Category: matkablogi Page 1 of 7

Ecuador: Cotopaxi ja Cayambe – Vuorenvalloitus 2024!

Suuri huiputus -kirjani (siitä lisää esim täällä) julkaisu on pitänyt ajatukset aika tiukasti merenpinnan tasolla – ja niinpä lähtö Ecuadoriin upeiden tulivuorten äärelle on hiipinyt lähemmäs lähes huomaamatta. Mutta nyt se on täällä: lauantai-aamuyön varhaisina tunteina yritän hivuttautua ulos asunnosta suurten varustelaukkujeni kanssa herättämättä tytärtä tai hänen kanssaan kiipeilyn ajaksi saapunutta äitiäni (kiitos äiti, että mahdollistat reissuni <3 ).

Railon ylitystä Peak Leninillä 2023

Perillä Ecuadorin Quitossa viivyn yhden päivän, jonka aikana tapaan tiimini: kahdeksan yhdysvaltalaista ja kaksi irlantilaista kiipeilijää sekä oppaat. Ryhmä on suurempi kuin olin osannut odottaa, mutta oikeastaan se on aika hauskaa. Todennäköisesti joukkoon mahtuu kaikenlaisia persoonallisuuksia, ja tämän kokoiselle ryhmälle luodaan jo kunnollinen leiri-infra, mutta silti porukka on napakan kokoinen. Lopulta vaellus yleensä tapahtuu pienempiin porukoihin hajautuneena, jolloin jokainen saa etsiä itselleen toimivan tahdin.

Kuten aiemmin mainitsinkin, kiipeilyohjelma on suhteellisen kunnianhimoinen, sillä kaksi karvan alta kuusitonnista vuorta kymmeneen päivään on jo ihan tekemistä. Huiputuskuntoni on ollut parempikin: hankaluudet alkoivat jo oikeastaan jo viime kesänä hiukan ennen Peak Leninille lähtöä. Ehkä olin treenannut liian kovaa, sillä palautumiseni alkoi heikentyä. Sillä luultavasti oli vaikutusta myös matkani keskeytymiseen (lue koko tarina täältä: Nyt alkaa Vuorenvalloitus 2023: Peak Lenin). Kotiin palattuani päätin levätä kunnolla ja tosissani aloittaa treenamiseen seuraavan vuoden vuorireissua varten vasta keväällä. Jos olet seurannut seikkailujani, tiedätkin, että toisin kävi, kun intouduin lähtemään uudeksi vuodeksi Kilimanjarolle (koko tarina täällä: Kilimanjaron huiputusmatka alkaa!). Tauko siis katkesi lyhyeen, ja vaikka maltillisesti treenailinkin lähinnä kuntoa ylläpitäen, Kilimanjaron onnistuneen huiputuksen jälkeen oli kehon palaute oli selkeä. Kunnon lepo oli tarpeen.

Lähtöviivalla Kilimanjarolle jouluna 2023

Muutama viikko menikin ihan rauhassa – kunnes sähköpostiin napsahti uutiskirje, joka kertoi Cotopaxin kiipeilyreittien auenneen tulivuoren oltua suljettuna kahden vuoden ajan purkautumisvaaran vuoksi…ja tässä ollaan! Jatkoin halki kevään maltillista treenitahtia, jotten päätyisi rikkomaan mitään. Mutta nyt lähtöhetken koittaessa mieleen hiipii epäilys: olisiko sittenkin pitänyt puristaa vähän tiukemmin?

Olen kuitenkin tehnyt itseni kanssa sopimuksen, etten stressaa liikoja. Viimeinen vuosi on ollut vaativa oikeastaan kaikilla elämän osa-alueilla, joten päätin nyt keskittyä olemaan ikionnellinen siitä, että pääsen nauttimaan Ecuadorista ja kahdesta ihmeellisen kauniista tulivuoresta (ja siis molempien huiputus on tietenkin ehdottomasti tavoite)!

Matkalaukut ovat valmiina olohuoneen nurkassa, miljoonasivuinen ohjeistus äidilleni piirrettyine kaukosäätimen painikekarttoineen on tehty ja olen valmis. Suukot ja sata halausta tyttärelleni ja seikkailu voi alkaa – voi kuinka olenkaan onnellinen! Mennäänkö?

p.s. Kuten tavallista, päivitän mahdollisuuksien mukaan reissukuulumisia Instagramiin ja Facebookiini, ja tarina täällä blogissa alkaa, kunhan olen palannut kotiin.

Suuri huiputus -kirjani julkaisu on ollut vuoden tärkein huippuhetki!

Satu jouluyön vaeltajasta

Ulkona sinertää, vaikka on vasta varhainen iltapäivä. Olohuoneen nurkassa hohtaa kuusi koristeineen, ja keittiöstä kantautuu kanelin ja riisipuuron samettinen tuoksusinfonia. Radiossa pehmeä-ääninen George Michael muistelee edellistä joulua, ja keittiössä häärivä äiti yhtyy kertosäkeeseen aavistuksen nuotin vierestä. Kiireet ovat viimein asettuneet, ja hiippalakkien tiu’ut helisevät, kun perhe kokoontuu pöydän ympärille odottamaan, kuinka äiti lastaa kermaista riisipuuroa kulhoihin. Kuka mahtaa saada mantelin?

Noustessaan vastaanottamaan puurokulhoaan isä katsahtaa ikkunasta ja ei voi salata äimistystä äänessään:

– Mitä tuo naapurin nainen nyt oikein puuhaa?

Muu perhe kääntyy katsomaan. Vastapäisen talon pihalla vaaleatukkainen nainen vaaleansinisessä toppatakissaan raahaa parhaillaan kirkkaankeltaista, satalitraista North Facen varustesäkkiä sekä turkoosia, parhaat päivänsä nähnyt reppua loskaksi sulaneessa lumessa kohti portilla odottavaa taksia. Naisen asennosta ja liikehdinnästä näkee, että laukut ovat raskaita ja vaellussaappaat uppoavat syvälle loskaan. Mutta nainen liikkuu rivakasti eikä koko hymy katoa kasvoilta hetkeksikään.

Isä pudistaa päätään ja katsoo kauniiksi laitettua asuntoa ja nauravaisia ihmisiä ympärillään miettien, miksi kukaan lähtisi kotoaan jouluna. Sitten hän huomaa jotain kellertävää kädessään olevan puurokulhon sisäreunalla, ja mantelin mahdollisuus ankkuroi harhailleet ajatukset takaisin aattoillan tunnelmaan.

***

Taksikuskin päivän viimeinen kyyti on Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Kotona odottaa jo puolison lämmittämä joulusauna ja viime yönä paistettu kinkku. Mies ei malttaisi millään odottaa hetkeä, jolloin savuisen jouluoluen maku kipristää kielen lauteiden kuumuudessa. Viimeinen asia miehen ja joulurauhan välissä on takapenkin nuhjuisine reppuineen vallannut nainen.

– Perheen luoko olet matkalla? mies koettaa saada matkan kulumaan nopeammin avaamalla keskustelun. Ensin vaikuttaa, ettei nainen kuullut kysymystä, mutta hetken kuluttua tämä kääntää katseensa vastentahtoisesti ikkunan takana ohikiitävästä harmaasta maisemasta.

– Oikeastaan vähän päinvastoin. Olen kuitenkin tavallaan menossa kotiin. Tai siltä se tuntuu.

Omituinen vastaus saa taksikuskin vilkaisemaan olkapäänsä yli takapenkillä takaisin ajatuksiinsa vajonnutta naista. Tämän katse on kääntynyt takaisin tien pientareiden lumisiin valleihin, eikä taksikuski arvaa kysyä enempää.

Lentokentän terminaalin edessä on runsaasti tilaa. Harva valitsee viettää aattoillan koneen kapeassa penkissä.

Mies pysäyttää taksin suoraan ovien eteen, jotta naisen ei tarvitsisi teutaroida kurassa valtavien pakaasiensa kanssa. Se on vähintä, mitä hän voi tehdä naisen hyväksi. Mutta ajoneuvo on tuskin ehtinyt pysähtyä, kun nainen jo pomppaa autosta ja säntää hakemaan matkatavarakärryjään.

Yhdessä taksikuski ja nainen lastaavat laukut kärryyn. Mies ojentaa kätensä kääntääkseen kärryn keulan kohti terminaalin ovia, mutta nainen on nopeampi ja puskee lastinsa nilkkaan asti ulottuvasta loskasta piittamaatta kohti terminaalin ovia. Juuri ennen ovia hän vielä kääntyy huikkaamaan leveästi hymyillen:

– Kiitos ja kaunista joulua sinulle!

Taksikuski heilauttaa kättään ja istuu takaisin autoonsa, muttei heti käynnistä moottoria. Hän jää katsomaan terminaalin ovesta kadonneen sinitakkisen hahmon perään ja miettii, mikä saa jonkun valitsemaan autiot lentokentät sekä pahvilaatikkoon pakatun aterian, vanhat elokuvat ja epämukavan istuimen juuri tänään. Jokin tuon tuntemattoman kulkijan olemuksessa saa taksikuskin kuitenkin aavistamaan, että tämä on juuri siellä missä haluaa olla.

Mies hymähtää itsekseen käynnistäessään auton ja kääntäessään nokan kohti kotia ja joulusaunaa. Ajatus kinkkusinapin makeasta mausta saa miehen lipaisemaan hymyyn kaartuvia huuliaan eikä hän koko kotimatkalla ajattele enää muuta.

***

Maailma on asettunut aattoyöhön. Kynttilöiden pehmeä valo on sulattanut kasvoilta kuluneen vuoden uurteet, ja ilma on yhä sakeana kuusen tuoksua ja jouluruokien aromeita. Ihmiset kömpineet unilleen illan naurujen kaiku sydämissään.

Ulkona tuuli koskettaa ohikulkumatkallaan puiden oksia verhoavaa lumipeitettä ja puhaltaa sen pinnasta hennon pitsihunnun vasten taivaan tummaansinistä samettia. Kirkkaat tähdet ja hopeisena myhäilevä kuu valaisevat taivaan halki sukeltavan lentokoneen reittiä.

Valkoisen koneen kyljessä, yhdessä pienessä pyöreässä ikkunassa näkyvät kasvot. Koneen sisällä on hiljaista ja pimeää. Harvat joulutaivaan matkalaiset ovat käpertyneet vilttien alle etsimään lepoa.

Yhden ikkunan peittävä luukku on kuitenkin auki. Nainen on nojannut poskensa vasten muovista karmia ja tähyilee pimeään. Ajatuksissaan hän vaeltaa tähtien lomassa, kuristaa linnunradan maitomaisen vanan taa ja nappaa kiinni tähdenlennon pyrstöstä. Kutsu oli ollut voimakas ja väistämätön. Vaikka rinnassa huokailee pieni haikeus, silmät ovat kirkkaat ja suu hymyssä. Hän on yksin muttei yksinäinen, sillä rakkaat seuraavat askelissa mukana. Sydän täynnä ja ajatukset auki nainen on valmiina ottamaan vastaan, mitä maailmalla on annettavana.

Uni löytyy vasta taivaankannen laitamilta, missä suuri valkoinen huippu maanittelee jo jouluaamun ensimmäisiä auringonsäteitä esiin. Uusi päivä ja seikkailu voivat alkaa!

Janiina Kauppinen Vuorikiipeilee
Kilimanjarolla 2018

Vuorenvalloitus 2023 kohti Kilimanjaron uuden vuoden valloitusta Machame-reittiä pitkin on alkanut. Kiitos lukijani, että olet mukana matkassa!

Viimeisimmät kuulumiset tuttuun tapaan Instagramistani ja Facebookistani. Ja niin pian kuin palaan kotiin, alkaa tarina myös täällä blogissani. Siihen asti:

Hyvää joulua ja ihanaa uutta vuotta rakkaat ystävät!

Suomesta Kirgisiaan – matka Peak Leninille alkaa

PÄIVÄ 1: HELSINKI – ISTANBUL – OSH

Vasta istahtaessani Pegasus-lentoyhtiön nahkeaan penkkiin saatoin uskoa, että olimme ehtineet. Matka Suomesta Kirgisiaan oli alkanut vauhdikkaasti, sillä ensimmäinen lentomme Turkkiin oli yli tunnin myöhässä. Istanbulissa oli ollut luvassa entuudestaankin napakka siirtymä pienemmälle kentälle, josta lentomme Kirgisian Osh-kaupunkiin lähtisi. Aikaa siirtymään – valtavien laukkujen noutoon matkatavarahihnalta, maahantuloprosessiin ja 70 kilometrin ajomatkaan halki ruuhkaisen kaupungin sekä uuteen matkatavara- ja check-in -sählinkiin – oli yhteensä vajaat nelisen tuntia. Nyt myöhästyneen koneen ansiosta siirtymäaika oli kutistunut kolmeen tuntiin, mikä parhaimmillaankin edellyttäisi kaiken täydellistä onnistumista – se taas Turkin kaltaisessa maassa ei ole “oletusasetus”.

Onneksi kiipeilyparini oli keksinyt konstin prosessien nopeuttamiseen: astuessamme ulos Istanbul-koneesta, lentokentän VIP-palvelun tummaan pukuun pukeutunut herra seisoi odottamassa meitä muodollisen nimikyltin kanssa. Jos tämä mies oli tottunut hieman erilaiselta näyttäviin asiakkaisiin, ei hänen ilmeensä paljastanut mitään, kun lastauduimme kiipeilyreput ja ylävuorikengät kolisten lentokenttäajoneuvoon, jolla meidät kyydätettiin halki valtavan lentokentän ja ohi massiivisten maahantuloselvitysjonojen. Ystävällisesti mutta päättäväisesti kieltäydyimme tarjouksesta jäädä taxfree-shoppailemaan (shoppailu-assistenttina toimiminen olisi kuulunut palvelun hintaan). Uskomattomassa alle puolen tunnin ajassa olimme ulkona kentältä, ja katselimme vastassa olleen auton tummennettujen lasien läpi Istanbulin autovilinää!

Jouduimme palaamaan tavallisten ihmisten maailmaan oli heti toisen kentän ovella, minne VIP-palvelu päättyi. Mutta huolimatta nyt edessä olevasta matkatavara- ja jonotussähläyksestä, ehdimme jopa käydä vessassa ja juoda nopeat kahvikupillliset pienen ja nuhjuisen paikalliskentän vilinässä ennen koneen lastauskutsua.

Me “länkkärit” matkustamme Oshiin tasan yhdestä syystä. Nyt koneeseen astelevien harvalukuisten kirgisiankielen taidottomien asut ja reput kielivätkin siitä, että vuorille oltiin matkalla. Kulttuuri- ja kielierot ylittävä naurunpyrskähdys saatiin kuitenkin synnytettyä islaminuskoisten perinneasuihin pukeutuneiden kanssamatkustajiemme keskuudessa, kun lentoemäntä asteli luoksemme ja kertoi Heikin tilanneen minulle yllätyksen lennolle. Matkan alkamisen kunniaksi tilattu leivos nimittäin paljastui 10 hengen täytekakuksi, joka nostettiin eteemme juhlallisesti ja kahden haarukan kera!

– Tuleepahan tankattua, virnistelimme, kun haarukat tanassa sukelsimme suklaamoussevuoren kimppuun.

PÄIVÄ 2: OSH, KIRGISIA

Kello lähestyi aamuviittä, kun kone laskeutui Oshin pienelle kentälle. Maahantulo itsessään oli melkoinen kokemus, sillä matkatavaroiden läpivalaisulaitteita oli vain yksi, tullivirkailijoilla tuntui olevan loputtoman pitkä protokolla ja ehtymätön leimasinvarasto – eivätkä paikalliset ole käyneet suomalaisten “jokainen reilusti omalla vuorollaan” -jonotuskurssia.

Lopulta kuitenkin istuimme tupakan- ja hienhajuisen taksin takapenkillä vieläkään käsittämättä, miten neljä suurta varustesäkkiämme, reppumme ja vielä kolme ihmistä olivat mahtuneet niin pieneen autoon. Aamuöinen Osh vaikutti autonikkunan läpi hyvin samankaltaiselta kuin monet syrjäiset kehitysvaiheen alussa olevat kaupungit: huonokuntoisia matalia betonitaloja joukossaan mahtipontista, menneestä muistuttavaa neuvostoarkkitehtuuria. Tuossa syrjäisen maailmankolkan kaupungissa asuu reilut 300 000 asukasta, ja pinta-alallisesti se on valtavan suuri. Kerrosten puuttuessa se vaikuttaa loputtomalta hökkelimereltä. Silmiinpistävää aamunyön sinisessä valossakin oli siisteys: vaikka rakennukset olivat huonokuntoisia ja maa halkeilleen asfaltin, kivien ja hiekan sekoitusta, roskia ei näkynyt missään ja kiveykset oli huolellisesti lakaistu.

Vuoren kylkeen kaivettu Sulaiman-Too-museossa esiteltiin alueen vuorikansan historiaa

Saman päivän iltapäivänä olimme jo kiertäneet kaupungin aika lailla ainoan nähtävyyden, Sulaiman-Too -vuorimuseon, ja havainneet, ettei englanninkielellä kaupungissa tehnyt oikeastaan mitään. Minua huolettivat hiukan lukuisat tarinat, joissa kiipeilijät sairastuvat jo ennen vuorelle pääsyä, ja tavasin ruokalistojen kyrillisiä kirjaimia yrittäen löytää syötävää, jonka bakteerikannan alueeseen vielä tottumaton vatsani kestäisi. Mutta venäjän- tai kirgisiankieltä taitamattomalle ruoan tilaaminen oli puhdasta bingoa.

Lämpötila pyöri reilusti yli kolmessakymmenessä asteessa, kun läpsyttelimme pitkin pölyisiä kujia tavoitteena saada kehoa ja mieltä asettumaan oikeaan ilmanalaan. Vuosien saatossa meille on kehittynyt tapa saapua lähtöpisteeseen päivää tai paria ennen muuta ryhmää. Se mahdollistaa alueeseen tutustumisen ja rauhallisen siirtymän lähtöhässäköistä vuoritunnelmiin. Niin nytkin, ja vaikka vuoret jo siinsivät houkuttelevina taivaanrannassa, otin ilolla vastaan mahdollisuuden purkaa univelkoja, ja kello ei tainnut olla juurikaan yli kahdeksaa, kun kaaduimme sänkyyn.

Jooga jurtassa poisti lentojäykkyyden kropasta

PÄIVÄ 3: KIIPEILYRYHMÄ KOKOONTUU, OSH

Seuraavana iltapäivänä läpsyttelimme kohti hotellia lounaan metsätysreissultamme, kun jo kaukaa näimme poikkeukselliset vastaantuntijat. Pitkä ja laiha punatukkainen mies ei olisi voinut olla enempää britin näköinen. Hänen vieressään tallusteli lähes yhtä pitkä mutta hiukan rotevampi tummatukkainen mies ja reunimmaisena muita selvästi lyhyempi mies, jonka hiuspörrön valloittaneesta harmaasta väristä huolimatta saattoi selvästi aavistaa latinoksi. Viimeistään vaatteista tiesimme miesten olevan samoilla asioilla kuin mekin ja heidän saapuessaan puhe-etäisyyden päähän Heikki huikkasi tervehdyksen ja sai vahvistuksen, että olimme arvanneet oikein: kiipeilyryhmämme muut jäsenet olivat saapuneet!

Äänestä ja puhetavasta tunnistin punatukkaisen toiseksi oppaaksemme Mikeksi. Kolmekymppinen Skotlannissa asuva tekninen kiipeilijä tervehti juuri samalla tavalla kuin puhelimessa: puhuen ikään kuin hampaiden takaa, yläleukaa liikuttamatta. Kun tuon artikulaatiottoman puhetavan yhdistää vahvaan aksenttiin, on siinä muutamaksi päiväksi pohjoisen tytölle treenattavaa, jotta saa lauseet sujuvasti kiinni!

Tumman miehen tervehdyksestä sain vielä vähemmän selvää, niin paksua oli Alanin pohjoisen Englannin lausunta, – melkoinen murrekurssi olisi siis luvassa! Kolmas mies sen sijaan vastasi tervehdykseen hassun tutulla tavalla – italialais-argentiinalainen Pablo muistutti Alppien luotto-opastamme Fabriziota sekä kiharaisen hiuspörrön ja rennon mutta lattarimiehille tyypillisellä tavalla virittyneen olemuksen osalta. Johtuikohan tuosta yhteneväisyydestä tai jostain muusta, tunsin oloni hänen seurassaan välittömästi kotoisaksi. Ryhmän viimeinen jäsen, Kevin, oli myöhästynyt jatkolennoltaan ja liittyisi seuraan vasta myöhemmin Peak Lenin perusleirissä.

Myöhemmin kokoonnuimme oppaiden briiffaukseen majapaikkamme aulaan. Tutkimme reittiä kartoista samalla, kun Mike ja Pablo kuvasivat edessä olevaa haastetta ja strategiaamme:

– Peak Leninin huiputusprosentti on alhainen: vain 25 % yrittäneistä pääsee huipulle. Vuori ei ole kovinkaan tekninen mutta olosuhteet ovat sitäkin haastavammat: lämpötilat seilaavat ääripäästä toiseen ja siirtymät ovat massiivisen pitkiä. Usein Peak Lenin uuvuttaa ja sairastuttaa kiipeilijät jo ennen oikeasti korkealle pääsemistä. Siksi panostamme hyvään akklimatisaatioon: paraskaan sääikkuna ei auta huiputuksessa, jos ette ole terveitä ja kunnolla akklimatisoituneita.

Pablon sanat huojensivat mieltäni. Akklimatisaatioprosessi tuppaa olemaan minulle pitkä mutta takkuinen, ja aivan liian usein olen ollut tilanteessa, jossa huiputushetken koittaessa olen kaikkea muuta kuin valmis. Kaikista niistä kerroista, jolloin olen sairaana tai huonovointisena huiputtamaan lähtenyt, vain murto-osa on päättynyt onnistumiseen.

Briiffin jälkeen vuorossa oli varustetarkistus, jonka aikana Pablo kävi kiipeilyvarusteemme yksityiskohtaisesti läpi ja varmisti, että kaikki ehdottoman tärkeä oli mukana.

– En voi tarpeeksi korostaa, kuinka pitkiä ja raskaita siirtymät ovat. Älkää ottako mitään ylimääräistä mukaan, mies painotti samalla, kun ruskeat silmät haravoivat varustepinoani hyväksyvästi.

Varusteläjä oppaan kuittausta odottamassa

Tarkistuksen jälkeen varusteet pakattiin lähtövalmiiksi ja ensimmäinen hotellille jäävä tavarakätkö survottiin päiväreppuuni, jolla ei olisi vuorella käyttöä. Paluuta odottamaan jäivät kaupunkivaatteiden lisäksi pisara luksusta: uusi hammasharja ja lempishampootani matkapullossa. Viikot vuorella nostaisivat noiden arkisten asioiden arvon pilviin!

Yhteisellä päivällisellä hotellin jurtassa nautimme kirgisialaisia perinneruokia ja vaihdoimme tarinoita tutustuen toisiimme. Ryhmä tuntui todella mukavalta, ja yhteinen tavoite sai meidät nopeasti kotiutumaan toistemme seuraan. Kumpikaan oppaista ei ollut aiemmin kiivennyt Leninillä, mutta kokemusta heillä oli senkin edestä. Mike tuntui pursuavan teknistä osaamista, kun taas Pablo oli yli 20 vuorivuoden ja 33 Acongacua-huiputuksen koulima. Sydäntä lämmittävää oli kokeneen vuorioppaan silmistä loistava poikamainen innostus, kun hän julisti:

– Olen odottanut 25 vuotta, että pääsisin Peak Leninille!

Pidin suuresti myös vähäpuheisemmasta Alanista, jonka tarinoissa vilisi uskomattomia seikkailuja Mongolian erämaasta Amazonin viidakoihin. Tämän kaverin kanssa ei todella menisi sormi suuhun!

– Toivottavasti Kevin on yhtä kiva kuin nämä muut – kun homma menee tiukaksi, on tärkeää, että porukka toimii hyvin yhteen, pähkäilin illalla huoneessamme.

Tunnelma oli selvästi sähköistynyt. Laukut odottivat valmiina nurkassa, herätyskello oli viritetty aamua varten. Vaikka vielä olisi ollut mahdollisuus nukkua reilut unet, lähtökuume piti minua otteessaan vielä pitkään valojen sammumisen jälkeen.

Huomenna näkisin Peak Leninin ensimmäistä kertaa!

Ensimmäinen päivällinen – kiipeilytiimi vasemmalta oikealle: Pablo, Mike, Heikki ja Alan, kuvasta puuttuva Kevin oli myöhästynyt lentokoneesta ja liittyi seurueeseen basecampissa

Twendene pole pole! – Paluu Mount Merulta ja katastrofin ainekset

Mount Merun kraaterissa oleva tuhkasuppilo

Maisema tuntui muuttavan muotoaan jatkuvasti auringon kivutessa yhä korkeammalle, ja olisin voinut jäädä Mount Merun huipulle koko päiväksi. Mutta edessä oli laskeutuminen koko matkan Miriakamba Hut -majalle asti, ja noin puolen tunnin jälkeen oppaamme Abraham ja Steven alkoivatkin usuttaa meitä paluumatkalle:
– Twendene! (Mennään)

Eräs kiipeilyn jännittävä ulottuvuus on, että vaikka huiputus on matkan kohokohta, ei kiipeilyn ilo vähene paluumatkalla, vaan jokaisella osuudella on oma roolinsa. Siksi useimmiten lähdön hetkellä olen valmis astumaan seikkailun seuraavaan vaiheeseen. Mutta silti aina kengät painavat vielä normaaliakin enemmän, kun otan ensimmäisiä askelia huipulta alaspäin, ja tunnen haikeuden kouraisun sydämessäni. Nytkin huipulta alas johtavilla jyrkillä kiviharjanteilla vilkaisin monta kertaa taakseni ja koetin tallentaa jokaisen yksityiskohdan mieleeni, jotta voisin palata näihin hetkiin sydämessäni loppuelämäni ajan.

Laskeutumispolulla
huippupyramidin varjossa

Paluumatka kuljettiin rivakkaa tahtia, ja oppaamme Stevenin Family Teamiksi ristimän ryhmämme jono harveni pitkäksi letkaksi. Naureskellen totesimme, että olimme taas oppineet pari uutta asiaa, jotka tuntuvat yhdistävän useimpia vuoristo-oppaita kaikkialla, missä olemme kiivenneet. Ensimmäinen on, että jos opas sanoo jonkun paikan olevan “just around the corner”, matkaa voi arvioida olevan minimissään puoli tuntia.
Toinen asia on, että oppailla on aina kiire alas.

Reitti oli sen verran haastava, että olisi ollut paras pitää jatkuvasti katse alhaalla seuraavaa askeleen paikkaa etsimässä. Mutta maisemat vaativat huomiota. Näkymä oli epätavallinen ja epärealistisen kaunis, ja olimme tulleet nauttimaan koko vuoresta. Mount Merulla ei jäätikön puuttumisen vuoksi ole olosuhteiden lämpenemisestä syntyvää vaaraa, joten päätimme olla pitämättä turhaa kiirettä.
Pole pole! (Swahiliksi hitaasti) huikkailimme toisillemme ja oppaiden “Mambo?”-kysymyksiin (Miten menee/mitä kuuluu), vastailimme:
– Hakuna matata! Twendene pole pole! (Kaikki hyvin! Mennään hitaasti!)

Nousevan päivän valossa Mount Merun massiivisuus ja karu kauneus pääsivät oikeuksiinsa. Taas kerran totesin, että on oikeastaan ihan hyvä, ettei yöllä näe kaikkea; reitillä oli muutama kohta, joiden kiipeäminen ilman varmistusta olisi saattanut jännittää melkoisesti.

Maisema Kilimanjarolle

Kulkiessamme tenttasimme innokkaasti oppailtamme swahilin sanoja ja ilmaisuja, ja pian huomasimme, että sanamuotojen kanssa kannattaa olla tarkkana, sillä monet vastakohtaiset ilmaisut rakentuvat samasta sanarungosta: esimerkiksi pole polen tarkoittaessa “hitaasti”, pelkkä pole tarkoittaa “anteeksi” ja kuna matata tarkoittaa “on ongelma” eli hakuna matatan vastakohtaa. Hupaisa yksityiskohta oli myös se, että ihmettelimme, miksi oppaat puhuivat minusta niin usein. Olin jo vähän huolissani, että teenkö jotain väärin, mutta sitten kävi ilmi, että janiini tarkoittaa “olla varma”.

Korkealla vatsassani pyörivä kuvotus väistyi tuttuun tapaan, kun pääsin 4300 metrin alapuolelle ja olin taas loistokunnossa. Heikki ja Terry kärsivät hiukan päänsärystä, mutta muuten olimme kaikki hyväntuulisia ja hyvävointisia.

Noin kello 10 aamulla saavuimme takaisin Saddle Hut -majalle onnellisina ja suorastaan epäuskoisina viimeisen kahdentoista tunnin elämyksestä. Söimme lounaan majan edelleen tyhjässä ruokasalissa ja kaaduimme uupuneina sänkyihin parin tunnin unille ennen iltapäivän laskeutumista Miriakamba-majalle.

Laskeutuminen jatkui edelleen rivakalla tahdilla. Viimeisen vuorokauden vähäinen unimäärä oli nautittu parin tunnin pätkissä, joten ei ihme, että liikkeelle lähtiessämme mieleni tuntui hiukan kankealta. Mutta kropalle lyhytkin lepo oli tehnyt tehtävänsä, ja lihakset jaksoivat taas mennä.

Olimme laskeutumassa kivistä seinämäpolkua iltapäiväauringon kuumassa pätsissä, kun yhtäkkiä polulle alkoi muodostua ruuhkaa. Ylös kiipesi kymmenien ihmisten ryhmä kantajineen, vanavedessään useita pienempiä ryhmiä. Abraham totesi, että huiputusreitin kapeat polut ruuhkautuvat todella helposti ja ennusti, että seuraavana yönä vuoren pienelle huipulle joutuisi jonottamaan. Kuinka uskomattoman onnekkaita olimmekaan, kun saimme yhden yön ajaksi koko vuoren itsellemme!

Myöhään iltapäivällä saavuimme Miriakamba Hutille. Polviani kivisti laskeutumispolun kova kivinen alusta ja olin ilahtunut, kun majan seinä ilmestyi puiden lomasta näkyviin. Päivällisen jälkeen, ennen nukkumaanmenoa kohotimme vielä mukimme ilmaan ja nostimme maljan Mount Merun huipulla koetuille suurille hetkille:
Maisha marefu! (Swahilinkielinen toivotus tarkoittaa pitkää elämää)

Abraham paluumatkalla

Päivä 7: Paluu Moshiin ja katastrofin ainekset (lautasella)?

Aamupäivän aikana vaelsimme taas Arushan kansallispuiston runsaiden niittyjen halki. Matka eteni mukavasti, ja kaikilla oli jo mielessä valmistautuminen huomenna alkavalle Kilimanjaro-vaellukselle. Iltapäivä ja ilta menisivät varustetäydennyksen ja tankkauksen parissa.
Ryhmään liittyisivät Kilimanjaroa varten ryhmänjohtaja Nathan sekä muut kiipeilijät Adam, Ian ja Paul. Tunsin pienoista haikeutta, sillä Family Team oli alkanut tuntua kotoisalta, enkä tainnut olla aina. Nimittäin oppaat kertoivat antaneensa meille lempinimet.

– We call you Papa Tembo (Elefantti), because you are big and strong, Abraham kertoi Heikille.

Terryn lempinimen oppaat suostuivat kertomaan pienen suostuttelun jälkeen. Lyhyehkö brittivahvistuksemme oli saanut kutsumanimekseen Twiga (kirahvi). Oppaiden jännittyneet ilmeet lientyivät, kun mainion huumorintajun omaava Terry otti lempinimensä vastaan virnistellen.

Oman nimeni tiesin jo, sillä huipulta palatessa Steven oli kysellessään ryhmän vointia huudellut minulle:

Mambo, Mama Simba? (Kuinka voit, äitileijona?)

Vesiputous paluumatkan varrella

Paluu Moshiin venyi pitkälle iltapäivään ja valmistautuminen seuraavan päivän lähtöön piti aloittaa välittömästi. Hotellihuoneen lavuaarissa pestyn pyykin kuivaaminen kuumankosteassa huoneessa seuraavaan aamuun mennessä synnytti pienoisen haasteen, jonka “macgyvermaisesti” ratkaisimme rakentamalla huonetuulettimesta ja matkalaukkutelineestä kuivaustelineen.

Pyykkituokion jälkeen vaelsimme pitkin kylän kuumia, pölyisiä katuja etsien kauppoja, joista löytyi täydennyksiä (eväitä, käsidesiä, talkkia ja niin edelleen) edessä olevaa kuuden päivän vaellusta varten. Tuntui hämmentävältä huomata, kuinka olin tottunut ympäristöön, joka vielä muutama päivä sitten tuntui elokuvien kulisseilta.
Noin 200 000 asukkaan kylän keskusta ei ole kovinkaan suuri, joten suuremmat kadut olivat jo kohtuullisen tuttuja. Värikkäät tavara-, vihannes- ja hedelmävuoret kadulla romahtamispisteeseen ränsistyneiden, matalien betonirakennusten edessä, katupölyssä leikkivät lapset ja värikkäisiin liehuviin kaapuihin pukeutuneet naiset banaanitertut päidensä päällä sekä holtiton liikenne tuntuivat tutuilta enkä enää kiinnittänyt huomiota ihmisten uteliaaseen tuijotukseenkaan. Kaduilla vanhoilla polkuompelukoneilla työskentevät vaatturit, ämpäristä pähkinöitä paperitöttöröihin kaupustelevat vanhukset sekä aseiden kanssa partioivat pankkien vartijat tuntuivat jo tavanomaisilta.
Aluksi minulla oli ollut hiukan vaikeuksia saada selvää paikallisten voimakkaalla aksentilla puhumasta (usein muutaman kymmenen perussanan varassa olevasta) englanninkielestä, mutta nyt puheen seuraaminen oli muuttunut helpommaksi.
Kuinka nopeasti ihminen sopeutuu (ja sokeutuu) ympäristöönsä! Se taitaa olla yksi suuria vahvuuksiamme – ja myös heikkoutemme.

Kauppamatkan päätteeksi poikkesimme tummuvassa illassa syömään kiipeilymatkojen perinteeksi muodostumassa olevan “viimeinen pizza ennen vuorille lähtöä” -aterian (joka tällä kertaa oli samalla myös “vuorilta paluu -pizza”).

McGyver tekee matkalaukkutelineestä
kuivurin

Kun palasimme hotellille, pihan terassilla istui Terry neljän miehen kanssa. Punatukkainen ja -partainen, vanttera nuori mies oli matkanjohtajamme Nathan. Toista kertaa Kilimanjaron huippua tavoitteleva, nelikymppinen manchesterilainen Paul kertoi ensimmäisen yrityksen päättyneen keskeytykseen sairastumisen seurauksena loppuneen kiipeilykunnon vuoksi. Nyt mies oli valmistautunut muun muassa ennakoivalla Diamox-kuurilla ja osallistumalla yliopistotutkimukseen, jonka myötä hän oli viime viikot totuttanut kehoaan ohueen ilmaan kotioloissa happimaskin avulla. Mies päätti esittelynsä massiiviseen aivastukseen ja kertoi Murphyn lain astuneen kuvioon: Paul oli sairastunut flunssaan juuri ennen lähtöä.
Terryn vieressä istui hänen ystävänsä, niinikään kestävyysurheiluun hurahtanut Ian, jolla oli hallussaan ryhmän korkeusennätys. Mies on kavunnut Aconcagualla yli 6300 metriin ennen kuin joutui kääntymään takaisin.

Viimeisenä uutena ryhmän jäsenenä esittäytyi kaksimetrinen, 19-vuotias rugbyn pelaaja Adam, joka istui katse surkeana pöydän takakulmassa. Kävi ilmi, että nuorukaisen matkalaukku oli kadonnut lennon vaihdon yhteydessä. Päällä olevat T-paita, shortsit ja lenkkarit olivat kaikki, mitä nuorella miehellä oli. Yhteen ääneen kaikki lupasimme auttaa Adamia ja jakaa varusteitamme, mikäli laukkua ei aamulla löytyisi. Mutta ymmärrettävästi viikko erämaassa ilman varusteita taisi olla suurempi seikkailu kuin mihin nuori mies oli ennakkoon ajatuksissaan varautunut, eikä Adamin mieliala juuri tuntunut avuntarjouksestamme kohentuvan.

Pienen keskustelun jälkeen Heikki ja minä vetäydyimme nukkumaan muun ryhmän vielä jäädessä hetkeksi turisemaan. Oloni oli hikinen ja hiukan hutera, mutta ihmekös tuo, kun olimme viettäneet päivän Moshin kuumilla hiekkakujilla. Uni auttaisi kyllä.

Yöllä, noin kello kaksi, heräsin kovaan meteliin. Kesti hetken tajuta, että raivokas murina ei ollut huoneen nurkassa ärjyvä villipeto – vaan kouristeleva vatsani. Tuskin olin asian ehtinyt oivaltaa, kun tuli todella kiire. Lattialla oleviin varustekasoihin kompuroiden juoksin vessaan, jossa viettäisin koko loppuyön.

Kaikenlaisia vatsapöpöjä olen maailmalta onnistunut itseeni imemään, mutta mitään vastaavaa en ollut koskaan kokenut.
Vatsan raivoaminen kaikui kylpyhuoneen kaakeliseinistä, ja vihlovat kouristukset raastoivat kyyneleet silmistäni. Pari kertaa jopa nostin paidan helmaa epäuskoisena, sillä myllerrys oli niin voimakas, että olin varma kouristusten näkyvän ulospäin. Vatsanahkani vapisi lihaskramppien voimasta, mutta vahvasta Alien-elokuvien mielleyhtymästä huolimatta en havainnut mitään navan kautta ulos pyrkivää. Jätettäköön yksityiskohdat kertomatta, mutta sen sanon, että napa olikin sitten ainoa reitti, jonka kautta mitään ei tullut ulos.

Aluksi yritin aina välillä palata takaisin vuoteeseen, mutta lopulta päädyin aina tyhjennysten välillä makaamaan kylpyhuoneen lattialla hakien kaakeleista viilennystä kuumeiseen olooni.
Joskus aamun sinertäessä taivaanrannassa onnistuin saamaan vatsalääkkeen pysymään sisällä. Vatsassani riehui hirmumyrsky, krampit ja vihlonta saivat kehon kouristelemaan, ja kuumehorkka pisti jalat vapisemaan hallitsemattomasti. Mutta ensimmäisen lääkkeen pysyttyä sisällä, nappasin uuden aina tyhjennyksen laannuttua.

Kolmen lääkkeen jälkeen kehoni oli aivan tyhjä, ja mitään ei tullut mistään suunnasta ulos. Puoliksi konttasin sänkyyn. Jos pystyisin nyt nukahtamaan, ehtisin levätä tunnin ennen lähtöä vaellukselle kohti Kilimanjaroa.

Leopardikuume iskee jouluna – Mount Merun lähestyminen

Päivä 3: Jouluaatto Tansaniassa

Moshin torilla

Heräsin outoon tuntemukseen. Kesti hetken päästä tutkimaan tilannetta, sillä olin sotkeutunut sänkyä ympäröivään moskiittoverkkoon. Avasin nihkeilta tuntuvat silmäluomeni ja yritin oikoa hiestä märkiä raajojani. Aurinko pusertui väkisin suljettujen verhojen raosta tunkkaisen kuumaan huoneeseen, ja pöly tanssi raukeasti sen lattialle valuttamalla valojuovalla. Irtauduttuani vastentahtoisesti unen tahmeasta syleilystä, minut herättänyt outo tuntemus paikallistui oikeaan jalkaterääni, nimettömään varpaaseen, ja sai kuuman tykytyksen muodon. Nousin istumaan ja tuijotin hämmentyneenä varvasta, joka oli paisunut lähes kaksinkertaiseksi ja muuttunut ärjyn punaiseksi. Selkeä itikan pistosjälki kutisi ja tykytti yhtä aikaa.

Siihen mennessä, kun olimme pukeutuneet, saaneet aamupalaa ja soittaneet lapsille hyvän joulun toivotukset, oli varvas muuttunut kellertävänpunaiseksi ja turvonnut melkoisesti, mikä ajoi meidät apteekkia etsimään. Noloa myöntää, että itikkamyrkkyä mukana oli ylitsevuotava määrä, mutta allergialääkkeet olivat jääneet kotiin. Aina jotain jää, ja saatoin vain arvata, ettei tämä ollut viimeinen matkasta jäänyt asia. Muistilistojen rakastaja minussa hypähti ilosta, ja aloitin välittömästi Aina mukana -nimisen listan kokoamisen tulevaisuutta varten.

Apteekki löytyi Uhuru Park -puiston laidalta, ja esiteltyäni varvasta apteekkarille, sain tuubin rasvaa sekä mini-grip-tyyppisessä pussukassa kymmenen pientä vaaleanpunaista pilleriä, joiden ainesosista minulla ei ole aavistustakaan. Mutta tovi sen jälkeen, kun olin nielaissut pienen pillerin, kutina ja jomotus laantuivat. Hymyilin niin autuaana, että Heikki antoi pillereille nimen: “Pink Happy Pills”. Autuus täydentyi vähän matkan päästä sattumalta löytyneestä Union Cafe -kahvilasta, joka on käsittääkseni koko kylän ainoa paikka, josta saa erinomaisia erikoiskahveja. Olin heti ensimmäisen päivän parin kahvikokeilun jälkeen siirtynyt teehen. Nimittäin vaikka sademetsän siimeksessä olin saanut loisteliasta kahvia, kaikkialla muualla tarjolla oli vain Africafe-nimistä kammottavaa murukahvia, josta syntyvää tököttiä ei kahvikranttu saa nieltyä edes tahdonvoimalla

Koska seuraavana päivänä olisi edessä lähtö Mount Merulle, vietimme jouluaattoa rauhaisasti ympäri Moshia vaellellen ja lueskellen. Jouluateriana nautimme tansanialaisia kanakastikkeita rauhaisalla terassilla ja seurasimme viereisessä pöydässä huiputusjuhlia viettävän saksalaisryhmän edesottamuksia. Kahdeksan hengen seurueesta useampikin kävi meille kokemuksiaan ja neuvoja jakamassa, mutta tulevat päivät osoittaisivat yhden, uupumuksesta ja parista ylimääräisestä Gin Tonicista huojuvan miehen neuvon olevan ylitse muiden:
– Kahvi leirissä on juomakelvotonta ja teetä on vain yhtä laatua. Kun viikon juo joka aterialla samaa, karvasta mustaa teetä, vaihtoehtoiset maut ovat kuumaa valuuttaa kiipeilytiimin keskuudessa. Ottakaa siis mukaan omaa teetä, eri makuja.

Iltaa kohden kärsimättömyys alkoi nostaa päätään, ja joulupäivällisen jälkeen räjäytimme laukut huoneen lattialle ja aloimme pakata Mount Merun nelipäiväistä kiipeilyä varten. Olin varma, etten innostukseltani saisi nukuttua, mutta kuumuus oli imenyt kehosta voimat niin tehokkaasti, että kaaduttuani sänkyyn vajosin heti syvään, unettomaan uneen.

Päivä 4: Mount Merun lähestyminen

Pientä lähtöinnostusta havaittavissa…
taustalla oppaat ottavat rennosti turrejen hössöttäessä 🙂

Voi sitä riemua ja jännitystä, kun aamulla jo ennen silmien avautumista muistin, että nyt mennään! Kasvot hymystä haljenneina kipusimme aamiaiselle kasseinemme. Mukaan lähtisi tietysti vain neljän päivän kiipeilyvarustus, ja loput tavaramme jäisivät hotellin varastohuoneeseen odottamaan paluutamme.

Mount Merulle meitä lähtisi kolme kiipeilijää; Heikin ja minun tiimiin liittyi aamiaisella Lontoosta kotoisin oleva Terry. Sympaattinen ja rauhallinen Terry on intohimoinen urheilija, jolla on kokemusta monenlaisista lajeista, mutta jonka lajikokoelmaan vuorikiipeily on suht tuore lisä.

Lisäksi ryhmään kuuluisi kaksi opasta, Abraham ja Steven, joukko kantajia ja muuta henkilökuntaa sekä Frederick-niminen metsänvartija. Räjähtänyt, nukkuva tulivuori Mount Meru (hiukan taustatarinaa vuoresta täällä: Tulivuoren räjähdys – ja mitä sitten tapahtui) nimittäin sijaitsee Arusha National Park -kansallispuistossa, jossa on paljon villieläimiä. Turvallisuuden vuoksi ryhmät eivät saa kulkea puiston alueella ilman aseistettua vartijaa. Yleensä villieläimet pakenevat ihmistä, mutta mikäli eläin tuntee olonsa uhatuksi, se saattaa hyökätä ja tuolloin rangerin tehtävä on hätistää eläin toiseen suuntaan. Kysyessämme, kuinka usein Frederick joutuu asettaan käyttämään, hän arvioi, että keskimäärin pari kertaa kuukaudessa.

Aamiaisen jälkeen pakkasimme laukut ja koko ryhmän pikkubussiin, ja matka saattoi alkaa. Ajomatka kuumassa, tuoksurikkaassa autossa kului rattoisasti kantajien ja oppaiden swahilinkielistä keskustelua kuunnellessa, maisemia ihmetellessä, torkkuessa ja jutustellessa. Toiveeni villin seepran näkemisestä toteutui jo ennen kuin ajoimme puiston alueelle, ja matkan varrella näimme myös apinoita ja antilooppeja.

Kolmen päivän lähestymismarssi alkaa

Odottaessamme ryhmän sisäänkirjautumista kansallispuiston portilla, saimme taas oppia Afrikka-kiipeilyn uhkakuvista: Heikin poistuessa vessaan, oppaamme säntäsi puolijuoksua hänen peräänsä ja nappasi maahan lasketun repun:
– Älkää jättäkö laukkuja vartioimatta tai apinat varastavat ne!
Siinä olisikin selittämistä, jos reissu keskeytyisi muinaisten sukulaisten ryöväysretkeen!

Päivän vaellus alkoi 1600 vertikaalimetristä ja päätyisi Mirakamba-majalle (2514 m). Merun lähestyminen oli kokemus, joka jätti minuun lähtemättömän jäljen, ja viimeistään se sai minut rakastumaan Afrikan ihmeelliseen luontoon. Polkumme kulki halki rehevien niittyjen, joita kirkkaat, solisevat purot halkoivat. Edessä nousi ihmeen kaunis Meru kolmine huippuineen (Little Meru 3820 m, Rhino Point 3800 m ja päähuippu Socialist Peak 4566 m) ja ympärillämme rehottivat satumaisen kaunis savanni ja sen reunojen yli kumartuvan sademetsän reunus. Jos seeprojen näkeminen autosta oli sykähdyttänyt minua, parin sadan metrin päässä laiduntavan vesipuhvelilauman ja pensaissa syöksähtelevien paviaanien bongaaminen aiheutti lähes lapsekkaan riemunpuuskan.

Elämän hienoja kohtaamisia

Sitten Fredrick kääntyi äkisti polulta syrjään ja asteli rauhallisesti ja määrätietoisesti aukean toiseen laitaan. Hetken kuluttua oivalsin syyn, kun tajusin seisovani villin kirahvilauman vieressä. Silmäni kyyneltyivät tilanteen uskomattomuudesta ja nöyryydestä saadessani nauttia noiden majasteetillisten eläinten läsnäolosta. Ne eivät selvästikään kokeneet tilannetta yhtä liikuttavana, vaan jatkoivat kaikessa rauhassa laiduntamistaan. Vasta saapuessamme aivan parinkymmenen metrin päähän, lauma siirtyi verkkaisesti sivummalle. Henkeni salpautui, kun suuri uros lähti kuin hidastetussa elokuvassa laukkaan ja ohjasi laumansa kauemmas meistä pahanhajuisista otuksista. Pieni kirahvinpoikanen jäi vielä hetkeksi uteliaana katsomaan meitä, mutta kääntyi sitten seuraamaan vanhempiaan.

– Mene vaan pikkuinen. Ihan oikein, että olet vähän varovainen. Kaikki ihmiset eivät ole yhtä kivoja kuin me, kuiskasin loittonevalle eläinpienokaiselle, joka kokonsa perusteella voisi kävellä ylitseni tuskin huomaten, että jotain jäi alle.
Heikki kuuli sanani ja kääntyi katsomaan minua hymyillen, mutta pystyin lukemaan hänen kasvoiltaan saman tunteen, joka sai liikutuksen kauluksen kuristamaan kurkkuani.

Matka jatkui, ja polku sukelsi sademetsän syvyyksiin. Äimistyneenä ja ihastuneena laskimme ensimmäisten tuntien aikana kohtaamiamme eläimiä, kun Frederik pysähtyi ja osoitti pyssynpiipulla maassaolevaa ruskeaa, karvaista pökälettä ja kysyi, tiesinkö minkä eläimen jätös se oli. Pienen pohdinnon ja parin arvauksen jälkeen Heikki ehdotti leopardia. Frederick nyökkäsi myöntävästi ja selitti, että ulosteessa näkyvät luut ja karvat ovat saaliseläinten jäänteitä, jotka kulkevat sulamatta leopardin ruoansulatuksen läpi.

Rangerimme Frederick näyttää tietä sademetsän uumeniin

Pienen ryhmämme läpi kulki innostunut kohahdus ja aloimme toiveikkaina vilkuilla korkeina yläpuolellemme nousevien puiden oksille. Leopardi oli kulkenut tästä hiljattain. Kaikki eläimet ovat luonnon uskomattomia taideteoksia, mutta suurissa kissapedoissa on jotain erityisen sykähdyttävää. Olisi upeaa nähdä oikea, luonnonvarainen leopardi!

Niin sai alkunsa Heikin, Terryn ja minun leopardi-intoilu, joka ei hellittänyt koko reissun aikana. Alkuun oppaat taisivat pitää meitä hölmöinä, kun jokainen kahahdus pusikossa synnytti “Oliko se leopardi?” -tyyppistä vitsailua, ja kun kissapeto ei tahtonut ilmestyä, aloimme suunnitella sen photoshoppausta reissukuviin. Kuitenkin parin päivän jälkeen vitsailu alkoi saada sellaisia ulottuvuuksia (jotka lienee parasta jättää “what happens on the mountain, stays on the mountain” -teeman piiriin), että Steven ja Abraham oivalsivat, että vitsailimme ja pian hekin aina välillä liittyivät leopardietsintöihimme.

Pidimme yllä hyvää vauhtia ja nautimme noususta. En ole ennen kiivennyt alueilla, joilla käytetään kantajia ja pakko myöntää, että tuntuu hiukan hassulta pontevasti ähertää eteenpäin 10 kilon päiväreppu selässä, kun kantajat suhahtelevat ohi selässään ja pään päällä parisenkymmentä kiloa ja lisäksi omat varusteet. Oppaamme Steven kertoi noin 5 vuotta kestäneestä pitkästä reitistään oppaaksi: oppaaksi halajavat aloittavat kantajina (nykyään kantajien kuorma on noin 20 kiloa, aiemmin se oli jopa enemmän). Kantajina menestyvät voivat edetä kokin apulaiseksi ja edelleen kokiksi. Viimeisinä vaiheina on myös kirjallisia opintoja vaativa valmistautuminen apuoppaan ja lopulta pääoppaan tehtävään. Kun kantajien kanssa reissun mittaan tuli tutuksi, heistä huomasi selkeästi, kuka halusi edetä urallaan. Oppaaksi halajavat esittäytyivät, kävivät juttelemassa ja olivat aktiivisia suuntaamme, muiden vain tyytyessä jäämään taka-alalle. Pohdimme seuratessamme ryhmän toimintaa, että kyllä se vahvistaa oppaan uskottavuutta sekä koko tiimin turvallisuuden tunnetta tietää, että oppaat tietävät täsmälleen kaikki ryhmän tehtäväroolit vaatimuksineen.

Kuin yllättäin päivän matka 2514 metriin oli takana, ja polku putkahti pensaikon läpi Mirakamba-majan pihaan. Ajoituksemme oli täydellinen. Kaikki muut majalla olevat kiipeilijät olivat paluumatkalla ylhäältä.  Mikäli muita nousevia ryhmiä ei saapuisi, olisimme tästä ylöspäin ainoa kiipeilyryhmä vuorella. Oppaat arvelivat, että harva halusi valita joulupäivän lähestymispäiväksi, joten luultavasti saisimme joululahjaksi nousuista hienoimman: luonnon rauhaa ja tyhjiä polkuja!

Päivällisellä kuuntelin majan ruokahuoneen puheensorinaa ja ihmisten analyysia takana olevasta kiipeilystä. Olin olettanut Mount Merun olevan helppoa etenemistä huipulle asti, mutta ihmisten puheita kuunnellessa aloin aavistella, että 4566-metrisen huipun saavuttamiseksi saisi tehdä töitä.

Ilta-aurinko vuorilla

Päivällisen jälkeen kiipesimme vielä majan vieressä olevalle näköalapaikalle katsomaan Afrikan taivaan tähtiä ja lähes täytenä möllöttävää kuuta, jotka valaisivat tienoon niin, ettei otsalamppuja tarvittu. Kaukana Moshi-kylän valojen takana seisoi Kilimanjaro huippu kietoutuneena pilvipeitteeseen, joka ei ollut väistynyt kertaakaan alueelle saapumisemme jälkeen. Toisessa suunnassa ylitsemme kaartui Mount Merun huippu, joka oli hetkeksi riisunut pilviverhon yltään ja näyttäytyi meille illan pimeydessä henkeäsalpaavan kauniina. Tästä suunnasta katsottuna huipulta alas syöksyvä jyrkänne sai vuoren näyttämään saavuttamattomalta ja niin houkuttelevalta. Sinä iltana kömmin makuupussiini sydän pakahtumaisillaan ilosta:

Tulisipa jo huominen – ja voi kun tämä hetki ei koskaan loppuisi!

Mount Merun huippu kurkistaa pilvien takaa

Page 1 of 7

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén