Month: July 2023

Peak Lenin perusleiri, Celine Dion ja muut vuorikiipeilyn realiteetit

PÄIVÄ 4: OSH – PEAK LENIN BASE CAMP (3600 m)

Ensimmäinen auringonsäde tuskin oli ehtinyt kurkistaa hotellihuoneen Ikea-kaihtimen (kyllä, Ikea on KAIKKIALLA) raosta, kun silmäluomeni ponnahtivat auki. Varhaisen aamiaisen jälkeen Mike, Pablo, Heikki, Alan ja minä nostelimme kunnioitusta herättävän kokoisen vuoren varusteita meitä noutamaan saapuneen pikkubussin kyytiin. Viimeisenä tehtävänä ennen sivistyksen parista poistumista oli kurvata paikalliseen supermarkettiin täydentämään eväsvarantoja.

Peak Lenin koko upeudessaan

Mike ja Pablo kieltäytyivät kohteliaasti mutta päättäväisesti vuoroin esittämiimme avuntarjouksiin yhteisten ruokatarpeiden keräämiseksi. Innostuneen odotuksen huumassa taisin unohtaa, että olimme tuoneet jo aimo kasan eväitä Suomesta, ja kollasin marketin hyllyjä lastaten ostoskoriin lisää karkkeja ja pähkinöitä entuudestaankin pinkeiksi turvonneisiin kasseihin survottavaksi. Sitten toimettomiksi jäätyämme Alan, Heikki ja minä onnistuimme vielä sekoittamaan kaupan alkeellisen kahviautomaatinkin perusteellisesti – mutta vasta sen jälkeen, kun Heikki oli vahingossa päätynyt ostamaan kuusi espressoa ja minä onnistunut tiputtamaan oman maitokahvini kaupan lattialle Alanin touhottaessa ympärillä muassaan sylintäydeltä eri kokoisia biojätepusseja. Tarinan opetus lienee, ettei vuorikuumeessa olevaa kiipeilijää ei kannata jättää valvomatta!

Myymälän henkilökunta huokaisi taatusti helpotuksesta, kun viimein pakkauduimme takaisin autoon valmiina aloittamaan 5–6 tunnin ajomatkan Peak Leninin perusleiriin.

Paikalliset lihatäytepasteijat valmistetaan erikoisessa uunissa, jonka seinämiin taikina kiinnitetään

Seuraavat tunnit täydensin lyhyiksi jääneitä yöunia torkkuen ja havahduin vasta, kun pikkubussi kääntyi kiviselle pikkutielle. Vilkaisin kelloa ja huomasin meidän nousseen yli 1000 metriin merenpinnan korkeudesta. Ikkunasta näkyi silmänkantamattomiin aavaa tasankoa, jolla laidunsi laumoittain lehmiä sekä puolivillejä hevosia ja muuleja – mahtuipa joukkoon yksi kamelikin – ja kaikkialla vilisi hellyttävän kömpelösti kaakertavia murmeleita. Kaukana taivaanrannassa siinsivät vuoret ja ilma oli täynnä pölyä, sillä voimakas tuuli vihelsi halki tasangon painaen heinän tasaiseksi vaakamatoksi. Siellä täällä pilvistä taivasta vasten seisoi pelkistetty moskeija ympärillään paimentolaisten pyöreitä jurttia.

Tiesitkö muuten, että jurtta on melkoinen suunnitteluihme? Reissun aikana opin, kuinka tilava ja lämmin asumus jurtta on haastavissa oloissa asuville. Kestävästä rakenteestaan huolimatta se on ideaali ratkaisu alati liikkeessä oleville paimentolaisille: suurenkin jurtan kokoaminen kestää osaavalta vain noin tunnin.

Yhtäkkiä kuin tyhjästä pikkubussin rinnalle ilmestyi kaksi paimentolaispoikaa laukkaavien muulien selässä – punaposkiset lapset nauroivat tuuleen ja yrittivät kisata bussimme kanssa, mutta lyhytjalkaiset ratsut hävisivät kisan ennen kuin ehdin kaivaa kameraa esiin. Tuo iloinen kuva kuitenkin tallentui lähtemättömästi mieleeni, ja luultavasti tulee nousemaan esiin aina, kun ajattelen Kirgisiaa.

Tie muuttui yhä huonokuntoisemmaksi. Automme heittelehti uhkaavasti puolelta toiselle kuljettajan kamppaillessa kuoppien, kivenlohkareiden ja upottavien mutalammikoiden lävitse. Sitten yhtäkkiä tuuli ympärillämme tyyntyi, auto sukelsi tasangolta kumpuilevaan maastoon. Maisemat jyrkkenivät nyt nopeasti ja vajaata tuntia myöhemmin edessämme alkoi siintää keltaisten basecamp-telttojen kattoja. Hitaasti tie saapui vuorten väliselle niitylle, ja auto kaartoi kolmen pienen jurtan ja noin kymmenen keltaisen teltan keskelle. Olimme Peak Leninin base campissä!

Olin ennen matkaa nähnyt Peak Leninin perusleiristä vain muutamia huonolaatuisia valokuvia – ja yllätys oli täydellinen! Keskellä auringossa kukkivaa niittyä, pienen kimmeltävän lammen rannalla seisova leiri oli molemmilta puolilta laaksoa reunustavien vuorten suojassa. Teltat seisoivat luotisuorissa riveissä ja niiden sisällä oli rakennettu puukehikoista ja patjoista suorastaan ylelliset majoitustilat, joissa oli jopa pieni valaisin ja latauspistoke niitä hetkiä varten, jolloin leirin generaattori laitettiin päälle. Laakson päässä kunniapaikalla seisoi ylväänä ja kauniina Peak Lenin. Miten inspiroivaa olikaan nähdä lähes koko huiputusreitti siinä silmiemme edessä!

Perusleiriin saapuvan korvasta korvaan ulottuva hymy

Lyhyen opastuksen jälkeen basecampin isäntä toivotti meidät tervetulleiksi, opasti teltoille ja myöhemmin messinä toimivaan jurttaan teelle. Huomenna pitäisimme ylimääräisen trekkauspäivän odottaessamme yhä matkalla olevaa Keviniä. Pieni trekki olisi oivallinen tilaisuus saada akklimatisoituminen käyntiin. Oloni oli loistava ja onnellinen – pientä hengästymistä lukuunottamatta olo ei tuntunut siltä, että olimme nousseet suoraan merenpinnan tasolta 3600 metriin.

Illalla nukkumaan mennessä saimme humoristisen otteen paikallisesta leirielämästä: Pimeän laskeuduttua leirin generaattori murahti käyntiin. Sen jyrinän yli nousi vain venäläisten kiipeilijöiden ja leirin keittiöhenkilökunnan keittiöjurtassa täydellä volyymilla soittama Celine Dionin My heart will go on -kappale. Rakastan vuorilla hiljaisuutta, ja normaalisti tuon kaltainen metelöinti saisi minut ärtymään, mutta kun humalainen, moniääninen mieskuoro yhtyi voimaballaadin kertosäkeeseen, en voinut olla nauramatta ääneen. Maassa maan tavalla, sanotaan!

Heikin upea videokooste ensimmäisen base camp -päivän maisemista

PÄIVÄ 5: TREKKIPÄIVÄ (3838 m)

Aamulla aloitimme ensimmäisen harjoituksen kehojen sopeuttamiseksi ohueen ilmaan. Vaellus läheisen kukkulan huipulle vei meidät vain pari sataa metriä leiriä korkeammalle mutta nousu sai korkeuteen tottumattoman puhaltamaan kuin höyryveturi. Sain muistuttaa toistuvasti itseäni siitä, että olimme viettäneet vasta alle vuorokauden näissä ja tuhina ja hikoilu pienemmissäkin nousuissa olivat siis ihan odotettavissa.

Kukkulan huipulta palkintona oli esteetön näkymä Peak Leninille. Maisema synnytti ryhmässämme ihailun huokauksia – itse löysin tunteen joukosta myös pisaran jotain, jota voisi kuvata jännitykseksi tai jopa peloksi: se on niin käsittämättömän suuri kuin Kiinan muuri!

Maisema base campistä kaupunkia kohti

Leiriin laskeutuessamme sinne oli saapunut sveitsiläisen kiipeilyryhmän mukana kentältä saapunut Kevin, nuori, hiukan hermostunut ja puhelias britti, jonka hento varsi näytti taipuvan kahtia valtavan rinkan alla – mutta joka tulisi yllättämään minut voimallaan ja sitkeydellään. Viimein porukka oli koossa!

Tiimi koossa (vasemmalta oikealle: Kevin, Mike, Heikki, minä, Pablo ja Alan

Iltapäivällä keskustelu siirtyi Advanced Base Campiin (ABC), jonne siirtyisimme ylihuomenna. ABC olisi varsinainen tukikohtamme tämän reissun ajan ja korkeudeltaan jo 4300 metrissä eli useimpia Alppi-vuorten huippuja korkeammalla. Hassua, kuinka suhteellista korkeus on! Täällä 5000 metriä korkeat vuoret näyttivät pikkuisilta nyppylöiltä vierellään seisovaan Peak Leniniin verrattuna. Mutta kuten aamuinen trekki oli osoittanut, tuo “visuaalinen korkeusharha” ei tee yhdenkään vuoren kiipeämistä kepeämmäksi.

Lämpötilojen odotettiin laskevan noin kymmenen astetta aina ylempään leiriin siirryttäessä. Yhtäkkiä tajusin, ettei minulla ollut puhallettavan makuualustan lisäksi eristävää makuualustaa mukana. Voi hitto, mikä moka: miten ollut ajatellut sitä vaan orjallisesti pakannut pakkauslistan mukaan? Kenkäasiaa jaksoin pähkäillä kuukausia, mutten kertaakaan pysähtynyt miettimään tätä jäätiköllä leiriytymisen perusasiaa!

Makuualusta-asia aiheutti vieläkin enemmän sydämentykytyksiä, kun teltalla poiketessa löysin puhallettavan alustani tyhjänä. Voi helvetti, nyt ainoassa alustassanikin oli reikä! Pablon avustamana suoritin alustan reiän etsimis- ja paikkausoperaation saippuavedellä ja polkupyörän kumipaikoilla. Taikoipa mahtava oppaammme vielä leiristä minulle lainaksi eristävän alustankin. Tilanne tuli nopeasti ratkaistuksi mutta muistutti, kuinka asiat eskaloituvat vuorilla: aamulla minulla ei ollut huolen häivää ja nyt yhtäkkiä olin ollut matkalla nukkumaan jäätikölle ilman makuualustaa!

Iltapäivällä perusleirin aurinkoinen sää muuttui nopeasti ja äkisti olimme keskellä raivokasta ukkos- ja raekuuroa. Leirin isäntä katseli kulmat kurtussa mustien pilvien valloittamalle taivaalle ja kertoi sään olleen tänä vuonna “uskomattoman vaikea”.

– Alempana on kylmempää ja ylempänä kuumempaa kuin yleensä. Se ei ole vuorelle hyväksi..

Mielenkiintoisia hetkiä olisi siis taatusti edessä!

Videokooste vaelluspäivän maisemista

Suomesta Kirgisiaan – matka Peak Leninille alkaa

PÄIVÄ 1: HELSINKI – ISTANBUL – OSH

Vasta istahtaessani Pegasus-lentoyhtiön nahkeaan penkkiin saatoin uskoa, että olimme ehtineet. Matka Suomesta Kirgisiaan oli alkanut vauhdikkaasti, sillä ensimmäinen lentomme Turkkiin oli yli tunnin myöhässä. Istanbulissa oli ollut luvassa entuudestaankin napakka siirtymä pienemmälle kentälle, josta lentomme Kirgisian Osh-kaupunkiin lähtisi. Aikaa siirtymään – valtavien laukkujen noutoon matkatavarahihnalta, maahantuloprosessiin ja 70 kilometrin ajomatkaan halki ruuhkaisen kaupungin sekä uuteen matkatavara- ja check-in -sählinkiin – oli yhteensä vajaat nelisen tuntia. Nyt myöhästyneen koneen ansiosta siirtymäaika oli kutistunut kolmeen tuntiin, mikä parhaimmillaankin edellyttäisi kaiken täydellistä onnistumista – se taas Turkin kaltaisessa maassa ei ole “oletusasetus”.

Onneksi kiipeilyparini oli keksinyt konstin prosessien nopeuttamiseen: astuessamme ulos Istanbul-koneesta, lentokentän VIP-palvelun tummaan pukuun pukeutunut herra seisoi odottamassa meitä muodollisen nimikyltin kanssa. Jos tämä mies oli tottunut hieman erilaiselta näyttäviin asiakkaisiin, ei hänen ilmeensä paljastanut mitään, kun lastauduimme kiipeilyreput ja ylävuorikengät kolisten lentokenttäajoneuvoon, jolla meidät kyydätettiin halki valtavan lentokentän ja ohi massiivisten maahantuloselvitysjonojen. Ystävällisesti mutta päättäväisesti kieltäydyimme tarjouksesta jäädä taxfree-shoppailemaan (shoppailu-assistenttina toimiminen olisi kuulunut palvelun hintaan). Uskomattomassa alle puolen tunnin ajassa olimme ulkona kentältä, ja katselimme vastassa olleen auton tummennettujen lasien läpi Istanbulin autovilinää!

Jouduimme palaamaan tavallisten ihmisten maailmaan oli heti toisen kentän ovella, minne VIP-palvelu päättyi. Mutta huolimatta nyt edessä olevasta matkatavara- ja jonotussähläyksestä, ehdimme jopa käydä vessassa ja juoda nopeat kahvikupillliset pienen ja nuhjuisen paikalliskentän vilinässä ennen koneen lastauskutsua.

Me “länkkärit” matkustamme Oshiin tasan yhdestä syystä. Nyt koneeseen astelevien harvalukuisten kirgisiankielen taidottomien asut ja reput kielivätkin siitä, että vuorille oltiin matkalla. Kulttuuri- ja kielierot ylittävä naurunpyrskähdys saatiin kuitenkin synnytettyä islaminuskoisten perinneasuihin pukeutuneiden kanssamatkustajiemme keskuudessa, kun lentoemäntä asteli luoksemme ja kertoi Heikin tilanneen minulle yllätyksen lennolle. Matkan alkamisen kunniaksi tilattu leivos nimittäin paljastui 10 hengen täytekakuksi, joka nostettiin eteemme juhlallisesti ja kahden haarukan kera!

– Tuleepahan tankattua, virnistelimme, kun haarukat tanassa sukelsimme suklaamoussevuoren kimppuun.

PÄIVÄ 2: OSH, KIRGISIA

Kello lähestyi aamuviittä, kun kone laskeutui Oshin pienelle kentälle. Maahantulo itsessään oli melkoinen kokemus, sillä matkatavaroiden läpivalaisulaitteita oli vain yksi, tullivirkailijoilla tuntui olevan loputtoman pitkä protokolla ja ehtymätön leimasinvarasto – eivätkä paikalliset ole käyneet suomalaisten “jokainen reilusti omalla vuorollaan” -jonotuskurssia.

Lopulta kuitenkin istuimme tupakan- ja hienhajuisen taksin takapenkillä vieläkään käsittämättä, miten neljä suurta varustesäkkiämme, reppumme ja vielä kolme ihmistä olivat mahtuneet niin pieneen autoon. Aamuöinen Osh vaikutti autonikkunan läpi hyvin samankaltaiselta kuin monet syrjäiset kehitysvaiheen alussa olevat kaupungit: huonokuntoisia matalia betonitaloja joukossaan mahtipontista, menneestä muistuttavaa neuvostoarkkitehtuuria. Tuossa syrjäisen maailmankolkan kaupungissa asuu reilut 300 000 asukasta, ja pinta-alallisesti se on valtavan suuri. Kerrosten puuttuessa se vaikuttaa loputtomalta hökkelimereltä. Silmiinpistävää aamunyön sinisessä valossakin oli siisteys: vaikka rakennukset olivat huonokuntoisia ja maa halkeilleen asfaltin, kivien ja hiekan sekoitusta, roskia ei näkynyt missään ja kiveykset oli huolellisesti lakaistu.

Vuoren kylkeen kaivettu Sulaiman-Too-museossa esiteltiin alueen vuorikansan historiaa

Saman päivän iltapäivänä olimme jo kiertäneet kaupungin aika lailla ainoan nähtävyyden, Sulaiman-Too -vuorimuseon, ja havainneet, ettei englanninkielellä kaupungissa tehnyt oikeastaan mitään. Minua huolettivat hiukan lukuisat tarinat, joissa kiipeilijät sairastuvat jo ennen vuorelle pääsyä, ja tavasin ruokalistojen kyrillisiä kirjaimia yrittäen löytää syötävää, jonka bakteerikannan alueeseen vielä tottumaton vatsani kestäisi. Mutta venäjän- tai kirgisiankieltä taitamattomalle ruoan tilaaminen oli puhdasta bingoa.

Lämpötila pyöri reilusti yli kolmessakymmenessä asteessa, kun läpsyttelimme pitkin pölyisiä kujia tavoitteena saada kehoa ja mieltä asettumaan oikeaan ilmanalaan. Vuosien saatossa meille on kehittynyt tapa saapua lähtöpisteeseen päivää tai paria ennen muuta ryhmää. Se mahdollistaa alueeseen tutustumisen ja rauhallisen siirtymän lähtöhässäköistä vuoritunnelmiin. Niin nytkin, ja vaikka vuoret jo siinsivät houkuttelevina taivaanrannassa, otin ilolla vastaan mahdollisuuden purkaa univelkoja, ja kello ei tainnut olla juurikaan yli kahdeksaa, kun kaaduimme sänkyyn.

Jooga jurtassa poisti lentojäykkyyden kropasta

PÄIVÄ 3: KIIPEILYRYHMÄ KOKOONTUU, OSH

Seuraavana iltapäivänä läpsyttelimme kohti hotellia lounaan metsätysreissultamme, kun jo kaukaa näimme poikkeukselliset vastaantuntijat. Pitkä ja laiha punatukkainen mies ei olisi voinut olla enempää britin näköinen. Hänen vieressään tallusteli lähes yhtä pitkä mutta hiukan rotevampi tummatukkainen mies ja reunimmaisena muita selvästi lyhyempi mies, jonka hiuspörrön valloittaneesta harmaasta väristä huolimatta saattoi selvästi aavistaa latinoksi. Viimeistään vaatteista tiesimme miesten olevan samoilla asioilla kuin mekin ja heidän saapuessaan puhe-etäisyyden päähän Heikki huikkasi tervehdyksen ja sai vahvistuksen, että olimme arvanneet oikein: kiipeilyryhmämme muut jäsenet olivat saapuneet!

Äänestä ja puhetavasta tunnistin punatukkaisen toiseksi oppaaksemme Mikeksi. Kolmekymppinen Skotlannissa asuva tekninen kiipeilijä tervehti juuri samalla tavalla kuin puhelimessa: puhuen ikään kuin hampaiden takaa, yläleukaa liikuttamatta. Kun tuon artikulaatiottoman puhetavan yhdistää vahvaan aksenttiin, on siinä muutamaksi päiväksi pohjoisen tytölle treenattavaa, jotta saa lauseet sujuvasti kiinni!

Tumman miehen tervehdyksestä sain vielä vähemmän selvää, niin paksua oli Alanin pohjoisen Englannin lausunta, – melkoinen murrekurssi olisi siis luvassa! Kolmas mies sen sijaan vastasi tervehdykseen hassun tutulla tavalla – italialais-argentiinalainen Pablo muistutti Alppien luotto-opastamme Fabriziota sekä kiharaisen hiuspörrön ja rennon mutta lattarimiehille tyypillisellä tavalla virittyneen olemuksen osalta. Johtuikohan tuosta yhteneväisyydestä tai jostain muusta, tunsin oloni hänen seurassaan välittömästi kotoisaksi. Ryhmän viimeinen jäsen, Kevin, oli myöhästynyt jatkolennoltaan ja liittyisi seuraan vasta myöhemmin Peak Lenin perusleirissä.

Myöhemmin kokoonnuimme oppaiden briiffaukseen majapaikkamme aulaan. Tutkimme reittiä kartoista samalla, kun Mike ja Pablo kuvasivat edessä olevaa haastetta ja strategiaamme:

– Peak Leninin huiputusprosentti on alhainen: vain 25 % yrittäneistä pääsee huipulle. Vuori ei ole kovinkaan tekninen mutta olosuhteet ovat sitäkin haastavammat: lämpötilat seilaavat ääripäästä toiseen ja siirtymät ovat massiivisen pitkiä. Usein Peak Lenin uuvuttaa ja sairastuttaa kiipeilijät jo ennen oikeasti korkealle pääsemistä. Siksi panostamme hyvään akklimatisaatioon: paraskaan sääikkuna ei auta huiputuksessa, jos ette ole terveitä ja kunnolla akklimatisoituneita.

Pablon sanat huojensivat mieltäni. Akklimatisaatioprosessi tuppaa olemaan minulle pitkä mutta takkuinen, ja aivan liian usein olen ollut tilanteessa, jossa huiputushetken koittaessa olen kaikkea muuta kuin valmis. Kaikista niistä kerroista, jolloin olen sairaana tai huonovointisena huiputtamaan lähtenyt, vain murto-osa on päättynyt onnistumiseen.

Briiffin jälkeen vuorossa oli varustetarkistus, jonka aikana Pablo kävi kiipeilyvarusteemme yksityiskohtaisesti läpi ja varmisti, että kaikki ehdottoman tärkeä oli mukana.

– En voi tarpeeksi korostaa, kuinka pitkiä ja raskaita siirtymät ovat. Älkää ottako mitään ylimääräistä mukaan, mies painotti samalla, kun ruskeat silmät haravoivat varustepinoani hyväksyvästi.

Varusteläjä oppaan kuittausta odottamassa

Tarkistuksen jälkeen varusteet pakattiin lähtövalmiiksi ja ensimmäinen hotellille jäävä tavarakätkö survottiin päiväreppuuni, jolla ei olisi vuorella käyttöä. Paluuta odottamaan jäivät kaupunkivaatteiden lisäksi pisara luksusta: uusi hammasharja ja lempishampootani matkapullossa. Viikot vuorella nostaisivat noiden arkisten asioiden arvon pilviin!

Yhteisellä päivällisellä hotellin jurtassa nautimme kirgisialaisia perinneruokia ja vaihdoimme tarinoita tutustuen toisiimme. Ryhmä tuntui todella mukavalta, ja yhteinen tavoite sai meidät nopeasti kotiutumaan toistemme seuraan. Kumpikaan oppaista ei ollut aiemmin kiivennyt Leninillä, mutta kokemusta heillä oli senkin edestä. Mike tuntui pursuavan teknistä osaamista, kun taas Pablo oli yli 20 vuorivuoden ja 33 Acongacua-huiputuksen koulima. Sydäntä lämmittävää oli kokeneen vuorioppaan silmistä loistava poikamainen innostus, kun hän julisti:

– Olen odottanut 25 vuotta, että pääsisin Peak Leninille!

Pidin suuresti myös vähäpuheisemmasta Alanista, jonka tarinoissa vilisi uskomattomia seikkailuja Mongolian erämaasta Amazonin viidakoihin. Tämän kaverin kanssa ei todella menisi sormi suuhun!

– Toivottavasti Kevin on yhtä kiva kuin nämä muut – kun homma menee tiukaksi, on tärkeää, että porukka toimii hyvin yhteen, pähkäilin illalla huoneessamme.

Tunnelma oli selvästi sähköistynyt. Laukut odottivat valmiina nurkassa, herätyskello oli viritetty aamua varten. Vaikka vielä olisi ollut mahdollisuus nukkua reilut unet, lähtökuume piti minua otteessaan vielä pitkään valojen sammumisen jälkeen.

Huomenna näkisin Peak Leninin ensimmäistä kertaa!

Ensimmäinen päivällinen – kiipeilytiimi vasemmalta oikealle: Pablo, Mike, Heikki ja Alan, kuvasta puuttuva Kevin oli myöhästynyt lentokoneesta ja liittyi seurueeseen basecampissa

Nyt alkaa Vuorenvalloitus 2023: Peak Lenin

Aamukahvimuki tuoksuu ihanalta, kun istun tässä takapihamme puutarhasohvalla. Pörröinen kissavanhuksemme kuorsaa vieressä ja etäältä kuuluu lokkien huutoja.

Eteisessä valtava varustevuori odottaa tilataksin saapumista. Eilen vein tyttären isälleen ja jouduin paluumatkalla pysähtymään bussipysäkille, kun en enää nähnyt tietä ennakkoikävän kyyneliltä.

Huiputtamassa Cima d’Ambrizzolaa Italiassa, kuva: Fabrizio Della Rossa

Ensimmäisellä kerralla lähtiessäni vuorireissuun tytär oli seitsemänvuotias. Nyt hän on minua pidempi 16-vuotias nuori nainen, jolla teinien tapaan on aivan liian kiire kasvaa aikuiseksi. Mutta reaktio vuorille lähtööni on hellyttävällä tavalla samankaltainen kuin seitsemänvuotiaalla; pari viimeistä päivää on lennetty herkässä ilmanalassa, jossa pienikin vastatuuli saattaa puhaltaa myrskypilvet taivaanrantaan.

Huiputtamassa Cima d’Ambrizzolaa Italiassa, kuva: Fabrizio Della Rossa

Vuonna 2019 Elbrusilla juttelin uusiseelantilaisen Miken kanssa lapsista. Hän puhui tyttäristään:

– Aikuisuuden kynnyksellä lapset ovat hauraita. He tarvitsevat vanhempiaan erilaisella tavalla ja jopa enemmän kuin pieniä ollessaan. Siksi lykkäsin Mount Everest -kiipeilyäni, kunnes molemmat tyttäreni olivat parikymppisiä. Kyse ei ollut siitä, että ajattelin itselleni sattuvan jotain. En vain halunnut olla poissa heidän luotaan niin montaa kuukautta noina tärkeinä vuosina.

Tuolloin en ymmärtänyt, mistä Mike puhui. Nyt ymmärrän jokaisen sanan kirkkaasti. Kuten ennenkin, tytär viettää kiipeilyajan isänsä, toisen vanhempansa luona. Mutta aivan erityisellä tavalla kuukauden ero hänestä tuntuu nyt vieläkin kipeämmältä kuin aikaisemmin.

Huiputtamassa Cima d’Ambrizzolaa Italiassa, kuva: Fabrizio Della Rossa

Tässä hetkessä tunnen vain suurta iloa. Minua ei jännitä samalla tavalla kuin aiemmin. Ei, vaikka treenikauden loppuvaihe ei mennyt ihan toiveiden mukaan sairastelun vuoksi. Tunnen päättymässä olevan pitkän odotuksen huojennusta, kaipuuta vuorille ja pientä ihanaa kuplintaa – olen palaamassa toiseen kotiini. Ihanaa, että olet mukana seikkailussa!

Yhteydet Kirgisiassa ja syrjäisillä Pamir-vuorilla ovat huonot, joten tulevina viikkoina “no news is good news”. Laitan kuulumisia sosiaalisen median kanaviini (Facebook ja Instagram) mahdollisuuksien mukaan.
Jos haluat ajantasaisimman tiedon ryhmämme tilanteesta, sen saat palveluntarjoajamme sivuilta . Sinne päivittyy GPS-sijaintimme ja sinne ryhmänjohtaja päivittää satelliittipuhelimen välityksellä lyhyitä tiedonantoja nousun etenemisestä.

Blogissa tarina alkaa sitten elokuussa, kunhan olen kotiutunut reissusta. Mutta kuten aina, olet matkassa mukana, rakas Vuorenvalloituksen seuraaja. Tunnen läsnäolosi rinteellä joka askeleessa ja olen siitä onnellinen!

Lentokenttätaksi kaartaa etupihalle. Viimeinen rapsutus kissavaarille, jonka hoitaja saapuu tuota pikaa. On aika.

Mennäänkö?

Huiputtamassa Cima d’Ambrizzolaa Italiassa, kuva: Fabrizio Della Rossa

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén