PÄIVÄ 1: Helsinki–Delhi–Kathmandu
“Dhanyabād,” vastasin kömpelösti lentoemännän tervetulotoivotukseen, kun uuden maailman lämpimän tunkkaiset tuoksut löyhähtivät kasvoilleni koneen oviaukolla. Vuosien ajan olen odottanut pääsyä Himalajan vuoristoon ja Nepaliin – ja odotellessani olen rauhoittanut haikailevaa sydäntäni katsomalla vähintäänkin satoja tunteja elokuvia ja dokumentteja, joissa vuorikiipeilijät ja seikkailijat saapuvat tälle samaiselle lentokentälle, nostavat vedenkestävät varustesäkkinsä nuhjaantuneelta matkatavararulettihihnalta ja imeytyvät sitten Kathmandun vilinään. Nyt kaikki tuntui yhtä aikaa uudelta ja oudosti tutulta. Kuin palaisin kotiin, vaikka en ole koskaan aiemmin käynyt täällä.
Takana oli vaiheikas matka. Ensimmäinen lento Helsingistä Delhiin sujui rattoisasti – tosin tekisi kyllä mieleni päästä jutulle lentojen ateriat suunnittelevan Finnairin keittiömestarin kanssa ja kysyä häneltä, kenen mielestä on hyvä idea sulkea suuri ryhmä ihmisiä pieneen tilaan, minimoida mahdollisuudet liikkua ja sen jälkeen tarjoilla pääasiallisesti pavuista ja kukkakaalista koostuva ateria?
Kiipeilyparini Heikki ja minä valitsimme lennot Delhin kautta pidemmillä välilaskuajoilla toiveenamme ehtiä käydä tutustumassa Delhiin lentojen välissä. Ajatus osoittautui täydellisen toteutuskelvottomaksi, sillä laskeuduttuamme meidät ohjattiin suoraan pieneen, kansainvälisten lentojen transfer-halliin. Käytännössä se oli huone, jonka yhdellä seinustalla oli lentoyhtiöiden palvelutiski ja toisella muutama karuja tuoleja sekä vesipulloautomaatti.
Ensimmäisen tunnin jonotimme opasteettomalle tiskille, jonka takana touhusi pontevasti parisenkymmentä virkailijaa. Aina virkailijan luokse päästessämme kulloinenkin asiakaspalvelija totesi meidän olevan väärässä jonossa, ohjasi viereiseen ja näin päädyimme aina uuden jonon hännille.
Muutaman jonotuskierroksen jälkeen totuus alkoi paljastua, sillä virkailijat tekivät saman jonosta toiseen siirron lähes jokaiselle huoneessa olevalle. Aina välillä joku hermostui pompotteluun ja alkoi rähistä virkailijoille vaatien palvelua. Suuttumuksesta seurasi joka kerta sama teatraalinen tilanne: puolisenkymmentä muuta asiakaspalvelijaa kokoontuu turhautunutta asiakasta palvelevan henkilön selän taakse ja he ryhtyivät yhdessä tutkimaan tilannetta asiakaspalvelijan tietokoneen näytöltä.
Hetken kuluttua soitettiin paikalle esimies, joka noin 10 minuutin odottelun jälkeen saapui tiskille kertomaan asiakkaalle ikävät uutiset: tästä huoneesta pääsi pois vasta kolme tuntia ennen lentoa, jolloin lennon henkilökunta saapuisi paikalle. Vaikka meilläkin oli tarkastuskortit jo valmiina ja matkatavarat ohjautuneet Suomesta suoraan Kathmanduun, emme pääsisi eteenpäin. Lentokentän palvelut kuten ravintolat ja nukkumiseen tarkoitettu lounge, olivat suoraan tiskin takana, mutta olisimme jumissa tässä tunkkaisessa huoneessa seitsemän tunnin ajan.
Epäuskoisena silmäilin ympärilleni: vessa sentään löytyi, mutta ainoa ruoan ja juoman lähde oli nurkassa könöttävä vesiautomaatti. Lähempi tutkiskeli osoitti, että automaatti toimi ainoastaan Intian rupioille (joita harvalla kansainvälisellä läpilennolla olevalla on mukanaan).
Onneksi olimme toiveikkaana varautuneet mahdolliseen Delhi-visiittiin ja taskussa oli muutaman vuoden takaisen Intia-työreissun jäljiltä jääneet rupiat, joilla saimme automaatista kaksi vesipulloa ja pikkuruisen sipsipussin. Niine hyvinemme asetuimme huoneen takanurkkaan, Heikki ritarillisesti päästi minut vapaaseen tuoliin ja asettui itse tuolin viereen lattialle. Seuraavat seitsemän tuntia sitten vietimme noilla sijoillamme torkkuen ja itseämme asiakaspalvelutiskin säännöllisillä draamakohtauksilla viihdyttäen – ja todeten, että tämä olisi viimeinen kerta, kun lentäisimme Intian kautta. Tuskin viitsin edes muistaa, että paluumatkalla välilasku olisi samassa paikassa ja odotus olisi 12 tuntia.
Myös Kathmandun kentällä koimme kuumottavia hetkiä, kun Heikki yllättäen jumittui passitarkastukseen. Itse kuljin läpi saapumisporteista ja turvatarkastuksesta ja vasta edettyäni jonkin matkaa huomasin, ettei Heikki seurannutkaan. Kokosin laukkuvuoremme natiseviin kärryihin ja asetuin matkatavara-aulan ovien lähistölle odottamaan. Minuutit matelivat, eikä Heikkiä näkynyt. Lentokentän wifi-verkko ei tietenkään toiminut ja tekstiviestini ei saanut vastausta.
Juuri kun päätin odotella vielä 10 minuuttia ja mennä sitten ulkopuolelle etsimään meitä noutamaan tulleen palveluntarjoajamme (Amazing Nepal Trek) edustajan avuksi selvittämään tilannetta, Heikki pöllähti vierelleni. Sotkun taustalla oli lentolippujen oston ja itse matkan välissä tilattu uusi passi – eli Heikin passinumero ei siis täsmännyt lentoyhtiön dokumentaation kanssa. Sinällään yksinkertaisesti ratkaistava tilanne, mutta oli kestänyt toista tuntia, että Heikille oli kerrottu, mistä ylipäätään oli kysymys.
Kaikenlaista reissatessa sattuu mutta mielenkiintoiseksi tämän tilanteen tekee se, että pääsimme siis Suomesta Delhi-pompun kautta Nepaliin asti ilman, että kukaan huomasi, ettei Heikin passinumero täsmännyt lentolippuihin – vaikka erityisesti Intiassa dokumenttejamme tarkistettiin moneen otteeseen suuren porukan voimin.
Mutta viimein olimme perillä Kathmandussa! Lentoaseman ovista aukeava ihmisten, mopojen ja taksien vilinä oli hetkellisesti häkellyttävä, kuin ärsykkeiden vellova meri. Astuessamme ulos asemarakennuksesta valtaisa massa saapuvia matkustajia hakemassa olevia palveluntarjoajien edustajia vyöryi ylitsemme nimikylttejä heilutellen ja nimiä huudellen. Jos tämä on monsuunikauden vastaanotto, odotan jännityksellä, miltä sesongin aikana noista ovista ulos astuminen tuntuu!
Kuin ihmeen kaupalla kyytimme löytyi, ja saimme kaulaamme tuoksuvat oransseista kukista punotut tervetuliais-leit. Laukkumme puserrettiin pikkuruisen auton peräkonttiin, me taitoimme (paikallisiin verrattuina) viikinkimittaiset vartalomme sen takapenkin ulottuvuuksiin sopiviksi ja huristimme ruuhkaisen kaupungin halki Thamelin kaupunginosaan, jossa viihtyisä hotellimme (Hotel Blue Horizon) sijaitsi.
Liimasin kasvoni pienen auton harmaaraitaiseen ikkunaan ja annoin Kathmandun vyöryä ylitseni. Ihanaa, olin viimein täällä! Tuoksuista raskaassa ilmassa pakokaasun ja lämpöisen ilmanalan viemärin tuoksut sekoittuivat kaduilla vaeltavien eläinten ja hikisen ihmismassan aromeihin. Nelikaistaisella tiellä autojen moottorit jyrisivät, torvia käytettiin jatkuvan keskustelun välineenä ja liikenteen epätahtista sinfoniaa täydensi tiuhan ihmismeren tasainen joiku.
Pääkadun varsi ja sen liikkeet näyttivät tutunomaisilta. Ehkä se johtuu siitä, että eri puolilla maailmaa kehittyvien maiden kaupunkimaisema on usein varsin samankaltainen: matalia betonitaloja eri elinkaaren vaiheissa rakennusvaiheesta romahdukseen. Niiden jokainen kolo täytetty pienillä kaupoilla, joiden olemassa olosta viestitään kirkasväristen kylttien ja lippujen loputtomalla merellä. Huomioni kiinnittyi siihen, että monista paikoista erottuen ainakin isomman väylän varsien liikkeet näyttivät puhtailta, ja myyntiartikkelit oli aseteltu siististi esille. Toki myöhemmin tulisin huomaamaan, että siisteysaste laski nopeasti pienemmille kujille siirryttäessä.
Thamelin kaupunginosassa sijaitsevan hotellimme aulassa seisoi aavistuksen liian suuressa puvussa minua päätä lyhyempi mies, joka oli niin laiha, että hetken pelkäsin kehon taittuvan kahtia miehen tarttuessa laukkuuni. Hän kuitenkin vaivattomasti nakkasi varustesäkkini olalleen, tarttui minua molemmista käsistä lämpimästi hymyillen ja esitteli itsensä: Santosh, jonka kanssa olimme menneiden kuukausien aikana sopineet matkajärjestelyistä. Sydämellisen vastaanoton ja huoneeseen asettumisen jälkeen istuimme alas käymään reissuohjelmaa läpi.
Seuraavana aamuna nousisimme varhain ja aloittaisimme matkan kohti Tenzing-Hillary -lentokenttää Luklassa – se olisi Everestin perusleirivaelluksemme virallinen lähtöpiste. Luklan kylä sijaitsee Himalajan vuorten sylissä, lähes 3000 metrin korkeudessa ja erityisesti näin monsuunikaudella sen piskuinen lentokenttä on altis jatkuville ja nopeille säävaihteluille. Vaikka viime päivinä sää oli suosinut lentäjiä, Santosh oli silminnähden jännittynyt ja totesikin, että hänen suurin huolensa oli saada meidät Luklaan – sen jälkeen olisimme kylässä meitä odottavan Binod-oppaan hyvissä käsissä ja kaksiviikkoinen vaellussuunnitelma saattaisi alkaa.
Briefin jälkeen vietimme lopun päivää tutkien Kathmandun lämmössä huokuvia kujia, tehden viime hetken ostoksia ja pakkaillen: kaupunkivaatteet jäisivät hotelliin säilöön ja muutoinkin teimme vielä tiukan varustetarkistuksen, sillä pieniin, Luklaan lentäviin potkurikoneisiin matkustajakohtainen matkatavaroiden painoraja oli 15 kg per henkilö.
Pitkän matkustuksen jälkeen tervetuloillallisella Santoshin kanssa istui poikkeuksellisen vaisuja vuorille lähtijöitä. Hän ehkä arveli meidän jännittävän lentoja, mutta totuus oli, että kamppailin pysyäkseni hereillä. Hädin tuskin pääsin huoneeseen, kun jo kaaduin sänkyyn ja annoin unen imaista minut mustaan, tarinattomaan syliinsä.
PÄIVÄ 2: Kathmandussa
Kathmandun lentokentän kotimaanterminaalin seinäkellon naksahtaessa kymmenen kohdille, jännittyneeksi muuttunut odotus päättyi pettymykseen, kun suttuiselle lentotietoja aulassa istuvalle väelle tiedottavalle näytölle, Lukla-sanan perään, ilmestyi Cancelled-teksti.
Olimme nousseet aamuvarhaisella, ahtautuneet jälleen tavaroinemme pikkuruiseen autoon ja ajaneet heräilevän kaupungin halki lentokentälle. Siellä tavaramme oli punnittu, liput leimattu ja meidät ohjattu naapurihuoneessa sijaitsevan lähtöportin eteen odottamaan kahdeksantoista muun koneeseen mahtuvan vuorimatkaajan joukkoon.
Monsuunikaudella Luklaan lentää kolme lentoa päivässä, ja hiukan huono-onnisesti olimme nyt päivän viimeisellä lennolla. Sääolot ovat yleensä parhaimmillaan varhain aamulla, ja päivän kaksi ensimmäistä lentoa olivatkin päässeet lähtemään suhteellisen ajallaan. Mutta nyt boardaus-aikamme tuli ja meni ilman, että portilla tapahtui mitään. Minuuttien madellessa eteenpäin ympärillä kaikunut puheensorina vaimeni ja tuntui kuin koko aula olisi yhteisvoimin koettanut ajatuksen voimalla saada Boarding-tekstiä ilmestymään pölyiselle näytölle.
Lopulta, noin tuntia aiotun lähtöajan jälkeen peruutusteksti välähti näkyviin aiheuttaen kollektiivisen, pettyneen uloshengityksen penkeillä istuvissa. Nostimme reput selkään ja astelimme takaisin lähtöselvitysaulaan, missä Santosh seisoi pahoitteleva ilme kasvoillaan:
– Huomenna uusi yritys! Teen kaikkeni, että saan teidät huomenna aikaisemmalle lennolle.
Hymyilin ystävällisen miehen tummiin silmiin, yritin peittää pettymykseni ja nielaisin kysymyksen: “Mitäs jos ei huomennakaan onnistu?” Nimittäin monsuunien aikana välillä Lukla-lennot peruuntuvat jopa viikkojen ajan. Minun huolestumiseni vain aiheuttaisi lisäpaineita Santoshille, joka oli viestinyt säähän ja lentoihin liittyvistä riskeistä selkeästi ennakkoon ja tekisi varmasti kaikkensa, jotta pääsisimme vuorille niin pian kuin mahdollista.
Palasimme takaisin hotellille, vaihdoimme vaellusvarusteet keveisiin sortseihin ja t-paitoihin ja ison kahvikupillisen jälkeen lähdimme tutkimaan värikästä Kathmandua:
Ruuhkaisuudesta huolimatta matalista taloista ja kapeista kujista saattaa saada jopa hiukan kylämäisen vaikutelman, ja onkin helppo unohtaa, minkä kokoisesta kaupungista on kyse: Nepalin pääkaupungissa asuu yli 5 miljoonaa ihmistä.
Kaupungin kapeat kujat ovat kuoppaisia, ja niiden sekavana tempova liikenne saa ensimmäisinä päivinä kaupungilla kulkevan hengähtelemään hermostuksesta. Autot, mopot, polkupyörät ja jalankulkijat sekä niiden välissä puikkelehtivat koirat, kissat ja paikoitellen härät ja muulit sulautuvat kaaokseksi, ja pelkkä kadun ylittäminen tuntuu alkuun aivan mahdottomalta. Mutta kun annat kaupungin virran rytmin imaista sinut mukaansa ja astut tielle riittävällä määrätietoisuudella, väylät aukenevat, mopot väistävät ja autot antavat tilaa.
Kuoppaisia ja paikoin mutaisia kujia reunustavat loputtomat harmaiden, matalien betonirakennusten rivit. Talot ovat kaikki hiukan eri rakennusvaiheissa, ja ne nojautuvat yllesi seinät valtaisien värikkäiden mainoskylttien ja -lippujen kuormittamina siten, että taivas on vain ohut kaistale paljon kauempana yläpuolellasi kuin talojen korkeus antaisi olettaa. Pienet puodit ja muovituoliset ravintolat on pakattu tiukasti kylki kylkeen – turistialueilla ne ovat siistejä ja valikoimissa toistuvat vuorikiipeilyvarusteet sekä buddhalaiset matkamuistoaarteet – mutta vain yhtä kujaa syvemmällä löydät itsesi matalien pöytien päälle lämpimään kasattujen päättömien kanojen ja kalojen ylitsevyöryvästä hajujen merestä.
Aistit tästä yltäkylläisyydesta turpeina seikkailimme kujien halki Durbarin aukiolle. Aukion laidoilla on kymmenittäin temppeleitä sekä vanhoja kuninkaallisia rakennuksia. Kathmandun Durbar-aukio on yksi merkittävimpiä jäänteitä Nepalin kuningaskuntahistoriasta ja se onkin suojeltu Unescon maailmanperintökohteena. Vuoden 2015 valtavassa maanjäristyksessä suuri osa temppeleistä ja rakennuksista sortui tai vahingoittui, ja vaurioita korjataan edelleen jatkuvasti käynnissä olevilla korjaustöillä, joille ei näy loppua lähivuosinakaan.
Durbar-aukio antaa mahdollisuuden sukeltaa hindulaisuuden ja buddhalaisuuden syövereihin ainakin sen verran, että ymmärrät, kuinka vähän ymmärrät: tiesitkö, että hindulaisuuteen kuuluu yli 33 miljoonaa jumalaa?
Yleensä nautin paikallisen kulttuurin tutkimisesta omin neuvoin, mutta nyt olin tyytyväinen päätöksestämme ottaa aukiolle virallinen opas, joka hukutti meidät kiehtoviin tarinoihin, johdatti meidät pieniin, hiukan piilossa oleviin temppeleihin ja kiinnitti huomiomme loputtomiin yksityiskohtiin, jotka olisivat muuten kadonneet ärsyketulvaan. Voisin puhua kokemastamme loputtomasti, mutta jos yhden asian haluaisin nostaa esiin aiheena, joka jäi keskusteluihimme koko loppumatkan ajaksi, olisi se Elävä Jumalatar Kumari.
Sekä hindujen että buddhalaisten palvoma Elävä Jumalatar Kumari on nuori neitsyt – tyttö, valintahetkellään yleensä 3–5-vuotias lapsi, jonka sukulinja johtaa Buddhaan. Valituksi julistetulla Kumarilla uskotaan olevan Jumalatar Kalin ja Talejun voimat.
Kulloisenkin Kumarin valintaprosessi on monimutkainen; mittavat testit läpäisevältä lapselta edellytetään tietynlaisia sekä ulkoisia että henkisiä ominaisuuksia. Muun muassa hänen tulee ulkonäöltään vastata täydellisesti 32 Kumarille määriteltyä kauneusihannetta (esimerkiksi hänelle tulee olla “silmäripset kuin lehmällä” ja kehossa ei saa olla minkäänlaisia luomia tai syntymämerkkejä). Hänen henkisiä ominaisuuksiaan testataan muun muassa siten, että jumalatarkandidaatti joutuu seuraamaan eläinten uhrausmenoja. Jos lapsi joutuu näkemästään pois tolaltaan, hän ei ole Kumariksi soveltuva.
Valituksi tultuaan tyttö muuttaa perheensä luota Durbarin aukiolla sijaitsevaan temppeliin, jossa hän asuu huolenpitäjiensä kanssa seuraavat vuodet. Kumari pukeutuu aina punaiseen, eivätkä hänen jalkansa saa koskettaa maata (eli hänet kannetaan joka paikkaan). Hän poistuu aukiolta vain muutaman kerran vuodessa seremoniallisissa menoissa. Päivisin tyttö opiskelee, mutta opintojen päätteeksi saattaa joskus näyttäytyä temppelinsä ikkunassa katsomassa ulos. Jumalallisen voiman maanpäällisenä edustajana hän elää hyvin eristettyä elämää ja on tekemisissä ainoastaan huolenpitäjiensä ja munkkien kanssa.
Kulloinenkin Kumari on asemassaan ensimmäisiin kuukautisiinsa asti. Tämän jälkeen hänet palautetaan perheensä luo, ja hän palaa normaaliin elämään. Kumarin perhe saa osakseen arvostusta, ja tytön taloudellinen tulevaisuus turvataan valtion toimesta. Aiemmin Kumareihin liittyi uskomus, että hänen puolisonsa kokisi kammottavan ja aikaisen kuoleman, mikä vaikeutti merkittävästi entisten elävien jumalattarien sopeutumista takaisin yhteiskuntaan. Nyttemmin tuota myyttiä on pyritty purkamaan – mutta mitä mahtavatkaan nuo eristysvuodet tehdä herkässä kasvuvaiheessa oleville tytöille?
Näitä asioita pohtiessa on hurjan tärkeää muistaa, että jokaisella kulttuurilla on omat ominaispiirteensä, joita ulkopuolisen on vaikea hahmottaa. Mutta kyllä näin länsimaisena äitinä sydäntäni vihloi, kun tähyilin temppelin ikkunaan nähdäkseni vilauksen Trishna Shakyasta, tämänhetkisestä Kumarista, joka tuli valituksi tehtäväänsä vuonna 2017 ollessaan 3-vuotias.
Durbar-aukion lisäksi kiipesimme 365 askelmaa kukkulalle Swayambhunath-temppeliin, jota kutsutaan Monkey Temple -nimellä kukkalalla vilisevien apinoiden vuoksi. Vaikka temppeli oli ehdottomasti kaunis ja vierailun arvoinen, tämä oli ainoa paikka koko Nepali-matkallamme, jossa koimme epämiellyttävää turistirysä-tunnelmaa aggressiivisine myyntimiehineen – jopa temppelialueen apinat olivat niin ärhäköitä, että menetin yhdelle vesipulloni ja toista jouduin ihan tosissani pakenemaan. Ehdottomasti vierailun arvoinen kohde, mutten usko ensi kerralla palaavani sinne uudelleen.
Yritän säästellä osan tarinoista myöhemmäksi, jotta en eksy saivartelemaan ja pysymme varsinaisessa tarinassa, mutta muistutathan minua, että kerron joskus Monkey Templen maitohuijauksesta!
Vaikka aamulla lennon peruuntuminen harmitti, illalliselle istuutuessamme totesin, että päivä oli oikeastaan ihana tutustumismatka nepalilaisuuteen ja ihana irtautuminen taakse jääneestä arjesta. Ottamalla päivät opit mukaan Himalajan vuoripoluille, toivottavasti ymmärtäisin paremmin näkemääni ja kohtaamaani elämää ja ehkä osaisin pitää silmäni auki kaikkialta pursuaville yksityiskohdille.
Puhelimeni napsahtaessa hotellin wifiin sen näytölle kilahti innostava tieto: Santosh oli saanut meidät seuraavan aamun ensimmäiselle lennolle Luklaan!
Vapisivatko sormeni aavistuksen, kun suljin täydessä lähtövalmiudessa olevan laukkuni ja asetin sen sängynpäätyyn odottamaan aamuyön herätystä?
Leave a Reply