Suomeen palattuamme vatsa- ja iho-oireeni eivät helpottaneet – itse asiassa ne pahenivat. Viikkojen ajan ihoni oli kuin karheaa santapaperia, johon rasva ei imeytynyt, ja ihottuma levisi kaikkialle, myös kasvoihin. Samaan aikaan käsien ja jalkaterien iho alkoi kuoriutua suurina suikaleina ja lopulta jopa sukat tekivät kipeää punaista kuoriutunutta kehoani vasten. Niinikään vatsaoireet jatkuivat entistäkin voimakkaampina ja niiden tasaantuminen kahden antibioottikuurin jälkeenkin kesti viikkoja, enkä ole edelleenkään täysin terve, vaikka Mount Everest Base Camp -vaellukselta paluusta on kulunut pian kaksi kuukautta.
Lääkärien mukaan kyseessä on todennäköisesti useamman asian summa. Suolistostani löytyi bakteeri, joka yhdistettynä akklimatisaatiosopeutumisen valtavaan kuormitukseen luultavasti heikensi minua niin, että kehooni syntyi laajempi tulehdustila. Lopulta myös ihoni tulehtui – en edes tiennyt, että iho voi tulehtua!
Pitkäaikaiseksi venynyt kehon tulehdustila vaikutti koko elämään ja lopulta myös mielialaan, eikä vähiten siksi, että paluu arkitreeniin ei onnistunut: punttisalitreeneissä päädyin makaamaan lattialla voimattomana ja juoksulenkiltä palasin kävellen kotiin miettien, että oliko kuntoni jotenkin mystisesti kadonnut. Kykenin juoksemaan hädintuskin puolet normilenkistäni sykkeiden takoessa pilvissä. Lääkäri komensi minut lopettamaan treenaamisen, mutta pääkoppani ei voi hyvin, jos en liiku, joten viikkojen kuluessa yritin varovasti ja kevyesti tehdä sen, minkä pystyin.
Siinä missä fyysinen puoli sakkasi, mieleni oli päättäväisempi kuin koskaan, ja Himalajan ohut ilma ui sitkeänä veressäni. Vaikka lähipiiri on vuosien ja vuorien saatossa oppinut hyväksymään rakkauteni kurjuuden maksimointi -lajia kohtaan, oli tämä heille hiukan vaikea pala purtavaksi, kun vatsatautitarinoiden ja vessajuoksujen lomassa kerroin seuraavista kiipeilysuunnitelmista. Anoppini, joka tunnollisesti lukee jokaisen blogini heti sen ilmestyttyä ja kommentoi tekstiä sitten viestikeskusteluissamme, totesikin, että välillä vuorirakkautta on vaikea ymmärtää, mutta “voimme vain hyväksyä, että jokainen löytää täyttymyksensä eri tavoin”.
Mutta ennen kuin menen noihin sivuamiini tulevaisuudensuunnitelmiin, haluan jakaa kanssasi muutaman ajatuksen kokemuksestamme Mount Everestin base camp -vaelluksesta:
Monsuunivaellus on luultavasti täydellisen erilainen kokemus kuin kiipeilykauden vastaava reissu. Sääolot tuovat seikkailuun jatkuvaa lisähaastetta. Varmaa on vain se, että joka päivä sataa, useammin enemmän kuin vähemmän. Kylmyys ja kosteus ovat jatkuvia seuralaisia ja muta pysyvä asuste. Välillä tuntuu turhauttavalta, kun häikäisevissä sesonkiajan kuvissa auringonpaisteessa kylpevät taianomaisen kauniit vuoret pysyvät suuren osan ajasta pilviin kääriytyneenä ja vilahtavat vain satunnaisesti, osittain ja hetkellisesti taivaanrannassa.
Mutta samaan aikaan sesonkiajan hulabaloo loistaa poissaolollaan autioilla poluilla ja tyhjissä kylissä. Tuo rauha antaa mahdollisuuden aidosti keskittyä luontoon ja omaan matkaan. Näin jälkikäteen ajatellen tuntuu kuin olisin viettänyt nuo vaelluspäivät jonkinlaisessa meditaatiokuplassa. Kuten taisin aiemmin mainita, kun katse ei ole koko ajan kiinni huipuissa, on aikaa katsoa lähemmäs, Himalajan luonnon ja kulttuurin yltäkylläisiä ihmeitä. Olen valtavan tyytyväinen, että valitsimme monsuunivaelluksen! Tulee olemaan jännittävää nähdä nuo polut ja kylät sesonkiaikana, kun palaamme Ama Dablamille ja muille alueen huipuille.
Jokaisen vuorenvalloituksen päätyttyä alkaa aina jännittävä vaihe, kun suunnitelma seuraavalle vuodelle etsii muotoaan. Aiemmin minulla ja kiipeilyparillani Heikillä oli useamman vuoden suunnitelma. Mutta olen saanut, välillä varsin kitkerästikin, oppia, että harrastelijakiipeilijällä suunnitelmiin vaikuttavat niin monet tekijät, että on todella vaikeaa luoda ja pysyä pitkän aikajänteen vuorisuunnitelmissa. Parina viime vuonna koti- ja työasiat ovat olleet niin suuressa muutosketjussa, että askelmerkit ovat vaihtuneet kerta toisensa jälkeen. Ajokoiramaisen luonteeni vuoksi minun on vaikea irrottaa katsettani maalista, kun olen siihen kerran lukkiutunut, ja siksi olenkin yrittänyt kasvaa suunnittelussa realistisemmaksi ja huomioida paremmin elämäni ja arkeni kokonaiskuvaa. Mutta se ei suinkaan tarkoita, että katse kiinnittyisi vähemmän haastaviin kohteisiin.
Himalajalta palauttuani ensimmäiset viikot mietin lakkaamatta Ama Dablamia ja jopa ripustin sen kuvan vuoteeni yläpuolelle. Vaikutti siltä, että kohdevalinta oli tehty, ja pienen selvitystyön jälkeen totesin, että kovalla harjoittelulla tekniset valmiudet ja riittävä kunto olisi mahdollista saavuttaa. Mutta lopulta syrjään sysäämäni arjen realismi pusertui väkisin esiin ja pakotti hyväksymään, että Ama Dablamin kiipeilykauden sijoittuminen loppukevääseen (tai loppusyksyyn) olisi todella vaikea, oikeastaan mahdotonta upottaa perheen ensi vuoden kalenteriin.
Olin turhautunut. Vaikka Everest Base Camp -vaellus oli upea kokemus ja sopi tähän hetkeen täydellisesti, edellisestä huiputuksesta alkoi olla pitkä aika. Veressäni kiehuu tarve kiipeämään. Haluan mennä korkealle. Korkeammalle kuin olen aiemmin ollut. Se taas tarkoittaa, että aikaa tarvitaan useampi viikko.
Niinpä lähestyin asiaa toisinpäin kuin yleensä: haarukoin kalenterista mahdolliset ajankohdat ja vertasin sitä vuorikiipeilyn sesonkikalenteriin. Ja siellä se oli, täydellisesti kalenteriin sopivana. Vuori, josta haaveilin joitakin vuosia sitten, mutta siirsin hamaan tulevaisuuteen, sillä minulla ei ollut tarpeeksi korkeuskokemusta.
Se on yksi neuvostoaikaisen kiipeilyfederaation luoman Snow Leopard -kiipeilyhaasteen viidestä huipusta: syrjäinen ja sääoloiltaan arvaamaton 7134 metriä korkea Peak Lenin syvällä Kirgisia villissä erämaassa. Pystyisinkö siihen?
Muutaman päivän kiivaan selvitystyön jälkeen sähköpostiini kilahti vastaus tutulta palveluntarjoajalta, jolle olin nyt toimittanut kiipeily-cv:ni.
“Kyllä, kokemuksesi on riittävä. Vahvistan, että sinulle ja kiipeilyparillesi on varattu paikat kiipeilytiimissä. Tervetuloa mukaan!”
Neljän korvilla aamuyöllä paluumatkalle lähdössä oleva porukkamme, Frank, hänen Sudit-oppaansa, Jan sekä kiipeilyparini Heikki ja minä seuranamme saattamaan tullut Binod, kokoonnuimme majatalon hämärään ruokasaliin odottamaan lähtökäskyä. Jännittyneenä nypimme varhaista aamupalaa ja tuijotimme ikkunasta näkyvää, hiljalleen aamua vastaanottavaa vuoristomaisemaa, joka valitettavasti oli kääriytynyt tiheään harmaaseen pilvivilttiin. Minuuttien madellessa eteenpäin keskusteluyritykset tyrehtyivät, ja kun kello 06 lopulta puhelin tiskin takana pirahti soimaan, ääni tuntui venyneessä hiljaisuudessa niin kovalta, että sydämeni taatusti jätti yhden lyönnin väliin. Hermostuneina tuijotimme puhelimeen vastaavaa majatalon isäntää. Hän puhui lyhyesti, sulki sitten puhelimen ja kääntyi hymyillen meitä kohti:
– Kone on juuri noussut Kathmandusta!
Huone täyttyi hälinästä, kun kaikki säntäsimme yhtä aikaa pystyyn ja ryhdyimme kokoamaan varusteitamme siirtyäksemme aamu-usvan halki kohti asemahallin virkaa toimittavaa pientä huonetta kiitoradan toisella puolen. Laukkujen punnituksen jälkeen siirryimme alakertaan, kiitoradan vieressä sijaitsevaan pieneen aulatilaan odottamaan lentokoneen saapumista.
Aika valui eteenpäin, eikä mitään tapahtunut. Kone tulisi täyteen, eli kaikkiaan parisenkymmentä matkustajaa pyöri huoneessa levottomina ja tuijotellen ulos valkoiseksi massaksi muuttuneeseen maisemaan. Osa heistä oli jo useana päivänä yrittänyt päästä lennolle, mutta kahteen viikkoon yhtään konetta ei ollut päässyt Luklaan. Hetkien valuessa Dalin kellojen lailla tunnelma muuttui ensin hermostuneeksi ja sitten lannistuneeksi.
Kahden tunnin odottelun jälkeen huolet realisoituivat, kun lentokenttävirkailija ilmaantui portaille huutamaan, että kone oli joutunut palaamaan Kathmanduun.
Lukla–Kathmandu -reitille oli aikataulutettu kolme edestakaista lentoa per päivä. Ensimmäiselle sääennuste oli aina paras, niin tänäänkin. Nyt meillä olisi vaihtoehtoina jäädä odottamaan, pääsisivätkö myöhäisemmät lennot perille. Toinen vaihtoehto olisi yrittää löytää helikopteri, joka lennättäisi meidät Kathmanduun. Jokainen lentokoneen odotushetki vähentäisi kopterilennon onnistumismahdollisuuksia, sillä vaikka helikopterit lentävät lentokoneita haastavammissa olosuhteissa, onnettomuuksien seurauksena niidenkin lentämistä on ryhdytty rajoittamaan.
Olimme edellisenä iltana Frankin ja Janin kanssa sopineet, että ryhtyisimme etsimään helikopteria heti, mikäli ensimmäinen lento ei saapuisi. Kopteriin mahtui viisi ihmistä. Lennon hinta oli 2500 dollaria, ja vaikka kustannus oli korkea, viidellä jaettuna se olisi jotenkuten ujutettavissa luottokortin takakulmalle. Suunnitelman piti olla sovittu ja selvä, mutta yhtäkkiä alkoi tapahtua omituisia: Frankin opas Sudit teki tenän vaatien, että alkuperäisestä poiketen Frank maksaisi myös hänen helikopterilentonsa. Kun he saivat neuvoteltua keskinäisen sopimuksensa kuntoon, kävi ilmi, että Sudit oli käynyt neuvotteluita yhteisistä helikopterilennoista toisen kiipeilyryhmän kanssa ja luvannut, että hän ja Frank jakaisivat toisen kopterin jättäen Heikin, Janin ja minut kolmestaan. Tilanne oli muuttumassa kummalliseksi, ja olin huojentunut, kun yhtäkkiä Binod ilmestyi aulaan – hän oli palannut auttamaan meitä kuultuaan, ettei lento tullutkaan.
Seuraavat kaksi tuntia olivat kuin sekavasta elokuvasta. Pitkän monikantaneuvottelun jälkeen Sudit luovutti liittoumastaan toisen tiimin kanssa. Taustalla oleva kuviokin aukesi: Sudit oli ilmeisesti onnistunut neuvottelemaan itselleen rahallisen korvauksen, mikäli olisi saanut toiselle ryhmälle kopterikyydin ja lisää maksajia. Lisäksi hän oli ottamassa välityspalkkion myös meidän kopterikyydistämme – yritteliäs kaveri, pakko myöntää!
Kopteripalvelun tarjoajakin löytyi, mutta kopteri ei pystyisi lentämään Luklaan, vaan meidän tulisi kaikkine varusteinemme vaeltaa sateisen metsän läpi alempana sijaitsevaan kylään, jonne kopteri voisi laskeutua. Normaalioloissa tuo ei olisi ollut ongelma, mutta minä olin sairas, meillä oli valtavat varustesäkit, ja kantajamme Kamal lähtenyt kotia kohti.
Seuraava ongelma oli raha. Kopterifirmaa edusti kaksi miestä, ja palvelun olemassa olosta ei ollut muuta todistetta kuin toisen takkiin kömpelösti ommeltu helikopterifirman logo. Miehet ilmoittivat, ettei kopteri lähtisi Kathmandusta ennen kuin olisimme maksaneet heille. Heikki ja minä raavimme kokoon kaiken jäljellä olevan käteisemme, mutta se ei riittänyt kuin yhden matkan maksamiseen. Luklan ainoa pankkiautomaatti oli tyhjä tai mahdollisesti rikki.
Niinpä laukkasimme hössöttävien kopterimiesten perässä ympäri kylää kaatosateessa yrittäen ratkoa tilannetta. Touhuun liittyi jatkuvasti uusia ihmisiä, joiden roolia oli vaikea hahmottaa.
Lopulta Heikki sai häslingistä tarpeekseen ja ilmoitti päättäväisesti, että maksamme puolet nyt ja loput kopterin laskeuduttua Kathmanduun, missä luottokortit toimisivat. Liekö kopterifirman edustaja itsekin huomannut, ettei asia ratkeaisi vuoristokylässä, sillä soitettuaan lyhyen puhelun hän ilmoitti, että asia oli kunnossa. En edes jaksanut murehtia hukattua aikaa, niin helpottunut olin, että pääsisimme lähtemään.
Hulinan keskellä olin huomannut Binodin tarkastelevan kalpeita kasvojani huolestuneen näköisenä. Kun tuli lähdön aika, olin itsekin huolissani: miten ihmeessä saisin näin heikkona kannettua kymmenkiloisen päiväreppuni JA noin 25 kiloa painavan North Face -laukkuni (joka on kaikkea muuta kuin hyvä harteilla kannettava)? Takana oli kymmenen päivää Himalajan vuorilla, joista viimeiset neljä päivää olin ollut kovassa vatsataudissa. Kolmena edellisenä päivänä olimme tehneet nopeatempoisen laskeutumisen Mount Everestin Base Campistä koko matkan Luklaan, ja olin puristanut viimeiset voimani tuohon vauhdikkaaseen siirtymään.
Nyt edessä oli vaellus mutaisen viidakkomaisen metsän halki, ei-kovin-luottamusta-herättävien helikopterimiesten johdattamana jonnekin, minne oletettu helikopteri toivottavasti saapuisi. Mielessäni kävi muutamaan otteeseen, että olin elokuvakohtauksessa, jossa päähenkilö suututtaa katsojan tyhmillä valinnoillaan: olisimme metsässä täysin miesten armoilla. He tiesivät täsmälleen, paljonko meillä oli rahaa – puhumattakaan suurista repuista täynnä hyvälaatuisia vuoristovaellusvarusteita.
Huojennus ja kiitollisuus saivat minut kapsahtamaan Binodin kaulaan, kun mies päättäväisesti nosti ison laukkuni selkäänsä ja vaimeista vastusteluistani piittaamatta ilmoitti tulevansa varmistamaan, että kaikki menisi hyvin.
Niin omituinen karavaanimme lähti liikkeelle, kaatosateessa mutaista jyrkkää polkua alas metsän siimekseen. Helikopteritakkinen mies kulki porukan edellä rivakoin askelin, ja me muut seurasimme perässä pitkäksi venyvänä jonona. Toinen kopterimiehistä liukasteli edelläni mudassa suihkusandaaleissa Heikin päiväreppu harteilleen Heikin itsensä kantaessa omaa suurta North Faceaan. Vatsakrampeista huolimatta tein kaikkeni pysyäkseni nopeasti kulkevien kopterimiesten kannoilla, sillä varsin nopeasti suihkusandaalimiehen kuljettua ohitseni Heikin päiväreppu harteillaan, mieleeni iski oivallus, että rahamme ja passimme olivat tuossa laukussa. Jos nyt miehet säntäisivät matkoihinsa, he saisivat lähes koko omaisuutemme ja matkadokumenttimme.
Polku muuttui yhä vaikeakulkuisemmaksi ja metsä tiheämmäksi. Aloin olla todella huolissani, kun kopteritakkinen ilmoitti noin 45 minuutin vaelluksen jälkeen, että sää oli huonontunut ja joutuisimme vaeltamaan vielä toisen tunnin, jotta pääsisimme paikkaan, jonne helikopteri saattaisi laskeutua. En uskaltanut katsoa Binodia, sillä olin aivan loppu ja pelkkä ajatus, että hän jättäisi meidät, oli pelottava. Kuin aavistaen ajatukseni hän hymyili minulle rauhoittavasti ja mutisi puoliääneen:
– I’m with you until the chopper leaves.
Punertava muta tahri vaatteemme polun jyrkentyessä niin, että oli täysi työ pysytellä pystyssä. Raskaat puiden ja pensaiden oksat läiskivät meitä kasvoihin liimaten sateenkostuttamat sitkeäsiimaiset hämähäkinseitit poskiimme. Paljaista ihokohdista sai nyppiä irti valtavia iilimatoja. En ollut rivakan lähdön hetkellä halunnut vaivata Binodia yhtään enempää. Niinpä olin jättänyt ison, tiukasti pakatun laukkuni avaamatta ja tyytynyt kuorihousujen sijasta kevyempiin softshell-housuihin. Nyt olin likomärkä.
Katseeni oli liimautunut tiukasti kopteritakkisen selkään ja kompuroin hänen perässään niin nopeasti kuin kykenin. Tiesin Heikillä olevan iso kuorma, joten koin velvollisuudekseni yrittää varmistaa, ettei meitä jätettäisi.
Tukala mutamarssi jatkui vielä toisen tunnin, kunnes ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen polku sulkelsi ulos metsästä, vihreän ruohon peittämälle harjanteelle. Sen huipulla seisoi puupalikasta ja ohuesta kepistä rakennettu, karkean nuolen muotoinen opaste. Huterat tikkukirjaimet olivat paras palkinto hyisen ja mutaisen taipaleen jälkeen: ” HELIPAD”
Polku koukkasi harjanteen yli, ja yhtäkkiä saavuimme pienen majan edustalle. Pihalla seisoi ryhmä ihmisiä, jotka tunnistin lentokentällä näkemäkseni toiseksi helikopterikyytiä etsineeksi ryhmäksi. Saimme kuulla, että tämä oli heille jo kolmas peräkkäinen päivä, jonka he viettivät samalla tavalla: aamuyöllä lentokentälle, peruuntuneen lennon jälkeen metsävaellus mutaista polkua sateessa, tuntien odotus tällä majalla ja sitten paluu takaisin jyrkkää polkua ylös Luklaan, kun sääikkunaa kopterille ei ollut enää auennutkaan.
Ajatus siitä, että joutuisimme kiipeämään mutaisen rinteen takaisin Luklaan tuntui mahdottomalta. Olin toki tietoinen, ettei kopterikyytikään ollut varma, mutten ollut oikeastaan uskaltanut ajatella sitä mahdollisuutta, ettei varasuunnitelmamme onnistuisikaan. Niinpä irrottauduin ryhmän spekuloinnista, hoipertelin majan tupaan, istuuduin penkille ja nukahdin välittömästi.
Havahtuessani Heikki istui vieressäni ja edessäni oli höyryävä teepannu sekä vaaleaa leipää. Seuraavat tunnit venyimme pitkin majaa ja sen pihaa tuijottaen toiveikkaina valkoista pilvimassaa ympärillämme. Kopteritakkimiehen tiedonannon mukaan kaksi helikopteria oli jatkuvasti lähtövalmiudessa Kathmandussa odottamassa lentolupaa. Koska olimme tuhlanneet aikaa Luklassa käteisen metsästykseen, olimme saapuneet majalle vasta toisena, mikä tarkoitti vielä sitä, että olisimme jälkimmäisessä kopterissa.
Neljän tunnin odotuksen jälkeen kopteritakkisen ilmoitus, että lähtölupa oli saatu ja ensimmäinen kopteri ilmassa, synnytti spontaanin hurraa-huudon horrokseen vaipuneessa majassa. 45 minuuttia myöhemmin moottorin ääni sai meidät säntäämään ulos, ja pian majan edessä olevan vuoriniityn takaa näköpiiriin nousikin helikopteri.
Vaikka olin malttamaton ja huolestunut sääikkunan kestosta, toisen ryhmän huojennus heidän viimein päästessään palaamaan oli niin valtaisa, että hymyni oli leveä ja aito, kun heilutin heille hyvää matkaa. Alle kymmenen minuutin kuluttua saapumisestaan, kopteri nousi ilmaan ja sukelsi jälleen niityn päästä alas aloittaakseen matkan kohti Kathmandua.
Hiljaisuus laskeutui, ja me jäimme odottamaan. Minulle ei koskaan selvinnyt, miksi kopterit eivät voineet lentää yhtäaikaisesti. Mutta vasta tuntia myöhemmin, kun sade oli tauonnut ja istuimme majan rappusilla tuijottamassa pilviin, edelleen kanssamme odotteleva Binod kääntyi hymyillen ja käänsi juuri kopteritakkimiehen sanoman:
– Helikopteri on matkalla!
Aikaisin aamuyöllä alkanut päivä tuntui venyneen kuin purukumi, mutta loputtoman odotuksen jälkeen tuttu ääni kaikui ilmassa, ja koko ryhmämme sähköistyi. Vointini oli hiukan parempi, sillä olin saanut Frankilta vatsalääkettä, joka tuntui helpottavan kouristelua vähän. Pomppasin pystyyn ja vain vaivoin maltoin olla säntäämättä kopteria vastaan sen noustessa näkyviin vuoren reunan takaa ja piiskaten roottorilapojen ilmavirralla kosteana rehottavan niityn sileäksi alustaksi laskeutumiselleen.
Vain hetkeä myöhemmin laukut olivat kyydissä, ja olimme lähtövalmiina. Olin nähnyt Heikin painavan ylimääräisen setelikäärön Binodin kouraan heidän paiskatessaan kättä. Mutta juuri kun olin nousemassa kyytiin, käännyin vielä ja juosten palasin Binodin luo ja halasin häntä lujasti:
– You really saved me today. Thank you, friend.
– Of course I take care of you, my friend, hän vastasi.
Kopterin noustessa ilmaan hymyilimme toisillemme ja kuin yhteisestä sopimuksesta nostimme peukut pystyyn. Se oli sama onnistumisen merkki, jonka olimme tehneet joka päivä päästessämme matkan tavoitteeseen. Liikutus kuristi kurkkuani ja mietin, mahtaisinko nähdä nuorta, ystävällistä opasta uudelleen.
45 minuutin helikopterilento oli todellinen elämys! Himalaja allamme oli kuin pehmoisella siveltimellä maalattu satukirjan kuvitus. Vuorten jäähuiput liukuivat kivirinteiksi ja edelleen vehreiksi metsiksi, joita jäätikköjoet pirstaloivat. Lensimme valtavien pilvien ympäröiminä, ja taitava lentäjämme kierteli niiden valkoisia hankia etsien turvallista reittiä. Vuoret jäivät taakse ja maisema muuttui urbaanimmaksi.
Kopterin laskeutuessa sulavasti Kathmandun kentän laitaan huomasin, että lentojen ympärillä pyörinyt jännitysnäytelmä oli vienyt huomion siitä tosiasiasta, että tämä upea matka oli tulossa päätökseensä. Vuoret olivat antaneet meille paitsi uskomattoman kokemuksen, myös mahdollisuuden olla hetken irti kaikesta ja vain hengittää. Viimein oli ollut aikaa lukemiselle, noppapeleille, päiväunille ja verkkaiselle keskustelulle, joka oli välillä sydäntä vihlovan vakavaa ja välillä hihittelyä huumorille, joka lienee parempi jättää vuoriympäristöön.
Himalaja oli tehnyt juuri sen, mitä osasin odottaa ja expedition blues olisi väistämätön. Vuorenvalloitus 2022 oli päättynyt, ja minä olin rakastunut.