Month: November 2023

Vuoret takapihan parkkipaikalla

Joskus vuoret saapuvat omituisiin hetkiin odottamattomalla tavalla. Eilen astuin ulos kotiovesta kello 04.45 aamuyöllä. Olin lähdössä työmatkalle aikaisella aamulennolla, – mutta ei eksytä siihen, se ei ole tarinan kannalta relevanttia.

Ulkona oli pilkkopimeää ja kymmenisen pakkasta. Ei siis mikään hyytävä pakkasyö, mutta liian lyhyestä unesta tahmea kehoni hytisi vuorettoman villakangastakkini sisällä. Ohutpohjaiset Converse-tennarit lipsuen liukastelin pihan halki ja kirosin sisälle unohtuneita hansikkaita: jos nyt kaatuisin, kämmenet olisivat taatusti verillä.

Sitten se tuli: vastentahtoisuuden kouraisu vatsanpohjassa. Koko kehoni pyysi palaamaan sänkyyn ja unohtamaan tällaiset järjettömän aikaiset lähdöt ja kylmän ulkomaailman. Edessä oleva pitkä työpäivä lukuisine tapaamisineen tuntui neljän tunnin yöunien jälkeen kammottavalta ajatukselta. (Jos olet tavannut minut, tiedät, että olen puhelias ja hyppään varsin auliisti uusiin tilanteisiin. Jos tunnet minut hyvin, tiedät, että olen ekstrovertiksi olosuhteiden pakosta muovautunut introvertti, jolle nuo tilanteet, joihin itseni jatkuvasti haastan, ovat aika uuvuttavia ja eivät ollenkaan helppoja.)

Mutta kaiken nihkeyden keskellä minut täytti omituinen lämpö ja tuttuuden tunne. Kesti hetken ymmärtää, mistä oli kyse: täsmälleen tuo sama vastenmielisyyden aalto velloo vatsassani vuorilla, kun huippupäivän yönä seison leirissä täysissä varusteissa valmiina lähtöön. Minua alkoi naurattaa. Vaikka edellä kuvasin, ettei työedustus ole minulle helppoa, – ei se nyt kuitenkaan läheskään huiputukseen verrattava ponnistus ole.

Miksi kehoni heitti arkiseen hetkeen tunteen, jonka koen yleensä vain vuorilla? Johtuiko se väsymyksestä, vuorokauden ajasta – tai ehkä kylmyyden hiipimisestä vaatteiden läpi iholle?

Pimeän taksin lämpöisellä takapenkille hymyilin mustalle yötaivaalle. Tuo tuttuakin tutumpi möyrintä vatsanpohjassa oli tuonut mieleeni lukuisia öitä, joina olen seissyt vuorimajan tai teltan edessä, haistanut jäätikön tuoksun, tuntenut repun raskauden harteilla ja ohuen ilman synnyttämän paineen rintalastan kohdalla – se tunne, ettei syväkään henkäys ihan täytä keuhkoja.

Kesti monta vuotta oppia rakastamaan tuota hetkeä: Mitä tahansa voi tapahtua. Varmaksi tietää vain se, että edessä on raskaita tunteja, jotka haastavat kehon ja mielen äärimmilleen.

Mutta samalla nuo tunnit ovat vapautus, ihana oikeutus olla täysin ja sataprosenttisesti tässä hetkessä.

Tiesitkö, että olemassa on termi “epämukava totuus”, joka tarkoittaa tietoisuutta siitä, että isossa kuvassa olet mitätön. Edes historiamme suurmiehillä ei ole merkitystä universumin mittakaavassa, elämämme on lyhyempi kuin muurahaisen hengenveto (vetääköhän muurahainen henkeä?). Olemme pienempiä ja merkityksettömämpiä kuin yksittäiset hiekanjyvät Saharan autiomaassa.

Ihminen on tarkoitustaan etsivä olento, ja niinpä merkityksettömyyden oivallus on meille ahdistavaa. Se saa toiset masentumaan, jotkut kääntymään uskonnon tai vaikkapa pullon puoleen. Kieltäydymme uskomasta sitä todeksi. Ehkä joku muu on merkityksetön, mutta kyllä MINULLA on väliä.

Mutta minusta se on ihanaa! Vuoren harjanteella olen hiekanjyvänen tuulessa. Koko maailma on jalkojeni juuressa, muttei se tarvitse minua mihinkään. Olen vapaa. Ja silloin minut täyttää rauha.

Liukastellessani pihan halki kohti parkkipaikan laidalla odottavaa taksia en tuntenut rauhaa. Olin väsynyt, ehkä vähän ärtynyt ja aavistuksen stressaantunut edessä olevan päivän tiukasta aikataulusta. Ja juuri siinä hetkessä, kun sitä ehkä eniten tarvitsin, palasivat vuoret vatsanpohjaani muistuttamaan, että olen vapaa.

Eikä hymy ole sulanut kasvoiltani vieläkään, sillä Kilimanjarolle lähtöön aikaa kuukausi.

Soolona Kilimanjarolle – kuusi viikkoa lähtöön!

Voihan Covid! Tähän asti olen (tietääkseni) onnistunut välttämään tartunnan, vaikka en ehkä suhtautunut siihen yhtä huolestuneesti kuin monet. Toimin toki annettujen ohjeiden suojellakseni riskiryhmiin kuuluvia ja läheisiä, mutta vahvana ja perusterveenä jatkoin elämää mahdollisimman normaalisti halki pandemian. Pari viikkoa sitten pöpö kuitenkin viimein sai minut kynsiinsä ja kampitti sänkyyn kesken tavallisen torstai-iltapäivän. Juuri kun olin edellisen flunssan jälkeen aloittanut treenaamisen 1,5 viikon tauon jälkeen ja ilahtunut, että Kilimanjarolle lähtöön oli alle kaksi kuukautta… Sitten oltiinkin taas laskemassa oksankohtia katosta!

Peak Leninin jälkeen kroppa on palautunut todella hitaasti ja koko syksyn ajan harjoittelu on ollut hiukan tahmeaa, ikäänkuin pahamaisen Frying Pan -jäätikön maitohapot eivät olisi suostuneet lähtemään lihaksistani vieläkään. Todellisuudessa luultavasti tuo nihkeätahtisuus harjoittelussa ja toistuva sairastelu johtuvat luultavimmin samasta syystä: liian suuresta kokonaiskuormasta.

Lokakuun lopussa kuitenkin suuri “kaistasyöppö “putosi pöydältä, kun sain päätökseen työn ohella suorittamani opinnot ja valmistuin Kalifornian Berkeley Law -yliopistossa (hurraa!). Kesken sairastelukierteeni perhe yllätti minut järjestämällä kaavutus- ja lakitusseremonian omassa olohuoneessamme. Olivatpa vielä tilanneet ihan oikeat Berkeleyn yliopiston valmistujaiskaavun ja nelikolkkahatunkin, jonka sitten näyttävästi viskasin ilmaan kotiolohuoneessa!

Myös ensi vuonna ilmestyvä Suuri huiputus -kirjani on edennyt niin hyvää tahtia – mistä iso kiitos kuuluu muun muassa kirjoitusaikataulujen mukaisesti joustavalle perheelleni, loistavalle tuottajalleni Lillille sekä mielettömälle beta-lukijalleni Teijalle. Kuuluisa “It takes a village to raise a child” -sanonta tuntuu sopivan myös kirjan kirjoittamiseen! Omat nettisivunikin ovat työn alla, jotta kirjasta uutisoiminen onnistuu sitten helpommin.

Kirjan kirjoittaminen on vienyt minut Alpeille ja takaisin ensimmäisiin kiipeilykokemuksiin. Kuva: Marko Laukkanen

Kilimanjarolle lähtöön on tänään kuusi viikkoa. Olen ollut siellä ennenkin, mutta kokemuksesta tiedän vuoren olevan erilainen joka kerta. Mutta tuntuu hiukan kuin palaisi kotiin, sillä Moshi-kylän kujat ovat tutut ja vaikka viimeksi olin hurjan sairaana koko kiipeilyn ajan, mielikuvat vaellusreitistäkin perustuvat todellisuuteen. Voi kuinka olenkaan odottanut Tansaniaan paluuta!

Käytännön järjestelyt ovat menneet hyvin sujuvasti: lennot on hommattu, paikka kiipeilyryhmästä buukattu ja varusteet kasassa. Enää tehtäviä perusjärjestelyitä on oikeastaan vakuutusten tarkistus ja rokotusten päivitys – kunhan pääsen tästä edellisestä pöpöstä eroon.

Loppuaika pitääkin sitten panostaa kiipeilykunnosta huolehtimiseen. Poikkeuksellisen täynnä sairastelua ollut syksy on rokottanut harmillisen paljon aikaa treenamisesta. Kerrankin olo on aika rento treenaamisen suhteen: yleensä lähtöä edeltävät kuukaudet ovat aika paineistettuja, koska minulle on tärkeää vaikuttaa niihin asioihin, joihin voin – eli kunnosta kiipeilyn onnistuminen ei saa jäädä kiinni.

Vaellushuippuna tunnettu Kilimanjaro ei vaadi teknistä osaamista, joten jäljellä olevat viikot tulen viettämään mahdollisimman paljon lenkkipoluilla ja rappusissa. Reilun vuoden treenipuristus vielä Afrikan korkeintakin vuorta (5895 m) suurempaa Peak Leniniä (7134 m) varten antoi hyvän pohjakunnon, joten en ole kestävyydestä kovin huolissani. Mutta kuten joskus tuli Mount Fujin myrskyisen nousuyön jälkeen todettua, jokaiseen vuoreen tulee suhtautua kuin Everestiin – eli kunnioittavasti ja kunnollisella valmistautumisella!

Erityistä Kilimanjarossa on myös se, että tällä kertaa lähden matkaan yksin – edellisestä sooloreissusta onkin aikaa. Alunperin Kilimanjaro ei kuulunut suunnitelmiin, mutta Peak Leninin jälkeen minua on kaihertanut tunne, etten ole saanut tarpeeksi “vuoripäiviä” ja odotus ensi syksyn Himalaja-reissuun tuntui tuskaisen pitkältä. Mahdollisuuden ilmaannuttua päätin palkita itseni opinnoista, kirjasta ja muutenkin työläästä syksystä ja tässä sitä ollaan. Uskon ja toivon, että tästä tulee paitsi seikkailu kohti vuoren huippua, myös tutkimusmatka sydämeeni!

Kuva: Marko Laukkanen

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén