Category: Matterhorn Page 1 of 3

Vuorikiipeilymetrien uusi tuhatluku – kiintopiste Peak Lenin

Vuorikiipeilyssä uuden tuhatmetriluvun tavoittelu on iso asia. Älä käsitä väärin, missään nimessä korkeus ei ole suoraan verrannollinen vuoren tai reitin vaikeuteen. Vuorilla yksikään tuhatluku ei ole helppo, ja jokaiselta korkeustasolta löytyy runsaasti haasteita. Eräät maailman vaikeimmiksi arvioiduista seinämistä löytyvät matalammilta vuorilta, kuten Eigerin (3967 m) ja Matterhornin (4478 m) pohjoisseinät. Mutta korkeusmetrien kasvaessa haasteiden luonne muuttuu, ja siinä missä matalammilla vuorilla lisähaastetta etsitään teknisemmistä reiteistä, korkeammalla pelkästään oleminen muuttuu eksponentiaalisesti vaikeammaksi. Ympäristön riskejä, kuten lumi- ja kivivyöryjä, arvaamattomia sääoloja sekä railoja ja serakkeja, löytyy kaikista ylävuoristoksi laskettavista korkeuksista.

Oman kiipeilypolkuni alussa opettelin ohuen ilman vaikutuksia, kestävyyttä ja vuorikiipeilytekniikoita nelitonnisilla huipuilla. Taitojen ja itsevarmuuden kasvaessa siirryin 5000 ja lopulta 6000 metrin vuorille haastamaan kykyäni kestää, sopeutua ja selviytyä. Kuitenkin erityisen tyytyväinen olen siihen, että samanaikaisesti kasvavan korkeuden kanssa jatkoin teknisten taitojen harjoittelua alppikiipeilykorkeuksissa (eli alle 5000 metrissä). Toistaiseksi ikimuistoisin kiipeilykokemukseni onkin ollut Matterhorn, jolla kiipesimme ensimmäisen kerran 2019 (Elbrus ja Matterhorn) ja toisen kerran vuonna 2020 (samaan syssyyn Polluxin ja Breithornin kanssa). Huipulle pääsimme toisella yrityksellä, ja molemmilla reissuilla vuori näytti täysin erilaiset kasvonsa (ensimmäinen yritys: Mene reippaasti ja turvallisesti – matka Elbrusille ja Matterhornille, sekä toinen yritys: Matterhornin lähestyminen täynnä tunteita)

Heikki ja Enrico-opas viimeisillä metreillä matkalla Matterhornin Italian huipulle

Mitä korkeammiksi ja haastavammiksi vuoret ovat muuttuneet, sitä enemmän epäonnistumisesta ja epävarmuudesta on tullut osa tekemistä. Se on ollut tiukka koulu minulle. Tyttäreni ohella luultavasti juuri vuorikiipeily on eniten muokannut ja koulinut minua ihmisenä. Välillä olen löytänyt itseni kyseenalaistamassa, onko mitään järkeä pistää tällaista määrää aikaa, vaivaa ja rahaa lajiin, jossa useammin epäonnistuu kuin onnistuu. Mutta aina jokin on saanut palaamaan, ja uskon vahvasti, että vuoripoluilta kerätyt opit ovat tehneet minusta paremman ihmisen; joustavamman, sitkeämmän ja hyväksyvämmän.

Nyt on aika siirtyä korkeusmetrien seuraavalle tuhatluvulle ja katsoa, mitä 7000 metrin rajapyykin ylityksellä on opetettavana. Tämänhetkinen korkeusennätykseni on 6200 metriä eli edessä on lähes 1000 metrin korkeuskorotus. Minua jännittää.

Olohuoneeni seinällä on suuri kuva ensi kesän tavoitteesta, Peak Leninistä (7134 m), jota tuijotan joogan tasapainoharjoituksien kiintopisteenä. Training Peaks -harjoitusapplikaation etusivun kuva julistaa, montako viikkoa on lähtöön (tänään lukema on 28). Harjoittelun ohjenuorana käytän Training for New Alpinism -ohjelman luojien 7000-metrisiä tavoitteleville suunnattua harjoitusohjelmaa. Suunnitelma on intensiivinen: treenejä on kuutena päivänä viikossa ja niiden kestot venähtävät jo harjoituskauden ensimmäisessä vaiheessa useamman tunnin mittaisiksi. Valmistaudun tosissani. Niin teen aina, mutta juuri nyt tunnistan mieleni aalloissa jotain uudenlaista virtausta. Laylan ja Ushban sekä Ojos del Saladon kitkerät kalkit kasvattavat nälkää.

Hyvä niin, sillä Peak Lenin on haastava kohde. Vaikka vuori ei vaadi suurta teknistä osaamista, valtavat railot ja syvä lumi tekevät noususta kaikkea muuta kuin helppoa. Äärimmäinen kylmyys, kovat tuulet ja pitkät kiipeilypäivät nostavat pärjäämisen riman huomattavan korkealle – luvassa on melkoinen henkisen sietokyvyn testi. Jos Atacaman autiomaan tulivuoret koettelivat meitä pari vuotta sitten kuumuuden, suolan ja hiekan avulla, edessä oleva reissu taitaa olla täydellinen vastakohta.

6000 metrin korkeus näyttää Atacaman autiomaassa aika erilaiselta kuin vaikkapa Himalajalla

Kyllähän se miettimään pistää.

Mietin aikaa. Suuren vuoren kiipeäminen on valtava investointi monessa mielessä, enkä haluaisi tehdä treenaamisen suhteen kompromisseja. Totuus kuitenkin on, että kun elämässä on muutakin ja muitakin, toistakymmentä tuntia harjoittelua on vaikeaa mahduttaa viikko-ohjelmaan. Huterana hetkenä treeniohjelman katsominen saa pohtimaan, ovatko seiskatonniset työssä käyvien perheellisten vuoria? Jos onnistuisin ehdotetun määrän treenitunteja viikkokalenteriini survomaan, saisin kyllä tinkiä yöunista – ja harjoittelun intensiteetin kasvaessa myös levon tarve kasvaa. En voi muuta kuin soveltaa ohjelmaa parhaan kykyni mukaan elämäntilanteeseeni sopivaksi. Nähtäväksi jää, riittääkö se.

Toinen asia on kylmyys. Vuorikiipeilyrakkauteeni liittyy varmasti useitakin ristiriitoja, mutta ehdottomasti yksi suurimmista on syvä inhoni palelua kohtaan. Kylmyys on mielelleni huomattavasti kuumuutta kuormittavampaa, mikä varmasti johtuu ainakin osin siitä, että kehoni sopeutuu helpommin korkeisiin lämpötiloihin. Miten ihmeessä lämpöä rakastava ihminen tulee valinneeksi tällaisen lajin ja on listannut haavelistalleen pelottavan kylmäksi kuvattuja vuoria, kuten Denali ja Peak Lenin?

Kaikenlaista siis mielessä pyörii, mutta en epäröi. Tunnen onnellisuutta, kun tavoite on kiikarissa, ja polku näkyy selkeänä edessä. Harjoittelu on hauskaa, ja on motivoivaa huomata, kuinka nopeasti ja helposti olen sopeutunut jokapäiväiseen treenaamiseen. Jooga auttaa sekä kehoa että mieltä palautumaan, urheilun jälkeen nukun makeasti – ja syön kuin hevonen! Kylmänsietokykynikin on vuosien ja vuorien kulkiessa ohi parantunut merkittävästi ja viimeksi tällä viikolla huomasin rapsakassa pakkasessa juoksevani rappusia ilman takkia.

Tuntuu kuin lajikohtaisempaa treeniä ei olisi koskaan liikaa, ja olemmekin kiipeilyparini Heikin kanssa yrittäneet muokata myös perustreenin tekemistä muistuttamaan asioita, joita Leninillä teemme. Punttisalilla korostuvat nousukahvan käytön ja köysistössä liikkumisen mukaiset liikkeet eli vietämme runsaasti aikaa taljassa ja yläselkää vahvistavan treenin parissa.

Malminkartanon portaissa (428 askelmaa) tehtävien isojen kenkien rappuslenkkien lisäksi halusimme saada lisää nousumetrejä myös perus juoksulenkeille. Niinpä olemme ottaneet kodin läheisen lenkkireitin vieressä sijaitsevien 100 askelman rappusten juoksemisen 22 kertaa osaksi juoksulenkkejä. Taskussa kulkee kaksi noppaa, joilla pidämme lukua kierroksista, muuten pää menisi pyörälle. Aivan mahtavaa huomata, kuinka nopeasti aluksi suurelta tuntunut kierrosluku on muuttunut rutiiniksi ja jalka nousee kevyesti myös rappusten jälkeisellä kotimatkalla!
Heikki jo innoissaan suunnitteleekin painovöiden mukaan ottamista ja kierroslukujen kasvattamista. Hän on ehdottoman oikeassa, mutta haluan varmistaa, etten toista aiempien treenikausien virheitä ja päädy rikkomaan itseäni. Siksi yritän suhtautua suunnitelmiin maltillisesti ja odotan, kuinka treeniohjelmamme kehittyy.

Treenin, työn ja perheen yhdistäminen tekee arjesta kiireistä, enkä esimerkiksi ehdi kirjoittaa niin paljon kuin haluaisin. Olen kuitenkin viimein tainnut oppia, ettei kaikkea aina ehdi, ja nykyään osaan jo heittäytyä sohvalle, vaikka pölypallot ilkkuvat nurkissa. Tärkeintä on tehdä asioita, joita rakastaa ja parasta on olla matkalla.

Kaksikymmentäkahdeksan viikkoa ei ole paljon.

Peak Lenin – kuva: internetin yleiset lähteet

Meillä on VALTAVA ongelma!

Hei… kuin kuiskaisin tyhjältä näyttävän talon ovelta varovaisen tervehdyksen. Siitä on aivan liian pitkä aika, kun olin täällä viimeksi. Olen kaivannut sitä väylää vuorille, jonka kirjoittaminen minulle antaa. Se on kimmeltänyt ajatuksissani kuin aamunkajo sinisen harjanteen takana: kaukaisena mutta tavoittelemisen arvoisena. Joskus kuitenkin vastaan tulee tilanteita, joissa on luovuttava itselle merkityksellisistäkin asioista hetkellisesti ja ohjattava aika, voimavarat ja ajatukset tärkeimpiin. Takana on melkoisen tuiverruksen kuukausia, eikä matka ole vielä lähellekään maalissa, mutta tämä vuori huiputetaan kuten kivisetkin – askel kerrallaan.

Minä ja Matterhorn

Olen kuitenkin odottanut suuresti sitä hetkeä, jolloin avaan uuden valkoisen sivun odottamaan sanoja ja tunnen ohuen, raikkaan ilman täyttävän ajatukseni. Hiukan yllättävää on, että tein sen itse asiassa useita päiviä sitten ensimmäisen kerran. Ujosti vein sormet näppäimistölle, kiinnitin katseeni ilkikurisesti vilkkuvaan kursoriin ja jäin odottamaan sanoja, jotka aina valuvat sormieni päistä ilman erillistä kehotusta.

Mutta mitään ei tapahtunut. Aloitin lauseen, pyyhin sen pois. Toistettuani saman muutamia kertoja, aloin miettiä, että nytkö kokisin sen, mistä kirjoittajat aina puhuvat mutta josta minulla ei ole kokemusta – kirjoittajan blokin. Tuijottaisinko tyhjää näyttöä tuskaisena ja vailla sanoja, sillä tavalla kuten elokuvissa: repisin takkuista tukkaani ja silppuaisin paljain käsin A4-paperiarkkeja lattialle…

Orastava huoli oli turha, sillä katseeni osuessa seinällä riippuviin kuviin vuorilta, melkein saatoin kuulla ruosteen kirskuvan sanageneraattorini rattaista niiden käynnistyessä. Ihanaa olla takaisin riveillä!

Vaikka kiipeilyasiat ovat olleet hiukan telakalla, vuorilla olen ollut. Hiihtolomalla pääsin rakkaaksi tulleeseen Cerviniaan – ensimmäistä kertaa talvisaikaan – ja laskimme reidet maitohapoista turvoksiin Matterhornin varjossa. Hiihtohisseistä tuijottelin tutuiksi käyneitä rinteitä, etsin katseellani Carrel Hutin pilkottamassa Lion Ridgen kivien lomassa taivasta vasten ja ymmärsin taas, miksi jotkut ihmiset palaavat samalla vuorelle useita kertoja.

Myös suksilla olen viimeisen vuoden aikana alkanut kiinnostua laskettelurinteiden ulkopuolisesta maailmasta; skinnauksesta ja vapaalaskusta – jälleen uudenlainen tapa seikkailla rakastamassani ympäristössä. Toistaiseksi en ole hankkinut omia varusteita edes laskemiseen, sillä vuokraamoiden varusteet ovat yleensä oikein laadukkaita ja riittävät tasoiselleni laskijalle erinomaisesti. Yksi haaste kuitenkin on: leveälle jalkaterälleni on vaikeaa löytää täydellisesti istuvaa monoa. Joudun usein tekemään kompromissin puristavan monon ja seuraavan, merkittävästi pituudelta liian ison koon välillä. Saman haasteen kanssa painin myös kiipeilykenkien osalta, varsinainen lättäjalka! Niinpä nyt puuterin alkaessa kiinnostaa olen harkinnut, että hankkisin omat monot. Lieneekö monohankintaan parempaa paikkaa kuin Cervinian laskuparatiisin varustemyymälä? No, annas kun kerron, kuinka siinä kävi:

Myymälän hulinassa esitin asiani minua reilusti yli päätä lyhyemmälle vahvalla italialaisaksentilla puhuvalle miehelle. Hän nyökkäsi juhlallisesti ja ohjasi minut ottamaan kengät pois ja asettamaan jalkani kengän kokoa mittavaan mittalaitteen päälle. Tein työtä käskettyä huojentuneena, että olin pitkän laskupäivän jälkeen ehtinyt vaihtaa kuivat ja puhtaat sukat.

Mies katsoi mittalaitteen alustalle asetettua oikeaa jalkaani ja henkäisi kauhusta:

– Meillä on VALTAVA ongelma, hän henkäisi tuijottaen jalkaani kulmat syvässä kurtussa ja pyöritellen päätään epäuskoisena:

– Jalkasi on todella leveä! Pystymme kyllä muokkaamaan monoja isommiksi, mutta sinun jalkasi on NIIIIIN valtavan leveä, etten ole varma, riittääkö se!

Yritin varovasti henkäistä, että kyllä 40 on ihan normaali kengän koko kaltaiselleni pitkälle pohjoismaiselle naiselle, mutta mies huitaisi piipitykseni pois kuin ärsyttävän kärpäsen. Hän kävi hakemassa kollegansa, joka niinikään oli pienikokoinen italialaismies. Yhdessä he aikansa tuijottelivat ja äimistelivät jättiläismäistä luu- ja jännekasaa, jonka olin mittalautaselle paiskaissut. Kovaääninen hämmästely täydessä liikkeessä sai muut asiakkaatkin huomaamattomuutta tavoitellen kurkistelemaan varovasti suuntaani nähdäkseen kyseessä olevan mammuttijalan.

Hetken kuluttua tilanne alkoi nostaa punaa poskilleni, ja aloin vakavasti harkita pakoa myymälästä suinpäin sukkasillaan lumiselle kadulle. Tilanteen ei sikäli olisi pitänyt olla suuri yllätys, sillä vain paria päivää aiemmin olimme samaisessa liikkeessä olleet tilanteessa, jossa vuokraamon myyjä oli lähes huutaen vaatinut nöyryytyksestä punastelevaa teinityttöä ilmoittamaan painonsa kovemmalla äänellä.

Onneksi aikansa ihmeteltyään myyjä kävi hakemassa monon, jonka sitten kasvot punehtuneena ja yleisön selvästi jännittäessä punnersin jalkaani. Italialaisen valmistajan mono oli todellakin niin kapea, että pidempiaikaisessa käytössä se olisi liian pieni. Myyjä tarjosi vielä päätään pudistellen mahdollisuutta hakea miesten osastolta toisen mallinen mono, mutta jostain syystä ostostunnelmani oli hiukan latistunut.

Niinpä keskustelimme vielä hetken siitä, kuinka jalkani on kertakaikkiaan sopimattoman suuri italialaiseen lestiin (eikä muiden valmistajien malleja ainakaan tarjottu) ja sitten sain viimein tilaisuuden riipiä monon jalastani ja paeta liikkeestä.

Olen sinut kehoni kanssa, mutta pakko myöntää, että hiukan naisellinen itsetunto otti osumaa. Korvat luimussa ohitin muut kadulla olevat liikkeet – ehkäpä parasta olisi asioida Suomessa liikkeessä, jossa ollaan tottuneempia pohjoismaisiin mittoihin.

Monoja ei siis tarttunut Cerviniasta matkaan, mutta ihanat päivät lumitouhuissa rinteillä latasivat akkuja ja vuori-ilman tuoksua ajatuksiini. Kun sitten viimeisenä päivänä kyynelsilmin hyvästelin Matterhornin taksin takaikkunasta, lohtunani oli ilahtunut havainto, että seuraavaan kiipeilyreissuun heinäkuussa on enää pieni tovi aikaa!

Elämän muiden osa-alueiden vietyä huomiota, viime kuukausina treenaaminen on jäänyt ylläpitäväksi. Kiipeilysuunnitelmamme Eigerilla ja Dent Blanchella on melkoisen kunnianhimoinen, joten harjoituskausi on syytä aloittaa mitä pikimmin. Mikäs sen ihanampaa! Kevätauringon pilkistäessä taivaanrannasta, odotan pitkiä pyörälenkkejä, soututreenejä ja mitä kaikkea sitten tuleekaan keksittyä! Edellisen kiipeilyreissun jäätyä tyngäksi sairastumisten ja huonon sään vuoksi, kiipeilytauko tuntuu venähtäneen melkoiseksi ja mielikin on ajelehtinut kauemmas. Kuitenkin nyt viime päivinä vuoret ovat jälleen uineet mieleni taustamaisemista edemmäs, lähemmäs ja veressä kupliva odotus tuo väriä arkeen – tuntuu kuin jo melkein koskettaisin lämmintä graniittia. Haistan sen kevättuulessa, kuulen sen kuiskauksen unissani ja olen valmis jatkamaan seikkailua!

Jos koskaan epäilen, siihen on syy.

Melkein vuosi on kulunut siitä, kun viimeksi hengitin ohutta ylävuoristoilmaa. Tämä on pisin tauko vuorilla olossa sen jälkeen kun aloitin kiipeilyn. Kuukausien kuluessa ainutlaatuinen rauha, joka virtaa harmaasta kivestä sormenpäiden kautta sydämeen, ohenee ja hapertuu hiljalleen. Hiukan kuin varhaisen lapsuusajan muistot, jotka välähtävät mielessä auringossa haalistuneen valokuvan kaltaisina. Et voi olla ihan varma, onko kyseessä aito muisto vai aivojesi maalaus siitä, mitä sinulle on kerrottu.

The mountain is calling, Chile 2019

Muisti myös on armoton varas ja petkuttaja, joka näpistää yksityiskohtia ja väärentää surutta. Sen maalatessa tärkeitä tapahtumia pysyväksi kuvaksi, kokemuksesta maksettu hinta muodostaa maalauksen kultaisen kehyksen. Se näyttää kauniilta, mutta on usein hiukan eri sävyinen ja yksiulotteisempi kuin alkuperäinen kokemus. Kiipeilyseikkailussa koettu kaikennielevä uupumus, äärimmäinen epämukavuus ja mielen sisäinen keskustelu omien valintojen perusteista muuttuvat hauskoiksi tarinoiksi, joita tulee kuvailleeksi kuin ne olisivat tapahtuneet jollekin toiselle.

Usein juuri kokemuksen raadollisen puolen kouriintuntuva muistaminen tekee muistosta intiimin, merkityksellisen ja inhimillisen, – enemmän kuin kepeän tarinan. Siksi kai kertomuksissa tulee palattua hetkiin, joissa oli vaikeaa.

Kun kiipesimme Mont Blancille talviolosuhteissa, lähdin huiputusyöhön kiiveten liian nopeasti. Se kostautui pari tuntia myöhemmin, kun lysähdin 4362 metrin korkeudessa olevan Vallot Hut -nimisen hätämajan portaille uupuneena. Puolen tunnin raivokkaan henkisen ja fyysisen tankkauksen jälkeen jatkoimme matkaa. Tankkauksesta huolimatta liian nopea aloitus päätyi värittämään koko huiputuspäiväni, jonka suurimmat taistelut käytiin pääni sisällä, vaikka runsasluminen rinne tarjosi fyysistäkin haastetta aivan riittämiin. Pari sataa metriä ennen huipulle saapumista olin aivan lopussa ja itkien lyyhistyin polvilleni huippuharjanteella.

Hiukan ennen tärkeintä hetkeä Mont Blancilla, 2018

Jos kysyisit minulta Mont Blancin talvihuiputuksen tärkeintä hetkeä, se olisi se, kun kymmenisen minuuttia kestäneen sisäisen taistelun jälkeen huokaisin turhautuneesti, nousin ylös ja käänsin kasvoni kohti huippua. Huiputin juuri sillä hetkellä – en puoli tuntia myöhemmin, kun fyysisesti saavuin vuoren laelle ja kohotin jäähakkuni ilmaan tuuletukseen (Mont Blancin talvihuiputuksen tarina alkaa täältä). Noita sisäisen taistelun minuutteja haluan vaalia, koska ne määrittivät lopulta onnistumiseni. Ilman niitä tarina olisi puutteellinen. Siksi muistojen kultautuminen voi joskus tuntua menetykseltä.

Ei jokaisen vuoren tärkein hetki ole kuin taistelutantereen kuvaus. Vaikka laji on fyysisesti ja henkisesti raskas, joka reissu on tulvillaan iloa, naurua ja vapauden tunnetta. Kumppanuutta, luottamusta ja yhteisen tavoitteen eteen työskentelyä: Matterhornilta rakkaimmaksi muistikuvaksi kaikista vaiherikkaan ja jännittävän huiputusmatkan tapahtumista nousi villi juhlintamme huipulla, kun meidät monen vuoden valmistautumisen ja kahden yrityksen jälkeen palkittiin onnistumisella. (Huiputukseen johtanut Matterhorn-tarina alkaa täältä)

Matterhornin huippujuhlintaa Italian huipulla, 2020

Jokainen vuoritarina on niin omanlaisensa ja täynnä suuria tunteita, etten haluaisi menettää niistä yhtään sävyä. Paras tapa muistaa on jatkaa matkaa uusille vuorille, sillä ohut, lumelta tuoksuva ilma palauttaa myös vanhemmat kokemukset elävinä mieleen.

Välillä näinä pitkinä odotuksen kuukausina muisti tekee tepposet. Silloin halu palata vuorille vaatii silkkaa itsepäisyyttä ja luottamusta siihen, että vaikka juuri tällä hetkellä en muista, miksi haluan viettää vapaa-aikani painavissa kengissä tamppaamassa loputtomaan ylämäkeen olkapäät repun hiertymillä ja oksennuksenmaku suussa, siihen on hyvä syy.

Joskus taas vuori tulee kuin tuleekin Muhamedin luo: Kiipeilyparini Heikki oli taannoin työmatkalla Lapissa. Ajaessaan autolla halki suuren metsän, hän vilkaisi taivaanrantaan ja ihaili kaukana puiden latvojen yläpuolelle kohoavaa vuorijonoa, jonka hanget hohtivat ilta-auringossa. Yhtä nopeasti kuin oli ihailevan ajatuksen mielensä aalloille vapauttanut, Heikki havahtui muistamaan, ettei Suomessa ole vuoria. Häkeltyneenä hän nosti katseensa uudelleen – taivaanrannan täyttikin sadepisaroiden pidättelystä harmaaksi muuttunut pilvimassa. Kangastus oli kadonnut, mutta viesti yhtä selkeä kuin jos pilvet olisivat sen taivaalle kirjaimin muodostaneet: “The mountain is calling, and I must go.”

Heikki (oikealla alhaalla tummassa takissa), Enrico ja Matterhornin Italianpuoleinen huippu, 2020

Yhden yön katala vieras

– En vaan mene. Onhan tämä nyt ihan typerää. Onko mitään järkeä lähteä kiipeämään jäistä vuorenseinää hyytävässä kylmyydessä ja pilkkopimeässä?

Siinä melkoisen suora lainaus ajatuksistani viime syyskesältä, kun Matterhornilla kalsan ja karun Carrel Hut -vuoristomajan ovelta kurkistelin pimenevään iltaan ja lumimyräkkään. Carrel Hut on kiinnitetty vuoren niin jyrkkään kylkeen niin ohuilla metallitangoilla, että äkkiseltään voisi kuvitella sen pysyvän paikallaan lähes neljän tuhannen metrin korkeuden lumimyräköissä vain ihmeen voimalla.

Astuin ulos piskuisen majan kyljestä tyhjän päälle kaartuvalle metalliritilälle. Pimenevässä illassa tuuli oli noussut ulinaksi ja se reuhtoi paksun takkini liepeitä kärsimättömästi. Sen pyörteissä oli lunta, liikaa lunta. Pilvien läpi näkyi juuri ja juuri pieni vilahdus jossain alhaalla laaksossa lepäävän kylän valoista. Majan takaseinä oli kiinni vuoren seinämässä, joka tummana ja uhkaavan pystysuorana nousi ylös loputtomiin, kunnes katosi tummanharmaisiin myrskypilviin. Olimme pilven sisällä, lunta oli kaikkialla, ja näkyvyys huono. Odotimme ukkosta, jonka jyrinän saattoi jo kuulla.

Näkymä Carrel Hutilta pari tuntia ennen pimeää

Vilkaisin kaipaavasti alas laaksoon ja haikeana muistelin toissapäiväistä samettista cappuccinoa kylän kujan lämpöisellä terassilla. Mutta lohtua ei enää näkynyt, vaan allani hornan kidan liekkien lailla kiemurtelevat pilvet olivat peittäneet viimeisenkin valonpilkahduksen. Tuulta vasten puskien työnnyin talon seinustaan kiinnitettyyn vessaan, joka on oikeastaan vain pienen pieni koppi, jossa on iso reikä lattiassa. Kopin sisusta on lähes aina täynnä lunta, sillä vuorenrinteellä pyörteilevä viima syöksyy sisään vatsavaivoista ja huonosta sihtauksesta kärsivien kiipeilijöiden sotkemasta reiästä ja täyttää kopin lumella. Sivumennen sanoen, tuon yksinkertaisen toiletin käyttäminen vaatii yllättävän paljon sekä taitoa että tuuria, jotta osaat ajoittaa toiminnan oikein ja väistää mahdollisia osumia, kun tuuli sinkoaa toimituksen tuloksen reiästä takaisin koppiin.

Lähdössä Matterhornin huiputukseen, elokuu 2020

Astuessani kopista takaisin viimaan, vilkaisin kelloa. Reilut neljä tuntia lähtöön, ja myrsky näytti vain yltyvän. Minua väsytti ja samaan aikaan olin enemmän valveilla kuin koskaan. Vilkaisin taas kohti vuoren seinää, mutta pimeys oli niellyt sen kokonaan.

– Minä en vain mene. Ei kiinnosta yhtään ja ei ole mitään syytä mennä, päätin astuessani takaisin majan koleaan mutta tuulensuojaiseen tupaan. Päätös oli tehty.

Omituista kyllä, kaksitoista tuntia myöhemmin en enää allekirjoittanut – tai ehkä edes muistanut – tuota nyt raudanlujaa päätöstä, kun seisoin ikionnellisena Matterhornin huipulla kasvot kohti aurinkoa käännettyinä, kykenemättä keksimään mitään parempaa kuin vuorten kiipeäminen.

Käyn tuon saman keskustelun itseni kanssa melkein jokaisena huiputusyritystä edeltävänä iltana. Vuorosanat vaihtelevat, samoin kuin se, kuinka paljon tunteesta on avointa pelkoa ja kuinka paljon vain hermostunutta epämukavuutta. Mutta lopputulos on yleensä sama: turhaa hommaa, en mene. Kuukausien ja vuosien pitkäjänteinen harjoittelu, investoidut aika, vaiva ja raha sekä kaikki ne kerrat, kun valitsin treenin jonkun muun asian sijasta, menettävät merkityksensä. Mutta vielä kertaakaan en ole tuota päätöstä toteuttanut tai edes kertonut kenellekään siitä.

Sama katse Chilessä, lähdössä Barrancas Blancas -tulivuoren huiputusyritykseen, joulukuussa 2020


Minulle pelko on sydämen iskut hiljentävä, sisukseni täyttävä, musta, jäinen laava. Se ei pysäytä minua tai estä toimimasta, mutta energisoivaksi en sitä tunnista, vaikka monet sanovat pelon antavan voimia. Sen sijaan se on sisuskaluni hyydyttävä tietoisuuden tila, joka vakauttaa vapisevat kädet ja kirkastaa ajatukset. Kun kauan sitten jouduin meressä vaikeaan tilanteeseen ja olin hukkumaisillani, muistan olleeni hyvin rauhallinen ja analyyttinen. Viimeiset muistikuvani ovat toteavia: “Tulin sitten toiselle puolelle maailmaa kuolemaan.”

Pelko valitsee lavalle astumisensa hetket tarkkaan. Minä en pelkää tasapainoillessani kapealla harjanteella molemmilla puolillani satojen metrien pudotus. En tunne pelkoa pystysuoralla seinällä tuulen tempoessa varusteitani. Vain hyvin harvoin pelko saa minut kiinni, kun olen liikkeessä.

Mutta se tulee aina huiputusta edeltävänä iltana ja viipyy luonani yhden yön.

Matterhornilla se ei väistynyt, kun palasin vessareissulta majaan sisään ja kömmin kiipeilyparini kylkeen parin unta tavoittelemaan. Se oli läsnä, kun havahduin sekuntilta tuntuneen ajan jälkeen herätyskelloon. Se yritti sulkea kurkkuni, kun istuin vuorimajan kylmässä tuvassa kiipeilyvarusteissa ja lähtövuoroa odotellessa väkisin tungin vatsaani kuivaa leipää ja yököttävää Nutellaa. Se loisti silmistäni, kun yön pimeydessä kiipeilyparini kanssa peitimme rukkasilla hohtavat otsalamput tavoittaaksemme toistemme katseet toivottaessamme onnea huiputusyritykseen. Se kylmäsi mieltäni, kun katselin Fabrizio-oppaani selän katoamista pimeään hänen kiivetessään edeltä rakentamaan varmistusta. Se roikkui kiipeilyvaljaissani ja veti minua alaspäin, kun iskin jäärautojen piikit seinään ja sukelsin pimeään. Mutta hiljalleen se irrotti tahmaisia sormiaan, kun tunsin kallion tutun karheuden käteni alla. Kun upposin kiipeilyrytmiin, se taisi livahtaa kallion koloon, ja kun muutamaa köydenmittaa myöhemmin pysähdyimme tauolle, en enää tuntenut sen kalvakasta otetta.

Tiedän, että se odottaa minua Georgian erämaassa, Ushban rinteellä. Se lymyilee kivikossa tai railon reunalla. Se kuiskii Kaukasuksen tuulessa. Kolmen kuukauden kuluttua me jälleen kohtaamme.

Lähdössä Matterhornin huiputukseen, ensimmäiselle yritykselle, elokuussa vuonna 2019. Tunnistatko katseen?

Yin – vuoren varjoisa puoli

Hengitykseni aallot vievät minut mennessään, ja katoan niihin kuin lumihiutale mustan meren syliin. Sisäänhenkäisy pyöristää vatsani rummuksi ja vapauttaessani ilman keuhkoistani, tunnen vajoavani lattian sisään. Jokainen uloshengitys on edellistä pidempi. Tunnen sykkeeni hidastuvan ja vaimentuvan tasaisiksi, melkein raukeiksi tömähdyksiksi suljettujen silmäluomieni valkokankaalle maalatun sinisen taivaan horisontissa.

Elbrusin eteläinen basecamp

Kestää hetken oivaltaa, missä olen – mutta vain pienen hetken. Kaukasuksen vuoriston karkea profiili on niin tunnistettava. Euroopan mantereen korkeimman vuoren, Elbrusin huippu piirtyy kaukana yläpuolellani, vaikka istun jo lähes neljän kilometrin korkeudessa merenpinnasta sijaitsevan ylä-basecampin kivikossa lähellä lumirajaa. Vuoren pohjoisen puolen kiipeilyreitti on pitkä, raskas ja eristyksissä. Kahden viikon huiputusyrityksen varusteet kannetaan osissa ylös, halki karun, valtavien vaikeakulkuisten kivikoiden hallitseman maiseman ylempään basecampiin, josta vasta huiputukseen valmistautuminen alkaa.

Kaikkialla on kylmä; alempana rinteellä kosteaa ja sateista, ylempänä vuoren villit viimat pieksevät kostuneiden vaatteiden läpi. Mutta se kuuluu tänne. Tämä on kylmän koti, missä muualla se majailisi? Kuin täällä luontaisesti lämpöä rakastava kehoni hyväksyisi koleuden. Vaikka olen viluinen, en palele.

Kaukasus on ollut minulle rakkautta ensi silmäyksellä. Kuin sydämestä olisi jäänyt tuonne louhikkoon murunen, joka jatkuvasti kutsuu palaamaan. Missään tuuli ei tuoksu samalta. Missään öisen taivaan linnunrata ei ole kirkkaampi.

Luomieni taustakuva tummuu kuin musta esirippu valahtaisi valkoisten huippua verhoavien jäätiköiden eteen, kun matalana soljuva lempeä ääni saattelee minut uuteen asanaan.

Haikeana irrotan Venäjän vuorten karheista reunoista ja siirrän ajatukseni takaisin levollisena nousevaan ja laskevaan rintakehääni, pullistuviin keuhkoihini ja oikeanpuoleisessa kylkilinjassa tuntuvaan nautinnolliseen venymiseen. Ajatukseni saavuttavat vuosi sitten syntyneet murtumajäljet kahdessa alimmassa kylkiluussa, ja sipaisen niitä mielessäni hellien niinkuin kosketamme arvokkainta ja suurimman työn takana ollutta palkintopokaalia.
Ja samassa edessäni ryöppyävät kylmänharmaat vuoriputoukset Pohjois-Italian Alppien perimmäisen kolkan Aosta-laaksossa, Matterhornin vihreän kukkalaahuksen helmoilla. Näiden kivien koloissa asuu kirja, jonka vielä kirjoitan. Tiesitkö, että kallio tuoksuu erilaiselta eri paikoissa?

Liuku viimeiseen asanaan vie minut Tansaniaan, Mount Merua ympäröivään kansallispuistoon, kirahvilauman keskelle. Kosteikko tuoksuu, ja edellämme kiväärin kanssa kulkeva ranger puhuu laulavalla äänellä swahilia. Keuhkoni ovat täynnä kirpeitä tuoksuja, aurinkoa ja vapautta. Rauhaa.

Tunti päättyy. Valot syttyvät, ja lumous särkyy. Rullaan mattoni ajatuksissani. Mieleeni muistuu, kuinka kiivettyäni ensimmäisen vuoren luulin tehtäväni tulleen täytetyksi. Laitoin blogille pisteen ja aloin ajatella muuta. Ja sitten, muutamia viikkoja myöhemmin siniharmaat silhuetit alkoivat seikkailla unissani. Ne eivät antaneet periksi, palasivat aina uudelleen kuin kylmä Kaukasukselle.

Tämän syksyn ajan olen kuntouttanut kolhiutunutta kehoani ja välillä tuntuu kuin vuoret olisivat lipuneet kauemmas. Nyt niiden kutsu on niin vahva, ettei se enää malta odottaa yön tunteihin vaan hiipii kimppuuni joogatunnilla.

Seuraavana päivänä, fysioterapeutilta kiipeilyluvan saaneena pitkän tauon jälkeen seison seinän edessä ja asetan kokeilevasti tossun kärjen kirkkaansiniselle otteelle. Kumikärki nappaa nälkäisesti kiinni. Kahden nousun jälkeen kehoni alkaa muistaa, kuinka seinällä työskennellään. Jalat työntävät minua kohti kattoa, ja jossain puolenvälin tietämillä energisoiva ilo valuu otteista nahattomiksi hiertyneiden sormenpäiden kautta sydämeeni.

Kiipeilijän saa pois vuorilta, mutta saako vuoria pois kiipeilijästä? Toivottavasti ei.

Vuorikiipeilijän rankkaa elämää Elbrusin eteläisen reitin väliasemalla 2016

Page 1 of 3

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén