Aamulla herätessäni ensimmäinen ajatukseni taisi koskettaa reisiäni, jotka muistuttelivat edellisen päivän vauhdikkaasta menosta Cima Grandella. Heti ensimmäisen ajatuksen kintereillä säntäsi riemastus onnistumisesta muassaan kuplivan iloinen jännitys tämän päivän haasteista. Vähän virnistytti sekin, että olimme tohinoissamme unohtaneet kysyä oppaaltamme Fabriziolta, minne oikeastaan olimme menossa. Mutta ehkäpä se kertoo jotain kiipeilyparini Heikin ja minun luottamuksesta opastamme kohtaan: hän tuntee rajamme ja tietää halumme oppia uutta ja tarttua aina suurempiin haasteisiin. Yksi asia oli kuitenkin varmaa: tänään päästäisiin pystysuorille seinille!
|
Rutistusta seinällä kuva: Heikki |
Tässä kohtaa pitää hiukan taustoittaa: Pari kuukautta sitten kolautin oikean jalan (kyllä vaan, taas se sama jalka) kipeästi kiipeilyseinällä. Siitä lähtien oikea peukalovarvas ja vaivaisenluu ovat olleet kipeinä ja välillä turvoksissa, paikoitellen niin kipeinä, että olen viikkokausien ajan suosinut varvastossuja jalkineina. Epäilin jo varpaassa olevan hiusmurtuma, mutta nilkan hermovauriota tutkittaessa jalka magneettikuvattiin. Koko jalan magneettikuvaa tutkiskellut lääkäri ei maininnut varpaasta mitään, joten oletan varvasvaivan olevan vain tulehtunut jänne tai jokin muu vastaava. Treenitauko ei tässä vaiheessa ole vaihtoehto, joten olen vain yrittänyt antaa varpaalle mahdollisimman paljon lepoa treenien ulkopuolella ja yrittänyt muistaa kylmähoitaa sitä iltaisin.
Kerron tämän siksi, että vaikka olen pystynyt suhteellisen normaalisti urheilemaan, kapeat kengät, erityisesti kiipeilykengät, ovat olleet varsin ikävät jalassa.
Innostuksen joukossa oli siis hiven huolta, kun nyt valmistautuessani päivän haasteisiin Dolomiiteilla tungin jo valmiiksi kipeät jalkateräni vaelluskenkiin ja pakkasin kiipeilytossut reppuun.
Ennen seinälle pääsyä olisi kuitenkin edessä useamman tunnin mittainen lähestymisvaihe, jonka ensimmäisen osuuden olimme päättäneet hoitaa hiukan epätavallisella keinolla. Aamupalan jälkeen Fabrizio nappasi meidät kyytiin, ja ajoimme Cortinan pyörävuokraamon eteen. En ole koskaan ajanut sähköavusteisella polkupyörällä, mutta kerta se olisi ensimmäinenkin. Naureskelin hiukan hermostuneena, että pois turhat tasamaaharjoitukset ja suoraan vuoriteille vaan!
|
Sähköpyörillä lähestyminen kuva: Fabrizio |
Sähköpyörän rungossa oleva pieni sähkömoottori avustaa vain silloin, kun pyörän polkimia polkee. Kyseessä ei siis ole mopomainen ajoneuvo; sähköpyörä lisää polkemisesta syntyvää voimaa vain sen verran, että “ebike” luokitellaan liikenteessäkin ihan tavalliseksi pyöräksi. Kuitenkin meille ero oli merkittävä: ilman tuota lisäbuustia tuhannen vertikaalimetrin lähestymisnousu vuoristotietä pitkin tavallisella polkupyörällä olisi aika rankka operaatio.
Mutta lisävääntöä tai ei, vapaamatkalaiseksi tässä ei pääsisi, sen tulisimme pian huomaamaan.
Olen toki pyöräillyt jonkin verran, onhan se osa treeniohjelmaakin. Mutta moottorilla varustetulla kaksipyöräisellä ajamiseni rajoittuvat yhteen kertaan, jolloin 16-vuotiaana sain kokeilla kesätyöpaikan skootteria. Matka kesti noin 45 sekuntia ja se meni jotakuinkin näin: ensin varovainen ja hutera aloitus, sitten “tämähän on helppoa” -henkinen kaasutus, jota seurannut holtiton “kaasu pohjassa” -kurvailu päättyi isoon ojaan, jossa oli melkein metrin verran vettä. Noustessani ojasta näin esimieheni katseesta, että motoristin urani oli tullut päätökseen.
Rakastan vauhtia; nopeat autot, moottoripyörät, vuoristoradat ja niin edelleen, ovat lempipaikkojani, mutta aina matkustajapaikalta. En vain koskaan ole päässyt oppimaan nopeasti liikkuvien ajoneuvojen hallitsemista.
Niinpä tarvitsin muutaman haparoivan testauksen Cortinan kapeilla, aamuruuhkaisilla kaduilla. Alkuun hutera menoni saikin ehkä virnistelyitä osakseen, mutta ymmärtäväisesti paikalliset autokuskit antoivat tilaa, ja pian olin valmis lähtöön. Saimmepa vielä ennen lähtöä kepposteltua köyttä lainaamaan lähteneen Fabrizion kustannuksella: ajatus oli kaupasta soittaa hänelle ja kysyä tarvitseeko hän evästä. Miehen vastatessa puhelimeen, vakavoitin ääneni:
– Hei kuule, Heikki testasi fillaria ja on nyt ambulanssissa.
Ensin linjalla oli hetken ihan hiljaista. Sitten kuului epäröivä “Are you kidding me..?”, jota seurasi muutaman sekunnin päästä voimakkaampi “Yes, you are kidding me” ja röhönauru.
Myöhemmin Fabrizio paljasti, ettei syy jekkuni paljastumiseen ollutkaan huono valehtelutaitoni:
– In Cortina, there’s NOOOO way, you get an ambulance in less than an hour!
Ennen lähtöä tyhjensimme repuista aivan kaiken epäolennaisen Fabrizion autoon. Opas arveli, että ensimmäinen lähestymisosuus Rifugio Croda da Lago -majalle ottaisi pyörillä noin tunnin, ja matka majalta huipulle ja takaisin veisi noin viisi tuntia. Hän arveli, ettemme tarvitsisi eväitä, vain muutaman suklaapatukan ja hiukan vettä. Oman tiheän tankkaustarpeeni ja helposti romahtavan verensokerini tuntien kuitenkin nappasin mukaan useamman Ritter Sportin ja pari myslipatukkaa (mistä tulisin myöhemmin olemaan todella kiitollinen). Niiden lisäksi repussa oli vain kiipeilytekniset varusteet (kypärät, valjaat, karabiinit, nauhalenkit, brusik-narut ja niin edelleen), lämpöisemmät hanskat, takki, pari puffia, otsalamppu (josta en luovu yhdelläkään reissulla) ja pari muuta pikku tipelhööriä, joita pidin välttämättöminä. Matka saattoi alkaa.
|
Croda da Lago ja korkein huippu Cima d’Ambrizzola kuva: Heikki |
Ensin fillaroimme halki kauniin, vihreän laakson alati lämpenevässä aamuauringossa. Kukat tuoksuivat, puut havisivat kevyessä tuulessa, ja sydämeni lauloi renkaiden alla rahisevan hiekan luomaan melodiaan. Hetken kuluttua saavuimme lehtimetsän laitaan ja jatkoimme serpentiiniksi muuttuvaa jyrkästi ylös rinnettä kiemurtelevaa tietä auringonvalon maalatessa varjojen mosaiikkia kuluneen tien pintaan. Hiljalleen lehtipuiden raikas tuoksu muuttui Suomesta tutuksi auringonvalossa lämmeneen havun mattamaiseksi aromiksi, ja tiehen alkoi ilmestyä kuoppia ja koloja. Lauleskelin polkiessani ja ihastelin pyörän boost-vaihteen tehoa jyrkässä ylämäessä.
Tuntia myöhemmin lauluni oli tauonnut. Kuten sanottua, pyörän moottori tukee polkemista, mutta ei tee koko työtä puolestasi, ja ylämäki oli armottoman jyrkkä ja loputtoman pitkä. Olimme siirtynyt kuoppaiselle, kiviselle kinttupolulle, jossa upottavan hiekan joukossa puunjuuret ja isot kivenmurikat vuorottelivat. Pyörän hallinta oli muuttunut vaikeaksi, ja kun jouduin kerran pysähtymään, ei mäkilähtö möykyräisessä maastossa ollutkaan enää helppoa. Tavallista painavamman pyörän työntäminen 45 asteen ylämäkeen kuumaksi helteeksi muuttuneessa säässä imi mehut totaalisesti. Ärtyisästi soimasin itseäni:
– Seuraavan kerran, kun joku ehdottaa, että mennäänkö ajamaan pyörillä ylämäkeen yli tunniksi ENNEN vuorikiipeilyn aloittamista, sano vain “ei”.
Taas kuitenkin työ lopulta palkitsi tekijänsä, ja noin puoli tuntia myöhemmin saavuimme vuorimajan pihaan. 2046 metrin korkeudessa sijaitseva Rifugio Croda da Lago oli rakennettu ehkäpä kauneimmalle näkemälläni vuoriniitylle: sinne saavuttiin autoilta kiellettyä kuoppaista hiekkatietä, jota reunusti kukkea kesäinen niitty. Perinteisen näköinen italialainen vuorimaja sijaitsi kirkaan ja jääkylmän lammen rannalla. Havupuut keinuivat lempeästi puhtaan lammen rannoilla, ja lintujen viserrys sekoittui majaa pitävän pariskunnan pienen suklaasilmäisen vauvan sirkutukseen. Kaiken kauneuden yllä kaartuivat Croda da Lago -vuorijonon huiput kuin suojaten tätä pientä paratiisia.
Vasta edellisellä viikolla avatulla majalla oli vielä hiljaista, ja Fabrizio muistuttikin, että kauneudestaan huolimatta reitti on muutenkin paljon hiljaisempi kuin monet muut alueen reitit:
– Mieti edellisen reilun tunnin kiipeämistä jalkaisin. Se vie monta tuntia, että pääsee edes tänne, mistä kiipeäminen vasta alkaa!
Huokaisin ja yritin olla miettimättä hikistä selkääni sekä jo nyt pakottavia jalkateriäni ja hapottavia reisilihaksiani. Kiinnitimme pyörät majan pihan aitaan ja istuimme juomaan maailman parhaimmalta maistuvat cappuccinot ennen liikkeelle lähtöä. Kaunista kesäpäivää ihastellessamme majaa pyörittävän nuoren perheen isäntä näytti meille lumisia valokuvia edelliseltä viikolta ja kertoi, että takatalvi oli vaikuttanut tänne suuresti; vielä viikko sitten heidän saapuessaan tiellä oli ollut 70 cm lunta ja jäätä, ja perhe oli joutunut kaivamaan lapioilla reitin majalle. Tarina tuntui aivan uskomattomalta, kun istuimme siinä vihreän kukkakedon laidalla nauttimassa kuuman auringon suukoista poskillamme – mutta kertoo samalla siitä, kuinka suuria ja nopeita olosuhteiden muutokset ovat, kun noustaan merenpinnasta ylöspäin.
|
kuva: Fabrizio |
Jälleen kehon palautuminen yllätti minut. Jo hetken istumisen jälkeen oloni oli latautunut ja olin valmis astumaan pienelle, lammen rannasta lähtevälle polulle, kohti kaukana yläpuolellamme taivasta vasten piirtyvää Cima d’Ambrizzola -huippua (2715 m). Kohde olisi eilistä Cima Grandea hiukan matalampi, mutta vaatisi vielä enemmän teknistä kiipeämistä: huipun saavuttaminen edellyttäisi useiden seinäreittien sarjaa.
Kohti huippua lähtevä polku kiemurteli ensin lammen rantaa ja sukelsi sitten matalaan, tukahduttavan kuumaan havupensaikkoon. Sen jälkeen edessä oli taas jyrkkä, valuva hiekkainen kivikenttä, jossa jokaista kahta askelta vasten valuin aina ainakin yhden taaksepäin. Aurinko paahtoi kuumasti, ja saapuessamme ensimmäisen köysistöä vaativan kivikon alareunaan, olimme hiestä märkiä.
Seuraavan parin tunnin ajan matkamme kulki pois pensaikoista, yli heinikkoisen kentän korkeammalle, missä paljas kivikko alkoi vuorotella upottavien sohjoisten lumikenttien kanssa.
|
Onnellisen selfie |
Taas pari tuntia kului hikisen vaelluksen parissa tiukassa ylämäessä. Olin hiukan huolissani vauhdistamme, sillä Fabrizion ennusteaika seinille saapumiselle oli jo täyttynyt, mutta matka ei tuntunut päättyvän. Muutaman kerran olimme menneet reitiltä sivuun ja joutuneet palaamaan taaksepäin, mutta en voinut olla miettimättä, olimmeko paljonkin hitaampia kuin Fabrizio oli ennustanut. Onneksi kiipeilyparini Heikki taisi taas lukea ajatukseni ja muistutti minua muutaman kerran oman tahdin ylläpidosta. Muuten olisin luultavasti omien mietteideni huolestuttamana uuvuttanut itseni yrittämällä kiristää tahtia liikaa.
Lopulta polku nousi pystysuoran seinän juurelle. Lähdimme kulkemaan traversea eli poikkisuuntaista reittiä seinämän yli oikealle kiipeilykohdalle. Kun kulman takaa aukeni näkymä kalliokiipeilyvaiheen ensimmäisen reitin lähtöpisteelle, henkäisin syvään. Ilahtumisesta ja ehkä vähän pelosta. Siinä se oli, lähes suora seinä kohti pilviä, täällä reilusti yli 2000 metrin korkeudessa!
Hiukan epävakain sormin vaihdoin kiipeilytossut jalkaani ja muistutin itseäni siitä, että olin tehnyt tätä ennenkin, sekä sisällä että ulkona – vaikkakaan en tällaisessa paikassa. Heikille kerta oli ensimmäinen ulkoseinillä. Hänen kasvoiltaan oli vaikea tulkita, mitä vakavien silmien takana tapahtui, mutta oli kuin hänen silmiensä väri olisi tummunut pari astetta – niin keskittynyt ja intensiivinen miehen kiveä pyyhkivä katse oli.
Fabrizio kiipesi edeltä ja rakensi mennessään varmistukset ensimmäiselle reitille. Seisoimme Heikin kanssa hiljaisina odottamassa, ja Heikki varmisti Fabrizion kiipeämistä köyden avulla. Puhe oli tauonnut, ja molemmat olimme hyvin keskittyneitä. Kuin vuoren ilmakin olisi pysähtynyt seuraamaan odottavaa tunnelmaamme. Kun oppaamme oli ylhäällä ja varmistukset valmiina, kuului kutsuhuuto:
– Janiiiinaaaaa! You can climb!
|
kuva: Heikki |
Vedin syvään hetkeä, huutaen vahvistin Fabriziolle olevani tulossa ja varmistin, ettei Heikki nousisi ennen kuin olisin ylhäällä. Täällä oli paljon irtokiveä, ja kivi tuntui murenevankin helposti. Jos putoaisin itse tai pudottaisin jotain, seuraukset alla kiipeävälle voisivat olla ikävät. Ainakin alkuun olisi hyvä pitää mieluummin hiukan liikaa väliä kuin kiirehtiä nousurytmin kanssa.
Sitten olin valmis. Hengitin syvään ja asetin tossun kärjen kiveä vasten. Kuin kone olisi käynnistynyt. Tunnustelevat sormeni löysivät koloja seinästä, tossujen kärjet imeytyivät pieniin kohoumiin ja koloihin, katseeni pyyhki reittiä yläpuolellani jatkuvasti suunnitellen seuraavia liikkeitä. Kaikki muut ajatukset katosivat. Oli vain minä ja lämmin kivi käteni alla.
Jossain reitin puolivälin tietämillä havahduin, pysähdyin ja katsoin ympärilleni. Täällä olin, keskellä pystysuoraa sileää seinää! Ympärillä oli sininen taivas, edessäni kivessä kulki ainoa polkuni eteenpäin ja alapuolella tuhansia metrejä matkaa alas.
Rakastan kiipeämistä ja vuoria, ja tunnen usein suuria ilon purskahduksia matkalla. Mutta suoranaista addrenaliiniryöppyä en ole aiemmin tunnistanut. Minulle kiipeämisestä syntyvä ilo on erilaista; vakaampaa, syvempää ja rauhallisempaa. Mutta nyt, siinä seinällä ollessani, musta lintu lensi ohitseni ja yhtäkkiä veri ryöpsähti suoniini eri tavalla kuin koskaan aiemmin.
Minun oli henkäistävä muutama kerta syvään, niin voimakas tunne oli. Äänessäni oli kyyneliä, riemua, vähän uhmaa ja jotain, mitä en edes itse tunnistanut, kun huusin alla vuoroaan odottavalle Heikille:
– Katso nyt! Voitko uskoa, missä minä olen?! Tämä ei voi olla totta!
|
Onnistuneen reitin iloa kuva: Fabrizio |
En kuullut Heikin vastausta, niin paljon veri kohisi korvissani. Tunsin sormieni alkavan täristä, ja hetken ajan suuri tunneryöppy muuttui joksikin pelkoa muistuttavaksi. Se velloi sisälläni niin, että maailma tuntui keinuvan, ja kaiversin sormenpääni niin syvälle kiven uurteisiin kuin taisin. Ajatukset kiersivät päätöntä kehää: “Hitto, missä olen. Nyt on tosi kyseessä. Tämä on oikeaa.”
Hetken odottelin sisäisen myrskyn laantumista ja tasasin hengitystäni. Sitten jatkoin matkaa. Ajatukset asettuivat, mutta oloni oli hiukan epävakaa, ja kehoon tärinä jäi vielä hyväksi toviksi. Vapisevin sormin ja tutisevin säärin kiipesin ylöspäin. Alkureitin rentous oli poissa, ja epävarmuus täytti mielen: tuntui vaikealta löytää tarpeeksi luotettavia otteita ja “kokosylihalauksella” yritin imeytyä kiveen kiinni ollakseni turvassa.
Pääsin reitin viimeisen lipan yli, nousin hiukan tutiseville jaloilleni. Hiukan suupielet vapisten hymyilin kurkistaessani lipan yli ja antaessani Heikille luvan nousta. Heikin kiivetessä annoin katseeni kiertää kauniissa Dolomiittien maisemassa ja hengitin rauhassa. Hiljalleen asiat asettuivat kohdilleen, veren kohina vaimeni, ja polvien tutina rauhoittui. Tunsin hetkellisesti maanpinnasta irronneiden siimojeni kiinnittyvän jälleen, ja olin taas kotonani vuorilla, turvassa.
Seuraavilla reiteillä pelko oli poissa. Itseluottamus kasvoi, ja uskalsin yhä rohkeammin etsiä itselleni sopivia reittejä sen sijaan, että orjallisesti yritin muistaa, mihin kohtiin olin nähnyt ensimmäisenä kiipeävän Fabrizion asettavan vakaat raajansa. Niin taitavan oppaamme työskentelyn seuraamisesta tuli nautittavaa katseltavaa. Yritin omaksua siitä mahdollisimman paljon ja ymmärtää, miksi hän valitsi kulloisenkin liikkeen.
|
Trust me, I know what I’m doing… right? – varmistan Fabriziota kuva: Heikki |
Omaksuimme rennon mutta ripeän rytmin. Fabrizio varmisti aina minut ensimmäisenä ja lähti sitten rakentamaan seuraavaa reittiä, minun jäädessä varmistamaan Heikkiä. Kiipesimme vahvasti. Vain kerran jouduin yrittämään reittiä kahdesti jouduttuani luovuttamaan tiukassa kivikuilussa, ja kerran Heikki pudottautui köyden varaan lepäämään. Emme puhuneet paljon, vain pakolliset ohjeistukset ja viestit sekä iloiset onnittelut reittien lopussa. Kaikki olivat keskittyneitä ja rauhallisia. Kiipeilyn ilo virtasi välillämme kulkevaa köyttä pitkin. Aurinko lämmitti kalliota, ja silloin tällöin tuuli pyyhkäisi hikikarpalot otsalta. Voi sitä onnea!
Reitit muuttuivat vaativammiksi ja kiipeämämme massiivisen kalliopilarin leveys kapeni jatkuvasti. Kuitenkin minulle tuli täysin yllätyksenä, kun yhden reitin jälkeen nousin Fabrizion rinnalle seisomaan, näin hänen iloisen hymynsä ja tajusin, että seinää ei enää ollut. Huippu oli vain muutaman kivisen askelman päässä. Huikkasin Heikille ilo äänestäni pursuen:
– Se on täällä! Huippu! Se on ihan tuossa!
Nelisenkymmentä metriä alempana Heikki väläytti minulle levän hymyn ja lähti kiipeämään. Tovin kuluttua hän ilmestyi kallioreunan yli, tarttui käteeni ja yhdessä kävelimme viimeiset metrit huipulle.
Jokainen huippu on omalla tavallaan ihmeellinen ja hieno saavutus. Mutta tässä hetkessä oli jotain erityistä. Nyt kahden huipun “mittavalla” Dolomiitti-kokemuksellani saatan sanoa, että tuossa vuoristossa on jotain ainutlaatuista, jonka tiedän saavan minut palaamaan sinne vielä uudelleen ja uudelleen.
|
Cima d’Ambrizziola huiputus 14.6.2019 noin klo 14 kuva: Fabrizio |
Huiputusjuhlan keskellä oivalsin, että kello oli jo paljon. Nyt oli jo selvää, ettemme ehtisi takaisin Cortinaan seitsemäksi pyöriä palauttamaan. Nyt tavoite oli ehtiä riittävän nopeasti sen verran alas, että saisimme soitettua pyörävuokraamoon ja kerrottua viivästyksestä. Fabrizio olikin heti huipulle saavuttuamme alkanut valmistella laskeutumista.
|
Koko tiimi huipulla |
Ensimmäinen laskeutumisosuus oli erityisen jännittävä. Laskeutuisimme köydessä vuoren toiselta puolelta, huipun ja sen vieressä olevan pienemmän huipun väliseen kapeaan satulaan. Satulasta kiivettäisiin pienemmälle huipulle ja matka jatkuisi sen yli edelleen alaspäin.
Laskeutumisreittimme kohdalta vuoren seinä oli negatiivinen (eli yläosa alaosaa ulompana, jolloin seinämää ja laskeutumispaikkaa ei voi nähdä ylhäältä).
En tiedä, miten muut asian kokevat, mutta ainakin minun kohdallani ensimmäisenä laskeutumaan lähteminen on aika jännittävää, kuin sukellus tuntemattomaan. Toisena tullessa, vaikka reittiä ei tietäisikään, osaa jo tähdätä suurinpiirtein samoille seuduille kuin minne toinen on päätynyt. Lieneekö johtunut samansuuntaisista ajatuksista vai muusta, mutta ensimmäisenä alas lähtevällä Heikillä oli sen verran vakava ilme, että luulen häntä jännittäneen yhtä paljon kuin minua. Pienen haparoinnin jälkeen hän kuitenkin pääsi turvallisesti satulaan.
Oma laskeutumiseni meni melkein loppuun asti hyvin, mutta aivan viimeisillä metreillä köysi heilahti odottamattomasti vasemmalle ja sinkautti minut kylki edellä seinää vasten. Törmäyksen jälkeen sain tilanteen hallintaan, mutta ilman Heikin satulasta minua tarkkailevia silmiä olisi tasanteelle törmäyksessä pudonnut kiipeilytossuni jäänyt huomaamatta.
|
Minä laskeutumassa huipulta kuva: Heikki |
Ensimmäisen laskeutumisen jälkeen rutiini löytyi jälleen nopeasti. Seuraavat puolisentoista tuntia laskeuduimme 40 metriä pitkien köysien avulla köydenmitta kerrallaan. Lunta oli reitillä paljon, ja laskeutumiset olivat paikoitellen sen verran haastavia, että vaativat täydellisen keskittymisemme.
Aurinko oli kaartanut vuorijonon länsipuolelle, eli ilta lähestyi. Monen tunnin keskittymisen jälkeen sain taas huomata, kuinka tärkeää on toimia tiiminä, sillä väsymys saa tarkimmankin herpaantumaan. Kerran köyden toinen pää juuttui matkalle siten, että Fabrizio joutui kiipeämään parisenkymmentä metriä takaisin ylös saadakseen sen irti. Kerran huomasin Fabrizion kiinnittävän laskeutumista varmistavan karabiinin väärin, vain yhteen köyteen kahden sijaan. Tässä tuli ehkä päivän tärkein oppi: kukaan ei ole erehtymätön. On tärkeää, että kaikki ottavat vastuuta ryhmästä ja uskaltavat kysyä ja tarkistaa myös oppaan tekemistä.
|
Minä laskeutumassa, kuva: Heikki |
Kello oli noin kahdeksan illalla, kun saavuimme lopulta Rifugio Croda da Lagon pihaan. Pihalla seisoi kaksi miestä, jotka tähyilivät kohti huippua, jolla olimme muutamia tunteja aiemmin seisoneet. Toinen miehistä kysyi:
– Olitteko tuolla?
Kun kerroin meidän olleen, miehet onnittelivat ja kertoivat seuranneensa etenemistämme. Tuntui yhtä aikaa pikkuisen ylpeältä ja jopa hiukan nololta. Kuin kiipeilykokemus olisi niin henkilökohtainen, että tuntui oudolta, että joku oli katsellut meitä. Samalla kuitenkin, kun katsoin kaukana yläpuolellamme kohoavaa huippua, tunsin ylpeyden tiimimme onnistumisesta puristavan rintaani niin, että melkein hengästytti.
Sitten olikin edessä minulle päivän kamala osuus, nimittäin vuorenrinnetien laskeutuminen sähköpyörillä. Kuten sanottua, nopeasti liikkuvien ajoneuvojen käsittely – varsinkin epävakaassa maastossa ja jyrkässä, kilometrien mittaisessa alamäessä – on minulle vierasta ja jopa pelottavaa. Niinpä kun miehet sujahtivat matkaan töyssyistä rinnepolkua riemusta kiljahdellen, minä seurasin perässä vauhtia, joka saa etanat siirtymään ohituskaistalle. Kroppa kankeana ja hammasta purren koetin seisoa polkimilla ja viedä pyllyä kauas taakse säilyttääkseni oikean painopisteen ja hyvän ajoasennon.
Renkaat luistivat ja lipsahtelivat. Suustani pääsi pieniä älähdyksiä ja kiukkuisesti pyyhin hihalla silmäkulmiani: liekö kyseessä ollut tuulen iskemä vai joku muu vesi silmissä – tosin joku voisi argumentoida, ettei tuossa vauhdissa tuuli kyllä vaikuta mihinkään.
Pyörän jarrut ulisivat, kun hitaasti hivuttauduin rinnettä alas. Miehet suhahtelivat ohitseni ja pysähtyivät aina välillä odottamaan minua. Minut niin hyvin tunteva Heikki pysytteli suurimman osan ajasta läheisyydessäni, mutta antoi minulle tilaa ähertää. Hän tietää, että tuollaisissa tilanteissa haluan selvitä itse, mutta hänen läheisyytensä rohkaisee ja antaa voimaa jatkaa.
Fabriziolla sen sijaan kesti tovi oivaltaa, etten ollut vitsaillut, kun varoitin etukäteen, että alastulo olisi minulle kammottavaa. Polun varressa minua odottava oppaamme taisi vasta nyt oivaltaa, että olin oikeasti ulkona mukavuusalueeltani. Toki mies oli tottunut siihen, etten ole arimmasta päästä, joten hänen äänessään oli aitoa hämmästystä, kun hän kysyi ohittaessani hänet:
– Sinua taitaa oikeasti pelottaa?
Hetkeä myöhemmin tie vaihtui tasaisemmaksi. Töyssyt jäivät taakse, mutta rinne oli todella jyrkkä ja tie kiemurteli serpentiininä. Miehet syöksähtelivät ohitseni jopa 50 kilometrin tuntivauhdilla. Minä taas hammasta purren ja jarrut punaisena vonkuen rullasin rinnettä alas jupattaen raivoissani itselleni.
Eräässä mutkassa Fabrizio seisoi rennosti pyörään nojaten (hän oli varmaan odottanut minua jo hyvän tovin) ja huuteli virnistäen:
– You are having fun!
Tunnelmiani kuvasti täydellisesti vastaukseni (pahoittelut kielenkäytöstä), joka jäi hetkeksi kajahtelemaan vuorenseinämistä:
– Fuck this shiiiiitttt!
Selvisin siitäkin. Kaaduin kahdesti jyrkissä mutkissa, kun en saanut vauhtia pysymään tarpeeksi alhaalla ja ajolinjavalinta meni vikaan. Luisuin kyljelläni pitkin asfalttia, kolhin kyynärpääni ja sain satulan ja ohjaustangon vinkkeliin, mutta hammasta purren pääsin kuin pääsinkin alas.
Kello oli kymmenen illalla ja kylä pimentynyt, kun pääsimme alas. Hikinen ja uupunut, mutta onnistumisesta hilpeä seurueemme kokoontui ainoaan vielä auki olevaan pizzeriaan naureskelemaan “viiden tunnin päivällemme” ja ahmimaan pizzaa sellaisella vauhdilla, että naapuripöydissä jäätiin lumoutuneena tuijottamaan. Fabrizio totesi heti alkuun virhearvionsa ja antoi sitten palautteen, jota olemme odottaneet:
– Siitä on todella kauan, kun olen ollut Croda da Lagolla viimeksi, ja muistin lähestymisen ja reitin todella väärin. Ne olivatkin todella paljon pidempiä ja raskaampia, ja 5-tuntinen kiipeilypäivämme päätyikin kestämään kaksitoista tuntia. Reitti oli myös vaikeampi kuin muistin. Mutta selvisitte hienosti!
Olette kokemukseenne nähden taitavia ja varmoja ilmavissa ja vaikeissakin paikoissa. Vahvuutenne ja heikkoutenne ovat todella erilaisia, mutta molemmat olette vahvoja ja kestäviä – ja mikä tärkeintä tarkkaavaisia ja virkeitä loppuun asti. Takana on kaksi pitkää päivää ja edelleen kumpikin näyttää siltä, että voisitte kiivetä vieläkin lisää. Olette molemmat valmiita Matterhornille – nyt vaan toivotaan, että olosuhteet ovat puolellamme!
Lähtölupa on saatu.
|
Minä halaan Dolomiitteja kuva: Fabrizio |