Category: kalliokiipeily Page 1 of 3

Me teimme sen! – laskeutuminen Matterhorn Traversella

Näkymä Matterhornin huipulta on Sveitsin puolelle täysin erilainen kuin Italiaan. Matka alas kohti Zermattia alkaa jyrkähköllä lumisella rinteellä, jota seuraa loputtomalta vaikuttava jono kivipilareita. Hörnli Route laskeutuu kiemurrellen noita kivipilareita pitkin. Välillä reitti on suhteellisen helppoa polkua, mutta suuri osa reitistä on hidasta alaskiipeämistä ja poikkisuuntaisia traverseja.

Näkymä Matterhornin Italian huipulta Sveitsin huipulle. Harmillisesti en Hörnli Hutilla tunnistanut kuvassa olevaa kiipeilyparia – olisin voinut antaa heille aika hienon kuvan heidän huippuhetkestään.

Arviolta 80 % kiipeilyonnettomuuksista tapahtuu paluumatkalla. Syitä lienee monia, mutta useimmissa onnettomuuksissa läsnä ovat uupumuksesta johtuneet virheet tai virhearviot. Takana on valtava nousuponnistus, ja usein huippuhetken endorfiiniryöppy auttaa vain alkuun. Tunnelatauksen väistyessä jäljelle jää helposti vain väsymys ja ehkä jopa kiireen tunne päästä alas – ja nuo kaksi ovat todella riskialtis yhdistelmä. Vaellushuipuilla paluumatkaa helpottaa se, että vaikka maasto olisi hyvinkin vaikeaa, usein laskeutuminen onnistuu huomattavasti nousua nopeammin. Monesti vaellusreiteillä laskeutumiseen aikaa varataankin noin puolet nousuajasta. Teknisemmillä reiteillä tilanne onkin toinen: laskeutuminen ottaa yhtä paljon, joskus jopa enemmän, aikaa kuin nousu.

Nyt meillä oli huiputuksen jälkeen edessä noin viiden tunnin laskeutuminen 3260 metrissä sijaitsevalle Hörnli Hut -majalle. Alustava suunnitelma oli, että lepäisimme majalla hetken ja laskeutuisimme sitten vielä reilun tunnin matkan alempana sijaitsevan hissiaseman viereiselle majalle. Siellä sitten nukkuisimme yön ja aamulla nousisimme hisseillä Matterhornin viereisen matalamman Klein Matterhorn -vuoren kautta takaisin Italian puolelle. Suunnitelman loppupää oli vielä epävarma, sillä covid-tilanteesta johtuen oli epäselvää, oliko hissiaseman maja auki. Päivän viimeiseen Italiaan menevään gondolaan emme ehtisi. Mutta vuorilla aina suunnitelmat elävät, ja Hörnli Hutilla voisimme saapumisajan ja tiimin väsymystason perusteella tarkentaa jatkosuunnitelmia.

Aamuvarhaisen nousuhetki Lion Ridgellä
kuva: Fabrizio

Laskeutuminen alkoi jyrkän lumirinteen vauhdikkaalla köysilaskeutumisella. Alaspäin liikkuminen rasittaa lihaksia hiukan eri tavalla kuin nousu, joten ensimmäinen tunti meni suhteellisen mukavasti upottavassa lumessakin, kun jättää monituntisen suorituksen “peruskolotukset ja -hapotukset” huomiotta.

Siirtyessämme lumelta kivikkoon huomasin, kuinka lihakseni alkoivat pikkuhiljaa jäykistyä ja askeleiden tarkkuus kärsiä. Myös sääolosuhde muuttui totaalisesti Sveitsin puolelle siirtyessämme; vihlovan kylmä tuuli muuttui tukahduttavasti hautovaksi kuumuudeksi ja pistäviksi auringonsäteiksi. Vaikka olin yrittänyt olla säästeliäs veden suhteen, oli pulloni pohjalla enää vain pari desiä vettä.

Janon lisäksi vatsassa kolotti nälkä. Aamuöinen aamiainenkin oli ollut alppikiipeilylle tyypillinen eli kuivia keksejä, Nutellaa, hilloa, Nutellaa ja vielä kerran Nutellaa. Jostain syystä koskaan ei tahdo mielessä pysyä pakatessa se, että tahmainen suklaasotku aamuyöllä, korkeuden pahoinvoinnin ollessa jatkuvasti läsnä, on minusta kertakaikkiaan kuvottavaa. Vaikka olin parhaani mukaan leikkinyt mielikuvalla höyryävästä puurosta ja väkisin nieleskellyt ruskealla tahmalla pinnoitettuja vanerin makuisia keksejä, ne energiat oli käytetty jo kauan sitten.

Kun olimme kiivenneet yli kahdeksan tuntia, suurin unelmani oli pala ruisleipää ja lasillinen vettä. Hien virratessa nestehukan aiheuttama päänsärky vihloi silmieni takana. Se sai oloni ärtyisäksi ja minut entistäkin varovaisemmaksi ja hitaammaksi. Kivet kolisivat jaloissamme, ja karhea hiekka kivien välissä pöllysi. Kurkku oli karhea ja rohiseva. Kiipeilyhanskojeni nahkaosat olivat kuluneet miltei puhki köysien ja kivien hiertämisessä, kämmenet olivat rakoilla ja niska auringonpolttama; hiki pyyhki mennessään aurinkorasvan aina parin minuutin kuluttua sen levittämisestä.

Jokaisen kivipilarin takana oli aina uusi. Alaspäin kiivettäessä asiakas kiipeää edellä ja varmistava opas tulee perässä. Tämä tekee tietysti oman haasteensa suoritukseen, sillä vaikka opas antaa ohjeita etenemiseen, askelpaikkoja ja reitin pieniä mutkitteluita koskevia valintoja tekee aiempaa enemmän edellä kulkeva asiakas. Väsyessäni tuntuu, että kykyni lukea kiveä heikkenee ja samalla on vähän kuin syvyysnäkö heikkenisi. Reitit sulavat kallion poimuihin, ja kivien särmät ovat aiempaa terävämpiä ja korkeampia. Väsyneet, hapottavat lihakset vievät askelista tarkkuuden, mikä muuttaa minut kömpelöksi kuin vaippaikäinen lapsi rappusissa.

Pian laskeutumaan lähtemisen jälkeen näkyviin tullut Hörnli Hut pysyi aina vaan kaukana. Fabrizion kanssa huomautimme aina silloin tällöin toisillemme pienistä rohkaisevista merkeistä, joista saattoi huomata majan lähestyvän:

– Pystyn erottamaan majan ikkunat.

– Pihalla näkyy ihminen.

En ollut ainoa, jonka tahti hidastui. Lopulta myös oppaat totesivat olevansa väsyneitä ja kuivasti naureskelimme kivipilariston “Päiväni murmelina” -efektiä. Fabriziokin oli jo tovin ollut suorastaan kiukkuisen tuntuinen verrattuna normaaliin hyväntuulisuuteensa. Oppaan kärsivällisyys tuntui lyhenevän samaa tahtia kuin minun kykyni löytää helpoin reitti alas kivikon halki heikkeni. Kurkkuni oli kuiva kuin Atacaman autiomaa, ja painoin pääni kumaraan välttääkseni auringonsäteitä, jotka vihloivat silmiäni kuin tuliset miekat. Fabrizion terävinä haukahtavat komennot saivat minut pysymään hiljaa ja keskittymään vain käsillä olevaan tehtävään.

Jossain vaiheessa toiseksi viimeistä laskeutumistuntia mainitsin päänsärkyni.

– Miksi et sanonut mitään!?
Enrico huudahti ja kaivoi repustaan CocaCola -pullon.

Merenpinnan tasolla inhoan Cokista, mutta nyt lähes kuumaksi lämmennyt sokeri-kofeiini-cocktail oli parasta, mitä saatoin kuvitella. Kaivoin repusta särkylääkkeen, huuhtelin sen alas ruskealla tahmealla taikajuomalla ja ojensin pullon sitten Heikille. Hän normaalisti inhoaa limsoja vielä minuakin enemmän, mutta nyt hän tuijotti pulloa silmät loistaen kuin pikkupojalla jouluaamuna.

Tunnelma tiimissä kohosi samaa tahtia kun limsapullo kiersi kädestä käteen. Lähtiessämme laskeutumaan seuraavan kivipilarin kylkeä, Fabrizio kertoi hiukan anteeksipyytävästi kärsineensä itsekin kovasta tuulen ja kuumuuden aiheuttamasta päänsärystä. Lähetin oppaalle ystävällisen “No worries” -kommentin saatteleman hymyn ja – noloa myöntää, mutta näin se on – tunsin pienen tyytyväisyyden aallon. Jos oppaatkin olivat väsyneitä, tarkoitti se, että minunkin oli ihan ok tuntea päivän paino saappaissani.

Fabrizio ja minä laskeutumassa Hörnli Routella, varsin lähellä majaa
Kuva: Enrico

Lopulta noin viiden tunnin kiipeämisen jälkeen, kivipilarijonon loppupää näkyi, ja sveitsiläiseen tyyliin upea, vuorimajojen mittakaavassa supermoderni Hörnli Hut -maja oli edessämme.

Liekö sitten häämöttävä loppusuora, mutta toiseksi viimeinen köysilaskeutuminen meni oikein kunnolla mönkään. Laskeutumislinjallani oli valtava kivilohkare, jonka alla piilotteli syvä halkeama. Ylhäällä Fabrizio, jolla ei ollut reitilleni näköyhteyttä, syötti varsin nopeasti köyttä, jonka varassa laskeuduin vauhdikkaasti kohti teräväreunaista halkeamaa. Yritykseni väistää halkeama synnyttikin heiluriliikkeen, jonka seurauksena paiskauduin kallioon ensin halkeaman vasemmalle puolelle – kuului vain rysähdys ja älähdykseni, kun sääreni kolahti seinään. Seuraavaksi sinkouduin kuin metronomi vasten oikeanpuoleista kallionreunaa. Koetin ottaa vastaan jalalla, mutta vauhti oli liian kova ja osumiskulmani sen verran huono, etten saanut kunnollista jalansijaa, vaan nilkkani vääntyi ikävästi jäädessään kehoni ja kallion väliin.

Huudahdus katkesi ähkäisyyn, kun kivi iski keuhkot tyhjiksi, hetken silmissä vilisi tähtiä, ja pahimmasta toettuani minun piti käsin koskettaen tarkistaa raajojeni tilanne ennen kuin tiesin olevani kunnossa ja sain kähistyksi karhean “I’m ok”:n ylhäällä huolestuneena huhuilevalle Fabriziolle.

Hyvä opetus tarkkaavaisuudesta loppuun asti. Myöhemmin tarkistaessani jäljet, vasen sääri oli mustelmilla ja oikea nilkka turvoksissa, mutta selvisin rytinästä mustelmilla ja pienellä nilkan venähdyksellä. Ei siis toinenkaan Matterhorn-reissu mennyt ihan ilman kolinoita. Mutta onneksi olimme enää lyhyen matkan päässä Hörnli Hutilta.

Kello 16.30 laskin reppuni terassille 11,5 tuntia Carrel Hutilta lähdön jälkeen. Huumaantuneen halaus- ja onnittelukierroksen jälkeen hetken ajan koko pieni seurueemme istui hotellimaisen majan terassilla hiukan äimistyneinä. Olimme likaisia, hikisiä, väsyneitä, mustelmilla – ja niin onnellisia. Tuijotin yläpuolellemme kaartuvaa Matterhornia typertyneenä saattamatta uskoa, että olin juuri tullut sieltä.

Ennen suihkua -selfie, kun takana on 11,5 tuntia kiipeilyä – hien mukana pois valunut aurinkorasva olisi saattanut olla tarpeen

Joku taikoi repustaan yksittäispakatut Margarita-cocktailit, jotka olivat matkanneet muassamme yli vuoren. Huipullakin olimme nimittäin todenneet, ettei tequila maistunut kenellekään. Ja jälkikäteen ajateltuna, hyvä niin! Nimittäin nyt, kun lorotimme drinkit termospullojemme mukeihin ja ilosta energisoituneina skoolasimme menestyksellemme, tunsin jo parin kulauksen jälkeen alkoholin kihahtavan halki nestehukkaisten solujeni kohisten. Cocktailit huipulla ovat siis teoriassa hauska, mutta ainakin minun kohdallani käytännössä jopa vaarallinen, ajatus.

Lopulta päädyimme jäämään yöksi Hörnli Hutille. Palkitsimme itsemme tyyriillä suihkupoleteilla, joita vastaan sai kaksi minuuttia kapeaa vesinoroa wc:n takakulmassa olevassa kopissa – olipa kuinka hieno maja tahansa, vuorella oltiin siis kuitenkin! Juuri ja juuri ehdin pestä hiukset wc:n käsienpesuvaahdolla ja pyyhkiä pahimmat hiekat auringon kuivattamalta iholtani ennen kuin vesinoro muuttui pisaroiksi ja ehtyi sitten kokonaan.

Kiipeilyreittimme pienoismallin kautta esiteltynä – aika päheä reissu, vaikka itse sanonkin 🙂

Illallinen oli yhtä taistelua nukahtamista vastaan nimittäin. Istahtaessamme päivän hämärtyessä päivällispöytään näin toisen traversea kiipeämään lähteneen seurueen kompuroivan terassille aivan lopen uupuneina. Näky oli huojentava, sillä olin jo ehtinyt levottomasti vilkuilla tyhjänä ammottavan rinnepolun suuntaan. Kolme tiimiä lähti traversea yrittämään. Kaksi oli nyt maalissa. Kolmatta tiimiä emme Hörnlillä nähneet, joten saatoimme vain olettaa, että he eivät olleet ehtineet huipulle turn-around -aikaan mennessä ja olivat joutuneet palaamaan Carrel Hutin kautta. Fabrizio totesikin meidän kiivenneen omista tuntemuksistamme huolimatta nopeasti ja vahvasti:

– Väsyneitä olemme toki kaikki. Mutta sietääkin olla: me teimme sen – Matterhorn Traversen!

Viimeisenä ennen nukkumaan menoa kävelin vielä pimenevään iltaan terassille. Vuori on Hörnli Hutin suunnasta kerrassaan tyrmäävän upea näky, kolossaalinen pyramidi, joka nyt loputtomana katosi huipun ympärille kertyneiden uhkaavien pilvien sisään. Väsymyksen ja raukean ilon laineiden joukossa pisaroi surumielisyyden sävy. On vain yksi Matterhorn. Olinko vain väsynyt, vai oliko viiden vuoden odotuksen jälkeen unelman saavuttaminen haikeaa?

Viimeinen harjanne ennen Italian puoleista huippua
kuva: Fabrizio

Viimeinen hetki ennen tositoimia

21.7. – Onko lepopäivä viikonpäivä?

– Mikähän viikonpäivä tänään on?

Hetken pähkäiltyämme kiipeilyparini Heikki ja minä totesimme, että A) todennäköisempää on, että on arkipäivä B) sillä ei oikeastaan ole mitään väliä.

Reittiä etsimässä

Tänään ainoa millä oli väliä, oli syöminen ja lepo. Istuimme aamiaisella vuoristomajan salissa; kahvi tuoksui ja lautasella edessäni köllöttävä, runsaalla juustolla täytetty focaccia kimalsi tuoreena. Olimme nukkuneet ohi kiipeilijöille aamuyöllä tarjoiltavan aamiaisen. Olisimme nukkuneet vieläkin lisää, mutta rauhallinen heräily jäi haaveeksi, kun majan kiukkuinen hoitaja takoi raivokkaasti pikkuruisen makuusoppemme oveen ja karjui:

– You have to leave! NOW!

Selvästi eilen majan henkilökunnan sovittu mahdollisuus nukkua rauhassa pitkään katsottiin päättyneeksi kello 7.30. Tokkuraisina paiskoimme nopeasti tavarat reppuihin ja könysimme alakertaan.

Breithorn traverse huippuharjanteella

Majan sijainti lähellä hissiasemaa toi mukanaan etuja: vastaleivottua leipää, kinkkua, juustoa, ja ah, ihanaa, kuohkeaa maitovaahtoa cappuccinon päällä. Ja tietenkin aamiaisjälkkäriksi Tiramisua – olen ennenkin todennut, että Italia on lempipaikkani energiatankkaukselle!

Vatsanahat pinkeinä tallustelimme meidät laaksoon kuljettavalle gondoli-hissille. Lihaksissa tuntui kahden päivän tiukka kiipeilyrutistus, mutta oikeastaan tunsin oloni hämmästyttävän voimakkaaksi ja energiseksi. Ainoa huomionarvoinen asia olivat ensimmäisen kiipeilypäivän liian ohuiden sukkien aiheuttamat massiiviset rakot molemmissa kantapäissäni. Vaikka olin ne paikkaillut ennen eilistä kiipeilyä, vahinko oli jo ehtinyt tapahtua: rakot olivat revenneet ja nyt molemmat kantapääni aivan riekaleiset ja vereslihalla. Tämänkaltaiset pienet ongelmat voivat muodostua yllättävän hankaliksi ja kivuliaiksi ison suorituksen hetkellä. Niinpä yritin nyt maksimoida parantumisen desinfioivalla Sudocrem-voiteella (se on aivan ihmeellistä tavaraa – arvioisin, että se parantaa kaiken irronnutta raajaa pienemmän – vahva suositus!) ja kulkemalla koko päivän varvastossuissa, jotta haavat saisivat ilmaa.

Laaksoon saapuessamme oli aika ottaa vastaan kiipeily-brief huomenna alkavaan Matterhorn-koetukseen. Jännitysmomentti oli säätietojen lisäksi, uskoisiko Fabrizio meidän pystyvän traverseen. Se tarkoittaa, että kiipeäisimme ylös Italian puolta Lion Ridge -reittiä ja alas Sveitsin puolen Hörnli Routea.

Traverse on useammallakin tavalla haastavampi kuin edestakainen kiipeily samaa reittiä. Yksi asia on tietenkin se, että kun laskeutumisreitti on kokonaan uusi ja on se väsyneenä sekä fyysisesti että psykologisesti haastavaa. Toinen ehkä vieläkin merkityksellisempi asia on, että samaa reittiä palattaessa voi usein jättää varusteita matkalle ja kerätä ne paluumatkalla mukaan. Vuoren yli kiivettäessä tätä vaihtoehtoa ei ole, ja kaikki varusteet makuupusseineen, yöpymisvarusteineen, roskineen ja niin edelleen, on kannettava huipun kautta toiselle puolelle. Mutta silti. Olisihan se upeaa, kiivetä vuoren yli – maasta toiseen ja kokea kaksi upeaa reittiä!

Railomaisemaa harjanteelta jäätikölle

Olimme onnistuneet vakuuttamaan Fabrizion:

– Olette valmiita, se nähtiin eilen ja toissapäivänä. Olette rentoja köyden kanssa ja varmoja myös hyvinkin ilmavissa paikoissa. Tekninen osaaminen riittää hyvin ja olette molemmat hyvässä kunnossa!

Pienen positiivisen palautteen synnyttämässä mielihyvässä paistattelutuokion jälkeen pyysin palautetta myös kehityskohteista. Tämä on oppaallemme selvästi haastava osuus. Ei taida olla helppoa kertoa maksaville asiakkaille, mitä he eivät osaa. Onneksi Fabrizio lienee tottunut meiltä tähän kysymykseen vuosien mittaan ja kerta toisensa jälkeen palaute tulee vähemmillä kakisteluilla. Nyt saimme palautetta liian nopeasta vauhdista:

– Kun opas kiristää tahtia, se ei tarkoita, että sinun on tarkoitus sännätä perään. Opas yleensä pyrkii pääsemään nopeasti hankalasta kohdasta, jotta voi paremmin varmistaa sinun noususi. Juoksemalla perään siis paitsi väsytät itsesi, myös vaikutat negatiivisesti omaan turvallisuuteesi.

Lisäksi saimme uusia vinkkejä siihen, kuinka voimme omalla toiminnallamme auttaa opasta ja nopeuttaa siten eteenpäin pääsemistä esimerkiksi köysityöskentelyssä. Tämä oli erityisen innostavaa, sillä minulla on suuri halu päästä asiakas–palveluntarjoaja-asetelmasta oppaan kanssa jatkuvasti lähemmäs tasaveroista tiimityöskentelyä.

Kävimme läpi vielä varustelistaa ja minimoimme kuormaa Matterhornia varten. Jokainen evään murunenkin olisi taakka seinillä ja mitään ylimääräistä ei otettaisi mukaan. Lopulta olimme valmiita.

Hotellille saapuessamme vastaanoton ikivanha mies huokaisi huojentuneena. Englantia hän ei puhunut, mutta Heikki puhuu ranskaa, ja lyhyen keskustelun jälkeen kiipeilyparini kertoi miehen olleen meistä huolissaan. Polluxilla oli tapahtunut kiipeilijän hengen vienyt onnettomuus samana päivänä, kun olimme siellä. Vanhus oli huolestuneena odottanut meitä takaisin toivoen meidän olevan turvassa.

Nyt hän katsoi meitä tuuheiden kulmakarvojensa alta iän vetisen harmaiksi haalistamilla silmillään silminnähden huojentuneena ja kertoi samaan hengenvetoon ymmärtävänsä vuorten kutsun – hän oli aikanaan (kymmeniä vuosia sitten) kiivennyt näillä vuorilla paljonkin ja käynyt Matterhornillakin monta kertaa.

– Mutta tärkeintä on mennä turvassa, hän nyökytteli, onnitteli meitä sydämellisesti huiputuksista ja nosti peukun pystyyn osoittaen sillä kohti Matterhornia.

Kyllähän se pisti taas vakavoitumaan. Toimimme aina mahdollisimman turvallisesti, mutta on toki hyväksyttävä se tosiasia, että vuorilla moni asia on hallintamme ulkopuolella.

Iltapäivä ja ilta sujuivat rauhaisasti. Pakkailimme, tankkailimme ja tuijottelimme kylän kahviloiden terasseilta nyt hiukan huolestuttavasti harmaisiin pilviin kääriytynyttä vuorta. Jännitys ja malttamattomuus tuntui hiljaisena hytinänä ihoni alla. Mutta viime syksynä oudosti läsnä ollutta pelkoa tai huolta en tuntenut. Illan pimetessä ryömin hyvissä ajoin vuoteeseen mieli tyynenä. Muutama tunti tositoimiin.

Matterhorn huiputusreissun alkua edeltävänä iltapäivänä, kun pilvet alkoivat nousta

Vuorenvalloitus 2020: saapuminen Cerviniaan

Päivä 1: Saapuminen Cerviniaan

Aamuöisen herätyksen jälkeen olin tuntenut paineen nousevan sisälläni tasaisesti kuin kuplien ravistetussa samppanjapullossa. Rivakaksi mutta hallituksi suunniteltu koneenvaihto Amsterdamin kentällä oli muuttunut raivokkaaksi laukaksi halki kentän johtuen Covid-testauksista ja lomakkeiden täytöstä – sekä eksymisestä väärälle portille – kysyn vaan, että miksi samalta yhtiöltä lähtee kaksi puolityhjää konetta kymmenen minuutin välein samaan kohteeseen – vähemmästäkin menee vuorihumaltunut sekaisin? Ensimmäinen lento oli mennyt nukkuessa, mutta kun toisen lennon aikana katseeni löysi Mont Blancin huippuprofiiliin valkoisena ja juhlavana taivasta vasten, en enää saattanut levätä.

Moottoritieltä kääntyi tuttu liittymä kohti vuorten välissä piilottelevaa Valle d’Aosta -laaksoa. En koskaan aiemmin ole tuntenut vastaavaa riemua siitä, että tie on tuttu, ja sen enempää miettimättä suustani pulpahti ajatus, joka jäisi hautumaan mieleeni:

– Tänne muutetaan sitten vanhana.

Maisema, jossa ihmisen on hyvä olla.

Lopulta ylös jylhenevien vuorten rinteitä kiemurteleva serpentiinitie kurvasi mutkan taakse ja edessä näkyi valkoisen lumen ja jään sekä harmaan kiven sinfonia. Vääntelin käsiäni ja tunsin kuinka kyyneleet kihosivat silmiini – ilo purskahti ulos:

– Siellä se on – Matterhorn!

Siinä se todellakin oli. Huippu pilviin kääriytyneenä kuten viimeksikin, mutta massiivinen alaosa laakson perällä Breuil-Cervinia-kylän ylle kumartuneena. Kiipeilyparini Heikki ei sentään huutanut ilosta, mutta tunsin auton nytkähtävän kuin hänen jalkansa olisi hetkellisestä painanut lujemmin kaasua viedäkseen meidän nopeammin katsomaan vuorta, jonka juurella olimme kymmenen kuukautta aiemmin nieleskelleet katkeraa pettymyksen kalkkia.

Pieni rustiikkinen hotelli sijaitsi aivan Breuil-Cervinian keskustassa. Raahatessamme valtavia laukkujamme yläkerrassa sijaitsevaan huoneeseemme, saatoin tuntea 2000 metrin korkeuden. Heikkikin pysähtyi toisen kerroksen kohdalla huohottamaan ja nauroi:

– Ei vahvista itseluottamusta kiipeilyn osalta, kun parikymmentä rappustakin pistää puhaltamaan.

Ensin kainostellen pilvien lomassa

Sivumennen sanoen: Covidin vaikutus alueella on selkeä, ja italialaiset suhtautuvat siihen vakavasti. Kaikilla on jatkuvasti maskit mukanaan: ulkona voi liikkua ilman sitä, mutta heti sisään mentäessä maskia edellytetään. Kaikkialla saatavilla on käsidesiä, osassa kauppoja käytössä on myös kumihanskat ja joissain vuorosysteemi ruuhkien välttämiseksi. Osa vuorimajoista on estänyt yöpymiset, osa vähentänyt asiakaspaikkojaan.

Kun varustakasat oli nakattu ovesta sisään, viipymättä painelimme ulos keskustasta rinteellä sijaitsevaan kahvilaan ja käänsimme terassituolit kohti vuorta. Se oli valtava, paljon suurempi kuin saatoin muistaa. Kumpikaan meistä ei sanonut mitään, istuimme vain henkeä pidätellen tuijottamassa iltapäivän auringossa kylpevää vuorta. Se on kaunein näkemäni vuori ja voisin tuijottaa sitä loputtomiin, mutta nyt odotin yhtä tiettyä asiaa.

Tunnin kuluttua siirryimme pykälää ylempänä rinteellä olevaan kahvilaan ja toistimme saman rituaalin: tuolit kohti vuorta ja tuijotusta.

Iltapäivä kääntyi illaksi. Viimein se tapahtui: tuulenpuuska pyyhkäisi huipun peittäneen pilviverhon syrjään.
– Se näkyy! Se näkyy!

Ulvahdin ilosta, ja Heikki yhtyi ilonpitoon. Viimeksi emme koko huiputusyrityksen aikana nähneet kertaakaan Matterhornin huippua. Koko matkan ajan se pysyi tiukasti lumi- ja sadepilvien takana. Tietämättä toistemme ajatuksista olimme molemmat sortuneet taikauskoiseen ajatukseen, että jos tällä kertaa näkisimme huipun ennen huiputukseen lähtöä, pitäisimme sitä enteenä menestykselle. Melkoinen tunnelataus kahdelta arjessa varsin käytännölliseltä ihmiseltä siis!

Ensimmäinen tehtävä oli nyt siis suoritettu, ja saatoimme tyytyväisinä painella pitsan kautta nukkumaan.

Nyt näkyy Matterhornin huippu ja epäonnen taika raukeaa!

Päivä 2: Akklimatisoituminen alkaa

Vuori-ilma kai tekee hyvää kaupungista karanneelle, ja nukuin ennätykselliset 12 tuntia! Oppaamme Fabrizion oli määrä saapua iltapäivällä tai alkuillasta kertomaan tarkemmin tulevien päivien ohjelmastamme, ja hänen tuloa odotellessamme päätimme aamiaisen jälkeen edistää akklimatisoitumista pienellä kävelyreissulla kohti ylärinteellä sijaitsevaa Rifugio Duca degli Abruzzi -vuoristomajaa (2388 m). Ainakin minulle osittain kyse oli myös testistä: viime syksynä jo pelkkä lähestymispäivän ensimmäinen vaellusosuus majalle tuntui uuvuttavalta. Muistikuvieni mukaan reitti oli – vaikkakin ylämäkeä – suhteellisen helppokulkuinen, ja olin jäänyt pohtimaan, ettei sen niin väsyttävältä pitäisi tuntua. Oliko lähestyminen todella raskas – vai oliko kyse siitä, ettemme olleet ehtineet toipua vain paria päivää aiemmin päättyneestä Elbrusin huiputuksesta vuoren villiä ja raskasta pohjoisreittiä pitkin?

Trekki laaksosta Duca degli Abruzzi -majalle meni nopeasti ja kevyesti. Alkuperäinen suunnitelma oli vain rauhassa tallustella rinnettä ylös ja noin tunnin kuluttua kääntyä takaisin. Mutta yhtäkkiä löysimmekin itsemme majan tuvasta nautiskelemassa cappuccinoa ja maailman herkullisinta kakkua kermavaahtovuorella höystettynä ( – kuinka rakastankaan tankkausta italialaiseen malliin!) Herkuttelun lomassa totesimme, että helppo pyrähdys rinnettä ylös puhui selkeää kieltä: Tavoitteemme viime kerralla oli ollut hyödyntää Kaukasuksella, Euroopan mantereen korkeimmalla vuorella hankittua akklimatisaatiota Matterhornilla. Oli turha spekuloida, olisimmeko onnistuneet myös Matterhornin huiputuksessa, mikäli olosuhteet eivät olisi olleet meitä vastaan. Mutta selvää oli, että tiukan ohjelman vuoksi meille ei jäänyt aikaa palautua ensimmäisestä kovasta puristuksesta ennen seuraavaa. Tärkeä oppi tulevaisuutta varten!

Paluumatkalla kylään ihailimme vuoren rinteen runsaita vesiputouksia, vehreyttä ja kukkaloistoa. Kiireettöminä pysähdyimme seuraamaan liitovarjolentäjiä, mäkipyöräilijöitä ja vaeltajia. Aurinko paistoi heleästi, ja vuori seisoi ylväästi laki paljaana kuin hupsua taikauskoani vahvistaakseen.

Vuorilla kurinalaisen täsmällinen ja tarkka oppaamme seuraa muualla rennon italialaista aikakäsitettä, ja empiiristen tutkimustemme mukaan esimerkiksi hänen viisi minuuttiaan saattaa olla mitä tahansa 15 minuutin ja kahden tunnin väliltä. Niinpä olimme jo illallisella hotellin viereisessä pitseriassa – voi jestas kuinka rakastankaan italialaista tankkausta, – kun haarukkani putosi helähtäen lautaselle, hypähdin pystyyn ja kapsahdin Fabrizion kaulaan (halutessasi muuten löydät hänet Facebookissa täältä). Oppaan hiuspörrö oli lyhentynyt siiliksi, mutta kasvot olivat ennallaan, paidassa oli sama tuttu reikä vasemmassa hartiassa ja paljaat varpaat pilkistivät varvastossuista kuten aina silloin, kun ne eivät ole kiipeilykengin verhotut.

Kuulumisten jälkeen kävimme läpi tulevan viikon ohjelman: seuraavana aamuna alkaisi akklimatisoitumisreissu. Ensimmäisenä päivänä nousisimme hissillä Plateau Rosa -alueelle, kiipeäisimme hiihtorinteen reunaa Breithornin juurelle ja jatkaisimme siitä halki valtavan jäätikön kohti Breithorn-vuorijonon takana sijaitsevaa Pollux- ja Castore-vuorikaksikkoa. Ensimmäinen huiputusyritys tehtäisiin aavistuksen matalammalle Polluxille (4092 m), sillä se on Castorea kiipeilyllisesti haastavampi, ja huiputusreittimme olisi Matterhornin kaltaista teknisempää kiipeilyä.

Polluxin jälkeen laskeutuisimme yöksi jäätikön alalaitaan majalle, mistä aamulla nousisimme jälleen ylös, tällä kertaa koko matkan Breithorn-vuorijonon huippuharjanteelle. Harjanteella olisi luvassa haastava kivikkokiipeilyosuus yli 4000 metrissä sekä harjannetta pitkin sekä Central Breithornin että varsinaisen päähuipun Western Breithornin huiputukset. Huiputuksien jälkeen jäisimme vielä yhdeksi yöksi Plateau Rosan majalle, jotta kehomme saisivat mahdollisimman pitkän ajan mahdollisimman korkealla, ja olisimme näin valmiita pääkoitokseen.

Olin aivan haltioissani pitkin Breithorn-harjannetta tapahtuvasta traversesta – jo yksin se olisi aivan uskomattoman jännittävä kokemus! Mutta se mitä Fabrizio kertoi seuraavaksi, miltei vei yöunet: pyrkisimme kiipeämään myös Matterhornin traversena eli lähtisimme Italian puolelta Lion Ridge -reittiä kohti huippua ja onnistuessamme laskeutuisimme Sveitsin puolelle Hörnli Ridge -reittiä! Vuoren yli kiipeämisessä on aina omat kommervenkkinsä. Upeaa on nähdä kaksi eri reittiä ja vuori molemmilta puolilta. Mutta samaan aikaan se on raskas tapa kiivetä – eikä vähiten siksi, että kaikki tarvittava on kannettava mukana koko ajan. Mitään ei voi jättää ylämajalle tai rinteelle huippurutistuksen ajaksi. Lisäksi meillä olisi tiukka aikaikkuna, jonka puitteissa huipulle olisi ehdittävä, tai traverse ei onnistuisi.

Naureskelimme jännittyneinä Fabriziolle, että kostoksi viime kerrasta hän päätti valita entistäkin vaikeamman tehtävän. Oppaan ruskeat silmät välähtivät, hän nauroi makeasti, mutta katsoi sitten meitä vuorotellen ja sanoi:

– You deserve this. You are ready for Matterhorn, and Matterhorn is ready for you. Now go pack your things and get lots of sleep. Tomorrow we leave at 7 o’clock!

Monte Cervino eli Matterhorn Italian puolelta

Voitko uskoa, missä minä olen?! – Cima d’Ambrizzolan huiputus

Aamulla herätessäni ensimmäinen ajatukseni taisi koskettaa reisiäni, jotka muistuttelivat edellisen päivän vauhdikkaasta menosta Cima Grandella. Heti ensimmäisen ajatuksen kintereillä säntäsi riemastus onnistumisesta muassaan kuplivan iloinen jännitys tämän päivän haasteista. Vähän virnistytti sekin, että olimme tohinoissamme unohtaneet kysyä oppaaltamme Fabriziolta, minne oikeastaan olimme menossa. Mutta ehkäpä se kertoo jotain kiipeilyparini Heikin ja minun luottamuksesta opastamme kohtaan: hän tuntee rajamme ja tietää halumme oppia uutta ja tarttua aina suurempiin haasteisiin. Yksi asia oli kuitenkin varmaa: tänään päästäisiin pystysuorille seinille!

Rutistusta seinällä
kuva: Heikki

Tässä kohtaa pitää hiukan taustoittaa: Pari kuukautta sitten kolautin oikean jalan (kyllä vaan, taas se sama jalka) kipeästi kiipeilyseinällä. Siitä lähtien oikea peukalovarvas ja vaivaisenluu ovat olleet kipeinä ja välillä turvoksissa, paikoitellen niin kipeinä, että olen viikkokausien ajan suosinut varvastossuja jalkineina.  Epäilin jo varpaassa olevan hiusmurtuma, mutta nilkan hermovauriota tutkittaessa jalka magneettikuvattiin. Koko jalan magneettikuvaa tutkiskellut lääkäri ei maininnut varpaasta mitään, joten oletan varvasvaivan olevan vain tulehtunut jänne tai jokin muu vastaava. Treenitauko ei tässä vaiheessa ole vaihtoehto, joten olen vain yrittänyt antaa varpaalle mahdollisimman paljon lepoa treenien ulkopuolella ja yrittänyt muistaa kylmähoitaa sitä iltaisin.
Kerron tämän siksi, että vaikka olen pystynyt suhteellisen normaalisti urheilemaan, kapeat kengät, erityisesti kiipeilykengät, ovat olleet varsin ikävät jalassa.

Innostuksen joukossa oli siis hiven huolta, kun nyt valmistautuessani päivän haasteisiin Dolomiiteilla tungin jo valmiiksi kipeät jalkateräni vaelluskenkiin ja pakkasin kiipeilytossut reppuun.

Ennen seinälle pääsyä olisi kuitenkin edessä useamman tunnin mittainen lähestymisvaihe, jonka ensimmäisen osuuden olimme päättäneet hoitaa hiukan epätavallisella keinolla. Aamupalan jälkeen Fabrizio nappasi meidät kyytiin, ja ajoimme Cortinan pyörävuokraamon eteen. En ole koskaan ajanut sähköavusteisella polkupyörällä, mutta kerta se olisi ensimmäinenkin. Naureskelin hiukan hermostuneena, että pois turhat tasamaaharjoitukset ja suoraan vuoriteille vaan!

Sähköpyörillä lähestyminen
kuva: Fabrizio

Sähköpyörän rungossa oleva pieni sähkömoottori avustaa vain silloin, kun pyörän polkimia polkee. Kyseessä ei siis ole mopomainen ajoneuvo; sähköpyörä lisää polkemisesta syntyvää voimaa vain sen verran, että “ebike” luokitellaan liikenteessäkin ihan tavalliseksi pyöräksi. Kuitenkin meille ero oli merkittävä: ilman tuota lisäbuustia tuhannen vertikaalimetrin lähestymisnousu vuoristotietä pitkin tavallisella polkupyörällä olisi aika rankka operaatio.
Mutta lisävääntöä tai ei, vapaamatkalaiseksi tässä ei pääsisi, sen tulisimme pian huomaamaan.

Olen toki pyöräillyt jonkin verran, onhan se osa treeniohjelmaakin. Mutta moottorilla varustetulla kaksipyöräisellä ajamiseni rajoittuvat yhteen kertaan, jolloin 16-vuotiaana sain kokeilla kesätyöpaikan skootteria. Matka kesti noin 45 sekuntia ja se meni jotakuinkin näin: ensin varovainen ja hutera aloitus, sitten “tämähän on helppoa” -henkinen kaasutus, jota seurannut holtiton “kaasu pohjassa” -kurvailu päättyi isoon ojaan, jossa oli melkein metrin verran vettä. Noustessani ojasta näin esimieheni katseesta, että motoristin urani oli tullut päätökseen.
Rakastan vauhtia; nopeat autot, moottoripyörät, vuoristoradat ja niin edelleen, ovat lempipaikkojani, mutta aina matkustajapaikalta. En vain koskaan ole päässyt oppimaan nopeasti liikkuvien ajoneuvojen hallitsemista.

Niinpä tarvitsin muutaman haparoivan testauksen Cortinan kapeilla, aamuruuhkaisilla kaduilla. Alkuun hutera menoni saikin ehkä virnistelyitä osakseen, mutta ymmärtäväisesti paikalliset autokuskit antoivat tilaa, ja pian olin valmis lähtöön. Saimmepa vielä ennen lähtöä kepposteltua köyttä lainaamaan lähteneen Fabrizion kustannuksella: ajatus oli kaupasta soittaa hänelle ja kysyä tarvitseeko hän evästä. Miehen vastatessa puhelimeen, vakavoitin ääneni:

– Hei kuule, Heikki testasi fillaria ja on nyt ambulanssissa.

Ensin linjalla oli hetken ihan hiljaista. Sitten kuului epäröivä “Are you kidding me..?”, jota seurasi muutaman sekunnin päästä voimakkaampi “Yes, you are kidding me” ja röhönauru.
Myöhemmin Fabrizio paljasti, ettei syy jekkuni paljastumiseen ollutkaan huono valehtelutaitoni:

– In Cortina, there’s NOOOO way, you get an ambulance in less than an hour!

Ennen lähtöä tyhjensimme repuista aivan kaiken epäolennaisen Fabrizion autoon. Opas arveli, että ensimmäinen lähestymisosuus Rifugio Croda da Lago -majalle ottaisi pyörillä noin tunnin, ja matka majalta huipulle ja takaisin veisi noin viisi tuntia. Hän arveli, ettemme tarvitsisi eväitä, vain muutaman suklaapatukan ja hiukan vettä. Oman tiheän tankkaustarpeeni ja helposti romahtavan verensokerini tuntien kuitenkin nappasin mukaan useamman Ritter Sportin ja pari myslipatukkaa (mistä tulisin myöhemmin olemaan todella kiitollinen). Niiden lisäksi repussa oli vain kiipeilytekniset varusteet (kypärät, valjaat, karabiinit, nauhalenkit, brusik-narut ja niin edelleen), lämpöisemmät hanskat, takki, pari puffia, otsalamppu (josta en luovu yhdelläkään reissulla) ja pari muuta pikku tipelhööriä, joita pidin välttämättöminä. Matka saattoi alkaa.

Croda da Lago ja korkein huippu Cima d’Ambrizzola
kuva: Heikki

Ensin fillaroimme halki kauniin, vihreän laakson alati lämpenevässä aamuauringossa. Kukat tuoksuivat, puut havisivat kevyessä tuulessa, ja sydämeni lauloi renkaiden alla rahisevan hiekan luomaan melodiaan. Hetken kuluttua saavuimme lehtimetsän laitaan ja jatkoimme serpentiiniksi muuttuvaa jyrkästi ylös rinnettä kiemurtelevaa tietä auringonvalon maalatessa varjojen mosaiikkia kuluneen tien pintaan. Hiljalleen lehtipuiden raikas tuoksu muuttui Suomesta tutuksi auringonvalossa lämmeneen havun mattamaiseksi aromiksi, ja tiehen alkoi ilmestyä kuoppia ja koloja. Lauleskelin polkiessani ja ihastelin pyörän boost-vaihteen tehoa jyrkässä ylämäessä.

Tuntia myöhemmin lauluni oli tauonnut. Kuten sanottua, pyörän moottori tukee polkemista, mutta ei tee koko työtä puolestasi, ja ylämäki oli armottoman jyrkkä ja loputtoman pitkä. Olimme siirtynyt kuoppaiselle, kiviselle kinttupolulle, jossa upottavan hiekan joukossa puunjuuret ja isot kivenmurikat vuorottelivat. Pyörän hallinta oli muuttunut vaikeaksi, ja kun jouduin kerran pysähtymään, ei mäkilähtö möykyräisessä maastossa ollutkaan enää helppoa. Tavallista painavamman pyörän työntäminen 45 asteen ylämäkeen kuumaksi helteeksi muuttuneessa säässä imi mehut totaalisesti. Ärtyisästi soimasin itseäni:

– Seuraavan kerran, kun joku ehdottaa, että mennäänkö ajamaan pyörillä ylämäkeen yli tunniksi ENNEN vuorikiipeilyn aloittamista, sano vain “ei”.

Taas kuitenkin työ lopulta palkitsi tekijänsä, ja noin puoli tuntia myöhemmin saavuimme vuorimajan pihaan. 2046 metrin korkeudessa sijaitseva Rifugio Croda da Lago oli rakennettu ehkäpä kauneimmalle näkemälläni vuoriniitylle: sinne saavuttiin autoilta kiellettyä kuoppaista hiekkatietä, jota reunusti kukkea kesäinen niitty. Perinteisen näköinen italialainen vuorimaja sijaitsi kirkaan ja jääkylmän lammen rannalla. Havupuut keinuivat lempeästi puhtaan lammen rannoilla, ja lintujen viserrys sekoittui majaa pitävän pariskunnan pienen suklaasilmäisen vauvan sirkutukseen. Kaiken kauneuden yllä kaartuivat Croda da Lago -vuorijonon huiput kuin suojaten tätä pientä paratiisia.

Vasta edellisellä viikolla avatulla majalla oli vielä hiljaista, ja Fabrizio muistuttikin, että kauneudestaan huolimatta reitti on muutenkin paljon hiljaisempi kuin monet muut alueen reitit:
– Mieti edellisen reilun tunnin kiipeämistä jalkaisin. Se vie monta tuntia, että pääsee edes tänne, mistä kiipeäminen vasta alkaa!

Huokaisin ja yritin olla miettimättä hikistä selkääni sekä jo nyt pakottavia jalkateriäni ja hapottavia reisilihaksiani. Kiinnitimme pyörät majan pihan aitaan ja istuimme juomaan maailman parhaimmalta maistuvat cappuccinot ennen liikkeelle lähtöä. Kaunista kesäpäivää ihastellessamme majaa pyörittävän nuoren perheen isäntä näytti meille lumisia valokuvia edelliseltä viikolta ja kertoi, että takatalvi oli vaikuttanut tänne suuresti; vielä viikko sitten heidän saapuessaan tiellä oli ollut 70 cm lunta ja jäätä, ja perhe oli joutunut kaivamaan lapioilla reitin majalle. Tarina tuntui aivan uskomattomalta, kun istuimme siinä vihreän kukkakedon laidalla nauttimassa kuuman auringon suukoista poskillamme – mutta kertoo samalla siitä, kuinka suuria ja nopeita olosuhteiden muutokset ovat, kun noustaan merenpinnasta ylöspäin.

kuva: Fabrizio

Jälleen kehon palautuminen yllätti minut. Jo hetken istumisen jälkeen oloni oli latautunut ja olin valmis astumaan pienelle, lammen rannasta lähtevälle polulle, kohti kaukana yläpuolellamme taivasta vasten piirtyvää Cima d’Ambrizzola -huippua (2715 m). Kohde olisi eilistä Cima Grandea hiukan matalampi, mutta vaatisi vielä enemmän teknistä kiipeämistä: huipun saavuttaminen edellyttäisi useiden seinäreittien sarjaa.

Kohti huippua lähtevä polku kiemurteli ensin lammen rantaa ja sukelsi sitten matalaan, tukahduttavan kuumaan havupensaikkoon. Sen jälkeen edessä oli taas jyrkkä, valuva hiekkainen kivikenttä, jossa jokaista kahta askelta vasten valuin aina ainakin yhden taaksepäin. Aurinko paahtoi kuumasti, ja saapuessamme ensimmäisen köysistöä vaativan kivikon alareunaan, olimme hiestä märkiä.
Seuraavan parin tunnin ajan matkamme kulki pois pensaikoista, yli heinikkoisen kentän korkeammalle, missä paljas kivikko alkoi vuorotella upottavien sohjoisten lumikenttien kanssa.

Onnellisen selfie

Taas pari tuntia kului hikisen vaelluksen parissa tiukassa ylämäessä. Olin hiukan huolissani vauhdistamme, sillä Fabrizion ennusteaika seinille saapumiselle oli jo täyttynyt, mutta matka ei tuntunut päättyvän. Muutaman kerran olimme menneet reitiltä sivuun ja joutuneet palaamaan taaksepäin, mutta en voinut olla miettimättä, olimmeko paljonkin hitaampia kuin Fabrizio oli ennustanut. Onneksi kiipeilyparini Heikki taisi taas lukea ajatukseni ja muistutti minua muutaman kerran oman tahdin ylläpidosta. Muuten olisin luultavasti omien mietteideni huolestuttamana uuvuttanut itseni yrittämällä kiristää tahtia liikaa.

Lopulta polku nousi pystysuoran seinän juurelle. Lähdimme kulkemaan traversea eli poikkisuuntaista reittiä seinämän yli oikealle kiipeilykohdalle. Kun kulman takaa aukeni näkymä kalliokiipeilyvaiheen ensimmäisen reitin lähtöpisteelle, henkäisin syvään. Ilahtumisesta ja ehkä vähän pelosta. Siinä se oli, lähes suora seinä kohti pilviä, täällä reilusti yli 2000 metrin korkeudessa!

Hiukan epävakain sormin vaihdoin kiipeilytossut jalkaani ja muistutin itseäni siitä, että olin tehnyt tätä ennenkin, sekä sisällä että ulkona – vaikkakaan en tällaisessa paikassa. Heikille kerta oli ensimmäinen ulkoseinillä. Hänen kasvoiltaan oli vaikea tulkita, mitä vakavien silmien takana tapahtui, mutta oli kuin hänen silmiensä väri olisi tummunut pari astetta – niin keskittynyt ja intensiivinen miehen kiveä pyyhkivä katse oli.

Fabrizio kiipesi edeltä ja rakensi mennessään varmistukset ensimmäiselle reitille. Seisoimme Heikin kanssa hiljaisina odottamassa, ja Heikki varmisti Fabrizion kiipeämistä köyden avulla. Puhe oli tauonnut, ja molemmat olimme hyvin keskittyneitä. Kuin vuoren ilmakin olisi pysähtynyt seuraamaan odottavaa tunnelmaamme. Kun oppaamme oli ylhäällä ja varmistukset valmiina, kuului kutsuhuuto:
– Janiiiinaaaaa! You can climb!

kuva: Heikki

Vedin syvään hetkeä, huutaen vahvistin Fabriziolle olevani tulossa ja varmistin, ettei Heikki nousisi ennen kuin olisin ylhäällä. Täällä oli paljon irtokiveä, ja kivi tuntui murenevankin helposti. Jos putoaisin itse tai pudottaisin jotain, seuraukset alla kiipeävälle voisivat olla ikävät. Ainakin alkuun olisi hyvä pitää mieluummin hiukan liikaa väliä kuin kiirehtiä nousurytmin kanssa.

Sitten olin valmis. Hengitin syvään ja asetin tossun kärjen kiveä vasten. Kuin kone olisi käynnistynyt. Tunnustelevat sormeni löysivät koloja seinästä, tossujen kärjet imeytyivät pieniin kohoumiin ja koloihin, katseeni pyyhki reittiä yläpuolellani jatkuvasti suunnitellen seuraavia liikkeitä. Kaikki muut ajatukset katosivat. Oli vain minä ja lämmin kivi käteni alla.

Jossain reitin puolivälin tietämillä havahduin, pysähdyin ja katsoin ympärilleni. Täällä olin, keskellä pystysuoraa sileää seinää! Ympärillä oli sininen taivas, edessäni kivessä kulki ainoa polkuni eteenpäin ja alapuolella tuhansia metrejä matkaa alas.
Rakastan kiipeämistä ja vuoria, ja tunnen usein suuria ilon purskahduksia matkalla. Mutta suoranaista addrenaliiniryöppyä en ole aiemmin tunnistanut. Minulle kiipeämisestä syntyvä ilo on erilaista; vakaampaa, syvempää ja rauhallisempaa. Mutta nyt, siinä seinällä ollessani, musta lintu lensi ohitseni ja yhtäkkiä veri ryöpsähti suoniini eri tavalla kuin koskaan aiemmin.
Minun oli henkäistävä muutama kerta syvään, niin voimakas tunne oli. Äänessäni oli kyyneliä, riemua, vähän uhmaa ja jotain, mitä en edes itse tunnistanut, kun huusin alla vuoroaan odottavalle Heikille:

– Katso nyt! Voitko uskoa, missä minä olen?! Tämä ei voi olla totta!

Onnistuneen reitin iloa
kuva: Fabrizio

En kuullut Heikin vastausta, niin paljon veri kohisi korvissani. Tunsin sormieni alkavan täristä, ja hetken ajan suuri tunneryöppy muuttui joksikin pelkoa muistuttavaksi. Se velloi sisälläni niin, että maailma tuntui keinuvan, ja kaiversin sormenpääni niin syvälle kiven uurteisiin kuin taisin. Ajatukset kiersivät päätöntä kehää: “Hitto, missä olen. Nyt on tosi kyseessä. Tämä on oikeaa.”

Hetken odottelin sisäisen myrskyn laantumista ja tasasin hengitystäni. Sitten jatkoin matkaa. Ajatukset asettuivat, mutta oloni oli hiukan epävakaa, ja kehoon tärinä jäi vielä hyväksi toviksi. Vapisevin sormin ja tutisevin säärin kiipesin ylöspäin. Alkureitin rentous oli poissa, ja epävarmuus täytti mielen: tuntui vaikealta löytää tarpeeksi luotettavia otteita ja “kokosylihalauksella” yritin imeytyä kiveen kiinni ollakseni turvassa.

Pääsin reitin viimeisen lipan yli, nousin hiukan tutiseville jaloilleni. Hiukan suupielet vapisten hymyilin kurkistaessani lipan yli ja antaessani Heikille luvan nousta. Heikin kiivetessä annoin katseeni kiertää kauniissa Dolomiittien maisemassa ja hengitin rauhassa. Hiljalleen asiat asettuivat kohdilleen, veren kohina vaimeni, ja polvien tutina rauhoittui. Tunsin hetkellisesti maanpinnasta irronneiden siimojeni kiinnittyvän jälleen, ja olin taas kotonani vuorilla, turvassa.

Seuraavilla reiteillä pelko oli poissa. Itseluottamus kasvoi, ja uskalsin yhä rohkeammin etsiä itselleni sopivia reittejä sen sijaan, että orjallisesti yritin muistaa, mihin kohtiin olin nähnyt ensimmäisenä kiipeävän Fabrizion asettavan vakaat raajansa. Niin taitavan oppaamme työskentelyn seuraamisesta tuli nautittavaa katseltavaa. Yritin omaksua siitä mahdollisimman paljon ja ymmärtää, miksi hän valitsi kulloisenkin liikkeen.

Trust me, I know what I’m doing… right? – varmistan Fabriziota
kuva: Heikki

Omaksuimme rennon mutta ripeän rytmin. Fabrizio varmisti aina minut ensimmäisenä ja lähti sitten rakentamaan seuraavaa reittiä, minun jäädessä varmistamaan Heikkiä. Kiipesimme vahvasti. Vain kerran jouduin yrittämään reittiä kahdesti jouduttuani luovuttamaan tiukassa kivikuilussa, ja kerran Heikki pudottautui köyden varaan lepäämään. Emme puhuneet paljon, vain pakolliset ohjeistukset ja viestit sekä iloiset onnittelut reittien lopussa. Kaikki olivat keskittyneitä ja rauhallisia. Kiipeilyn ilo virtasi välillämme kulkevaa köyttä pitkin. Aurinko lämmitti kalliota, ja silloin tällöin tuuli pyyhkäisi hikikarpalot otsalta. Voi sitä onnea!

Reitit muuttuivat vaativammiksi ja kiipeämämme massiivisen kalliopilarin leveys kapeni jatkuvasti. Kuitenkin minulle tuli täysin yllätyksenä, kun yhden reitin jälkeen nousin Fabrizion rinnalle seisomaan, näin hänen iloisen hymynsä ja tajusin, että seinää ei enää ollut.  Huippu oli vain muutaman kivisen askelman päässä. Huikkasin Heikille ilo äänestäni pursuen:
– Se on täällä! Huippu! Se on ihan tuossa!

Nelisenkymmentä metriä alempana Heikki väläytti minulle levän hymyn ja lähti kiipeämään. Tovin kuluttua hän ilmestyi kallioreunan yli, tarttui käteeni ja yhdessä kävelimme viimeiset metrit huipulle.

Jokainen huippu on omalla tavallaan ihmeellinen ja hieno saavutus. Mutta tässä hetkessä oli jotain erityistä. Nyt kahden huipun “mittavalla” Dolomiitti-kokemuksellani saatan sanoa, että tuossa vuoristossa on jotain ainutlaatuista, jonka tiedän saavan minut palaamaan sinne vielä uudelleen ja uudelleen.

Cima d’Ambrizziola huiputus 14.6.2019 noin klo 14
kuva: Fabrizio

Huiputusjuhlan keskellä oivalsin, että kello oli jo paljon. Nyt oli jo selvää, ettemme ehtisi takaisin Cortinaan seitsemäksi pyöriä palauttamaan. Nyt tavoite oli ehtiä riittävän nopeasti sen verran alas, että saisimme soitettua pyörävuokraamoon ja kerrottua viivästyksestä. Fabrizio olikin heti huipulle saavuttuamme alkanut valmistella laskeutumista.

Koko tiimi huipulla

Ensimmäinen laskeutumisosuus oli erityisen jännittävä. Laskeutuisimme köydessä vuoren toiselta puolelta, huipun ja sen vieressä olevan pienemmän huipun väliseen kapeaan satulaan. Satulasta kiivettäisiin pienemmälle huipulle ja matka jatkuisi sen yli edelleen alaspäin.
Laskeutumisreittimme kohdalta vuoren seinä oli negatiivinen (eli yläosa alaosaa ulompana, jolloin seinämää ja laskeutumispaikkaa ei voi nähdä ylhäältä).
En tiedä, miten muut asian kokevat, mutta ainakin minun kohdallani ensimmäisenä laskeutumaan lähteminen on aika jännittävää, kuin sukellus tuntemattomaan. Toisena tullessa, vaikka reittiä ei tietäisikään, osaa jo tähdätä suurinpiirtein samoille seuduille kuin minne toinen on päätynyt. Lieneekö johtunut samansuuntaisista ajatuksista vai muusta, mutta ensimmäisenä alas lähtevällä Heikillä oli sen verran vakava ilme, että luulen häntä jännittäneen yhtä paljon kuin minua. Pienen haparoinnin jälkeen hän kuitenkin pääsi turvallisesti satulaan.
Oma laskeutumiseni meni melkein loppuun asti hyvin, mutta aivan viimeisillä metreillä köysi heilahti odottamattomasti vasemmalle ja sinkautti minut kylki edellä seinää vasten. Törmäyksen jälkeen sain tilanteen hallintaan, mutta ilman Heikin satulasta minua tarkkailevia silmiä olisi tasanteelle törmäyksessä pudonnut kiipeilytossuni jäänyt huomaamatta.

Minä laskeutumassa huipulta
kuva: Heikki

Ensimmäisen laskeutumisen jälkeen rutiini löytyi jälleen nopeasti. Seuraavat puolisentoista tuntia laskeuduimme 40 metriä pitkien köysien avulla köydenmitta kerrallaan. Lunta oli reitillä paljon, ja laskeutumiset olivat paikoitellen sen verran haastavia, että vaativat täydellisen keskittymisemme.

Aurinko oli kaartanut vuorijonon länsipuolelle, eli ilta lähestyi. Monen tunnin keskittymisen jälkeen sain taas huomata, kuinka tärkeää on toimia tiiminä, sillä väsymys saa tarkimmankin herpaantumaan. Kerran köyden toinen pää juuttui matkalle siten, että Fabrizio joutui kiipeämään parisenkymmentä metriä takaisin ylös saadakseen sen irti. Kerran huomasin Fabrizion kiinnittävän laskeutumista varmistavan karabiinin väärin, vain yhteen köyteen kahden sijaan. Tässä tuli ehkä päivän tärkein oppi: kukaan ei ole erehtymätön. On tärkeää, että kaikki ottavat vastuuta ryhmästä ja uskaltavat kysyä ja tarkistaa myös oppaan tekemistä.

Minä laskeutumassa,
kuva: Heikki

Kello oli noin kahdeksan illalla, kun saavuimme lopulta Rifugio Croda da Lagon pihaan. Pihalla seisoi kaksi miestä, jotka tähyilivät kohti huippua, jolla olimme muutamia tunteja aiemmin seisoneet. Toinen miehistä kysyi:
– Olitteko tuolla?

Kun kerroin meidän olleen, miehet onnittelivat ja kertoivat seuranneensa etenemistämme. Tuntui yhtä aikaa pikkuisen ylpeältä ja jopa hiukan nololta. Kuin kiipeilykokemus olisi niin henkilökohtainen, että tuntui oudolta, että joku oli katsellut meitä. Samalla kuitenkin, kun katsoin kaukana yläpuolellamme kohoavaa huippua, tunsin ylpeyden tiimimme onnistumisesta puristavan rintaani niin, että melkein hengästytti.

Sitten olikin edessä minulle päivän kamala osuus, nimittäin vuorenrinnetien laskeutuminen sähköpyörillä. Kuten sanottua, nopeasti liikkuvien ajoneuvojen käsittely – varsinkin epävakaassa maastossa ja jyrkässä, kilometrien mittaisessa alamäessä – on minulle vierasta ja jopa pelottavaa. Niinpä kun miehet sujahtivat matkaan töyssyistä rinnepolkua riemusta kiljahdellen, minä seurasin perässä vauhtia, joka saa etanat siirtymään ohituskaistalle. Kroppa kankeana ja hammasta purren koetin seisoa polkimilla ja viedä pyllyä kauas taakse säilyttääkseni oikean painopisteen ja hyvän ajoasennon.

Renkaat luistivat ja lipsahtelivat. Suustani pääsi pieniä älähdyksiä ja kiukkuisesti pyyhin hihalla silmäkulmiani: liekö kyseessä ollut tuulen iskemä vai joku muu vesi silmissä – tosin joku voisi argumentoida, ettei tuossa vauhdissa tuuli kyllä vaikuta mihinkään.
Pyörän jarrut ulisivat, kun hitaasti hivuttauduin rinnettä alas. Miehet suhahtelivat ohitseni ja pysähtyivät aina välillä odottamaan minua. Minut niin hyvin tunteva Heikki pysytteli suurimman osan ajasta läheisyydessäni, mutta antoi minulle tilaa ähertää. Hän tietää, että tuollaisissa tilanteissa haluan selvitä itse, mutta hänen läheisyytensä rohkaisee ja antaa voimaa jatkaa.

Fabriziolla sen sijaan kesti tovi oivaltaa, etten ollut vitsaillut, kun varoitin etukäteen, että alastulo olisi minulle kammottavaa. Polun varressa minua odottava oppaamme taisi vasta nyt oivaltaa, että olin oikeasti ulkona mukavuusalueeltani. Toki mies oli tottunut siihen, etten ole arimmasta päästä, joten hänen äänessään oli aitoa hämmästystä, kun hän kysyi ohittaessani hänet:
– Sinua taitaa oikeasti pelottaa?

Hetkeä myöhemmin tie vaihtui tasaisemmaksi. Töyssyt jäivät taakse, mutta rinne oli todella jyrkkä ja tie kiemurteli serpentiininä. Miehet syöksähtelivät ohitseni jopa 50 kilometrin tuntivauhdilla. Minä taas hammasta purren ja jarrut punaisena vonkuen rullasin rinnettä alas jupattaen raivoissani itselleni.

Eräässä mutkassa Fabrizio seisoi rennosti pyörään nojaten (hän oli varmaan odottanut minua jo hyvän tovin) ja huuteli virnistäen:
– You are having fun!
Tunnelmiani kuvasti täydellisesti vastaukseni (pahoittelut kielenkäytöstä), joka jäi hetkeksi kajahtelemaan vuorenseinämistä:
– Fuck this shiiiiitttt!

Selvisin siitäkin. Kaaduin kahdesti jyrkissä mutkissa, kun en saanut vauhtia pysymään tarpeeksi alhaalla ja ajolinjavalinta meni vikaan. Luisuin kyljelläni pitkin asfalttia, kolhin kyynärpääni ja sain satulan ja ohjaustangon vinkkeliin, mutta hammasta purren pääsin kuin pääsinkin alas.

Kello oli kymmenen illalla ja kylä pimentynyt, kun pääsimme alas. Hikinen ja uupunut, mutta onnistumisesta hilpeä seurueemme kokoontui ainoaan vielä auki olevaan pizzeriaan naureskelemaan “viiden tunnin päivällemme” ja ahmimaan pizzaa sellaisella vauhdilla, että naapuripöydissä jäätiin lumoutuneena tuijottamaan. Fabrizio totesi heti alkuun virhearvionsa ja antoi sitten palautteen, jota olemme odottaneet:
– Siitä on todella kauan, kun olen ollut Croda da Lagolla viimeksi, ja muistin lähestymisen ja reitin todella väärin. Ne olivatkin todella paljon pidempiä ja raskaampia, ja 5-tuntinen kiipeilypäivämme päätyikin kestämään kaksitoista tuntia. Reitti oli myös vaikeampi kuin muistin. Mutta selvisitte hienosti!
Olette kokemukseenne nähden taitavia ja varmoja ilmavissa ja vaikeissakin paikoissa. Vahvuutenne ja heikkoutenne ovat todella erilaisia, mutta molemmat olette vahvoja ja kestäviä – ja mikä tärkeintä tarkkaavaisia ja virkeitä loppuun asti. Takana on kaksi pitkää päivää ja edelleen kumpikin näyttää siltä, että voisitte kiivetä vieläkin lisää. Olette molemmat valmiita Matterhornille – nyt vaan toivotaan, että olosuhteet ovat puolellamme!

Lähtölupa on saatu.

Minä halaan Dolomiitteja
kuva: Fabrizio

“STOOOOP! There’s no more rope!” – Täydellinen Cima Grande

Pienen majatalon toisessa kerroksessa sijaitseva huone oli raskailla puusälekaihtimilla pimennetty, ja avatessani silmät kesti hetken ymmärtää, missä olin. Myöhästyneiden lentojen vuoksi olimme saapuneet Cortina d’Ampezzo -vuoristokylään (Italian Dolomiiteille) vasta myöhään edellisenä iltana.

Onnellinen tauolla Cima Grandella


Matkapäivän aamuherätys oli ollut kello 04 yöllä. Iltakymmeneen mennessä olin kahden myöhästelleen lennon, reilun parin tunnin automatkan ja muun matkustamiseen liittyvän perushäslingin jälkeen unen tarpeessa. Kun olimme lopulta saaneet hätistelyä majatalon pitäjät päästämään meidät sisään (majatalon vastaanotto oli sulkeutunut jo tunteja aiemmin) ja raahattua suuret laukkumme huoneeseen, olin kaatunut sänkyyn, vajonnut pehmeän pimeyden hellään syleilyyn ja nukkunut unia näkemättä, kunnes ärhäkkä herätyskello pakotti minut avaamaan tahmeat luomeni.


Vaikka havahduin aamuun tokkuraisena, jo parin sekunnin kuluttua poukkosin pystyyn kuin säikähtänyt eläin. Muutaman hetken päästä kylpyhuoneen peilistä minua tuijotti pörröpäinen olento silmät täynnä jännitystä: tänään oli päivä, jota olin odottanut!
Maaliskuun jääkiipeilyreissusta alkaen olimme kiipeilyparini Heikin kanssa motivoineet itseämme ja toisiamme treenaamaan lähettelemällä toisillemme netistä löytynyttä kuvaa Tre Cime di Lavaredo -vuoriryhmästä (kuva löytyykin ensimmäisenä edellisen Huijataan painovoimaa! – Dolomiitit kutsuvat -tekstini alusta). Tänään pyrkisimme kohti tuon kuuluisan vuoriryhmän korkeinta huippua, Cima Grandea. 

Yleensä olen kuvannut vuoritavoitteidemme haastavuutta kertomalla tavoitellun huipun korkeuden ja ajan, joka kestää päästä laaksosta huipulle. Mutta tällä kertaa suurin haaste ei olisikaan korkeus ja vähähappisen ilman vaikutus suorituskykyyn. Cima Grande kohoaa ”vain” 2999 metrin korkeuteen merenpinnasta. Huipulle ja takaisin päästäisiin (ainakin toivottavasti) alppinistien tyyliin “light and fast” saman päivän aikana.

Mutta haastetta ei päivästä tulisi puuttumaan.

Tämä vuori ei ollut valikoitunut kohteeksi sattumalta. Sen maasto muistuttaa paljolti syyskuun alun tavoitteemme Matterhornin maastoa, joka vaatii teknisempää kiipeämistä kuin yksikään aikaisempi kohteemme. Saavuttaaksemme tarvittavan osaamisen ja varmuuden, olemme treenanneet seinäkiipeily-guru Axel Lindforsin ohjauksessa.
Tänään nähtäisiin, oliko puolen vuoden harjoitusjakso kiipeilyseinillä tuottanut riittävästi tulosta. Kyseessä eivät olleet pelkästään tekniset taidot, vaan myös kestävyys: Vaikka olisimme matalammalla, ja huiputuspäivän vertikaalimetrien määrä olisi pienempi kuin vaelluskiivettävillä vuorilla, tämän tyyppisen kiipeilyn monimuotoisuus rasittaisi tavoilla, joista meillä ei ollut vielä kunnon kokemusta: luvassa oli kalliokiipeilyä kivikoissa ja seinillä, täyttä neliraajatyöskentelyä siis!

Jännittyneissä tunnelmissa nautitun aamupalan jälkeen kolistelimme varusteidemme kanssa aulaan, ja innoissani säntäsin tervehtimään vastaanottotiskiin nojailevaa vuoristo-opastamme Fabriziota. Pörröpäinen, kaitakasvoinen italialaismies on kiivennyt kanssamme sekä Dolomiittien jääseiniä (tarina täällä: Silmänisku jääputouksella – Jääkiipeilemässä Dolomiiteilla) että Alppien korkeimman vuoren Mont Blancin talviolosuhteissa (ja se tarina alkaa tästä: Vuorenvalloitus 2018: Mont Blanc lähestyminen). Vaikka pienen, puheliaan italiaanon organisointikyvyt eivät ehkä aina ole ihan huippuluokkaa, vuorenrinteellä hän on vahva ammattilainen, joka aidosti pyrkii varmistamaan kiipeilijälle hienon kokemuksen (mikä ei aina ole ihan itsestäänselvyys).

Iloisten tervehdysten jälkeen kiipesimme varusteinemme Fabrizion pakettiautoon, joka oli huonosta ennusteesta huolimatta saatu korjattua maaliskuussa tapahtuneen onnettomuuden jälkeen: rinteessä pysäköitynä olleen auton käsijarru oli pettänyt ja auto päätynyt jokeen, – onneksi ihmisiä ei ollut ollut sisällä! Vielä pakollinen Ritter Sport -suklaatankkaus kyläkaupassa (olen kehittänyt niihin vakavahkon addiktion, mutta pidän kiinni säännöstä, että niitä saa syödä vain vuorilla), ja olimme valmiina päivän haasteisiin!

Reitti Greyskullin pääkallolinnaan?

Suden torahampaita muistuttava Tre Cime di Lavaredo –vuoriryhmä kohosi pian tunnistettavana horisontissa. Olin kai jotenkin kuvitellut niiden olevan pienempiä, koska metrimääräinen korkeus olisi alle 3000 metriä. Niin sitä ihmisen ajatus vääristyy, kun pyörittelee vuorien korkeuksia numeroina mielessään: voin vakuuttaa, että kyllä kolmen kilometrin korkuinen vuori on melkoisen vaikuttava näky!

Lähestyimme vuoriryhmää etelästä; Cima Grande seisoi ylväänä aamupilviin kietoutunutta taivasta vasten. Kävellessämme autolta mutaista tietä pienelle vuoristokappelille, jonka pihasta reittimme alkaisi, annoin näiden ainutlaatuisten vuorten kauneuden vyöryä ylitseni kaikkein aistien kautta. Entisen merenpohjan koralleista muodostuneen kiven huokoisuus on kuin luotu kiipeilyyn: ruskean, punaisen ja keltaisen sävyissä leikittelevät kerrokset kutsuivat ujuttamaan sormet ja kiipeilytossujen kärjet kuin niitä varten syntyneisiin halkeamiin ja koloihin, jotka peittävät kiveä kaikkialla. Ilmassa leijui karheapintaisen kiven, matalien varpukasvien ja hiekkaisen mullan kitkerähkö tuoksusinfonia, ja tuuli vihelsi syöksyessään torahammasmaisten vuorten rinteisiin syntyneistä halkeamista ja kuruista.
Huhtikuussa satanut runsas lumi näkyi vielä pieninä tilkkuina matalillakin rinteillä. Fabrizio kertoi, että vaikka vuorten eteläpuoli oli jo suhteellisen hyvässä kiipeilykunnossa, pohjoinen puoli oli vielä lumen vallassa:

– Muutoinkin olemme aikaisessa: tämä on ihan kiipeilykauden ensimmäisiä päiviä eli luultavasti vuorella ei lisäksemme ole kovinkaan montaa ihmistä. Koska ihmiset eivät ole vielä kuluttaneet polkuja, reitti on monesta kohtaa ‘dirty’ (tällä termillä Fabrizio viittasi lumen mukana poluille kasautuneisiin irtokiviin ja siihen, etteivät reitit ole vielä talven jälkeen ehtineet hioutua kiipeilijöiden tossujen ja saappaiden alla).

Vuorikappelin kulmalle asti marssimme turistijonon jatkona, mutta onneksi tieltä ulos astuessamme saimme jatkaa matkaa yksin. Ensimmäinen rinne muistutti hiukan Suomen Lapin kivikkoista maastoa; kenkien alla sinnikkäästi valuvaa isokivistä hiekkaa, jota varpukasvien ja heinien mättäät täplittivät. Pian edessä oli Cima Granden ja viereisen Cima Piccolan välinen rotko, joka oli vielä lumen ja sumun vallassa ja näytti niin pahaenteiseltä, että Heikki nimesi sen reitiksi Castle Grayskulliin (muistat kai He-Manin arkkivihollisen, Skeletorin hurjan pää kallolinnan?).

Tästä sitten ylöspäin


Varsin viattomaksi rotko kuitenkin osoittautui, mutta sitten alkoikin hikinen työ. Jyrkät kivikkoseinät kuljettivat meitä halki eteläisen rinteen ja aina välillä reitille ilmestyi ahdas pystysuora kivikuilu (englanniksi niitä kutsutaankin nimellä ‘chimney’ eli savupiipuiksi), jota kiipesimme ylös painamalla kädet ja jalat vastakkaisille seinille ja etsien niistä halkeamia ja ulkokkeita, joiden avulla ponnistaa ylöspäin.

Tänään kiipesimme kevyillä vaelluskengillä. Sulavasta lumesta ja jäästä liukkaat kalliot saivat minut monta kertaa kaipaamaan kotiin jättämiäni näihin olosuhteisiin sopivia La Sportivan Trango -kiipeilykenkiä. Erityisen tiukassa kivikuilussa muistelin ponnistelun kitkeryyden maku suussani, kuinka olin vielä viime hetkellä ennen lähtöä punninnut Trangoja käsissäni, mutta laskenut ne sitten vaatehuoneen nurkkaan. Erityisesti nuo kapeat kivikuilut olisivat kaivanneet tukevampaa jalkinetta. Lumisuuden vuoksi myös seinäkiipeilytossut oli tällä kertaa jätetty autoon, vaikkakin heti ensimmäisellä rotkolla kohtasimme portugalilaisen mieskaksikon, jotka nilkat lumesta sinertävinä kiipesivät hangessa kumipohjatossuilla.

Kenkäpohdintoja käydessäni oivalsin jotain, mikä saattaa kuulostaa hassulta, mutta ilahdutti minua suuresti: olen kotiutunut kovapohjaisiin kiipeilykenkiin niin, että kaikki muu tuntui väärältä näihin olosuhteisiin. Sitä ei ehkä kokeneempi kiipeilijä muista, mutta alkuun ainakin minun oli haastavaa tottua kiipeilykenkien kovaan runkoon ja aina haaveilin vaelluskenkien joustavasta pohjasta. Nyt tunsin hassua ylpeyttä siitä, että kaipasin juuri kiipeilykengän ominaisuuksia…ihan kuin tuo ajatus jotenkin vahvistaisi ajatusta itsestäni kiipeilijänä.

Heikki seinällä


Muutenkin huomasin suhtautuvani teknisempiin reitteihin eri tavalla kuin aiemmin vuorilla liikkuessani. Axelin komento ja tuntikausien rimpuilu Salmisaaren seinillä on tainnut tuoda oppia kehon käytöstä! Suurimman osan ajasta muistin, että minulla on neljä raajaa, joista kaksi työntää ylöspäin ja kaksi pitää kiinni seinässä. Toinen asia, jonka oivalsin muuttuneen, oli luottamus otteisiin. Pienemmätkin otteet; kuopat ja kohoumat, riittivät sitomaan minut seinään. Jos aiemmin rauhallinen olo oli syntynyt, kun vähintään kaksi raajaa oli vahvasti kiinni, nyt yksikin kunnon ote riitti siihen, että sain tarpeeksi itseluottamusta mennäkseni tiukastakin kohdasta eteenpäin. Voi kuinka palkitsevia pieniä kehitysaskelia!

Parissa kivikuilussa sain ähertää oikein todenteolla. Kapeat, kosteat kiviseinät luistivat kumisten kengänpohjien alla, sormet eivät löytäneet kunnon otteita ja mahduin tuskin liikkumaan kahden kiven välisessä ahtaassa kolossa reppuni kanssa. Pingotin raajojen lihakset tiukoiksi ja naulasin kädet ja jalat vasten kummankin puolen kiviseinää niin lujasti, että pääni sisällä kuvittelin työntäväni kenkäni läpi kalliosta. Sitten purin hampaat yhteen ja hitaasti hilasin itseäni ylös kapeaa kivitunnelia. Housun puntti repesi kivenkulmaan, ja varjoisan kallion koloissa piileksivä jää hyydytti sormet tunnottomiksi. Mutta sentti sentiltä nousin ylöspäin, ja saatan kuvitella, millaisen voitonriemun ylhäällä minua varmistava Fabrizio näki kasvoillani.

Fabrizio kivikuilussa


Voi luoja, kuinka hauskaa se oli! Olin hiestä märkä ja puhkuin innosta ja ponnistuksesta tiukemmissa paikoissa. Jokaisen kiven takana, jokaisen polun mutkassa, kivikuilun yläpäässä aukeni maisema, joka sai hihkumaan onnesta. Enkä tainnut olla ainoa, jonka keho rutisi liitoksissaan täällä olemisen riemua. Saapuessamme erityisen kauniille tasanteelle, jonka alla alkukesän raikas Italia avautui jalkojemme juureen, saatoin nähdä Heikin pyyhkäisevän silmäkulmaansa. Ihanaa!

Etenimme vauhdikkaasti malttamatta edes pysähtyä Fabrizion ehdottaessa taukoa. Osin se varmasti johtui innostuksesta, mutta kiipeilyn rytmikin tuntui hyvältä. Varmistusten ja ankkureiden rakentaminen vei aina juuri sopivasti aikaa, että ehdin kerätä voimia köydenmittaisten reittien välissä, joten uupumaan ei ehtinyt. Vasta noin 20–30 minuuttia ennen Cima Granden huippua, istahdimme lounastauolle vuoren ympäri kiertävän kehäpolun varteen. Koskaan ei ole kuiva patonki maistunut niin hyvältä!

Sitten yhtäkkiä se oli siinä, kuin yllättäen olimme saapuneet perille auringossa kylpevälle Cima Granden huipulle!
Huiputusjuhlinnan jälkeen heittäydyimme toviksi köllimään lämpimille kallioille ja hetken verran maailmassa kaikki oli kohdillaan. Allamme kauniit vehreät laaksot ja lämpimissä väreissä säkenöivät, melkein pehmoisilta näyttävät vuoret, yllämme huikaisevan sininen, tuuleton taivas, jolla muutamat pilvenhahtuvat leijuivat – ja aurinko, kuinka suurena se hehkuikaan yläpuolellamme! Mikä täydellinen palkinto mahtavasta noususta!

Huiputusjuhlissa Cima Grandella Heikki (vas), minä ja Fabrizio


Paluumatkalla realisoitui jälleen uusi ulottuvuus: vaelluskiivetessä paluumatkaan yleensä lasketaan puolet ylösmenoajasta. Mutta tällä kertaa nopeaa reittiä takaisin ei olisi. Toki osa köysireiteistä laskeuduttiin vauhdikkaasti rinnettä alas, joko itse varmistaen tai Fabrizion varmistamana. Mutta tuolloinkin laskeutumisiin valmistautuminen ankkureiden rakentamisineen otti paljon aikaa. Ja lopulta varsin suuri osa paluumatkasta oli kuitenkin tarkkaa ja vakaajalkaisuutta vaativaa kiipeämistä alaspäin. Kun takana oli jo vauhdikas nousurutistus, sai olla entistä tarkempi siitä, mihin jalkansa asetti, vaikka oloni ei ollutkaan väsynyt.

Nimet vieraskirjaan, kuten hyviin tapoihin kuuluu!


Olen toki laskeutunut köydellä ennenkin. Mutta taas ympäristö nosti haastavuustasoa merkittävästi. Kukin laskeutuminen oli noin 40 metriä pitkä. Köysilaskeutumisessa kiipeilijä ensin ikäänkuin “istuu” köyden varaan ja tämän jälkeen liikkuu takaperin alaspäin kävellen tai hyppien. Köysilaskeutumisessa pystysuorassa kulkeva seinä muodostaa alustan, jota vasten kiipeilijä asettaa jalkansa laskeutuessaan, ja uudella seinällä ei koskaan voi olla täysin varma, mitä seuraavan kalliohyllyn alla odottaa. Silloin kun laskeutuu itseään varmistaen, myös vauhdin määrittäminen tapahtuu omatoimisesti. Näin laskeutuminen on helpompi pitää hallittuna.
Mutta välillä toimimme niin, että Fabrizio varmisti laskeutumisen ylhäältä käsin, syötti köyttä tasaista vauhtia, ja meidän tehtävänä oli vain pysytellä liikkeessä mukana. Kuulostaa helpommalta kuin se lopulta on, varsinkin kun etenet selkä edellä tietämättä tarkalleen, mitä edessä on. Muutaman kerran kävi niin, että kallioseinä muuttui olennaisesti tai köysi keinautti minut ennakoimattomasti odottamattomaan suuntaan. Silloin en keinahtanutkaan vasten kalliota tyylikkäästi, vaan jysähdin seinää vasten kylki edellä tai lipsahdin odottamattomaan kuoppaan pystysuorassa seinässä. Tasapainon järkkymisen myötä kehonhallintani kärsi ja samaan aikaan tapahtuneesta tietämätön opas laski lisää köyttä kymmenien metrien päässä yläpuolellani. Usein vielä negatiivinen seinämä (eli seinämän yläosa on ulompana ja laskeutumiskohta jää näin näkymättömiin kivisen “lipan alle”), blokkaa tehokkaasti äänet, joten huutaminen on turhaa ja omalle vastuulle jää tilanteen korjaaminen vauhdissa.
Lopputuloksena tuollaisesta tilanteesta voi olla hiukan hallitsematon laskeutuminen – ja tietenkin mustelmia. Pian kuitenkin opin seuraamaan rennosti köyden suuntaa vastustelematta ja sain huomata, että tässäkin harjoitus tekee – jos ei nyt vielä mestaria – niin ainakin paremmaksi!

Tavoitteemme oli laskeutua uutta reittiä alas. Tällöin ensimmäisenä laskeutuvan tulisi aina löytää seuraavat kiinteät ankkuripaikat kalliosta. Mutta valitettavasti vuorotellen laskeutuessamme, Heikki ja minä emme ehkä olleet ihan harjaantuneimpia mahdollisia bongaamaan ankkuripaikkoja. Siksi useampaan otteeseen tulimme huomaamattamme laskeutuneeksi aivan köyden loppuun asti. Varma liukumavaran loppumisen merkki oli italialaisella aksentilla yläpuolelta karjuttu:

– Jaaaaniiiinaaaaa! STOOOOP! There’s no more rope!


Siinä sitten, riippumatta millaisessa kohdassa oli, sai pontevasti koettaa etsiä seuraavaa ankkuria, jotta matka voisi jatkua. Varsin usein saimme huomata liukuneemme liian alas ja että ankkurin saavuttaminen edellytti takaisin ylöspäin kiipeämistä. Harjoiteltavaa tälläkin sektorilla siis on, mutta olimme energisiä ja hyväntuulisia, eikä pieni lisäjumppa haitannut menoa.

Lopulta kolmisen tuntia huipulta lähdön jälkeen astelin vuoristokappelin pihaan ilta-auringon säteiden pyyhkiessä hiekkatietä, vain kohdatakseni odottamattoman ja häikäisevän näyn: pölyistä vuoristotietä kohti kappelia käveli kuvankaunis japanilaisnainen. Hänen eebenpuun mustat hiuksensa hulmusivat kevyessä tuulessa ja syliin koottu puhtaanvalkoisen hääpuvun laahus säkenöi ilta-auringossa. Naisen takana käveli valkoisessa juhlapaidassaan ja mustassa smokissaan tuleva tai tuore aviomies, jonka hymy säkenöi kilpaa auringon kanssa. En voinut olla huudahtamatta:

– Voi kun näytätte hienoilta! Paljon onnea ja rakkautta teille! Saisinko ottaa teistä kuvan?

Naisen vakava ilme ei muuttunut ja hänen kirkon torniin kiinnittynyt katseensa ei väistynyt kohteestaan. Huomasin hänen hiukan ontuvan korkeissa valkoisissa satiinikoroissaan. Kohtalotoveri väärillä jalkineilla vuorelle saapuneelle siis!
Sulhanen hymyili ilahtuneesti. Ilmeisesti tilanne oli kohtuullisen tiukka, sillä parin mukana kulkeva valokuvaaja murahti, ehkäpä hiukan tarkoittamaansa tiukemmalla äänellä:

Vuoripolun morsian


– Kunhan se ei tarkoita, että meidän pitää pysähtyä. Meillä on vielä pitkä matka.


Varovaisesti nappasin pikaisen kuvan ryhmästä uskaltamatta jäädä zoomailemaan, ja naisen ohi kulkiessani koetin rohkaista:
– You look beautiful!

Nainen hymyili, mutta ei kääntänyt katsetta tavoitteestaan, ja puristi pukunsa helmoja tiukasti syliinsä. Käännyin vielä katsomaan hänen jälkeensä ja toivoin, että veristen kantapäiden ja musertuneiden varpaiden hinnalla hankittu hääkuva tuottaisi juuri niitä toivottuja muistoja ja tunteita.
Vilkaisin mutaisia, kolhiintuneita kenkiäni ja hymyilin onnellisena. Trangot olivat ehkä jääneet kotiin, mutta minun muistoni täältä olisivat täydellisiä!

Paluumatkalla Fabrizio antoi Heikille ja minulle palautetta päivästä ja suorituksestamme:
– Olimme todella nopeita! Minulla on ollut ryhmiä, joilla on kulunut kaksinkertainen aika siihen, mitä me käytimme. Nopeus itsessään ei ole tavoite, mutta se kertoo siitä, että olette hyvässä kunnossa ja varmaliikkeisiä. Se on hyvä asia ajatellen Matterhornia!

Kasvojani peittävän pölykerroksen alla punastuin mielihyvästä, ja tunsin itsevarmuuteni nousevan kohisten kohti Matterhornin huipppua. Kehujen lisäksi oppaalla oli myös muuta kerrottavaa:

– Valitettavasti emme voi mennä Monte Cristallolle huomenna. Siellä on vaarallista: lunta on vielä liikaa ja siksi kuumuus tekee reitistä arvaamattoman.
Mutta meillä on useita vaihtoehtoja. Nyt kun näin teidän kiipeävän tänään, tuli mieleeni eräs paikka, jossa en ole ollut pitkään aikaan. Uskoisin teidän pitävän siitä ja haastettakin siinä on. Sitä kiivetään harvemmin, koska lähestyminen on todella pitkä, mutta se olisi juuri sopivasti Cima Grandea haastavampi. Mutta haluatteko kokeilla vaikeampaa?

Vastaus tuli kuin yhdestä suusta:
– Kyllä! Me haluamme oppia lisää!

Fabrizio virnisti ilahtuneesti. Mihinköhän olimme juuri lupautuneet?

Lepotauko Cima Granden huipulla (2999 m), kuvassa Heikki (vas) ja Fabrizio

Page 1 of 3

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén