Univaikeuksista merenpinnan tasolla kärsiväksi ihmiseksi nukun kyllä uskomattoman hyvin vuorilla! Nytkään ennätyksellisen yhdeksän tunnin mittaisia unia ei häirinnyt edes Dave, joka pahvisen ohuen seinän takana veti hirsiä niin, että talon rakenteet tuntuivat notkahtelevan miehen rohinan voimasta.
Runsaan aamiaisen jälkeen majan pihasta muuliletkan perässä starttaava ryhmämme sai maistaa Atlasvuorten kuumuutta, kun helteessä ponnistelimme napakasti nousevan rinteen 2400 metriin kahden vuoren väliseen satulaan. Kehoni tuntui kuitenkin sopeutuvan hyvin korkeaan lämpötilaan, askel tuntui kevyeltä ja yhä jylhemmäksi muuttuva maisema teki hyvän mielen. Huomasin kaivanneeni vuorille niin paljon, että eksyin jo ajatuksissani suurempiin korkeuksiin.
Kaikkien matkanteko ei sujunut yhtä hyvin, ja huolestuneena seurasin Nancyn jatkuvasti vaikeammaksi ja hitaammaksi muuttuvaa liikkumista. Autoimme Nancya jakamalla hänen varusteitaan tiimin kannettavaksi ja pian eksyin nautinnolliseen askelten rytmiin.
Ensimmäisen vuorokauden aikana ryhmä oli tutustunut toisiinsa ja tunnelma muuttunut rennon letkeäksi, kuten aina vuorilla. Aamupäivän vaelluksen aikana norjalainen Sophie istutti mieleeni luvattoman määrän ideoita tulevia seikkailuja varten. Daven ja minun välille muodostui koko porukkaa naurattanut naljailu, joka tulisi jatkumaan koko reissun ajan. Mistä johtuukin, että lähes jokaisella reissulla on aina mukana yksi – yleensä lähes poikkeuksetta britti- tai skottimies, jolla on kantava ääni ja hurtti huumorintaju?
Nautittuamme tuoreista kasviksista valmistetun lounaan kauniissa matalien puiden varjosta, oli aika laskeutua laakson toisella puolella sijaitsevaan kylään, jossa seuraavan yön majatalomme olisi. Matkaa oli jäljellä enää muutamia kilometrejä, mutta kulku eteni hitaasti – selvästi aamun pitkä nousu auringon korventamalla kivisellä rinteellä oli ollut osalle ryhmästä raskaampi suoritus. Lähtiessämme uudelleen liikkeelle norjalainen Sophie tiivisti askeliaan ja ilmestyi rinnalleni:
– Olen kuule tosi huolissani. Nancylla on vaikeuksia pysyä porukan mukana jo nyt. Jos lähestymisvaelluksella joutuu näin ponnistelemaan, se ei tiedä hyvää huiputukselle. Kävin jo juttelemassa oppaalle; hän on samaa mieltä mutta vain kohottelee olkapäitään. Sinä olet kiivennyt enemmän, juttelisitko hänen kanssaan?
Hitaan vaelluksen aikana tarkastelin ympäristöä: vaaleanruskeaa kiveä, hiekkaa sekä hartsityräkkejä ja siellä täällä rykelmiä matalia pensaita sekä kitukasvuisia puita. Ylempänä rinteillä kiven väri alkoi selvästi muuttua tummemmaksi, kasvusto kadota ja näkyi kaukana horisontissa luminen huippukin. Täällä alempana kivi oli kuitenkin hienojakoisempaa ja polut olivat pullollaan soraa ja jalkapallon kokoisia lohkareita.
Toisen lähestymispäivän illallinen nautittiin pienessä kylässä omena- ja pähkinäpuiden alla sijaitsevassa majatalossa. Päivällisen tunnelma olisi voinut olla leppoisampikin, sillä osa ryhmästä oli – ihan aiheellisestikin – huolissaan tiimin etenemisen nopeudesta. Olin heidän kanssaan samaa mieltä ja kävinkin ennen nukkumaanmenoa Sophielle lupaamani keskustelun pääoppaamme Samirin kanssa. – Meitä on aika iso ryhmä ja jos huiputukseen tulee vain yksi lisäopas, tarkoittaa se, että huiputtamaan voivat lähteä vain ne, jotka ovat riittävän vahvoja pysyäkseen tahdissa. Jos joku, jolla on poikkeuksellisen selkeä keskeyttämisen riski jo lähtiessä tulee mukaan, pitää olla lisäopas. Muuten koko muun ryhmän huiputus vaarantuu , katsoin Samiria tiukasti. Nuori mies oli silminnähden tuskainen:
– Kyllä, olen ihan samaa mieltä. Mutta en minä voi sille mitään.
– Kuule Samir, juurikin sinä olet itse asiassa aika lailla ainoa, jolla on asiaan vaikutusmahdollisuus. Pääoppaana sitä teet päätökset. Sinä olet vastuussa koko ryhmän turvallisuudesta. Yksi huonokuntoinen kiipeilijä vaarantaa koko ryhmän. Ja mitä arvioihin tulee, pahimmillaan ryhmän kaikki jäsenet ovat pettyneitä, mikäli nousu keskeytyy yhden ihmisen suorituksen takia, yritin antaa nuorelle oppaalle perspektiiviä.
Opas katsoi minua tummanruskeat silmät huolestunena ja nyökkäsi sitten hitaasti:
– I know.
Päivällisellä keskustelu kiersi kehää. Ryhmän kaikki muut jäsenet tuntuivat olevan huolissaan tilanteesta. Samir piti meille tiukan palopuheen, että kaikkien tuli pysyä ryhmän tahdissa – mutta turhaan. Yleensä en puutu ryhmän dynamiikkaan mutta nyt Samir oli selvästi pulassa. Niinpä päivällisen jälkeen yritin jutella varovasti Nancyn kanssa, mutta nainen oli erittäin päättäväinen ja syytti jatkuvasta jälkeen jäämisestään ja kompuroinnistaan lyhyyttään:
– Minulla on vain näin lyhyet jalat enkä pysy teidän tahdissanne.
En todellakaan kadehtinut Samirin asemaa. Tilanne alkoi vaikuttaa koko ryhmään ja tunnelman ollessa vaisu, vetäydyin itsekin yöpuulle varhain.
PÄIVÄ 4: Basecamp ja harjoitusnousu
Aamulla aloitimme viimeisen lähestymispäivän hiukan hankalissa tunnelmissa. Kaikki yrittivät pysyä positiivisena mutta heti liikkeelle lähdettäessä kävi ilmeiseksi, että Nancyn vauhti ei riittäisi tänäänkään. Reitti muuttui nyt kiviseksi vuorenrinnepoluksi, joka nousi suhteellisen jyrkästi ylöspäin. Samir koetti laukaista tilannetta sallimalla tottuneempien vuoriliikkujien kulkea ryhmän edellä rivakampaa tahtia.
Vaikka olin itsekin tyytymätön tilanteeseen, päätin keskittyä matkaan ja ottaa ilon irti jylhiksi muuttuneista maisemista. Polku kulki kapeaa kallioparveketta ja yhä kauempana allamme solassa virtasi kohiseva koski. Vastaan tuli tämän tästä vuorelta laskeutuvia kiipeilijöitä. Opas oli varoittanut meitä aamiaisella epävakaasta säästä – tänään oli luvassa runsaita vesikuuroja:
– …ja täällä sateet ovat todella voimakkaita kuin monsuunisateita. Ne voivat aiheuttaa mutavyöryjä, ja siksi on tärkeää, että pääsemme mahdollisimman pitkälle ennen sateen alkua.
Noin puolivälissä matkaa saatoin paikantaa base camp -majan kaukana yläpuolellamme. Se oli suuri musta rakennus keskellä kenttää, jonka pinnassa vuorottelivat teräväsärmäiset kivet ja muta. Kaikkialla näytti nyt kostealta. Nukkuisimme teltassa majan pihalla, joten toivoin pääseväni perille ennen sateen tuloa. Huiputtamaan lähdettäisiin aikaisin huomenna aamulla eli mahdollisesti kastuvat varusteet tuskin ehtisivät kuivua siihen mennessä.
Vaikka etenin norjalaisten kanssa nopeaa tahtia rinnettä ylös, oli meidän aina silloin tällöin pysähdyttävä odottamaan letkan loppupäätä. Suurin piirtein samoihin aikoihin, kun saavuin valtavan kivi- ja mutakentän laitaan, taivas putosi niskaamme. Nostin vauhdin puolijuoksuksi, polku oli muuttunut täydelliseksi mutavelliksi muutamassa minuutissa ja pyörteilevä tuuli tuntui löytävän pisaroille reitin kuoriasun allekin.
Leiriin saapuessamme jouduimme odottamaan messiteltassa hyvän tovin, sillä tuuli ja sade tekivät telttojen pystytyksestä lähes mahdotonta. Kuin vettä olisi kaadettu suoraan saavista niskaamme!
Aikaisen lähdön etu kuitenkin oli, että lounaan jälkeen norjalaiset, irlantilaiset ja minä lähdimme vielä Samirin kanssa pieneen harjoitusnousuun läheiseen satulaan. Kovatempoinen nousu sai minut puuskuttamaan enemmän kuin korkeus olisi antanut odottaa ja hetken tunsin jo huolestusta: enkö olekaan palautunut riittävästi?
Sysäsin huolestuksen sivuun ja hidastin tahtia siten, että sain tiputettua sykkeen alle 150 iskuun minuutissa. Satulaan saavuttaessa katsoin kelloani ja melkein purskahdin nauruun helpotuksesta: olimme nousseet yli 550 vertikaalimetriä vain hiukan yli tunnissa. Minulle se on kova tahti, olinpa millaisessa kunnossa tahansa! Pitkän tauon jälkeen oli ollut ehkä vain haastavaa hahmottaa sopivaa nousutahtia.
Paluumatkalla saimme taas valtaisan vesisateen niskaan. Onneksi pieni tauko myräkässä oli antanut meille riittävästi aikaa kasata teltat, joten iltaa vietettiin kuivatellen varusteita messissä ja lämmitellen varpaita makuupussissa. Alempana vuorella olin hiukan tuskaillut kuumuuden kanssa – nyt se oli muisto vain. Nukkumaan mennessä pakkasin reppuni valmiiksi yöllä edessä olevaan huiputukseen lähtöön ja myhäilin onnellisena: tuttu hermostuksen tunne vatsanpohjassa oli nyt ihanaa – tätä olin odottanut yli vuoden. Huomiseen puolipäivään mennessä tietäisin, olinko taas valmis kiipeämään!
Kun avasin silmät, kuume oli poissa, ja katkonainen yö tuntui etäiseltä kuin uni. Vain edelleen kostea makuupussi paljasti tuskanhikisten tuntien olleen totta, kun ennen seitsemää nousin ja aloin valmistautua uuteen kiipeilypäivään. Valoisa aamu häikäisi pimeästä majasta kömpivän silmiä ja vuori-ilman ihana raikkaus pyyhki virkistävästi poskia. Taisin jähmettyä pitkäksi aikaa nauttimaan hetkestä hammasharja kädessäni, sillä havahduin siihen, että majan seinustalla puuhaileva Alex kysyi, olenko kunnossa.
Aamun hikiset taivaltajat
Aamupalaa ja laukkujen pakkausta myöhemmin ihana raikkaus oli muisto vain. Kun kello 9 nostimme rinkat selkään, hautova kuumuus oli palannut ja olimme jälleen 40 asteen pätsissä. Matka jatkui eilisen kaltaista napakasti nousevaa polkua suoraan rinnettä ylös. Tänään ylittäisimme 3100 metrin korkeudessa olevan harjanteen ja laskeutuisimme pari sataa vertikaalimetriä vuorten välissä olevaan pieneen laaksoon, jonne leiriytyisimme odottamaan huiputusyrityksen alkua.
Lähestymisreitti Laylan harjanteelle, polku kuvan vasemmassa reunassa.
Eilinen tiukka marssitahti jatkui, mutta tuntui kuin olisin taas muistanut rytmin. Tasainen tahti ja muutaman hengenvedon mittainen tauko säännöllisin väliajoin pitivät sykkeen kurissa. Usein kiivetessämme kiipeilyparillani Heikillä ja minulla vahvat ja heikot päivät ovat vuorotellen. Myös Heikin yö oli mennyt heikosti ja hänellä oli ollut seuranaan aiemmilta reissuiltakin tuttu selkäkipu. Joskus se yllättää raskaan päivän ja huonon nukkumisalustan seurauksena – luulen, että myös nesteytyksellä on vaikutuksensa. Yleensä Heikki saa tilanteen hallintaan alaselän ja lonkankoukistajien venyttelyllä, mutta välillä se jää kiusaamaan koko päiväksi tai jopa useammaksi. Mies ei koskaan juurikaan valita, mutta kivun näkee kasvoista ja huomaa hankalalta näyttävästä liikkumisesta.
Niin oli tälläkin kertaa, mutta meillä oli hyvin aikaa ja päätimme edetä kaikessa rauhassa. Oppaat olivat jälleen kaukana edellämme, ison osan ajasta silmänkantamattomissa, mutta emme antaneet sen häiritä. Me pitäisimme yllä meille sopivaa vauhtia, sillä ensimmäisen vuoren aikana ei parane ajaa itseään loppuun.
Sellaista kuumuutta on vaikea kuvailla. Vuorten välissä ilma oli pysähtynyt ja korsikaan ei värähtänyt, ja oli kuin päällämme olisi raskas viltti. Vaikka emme olleet jäätiköllä, auringonsäteet olivat niin polttavat, ettei käsivarsia tai kasvoja voinut jättää hetkeksikään suojatta. Pysähtyessämme tauolle, Heikin kasvoja suojaava lierihattu oli niin märkä, että sen lieristä valui katkeamattomana norona hikeä.
Pensaikot jäivät taakse, muuttuivat vihreäksi vuoriniityksi ja pikkuhiljaa hiekaksi, jota värikkäät kukat täplittivät. Pensaiden jäädessä mäkäräisten pilvi ympärillämme oheni, mutta valitettavasti paarmat jaksoivat seurata meitä paljon korkeammalle. Ja näiden paholaisten rinnalla suomalaiset paarmat ovat kuin hedelmäkärpäsiä: nämä olivat useiden senttien mittaisia pienoislentokoneita, joilla oli murskaavat leuat. Puraisu sattui niin paljon, että yhden koettuani päätin vältellä toista kaikin keinoin. Etenemiseni saattoikin olla hupaisaa seurattavaa, sillä rauhallisen askelrytmin katkaisi muutaman metrin välein sähäkkä tanssi yrittäessäni harhauttaa ja hätistää noita hirviöitä kauemmas.
Alueen eläimistöstä on myös mainittava toinen jännittävä tuttavuus; näin valtavia heinäsirkkoja en ollut elämässäni nähnyt! Niiden keho oli lähes pikkusormeni mittainen ja ääni valtavan kova. Nuo vuoriniittyjen viulistijättiläiset liikkuivat hitaasti ja hiukan kömpelösti, joten pääsin useampaankin otteeseen tutkimaan niiden massiivista olemusta lähietäisyydeltä. Harmillisesti huomasin myöhemmin, että ihmetykseltäni ollut huomannut valokuvata noita otuksia.
Maisema harjanteen taukopaikalta
Tuntien tamppauksen jälkeen harjanteelle 3100 metrin korkeuteen merenpinnasta saapuminen oli huikaisevaa: edessämme aukeni Kaukasuksen kaunis vuoristo ja nyt saatoimme nähdä Ushban lisäksi myös Euroopan mantereen korkeimman vuoren, Elbrusin. Se oli ihana jälleennäkeminen, sillä olen nähnyt sen viimeksi kaksi vuotta sitten, kun kiipesimme sen huipulle pohjoisreittiä. Alex lupasi, että huiputusyönä saisimme Laylan rinteeltä nähdä Elbrusin eteläpuolella kiipeävien otsalamppujen helminauhan.
Toinen harjanteelle saapumisen palkinto oli tuossa hetkessä vieläkin ihanampi: tuuli! Se pyyhki hien otsaltamme ja hätisti mega-paarmat kimpustamme, virkisti ja raikasti niin, että viidentoista minuutin tauon jälkeen olin kuin uusi ihminen. Voi kuinka yksinkertaisia ovatkaan ilot luonnossa!
Harjanteelta laskeuduttiin pieneen kuruun. Vihreys oli nyt muuttunut kivikoksi, mutta siinä ei ollut koko totuus. Ensisilmäyksellä kouru näytti harmaiden kivien täyttämältä, mutta kun astelit polulle, reitti oli täynnä kirkkaissa väreissä loistavia kukkasia, jotka olivat niin pieniä, ettei niitä huomannut heti. Niin elämä juhlii karuimmissakin ympäristöissä, kun se saa pienenkin mahdollisuuden!
Layla Pass -kivikuru
Kurun jälkeen alkoi päivän jännittävin osuus, laskeutuminen alas laaksoon viistosti kapeaa polkua pitkin niin jyrkällä seinällä, että tuntui suorastaan ihmeeltä, että siinä edes oli polku. Mielessäni kävi vaistomainen ajatus köysistön muodostamisesta, mutta oppaat olivat jälleen jo kaukana edellämme, jotten köydestä oli turha haaveilla. Olin jo aiemmin pitänyt hiukan epätavallisena sitä, että suurimman osan ajasta oppaamme oli näköpiirin ulkopuolella, mutta nyt ensimmäisen kerran mieleen hiipi huolestumista muistuttava tunne.
Olin jo luullut nähneeni laakson kauneimman osuuden, mutta seuraavan kulman takana aukeni maisema, johon tiedän palaavani tästä lähtien mielessäni, kun joku kysyy miksi kiipeän. Allamme lepäsi pieni laakso vuorten sylissä, vastapäisellä rinteellä jylhiä jääseiniä ja laakson päässä jäätiköltä alas kohiseva vesiputous, joka laakson pohjalla muuttui kuohuavaksi joeksi. Näkymä olin satumainen, että odottamatta poskilleni valui kyyneleitä ja ymmärsin, kuinka kovin olin viime kuukaudet kaivannut ohueen ilmaan.
Harjanteen toisella puolella maisema muuttui radikaalisti
Päivän matka oli jo melkein taitettu ja iltapäivätuntien koittaessa laskeuduimme alas laaksoon 2900 metriin, jossa viettäisimme yön. Laakson yläpäässä, lähellä jokea oli leiripaikka, jossa näkyi muutamia telttoja. Leiriin laskeutuessamme tunsin omituista kiertoa vatsassani. Vatsan linkous on vakiseuralaiseni vuorilla, mutta yleensä korkeuden tuoma pahoinvointi yllättää minut vasta saapuessani ylittäessäni 4000 metrin korkeuden merenpinnasta.
Sain kuitenkin muuta ajateltavaa, sillä saapuessamme leiriin saapuivat myös mäkäräiset, entistä sankempana pilvenä ne syöksyivät kimppuumme. Luoja, että ne olivat raivostuttavia: ne tunkivat silmiin, nenään, suuhun, aivan kaikkialle! Leirin pystytys ja ruoan valmistus olikin melkoinen show aggressiivisen ötökkälauman vainotessa meitä. Jopa kaikkeen tottunut Alex poukkoili tämän tästä pystyyn huitomaan pilveä kauemmas ja sylkemään suuhun tunkevia itikoita.
Laskeutumisreitti yläleiriä kohti. Löydätkö apuopas Glebin kuvasta?
Leirissä oli muitakin tuttuja. Maatilan isäntä oli saapunut sinne apupojan ja kahden hevosen kanssa. Saatoimme vain äimistellä, kuinka nuo pienikokoiset, mutta silti monta sataa kiloa painavat eläimet pystyivät liikkumaan kapeilla vuoripoluilla! Toinen kiipeilyryhmä oli maksanut maatilan isännälle siitä, että tämä kuljetti hevosilla varusteet yläleiriin, jolloin kiipeilijät saattoivat edetä nopeasti ja kevyesti vain päiväreput selässään. Jos tunsin pienen kateuden piston sisälläni, se vaimeni nopeasti, kun lähestyin hevosia ja näin niiden ruhjeiset selät. Alex näki kauhistuneen ilmeeni ja selitti asiasta itsekin ilmeisen turhautuneena, että veriset hiertymät syntyvät, kun valtavat laukut sidotaan suoraan köysillä eläimen selkään ilman tukirakenteita:
– Olen näyttänyt isännälle kuvia ja piirtänyt mallinkin, millainen puukehikko auttaisi lastin kiinnittämisessä siten, etteivät ne heiluisi holtittomasti, putoilisi ja aiheuttaisi hevosille vammoja. Mutta paikalliset ovat itsepäisiä ja haluavat tehdä asiat omalla tavallaan.
Kauhuissani katselin, kuinka vastaanpanevat, valmiiksi väsyneet hevoset pakotettiin valjaisiin ja valtava varustekasa sidottiin karkeilla köysillä niiden haavaisiin selkiin. Sen jälkeen miehet läimivät hevosia, kunnes saivat ne suostumaan vuoripolulle. Ei ollut keinoa vaikuttaa eläinten kohteluun, mutta siinä hetkessä lupasin itselleni, että ainakaan minun laukkujani ei niiden tarvitsisi kantaa.
Yläleiri
Ilta alkoi laskeutua, ja viileys ajoi meidät telttoihin. Mutta lepoa tarvitsimmekin: säätiedote oli taas päivittynyt ja lähestyvä myrsky pakottaisi meidät nopeaan nousuun. Pidemmän levon sijasta lähtisimme yöllä aiottua aikaisemmin. Tavoite oli huiputtaa Layla aikaisin seuraavana aamuna ja palata sitten nopeasti takaisin. Paluumatkalla ehtisimme pitää vain lyhyen tauon yläleirissä, sillä puolen päivän jälkeen laaksoon saapuisi suuri ukkosmyrsky. Mikäli emme sen tuloon mennessä olisi onnistuneet ylittämään harjannetta takaisin, jäisimme myrskyn vangiksi ja Alex ennakoi, että se saattaisi kestää jopa pari päivää.
Yhtäkkiä tilanne oli muuttunut täysin. Rauhallinen akklimatisoituminen ja rento harjoitushuiputus olivat juuri muuttuneet kilpajuoksuksi kelloa vastaan. Lepoaikaa oli viisi tuntia ja edessä melkoinen päivä.
Kuin maissimuropaketin vanhassa televisiomainoksessa, vaatimattoman georgialaisen maatalon kukko ilmoitti uuden päivän alkamisesta samalla hetkellä, kun auringon ensimmäiset säteet ujosti hipaisivat Tshukmar-kylän talojen karkeita kattoja. Olimme saaneet oppaaltamme Alexilta luvan nukkua rauhassa ja edelleen taisin olla aika uuvuksissa, sillä kaivauduin takaisin karheiden vilttien alle ja suljin silmäni uudelleen piittaamatta kukosta tai sen huomenen toivotusta seuranneista, pihassa yöpyneiden lehmien innokkaista mölinöistä.
Kun pari tuntia myöhemmin kömmimme viimein ulos pienestä huoneestamme, pihalla seisova Alex virnistellen totesi luulleensa meidän jo kuolleen:
– Opinpahan teistä nyt sen, että jos teille sanoo: “nukkukaa niin pitkään haluatte”, te todella nukutte!
Ryhmä valmiina lähtöön, vasemmalta oikealle Heikki, minä Alex ja Gleb
Juustoisen aamupalan jälkeen edellisenä iltana aloitettu pakkaaminen jatkui. Jo valmiiksi täysiin rinkkoihin lisättäisiin vielä ruokaa seuraavaksi kolmeksi päiväksi. Alexilla oli valtava ruokavuori, josta saimme valita itsellemme mieluisimman kokonaisuuden. Värikkäät, kyrillisiä kirjaimia täynnä olevat pakkaukset paljastuivat puuro- ja nuudelipaketeiksi, sulatejuustoksi ja meetvurstipötköiksi. Lisäksi maassa lojui valtava säkki pikkuruisia kuivattuja rinkeleitä, jotka osoittautuivat mainioksi leivän korvikkeeksi: kourallinen rinkeleitä vastaa noin 300 grammaa tuoretta leipää mutta painaa vain murto-osan siitä. Lisäksi mukaan pakattiin teetä, sokeria, kaasua ja retkikeitin. Kumpikin telttakunta varustettiin siten, että olisimme toisistamme riippumattomia.
Heikki oli ottanut kantaakseen valtavan telttamme, joten minä haalin omaan rinkkaani retkikeittimen, kaasun ja osan Heikin vaatteista. Kun lopulta kaikki oli pakattu mukaan, astuin kauemmas ja silmäilin huolestuneena rinkkojamme. Itselleni sallimani luksus olivat ylimääräiset vaihtoalushousut, yhdet lisähanskat ja nopat Yatzya varten (erinomainen ajanviete lepo- ja odottelutauoille). Heikin rinkka oli hurjan kokoinen, ja jälleen harmittelimme, että oma vain pari kiloa painava kiipeilytelttamme oli jäänyt kotiin. Alexin tuoma teltta oli ehdottomasti hyvä teltta, mutta painoi ainakin viisi kiloa, mikä oli mielestämme ihan liikaa. Mutta nyt oli turha jäädä murehtimaan ja jossittelemaan.
Kello oli jo 11 ja lämpötila oli kivunnut jo lähelle 40 astetta. Halusimme päästä nopeasti liikkeelle, vaikka päivän matka oli varsin maltillinen. Toivoin pääseväni nopeasti korkeammalle, jotta saisin jälleen hengittää kaipaamaani jäätikön tuoksua ja kehon sopeutuminen ohuempaan ilmaan voisi alkaa. Nostimme rinkat selkään, heilutimme hyvästit maatalon perheelle ja suuntasimme ulos portista.
Ensimmäisen lähestymispäivän kulkisimme koko matkan tietä tai polkua pitkin, joten ainoan kiipeilyllisen haasteen tuotti se, että reitti kulki todella jyrkästi ylämäkeen.
Kylän reunalta tie sukelsi metsään, jossa vanhat, runsaat lehtipuut kurottivat vankat oksansa tien yli tarjoten hiukan helpotusta ilmassa poreilevaan kuumuuteen ja auringon pistäviin säteisiin. Runsas maisema kylpi vihreän sadoissa sävyissä, ja kuoppaisen tien mutalammikot paljastivat sateiden olleen alueella säännöllinen vieras. Ilmassa tuoksui heinä, muta ja kuiva hiekka.
Alex piti nopeaa tahtia yllä, ja ensimmäisen tunnin aikana nousimme jo 400 vertikaalimetriä. Minä en yleensä hikoile kovin runsaasti, mutta nyt jo ensimmäisen puolen tunnin jälkeen olin aivan likomärkä ja kerrostalon kokoisen rinkkani alla puhalsin rinteessä hengästyneenä kuin maaliviivan ylittänyt ravihevonen. Pysähtyessämme Heikin kanssa juomatauolle, naureskelimme, että kaasu pohjaan -mentaliteetilla kiipeävän oppaamme lisäksi myös tie oli rakennettu samalla slaavilaisella asenteella: suoraan ylös rinnettä, vailla helpotusta tuovaa siksak-mutkittelua.
Vuoripurot toivat ihanaa viileyttä helteiseen vaellukseen
Reilun tunnin kuluttua maisema oli jo muuttunut havupuisemmaksi. Pysähdyimme tien poikki ryöppyävälle joelle lepäämään ja virkistäytymään. Syvyyttä joessa oli tuskin polviin, mutta oppaamme teki saman kuin aina nähdessään teelusikallisenkin vettä: tempaisi vaatteet pois ja syöksyi uimaan. Itse en intoutunut uimareissulle mutta kastelin puhvihuivini ja laitoin sitten suoraan jäätiköltä syöksyvästä vedestä vilpoisan huivin päähäni viilentämään marssin jatkoa.
Vesi oli Alexin mukaan niin puhdasta, että sitä saattoi huoletta juoda. Lisäksi sitä oli runsaasti tarjolla hyvin korkealle asti ja näin ollen sitä ei ollut tarpeen kanniskella suuria määriä mukana. Tosin jälkikäteen on käynyt mielessä, että olisi ollut järkevää silti käyttää puhdistustabletteja. Lähes aina matkustaessani pyrin juomaan hanavettä, ellei se ole totaalisen kielletty. Tavoitteeni on, että keho pysyisi vastustuskykyisenä ja sopeutuisi erilaisiin bakteerikantoihin nopeasti. Nyt hyper-pöpökammoisen covid-ajan keskellä ehkä keho ei ollut yhtä valmis uuden bakteerikannan haasteisiin, mutta eipä tuo tullut mieleen hetkessä, jossa kuuman kesäpäivän keskellä kasvoille pirskahteli kirkasta ja ihanan makuista vuoristopurovettä.
Vapaana rinteellä satunnaisesti vastaan tallustelevia lehmiä lukuunottamatta vuorella ei näkynyt ketään. Puusto harveni runsaiksi ja vihreiksi nurmikedoiksi, joita väritti kukkaloisto. Puuston harveneminen on tietysti mukava ajatus sikäli, että nousimme ylöspäin. Samaan aikaan menetimme suojan auringolta ja kuumuus koveni entisestään. Lisäksi tuulettomuus pölläytti paikalle melkoiset pilvet napakasti purevia itikoita, joille hikiset ihomme tarjosivat melkoisen buffetin. Oloni oli kuitenkin vahva ja lihakset vastasivat komentoihin innokkaasti. Keskityinkin varmistamaan riittävän nesteytyksen ja tasaisen vauhdin. Edellä silmänkantamattomissa laukkaavan oppaan perään on helppo sännätä, ja kaltaiselleni ajokoiraluonteelle ei ole ihan helppoa pitää kiinni omasta tahdista. Kuumuus ja painava kantamus ottivat veronsa, ja päivän viimeisellä tauolla vehreällä vuoriniityllä solisevan vuoristopuron varrella, silmäni painuivatkin kiinni. Kesken vaelluksen nukahtaminen ei ole minulle ihan tavallista, joten selkeästi keho oli ihmeissään tästä shokkihoidosta.
Nelisen tuntia lähdön jälkeen päivän matka oli taitettu ja pysähdyimme Hotel Laylan eteen. Pudottaessani rinkan harteiltani, olin aika väsynyt. Olimme kiivenneet ensimmäisenä päivänä yli 1000 vertikaalimetriä jatkuvasti jyrkkenevään ylämäkeen isojen kantamusten kanssa ja nopealla tahdilla. Oli kuitenkin ilo huomata, että väsymyksen tunne haihtui pian eli palautuminen tuntui tapahtuvan nopeasti.
Hotel Layla, Ushba vasemmalla taustalla
Leikkisästi hotelliksi nimetty etappimme oli pieni, matala ja karu vuorimaja, jonka ovessa oleva munalukko pitää ei-toivotut vierailijat loitolla. Avainta lukkoon ei ollut kenelläkään, vaan ovi avattiin irrottamalla sormin lukon kiinnikkeiden naulat. Sisällä pimeässä tuvassa oli vanerilaverit noin kymmenelle hengelle sekä kiikkerä pöytä ja nurkassa pieni uuni. Tänne jäisimme loppupäiväksi lepäämään ja akklimatisoitumaan.
Iltapäivä kului rattoisasti nuudeliaterian, Yatzyn ja rennon lekottelun parissa. Tulimme pian huomaamaan, että erityisesti Alexilla oli vahvat poliittiset näkemykset, ja riippumatta keskustelun alkuperäisestä aiheesta, ennemmin tai myöhemmin se johti aina politiikkaan ja nimenomaan Venäjän politiikkaan.
Alex sai päivityksen Ushbalta: säätilanne oli edelleen huono ja uusi myrsky nousemassa.
– On tavallista, että tällä alueella myrskyää heinäkuussa. Mutta nyt myrskykauden pitäisi olla ohi, en ole koskaan nähnyt vastaavaa. Toivon, että ennusteessa on virhe, sillä ison myrskyn seurauksena reitit ovat vaarallisia ja niiden vakautumiseen voi mennä jopa viikko, Alex pudisteli päätään.
Myrskyrintama lähestyi myös Laylaa. Alex ennusti, että parin päivän kuluessa se saavuttaisi meidät:
– Huomenna nousemme yläleiriin. Näillä näkymin ainoa vaihtoehtomme on lähteä huipulle heti seuraavana yönä. Ukkonen näyttäisi olevan saapumassa seuraavana iltapäivänä ja tuolloin olisi turvallista olla takaisin kylässä. Edessä on siis vaativat kaksi päivää!
Sviittimme Hotel Laylassa
Illan laskeutuessa tuuli nousi, lämpötila laski ja siirryimme sisään matalaan majaamme…mutta emme olleet ainoita. Yhtäkkiä pimenevän majan lattia vilisi hiiriä, jotka paikalle houkutteli ihmisten lämpö ja tietenkin eväidemme tuoksu. Alex kertoi hiirien olevan melko rohkeita ja varoitti useammin kuin kerran heränneensä majalla siihen, että ne kiipeilivät hänen päällään. Pienet karvaiset otukset eivät minua yleensä pelota, mutta pakko myöntää, että hiukan olo tuntui epämukavalta, kun yritin asetella itseni makuupussin sisään kalsassa majassa taustamusiikkinani hiirten tauoton rapina ja tuulen ulvonta ulkopuolelta.
Makasin valveilla pimeässä ja kuuntelin nousevan yön ääniä. Alexin kuvaama säätilanne oli monessakin mielessä huolestuttava: ensimmäinen kiipeilypäivä oli tuntunut ihan tiukalta suoritukselta huomioiden, ettemme olleet ehtineet yhtään akklimatisoitua. Jotta ehtisimme huipulle ennen myrskyä, meidän tulisi kiivetä huomenna samaa vauhtia edelleen jyrkkenevää reittiä ja ohenevassa ilmassa. Alkuperäinen joustava suunnitelma, joka mahdollisti tarvittaessa pidemmän levon yläleirissä, oli vaihtunut kilpajuoksuun ukkosen kanssa. Huippupäivästä olisi tulossa todella pitkä ja raskas.
Iltapesulle kömpiessäni pohdinnot vaihtuivat autuaaseen onneen siitä, että olin jälleen Kaukasuksen tähtitaivaan alla. Seisoin majamme takana kanervikossa pimeässä hyvän tovin ja imin itseeni ylläni kaartuvaa säkenöivää tähtikartastoa. Se tuntui yhtä aikaa uudelta ja ihanan tutulta, ja hetkellisesti palasin mielessäni edellisiin kertoihin, jolloin olen vuosien varrella saanut ihailla tätä taivasta, vain muutaman kymmenen kilometrin päässä Elbrusilla. Kun sammutin otsalampun ja odotin rauhassa silmien tottuvan pimeään, saatoin etäisesti erottaa taivaanrannassa Ushban kauniin profiilin. Vielä tästä korkeudesta Elbrus ei näkynyt, mutta puolimatkassa oleva Ushba näytti kuin hopeanhohtoiselta majakalta. Pienen hetken ajan epäilykset kaikkosivat, minut valtasi kotoisa rauha ja tiesin, että pelkästään tämän taivaan näkeminen varmisti, että huiputuksia tai ei, osa tämän matkan tavoitetta oli saavutettu.
Päivällinen hotelli Laylan tapaan
Yöstä tuli levoton. Ensimmäisen kerran havahduin alle tunti nukkumaanmenon jälkeen, kun yläpunkassa nukkuva Alex hypähti yhtäkkiä agenttimaisella loikalla sängystään ja alkoi hurjan touhuamisen majassa. Kesti hetken ymmärtää, mitä pilkkopimeässä tapahtui: mies oli unohtanut oman eväspussinsa pöydälle ja kävi nyt hurjaa taistelua hiirien kanssa ruoistaan.
Tuntia myöhemmin olimme jälleen hereillä, sillä majan ulkopuolelta kuului omituisia ääniä. Jälleen Alex säntäsi katsomaan ja kyllä, olin kuullut oikein: siellä oli hevonen. Matala venäjänkielinen keskustelu hätisti molemmat oppaat ulos ja hiukan myöhemmin saimme tilannetietoa: ylempänä vuorella toiselle kiipeilyryhmälle oli ilmeisesti tapahtunut jonkinlainen pieni onnettomuus. Tarkempaa tietoa tapahtuneesta ei ollut, mutta ryhmä oli hälyttänyt ainoa käytettävissä olevan avun, hevosmiehen, mahdollista evakuointia varten. Kaikkiaan tilanne oli sekava: kukaan ei tuntunut tietävän, mitä oli tapahtunut, mutta kun Heikin kanssa nousimme ylös lähteäksemme mukaan auttamaan, oppaat ilmoittivat, ettei ryhmämme liikkuisi mihinkään.
Odottaessamme tilanteen aukenemista keskustelimme hiljaisella äänellä Heikin kanssa. Meitä hämmensi outo toimintatapa tilanteessa, jossa joku oli hälyttänyt apua. Ensimmäinen reaktiomme oli tietenkin pukea päälle ja lähteä auttamaan, tai vähintäänkin tyhjätä majaan tilaa, jotta vuorelta pilkkopimeässä laskeutuvat pääsisivät suojaan. Alex kuitenkin toisteli päättäväisesti haluavansa varmistaa, että muut kiipeilijät eivät pääsisi majaan.
Toinen asia oli kuinka syrjäisellä seudulla olimme: jos joudut kiipeilyonnettomuuteen Alpeilla, helikopterievakuointi järjestyy nopeasti (toki tietenkään koskaan sen varaan ei pidä asioita rakentaa, mutta kyllä ajatus tuntuu rauhoittavalta). Tällä vuorella ainoa tapa päästä pois, on kiivetä takaisin itse. Hätäevakuointikeino on hevosta taluttava maatalon isäntä. Tuon parivaljakon saapuminen – vaikka tottuneita vuoripoluilla liikkujia ovatkin – kestää tunteja. Ja ajatellen tilannetta, jossa kiipeilijä on loukkaantunut, “ambulanssikyyti” on kaikkea muuta kuin vakaa ja nopea. Hevonen pääsee vain tiettyyn pisteeseen asti ja silloinkin evakuointia tarvitseva kyyditään köydellä sidottuna hevosen selkään jyrkällä polulla – ja tässä tapauksessa pilkkopimeässä.
Tilanne jatkui parin tunnin ajan, ja meille ei koskaan selvinnyt, mitä todellisuudessa oli tapahtunut. Lopulta ryhmä ohitti majamme kahdessa osassa, ensimmäinen omin avuin ja toinen hevosen avustamana. Alex komensi meidät pysymään majan sisällä ja mumisi ohimennen ryhmän ajautuneen sisäisiin riitoihin. Tietoomme tuli vain, että joku kiipeilijä oli loukannut jalkansa ja ryhmä oli jakautunut laskautumisnopeuden mukaan kahteen ryhmään palatakseen laaksoon. Tarinassa ei tuntunut olevan järkeä: miksi kiipeilijät olivat lähteneet laskeutumaan pilkkopimeässä, jos hätä ei ollut akuutti? Miksi Alex ei päästänyt heitä majaamme lepäämään? Alex ei joko tiennyt tai halunnut kertoa tapahtumista enempää, mutta yölliset tapahtumat jäivät meille omituiseksi mysteeriksi.
Kun lopulta tilanne asettui, vaivuin uneen vain herätäkseni pari tuntia myöhemmin siihen, että makuupussini oli likomärkä. Ensin etsin syyllistä mahdollisesti kaatuneesta vesipullosta ja mietinpä jopa, oliko majassa jatkuvasti rapistelevilla yön eläimillä jotain tekemistä asian kanssa. Ajatusten selkeydyttyä hiukan aloin tunnistaa oman kehoni kuumeisen tilan. Vilunväristykset halkoivat vartaloani ja saivat minut tutisemaan, samaan aikaan märän pussin sisällä tuntui tuskaisen ahdistavalta.
Tämä ei ollut ensimmäinen yökuumeiluni vuorilla. Muutaman kerran aiemminkin olen kokenut vastaavaa ja oma teoriani on, että se liittyy kehon yrityksiin akklimatisoitua. Toinen jokaista kuumeilukertaa yhdistävä tekijä on se, että takana on yleensä raskas suorituspäivä, joten ehkä kroppani taistelee palautuakseen. En siis suuremmin huolestunut, vaikka oloni olikin kurja. Hiiri-invaasion uhallakin avasin makuupussini ja yritin tuulettaa sitä. Onneksi huippuhyvä Rabin pussini on märkänäkin lämmin!
Toinen välitön huoleni oli nesteytys: 40 asteen helle ja raskas nousu ylämäkeen olivat pistäneet minut hikoilemaan itselleni epätyypillisen voimakkaasti. Olin yrittänyt nestetankata koko illan, mutta nyt vaikutti siltä, että jokainen litkitty teemukillinen oli valunut suoraan ihoni läpi maapussini täytteisiin. Nesteytys on yksi harvoja asioita, jolla tiedetään olevan suora vaikutus vuoristotaudin syntymiseen, joten suhtaudun vuorilla nesteytykseen tarkasti. Niinpä nyt, vaikka hytisin kylmästä ja kuumasta yhtä aikaa, ja juominen tuntui ikävältä vaihtoehdolta, pakotin itseni hapuilemaan juomapulloa ja nielemään useamman desilitran vettä.
Majan lattianrajasta pilkotti jo aamunkajastuksen vaalentama valojuova. Lepoaika lähestyi loppuaan, ja tarvitsin kaiken mahdollisen unen, jotta pian jaksaisin nostaa rinkan selkääni ja jatkaa matkaa kohti yläleiriä. Niinpä puristin silmät päättäväisesti kiinni ja vielä hetkeksi ajelehdin levottomien unien maille.
22.7.2020: Matterhorn Italian puolelta, Lion Ridge Route, Cervinia – Carrel Hut
Yö oli painajaisten täyttämä. Vaikka mieleni oli näennäisen levollinen, pimeys taisi houkutella möröt liikkeelle. Herättyäni ties monennenko kerran kauhusta henkeä haukkoen, tarkastin ajan ja mietin, ettei kai pisinkään yö loputtomiin kestä. Kello oli vasta 04, mutta uni ei enää sinä yönä luokseni löytänyt – se siitä pitkästä levosta ennen isoa puristusta!
Kiipeilytiimi valmiina lähtöön – jälleen vesisateessa: Vasemmalta oikealle Heikki, Fabrizio, Enrico ja minä
Kuudelta, kun kiipeilyparini aukaisi silmänsä, hän löysi minut istumasta sängyn laidalta. Yritin paikata kantapäideni valtaviksi kasvaneita, tulehtuneita rakkoja.
Tarkastimme sääennusteen: koko viikon ennusteet olivat lupailleet aurinkoa ja hyvää kiipeilykeliä – kunnes eilen povausten riveille ilmestyi vesipisaroiden ja myrskypilvien kuvia. Periaatteessa sääikkunan pitäisi riittää, mutta vuorten arvaamattomuutta on saatu ennenkin todistaa. Jännityksen solmu tuntui vääntelehtivän vatsani pohjassa.
Reittimme kulkisi kuvan vasemmasta reunasta ylös, jäätikön ylitys. Carrel Hut näkyy ylhäällä keskellä pienessä pykämässä vuoren rinteellä – niin lähellä mutta niin kaukana
Viime syksyn ensimmäiseltä Matterhorn-yritykseltä tuttu Enrico tulisi toiseksi oppaaksemme (reitin vaatimustaso edellyttää, että joka oppaalla on vain yksi asiakas). Huomattavan paljon Matterhorn-kokemusta omaava Enrico kiipesi viimeksi oman asiakkaansa kanssa, ja miehen komentelevalta ja jopa hiukan töykeältä tuntunut toiminta oli jäänyt mieleeni. Opas on vuorilla auktoriteetti, mutta johtaa voi niin monella tavalla. Minä ja Heikki molemmat olemme vahvoja ja temperamenttisia luonteita, joten erityisesti kovan paineen alla ryhmän sisäisen kemian pitää ehdottomasti toimia. Halusin varmistaa ennakkoon hyvän tiimin ja Fabrizion ehdottaessa Enricoa toiseksi oppaaksi, olin tuonut huoleni julki. Fabrizio kuitenkin rauhoitti minua toteamalla, että Enricon viime kertainen asiakas oli merijalkaväen sotilas ja ultramaratoonari. Tilanne oli vaatinut pienikokoiselta pörröpäiseltä italialaiselta tiukempaa haltuun ottamista. Ja totta. Nyt kohtaamamme Enrico oli todella lämminhenkinen, nauravainen ja innokas opettamaan meitä tiedonjanoisia.
Kello 8 olimme saman hissiaseman pihassa, josta viime syksynä astelimme loskan ja veden sekaiseen sumuun.
Kun nyt viikon taukoamattoman auringonpaisteen jälkeen vesipisaroita alkoi ropista kasvoillemme, “ei voi olla totta” -ajatukset vyöryivät varmasti jokaisen mieleen, mutta kukaan ei sanallakaan kommentoinut sadetta. Sää oli mitä oli, nyt mentiin!
Sateen jälkeen meidät palkittiin sateenkaarella
Onneksi noin tunnin kuluttua aamulta tuoksuva tuuli puhalsi pilvet syrjään, ja aurinko ilmestyi näkyviin ensimmäiselle välietapille, Rifugio Duga del Abruzzi -majalle astellessamme. Matka poikki polveilevien, ruohon ja kukkien täplittämien kivikkoharjanteiden oli edennyt huomattavasti viime kertaa nopeammin, vaikkakin matkalla ylitettävät joet olivat huomattavasti vuolaampia. Muutaman vuoden sukellusharjoittelun myötä olen aika hyvin selättänyt vanhasta onnettomuudesta johtuvaa vesipelkoani, mutta aggressiivisesti kuohuen kivien välissä pyörteilevä vesi saa edelleen polveni tutisemaan. Mietin, mitä Enrico mahtoi ajatella, kun “peloton vuorenvalloittaja” pyysi ottamaan kädestä kiinni vuorivirran ylityskohdassa.
Joskus tarvitaan, että joku ottaa kädestä parin ratkaisevan askeleen ajaksi kuva: Fabrizio
Majalta matka jatkui ylemmälle rinteeseen, ja maasto muuttui nopeasti. Huomasin muistavani reitin yllättävän hyvin, mutta samaan aikaan oli kuin olisin ollut aivan eri vuorella kuin viimeksi. Kivinen, jyrkästi nouseva rinne pisti puhaltamaan ja sytytti reisi- ja pohjelihakseni tuleen, mutta vetisen jään ja irtolumen puuttuessa matkanteko sujui ripeämmin ja ilman kompurointeja ja liukasteluita. Sumuttomassa säässä saatoin katsoa yli Breuil-Cervinia-kylän, pitkälle kapean Aostan laakson mutkaisiin maisemiin. Vihreys ja auringon leikki turkoosien vuorijärvien pinnalla sai liikutuksen kaulukset kiristymään kaulallani. Outo kotoisuuden tunne vyöryi taas ylitseni, ja hiljaa hymyillen käänsin katseeni takaisin eteeni kivikkoiselle polulle. Voi kuinka rakastan kiven tuoksua!
Fabrizio ja minä kivikossa kuva: Enrico
Korkeammalla rinteellä sijaitsevan jäätikön poikkisuuntainen ylitys (eli traverse) pysäytti rivakan etenemisen toviksi. Jyrkkää seinämää pitkin kohti laaksoa nuolen muotoisena syöksyvän jääkiilan kunto ei selvästi ollut oppaiden mieleen. Tiukasti varmistaen ja hakut syvälle lumeen iskien etenimme yli petollisen liukkaan, kostean lumen peitossa vaanivan jäisen seinän. Matkalla pohdin, että minun silmääni jäätikkö oli reunalta käsin näyttänyt varsin harmittomalta, mutta vain muutama askel paljasti polun liukkauden ja jyrkkyyden sekä ylhäältä valuvan lumen uhan. Tein pienen muistiinpanon mielessäni, että pitää opetella enemmän lumen ja ympäristön lukemista.
Jäätikön alalaidassa, ensin tarvoimme ylös lumessa muutaman sata metriä – ja sitten tuo tiukka traverse oikealleEnrico varmistaa Heikin jääseinän ylityksen ensimmäistä vaihetta
Heikki oli tänään väsynyt ja eteni normaalia hitaammin. Myös hän oli nukkunut edellisen yön huonosti, ja ehkäpä minulle mukavalta tuntunut laakson kuumuus oli aiheuttanut nopean aineenvaihdunnan omaavalle kiipeilyparilleni nestehukkaa. Olimme todella hyvin aikataulussa, joten majalle ehtimisestä ei ollut huolta, mutta pakko myöntää, että olin vähän huolissani. En siitä, etteikö Heikki perille pääsisi – miehessä on kestävyyttä, sisua ja voimaa kuin pienessä kylässä. Mutta mietin palautumista ensi yön suoritusta ajatellen: Kylmällä majalla nukkuminen olisi joka tapauksessa niin ja näin. Vettä oli rajallisesti mukana, ja nestehukan paikkaaminen olisi korkealla haastavaa. Toipumiseen hyväkuntoisenakaan ei ole huiputusta edeltävinä tunteina kovin paljon aikaa, saati sitten valmiiksi uupuneena tai kipeänä.
Heikki ja Enrico Colle del Leonella ja reitti ylöspäin
Matterhornin ja viereisen vuoren välisen huikaisevan kapean ja tuulisen Colle del Leonen satulaharjanteen ylitys 3580 metrissä on viimeinen vaihe ennen teknisempää nousua. Pitäessämme satulan reunamilla kivien suojassa evästaukoa, ilmestyi näkyviin toinen, aiemmin ohittamamme kiipeilijäryhmä. Kun siirryimme tauon jälkeen pystysuorien kiviseinien haastavalle osuudelle, Fabrizio ja minä lähdimme ensimmäisenä parina liikkeelle. Syystä tai toisesta toinen ryhmä päätyikin kiipeämään jälkeemme, ennen Heikkiä ja Enricoa. Minulle on tärkeää kiivetä lähellä pariani silloinkin kun olemme eri köysistöissä, ja erilleen joutuminen synnyttää epämiellyttävän tunteen siitä, ettemme voi toimia tiiminä ja tarpeen tullen rohkaista ja auttaa. Fabrizio kuitenkin eväsi toistuvasti pyyntöni odottaa:
– We wait up. This is too exposed. It’s too risky.
Seinällä
Etenimme nopeasti. Seinät olivat yhtä pystysuoria kuin viimeksikin, mutta köydet eivät olleet umpijäässä. Kengänkärjet löysivät pitävän otteen kivestä. Ehkäpä selkäni oli nyt vahvempi ja jaksoin vetää itseäni ylös. Jokainen lihas kehossani sykki liikettä, kuin vuoresta olisi virrannut energiaa. Ilma oli kylmentynyt, ja aurinko mennyt taas pilveen. Lumi tuoksui meitä ympäröivässä viimassa ja täytti mieleni vapaudella: tässä minä toteutin unelmaani. Voi kun olisin vain voinut olla lähempänä Heikkiä ja jakaa nämä askeleet kera parini, jonka kanssa olemme niin lujasti tehneet töitä tämän mahdollistamiseksi! Mutta Fabrizio oli järkähtämätön. Olimme jonon keulassa, mikä on hyvä ja monessa mielessä turvallinen paikka kiivetä ja näillä paljailla seinämillä pysähtely kasvattaisi riskejä turhaan.
Vaikka kaipasin pariani, en kiivennyt yksin. Mitä ylemmäs nousimme rinteellä, sen vahvemmin tunsin isän läsnäolon. Isäni ei ehtinyt nähdä toista yritystämme vuorella, jota hänkin Alppeja rakastavana piti suuressa arvossa, vaan hän nukkui pois vain muutamia kuukausia sitten jättäen sydämeni surusta ruvelle. Isän menetys on ollut minulle raastava kokemus. Kai se niin on, että voimme yrittää kuvitella rakkaasta luopumista ja muka valmistautua siihen. Mutta ennen kuin se oikeasti osuu kohdalle, ei meillä ole käsitystä siitä, millaiselta tuntuu menettää elämän peruspilareita muovaamassa ollut ihminen – ja hyvä niin. Jossain vaiheessa surutyön kuukausien aikana mieleeni takertui ajatus, että Matterhornin huipulta saisin kuiskattua hyvästini vuoriviimaan ja ehkä suru hellittäisi otettaan.
Nyt isä oli lähellä, jokaisessa askeleessa. Fabrizio taisi huomata jotain, sillä valmistautuessaan liidaamaan pitchin (köydenmitan) siniharmaata sileää kalliota, hän kääntyi puoleeni ja kysyi odottamatta, mitä mietin. Luomien taakse patoutuneet kyyneleet purkautuivat poskilleni, kun kerroin isästä sekä Heikin ja minun päätöksestä kiivetä Matterhorn hänen muistolleen.
– Toivottavasti vaan pääsemme huipulle.
Fabrizio rutisti minua lempeästi käsivarresta:
– Otan osaa suruusi. Matterhorn on täydellinen paikka kunnioittaa isäsi muistoa. Ja me menemme huipulle.
Hetki auringossa
Nielaisin, pyyhin kyyneleet, uppouduin kiipeämiseen ja keskityin tarkasti toimimaan huolellisesti. Ehkäpä uppouduin liikaakin, sillä seuraavalla pysähdyksellä Fabrizio muistutti “takaa-ajo-taipumuksestani”:
– Minä menen vaikeista paikoista nopeasti, jotta pääsen rakentamaan sinulle turvallista varmistusta. Jos tulet liian nopeasti perään, en ehdi varmistaa sinua kunnolla. Toinen asia on, että väsytät itsesi. Voimme liikkua ripeästi, mutta kiirehtiminen ei ole hyvä.
Kilpailuhenkinen ajokoira sisälläni laittoi korvat luimuun ja tuijotin nolona kengänkärkiäni:
– Se tapahtuu välillä vähän vahingossa, varsinkin, kun uppoudun kiipeämisen rytmiin ja se vie mennessään. Teen parhaani, mutta ole kiltti ja sano, jos näyttää siltä, että ohje unohtuu. En pahastu toistosta – olen välillä aika kovapää.
Oppaamme, joka on vuosien saatossa oppinut tuntemaan minut aika hyvin, virnisti leveästi ja lupasi muistuttaa tarpeen tullen.
Silti olimme nopeita. Nousin jäiset metallitikkaat vuoren seinään kiinnitetyn Carrel Hut -majan ulkoseinää kiertävälle metalliritilälle vain 4,5 tuntia alamajalta lähdön jälkeen. Olimme nousseet 1300 vertikaalimetriä ja saapuneet perille yli tunnin ennustettua aikataulua edellä. Takana oli huikaiseva nousu, joka oli raskas ja haastava, mutta ei tuntunut ollenkaan samalta kuin viime syksyn haastavissa oloissa. Jokainen köydenmitta oli tuntunut tehtävissä olevalta, yhdellekään seinälle en ollut jäänyt rimpuilemaan. Heikki ja Enrico saapuivat viitisentoista minuuttia myöhemmin ja kun viimein tiimi oli jälleen koossa, annoin onnistumisen tunteen ryöpytä kosken lailla suoniini. Uskomatonta olla täällä taas!
Minne Fabrizio edellä, sinne minä perässä
Carrel Hut -majalla oli kolme muutakin kiipeilytiimiä, mutta silti sisällä, erityisesti takaosan makuutilassa, oli hyytävän kylmä. Kylmää kuitenkin karkoitti (ainakin mielistä) se, että kulinaristioppaamme eivät pettäneet eväiden suhteen tälläkään kertaa, vaan pienellä retkikeittimellä valmistettu lounas piti sisällään ilmakuivattua kinkkua, voilla maustettua polentaa ja Parmesan-juustoa. Aterian jälkeen pieni tiimimme kasautui tuvan nurkkaan juomaan teetä, vitsailemaan ja nauramaan – voi kuinka meillä olikaan hauskaa – koskahan viimeksi olen nauranut niin paljon!
Aikojen saatossa olen oppinut tuntemaan Fabriziota ja nähdessään, kuinka avoimesti Fabrizio Heikkiin ja minuun suhtautuu, yleensä muutkin oppaat rentoutuvat. On todella hienoa päästä tutustumaan näihin mahtaviin tyyppeihin ja kuulla heidän elämästään. Mutta siihen liittyy muutakin. Oppaan tehtävä on huolehtia asiakkaistaan ja tietenkin heillä on meihin nähden ylivertainen osaaminen ja kyvykkyys toimia vuoriympäristössä. Minusta asetelma on ehdottomasti hyväksyttävä ja niin sen pitääkin olla – vaikka haluankin tulla jatkuvasti paremmaksi ja kantaa korteni kekoon tiimin eteen. Mutta minuun vaikuttaa valtavan positiivisesti se, kun oppaasta paljastuu jokin pieni “inhimillinen ulottuvuus”. Esimerkiksi viime syksyn huiputusyrityksellä kakkosoppaamme Carlo oli ollut lomalla poissa vuorilta, ja saapui tekemään kanssamme ensimmäisen nousunsa viikkoihin ylös ohueen ilmaan. Niinpä miehen akklimatisaatio ei ollut sillä tasolla kuin vuorioppailla yleensä jatkuvasti on, ja koko nousun Fabrizio ja Enrico kiusoittelivat Carloa hitaudesta ja hengästymisestä. Vaikka hitaimmillaankin Carlo oli moninverroin minua nopeampi, hänen nopeutunut hengityksensä tuntui jotenkin lohdulliselta. Tällaiset asiat ovat todiste siitä, että samat luonnon lait pätevät oppaisiinkin – siis pari kertaa vuodessa vuorille pääsevän toimistotyöläisen lienee ihan sallitua hengästyä ylärinteellä!
Tähän kategoriaan meni myös tämänkertainen keskusteluni Enricon kanssa, jossa hiukan nolostuneena kerroin hänelle, kuinka vaikeaa yön pimeydessä kiipeäminen on minulle mentaalimielessä ja kuinka haluaisin päästä sen kynnyksen yli. Iloinen italialainen kuunteli ajatuksiani vakavoituneena pää kallellaan, mutta totesi sitten:
– Minäkään en tykkää pimeässä kiipeämisestä, olen aina inhonnut sitä! Eteneminen ei näy ja kaikki on niin monotonista. Olen vuoriopas, mutten silti yritä pakottaa itseäni pitämään siitä! Meillä jokaisella on epämukavuusalueemme ja ei kaikesta tarvitse tykätä, pitää vaan hyväksyä, että lajiin kuuluu myös epämukavia asioita.
Olin ehkä aina jotenkin ajatellut, että pimeässä kiipeäminen on niin iso osa lajia, että on vähän outoa, jos kokee sen vaikeaksi. Hassua, millaisia paineita sitä tulee vahingossa itselleen asettaneeksi!
Polenta-höyryä jäisille sormille
Iltapäivä kului. Heikki oli yhä uupunut ja lounaan jälkeen hän hädin tuskin pysyi hereillä. Kömpiessämme (kaikki mahdolliset vaatteet päällä kylmyyttä karkoittamassa) hetkeksi makuulle, hän nukahti heti syvään uneen. Enricon “Älkää nukkuko yli tuntia tai yöunet häiriintyvät helposti” -varoituksesta huolimatta Heikki nukkui ruoka-aikaan asti ja töin tuskin jaksoi nousta päivälliselle. Pieni huoli Heikistä viipyi mieleni laitamilla, mutta nyt ei ollut oikea hetki antaa epävarmuudelle sijaa. Hän saisi nyt kunnolla lepoa ja ruokaa ja olisi huomenna yhtä vahva kuin yleensä.
Illallinen vietettiin yhtä hulvattomissa tunnelmissa kuin lounaskin, ja oppaamme suorastaan riehaantuivat yllätyksestä, jonka olimme tuoneet. Taustatarinana kerrottakoon, että viime syksyn Matterhorn-yrityksellä palellessamme tällä samaisella majalla, Fabrizio naureskeli hampaat kalisten: “Ajatelkaa, että jotkut muut valitsevat viettää lomansa lämpöisessä palmun alla juoden hienoja drinkkejä – voi niitä poloisia!”
Vitsiin palattiin toistuvasti ja se jäi lentäväksi lauseeksi reissun jälkeenkin. Niinpä uutta huiputusyritystä suunniteltaessa olimme hankkineet tiimille mehutetra-tyyppisissä pakkauksissa Margarita-cocktailit. Etukäteen hekumoimme hetkeä, kun juttu nousisi uudelleen esiin ja tällä kertaa voisimme tarjoilla Fabriziolle hänen kaipaamansa cocktailin – ja jos oikein vilpoista olisi, voisimme hakea ulkoa lunta ja tehdä drinksuista frozen-tyyppiset!
Kyllähän se mielessä kävi, että kannattaako vitsin vuoksi kantaa mukanaan monta sataa grammaa ylimääräistä painoa… mutta oppaidemme reaktio todella oli vaivannäön arvoinen! He pomppasivat pystyyn halaamaan meitä nauraen ja ylävitosia heitellen niin riemastuneita, että tunnelma tarttui myös muihin majan seurueisiin. Pienen omituisen hetken ajan pimenevässä kalsassa vuoristomajassa keskellä Matterhornin kallioseinää vallitsi suorastaan karnevaalimainen tunnelma. Iloa ei haitannut yhtään se, ettei kukaan meistä oikeasti halunnut ryhtyä juomaan tequilaa vuoren rinteellä muutamaa tuntia ennen huiputusta, vaan päätimme säästää juomat myöhemmäksi – ehkä huipulle?
Nukkumaan kintaat kädessä ja toppavaatteet päällä
Iloisen illallisen jälkeen menimme suoraan nukkumaan. Ulkona tuuli kovaa ja ilmassa oli harmikseni lunta. Oppaat olivat onnistuneet olemaan huolettomia koko illan, mutta ei sitä voinut ohittaa, että ulkona satoi ei-toivotusti lunta, tuuli oli noussut navakaksi, ja ennuste lupasi yöksi ukkosmyrskyä.
Illan lumisademaisemia, ukkosmyrskyennusteita ja Janiinan tunnelmia (äänet päälle)
Puin jälleen kaikki vaatteet isoja kintaita myöten päälle, käperryin viltin alle niin lähelle Heikkiä kuin mahdollista ja yritin nukahtaa.
Lepoaika oli lyhyt mutta kamala. En tiedä, nukuinko juurikaan noina muutamana tuntina. Tuuli ulisi raastavasti kuin haavoittunut eläin majan nurkissa, ja kylmyys hyökkäsi joka puolelta kimppuuni. Kova meteli ulkoa huoletti ja mietin, millaiset olosuhteet meitä mahtoivat odottaa, jos sisälläkin oli näin hyytävää. Minulla oli jo kaikki vaatteet päälläni, miten ihmeessä pysyisin lämpimänä rinteessä? Yritin levätä, mutta yksinkertaisesti palelin liikaa. Heikkikin kertoi havahtuneensa useaan otteeseen siihen, että vapisin kauttaaltani.
Lopulta herätyskello antoi armoa ja pirahti. Kello oli 03.30 ja lähdön hetki oli käsillä.
Olin nukkunut kuin tukki halki yön, ja heräsin levänneenä. Oli ilahduttavaa huomata, että lihakset eivät tuntuneet aroilta tai uupuneilta, vaan palautuminen vaikutti tapahtuneen nopeasti.
kuva: Fabrizio
Makasin hetken torkuksissa nauttien eilisen onnistumisesta. Ulkoa kaikuva sateen humina kuulosti ensin mukavan rentouttavalta, mutta sitten muistin kaksi asiaa: Ensimmäinen oli, että olimme eilen illalla ennen nukkumaanmenoa pelanneet hetken sanaselityspeliä mukavan kiipeilyporukan kanssa. Heidän tarkoituksensa oli tavoitella huippua tänään, ja vielä viimeisenä ennen nukkumaanmenoa olimme toivotelleet heille onnea ja hyviä kelejä yritykseen. Sade oli kohtuullisen varma merkki siitä, että heidän huiputusyrityksensä olisi vastatuulessa.
Elokuussa 2016 vehreä niittymäinen rinne Chabodin majan alapuolella näytti kesäkuussa 2018 tältä
Toinen seikka tietenkin oli, että olimme aikeissa tänään laskeutua Chabodilta takaisin laaksoon. Minua ei ole tehty sokerista, mutta lähtisimme lähestymään Mont Blancia heti huomenna, ja varusteet olisi hyvä saada pidettyä mahdollisimman kuivana. Toki laaksossa olisi puolisen vuorokautta aikaa kuivatella, mutta kastuessamme se tuskin riittäisi; nimittäin mikään ei nostata hotellihuoneen ilmankosteutta samalla tavalla kuin rinkallinen märkiä varusteita.
Aamupalalla salissa saimme todeta, että ulkoa kuuluva humina ei ollut pientä ropinaa, vaan viistosuuntaisena suihkuava vesisade oli jatkunut halki yön. Olimme onnistuneet osumaan viikon toistaiseksi ainoaan huiputusikkunaan, ja tänään huiputusta tavoittelevat ryhmät olivat saaneet osakseen saman karvaan kokemuksen kuin me vuonna 2016. He olivat jääneet majalle, ja osa oli nyt lepäämässä ja osa treenaamassa toiveenaan uusi yritys huomenna.
Aamupalan lomassa keskustelimme edellisenä päivänä tutuiksi tulleiden brittimiesten kanssa. Kävi ilmi, että heillä oli samankaltainen suunnitelma kuin meillä; huomenna kohti Mont Blancia. Koska olimme joutuneet luopumaan alkuperäisestä Cosmiques-reitistämme, kiipeäisimme samaa Gouterin reittiä kuin uudet tuttavamme Tom ja Ben. Tosin brittien huiputusreitin kuormitus oli suunniteltu toisinpäin kuin meidän. Oma tavoitteemme olisi huomenna, lähestymispäivänä, tehdä mittava 2000 vertikaalimetrin nousu Gouterin majalle, jolloin huippupäivän nousuosuus olisi maltillisempi, noin 1000 vertikaalimetriä. Brittien opas Fabio oli suunnitellut heidän ryhmänsä nousevan lähestymispäivänä noin 1000 vertikaalimetriä Gouteria alempana sijaitsevalle Tete Rousse -majalle ja tekevän pidemmän nousun huiputuspäivänä.
Aurinkoisia nousutunteja
Spekuloimme Heikin kanssa eri strategioiden vahvuuksia: Tete Roussen ja Gouterin välissä on “pahamaineinen” Grand Couloir ja sen jälkeen noin 500 vertikaalimetriä korkea, lähes pystysuora kivikkokiipeilyseinä, jotka mieluusti “hoitaisimme pois alta” ennen huiputuspäivää. Toinen asia on tietysti huiputuspäivän pituus: nousu vaikeutuu nopeaa tahtia ylöspäin mentäessä. Mitä pidempi huiputuspäivä, sitä uupuneempi kiipeilijä on saapuessaan huippuharjanteelle. Toisaalta, lyhyt lähestyminen takaisi briteille pidemmän lepoajan ja palautumisen Gran Paradisolta. Matalammalla sijaitsevalla Tete Roussella myös nukkuminen on Gouteria helpompaa.
Vesituisku majan ulkopuolella hellitti hiukan otettaan. Tovin kuluttua taivas vaikutti kirkastuvan ja sateen tauotessa lähdimme ripeästi laskeutumaan kohti laaksoa, Tom, Ben ja Fabio suhteellisen pian kannoillamme. Laskeutuminen tapahtui rivakasti, ja vain noin 1,5 tuntia myöhemmin astelimme laakson parkkipaikalle. Grand Paradiso oli virallisesti laaksosta laaksoon kiivetty ja huiputettu!
Paluumatkalla nojasin otsaani auton takapenkin sivuikkunaan ja palasin ajatuksissani rinteelle. Olemme kiivenneet huomattavasti Gran Paradisoa korkeammalla, ja kiipeilymielessä tämä reitti oli yksinkertainen. Itseasiassa suurin osa matkasta oli loputonta vaellusta halki nousevien jääkenttien.
Paluumatkan maisemat olivat sumeampia
Heikki on kiivennyt Gran Paradison kerran aiemmin, ja hän kertoi reitin olleen silloin vaihtelevampi. Nyt lumi oli peittänyt alleen lähes kaiken, mikä teki reitistä teknisesti hyvin helpon. Mutta tuossa helppoudessa piilee ansa: tuntikausien monotoninen tamppaaminen upottavassa lumessa uuvuttaa fyysisesti, mutta myös henkisesti. Kun sitten korkeus alkaa vaikuttaa akklimatisoitumattomassa kehossa, myös motivaatio joutuu koetukselle. Minuun tuo lumessa kahlaaminen ja liukastelu vaikuttivat myös siten, että temponi oli jatkuvasti hiukan rikkonainen, minkä vuoksi en päässyt upottautumaan euforisen keinuvaan rytmiin, joka yleensä ottaa minut rinteellä valtaansa ja saa fyysisten vaikutusten merkityksen kutistumaan. Itseasiassa on rohkaisevaa (ja erityisen muistiin merkittävää) huomata, kuinka suuresti vaihtelu vaikuttaa jaksamiseen: Satulaan noustessa korkeus tuntui kehossa jo ihan kunnolla, mutta kun viimeinen huippuharjanne muutti nousun luonnetta, innostus pyyhki pois uupumuksen tunteen. Kun jännittävä, huipulle johtava lyhyehkö kivikkokiipeilyosuus kruunasi kokemuksen, oli kuin suuri osa reisien hapotuksesta olisi kadonnut taivaan tuuliin.
Chamonix’ssa levitimme varusteet kuivumaan ja vietimme päivän ja illan leväten ja tankaten, menussa tietenkin yhdistetty “vuorelta laskeutumis” ja “ennen vuorelle lähtöä” -pitsa. Pohdiskelimme edessä olevaa seuraavaa haastetta, tutkimme toistuvasti epävakaista sääennustetta toivoen muutosta parempaan ja analysoimme omaa suorituskykyämme Gran Paradiso -kokemukseen pohjautuen.
Illalla nukkumaan mennessä laukut seisoivat oven vieressä pakattuina, ja ilmassa väreili jännitys. Kuuntelin ulkona jälleen ropisevaa sadetta ja toivoin, että Mont Blancin säähaltijat olisivat puolellamme!
7.6.2018: Mont Blancin lähestymisen 2000 korkeusmetriä
Heräsin 5.20, kymmenen minuuttia ennen herätyskelloa. Ulkona oli vielä hämärää ja harmaata, sade oli jatkunut pitkin yötä. Päätimme uskoa vakaasti sään olevan kaunis ja aurinkoinen, kunhan pääsisimme ylemmäs rinteelle.
Team ‘Which way is Italy’ valmiina lähtöön, vasemmalta oikealle: Marco, Fabrizio, minä ja Heikki
Tasan puoli seitsemän astelimme hotellin pihassa odottavan Marcon auton luo. Marco järjesteli laukkuja takakonttiin, ja etupenkiltä meitä tervehtimään nousi Fabrizio, pörröpäinen, rempseän puhelias ja nauravainen 33-vuotias italialaisopas. Alunperin toinen opas oli varattu, sillä vaativuudessaan Cosmiquesin reitti edellyttää oppaan jokaista asiakasta kohden. Gouterin reitillä se ei olisi välttämätöntä, mutta toisen oppaan peruminen näin lyhyellä varoitusajalla ei ollut mahdollista – ja lisäksi Marco totesi, että olosuhteiden ollessa tällaiset, kaksi opasta olisi ihan hyvä juttu. Fabrizio tulisi nopeasti osoittautumaan kertakaikkisen mainioksi tyypiksi, joka hauskuutuksellaan ja lämminhenkisellä huolehtivaisuudellaan toisi loistavaa tunnelmaa tiimiin.
Ajomatka alkoi vesisateessa. Istuimme vaisuina takapenkillä, kuuntelimme oppaidemme soljuvaa italiankielistä keskustelua, jota Fabrizion naurunpyrskähdykset rytmittivät. Tovin kuluttua Fabrizio kääntyi puoleemme ja totesi iloisesti, että sääennuste ei näytä ollenkaan mahdottomalta. – We go above the clouds, and it is all sunshine! hän tokaisi ja päästi hulvattoman tarttuvan hekotuksen, joka täytti auton iloisella tunnelmalla.
Lähestymispäivään liittyi eräs aivan erityinen kokemus: Koska kiipeilykausi ei ollut vielä alkanut, kiipeilijät ylemmäs rinteelle vievä vuoristojuna oli vielä suljettu. Normaalin junakyydin sijasta vaeltaisimme ensimmäiset 1000 vertikaalimetriä pitkin vuoristojunan raiteita. Tämä sai Heikin ja minut hyrisemään ilosta, sillä paitsi että se on ainutlaatuisen hieno kokemus, kiipeäisimme taas vuoren aidosti laaksosta laaksoon sen sijaan, että nousisimme junalla noin 2900 metriin.
Raidereitillä, kuva: Fabrizio
Tovin kuluttua auto pysäköitiin pilvien sylissä lepäävälle parkkipaikalle, ja kiipesimme maastoautotaksin kyytiin taittamaan vielä muutaman kilometrin huonokuntoisella tiellä vuoristojuna-asemalle, josta taival jalan alkaisi. Olimme ajatelleet tehdä lähestymisen kevyemmissä kengissä kuten Gran Paradisollakin, mutta ennen taksiin kiipeämistä Fabrizio kehoitti vaihtamaan ylävuoristokengät jalkaan: – Lumi alkaa alhaalta, ja maasto ei ole ihan helppoa. Parempi mennä “isoissa kengissä”.
Vielä ennen lähtöä Marco kertasi suunnitelman: pyrkisimme kohti Gouterin majaa, mutta sää vaikutti epävakaiselta, joten lopullinen päätös yöpaikasta tehtäisiin vasta Tete Roussella.
Taksi jätti meidät aution juna-aseman pihaan, josta matka alkoi halki metsäisen maiseman pitkin junaraiteita. Ensimmäisessä jyrkässä nousussa naureskelimme Heikin kanssa pakottavia pohkeitamme, mutta pian lihakset lämpenivät, ja matkanteko sujui mukavasti. Raiteet nousivat pian raikkaalta tuoksuvasta metsästä sumuiselle väliasemalle ja sen ohi jyrkälle vuorenrinteelle, jossa meitä vastaan tuli ryhmä raiteita korjaavia työmiehiä. Marco paineli tuttuun tapaan hyvää vauhtia edellä, kun taas Fabrizio kulki kanssamme jutustellen leppoisasti. Viimeinenkin vieraskoreus katosi, kun puhuimme vuorilla suunnistamisen tarkkuudesta, ja Heikki intoutui kertomaan tarinaa purjehdusmatkalta Kroatian rannikolla:
–…vene oli ankkuroitu rannan tuntumaan. Hetken kuluttua veneen rinnalle jyrisi suuri ja kallis moottorivene. Kannella seisoi italialaismiehiä tyylikkäissä vaatteissa ja aurinkolaseissa. Yksi heistä huusi: “Excuse me, which way is Italy?” (Heikki matki hulvattoman osuvasti laulavaa italialaisnuottia). Heille osoitettiin ylimalkainen suunta, missä Italia sijaitsee. Miehet kiittivät kohteliaasti, käänsivät veneen ympäri ja katosi moottorit jyristen osoittamaamme suuntaan.
Kohti tunnelia
Fabrizio ja minä olimme tikahtua, ja Marcokin virnisti iloisesti, ja jälleen oli löytynyt reissun lentävä lause, jota viljeltäisiin pitkin matkaa niin majan käytävillä kuin huippuharjanteellakin.
Raidevaellus huipentui, kun viimeisenä ennen saapumistamme pääteasemalle sukelsimme pimeään tunneliin. Talvinen luonto oli jättänyt taas yhden voimannäytteen ihailtavaksemme, ja syvälle kallion sisään hakattu tunneli oli puoleen matkaan asti lumen vallassa. Vaikenimme kunnioittavasti kuuntelemaan askeleidemme narskeen aavemaista kaikua hämärän tunnelin kiviseinistä.
Kun sukelsimme ulos tunnelin toisesta päästä, saavuimme suoraan helteisen auringon syleilyyn. Pidimme raiteiden päätepisteellä tauon; söimme, joimme ja lisäsimme aurinkorasvaa sekä kiinnitimme jääraudat, sillä asemalaituri oli hautautunut lumeen, jota jatkui silmänkantamattomiin. Istuin kivellä nautiskellen auringonvalon leikistä ympärillä olevien jylhien vuorten rinteillä ja valkoisten pilvihaituvien tanssista vasten sinistä taivasta ojentuvien huippujen ympärillä. Mahtaakohan maailmassa olla kauniimpaa näkyä?
Matka jatkui nyt tukahduttavan kuumassa auringonpaisteessa. Jäätikölle saapuessamme saimme taas kokea, kuinka auringon kuumuus muuttaa lumen rautoihin liimautuvaksi massaksi. Hikisen ja jyrkän sohjorinteen jälkeen nousimme suuren kivikon juurelle ja kiinnityimme kahteen köysistöön, minä Marcon ja Heikki Fabrizion kanssa. Tiukan nousun aikana harjanteen poikki silloin tällöin suhahtava tuuli pyyhki kuumia poskiani ja viilensi hiukan. Mutta edelleen olin niin kuumissani, että aurinkolasien sisäpinta huurtui, ja pienellä juomatauolla Heikki rutisti hikeä noruvana vanana otsallaan olleesta buffista. Kivikossa oli niin hauska kiivetä, että hämmästyin, kun yhtäkkiä edessäni, vain pienen jäätikköosion takana oli Tete Roussen maja.
Oppaat pitivät italiankielisen palaverin säätilanteesta ennenkuin ylitimme viimeisen jäätikköpätkän majan pihaan. Aurinko paistoi edelleen, mutta laaksosta nousevia harmaita pilviä ei voinut olla huomaamatta. Pizzanimiä ja kiitos / ole hyvä / näkemiin -tyyppisiä fraaseja enempää en italiaa osaa, mutta sen verran olin ymmärtävinäni, että Marco suhtautui jatkamiseen hiukan empien, mutta Fabrizio taas oli etenemisen kannalla. Lopulta oppaat päätyivät siihen, että jatkaisimme Gouterin tavoittelua.
Hikiset mutta onnelliset matkalla pilvien yläpuolelle kuva: Fabrizio
Tete Roussen (3167 m) terassilla odotti yllätys: meidät otti vastaan häntää heiluttava kultainen noutaja. Vuosikaudet majalla asustellut vuoristokoira tervehti minua kuin vanhaa tuttavaa ja tottuneesti heittäytyi kyljelleen rapustuksia pyytämään, tarkasti juuri jäärautojen kärkien ulottumattomiin. Hurmaava otus voitti sydämeni ja sai saaliikseen myös pienen palan eväspatukkaani.
Gouterin majan saattoi jo nähdä etäällä, ja sinne johtava nousu näytti hurjalta. Sovimme 15 minuutin tauosta, ja oppaat katosivat majaan sisälle. Heikki ja minä sen sijaan jäimme malttamattomina terassille. Molemmat voimme loistavasti, ja eteneminen maistui. Meillä oli kova halu päästä jatkamaan matkaa nopeasti, jotta rinnettä hitaasti mutta varmasti nouseva harmaa massa ei saavuttaisi meitä ja saisi Marcoa muuttamaan mieltään. Oppaiden lopulta palatessa tauoltaan, melkein kuovin jääraudoilla lunta, niin kiipeilypoltteissani olin – ja saman palon saatoin lukea kiipeilyparini kasvoilta.
Tästä vaan ylöspäin
Matka jatkui jälleen yhden yli polvien upottavan loskarinteen halki Grand Couloirin reunalle. Kesäaikaan pelottava kivikouru, jonka poikki viimeksi juoksimme välttääksemme putoavien kivien osumista, olikin tällä kertaa suhteellisen vaaraton, sillä runsas lumi sitoi kivet paikoilleen. Niinpä saatoimme ylittää kanjonin rauhassa ja siirtyä sitten yli 500 vertikaalimetriä korkeaan pystysuoraan nousevaan kivikkoon, jossa viettäisimme seuraavat tunnit.
Pilvet kietoivat meidät tiukasti syliinsä, ja sää kylmeni pakkaslukemiin hetkessä. Navakka tuuli puhalsi sormet koppuroiksi ja kiiruhdin lisäämään lisäkerroksen hikisten vaatteiden päälle. Kuten yleensäkin, kivikkokiipeily oli hauskaa ja sai unohtamaan kaiken muun. Lumi ja jää olivat vallanneet myös ison osan kivikkoa. Jos en olisi oppinut luottamaan jäärautojen pitävyyteen, muutamassa kohdassa olisi saattanut jännittää ihan toden teolla. Oppaat kiipesivät edellä ja varmistivat meitä köysien avulla. Paikoitellen matkaa taitettiin nelinkontin ja etenemistä rytmitti jäärautojen ja hakkujen kilahtelu kiviä vasten. Olen aiemmin laskeutunut saman kivikon alas kesäaikaan, kun siellä ei ole lunta tai jäätä, ja jännittävä se oli silloinkin. Mutta nyt kadotin ajantajun täysin, niin kieli keskellä suuta ähersin eteenpäin.
Tässä hiukan ähinöitä 3500 metrin korkeudesta:
(video: Heikki)
Huomasin meidän lähestyvän Gouteria oikeastaan lähinnä siitä, että korkeus alkoi taas imeytyä lihaksiin saaden ne pakottamaan ja anomaan armoa. Sää muuttui ensin vesitihkuksi ja pian lumisateeksi. Näkyvyys huononi nopeasti, mutta muuten olosuhteet olivat kohtuulliset. Takana alkoi olla pitkä päivä, oma lähestymispäivän korkeusmetriennätykseni (vaikka kuka niitä laskee, hahaaa), ja vatsassa mourusi nälkä, joka ei enää taintunut lakritsipaloilla. Nauroin hengästyneenä edelläni kiipeävälle Marcolle, että uusi lempisanani on: “Wait”, jonka kuulin yläpuoleltani säännöllisesti, kun oppaani kiipesi köydenmitan ylemmäs pysähtyäkseen sitten varmistamaan nousuni. Tuo pieni komento tarjosi aina lepohetken, joka oli välillä muutaman kymmenen sekunnin, parhaimmillaankin parin minuutin mittainen. Mutta se oli riittävästi, jotta lihakset ehtivät hiukan levähtää.
Ja ylös me menimme kuva: Fabrizio
Pakko myöntää, että kyllä ylävuoristokengissä painoi 3835 metrin korkeuden lisäksi silkka väsymys, kun hitaasti askelsimme lopulta Gouterin majan pihaan. Olimme kiivenneet talviolosuhteissa 2000 vertikaalimetriä alle kahdeksassa tunnissa, mitä pidän suorituksena, johon olen oikein tyytyväinen. Oppaat kehuivat meitä vuolaasti ja paistattelimme hetken heidän ja toistemme kehujen paisteessa, ennen kuin siirryimme majan varustehuoneeseen asettelemaan hiestä ja sateesta kostuneita varusteitamme siten, että ne kuivuisivat mahdollisimman paljon ennen muutaman tunnin päästä edessä olevaa lähtöä.
Ruokasalissa ahmin munakasta ja palkitsin itseni tölkillisellä limsaa. Tunnelma porukassamme oli korkealla. Olimme kaikki todella hyvällä mielellä päivän suorituksesta ja siitä, että Gouter oli nyt tavoitettu. Aterian jälkeen kömmimme sänkyyn, ja nukuin autuaasti pari tuntia päivälliseen asti.
Kun saavuimme unenpöppöröisinä päivällispöytään, oppailla oli päivitettyä säätietoa. Tilanne vaikutti kohtuullisen lupaavalta, ja matkaan lähdettäisiin kolmelta yöllä. Kävimme aterian aikana läpi vaatteita, varusteita ja lähtöaikataulua. Salissa kaikui innokas puheensorina, vaikka kauden aikana lähes jatkuvasti täynnä oleva maja oli alle puolillaan. Heikki kiinnitti huomioni naisten vähyyteen. Vuorilla naiset ovat aina selkeänä vähemmistönä, mutta nyt off-season-kaudella ero on silmiinpistävä: Gran Paradisollakin naisia oli vain muutama noin 30 kiipeilijästä. Gouterilla oli arviolta noin 80 kiipeilijää, joista naisia oli kolme.
Päivällisen jälkeen, ennen nukkumaan menoa venyttelin hiukan ja valmistelin varusteitani seuraavaa yötä varten. Minua jännitti. Mont Blanc on minulle suuri vuori. Se, että olen sen huipulla seissyt ennenkin, ei vähentänyt jännitystä, ehkä jopa kasvatti halua onnistua. Tämä oli myös Heikin ensimmäinen kerta tämän vuoren huippuharjanteella, ja en halunnut tuottaa kiipeilyparilleni pettymystä. Elbrusin ja Kilimanjaron keskeytykset olivat selvästi kolhineet itsetuntoa, ja yhtäkkiä tuntui kuin onnistuminen Mont Blancilla olisi merkityksellisempää kuin koskaan aiemmin.
Uniaika kului nopeasti. Kuin olisin vain hetkeksi ummistanut silmäni. Herätyskello pirahti merkkinä siitä, että lähtöaika oli koittanut.
