Month: July 2019

Janiina Kauppinen Cima d'Ambrizzola

Neljä viikkoa. Kolme raajaa.

Neljä viikkoa. Sen verran on lähtöön aikaa. Täysin toimintakuntoisiksi laskettavia raajoja minulla on kolme kappaletta, ja valitettavasti niistä vain yksi on jalka.

Janiina Kauppinen Cima d'Ambrizzola

Seitsemän liikuntakiellon päivää valuivat ohitseni vaihtelevissa tunnelmissa: Ensimmäiset kaksi soljuivat mukavasti laiskottelusta nautiskellen. Kolmantena iltana alkoi omatunto nykiä ajatusten liepeitä. Neljäntenä iltapäivänä lepoaika kului yhtä vauhdikkaasti kuin ruohon kasvamista tai maalin kuivumista seuratessa. Viidentenä päivänä koetin mielenrauhalla perustellen tingata kiipeilypariltani Heikiltä siunausta kevyelle treenille, vaikkapa joogalle tai yläkropan punttitreenille. Mutta hän pysyi lujana meidän molempien puolesta.

Oikeassahan hän on. Olemme tainneet treenata vähän liiankin lujaa, nimittäin Heikkikin on lepoon komennettu; hän puolestaan olkapään rasitusvamman vuoksi. Olemmekin miettineet, että harjoittelu- ja valmennuskuvioita pitänee hiukan uudistaa, kun palaamme Matterhornilta. Seuraava Vuorenvalloitus-suunnitelma nostaa rimaa taas melkoisesti (kerron siitä myöhemmin), joten harjoittelukaan ei ole kevenemässä. Tähän asti meillä on ollut eri osa-alueiden ammattilaisia apuna, mutta harjoittelun kokonaiskuvaa olemme ohjanneet itse. Tänä keväänä on sen verran tullut loukkaantumisia ja rasitusvammoja, että on ehkä aika miettiä toisenlaista lähestymistapaa.

Levottomuudestani huolimatta lepotauossa on kuitenkin ollut myös paljon hyvää. Se on antanut aikaa ajatella ja tutkiskella tuntemuksiani, kun kaikkien aikojen Vuorenvalloitus-haaste on enää henkäyksen päässä:

Minua jännittää. Paljon. Tämä ei ole ensimmäinen kertani Elbrusin rinteillä, ja edellinen reissu ei mennyt ihan toivotulla tavalla (se tarina alkaa täältä: Matka kohti Mount Elbrusia alkaa). Epäonnistumisen jälkeen tarkoituksemme oli ottaa revanssi Elbrusilla jo viime vuonna, mutta sitten tapahtuikin (yrittäjän) elämä, ja pitkin hampain jouduimme lykkäämään reissua. Ja nyt, loputtoman odotuksen jälkeen, aikaa lähtöpäivään voi laskea päivissä!

Janiina Kauppinen Elbrusilla
Heikki ja minä paluumatkalla Elbrusin basecampiin 2017, kuva Max Edin

Haasteen toinen osuus on meille uusi, moninkin eri tavoin. Pelkkä ajatus Matterhornista saa veren virtauksen kiihtymään muutaman sykäyksen. Koska se on Matterhorn, yksi maailman tunnetuimmista vuorista, majesteettinen pyramidi, monien kiipeilijöiden päiväuni.

Usein haaveet hiipivät ihomme alle kuin varkain ja leviävät hiljalleen verenkierron mukana, täyttävät salamyhkäisesti mielemme ja sydämemme, kunnes emme enää voi niiden kutsua vastustaa. Mutta minä tiedän melkein minuutin tarkkuudella, koska minun Matterhorn-unelmani alkoi kyteä:
8.8.2015 kello 10.00 seisoin vain muutamien kilometrien päässä Matterhornista, Alppien toiseksi korkeimman vuoren Monte Rosan (4634 m) punaisella huipulla. Olin juuri saavuttanut ensimmäisen kiipeilytavoitteeni. Oloni oli onnellisen seesteinen ja täydellisen tyytyväinen. Hengitin syvään raikasta vuoristoilmaa ja annoin silmieni pyyhkiä maisemaa ahnaasti kuin lapsi taikinakulhon pintaa etusormellaan. Onnellisen, hiukan sumuisen tunteen keskellä säpsähdin, kun katseeni pysähtyi taivasta halkovaan pyramidiin. Olin sitä vilkuilut jo matkalla ylös, auringonnousun ensisäteiden sivellessä sen jyrkkiä seinämiä arasti kuin lupaa pyytäen.

Viesti tyttärelle Monte Rosan huipulta (2015): meillä on vuosien ajan ollut tapana päivän päätteeksi keskustella siitä, mikä kummankin päivässä on ollut parasta. Tyttärestä oli epäreilua, kun riippumatta siitä, mitä tapahtui, vastaukseni oli aina sama.
Viesti tyttärelle Monte Rosan huipulta (2015): Meillä on jo vuosien ajan ollut tapana päivän päätteeksi keskustella siitä, mikä kummankin päivässä on ollut parasta. Tyttärestä oli epäreilua, kun riippumatta siitä, mitä minulletapahtui, vastaukseni oli aina sama.

Vaikka Monte Rosan huippu on Matterhornia korkeammalla, ei ollut mitään epäselvyyttä siitä, mikä vuori alueen maisemaa hallitsee. Tuijotin itsevarmaa Matterhornia sydän poukkoillen kuin ujon peuranvasan häntä. Paluumatkalla sitten muina naisina kysäisin oppaaltamme Petteltä, mitä Matterhornin kiipeäminen vaatisi. Vastauksensa oppaamme muotoili hienotunteisesti, mutta rivien väleistä kuulsi vahva suositus kerätä ensin kokemusta, tekniikkaa ja kestävyyttä. Minä tottelin. Nyt, neljä vuotta myöhemmin odotus on päättymässä. Hei Pette, jos luet tämän: pidäthän peukkuja?!

Jännityksen ohella toinen hallitseva tunne on toisenlainen odotus; eräänlainen rannattomuuden kaipuu.
Kun karabiinisolki naksahtaa valjaisiini,  kaikki muu katoaa. On vain tuulen kuiskaus, jään rohina ja kiven tuoksu. Suljen hetkeksi muut tehtäväni tässä maailmassa pieneen, hellästi pehmustettuun lippaaseen, jonka piilotan hyvään talteen, sinne jonnekin sydämeni tietämille. Siellä turvassa ja tallessa, ovat roolini tyttärenä, äitinä, siskona, vaimona, ystävänä, yrittäjänä ja niin edelleen. Ne kiipeävät kanssani, osana minua, mutta niiden äänet pysyvät vaiti tai korkeintaan kunnioittavina kuiskauksina.
On vapauttavaa hetken ajatella vain yhtä asiaa ja pyrkiä täyttämään vain yhtä tehtävää. Luopua arjen rooleista, jotka – niin rakkaita kuin ovatkin – täyttävät päivät ja ajatukset valtavalla määrällä tehtäviä ja odotuksia, osa toisten toiveita ja vaateita mutta vielä isompi osa itse asetettuja. 

Pienen tovin saan olla itsekkäästi vain minä – tai ehkä vieläkin vähemmän: Joskus vuorella tulee taianomainen hetki, jolloin saan olla itsellenikin kuin se kaukana jäätikön toisella laidalla pienenä muurahaisena näkyvä kiipeilijä turkoosissa takissaan. Etäinen, utuinen hahmo, joka on niin kaukana, ettei sen kokoa, muotoa tai kasvoja voi erottaa, ja joka näköpiiristä kadotessaan häviää mielestä kuin veteen putoava lumihiutale jääden tarinattomaksi ja määrittelemättömäksi.

Voi kuinka rakastankaan sitä merkityksettömyyden hetkeä! Vuoret osoittavat minulle pienuuteni ja mitättömyyteni – ja se on rauhoittavaa. Se ei vapauta minua vastuista ja velvollisuuksista tätä maailmaa ja rakkaitani kohtaan. Se ei tarkoita, että voin tehdä tai olla tekemättä, mitä haluan. Se ei tee minusta vähemmän tärkeää rakkailleni.
Mutta ainakin minun kohdallani se keventää hiukan maailmantuskaa ja toviksi vaimentaa alati eteenpäin piiskaavan vastuuntuntoni. Vuoret antavat minulle luvan hellittää ja hengähtää hetken.

Janiina Kauppinen Cima d'Ambrizzola
Hahmo turkoosissa takissa Cima d’Ambrizzolalla

Rooleista luopumisessa on toinenkin ulottuvuus, joka liittyy siihen hienouteen, että kiipeilyparini on puolisoni. Olemme toisillemme myös muun muassa yhtiökumppaneita, vanhempia sekä mies ja nainen. Edustan siis lukuisia rooleja kiipeilyparini suuntaan. Kun irrotan niistä itse, tulee hänenkin tehdä sama hetkellinen luopuminen – muutoin emme näe samaa turkoositakkista kiipeilijää, ja se voisi aiheuttaa vaikeuksia. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta voin vakuuttaa, että välillä se on monimutkaisempaa kuin äkkiseltään ajattelisi: sama nainen, joka Suomessa hymyillen hyväksyy tarjouksen kauppakassien kantamisesta, raahaa reppuaan ylämäkeen niska jääräpäisessä kumarassa ja kieltäytyy avusta, vaikka askel horjuisi väsymyksestä.

Neljä viikkoa siihen, kun heitän polvet notkahtaen valtavan keltaisen, nyt jo reissuissa katu-uskottavan rähjäiseksi nuhjaantuneen kiipeilykassin olalleni. Kassissa odottaa turkoosi kiipeilytakki.

Janiina Kauppinen Cima Grandella

Pari päivää sitten tein ensimmäisen varovaisen kestävyystreenin. Eilen juoksin ensimmäisen lenkin. Lopetin tunnin kohdalla, kun jalkapohjan holvikaaressa alkoi tuntua oudolta. Itse en olisi ollut tarpeeksi viisas lopettaakseni juoksemista ajoissa, mutta rinnallani askeltanut kiipeilyparini, joka aina näkee enemmän kuin vain utuisen hahmon turkoosissa kiipeilytakissa, muistutti, kuinka tärkeää on, että käytämme jäljellä olevat viikot viisaasti, jotta vuorikelpoisia raajoja lähtiessä olisi neljä.

p.s. Tiina Lundberg haastatteli minua Yle Puheella vuorikiipeilystä. Tarinoita ja ajatuksia vuorilta löytyy myös podcastin muodossa täältä Yle Areenasta.

Janiina Kauppinen
Janiina Kauppinen Cima d'Ambrizzolan huipulla

Tervetuloa uudennäköiseen Vuorenvalloitus-blogiin!

Ulkoasu on uusi, mutta matka jatkuu tuttuun tapaan, tutussa sakissa! Myös aikaisemmatkin tarinat löytyvät täältä Vuorenvalloitus.fi -osoitteesta. Siirrossa varmasti karmit ovat taas kolisseet, ja vanhoissa teksteissä asetukset ovat nyt hiukan vinkuroillaan, mutta pääasia, että sanat säilyvät. Ainakin saimme vaihdossa tarinalle uuden raikkaan ilmeen, ja ehkäpä jatkossa kuvatkin pysyvät tallessa. Mieluusti otan palautetta Vuorenvalloituksen uudesta ilmeestä eli jos jotain mieleen juolahtaa, laita ihmeessä kommenttia!

Janiina Kauppinen Cima d'Ambrizzolan huipulla
Hauska nähdä täällä uudet ja vanhat ystävät!

Sitten itse asiaan:

Kuusi viikkoa Elbrusille ja Matterhornille lähtöön!

Innostus on huipussaan ja välillä kuin varkain kesken työpäivienkin selaimen välilehdille eksyy kaikenlaista kiipeilyyn liittyvää. Mutta taas on tunnustusten aika: Viimeisen parin viikon aikana treenaamaan lähteminen on ollut hiukan nihkeää. En ole asiaa kummemmin pohtinyt, painellut vain eteenpäin. Kunnes toissapäivänä palasin juoksulenkiltä vatsahappojen maku suussa ja kantaen toista kenkää kädessäni. Eilen sitten soitin lääkärille heti aamusta. Onneksi aika järjestyi iltapäivälle.

– Siis tämä on tapahtunut toukokuussa? Miksi et ole tullut aiemmin? Ja olet varmaan kivusta huolimatta jatkanut treenaamista kuin mitään ei olisi tapahtunut? Ortopedin ilme oli moittiva.

Yritin selittää. Toukokuussa seinäkiipeillessäni iskin oikean jalkaterän niin kivuliaasti kiipeilyseinän otteeseen, että hetken näin tähtiä ja retkahdin varmistusköyden varaan. Olen kuitenkin sitä ihmistyyppiä, joiden polut tuntuvat aina hipovan pöydänkulmia ja ovenkarmeja. En muista koskaan nähneeni sääriäni ilman mustelmia ja kätenikin tuppaavat aina olemaan hiukan jostain kohtaa kolhiintuneet. En siis ajatellut asiaa enempää, vaan oletin säkenöivän kivun hiipuvan jalastani päivien kuluessa.

Kiipeilytossujen käyttö on kesän aikana ollut melko kivuliasta

Päivät kuluivat ja muuttuivat viikoiksi, mutta jalkaterä muistutti jatkuvasti itsestään. Kolhun jälkeen korkokenkien käyttö ei tullut kyseeseen, mutta tovin kuluttua myös tennarit alkoivat aiheuttaa kovaa kipua. Sopivasti kesä osui kohdille, ja “ratkaisin” asian sujauttamalla jalat sandaaleihin. Niin arki meni rattoisasti, vaikkakin treenatessa kipu aina palasi.

Miksi siltikään en reagoinut asiaan? Kuten Vuorenvalloitusta seuranneet tietävät, oikeassa jalassani on tuntohermon vaurio, jota on jo hyvän tovin yritetty hoitaa. Kerron sen osalta kuulumisia myöhemmin. Mutta tähän tarinaan se liittyy siten, että olen aikojen kuluessa tottunut siihen, että oikeassa jalassani on jotain vialla. Samaan aikaan huomioni oli hermovaurion hoitamisessa, ja tuntui hassulta edes miettiä vaivasenluun tietämiltä peukalovarpaaseen ja jalkapohjaan aaltoilevaa vihlontaa. Muistan myös ajatelleeni, että jos siellä joku pikkuinen hiusmurtuma onkin, kyllä se itsekseen paranee. Niinhän murtuneet varpaankin vain teipataan.

Pikkuhiljaa muuttui normaaliksi, että riippumatta ajasta ja paikasta, otin aina kengän pois jalasta heti istuutuessani. Iltaisin sivelin jalkaterään särkygeeliä tai Ruotsin tippoja – kokeilin myös akupunktiota. En usko Heikinkään huomanneen tai ymmärtäneen, kuinka kipeä jalka oli. Miten hän olisi voinutkaan, kun sujuvasti, puolisalaa itseltänikin sitä peittelin.

Kivunlievitystä kotimenetelmin eli Ruotsin tipoilla

Kunnes toissapäivänä 1,5 tunnin juoksulenkin jälkeen itkua nieleskellen revin juoksutossun jalasta heti juoksun päätyttyä ja onnuin paljain jaloin kotiin. Ymmärsin, etten voisi lähteä muutaman viikon kuluttua vuorille jalalla, joka ei kestä yhtä juoksulenkkiä. Ja samalla mieleen hiipi alistunut hyväksyntä, ettei jalka taida parantua itsellään.

– Kuvataan nyt kuitenkin, vaikka oireiden, turvotuksen ja värin perusteella olen aika varma, että tiedän, mistä kyse, ortopedi totesi jalan tutkittuaan. Röntgen-kuvien saavuttua murtuma suljettiin ulos, ja lääkäri vahvisti:

– Ärhäkkä nivelpussin tulehdus täällä on. Jos olisit malttanut lepuuttaa sitä kunnolla keväällä kolhun saatuasi, olisi se varmaan parantunut itsellään. Mutta nyt jatkuva kova rasitus on ärsyttänyt sitä entisestään.

Taas isäni usein toistama kansanviisaus, “tyhmästä päästä kärsii koko ruumis”, toteutui. Hammasta purren pidättelin parkua, kun ortopedi työnsi neulan kipeän nivelen pintaan, ja paranemista nopeuttava kortisoni valui ihoni alle. Jalkaterä tulessa onnuin apteekkiin noutamaan tulehduslääkekuurin. Edessä olisi nyt viikon täyslepo. Sen jälkeen, jos jalka olisi täysin kivuton, saisin pikkuhiljaa palailla harjoittelun pariin: ensin vain kevyesti, ja seuraavan noin viikon ajan intensiteettiä asteittain nostaen.

Niin puolet jäljellä olevasta treeniajasta katosi juuri taivaan tuuliin. Päätin silti olla vain tyytyväinen, että viimein ymmärsin mennä lääkäriin. Kun nyt malttaisin parannella jalkani, ehtisin vielä viimeisten viikkojen aikana palauttaa kuntoa taukoa edeltäneeseen tilaan. Kiipeilyparini Heikin lähtiessä Malminkartanon rappusia tallaamaan, katselin hänen etääntyvää selkäänsä ja mietin, että minun osaltani Matterhorn-treenin huippukunto on nyt saavutettu, enää en ehdi suorituskykyä parantaa. Toivottavasti tämä riittää!

Kun sitten istuin sohvalla ja tuijotin kortisonipiikin aiheuttamasta kivusta tykyttävää jalkaterääni, tuli mieleeni eräs tapahtumasarja, jota olen viime aikoina läheltä seurannut:

Läheisten piiriini kuuluu ala-asteikäinen tyttö, joka on vuosia harrastanut urheilua suurella intohimolla. Noin vuosi sitten tytön toinen jalka alkoi pahasti kipuilla. Kaikenlaista kokeiltiin, ja välillä jokin keino hetkellisesti auttoikin. Silti aina tovin kuluttua kipu palasi.

Puolen vuoden kuluttua tyttö yllätti koko perheen, ja alkoi puhua lajin vaihtamisesta. Kaikki olivat ajatelleet lajin olevan niin syvällä tytön sydämessä, ettei tällaista keskustelua osattu odottaa. Keskustelun jälkeen tyttö vähän kokeilikin toista lajia, mutta liekki ei täysin tuntunut roihahtavan. Samaan aikaan hän kuitenkin jatkoi alkuperäisen lajin harrastamista. Vaikka nuori nainen silminnähden nautti urheilusta kavereiden kanssa, jokin ei ollut kohdillaan, ja motivaation väheneminen alkoi heijastua tytön suorituksiin.

Useiden keskusteluiden jälkeen vanhemmat tekivät päätöksen: kaikki lajit laitettiin tauolle. Jalka kuntoutettaisiin ensin levossa ja sitten palattaisiin lajipäätösten äärelle. Asiasta keskustellessamme tytön isä totesi viisaasti:

– Mieti, miten se vaikuttaa ihmisen mieleen, jos aina urheillessa sattuu. Kun sitä aikansa jatkuu, alkaa lapsi herkästi mielessään yhdistää kivun urheiluun. Ei silloin ole ihme, jos ilo tekemisestä alkaa hiipua!

Niinpä.

Heikin videotiivistelmä Cima Grande -huiputuksesta

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén