin kadota askelten rahinaan vuoripolulla ja savannin poikki puhaltavaan tuuleen – olla osa vuoren tarinaa näkymättömänä kuin korkealla sen kivikoissa vaaniva leopardi.

Olisipa mahtavaa törmätä Steveniin vuoren huipulla, tanssia voitontanssia hänen kanssaan ja huutaa: “Mama Chui is back!”

Lähtöön aikaa 10 päivää.

Soolona Kilimanjarolle – kuusi viikkoa lähtöön!

Voihan Covid! Tähän asti olen (tietääkseni) onnistunut välttämään tartunnan, vaikka en ehkä suhtautunut siihen yhtä huolestuneesti kuin monet. Toimin toki annettujen ohjeiden suojellakseni riskiryhmiin kuuluvia ja läheisiä, mutta vahvana ja perusterveenä jatkoin elämää mahdollisimman normaalisti halki pandemian. Pari viikkoa sitten pöpö kuitenkin viimein sai minut kynsiinsä ja kampitti sänkyyn kesken tavallisen torstai-iltapäivän. Juuri kun olin edellisen flunssan jälkeen aloittanut treenaamisen 1,5 viikon tauon jälkeen ja ilahtunut, että Kilimanjarolle lähtöön oli alle kaksi kuukautta… Sitten oltiinkin taas laskemassa oksankohtia katosta!

Peak Leninin jälkeen kroppa on palautunut todella hitaasti ja koko syksyn ajan harjoittelu on ollut hiukan tahmeaa, ikäänkuin pahamaisen Frying Pan -jäätikön maitohapot eivät olisi suostuneet lähtemään lihaksistani vieläkään. Todellisuudessa luultavasti tuo nihkeätahtisuus harjoittelussa ja toistuva sairastelu johtuvat luultavimmin samasta syystä: liian suuresta kokonaiskuormasta.

Lokakuun lopussa kuitenkin suuri “kaistasyöppö “putosi pöydältä, kun sain päätökseen työn ohella suorittamani opinnot ja valmistuin Kalifornian Berkeley Law -yliopistossa (hurraa!). Kesken sairastelukierteeni perhe yllätti minut järjestämällä kaavutus- ja lakitusseremonian omassa olohuoneessamme. Olivatpa vielä tilanneet ihan oikeat Berkeleyn yliopiston valmistujaiskaavun ja nelikolkkahatunkin, jonka sitten näyttävästi viskasin ilmaan kotiolohuoneessa!

Myös ensi vuonna ilmestyvä Suuri huiputus -kirjani on edennyt niin hyvää tahtia – mistä iso kiitos kuuluu muun muassa kirjoitusaikataulujen mukaisesti joustavalle perheelleni, loistavalle tuottajalleni Lillille sekä mielettömälle beta-lukijalleni Teijalle. Kuuluisa “It takes a village to raise a child” -sanonta tuntuu sopivan myös kirjan kirjoittamiseen! Omat nettisivunikin ovat työn alla, jotta kirjasta uutisoiminen onnistuu sitten helpommin.

Kirjan kirjoittaminen on vienyt minut Alpeille ja takaisin ensimmäisiin kiipeilykokemuksiin. Kuva: Marko Laukkanen

Kilimanjarolle lähtöön on tänään kuusi viikkoa. Olen ollut siellä ennenkin, mutta kokemuksesta tiedän vuoren olevan erilainen joka kerta. Mutta tuntuu hiukan kuin palaisi kotiin, sillä Moshi-kylän kujat ovat tutut ja vaikka viimeksi olin hurjan sairaana koko kiipeilyn ajan, mielikuvat vaellusreitistäkin perustuvat todellisuuteen. Voi kuinka olenkaan odottanut Tansaniaan paluuta!

Käytännön järjestelyt ovat menneet hyvin sujuvasti: lennot on hommattu, paikka kiipeilyryhmästä buukattu ja varusteet kasassa. Enää tehtäviä perusjärjestelyitä on oikeastaan vakuutusten tarkistus ja rokotusten päivitys – kunhan pääsen tästä edellisestä pöpöstä eroon.

Loppuaika pitääkin sitten panostaa kiipeilykunnosta huolehtimiseen. Poikkeuksellisen täynnä sairastelua ollut syksy on rokottanut harmillisen paljon aikaa treenamisesta. Kerrankin olo on aika rento treenaamisen suhteen: yleensä lähtöä edeltävät kuukaudet ovat aika paineistettuja, koska minulle on tärkeää vaikuttaa niihin asioihin, joihin voin – eli kunnosta kiipeilyn onnistuminen ei saa jäädä kiinni.

Vaellushuippuna tunnettu Kilimanjaro ei vaadi teknistä osaamista, joten jäljellä olevat viikot tulen viettämään mahdollisimman paljon lenkkipoluilla ja rappusissa. Reilun vuoden treenipuristus vielä Afrikan korkeintakin vuorta (5895 m) suurempaa Peak Leniniä (7134 m) varten antoi hyvän pohjakunnon, joten en ole kestävyydestä kovin huolissani. Mutta kuten joskus tuli Mount Fujin myrskyisen nousuyön jälkeen todettua, jokaiseen vuoreen tulee suhtautua kuin Everestiin – eli kunnioittavasti ja kunnollisella valmistautumisella!

Erityistä Kilimanjarossa on myös se, että tällä kertaa lähden matkaan yksin – edellisestä sooloreissusta onkin aikaa. Alunperin Kilimanjaro ei kuulunut suunnitelmiin, mutta Peak Leninin jälkeen minua on kaihertanut tunne, etten ole saanut tarpeeksi “vuoripäiviä” ja odotus ensi syksyn Himalaja-reissuun tuntui tuskaisen pitkältä. Mahdollisuuden ilmaannuttua päätin palkita itseni opinnoista, kirjasta ja muutenkin työläästä syksystä ja tässä sitä ollaan. Uskon ja toivon, että tästä tulee paitsi seikkailu kohti vuoren huippua, myös tutkimusmatka sydämeeni!

Kuva: Marko Laukkanen

Vuorenvalloitus 2023 saa jatkoa – lähtöön aikaa 70 päivää!

Peak Lenin oli valtavan hieno ja arvokas kokemus, ja minulle jonkinlainen käännekohta. Nyt ymmärrän paremmin, mitä kehoni tarvitsee, jotta se saavuttaa 6000–7000 metrin korkeuden suorituskyvyn. Lukuisat keskustelut oppaamme Pablon kanssa pyyhkivät pois huolen, etten ehkä pystyisi. Opas saattoi kolmenkymmenen vuoden kokemuksella vähintäänkin sadoista kiipeilijöistä todeta, että on nähnyt kaltaisiani kiipeilijöitä ennenkin. Siinä missä alppikorkeuksissa pärjään aggressiivisellakin nousutahdilla, korkeammilla vuorilla tarvitsen konservatiivisemman lähestymisen eli enemmän aikaa ja climb high & sleep low -strategian kehon sopeuttamiseen.

Kirgisiasta paluun jälkeen totesin tarvitsevani harjoitusta oikean nousustrategian löytämiseksi ennen Ama Dablam -tyyppistä suurta ja teknistä vuorta. Niinpä takahampaita kiristellen peruin ensi vuodelle varatun Ama Dablam -nousun. “Tämä ei ole peruutus, vaan lykkäys,” toistelin itselleni, mutta myönnettävä on, että kalkki tuntui karvaalta. Taas kerran vuoret ottavat naisesta mittaa, ja suurin matka tehdään pään sisällä, – mutta periksi en aio antaa.

Tiedän kuitenkin, mitä seuraavaksi pitää tehdä. Parin lähivuoden tavoitteeksi asetan muutaman 6000-metrisen vuoren kiipeämisen. Huippukorkeuteni on tällä hetkellä 6200 metriä, ja tuota rajaa aion työntää asteittain ylöspäin ja oppia samalla, kuinka kehoni toimii ja mitä se vaatii. Olen jo katsellut muutamaa kiinnostavaa huippua Nepalissa ja Etelä-Amerikassa. Niiden joukosta löytyy varmasti sydämen vievä kohde ensi vuodelle!

Syksyn kuukaudet ovat kuluneet toisenlaisen haasteen parissa. Tuntuu yhä aivan uskomattomalta, että lapsuuden unelma on toteutumassa, ja minulla todella on kustannussopimus Suuri huiputus -teokselleni! Kuten vuoriunelmatkaan, tämäkään ei toteudu helposti vaan viime kuukausien ajan olen käyttänyt jokaisen vapaahetken ja viikonlopun käsikirjoituksen hiomiseen.

Kaiken keskellä minua on piinannut tunne, että jotain puuttuu. Osittain se on johtunut varmasti siitä, että kirjan kirjoittaminen on palauttanut minut vuorille, joilla olen aiemmin kiivennyt. Osin varmasti syynä oli Peak Leninin nousun ennenaikainen katkeaminen kolmosleiriin. Mutta pian Peak Leniniltä paluun jälkeen alkoi tuntua aivan mahdottomalta ajatukselta, että seuraava vuorireissu tapahtuisi vasta vuoden kuluttua. Aikani pyörin ajatuksen kanssa kuin tulisilla hiilillä.

Elokuun lopun aurinkoisena iltapäivänä ajoin kohti kustantajani Gummerruksen toimistoa matkalla tapaamaan kirjani tuottajaa. Jostain syystä koko aamun ajatukseni olivat olleet Afrikassa, Tansaniassa. Olen haaveillut sinne paluusta aina siitä lähtien, kun huiputin Mount Merun ja kiipesin Kilimanjarolla vuonna 2018 (tarina alkaa täältä: Puhuiko Attenborough totta?). Tuolloin Mount Merun huiputuksen jälkeen sain ruokamyrkytyksen Moshi-kylässä ja vaikka onnistuin pöpön kourissa kiipeämään Kilimanjaron yläleiriin asti, lopullinen huiputus jäi tekemättä. Vannoin palaavani, mutta teknisempien vuorten ollessa kiinnostuksen kohteina, päädyin ajattelemaan, että palaan Kilimanjarolle “sitten joskus, kun teknisemmät vuoret eivät ole enää mahdollisia”. Kuitenkin jostain syystä ikävä Tansaniaan ja Kilimanjarolle on ollut hyvin läsnä nämä vuodet. Tuossa maassa ja vuoressa on jotain hyvin erityistä.

Värikäs Moshin kylä ja Kilimanjaro pyörivät nytkin ajatuksissani, kun kurvailin Helsingin katuja kohti Gummerruksen toimistoa. Yhtäkkiä radiosta alkoi soida Toto-yhtyeen Africa-biisi, ja palaset vain jotenkin loksahtivat kohdilleen. Miltei myöhästyin tapaamisesta, kun istuin rakennuksen edessä parkkipaikalla googlettamassa kiivaasti. Tytär lähtisi isänsä kanssa joululomalla reissuun. Lomapäivät töistä olivat Peak Lenin -reissun myötä vähissä, mutta joulun pyhät mahdollistaisivat poissaolon minimoinnin. Yksitellen palaset loksahtelivat kohdilleen…

Ja niin siinä sitten kävi, että jouluaattona, kun muut istuutuvat aaton herkkupöytään, minä astun lentokoneeseen. Olen suorastaan riehakkaan onnellinen kertoessani sinulle, että Vuorenvalloitus 2023 saa jatko-osan, ja minä palaan Kilimanjarolle:

70 päivää lähtöön!

(Tekstin kuvat vuoden 2018 Kilimanjaro-reissulta)

Yukhin Peakin huiputus

PÄIVÄ 8: Kurinpalautus (ABC)

Köysitreeniä jäätiköllä

Julma vihlonta ohimoilla herätti minut. Hapuilin pimeässä makuupussin sisällä kelloa: 04 aamuyöllä. Kipu oli niin kammottava, että nukahdin takaisin vasta kaksi tuntia myöhemmin otettuani särkylääkettä ja juotuani runsaasti vettä.

Aamulla kalsa tunne kallossa ja turvonneet kasvot muistuttivat aamuyön vihaisesta kivusta. Ankea olo antoi tilaa iloisemmille ajatuksille vasta, kun kiipeilyryhmä oli siirtynyt leirin läheisyyteen jäätikölle harjoittelemaan seuraavassa leirisiirtymässä tarvittavia teknisiä taitoja; nousukahvan käyttöä ja köysilaskeutumista. Hautova kuumuus antoi osviittaa siitä, millaisia lämpötiloja ylempänä jäätiköllä olisi. Hikinen taival oli edessä!

Vaikka päänsäryn jälkimainingit hellittivät jo hiukan otettaan, mielialani ei parantunut. Oppaiden briiffi seuraavana päivänä tapahtuvasta ensimmäisestä Yukhin Peak -huiputuksesta ei tavalliseen tapaan sytyttänyt innostuksen liekkiä, vaan keho tuntui raskaalta ja mielessä leijui omituinen vastentahtoisuus. Hengästyin tänään kovin nopeasti, ja ikävöin tytärtä niin, että sydän oli solmussa. Itsetuntoni tuntui olevan aivan pohjamudissa.

Kaikesta huolimatta mittauksissa tulokseni olivat poikkeuksellisen hyvät huomioiden edellisen päivän nousuvauhtimme: happisaturaationi oli 88 ja leposyke 60 iskua minuutissa. Vaikka siltä olo ei tuntunutkaan, mittareiden perusteella akklimatisaationi eteni erinomaisesti. Mutta mielen menninkäiset eivät jättäneet minua rauhaan ja ne saivat minut käpertymään yhä syvemmälle itseeni.

Illallisella messijurtassa pöytäämme istui hymyilevä jättiläinen; Singaporessa asuva Pavel, joka oli nyt saanut akklimatisaatiorotaatiot loppuun ja valmistautui huiputukseen. Jutustelimme hänen kokemuksistaan ylempänä vuorella ja neljännen leirin pystytyksen onnistumisen todennäköisyyksistä. Oli hyvin epätodennäköistä, että 6200 metrissä sijaitsevan Camp 3:n ja huipun välissä olevalla harjanteella leiriytyminen onnistui. Mutta nelosleiristä huiputtavien onnistumisen todennäköisyys oli merkittävästi suurempi kuin alempaa Camp 3:sta lähtevien. Kuitenkin kaikki huippuharjanteella käyneet painottivat välileiriytymisen onnistumisen harvinaisuutta, sillä olosuhteet harjanteella ovat äärimmäiset.

ABC (Advanced Base Camp) oli viihtyisämpi kuin olin osannut odottaa. Huominen Yukhin Peak -huippu seisoi suoraan leirin takana 5100 metrin korkeudessa. Mutta kun seisoin illan pimeydessä ihailemassa ylläni kirkkaana loistavaa linnunrataa, tunsin jonkin olevan vialla. Päivän ainoa päiväkirjamerkintäni oli hämmentynyt ja lyhyt:

“Olo tuntuu oudolta. Pelottaa, ei erityisesti mikään ja kuitenkin kaikki. Tämä on saatava kuriin.”

PÄIVÄ 9: Yukhin Peak (5134 m) huiputus!

Täsmälleen samalla kellonlyömällä kuin edellisenäkin yönä, kivun salama halkaisi kalloni niin, että voihkaisin ääneen. Silmät tuntuivat kuin turvonneen umpeen, joten en vain saanut itseäni nousemaan, jotta olisin saanut vettä ja särkylääkettä. Koetin varovasti hapuilla makuupussia auki, mutta sen ulkopinta oli kostea. Olin ilmeisesti kuumeillut ja hikoillut pussin märäksi. Pussin avaaminen tarkoittaisi kylmän ilman hiipimistä iholle, mikä tuntui suorastaan ylitsepääsemättömältä. Joten painuin takaisin kosteaan pussiini ja käperryin pieneksi sykkyräksi.

Yukhin Peak (5100 m) , huippu on lumisen harjanteen korkein kohta vasemmalla

Jossain vaiheessa uni oli vienyt minut mukanaan. Aamulla oloni oli huomattavasti parempi, ja yön tuskailu oli kuin etäinen uni. Tunsin voimieni palanneen, ja vaikkei harmaa varjo täysin kadonnut mieleni laitamilta, hymyilin nyt aamuaurinkoon, kun nostimme reput selkään ja aloitimme vaelluksen kohti Yukhin Peakia. Tavoitteena oli kiivetä vuoren huipulle 5134 metriin ja yöpyä ensi yö hiukan huipun alapuolella. Näin saisimme ensimmäisen yön yli 5000 metrissä.

Vaellus alkoi siksakina nopeasti jyrkkenevää hiekkarinnepolkua. Ilma oli aikaisesta kellonajasta huolimatta reilusti yli 20 asteen. Selässä kannoimme noin 20 kiloa eli saman verran kuormaa kuin seuraavalle rotaatiolle lähdettäessä kantaisimme. Alkumatka sujui mainosti, vaikka jyrkäksi kivikoksi ja valuttavaksi hiekaksi muuttunut rinne ottivat nopeasti luulot pois kiipeilijöistä. Askeleeni kulki vakaasti ja rennosti ja nautin liikkeellä olosta.

Eräs vuorivaelluksen ominaispiirteistä on odottaminen, johon kuluu runsaasti aikaa. Odotetaan kehon sopeutumista ohueen ilmaan, sääikkunaa, omaa kiipeilyvuoroa reittien teknisissä kohdissa ja milloin mitäkin. Parhaimmillaan odottaminen on tehokas osuus kiipeämistä, sillä se tarjoaa lepoa ja mahdollisuuden ladata myös henkisiä akkuja. Mutta kun mieli on huonossa paikassa, odottamisen tarjoama tyhjiö antaa pelkojen ja huolten peikoille areenan mellastaa. Siksi oli aivan ihanaa päästä taas liikkeelle ja kuuntelin onnellisena kenkien rahinaa kiveä vasten.

Rinne jyrkkeni edelleen. Yksi askel muutti kaiken: nostin jalkani kiven päälle huomaamatta aavistuksenomaista hiekkakerrosta sen pinnalla. Siirtäessäni painon eteen ja ponnistaessani kiven päälle, kenkäni lipesi hiekalla. Liukastuksen seurauksena putosin kolmisenkymmentä senttiä kiven viereen, päädyin napakasti jaloilleni ja tasapainotin itseni nopeasti kiipeilysauvoilla. Kukaan ei edes huomannut pientä liukastusta.

Yukhinin valuttava hiekkarinne

Mutta jysähtäessäni maahan hampaani kolahtivat yhteen, ja jostain syystä tuo pieni kolhaisu vapautti saman päänsäryn, joka oli vainonnut minua edellisinä öinä. Otin särkylääkettä, piilouduin aurinkolasien taakse ja jatkoin matkaa nyt ohimolta toiselle risteilevien vihlaisujen tahtiin.

Ylittäessämme 4700 korkeusmetriä alkoi minulle tuttu vatsaoireilu. Olin odottanut sitä jo aiemmin, sillä yleensä se saapuu seurakseni jo ennen 4500 metriä. Akklimatisaatio oli siis onnistunut normaalia paremmin, mutta nyt oltiin selvästi ylitetty nousunopeusrajani.

Puolisen tuntia myöhemmin rinne jatkui loputtomana ja jatkuvasti jyrkempänä, kun jouduin myöntämään Pablolle, että olin ongelmissa. Argentiinalainen katsoi minua tutkivasti ja sanoi sitten:

– Asetu taakseni ja katso vain kantapäitäni. Pysy rytmissä ja älä pysähdy.

Tein työtä käskettyä. Pablo lähti liikkeelle, ja kiinnitin katseeni tiukasti hänen kantapäihinsä. Hain täsmälleen saman askelmitan ja aloin hengittää sen tahtiin. Hitaasti mutta tasaisesti etenimme rinnettä pitkin, ja löysin tasaisen rytmin, jota olisin voinut jatkaa loputtomiin. Muu ryhmä kiipesi aina välillä ohitsemme, mutta heidän pysähtyessään tauolle, kaakersimme tasaisen verkkaisesti ohi. Kaksi kertaa jouduin seisahtumaan oksennuksen noustessa suuhun.

– Älä oksenna. Menetät nestettä. Niele, jos suinkin pystyt, Pablo komensi napakasti ja taas tein työtä käskettyä ja nielin.

Noin kello 14, täysin kiipeilyaikataulussa iskimme hakut lumisen huippuharjanteen reunaan, ja varovasti kapealla jäälipalla nousimme viimeiset kymmenet metrit Yukhin Peakin huipulle 5100 metriin. Ensimmäinen huiputus oli onnistunut!

Yukhin Peakin huipulla

Olin suorastaan halkeamaisillani ilosta ja onnistumisen ylpeydestä. Olin osannut odottaa hankaluuksia, sillä 4000–5000 metrin keskivaihe on selvästi akklimatisaatiolleni haastava korkeus. Mutta olin tiennyt odottaa sitä ja selvinnyt siitä voittajana, ainakin jollain tavalla!

Iloni ei ollut pitkäaikainen, sillä laskeutuessamme hiukan huipun alapuolelle kohtaan, jossa oli tarkoitus leiriytyä, Pablo saapui viereeni. Hän polvistui, otti aurinkolasit silmiltään ja katsoi minua pitkään ennen kuin puhui:

– Seurasin sinua kiivetessäsi. Olet hyvin vahva; pärjäsit kuorman kanssa, et kompastellut ja pysyit hyvin vauhdissa mukana. Mutta sinulla on selkeät vuoristotaudin oireet. Täällä yöpyminen olisi liian aggressiivinen lähestyminen akklimatisaatioosi. Haluan, että sinä ja minä lähdemme alas.

Tuijotin Pabloa uskomatta korviani. Mutta minähän pääsin perille! Tein kaiken mitä käskettiin; nieleskelin jumalauta oksennuksenikin! Jäisinkö nyt muista jälkeen sopeutumisessani, jos en jäisi tänne? Vai oliko peli minun osaltani pelattu?

Kesti hetken ymmärtää, että mies on oikeassa. Pettymyksen kyynel taisi valua esiin aurinkolasin reunan alta, sillä mies tarttui rukkasen verhoamaan käteeni ja puristi sitä ystävällisesti.

Oppaan sana on laki, ja vaikka olin tikahtua huipulla leiriytymisen menettämisestä, nielin pettymykseni ja vaadin kiipeilypariani Heikkiä jäämään. Yö huippuharjanteella olisi hänelle upea kokemus ja vahvistaisi hänen akklimatisaatiotaan.

Niin autoimme harjanteelle jääviä pystyttämään teltat ja sitten lähdimme Pablon kanssa paluumatkalle. Matka sujui joutuisasti, sillä vain liuimme kengillä suurimman osan matkaa polveen ulottuvassa hiekassa kiviä väistellen. Saavuttuamme viimeisen leiriä edeltävän rinteen yläpäähän, istuimme juomatauolle ja pullautin suustani mielessä pyörineen ajatuksen:

– Muistan, kuinka muutama päivä sitten sanoit, että olet odottanut 25 vuotta päästäksesi tänne. Olen kauhean pahoillani, että vein sinulta mahdollisuuden kokea yö Yukhin Peakin huipulla.

Näkymä Yukhin Peakin huipulta

Pablo kääntyi katsomaan minua, hymyili lempeästi ja taputti käsivarttani:

– Vuorivaelluksen idea ja tärkein tavoite ei ole huiputus. Tavoite on olla täällä; elää ja kokea luonto ja vuori jokaisena päivänä sellaisena kuin se tulee. Huippu sitten tulee, jos se tulee, mutta sillä ei ole mitään vaikutusta siihen, kuinka hieno tämä matka on. En haluaisi olla missään muualla kuin juuri täällä, tässä hetkessä, sinun kanssasi, kun käymme tätä keskustelua.

Vaivalloisesti nielin kurkkuuni nousseen palan, vilkaisin vaivihkaa Yukhin Peakin huipulle, jonka tuntumassa saatoin erottaa telttamme pieninä väriläiskinä. Sitten hymyilin Pablolle ja myönsin, että minulla taisi olla vielä paljon opittavaa. Hän pukkasi minua hymyillen olkapäähän ja niin me jatkoimme matkaa.

Leiriin saavuttuamme peseydyin ja kaaduin sitten hetkeksi nukkumaan. Herätessäni päänsärky oli laimentunut tasaiseksi jomotukseksi ja vatsa rauhoittunut lainehtivaksi mereksi. Päivällisellä jurtassa oli hiljaista, sillä paikalla olimme vain minä ja Pablo sekä pari muuta, sveitsiläisen kiipeilyryhmän jäsentä, jotka olivat niinikään joutuneet palaamaan alas nukkumaan. Tuijotin tuoksuvaa ruokavuorta kulhossani ja yritin keksiä keinon saada sen nieltyä, kun Pablo avasi keskustelun:

– Olen miettinyt parin päivän aikaisia oireitasi ja yöllisiä päänsärkyjä. Kuten aiemmin sanoin, oireiden kokonaiskuva on lievä vuoristotauti. Jos olisimme jääneet huipulle yöksi, luultavasti yön aikana oireesi olisivat vahvistuneet niin, että huomenna olisimme pakotettuja palaamaan base campiin. Teimme oikean päätöksen.

Opas katseli minua harmaan hiuspörrönsä alta ja pysyi hiljaa, kunnes vastasin myöntävästi. Sitten hän jatkoi:

– Sinun akklimatisoitumisesi selvästi vaatii perinteisempää climb high and sleep low -lähestymistä. Et ole ollenkaan ainoa, olen tavannut monia kaltaisiasi kiipeilijöitä. Ehdotan, että aloitat Diamoxin heti. Jos aloitat sen nyt, voit jatkaa nousua. Jos odotamme oireiden voimistumista, olemme luultavasti vuorokauden sisällä tilanteessa, jossa joudumme keskeyttämään.

Miljoona ajatusta sinkoili mielessäni. Aloittaisin siis vuoristotautilääkityksen nyt – mitä jos oireet vahvistuisivat silti? Olin nyt menettänyt yön yli 5000 metrissä eli olisin pahasti takamatkalla muuhun ryhmään nähden, kun nousisimme Camp 2:een 5300 metriin. Kestäisikö kehoni sellaista nousua?

Mutta Pablo oli oikeassa: joko aloittaisin lääkityksen nyt tai Peak Lenin olisi osaltani ohitse.

Pelko saapuu Peak Leninin Advanced Base Campiin

PÄIVÄ 6: NELJÄN TONNIN RAJAN YLITYS – BASE CAMP

Kuudennen päivän vaelluksella läheiselle harjanteelle ylitimme 4000 metrin rajan ensimmäistä kertaa. Pamir-vuoret tarjosivat meille parastaan: vuoret hehkuivat punaisen, vihreän, valkoisen, harmaan ja ruskean sävykarttoina, ja aurinko helotti kuumana pallona typerryttävän sinisellä taivaalla.

Vaelluksella harjanteen huipulle

Lämpötila ylitti kahdenkymmenen asteen rajan jopa neljän tuhannen metrin korkeudessa, mutta harjanteen reunalle noustessamme sen takaa viheltävä tuuli sai minut reuhtomaan kuoritakin suojakseni. Runsasta puuskutusta ja lieviä vatsaoireita lukuunottamatta päivän vaellus meni erinomaisen hyvin ja aloin innolla odottaa pääsyä ylempiin leireihin.

Maisema akklimatisaatiovaellukselta laaksoon, jossa Base Camp sijaitsee

Olin ehtinyt päästä hyviin väleihin messiteltan henkilökunnan kanssa varsin erikoisella tavalla: Yhteistä kieltä ei muutamaa sanaa lukuunottamatta ollut, mutta kun kärähdin varastokontista porkkanavarkaista ja minut narauttanut kokki ymmärsi porkkanoiden olevan tarkoitettu leiriin saapuneille kuormahevosille, ilmeisesti voitin koko henkilökunnan sympatiat puolelleni. Kun nolona pyytelin spontaania näpistystäni anteeksi, moitteiden sijaan minut palkittiinkin pienellä kattilallisella kiehuvaa vettä. En olisi keksinyt mitään parempaa hikisen vaelluksen jälkeen!
Tehokkaasti käytettynä sain tuolla parilla litralla lämmintä vettä pestyä hiukset, vartalon päästä varpaisiin sekä vieläpä läjän pyykkiä (en paljasta, missä järjestyksessä, sillä mikä tapahtuu vuorilla, jääköön sinne…) Yleensä rikos ei kannata, mutta tässä tapauksessa rakkaus eläimiin yhdisti yli kielirajojen!

Pakkaamassa ABC:lle siirtymistä varten

Lämmin pesuvesi, messiteltan runsas tee- ja karkkivalikoima sekä kaunis ja aurinkoinen kukkaniitty olivat pian taakse jäävää ylellisyyttä, sillä huomenna nousisimme Advanced Base Campiin. Lämpötiloissa olisi odotettavissa noin kymmenen asteen lasku ja olosuhteissa merkittävä muutos karummiksi. Ylös vietäisiin vain ehdoton minimimäärä varusteita ja jännittyneenä pakkasin base campin varaston nurkkaan aarrepussukan paluuta odottamaan: ylimääräinen alusvaatekerta, vaihtosukat, sandaalit, shortsit ja t-paita, ylimääräisiä eväitä ja muutamia muita arkisia asioita – millaista luksusta ne olisivatkaan, kun seuraavan kerran pussiin kurkistaisin.

Kuorman painoraja saavutettu, Kevin toimii punnitsemisen valvojana

PÄIVÄ 7: NOUSU ADVANCED BASE CAMPIIN

Aamiaisen jälkeen edellisenä iltana huolella punnitut varustesäkkimme lastattiin porkkanoilla lahjomieni kuormahevosten selkään, ja matka kohti Peak Lenin Advanced Base Campiä (4200 metriä) saattoi alkaa.

Vaelsin hiljaisena ja aamuauringosta nauttien ulos leiristä, ohi nepalilaisten oppaiden mukanaan tuomien rukouslippujen (– Tiesitkö, että Nepalin kiipeilykauden ulkopuolella monet oppaat saapuvat työskentelemään Pamir-vuorille? – ) halki pitkän kukkean laakson ja annoin silmieni hyväillä ympäröiviä kivisiä kukkuloita – edelleen oli vaikea uskoa, että ne olivat itse asiassa yli 4000-metrisiä vuoria. Polku kulki suoraan kohti massiivista Peak Leniniä, joka nousi laakson päässä valtavana valkoisena seinämänä. Vuoren taianomaisen läsnäolon saattoi aistia vahvasti jokaisena hetkenä, aivan kuin sen rinteillä tanssivat lumipeikot olisivat laulaneet tuuleen loitsuja, jotka huumasivat kulkijan.

Kohti Peak Leninin jäätikköä

Laakson päädyssä pysähdyimme vuorella menehtyneiden muistopaikalle. Nuo paikat ovat minulle aina pysäyttäviä, sillä vaikka vuorilla menehtyneistä puhutaan paljon, näissä paikoissa heidän ja heidän perheidensä tarinat ovat vahvasti läsnä. Nyt polku kääntyi nousuun vuorten välissä kuohuvan joen vartta kohti harjannetta. Kukat ja runsas heinikko muuttuivat ensin tasaisesta matosta tilkkutäkiksi, sitten satunnaisiksi väriläiskiksi hiekkarinteessä, ja lopulta ne katosivat kokonaan.

Nousimme hikisen jyrkän rinteen upottavassa hiekassa 4300 metrin korkeuteen harjanteelle. Saavuin harjanteen huipulle Pablon kannoilla raskaasti huohottaen – ja pysähdyin kuin salamaniskusta. Yhtäkkiä eteeni avautui koko Peak Leninin massiivi: sen leveitä helmoja peittävä, railoja irvistelevä jäätikkö, kiviset harjanteet ja lopulta kaunis, pilvetöntä taivasta vasten niin suurelle vuorelle suorastaan vaatimattomalta kruunulta näyttävä huippu.

Kyyneleet nousivat silmiini. Olin odottanut tänne pääsyä niin kauan ja samaan aikaan tuntui kuin olisin ollut täällä ennenkin. Jokaisella vuorella tulee hetki, jolloin olen yhtä sen kanssa; sulaudun kivisiin kupeisiin, ajatukseni katoavat vuorituuleen ja hengitän yhdessä äiti maan kanssa. Uskon, että kiipeilijä Anatoly Boukreev kuvasi samankaltaista tunnetta sanoessaan: “Mountains are not stadiums where I satisfy my need to succeed. They are cathedrals where I practice my religion.”

“Mountains are not stadiums where I satisfy my need to succeed. They are cathedrals where I practice my religion.” -hetkeni (lainaus Anatoly Boukreev)

En ollut ainoa, jota maisema kosketti syvästi ja koko tiimi pysähtyi syvän arvostuksen vallassa. Päädyimme pitämään pitkän tauon harjanteen reunalla ennen kuin aloitimme vaelluksen harjanteen polveilevalla seinämällä. Nyt koko reitti huipulle oli näkyvissä: se kulkisi halki repeilevän railomeren ja wok-pannun muotoisen tulikuuman jäätikkötasangon (jota ei turhaan kutsuta nimellä Frying Pan) kakkosleiriin. Se jatkuisi kauhistuttavan suoraa polkua jyrkästi ylös kiinanmuurin mittaiselle ja täysin raivokkaiden tuulien armoilla olevalle harjanteelle kolmosleiriin ja sieltä koko pitkän matkan huipulle. Kuinka inspiroivaa olikaan nähdä koko edessä oleva vaellus – se antoi uskoa ja toivoa, että edessä oleva tehtävä olisi menestyksekäs!

Kiviseinämällä vuoroin ylös ja alas koukerteleva kapea polku oli kokemus itsessään. Välillä se laskeutui leppoisasti lähes solaan vuorelta valuneen jäätikön reunaan, vain noustakseen hetken kuluttua uudelleen ylös. Välillä askelsimme tasaista kivettyä polkua, pian olimmekin jyrkässä kulmassa viettävällä seinämällä puoleen sääreen ylettävässä, valuttavassa hiekassa. Tuntui aivan uskomattomalta, että hevonen pystyisi näitä polkuja kulkemaan, – mutta aina välillä jouduimme kiipeämään polulta ylemmäs seinämällä, jotta nuo käsittämättömän varmajalkaiset vuorilla kasvaneet eläimet pääsivät suurien lastiensa kanssa ohitsemme.

Viimeinen vaellustunti oli todella raskas. Korkeuteen tottumattomat lihakseni rukoilivat happea ja keuhkoni vastasivat niiden pyyntöihin epätoivoisilla yrityksillä imeä sisuksiinsa enemmän ohutta ilmaa. Kaikkein vaikeinta oli päivää muita myöhemmin saapuneella Kevinillä, joka tuskaisesti raahusti jonon viimeisenä kompuroiden jalkoihinsa. Olin uupunut, mutta hyvillä mielin panin merkille, että korkeuden vaikutuksien ulkopuolella jaksoin hyvin: lihakset eivät hapottaneet ja saadessaan hetken levon, ne palautuivat nopeasti. Pitkä ja intensiivinen treenikausi tuntui tuottaneen tulosta!

Iltapäivällä kellon hipoessa kahta näimme ABC:n keltaiset teltat hiekkaharjanteella aivan jäätikön laidassa. Saavutimme Advanced Base Campin nopeasti, vain kuuden tunnin vaelluksen jälkeen. Se oli merkittävän nopea nousu, vaikka oppaamme olivat suhtautuneet taukojen pituuksiin rennolla otteella. Vauhti kuitenkin otti veronsa ja kevyen lounaan jälkeen kaaduin lopen uupuneena telttaan ja nukuin yli puolitoista tuntia.

Kun seuraavan kerran avasin silmäni, keho tuntui kohmeloiselta ja lihakset jäykiltä. Vatsassa pyöri hiukan ja ohimoita kolotti. Ryömin ulos teltasta ja törmäsin samantien mieheen, joka leirin viileästä ilmasta huolimatta seisoi leirin keskellä sijaitsevalla, jonkinlaisen terassin virkaa toimittavan lankkusäleikön päällä paljain varpain, pienissä shortseissa ja hihattomassa t-paidassa. Ensin katseeni kiinnittyi miehen verisiin kasvoihin: huulet olivat repeilleet ja nenän varressa valtava yhä verinen rupi. Toinen vatsaa vääntävä näky olivat miehen paljaat jalkaterät; sinertävät varpaat sekä kantapäitä ja nilkan takaosia peittävät tuskaisen näköiset, massiiviset haavaumat.

Peak Lenin ABC (4200 metriä) auringonlaskun aikaan

Mies seisoi sään pieksemillä lankuilla ja tuijotti tyhjin silmin leirin takana nousevaa jäätikköä. Kysymättä tiesin, kuka hän oli. Viimeisen parin viikon aikana vain hän ja hänen oppaansa olivat päässeet huipulle asti – odotettuaan ensin kolmosleirin paljaalla ja tuulelle alttiilla harjanteella huiputusikkunaa hyytävässä lumimyrskyssä teltassa useita päiviä.

– Se oli helvettiä. Haluan vain kotiin, mies vastasi otettuaan värittömästi vastaan varovaiset mutta sydämelliset onnitteluni.

Ainoa “luksusesine”, jonka kannoin ABC:lle ,oli Kindle

Miehen sanat takertuivat iholleni, kuollut katse tallentui mieleeni. Kun auringon laskiessa leiriin hiipivä kylmyys tavoitti minut, viileä ilma ei ollut ainoa, joka sai ihoni kananlihalle. Tämän tästä katseeni palasi edelleen ulkona kylmässä istuvaan mieheen, joka yhä tuijotti värittömästi eteensä. Ja kun seurasin hänen katsettaan, jäätikkö ei enää näyttänytkään houkuttelevalta. Ensimmäistä kertaa tunsin pelkoa. Illan pimetessä pelko vapautti mieleni perukoille vangitut huolet, jotka löysivät minut piilostani makuupussin uumenista ja tanssivat alati kiihtyvää tanssiaan ympärilläni pitkälle yöhön. Mihin oikein olin ryhtynyt?

Page 2 of 8

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén