Month: May 2021

Yhden yön katala vieras

– En vaan mene. Onhan tämä nyt ihan typerää. Onko mitään järkeä lähteä kiipeämään jäistä vuorenseinää hyytävässä kylmyydessä ja pilkkopimeässä?

Siinä melkoisen suora lainaus ajatuksistani viime syyskesältä, kun Matterhornilla kalsan ja karun Carrel Hut -vuoristomajan ovelta kurkistelin pimenevään iltaan ja lumimyräkkään. Carrel Hut on kiinnitetty vuoren niin jyrkkään kylkeen niin ohuilla metallitangoilla, että äkkiseltään voisi kuvitella sen pysyvän paikallaan lähes neljän tuhannen metrin korkeuden lumimyräköissä vain ihmeen voimalla.

Astuin ulos piskuisen majan kyljestä tyhjän päälle kaartuvalle metalliritilälle. Pimenevässä illassa tuuli oli noussut ulinaksi ja se reuhtoi paksun takkini liepeitä kärsimättömästi. Sen pyörteissä oli lunta, liikaa lunta. Pilvien läpi näkyi juuri ja juuri pieni vilahdus jossain alhaalla laaksossa lepäävän kylän valoista. Majan takaseinä oli kiinni vuoren seinämässä, joka tummana ja uhkaavan pystysuorana nousi ylös loputtomiin, kunnes katosi tummanharmaisiin myrskypilviin. Olimme pilven sisällä, lunta oli kaikkialla, ja näkyvyys huono. Odotimme ukkosta, jonka jyrinän saattoi jo kuulla.

Näkymä Carrel Hutilta pari tuntia ennen pimeää

Vilkaisin kaipaavasti alas laaksoon ja haikeana muistelin toissapäiväistä samettista cappuccinoa kylän kujan lämpöisellä terassilla. Mutta lohtua ei enää näkynyt, vaan allani hornan kidan liekkien lailla kiemurtelevat pilvet olivat peittäneet viimeisenkin valonpilkahduksen. Tuulta vasten puskien työnnyin talon seinustaan kiinnitettyyn vessaan, joka on oikeastaan vain pienen pieni koppi, jossa on iso reikä lattiassa. Kopin sisusta on lähes aina täynnä lunta, sillä vuorenrinteellä pyörteilevä viima syöksyy sisään vatsavaivoista ja huonosta sihtauksesta kärsivien kiipeilijöiden sotkemasta reiästä ja täyttää kopin lumella. Sivumennen sanoen, tuon yksinkertaisen toiletin käyttäminen vaatii yllättävän paljon sekä taitoa että tuuria, jotta osaat ajoittaa toiminnan oikein ja väistää mahdollisia osumia, kun tuuli sinkoaa toimituksen tuloksen reiästä takaisin koppiin.

Lähdössä Matterhornin huiputukseen, elokuu 2020

Astuessani kopista takaisin viimaan, vilkaisin kelloa. Reilut neljä tuntia lähtöön, ja myrsky näytti vain yltyvän. Minua väsytti ja samaan aikaan olin enemmän valveilla kuin koskaan. Vilkaisin taas kohti vuoren seinää, mutta pimeys oli niellyt sen kokonaan.

– Minä en vain mene. Ei kiinnosta yhtään ja ei ole mitään syytä mennä, päätin astuessani takaisin majan koleaan mutta tuulensuojaiseen tupaan. Päätös oli tehty.

Omituista kyllä, kaksitoista tuntia myöhemmin en enää allekirjoittanut – tai ehkä edes muistanut – tuota nyt raudanlujaa päätöstä, kun seisoin ikionnellisena Matterhornin huipulla kasvot kohti aurinkoa käännettyinä, kykenemättä keksimään mitään parempaa kuin vuorten kiipeäminen.

Käyn tuon saman keskustelun itseni kanssa melkein jokaisena huiputusyritystä edeltävänä iltana. Vuorosanat vaihtelevat, samoin kuin se, kuinka paljon tunteesta on avointa pelkoa ja kuinka paljon vain hermostunutta epämukavuutta. Mutta lopputulos on yleensä sama: turhaa hommaa, en mene. Kuukausien ja vuosien pitkäjänteinen harjoittelu, investoidut aika, vaiva ja raha sekä kaikki ne kerrat, kun valitsin treenin jonkun muun asian sijasta, menettävät merkityksensä. Mutta vielä kertaakaan en ole tuota päätöstä toteuttanut tai edes kertonut kenellekään siitä.

Sama katse Chilessä, lähdössä Barrancas Blancas -tulivuoren huiputusyritykseen, joulukuussa 2020


Minulle pelko on sydämen iskut hiljentävä, sisukseni täyttävä, musta, jäinen laava. Se ei pysäytä minua tai estä toimimasta, mutta energisoivaksi en sitä tunnista, vaikka monet sanovat pelon antavan voimia. Sen sijaan se on sisuskaluni hyydyttävä tietoisuuden tila, joka vakauttaa vapisevat kädet ja kirkastaa ajatukset. Kun kauan sitten jouduin meressä vaikeaan tilanteeseen ja olin hukkumaisillani, muistan olleeni hyvin rauhallinen ja analyyttinen. Viimeiset muistikuvani ovat toteavia: “Tulin sitten toiselle puolelle maailmaa kuolemaan.”

Pelko valitsee lavalle astumisensa hetket tarkkaan. Minä en pelkää tasapainoillessani kapealla harjanteella molemmilla puolillani satojen metrien pudotus. En tunne pelkoa pystysuoralla seinällä tuulen tempoessa varusteitani. Vain hyvin harvoin pelko saa minut kiinni, kun olen liikkeessä.

Mutta se tulee aina huiputusta edeltävänä iltana ja viipyy luonani yhden yön.

Matterhornilla se ei väistynyt, kun palasin vessareissulta majaan sisään ja kömmin kiipeilyparini kylkeen parin unta tavoittelemaan. Se oli läsnä, kun havahduin sekuntilta tuntuneen ajan jälkeen herätyskelloon. Se yritti sulkea kurkkuni, kun istuin vuorimajan kylmässä tuvassa kiipeilyvarusteissa ja lähtövuoroa odotellessa väkisin tungin vatsaani kuivaa leipää ja yököttävää Nutellaa. Se loisti silmistäni, kun yön pimeydessä kiipeilyparini kanssa peitimme rukkasilla hohtavat otsalamput tavoittaaksemme toistemme katseet toivottaessamme onnea huiputusyritykseen. Se kylmäsi mieltäni, kun katselin Fabrizio-oppaani selän katoamista pimeään hänen kiivetessään edeltä rakentamaan varmistusta. Se roikkui kiipeilyvaljaissani ja veti minua alaspäin, kun iskin jäärautojen piikit seinään ja sukelsin pimeään. Mutta hiljalleen se irrotti tahmaisia sormiaan, kun tunsin kallion tutun karheuden käteni alla. Kun upposin kiipeilyrytmiin, se taisi livahtaa kallion koloon, ja kun muutamaa köydenmittaa myöhemmin pysähdyimme tauolle, en enää tuntenut sen kalvakasta otetta.

Tiedän, että se odottaa minua Georgian erämaassa, Ushban rinteellä. Se lymyilee kivikossa tai railon reunalla. Se kuiskii Kaukasuksen tuulessa. Kolmen kuukauden kuluttua me jälleen kohtaamme.

Lähdössä Matterhornin huiputukseen, ensimmäiselle yritykselle, elokuussa vuonna 2019. Tunnistatko katseen?

Pieleen mennyt viestintä on ääriolosuhde?

Olen erilaisissa yhteyksissä opiskellut viestintää, psykologiaa ja kieliä sekä toiminut lähes koko ammatillisen urani viestinnän maailmassa. Muksuna opettelin partiossa morseaakkoset, intiaanien savu- ja maamerkkejä ja hiukan viittomakieltäkin. Voisin siis väittää ymmärtäväni jotain viestinnän merkityksestä. Silti joskus unohdan varoittaa alla kiipeävää putoavasta kivestä, vaikka tuo unohdus voi aiheuttaa hengenvaaran. Miksi ihmeessä?

Entä mitä tapahtuu, kun viestimisympäristöön liittyy rajoitteita?
Sukellusreissuillamme Heikillä kesti tovin ymmärtää, että tuima katseeni maskin takana ei tarkoittanut suuttumusta vaan kovaa keskittymistä. Innostuneet viittilöintini oli helppo tulkita hermostuksen ilmaisuiksi, sillä katseeni viesti muuta kuin että olin juuri nähnyt maailman kauneimman seepian.

Minä Damokleen miekkaa kiipeämässä (2018)

Pohjois-Italian Dolomiiteilla Damokleen miekka -nimistä jääputousta kiivetessä jäimme seinällä olevalle jäähyllylle vailla näkö- tai ääniyhteyttä edellä kiivenneeseen oppaaseen. Normaalisti näissä tilanteissa viestitään nykimällä köyttä, mutta tuolloin sekään ei onnistunut, sillä köysi oli jääpilarin reunan alla jumissa. Niinpä olimme korkealla puunlatvojen yläpuolella jääseinällä käsissämme löysä köysi eikä tietoa, oliko opas saanut varmistuksen rakennettua, eli oliko turvallista lähteä kiipeämään.

Joskus viestintä ei toimi, vaikka etäisyyttä tai muuta estettä kommunikaatiolle ei olisi. Kalliokiivetessä neljän tuhannen metrin korkeudessa pystysuoralla seinällä vain pari metriä köyttä kiipeilijöiden välissä, yhteinen rytmi voi olla tuskaisen vaikeaa löytää, vaikka lähes kaikki lähiviestinnän menetelmät ovat käytettävissä.

Heikki Damokleen miekan jääpilarilla ilman yhteyttä oppaaseen, ilme kertoo ajatukset

Eikä siihen tarvita edes tuhansien metrien korkeutta, että kuuluisat Wiion lait viestinnän epäonnistumisesta toteutuvat:
Äitienpäivän kakkukahvipöydässä avasin suorakaiteen muotoisen paketin ja päästin ilon kiljahduksen, joka sai jopa perheen teinit kohottamaan katseensa puhelintensa näytöiltä. Paketista paljastui niin hieno pyöräilytietokone, että uskon sen kykenevän navigoinnin ja mittaroinnin lisäksi rasvaamaan ketjut ja pumppaamaan ilmaa pyöräni renkaisiin puolestani.

Toiveikas “Osaako se muokata reittiä dynaamisesti?”-kysymykseni sai myöntävän vastauksen – ja Heikin virnistämään leveästi. Sitten sain kuulla punastuttavan totuuden toiminnastani pienen pyöräpartiomme navigaattorina:

Virallisesti en tätä myönnä, mutta näin meidän kesken voin todeta, että EHKÄ valmiuksissani pyöräilytietokoneen käyttöön on hiukan parannettavaa. Lyhyesti kuvattuna haasteeni on ollut se, että aiemmin käytössä ollut navigaattorilaite on vaatinut, että ajaja pysyy valitulla reitillä muutaman metrin tarkkuudella. Muutoin navigaattori mittaa pyöräilijän poistuneen reitiltä ja alkaa ohjata kääntymään takaisin huolimatta siitä, että eteneminen tapahtuu oikeaan suuntaan.

Äkkiseltään ei kuulosta isolta ongelmalta, mutta jo esimerkiksi pienehkö tietyömaa tai jalkakäytävän sijaan ajoväylän reunassa ajaminen saattavat sekoittaa navigaattorin ohjeet pitkäksi aikaa. Eipä tuommoinen haittaa tunnin tai parin lenkeillä, mutta vierailla reiteillä tehtävillä pitkillä reissuilla vaikutuksia on. Kuulemma varsin tyypillinen Heikin ajokokemus on, että reissun päällä säännöllisin väliajoin edestä alkaa kuulua ensin navigaattorin äkäistä piipitystä. Seuraavaksi ajoni hidastuu ja alkaa muuttua kiemurtelevaksi, kun yritän räpeltää navigaattoria. Hetken kuluttua alkaa kuulua ärtyneitä kommentteja (joita usein seuraa pysähdys säätämään laitetta uudelleen reitille):

– Nyt tämä kartta taas hukkasi meidät!

Olen myös huomaamattani luonut oman merkkikielen, jolla pyrin viestimään takana tulevalle, mitä tapahtuu seuraavaksi. Kakkukahvien äärellä Heikki demonstroi ohjeistuskoreografiaani kiemurrellen tuolillaan ja tehden hämmentäviä ja monimutkaisia huitomiseleitä. Kun kuulemma edetään tilanteeseen, jossa “kartta on taas hukannut meidät”, viestintäeleeni saavat entistä mittavammat ulottuvuudet.

Muksut ja minä nauroimme vedet silmissä teatraalista esitystä, jossa ehkä, tai ainakin toivottavasti, oli mukana hitunen “hyvän tarinan lisää”. Mutta nauraessanikin poskeni helottivat punaisina sanattoman nolostuksen paljastaen: olenhan tuntenut jopa pientä ylpeyttä kyvystäni jakaa informaatiota ja mahdollistaa ajoreitin ennakoiminen myös takana tulevalle!

Onneksi viestintäkömmähdyksistä huolimatta kuitenkin treenikausi etenee, sillä Ushballe lähtöön on enää reilut kolme kuukautta. Pahamaineinen vuori Georgian syrjäseudulla tulee haastamaan meitä monella tavalla, mutta samalla Kaukasuksen vuoristo muistuttaa siitä, ettei viestintä ole mahdoton laji, vaan usein se myös onnistuu.

Nimenomaan Kaukasuksen vuoriston syrjäiset ja karut seudut ovat opettaneet paikallisten, köyhien ja vaikeissa oloissa elävien ihmisten valtavan ystävällisyyden ja vieraanvaraisuuden sekä halun ymmärtää ja auttaa, vaikka heidän silmissään olemme varmasti melkoisen outoa sakkia. Siellä sain myös ensimmäiset opetukseni siitä, että voin kiivetä turvallisesti ja hyvässä yhteistyössä oppaanani henkilö, jonka kanssa minulla ei ole muutamaa sanaa lukuunottamatta yhteistä kieltä.

Voimmeko siis todeta, että monimutkaisuus viestinnässä on hiukan päälleliimattua, ja molemminpuolinen halu luoda ymmärrystä viestin lähettäjän ja vastaanottajan välille, on lopulta avain sekä ammatilliseen viestintään internetissä, huiputukseen Kaukasuksen vuorilla että navigointiin espoolaisessa liikenneympyrässä?

Ehkäpä juuri tuon ymmärryksen luomisen nimissä, lienee aiheellista opetella uuden ajotietokoneen käyttöä aiempaa enemmän ja ehkä hitusen yksinkertaistaa ajonaikaista viittomakieltäni…

Pöljä navigaattori maantieajossa reakuurossa (pahoittelut kirosanasta)



Powered by WordPress & Theme by Anders Norén