Category: seikkailublogi

Suomesta Kirgisiaan – matka Peak Leninille alkaa

PÄIVÄ 1: HELSINKI – ISTANBUL – OSH

Vasta istahtaessani Pegasus-lentoyhtiön nahkeaan penkkiin saatoin uskoa, että olimme ehtineet. Matka Suomesta Kirgisiaan oli alkanut vauhdikkaasti, sillä ensimmäinen lentomme Turkkiin oli yli tunnin myöhässä. Istanbulissa oli ollut luvassa entuudestaankin napakka siirtymä pienemmälle kentälle, josta lentomme Kirgisian Osh-kaupunkiin lähtisi. Aikaa siirtymään – valtavien laukkujen noutoon matkatavarahihnalta, maahantuloprosessiin ja 70 kilometrin ajomatkaan halki ruuhkaisen kaupungin sekä uuteen matkatavara- ja check-in -sählinkiin – oli yhteensä vajaat nelisen tuntia. Nyt myöhästyneen koneen ansiosta siirtymäaika oli kutistunut kolmeen tuntiin, mikä parhaimmillaankin edellyttäisi kaiken täydellistä onnistumista – se taas Turkin kaltaisessa maassa ei ole “oletusasetus”.

Onneksi kiipeilyparini oli keksinyt konstin prosessien nopeuttamiseen: astuessamme ulos Istanbul-koneesta, lentokentän VIP-palvelun tummaan pukuun pukeutunut herra seisoi odottamassa meitä muodollisen nimikyltin kanssa. Jos tämä mies oli tottunut hieman erilaiselta näyttäviin asiakkaisiin, ei hänen ilmeensä paljastanut mitään, kun lastauduimme kiipeilyreput ja ylävuorikengät kolisten lentokenttäajoneuvoon, jolla meidät kyydätettiin halki valtavan lentokentän ja ohi massiivisten maahantuloselvitysjonojen. Ystävällisesti mutta päättäväisesti kieltäydyimme tarjouksesta jäädä taxfree-shoppailemaan (shoppailu-assistenttina toimiminen olisi kuulunut palvelun hintaan). Uskomattomassa alle puolen tunnin ajassa olimme ulkona kentältä, ja katselimme vastassa olleen auton tummennettujen lasien läpi Istanbulin autovilinää!

Jouduimme palaamaan tavallisten ihmisten maailmaan oli heti toisen kentän ovella, minne VIP-palvelu päättyi. Mutta huolimatta nyt edessä olevasta matkatavara- ja jonotussähläyksestä, ehdimme jopa käydä vessassa ja juoda nopeat kahvikupillliset pienen ja nuhjuisen paikalliskentän vilinässä ennen koneen lastauskutsua.

Me “länkkärit” matkustamme Oshiin tasan yhdestä syystä. Nyt koneeseen astelevien harvalukuisten kirgisiankielen taidottomien asut ja reput kielivätkin siitä, että vuorille oltiin matkalla. Kulttuuri- ja kielierot ylittävä naurunpyrskähdys saatiin kuitenkin synnytettyä islaminuskoisten perinneasuihin pukeutuneiden kanssamatkustajiemme keskuudessa, kun lentoemäntä asteli luoksemme ja kertoi Heikin tilanneen minulle yllätyksen lennolle. Matkan alkamisen kunniaksi tilattu leivos nimittäin paljastui 10 hengen täytekakuksi, joka nostettiin eteemme juhlallisesti ja kahden haarukan kera!

– Tuleepahan tankattua, virnistelimme, kun haarukat tanassa sukelsimme suklaamoussevuoren kimppuun.

PÄIVÄ 2: OSH, KIRGISIA

Kello lähestyi aamuviittä, kun kone laskeutui Oshin pienelle kentälle. Maahantulo itsessään oli melkoinen kokemus, sillä matkatavaroiden läpivalaisulaitteita oli vain yksi, tullivirkailijoilla tuntui olevan loputtoman pitkä protokolla ja ehtymätön leimasinvarasto – eivätkä paikalliset ole käyneet suomalaisten “jokainen reilusti omalla vuorollaan” -jonotuskurssia.

Lopulta kuitenkin istuimme tupakan- ja hienhajuisen taksin takapenkillä vieläkään käsittämättä, miten neljä suurta varustesäkkiämme, reppumme ja vielä kolme ihmistä olivat mahtuneet niin pieneen autoon. Aamuöinen Osh vaikutti autonikkunan läpi hyvin samankaltaiselta kuin monet syrjäiset kehitysvaiheen alussa olevat kaupungit: huonokuntoisia matalia betonitaloja joukossaan mahtipontista, menneestä muistuttavaa neuvostoarkkitehtuuria. Tuossa syrjäisen maailmankolkan kaupungissa asuu reilut 300 000 asukasta, ja pinta-alallisesti se on valtavan suuri. Kerrosten puuttuessa se vaikuttaa loputtomalta hökkelimereltä. Silmiinpistävää aamunyön sinisessä valossakin oli siisteys: vaikka rakennukset olivat huonokuntoisia ja maa halkeilleen asfaltin, kivien ja hiekan sekoitusta, roskia ei näkynyt missään ja kiveykset oli huolellisesti lakaistu.

Vuoren kylkeen kaivettu Sulaiman-Too-museossa esiteltiin alueen vuorikansan historiaa

Saman päivän iltapäivänä olimme jo kiertäneet kaupungin aika lailla ainoan nähtävyyden, Sulaiman-Too -vuorimuseon, ja havainneet, ettei englanninkielellä kaupungissa tehnyt oikeastaan mitään. Minua huolettivat hiukan lukuisat tarinat, joissa kiipeilijät sairastuvat jo ennen vuorelle pääsyä, ja tavasin ruokalistojen kyrillisiä kirjaimia yrittäen löytää syötävää, jonka bakteerikannan alueeseen vielä tottumaton vatsani kestäisi. Mutta venäjän- tai kirgisiankieltä taitamattomalle ruoan tilaaminen oli puhdasta bingoa.

Lämpötila pyöri reilusti yli kolmessakymmenessä asteessa, kun läpsyttelimme pitkin pölyisiä kujia tavoitteena saada kehoa ja mieltä asettumaan oikeaan ilmanalaan. Vuosien saatossa meille on kehittynyt tapa saapua lähtöpisteeseen päivää tai paria ennen muuta ryhmää. Se mahdollistaa alueeseen tutustumisen ja rauhallisen siirtymän lähtöhässäköistä vuoritunnelmiin. Niin nytkin, ja vaikka vuoret jo siinsivät houkuttelevina taivaanrannassa, otin ilolla vastaan mahdollisuuden purkaa univelkoja, ja kello ei tainnut olla juurikaan yli kahdeksaa, kun kaaduimme sänkyyn.

Jooga jurtassa poisti lentojäykkyyden kropasta

PÄIVÄ 3: KIIPEILYRYHMÄ KOKOONTUU, OSH

Seuraavana iltapäivänä läpsyttelimme kohti hotellia lounaan metsätysreissultamme, kun jo kaukaa näimme poikkeukselliset vastaantuntijat. Pitkä ja laiha punatukkainen mies ei olisi voinut olla enempää britin näköinen. Hänen vieressään tallusteli lähes yhtä pitkä mutta hiukan rotevampi tummatukkainen mies ja reunimmaisena muita selvästi lyhyempi mies, jonka hiuspörrön valloittaneesta harmaasta väristä huolimatta saattoi selvästi aavistaa latinoksi. Viimeistään vaatteista tiesimme miesten olevan samoilla asioilla kuin mekin ja heidän saapuessaan puhe-etäisyyden päähän Heikki huikkasi tervehdyksen ja sai vahvistuksen, että olimme arvanneet oikein: kiipeilyryhmämme muut jäsenet olivat saapuneet!

Äänestä ja puhetavasta tunnistin punatukkaisen toiseksi oppaaksemme Mikeksi. Kolmekymppinen Skotlannissa asuva tekninen kiipeilijä tervehti juuri samalla tavalla kuin puhelimessa: puhuen ikään kuin hampaiden takaa, yläleukaa liikuttamatta. Kun tuon artikulaatiottoman puhetavan yhdistää vahvaan aksenttiin, on siinä muutamaksi päiväksi pohjoisen tytölle treenattavaa, jotta saa lauseet sujuvasti kiinni!

Tumman miehen tervehdyksestä sain vielä vähemmän selvää, niin paksua oli Alanin pohjoisen Englannin lausunta, – melkoinen murrekurssi olisi siis luvassa! Kolmas mies sen sijaan vastasi tervehdykseen hassun tutulla tavalla – italialais-argentiinalainen Pablo muistutti Alppien luotto-opastamme Fabriziota sekä kiharaisen hiuspörrön ja rennon mutta lattarimiehille tyypillisellä tavalla virittyneen olemuksen osalta. Johtuikohan tuosta yhteneväisyydestä tai jostain muusta, tunsin oloni hänen seurassaan välittömästi kotoisaksi. Ryhmän viimeinen jäsen, Kevin, oli myöhästynyt jatkolennoltaan ja liittyisi seuraan vasta myöhemmin Peak Lenin perusleirissä.

Myöhemmin kokoonnuimme oppaiden briiffaukseen majapaikkamme aulaan. Tutkimme reittiä kartoista samalla, kun Mike ja Pablo kuvasivat edessä olevaa haastetta ja strategiaamme:

– Peak Leninin huiputusprosentti on alhainen: vain 25 % yrittäneistä pääsee huipulle. Vuori ei ole kovinkaan tekninen mutta olosuhteet ovat sitäkin haastavammat: lämpötilat seilaavat ääripäästä toiseen ja siirtymät ovat massiivisen pitkiä. Usein Peak Lenin uuvuttaa ja sairastuttaa kiipeilijät jo ennen oikeasti korkealle pääsemistä. Siksi panostamme hyvään akklimatisaatioon: paraskaan sääikkuna ei auta huiputuksessa, jos ette ole terveitä ja kunnolla akklimatisoituneita.

Pablon sanat huojensivat mieltäni. Akklimatisaatioprosessi tuppaa olemaan minulle pitkä mutta takkuinen, ja aivan liian usein olen ollut tilanteessa, jossa huiputushetken koittaessa olen kaikkea muuta kuin valmis. Kaikista niistä kerroista, jolloin olen sairaana tai huonovointisena huiputtamaan lähtenyt, vain murto-osa on päättynyt onnistumiseen.

Briiffin jälkeen vuorossa oli varustetarkistus, jonka aikana Pablo kävi kiipeilyvarusteemme yksityiskohtaisesti läpi ja varmisti, että kaikki ehdottoman tärkeä oli mukana.

– En voi tarpeeksi korostaa, kuinka pitkiä ja raskaita siirtymät ovat. Älkää ottako mitään ylimääräistä mukaan, mies painotti samalla, kun ruskeat silmät haravoivat varustepinoani hyväksyvästi.

Varusteläjä oppaan kuittausta odottamassa

Tarkistuksen jälkeen varusteet pakattiin lähtövalmiiksi ja ensimmäinen hotellille jäävä tavarakätkö survottiin päiväreppuuni, jolla ei olisi vuorella käyttöä. Paluuta odottamaan jäivät kaupunkivaatteiden lisäksi pisara luksusta: uusi hammasharja ja lempishampootani matkapullossa. Viikot vuorella nostaisivat noiden arkisten asioiden arvon pilviin!

Yhteisellä päivällisellä hotellin jurtassa nautimme kirgisialaisia perinneruokia ja vaihdoimme tarinoita tutustuen toisiimme. Ryhmä tuntui todella mukavalta, ja yhteinen tavoite sai meidät nopeasti kotiutumaan toistemme seuraan. Kumpikaan oppaista ei ollut aiemmin kiivennyt Leninillä, mutta kokemusta heillä oli senkin edestä. Mike tuntui pursuavan teknistä osaamista, kun taas Pablo oli yli 20 vuorivuoden ja 33 Acongacua-huiputuksen koulima. Sydäntä lämmittävää oli kokeneen vuorioppaan silmistä loistava poikamainen innostus, kun hän julisti:

– Olen odottanut 25 vuotta, että pääsisin Peak Leninille!

Pidin suuresti myös vähäpuheisemmasta Alanista, jonka tarinoissa vilisi uskomattomia seikkailuja Mongolian erämaasta Amazonin viidakoihin. Tämän kaverin kanssa ei todella menisi sormi suuhun!

– Toivottavasti Kevin on yhtä kiva kuin nämä muut – kun homma menee tiukaksi, on tärkeää, että porukka toimii hyvin yhteen, pähkäilin illalla huoneessamme.

Tunnelma oli selvästi sähköistynyt. Laukut odottivat valmiina nurkassa, herätyskello oli viritetty aamua varten. Vaikka vielä olisi ollut mahdollisuus nukkua reilut unet, lähtökuume piti minua otteessaan vielä pitkään valojen sammumisen jälkeen.

Huomenna näkisin Peak Leninin ensimmäistä kertaa!

Ensimmäinen päivällinen – kiipeilytiimi vasemmalta oikealle: Pablo, Mike, Heikki ja Alan, kuvasta puuttuva Kevin oli myöhästynyt lentokoneesta ja liittyi seurueeseen basecampissa

Harjoituskauden alku lähestyy – uusia eväitä, uusia oppeja

Se tuntuu valtavana voimana vatsassa, paineena rintakehällä ja pienenä puristuksena ohimoilla. Tarve tehdä. Kun sen kutsuun vastaa, keho palkitsee soluihin purskahtavalla energialla, mieli tyhjentymällä ja nöyrtymällä kuin seisoisin keskellä yötä Kaukasuksen vuoriston tähtitaivaan alla.

Minä Matterhornin seinällä, Lion Ridge Routella, 2020, kuva: Fabrizio Della Rossa

Urheilu on fyysisen hyvinvointini perusta ja mieleni paineventtiili. Kaksi päivää urheilematta, ja levottomuus alkaa lipua mieleeni kuin usva nevan ylle. Kolmantena päivänä lauseisiini alkaa hiipiä kärkkäyttä, unen laatu laskea ja vatsantoimintani muuttua. Syntymälahjaksi saatu liian suora selkäranka jäykistyy ja yläselkä alkaa kipuilla.

Satunnaisesti nautin koko päiväksi kotisohvalle pitsalaatikon alle piiloutumisesta tai seitinohuiden ranskalaisten päiväkännien värjäämistä viikonlopuista hunningolla jossain ihanassa Euroopan kaupungissa. Mutta mieleni lepää liikkeessä ja kehoni rakastaa, kun sitä käytetään. Se on hyvä ja huono; minun ei ole vaikea sitoutua treenaamiseen ja rutiineihin, mutta akilleen kantapääni on, että minun on välillä haastavaa tunnistaa ja tunnustaa tarvitsevani lepoa. Ja kun lepään, kehoni ja mieleni alkavat nopeasti pyytää toimintaa.

Kalliokiipeilytreeniä Vantaalla 2020

Arvoisin olevani kohtuullisen hyvässä kunnossa. Matterhornilta paluun jälkeinen harjoitustauko ei tarkoita, etten olisi treenannut. Nelisen kertaa viikossa olen tehnyt ylläpitävää harjoittelua‚ sellaista tavallista juoksua, punttitreeniä ja joogaa. Alkusyksyn pidin taukoa kiipeilystä ja pyöräilykin jäi vähemmälle, sillä kaularangasta löytyneet kaksi välilevynpullistumaa piti saada aisoihin. Marraskuussa sain fysioterapeutilta luvan taas varovasti palata seinälle – ja voi sitä riemua!

Kiipeilykauden päätös on aina minulle vähän ahdistava. Lepo ja tauko treenistä ovat kyllä tervetulleita. Mutta samaan aikaan seuraaviin tavoitteisiin tuntuu olevan niin loputtoman pitkä aika.

– Elämä ei saa tapahtua vain vuorilla, muistuttaa kiipeilyparini.

Käytinkin tuon pohtimiseen hyvän tovin. Mutta ehkäpä minulle kyse on enemmän siitä, että haluan rakkaiden asioiden olevan läsnä silloinkin, kun nautin muusta elämästä. Jos joku off-season-ajalla uppoutuu toisenlaiseen arkeen ja palaa ajatuksissaan vuorille kalenterin näyttäessä treenikauden alun lähestyvän, minulle vuoret ovat aina läsnä: Instagramissa henkeäsalpaavien maisemakuvien ihastelu ja uusien suunnitelmien laatiminen on ihanaa – ja se saa minut iloitsemaan muistoistani ja toisaalta läsnäolevammaksi myös tässä hetkessä. Systemaattinen treeni tuo vuoret mukaan myös kausien välissä, ja se antaa arjelle ihanan värin, kuin auringonnousun hempeän pastellisuudelman.

Kestävyyttä etsimässä Malminkartanon rapuissa

On ollut hassua huomata, että tavallaan olen hiukan vaisu puhumaan vuorista. Blogissa ja somessa niistä intoilen ja olen persoonana puhelias tyyppi, mutta kun joku kysyy minulta kiipeilysuunnitelmistani, helposti hämmennyn ja huomaan yrittäväni typistää vastaukseni mahdollisimman suppeaksi. Jälkikäteen monesti harmittaa, sillä minulle ei ole montaakaan mieluisampaa puheenaihetta kuin kiipeily ja vuoret. En kai vaan halua olla se tyyppi, joka yleisön pyynnöistä huolimatta tuntitolkulla paasaa omista kiinnostuksen kohteistaan.

Miten minä nyt tähän aiheeseen eksyin? Oli minulla oikeaa asiaakin, eli palataan siihen tekemiseen:

Syksyn aikana olen lueskellut Steve Housen ja Scott Johnstonin “Training for the New Alpinism – A manual for the climber as athlete” -teosta ja oppinut yhtä ja toista harjoittelusta. Tankatessani solubiologiasta ja treenin kemiallisista vaikutuksista, löysin itsestäni taas yläkoululaisen, joka laskee, montako sivua koealuetta on jäljellä, että opiskelun voi katsoa suoritetuksi.

Mutta juuri sopivasti tässä vuoden vaihteen lähestyessä, olen päässyt osioon, jossa opastetaan harjoitusohjelman rakentamisessa omaan tavoitteeseen sopivaksi. Taas minulla on haasteita lukemisen kanssa – mutta nyt toisenlaisia: en millään malttaisi istua lukemassa, kun parin sivun välein tekisi mieli sännätä salille tai lenkkipolulle kokeilemaan uusia juttuja.

Oman harjoittelun ohjaamisen oppiminen on alkanut sujahtaa käytäntöönkin ihan huomaamatta. Ensin aloin pitää harjoitus-logia eli ihan yksinkertaisesti kirjoitan puhelimen muistiinpanoihin jokaisen treenin jälkeen, mitä tein ja arvioin asteikolla A–F, miltä se tuntui (A= mahtavaa, olen supersankari, F= skipattu, suunniteltu treeni). Se on auttanut oman palautumisen seuraamisessa. Kun kaksi tai useampi peräkkäinen treeni menee osastoille C (=ok, mutta ei tunnu hyvältä) tai D (=alentunut suoritus tai keskeytys), tietää, ettei keho ole palautunut. Yksinkertaista, mutta sillä on ihan valtava vaikutus!

Toinen muutos on, että valmiiden punttisaliharjoitusohjelmien sijaan olen vähän huomaamattani alkanut laatia omia. Se alkoi ensin vaihtoehtoisten liikkeiden kokeilusta, mutta on edennyt siihen, että olen laatinut kokonaan omia ohjelmia. Käytän pohjana ammattilaisten ohjelmia määrittäessäni esimerkiksi eri lihasryhmille tehtävien liikkeiden osuudet, mutta määritän liikkeet itse. Takana alkaa olla jo sen verran treenivuosia, että tiedän, mikä minulle sopii ja mitkä asiat sopivat yhteen harjoittelussani.

Vielä yksi tärkeä, helposti itsestäänselvyydeltä tuntuva, mutta minulle käytäntöön vaikeasti vietävä Training for the New Alpinism -kirjan oppi on, että huippukunto kestää kerrallaan vain maksimissaan muutamia viikkoja. On siis epärealistinen tavoite kuvitella, että olisin jatkuvasti parhaimmillani.

Kun vuosi kohta vaihtuu, on kesään ja Eiger-suunnitelmaan puolisen vuotta, Ushbaan noin yhdeksän kuukautta. Viimeksi Matterhornin jälkeen Fabrizio (vakio-oppaamme Alpeilla) antoi palautetta, että räjähtävää voimaa tarvitaan lisää tekniseen kiipeilyyn. Lisäksi Eiger vaatii myös kiipeilyteknistä kehittymistä. Ja tietenkin kestävyyttä pitää taas alkaa takoa lihaksiin siten, että kunnon huippupiikit osuvat oikeisiin hetkiin.

Ihanaa Training for the New Alpinism -kirjan opeissa on systemaattisuuden ja suunnitelmallisuuden korostus. Tulokset eivät tule sattumalta ja improvisoiden, vaan taustalla pitää olla suunnitelma. Vapautta tekemiseen tuo vaatimus suunnitelman joustavuudelle, koska elämä nyt ei vaan mene Excelin mukaan. Pitää olla vaihtoehtoisia tapoja tehdä asioita ja hyväksyä myös, ettei aina ehdi ja välillä kroppa ilmoittaa, ettei se pysty. Mutta avain on paluu suunnitelmaan töyssyn jälkeen.

Harjoittelu itsessään on seikkailu ja arjen ilo, eikä sitä tarvitse tehdä tiukkapopoisesti – pyörätreenin taukojätskillä

Seuraavaksi tavoitteet pitäisi kääntää mitattaviksi. Eli esimerkiksi montako kertaa minun pitää pystyä juoksemaan Malminkartanon mäki ylös reppu selässä, jotta voin odottaa, että kestävyys ja voima riittävät Mount Ushban pahamaineisiin olosuhteisiin? Kuulostaa vaikealta, mutta kun sen kääntää kylmästi matikaksi, pääsee alkuun.

Tärkeä uuden vuoden lupaus (en tee niitä koskaan, paitsi nyt), etten kuitenkaan suhtautuisi harjoitteluun liian tiukkapipoisesti. Siinä minulla on hiukan enemmän historiaa kuin haluaisin myöntää, mutta onneksi kiipeilyparini Heikki osaa tempaista hihastani silloin, kun kypärä näyttää kiristävän liikaa!

Kun vuonna 2014 aloin harjoitella ensimmäistä vuortani varten, apuna oli treenauksen ammattilaisia. Silloin tein töitä heidän opastuksessaan, raportoin tänne tiiviisti ja tarkasti valmistautumisen sisältöä ja omia kokemuksia sekä etenemisen tuloksia. (Sieltä ne löytyvät edelleen, tämän blogin arkistosta, jos haluat kurkistaa.)

Vuosi 2021 tulee olemaan erilainen. Yritän nyt luoda vuosien aikana oppimani ja tekemieni virheiden pohjalta systemaattisen ohjelman, joka sopii nykyiseen tilanteeseen, tavoitteiseen ja juuri minulle. Yhtä tiivis raportointi ei nyt ole mahdollista (en yrityksistä huolimatta ole toistaiseksi onnistunut siirtymään 36-tuntiseen vuorokauteen), mutta parhaani mukaan avaan täällä suunnittelua ja tekemistä, oppeja ja kokemuksia. Ehkäpä niistä on joskus jollekin hyötyä – tai ainakin saat taas hyvät naurut kompurointiani seuratessasi.

Uusi vuosi alkaa ja seikkailu jatkuu – auringonnousun pastellisävyt arkeani suukotellen!

Kiipeilyparini Heikki (oik) ja minä Polluxin ja Black Rockin välisessä satulassa 2020, kuva: Fabrizio Della Rossa

Lähtölaskenta Kilimanjarolle alkaa vuoristotautilääkäri Heikki Karisen opissa

Mount Merulle ja Kilimanjarolle lähtö on ensi viikolla! Puuttuvien varusteiden lista on tehty, viisumit (toivottavasti) matkalla, ja tänään lounaan ja päivällisen välissä nautiskelin kakkosannoksen kolerarokotetta, joka on asustellut jääkaapissani viikon verran.

Ihanan tuttu tunne: ajatukset karkaavat rinteille yhä useammin, ja malttamattomuuden kutina ihon alla voimistuu.

Pääasia on päästä vuorille. Jos kuitenkin olen täysin rehellinen, kuten tapanani on ollut, polte onnistumiseen on vielä aiempaa suurempi. Keväinen epäonnistuminen Elbrusilla tuntuu yhä karhealta. Olen oppinut siitä paljon. Mutta nyt haluan onnistua.

Akklimatisoitumassa Elbrusia varten
Kuva Max Edin

Omakohtaisen vuoristotautikokemuksen jälkeen olen halunnut oppia ymmärtämään kehossa korkealla tapahtuvia asioita ja niihin vaikuttamista hiukan paremmin. Lukemieni lääketieteellisten artikkeleiden suurin viisaus on tuntunut valuvan mielestäni kuin vesi hanhen selästä, joten rohkaistuin ja toimin kuten tähänkin asti neuvoja tarvitessani eli pyysin apua asiantuntijalta.
Vuosien mittaan olen kerta toisensa jälkeen saanut ilahtua siitä, kuinka avuliaita vuorikiipeilijät ovat. Niin nytkin, ja muutama viikko sitten kiipeilyparini Heikki ja minä istahdimme lounaalle vuoristotautia pitkään maailman vuoria kiivetessään tutkineen lääkäri Heikki Karisen kanssa.

Tässä kohtaa lienee oikea hetki painottaa, että tämän tekstin sisältö pohjautuu minun (paikotellen hataraan) muistiini, ja kaikki virheet koskien mitä tahansa aihealuetta, ovat minun.

Useimmat muistavat Karisen parin vuoden takaisen Huippujengi-nimisen tv-sarjan kiipeilyryhmän rauhallisena lääkärinä. Vuosikausia akklimatisoitumista ja vuoristotautia tutkineen Karisen kiipeilyhistoria alkaa 1980-luvulta ja hän on kiivennyt monilla suurilla vuorilla, Mount Everestillä kahdestikin. Vuorikiipeilyn lisäksi Karinen on muun muassa juossut ultramaratoneja, viimeisimpänä tämän vuoden Marathon des Sablesin, Saharan autiomaassa juostavan 250 kilometriä pitkän kilpailun. Tämä kaveri siis tietää yhtä sun toista kestävyyslajeista!

Kokeneiden kiipeilijöiden tapaaminen on aina jännittävää, kuin he toisivat pienen tuulahduksen vuorituulta muassaan. Heidän läsnäollessaan tuntuu hiukan hassulta puhua kunnianhimoisista tavoitteista, sillä millä tahansa vuorikiipeilyn ulottuvuudella mitattuna olen ihan märkäkorva. Niinpä on vähän ujostuttavaa intoilla maailman suurilla huipuilla käyneille Snow Leopard tai Seven Summits -haasteista. Mutta tämä on suurien unelmien laji, ja ehkäpä se luo erilaisen maaperän noille keskusteluille: jokainen tähän asti kohtaamani kiipeilijä on suhtautunut suunnitelmiimme rohkaisevasti ja tarjonnut neuvoja ja joskus jopa apua.

Kiipeilytiimin palauttava venytyssessio Elbrusin basecampissa, ryhmänjohtaja Tommi valvoo suoritusta
kuva Max Edin

Karinen (kutsun häntä nyt sukunimellä, erotuksena kiipeilyparistani Heikistä) saapui lounaallemme lämpimästi hymyillen ja innostuneen oloisena. Hän ohitti kiitoksemme meille uhratusta ajasta toteamalla, että rakkaasta asiasta keskusteleminen muiden samasta aiheesta innostuneiden kanssa on ilo.
Voi kuinka totta se onkaan!
Seuraava reilu tunti valui kuin Saharan kuuma hiekka sormien lomasta. Keskustelu polveili niin innokkaasti, että tarjoilijammekin hiukan turhautui yrittäessään löytää luontevia hetkiä saapua pöytään keskeyttämättä. Olin saapunut tapaamiseen muistiinpanovälineillä varustautuneena, mutta tempauduin keskusteluun mukaan niin, että tapaamisen lopuksi vihkoni sivu ammotti tyhjyyttään.

Aloitimme heti asian ytimestä. Karinen halusi kuulla Elbrusilla tapahtuneista romahduksistamme. Hän analysoi polveilevan ja ryöpsähtelevän kertomuksemme perusteella, että todennäköisesti vuoristotauti jylläsi kehoissamme jo ennen ensimmäistä huiputusyritystä.

Vuoristotaudin tilan syntymiseen vaikuttaa moni asia, mutta laukaiseva tekijä on usein kova fyysinen ponnistus. Karinen kertoi omasta vuoristotautikokemuksestaan: Auttaessaan sairastunutta kiipeilijää, hän kantoi tätä harteillaan evakuoitavaksi helikopterin laskeutumispaikalle noin 20 metrin matkan. Kun kävi ilmi, ettei kopteri pääsisikään vielä paikalle, Karinen kantoi potilaan takaisin teltalle. Laskettuaan potilaan makuulle, hän huomasi, ettei syke tasaantunutkaan ponnistuksen päätyttyä. Karisen keho ei korkealla vuorella enää palautunut lyhyen kantomatkan vaatimasta rutistuksesta ja pian hänellä laukesivat vuoristotaudin oireet.

Karisen tarina sai meidät pohtimaan Elbrusin akklimatisaationousupäivän tapahtumia:
Iltapäivällä nousuaika oli käymässä vähiin. Tavoitteena ollut 4800 metriä oli silmiemme edessä, niin lähellä mutta niin kaukana. Heikin askel oli noussut kevyesti. Minä olin hiukan hitaampi mutta kohtuullisen hyvävointinen ja energinen kuitenkin. Kun ilmoitus takaisinkääntymisajan lähestymisestä tuli, Heikki lähti sprinttaamaan kohti tavoitteena ollutta Pashtuhovan kivien yläpäätä – ja minä perässä. Ehkä Heikillä oli taustalla ajatus päästä niin korkealle kuin mahdollista akklimatisoitumisen maksimoimiseksi. Omalla kohdallani myönnän, että mielessäni ei ollut taktisia viisauksia, vaan seurasin pariani kuin jänistä jahtaava ajokoira: “Jos se menee, kyllä minäkin haluan.”

Paluumatkalla Elbrusin harjoitusnoususta sään huonontuessa nopeasti
kuva Max Edin

Pääsimme lopulta 4310 metriin ennen kuin sää muuttui kehnoksi ja nousu piti keskeyttää. Pidimme pienen tauon kivillä yhtäkkiä nousseen viiman keskellä ennen paluun aloittamista. Tuolloin tunsin ensimmäiset huonovointisuuden aallot, jotka kuitenkin laimenivat päästessämme alas base campiin.
Olin koko illan uupunut, ja seuraavana aamuna tekniikkatreeneissä niin huonovointinen, että jouduin self arrest -harjoituksissa (oman putoamisen pysäyttäminen jäähakun avulla) makaamaan lumihangessa oksennusta nieleskellen jokaisen harjoituskierroksen jälkeen, ja päänsärky oli niin kova, etten pystynyt pitämään silmiä kunnolla auki. (Tarkemman kuvauksen noista päivistä voit lukea täältä: Kiipeilyn onnenhetkiä ja se toinen ääripää – huiputusvalmistautuminen)

Karinen esitti ajatuksen, että myös Heikin tila alkoi syntyä tuosta akklimatisoitumispäivän sprintistä ja kehittyi vain hitaammin. Tämä teoria saattaisi selittää yhtä suurista kysymyksistämme: miksi tila puhkesi molemmilla?

Kehon sopeutuminen ohueen ilmaan on kiehtova teema. Karinen on tutkinut akklimatisoitumista myös genetiikan näkökulmasta ja todennut, että kehojen sopeutumistavoissa on mantereiden geeniperimäkohtaisia eroja. Toisilla keho sopeutuu ohueen ilmaan siten, että veren hemoglobiinin tilavuus lisääntyy ja toisilla taas sen määrä kasvaa. Kumpikaan tapa ei ole “toista parempi” ja geeniperimien sekoittuessa myös nämä ominaisuudet sekoittuvat.
Akklimatisoitumisen tapa ei näyttäisi vaikuttavan suorituskykyyn, eikä treenilläkään asiaan voi vaikuttaa. Kuten olen jo aiemmin oppinutkin, pääsääntöisesti hyvä nesteytys, riittävä akklimatisoitumisaika ja riittävä kunto ovat tärkeitä. Mutta jälleen esiin nousi tuo aihe, jota olemme viime kuukausina valmistautumisessa käsitelleet useasti: sykkeen pitäminen alhaisena.

Keskustelimme Karisen kanssa myös lääkkeiden käytöstä vuorilla ja siitä, miten ennakoiva estolääkitseminen ja suorituskyvyn nostamiseen pyrkivä “douppaus” vaikuttavat kokonaissuoritukseen.  Karinen totesi, että joskus on tilanteita, joissa olosuhteet pakottavat riskirajoille, esimerkiksi kiipeilijä voi sään johdosta joutua nousemaan suositeltua vauhtia nopeammin korkealle. Silloin ennakoiva estolääkitys voi olla paikallaan.
Mutta Karinen muistutti, että lääkkeet vaikuttavat kahdella tasolla; varsinaisen fyysisen vaikutuksen lisäksi on psyykinen vaikutus, joka on monen monta kertaa todettu erilaisissa plasebo-tutkimuksissa vaikutuksiltaan merkittäväksi. Eli pelkästään lääkkeen ottaminen ja tieto, että “kohta helpottaa”, auttaa ja saattaa kohentaa potilaan vointia huomattavasti. Jos lääkitseminen tehdään ennakoivasti ja oireita alkaa myöhemmin ilmetä, ollaan tämä psyykinen vaikutus ennakkolääkitsemisen vuoksi menetetty. Tiukoissa paikoissa se voi olla ratkaisevaa.

Kysyimme myös neuvoja välttääksemme vatsataudit, joista Kilimanjaro on valitettavan kuuluisa. Joidenkin lähteiden mukaan vatsataudit ovat jopa yleisempi keskeytyksen syy kuin riittämätön akklimatisoituminen ja/tai vuoristotaudin oireet. Olen myös kuullut ajatuksen, että Kilimanjarolla ruoanvalmistuksessa käytetty voimakas palmuöljy saattaisi olla syypää vatsaoireisiin. Mutta Karinen totesi, että puutteellinen hygienia on kuitenkin todennäköisempi syy:

– Enkä nyt puhu siitä, että kokin peukalo olisi sopassa, kun hän tarjoilee lounasta. Puutteet hygieniassa syntyvät usein hyvin pienistä asioista. Muistan eräällä Etelä-Amerikan kiipeilyreissulla istuskelleeni katselemassa vesisäiliötä, josta noudettiin leirin juomavesi. Säiliön ja noutoastioiden hygieniasta oltiin äärimmäisen tarkkoja, sillä voimakkaat vatsapöpöt ovat yleisiä vuorilla.
Siinä istuskellessani huomasin, että säiliön kyljestä lähtevän noutoastoiden täyttöletkun yläpäässä oli pieni vuoto, josta vesi pisaroi täyttöletkun varrelle. Pisarat valuivat edelleen täyttöletkun kärkeen pitkin letkun pintaa, ja tihkuivat sieltä täytettäviin astioihin. Näin yksi pieni pisaravuoto vaikuttaa kaikkeen leirissä käytettävään veteen ja voi kontaminoida sen.

Neuvojen lisäksi Karinen toi meille vuoristotaudista kirjoittamansa artikkelin, jota ei ole julkisesti saatavilla ja mikä mahtavinta, kirjoittamansa “Kaukomatkailijan lääkintähuolto ja ensiapu” -täsmäoppaan, joka vastaisuudessa kulkee taatusti joka reissussa mukana.

Lounas läheni loppuaan, ja jouduimme tyrehdyttämään loput kysymystulvasta, jota Karisen mukaansatempaavat tarinat vain lisäsivät. Kotimatkalla askel tuntui kevyeltä, ja hymyilin kaamoksen hämärässä ajatellessani edessä olevaa matkaa.

Nyt muutamaa viikkoa myöhemmin ollaan taas siinä hetkessä, jolloin eteisen nurkkaan alkaa pikkuhiljaa kertyä kasa pakattavaa tavaraa. Kasan päällimmäisenä keikkuu oranssi pieni kirja. Taas ollaan vähän valmiimpia seikkailuun!

p.s. Lopuksi pieni kaupallinen maininta: Karisen kirjaa on vielä hänellä itsellään muutama kappale myynnissä ja jos haluat sellaisen ostaa, laita hänelle sähköpostia heikki.karinen@nic.fi

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén