Category: harjoituspäiväkirja Page 1 of 3

Syy hiljaisuuteen – Suuri Huiputus

Jos olet kulkenut matkassani vuorilla pidempään, olet ehkä huomannut, että viimeisen parin vuoden ajan olen päivittänyt blogia aiempaa harvemmin. Osittain syynä on ollut se, että kunnianhimon kasvaessa kohdevuoret ovat kasvaneet. Se taas tarkoittaa suurempaa panostusta sekä valmistautumiseen että itse reissuun. Perheelliselle ja intohimoisesti myös työhönsä suhtautuvalle se tarkoittaa valintojen tekemistä. Kun vuorokauden vuorille varatut tunnit ovat vähissä, on mietittävä tarkkaan, kuinka ne käyttää. Siinä se “virallinen” selitys. Se on ihan totta, mutta on muutakin.

Tiesitkö, että alunperin Vuorenvalloitus-blogini työnimi oli Suuri Huiputus? Pidin nimestä hurjasti ja suorastaan rakastin sen tulkinnanvaraisuutta, sillä erityisesti kiipeilyharrastuksen alkuvaiheessa pohdin usein, miksi halusin kiivetä vuorille – ideassa kun ei tuntunut olevan järkeä: Asuin maassa, jossa ei ole vuoria. En tiennyt mitään vuorista. Kaikki tapahtui hetken mielijohteesta (siitä lisää ensimmäisessä blogipostauksessani: Kuinka se alkoikaan). Lisäksi vuorikiipeilyyn valmistautuminen vaatii kovaa sitoutumista ja panostuksia, ja vastineeksi luvataan roppakaupalla kärsimystä ja äärimmäistä epämukavuutta – ei kuullosta kovin hyvältä diililtä. Kuka nyt sellaiseen ryhtyisi?

Hylkäsin alkuperäisen Suuri Huiputus -nimen ihan käytännön syistä: halusin löytää ensimmäiselle vuoren huiputus -yritykselleni kaupallisia yhteistyökumppaneita. Täysin kokemattomalle märkäkorvakiipeilijälle oli tarpeeksi haastavaa saada uskottavuutta sponsoreiden silmissä ilman sitäkin, että projektin nimi vihjaisi, että kyseessä saattoi olla huijaus. Kakkosvaihtoehto “Vuorenvalloitus” siis valikoitui blogin nimeksi. Todellisuudessa olen sitä mieltä, ettei vuoria valloiteta, vaan ne joko päästävät kulkijan rinteilleen tai eivät. Ihminen vs vuori -asetelma on mielestäni kaikkineen korni – viimeinen sana on aina vuorella.

Mutta ehkä juuri tuo nimen ironisuus on tehnyt Vuorenvalloitus-nimestä minulle rakkaan.

Omat uhittelut velvoittavat. Paatoksella olen blogini riveillä paasanut unelmien kääntämisestä tavoitteiksi. Ja kerta toisensa jälkeen olen elänyt vuoriunelmiani todeksi lopputuloksen vaihdellessa huiputuksesta häntä koipien välissä pakenemiseen. Minulle unelmien tavoittelussa ei ole ollut kyse täydellisestä onnistumisesta – tekeminen on tärkeämpää.

Mutta minulla on ollut toinenkin unelma – haave, jonka vuosiksi hautasin pöytälaatikkoon. Voisin selitellä, että se odotti, että aika oli kypsä.

Tai sitten voin myöntää, että minua pelotti, paljon enemmän kuin yhdenkään vuoren harjanteella on pelottanut. Lopulta vaihtoehtoja ei enää ollut, sillä minut tämänkin unelman toteuttamisen polulle astumaan potki – kukas muu kuin kiipeilyparini Heikki!

Kaksi vuotta kestäneen räpiköinnin aikana olen kahdesti palannut lähtöruutuun ja aloittanut alusta. Olen pyörinyt ympyrää ja pakittanut. Ollut turhautunut ja toivoton. Sekoittanut perheen viikonloppusuunnitelmat ja kehdannut vielä nurista, ettei sekään riittänyt. Kertaakaan kiipeily- ja ride or die -taisteluparini ei ole vastustanut tai epäröinyt, vaan väsymättä kannustanut ja uskonut minuun silloinkin, kun oma uskoni ei ole riittänyt. ‘Kiitos’ ei tunnu tarpeeksi suurelta sanalta, mutta suurempaa tai parempaa en löydä, joten tällä kertaa tyydyn koruttomasti siihen: Kiitos, Heikki.

Nyt tärkeä etappi on saavutettu. Ensimmäisen kirjani käsikirjoitus on valmis. Nimen ehkä arvaat?

Käsikirjoitus on vasta ensimmäinen (joskin valtava, ehkä jopa se suurin) askel pitkällä polulla. Yleensä kirjoittajat eivät juurikaan puhu julkisesti käsikirjoituksistaan ennen kustannussopimuksen allekirjoittamista. Mutta eipä tämä ole ensimmäinen kerta, kun valitsen toimia toisella tavalla kuin on tapana:

Olen vuosien ajan tehnyt töitä startup-yritysten parissa. Tärkein asia nuorelle startupille on todistaa, että yrityksen tuote tai palvelu on yleisön mielestä kiinnostava. Vetovoimaisuuden todistaminen auttaa esimerkiksi rahoitusneuvotteluissa.

Niinpä päätin pyytää apua sinulta.

Homma tapahtuu seuraavalla tavalla: julkaisen viikon kuluttua pienen pätkän kirjani käsikirjoitusta täällä blogissa näytteeksi. Näytetekstin yhteyteen liitän linkin sivulle, jossa voit käydä antamassa palautetta ja kertomassa, lukisitko kirjani kokonaan. Et tietenkään sitoudu mihinkään, annat vain mielipiteesi. Kaikki palautteet käsitellään luottamuksellisina.

Auttaisitko?

Laitan vielä tähän alle pienen yleiskuvauksen siitä, mistä kirjassa on kysymys (ensi viikolla sitten se varsinainen tekstinäyte):

Suuri huiputus avaa Vuorenvalloituksen toisen puolen ja taustatarinan. Se on rehellinen tarina naisesta,  joka havahtuu eronneena, työelämän ja vanhemmuuden puristuksessa merkityksellisyyden tunteen katoamiseen. Suuri huiputus kertoo, miten tavallisesta osa-aikayksinhuoltajasta aletaan hioa vuorikiipeilijää, mutta samalla se on kurkistus kulissien taakse:

Suuren  unelman tavoittelu muuttaa tarkoituksensa kadottaneen elämän täysin. Samalla se haastaa kurkistamaan peiliin ja tutustumaan itseensä ihmisenä ja naisena. Ympäristön tuomitessa vuorikiipeilyhaaveen, nainen joutuu kohtaamaan omien tavoitteidensa  ja tekojensa vaikutukset muihin ihmisiin. Samalla on vastattava kivuliaisiin kysymyksiin oman elämän hallinnasta, vanhemmuudesta ja suhteista läheisiin.

Suuri huiputus on seikkailukertomus vuorilta ja rakkaudenjulistus luonnon ihmeellisyydelle. Samalla se pyrkii vastaamaan kysymyksiin meitä eteenpäin ajavista voimista:

Mikä saa jotkut tavoittelemaan mahdottomia – joskus vaikeita ja jopa vaarallisia – unelmia? Löytyykö onnellisuus ja ja merkityksellisyys tavoitteiden saavuttamisesta? Vai ovatko seikkailut vuorilla vain pakomatka elämästä, jonka päähenkilö  huomaa  tehneensä  niin monta kompromissia, ettei tunnista sitä enää omakseen?

Pieleen mennyt viestintä on ääriolosuhde?

Olen erilaisissa yhteyksissä opiskellut viestintää, psykologiaa ja kieliä sekä toiminut lähes koko ammatillisen urani viestinnän maailmassa. Muksuna opettelin partiossa morseaakkoset, intiaanien savu- ja maamerkkejä ja hiukan viittomakieltäkin. Voisin siis väittää ymmärtäväni jotain viestinnän merkityksestä. Silti joskus unohdan varoittaa alla kiipeävää putoavasta kivestä, vaikka tuo unohdus voi aiheuttaa hengenvaaran. Miksi ihmeessä?

Entä mitä tapahtuu, kun viestimisympäristöön liittyy rajoitteita?
Sukellusreissuillamme Heikillä kesti tovin ymmärtää, että tuima katseeni maskin takana ei tarkoittanut suuttumusta vaan kovaa keskittymistä. Innostuneet viittilöintini oli helppo tulkita hermostuksen ilmaisuiksi, sillä katseeni viesti muuta kuin että olin juuri nähnyt maailman kauneimman seepian.

Minä Damokleen miekkaa kiipeämässä (2018)

Pohjois-Italian Dolomiiteilla Damokleen miekka -nimistä jääputousta kiivetessä jäimme seinällä olevalle jäähyllylle vailla näkö- tai ääniyhteyttä edellä kiivenneeseen oppaaseen. Normaalisti näissä tilanteissa viestitään nykimällä köyttä, mutta tuolloin sekään ei onnistunut, sillä köysi oli jääpilarin reunan alla jumissa. Niinpä olimme korkealla puunlatvojen yläpuolella jääseinällä käsissämme löysä köysi eikä tietoa, oliko opas saanut varmistuksen rakennettua, eli oliko turvallista lähteä kiipeämään.

Joskus viestintä ei toimi, vaikka etäisyyttä tai muuta estettä kommunikaatiolle ei olisi. Kalliokiivetessä neljän tuhannen metrin korkeudessa pystysuoralla seinällä vain pari metriä köyttä kiipeilijöiden välissä, yhteinen rytmi voi olla tuskaisen vaikeaa löytää, vaikka lähes kaikki lähiviestinnän menetelmät ovat käytettävissä.

Heikki Damokleen miekan jääpilarilla ilman yhteyttä oppaaseen, ilme kertoo ajatukset

Eikä siihen tarvita edes tuhansien metrien korkeutta, että kuuluisat Wiion lait viestinnän epäonnistumisesta toteutuvat:
Äitienpäivän kakkukahvipöydässä avasin suorakaiteen muotoisen paketin ja päästin ilon kiljahduksen, joka sai jopa perheen teinit kohottamaan katseensa puhelintensa näytöiltä. Paketista paljastui niin hieno pyöräilytietokone, että uskon sen kykenevän navigoinnin ja mittaroinnin lisäksi rasvaamaan ketjut ja pumppaamaan ilmaa pyöräni renkaisiin puolestani.

Toiveikas “Osaako se muokata reittiä dynaamisesti?”-kysymykseni sai myöntävän vastauksen – ja Heikin virnistämään leveästi. Sitten sain kuulla punastuttavan totuuden toiminnastani pienen pyöräpartiomme navigaattorina:

Virallisesti en tätä myönnä, mutta näin meidän kesken voin todeta, että EHKÄ valmiuksissani pyöräilytietokoneen käyttöön on hiukan parannettavaa. Lyhyesti kuvattuna haasteeni on ollut se, että aiemmin käytössä ollut navigaattorilaite on vaatinut, että ajaja pysyy valitulla reitillä muutaman metrin tarkkuudella. Muutoin navigaattori mittaa pyöräilijän poistuneen reitiltä ja alkaa ohjata kääntymään takaisin huolimatta siitä, että eteneminen tapahtuu oikeaan suuntaan.

Äkkiseltään ei kuulosta isolta ongelmalta, mutta jo esimerkiksi pienehkö tietyömaa tai jalkakäytävän sijaan ajoväylän reunassa ajaminen saattavat sekoittaa navigaattorin ohjeet pitkäksi aikaa. Eipä tuommoinen haittaa tunnin tai parin lenkeillä, mutta vierailla reiteillä tehtävillä pitkillä reissuilla vaikutuksia on. Kuulemma varsin tyypillinen Heikin ajokokemus on, että reissun päällä säännöllisin väliajoin edestä alkaa kuulua ensin navigaattorin äkäistä piipitystä. Seuraavaksi ajoni hidastuu ja alkaa muuttua kiemurtelevaksi, kun yritän räpeltää navigaattoria. Hetken kuluttua alkaa kuulua ärtyneitä kommentteja (joita usein seuraa pysähdys säätämään laitetta uudelleen reitille):

– Nyt tämä kartta taas hukkasi meidät!

Olen myös huomaamattani luonut oman merkkikielen, jolla pyrin viestimään takana tulevalle, mitä tapahtuu seuraavaksi. Kakkukahvien äärellä Heikki demonstroi ohjeistuskoreografiaani kiemurrellen tuolillaan ja tehden hämmentäviä ja monimutkaisia huitomiseleitä. Kun kuulemma edetään tilanteeseen, jossa “kartta on taas hukannut meidät”, viestintäeleeni saavat entistä mittavammat ulottuvuudet.

Muksut ja minä nauroimme vedet silmissä teatraalista esitystä, jossa ehkä, tai ainakin toivottavasti, oli mukana hitunen “hyvän tarinan lisää”. Mutta nauraessanikin poskeni helottivat punaisina sanattoman nolostuksen paljastaen: olenhan tuntenut jopa pientä ylpeyttä kyvystäni jakaa informaatiota ja mahdollistaa ajoreitin ennakoiminen myös takana tulevalle!

Onneksi viestintäkömmähdyksistä huolimatta kuitenkin treenikausi etenee, sillä Ushballe lähtöön on enää reilut kolme kuukautta. Pahamaineinen vuori Georgian syrjäseudulla tulee haastamaan meitä monella tavalla, mutta samalla Kaukasuksen vuoristo muistuttaa siitä, ettei viestintä ole mahdoton laji, vaan usein se myös onnistuu.

Nimenomaan Kaukasuksen vuoriston syrjäiset ja karut seudut ovat opettaneet paikallisten, köyhien ja vaikeissa oloissa elävien ihmisten valtavan ystävällisyyden ja vieraanvaraisuuden sekä halun ymmärtää ja auttaa, vaikka heidän silmissään olemme varmasti melkoisen outoa sakkia. Siellä sain myös ensimmäiset opetukseni siitä, että voin kiivetä turvallisesti ja hyvässä yhteistyössä oppaanani henkilö, jonka kanssa minulla ei ole muutamaa sanaa lukuunottamatta yhteistä kieltä.

Voimmeko siis todeta, että monimutkaisuus viestinnässä on hiukan päälleliimattua, ja molemminpuolinen halu luoda ymmärrystä viestin lähettäjän ja vastaanottajan välille, on lopulta avain sekä ammatilliseen viestintään internetissä, huiputukseen Kaukasuksen vuorilla että navigointiin espoolaisessa liikenneympyrässä?

Ehkäpä juuri tuon ymmärryksen luomisen nimissä, lienee aiheellista opetella uuden ajotietokoneen käyttöä aiempaa enemmän ja ehkä hitusen yksinkertaistaa ajonaikaista viittomakieltäni…

Pöljä navigaattori maantieajossa reakuurossa (pahoittelut kirosanasta)



Vuorikiipeilyn kestävyysharjoittelun punainen lanka

Olen kaivannut harjoitteluun punaista lankaa, joka tekisi jokaisesta treenikaudesta kulloisenkin vuoritavoitteen vaatimuksiin paremmin vastaavan. Tähän asti olemme treenanneet teknisiä kiipeilytaitoja miettien aina tulevan vuoren vaatimuksia ja ympäristöä. Mutta kestävyysharjoittelussa olleen menty yleisemmän tason “niin paljon paukkuja lihaksiin kuin mahdollista” -ajatuksella. Välillä ohjelmia kestävyystreeniin ovat tehneet personal trainerit, välillä olemme yhdistelleet eri osa-alueita itse.

Harjoittelukauden punainen lankani ainakin tälle kaudelle asuu sinisten kansien välissä.

Se ei ole ollut paras mahdollinen lähestymistapa kuten olet varmaan huomannut, jos olet seikkailussa ollut pidempään mukana. Toistaiseksi tavoiteltuihin tuloksiin on päästy, mutta kun harjoittelun kokonaiskuorman valvonta on ollut omissa, (vielä) hiukan harjaantumattomissa käsissä, hinta on välillä ollut melkoisen kova.

Mitä haastavammiksi tavoitteet muuttuvat, sen selkeämmin “touhutaan paljon kaikenlaista tietämättä tarkalleen, mistä tulos lopulta tulee (tai ei tule)” -lähestymistavan puutteet ilmenevät. Lisäksi tuo strategia sopii kehnosti ihmiselle, jonka arjessa on aika paljon liikkuvia osia. Pidän myös tärkeänä, että vapaa-aikaan kuuluu riittävästi sellaista puuhaa, joka ei ole systemaattista johonkin tavoitteeseen pyrkimistä. Jotta kaikelle sille – ja riittävälle levolle – on aikaa, harjoittelun pitäisi olla mahdollisimman tehokasta.

Älä ymmärrä väärin: minulla on aina ollut kausisuunnitelma ja vaiheistus sille. Jokainen treeniviikko ja treeni on suunniteltu. Mutta haluan ymmärtää paremmin, mihin ja miten kehoni reagoi ja miksi. Haluan parempia tuloksia harjoittelulta, loukkaantua harvemmin, palautua nopeammin, ja ennen kaikkea kiivetä vahvemmin.

Viime syksynä päätin syventyä vuorikiipeilyä varten treenamisen tieteeseen hiukan tarkemmin ja tilasin massiivisen, lukuisien kiipeilijöiden ylistämän harjoittelueepoksen Training for the New Alpinism – A manual for the climber as an athlete (Steve House & Scott Johnston).

Massiivisesta tiiliskivestä on edelleen osa lukematta, mutta sinnikkäästi kannan sitä mukanani joka viikko, kun seilaan edestakaisin Espoon ja Tampereen kodin väliä ja tavaan muutaman sivun aina, kun on vapaa hetki. (Se on niin painava, että pelkästään sen kantamisesta pitäisi mielestäni ansaita harjoituslokiin merkintä.) Solukemian tasolle asti treenaamisen vaikutuksia purkava alkuosa sai miltei luovuttamaan, mutta annan itselleni pisteitä siitä, että jaksoin kahlata senkin läpi. Samalla kirja on inspiroiva sekoitus ihmiskehon kemiaa ja fysiologiaa, konkreettisia harjoitusohjelmia haluttujen sykearvojen tarkkuudelle asti – väliin tiristettyjen inspiroivien ja eeppisten kiipeilytarinoiden kuorruttamana.

Tuumasta toimeen! Olemme nyt ryhtyneet viemään myös kirjan oppeja käytäntöön ja ainakin tämän kauden tulemme treenaamaan sen ohjauksessa. En ryhdy kirjan sisällöstä laajemmin saarnaamaan, mutta kerron pari peruselementtiä, joiden varaan harjoittelu rakentuu. Matkan varrella sitten koetan dokumentoida omia kokemuksia treenilokin lisäksi tänne – ehkä siitä on joskus jollekin hyötyä! (Kirj.huom: käännän tätä kirjoittaessani lennosta kirjan terminologiaa varsin rennolla otteella suomeksi, eli jos joku aiheeseen perehtynyt huomaa erehdyksiä; pistäthän kommenttia tulemaan ja korjataan!)

Kirjassa on jopa keskeisimmille coreliikkeille tarkat suoritusohjeet, mitä arvostan suuresti

Yksi peruspilari jo tulikin mainittua: dokumentointi. Aloitin sen kirjan käskystä heti ensimmäisen aukeaman avattuani yksinkertaisella tavalla; merkkaamalla puhelimen muistiinpanoihin jokaisen urheilusuorituksen jälkeen suorituksen tyypin, keston ja arvion omista tuntemuksista treenin aikana yksinkertaisesti kirjaimin (A – Mahtavaa!, B – Hyvin meni, C – Ok mutta tuntui raskaalta, D – Tuntui hyvin vaikealta/raskaalta, mutta jatkoin loppuun asti, F – Keskeytys/sairaana/loukkaantunut). Kirjan ohje on, että heti jos useampi suoritus peräkkäin on C tai alle, keho ei ole palautunut ja tarvitsee lepoa.

Nyt minulla on käytössä jo laajemmin tekemistä seuraava harjoitusloki, mutta tuo yksinkertainen ja helppo aloitus oli hyvä tapa todistaa seurannan merkitys kovapäiselle itselleen: Uskomatonta, kuinka pienellä tekemisellä alkaa syntyä kokonaiskuva kehon tilanteesta! Loki antaa perusteen esimerkiksi lepäämiselle, eikä pitkän C/D-rivin jälkeen tarvitse käydä itseni kanssa keskusteluita, olenko laiska vai väsynyt, jos tekeminen ei maistu.

Toinen kirjan perusoppi on treenaamisen jakautuminen kahteen kategoriaan:
1) perustreeni on sekoitus voima- ja kestävyysharjoittelua, joka valmistaa tavoitekohtaiseen harjoitteluun. Eli voisi sanoa, että ensin treenataan treenamista.
2) tavoitekohtainen harjoittelu muovaa perustreenin kautta kerättyä voimaa ja kestävyyttä juuri kulloisenkin tavoitteen näkökulmasta optimaaliseksi.

Esimerkiksi tämän vuoden tavoitteemme ovat aika erilaisia. Ushbaa (4710 m) lähestymme alpinistihengessä “fast and light” -ajattelulla; nopea nousu ja laskeutuminen mahdollisimman kevyellä varustautumisella. Tämä edellyttää kyvykkyyttä kiivetä pitkiä päiviä nopeasti ja palautuminen pitää tapahtua “lennossa”. Vuori arvioiden mukaan teknisyydeltään samaa tasoa Matterhornin kanssa eli teknistäkin vaatimusta on – ja toki vuoren pahamaineiset olosuhteet tuovat tähän oman mausteensa. Alpinistisen lähestymisen riski on, että se ei anna paljon virhemarginaalia. Huiputusyritykselle valitun aikaikkunan sisällä olosuhteiden ja tekemisen ennustettavuus ovat siis hallitsevia; mukana ei ole esimerkiksi vararuokaa tai vaihtovaatteita.

Ushba – kuva: Alex Climb

Ojos del Salado (6893 m) taas on pitkäkestoinen vaellus Atacaman raskaissa autiomaaolosuhteissa. Siirrymme korkeammalle asteittain, paljon hitaammin kuin Ushballa. Kehon sopeutumiseen ja palautumiseen vaikuttavat muun muassa pitkäkestoinen jatkuva rasitus, kuivuus sekä autiomaan nopea vaihtelu lämpötilojen ääripäästä toiseen. Kun lopulta huiputukseen lähdetään, takana on yli viikko jatkuvaa rasitusta alati vaikeutuvissa olosuhteissa. Teknistä kiipeilyä ei juuri ole, mutta keho on ollut aika kovilla jo pitkään h-hetken koittaessa, ja vielä jostain reservistä pitää löytyä ruutia huiputusyritykseen.

Näitä kahta haastettava ajatellen pohjalla oleva perustyö on samankaltainen, mutta tavoitekohtainen harjoittelu on hiukan erilaista.

Muut Training for the New Alpinism -harjoittelun peruselementit ovat jatkuvuus, asteittain kasvava kuorma, modulaarisuus.

Jatkuvuudella luonnollisesti viitataan säännölliseen ja pitkäkestoiseen työskentelyyn. Asteittain kasvava kuorma tarkoittaa sitä, että treeni kehittyy sekä kokonaisvaltaisesti että seuraavassa kuvaamieni harjoitusmoduulien sisällä pikkuhiljaa raskaammaksi. Ideana on tarjota keholle jatkuvasti juuri sen kehityksen kannalta oikea määrä lisää vastusta, jotta kehitys jatkuu eikä pysähdy.

Modulaarisuudella tarkoitetaan sitä, että harjoituskausi koostuu kolmesta moduulista: Siirtymä (Transition), Peruskunto (Base) ja Tavoitespesifi (Spesific). Niinikään näiden moduulien sisällä noudatetaan levon ja vaatimustason kasvun sykliä.

Aloitimme muutama viikko sitten Transition-kauden, jossa siirrytään off-season-vaiheesta asteittain kohti kovenevaa treenaamista. Alku tuntui todella heppoiselta tekemiseltä, sillä harjoittelua kevennettiin merkittävästi, jotta päästään peruskestävyyden äärelle: kohdallani esimerkiksi juoksu vaihtui kävelyksi, sillä lenkin aikaiset sykkeet eivät saaneet nousta juurikaan yli 120 iskun minuutissa. Voit uskoa, että siinä on innokkaan mielen kanssa tekemistä!

Mutta sitten minä tietysti menin törttöilemään laskettelurinteen hyppyrissä, ja nyt ristiluun luukalvovaurion takia olen kolme viikkoa katsellut vierestä kärsimättömänä kiipeilyparini treenaamista. Tällä viikolla kävin jo kokeilemassa saliharjoittelua, mutta jouduin edelleen nielemään perääntymisen karvasta kalkkia ja ontumaan kotiin sekä tyytymään yläkroppatreeniin, pieniin kuntouttaviin kävelylenkkeihin ja joogaan.

Tätä on luvassa – paljon

Nyt sitten keskityn kuntouttamaan takapuolta ensi viikkoon asti, jolloin päästään pitkästä aikaa tositoimiin: luvassa on muutaman päivän kestävä jääkiipeilyn intensiivitreeni Rovaniemen lähellä Korouoman jääseinillä. Olipa takapuoli kunnossa tai ei, siitä en aio menettää hetkeäkään!

p.s. Voi apua, onko mitään nolompaa kuin missata treenit, koska pitää kuntouttaa takamusta? 😀

Harjoituskauden alku lähestyy – uusia eväitä, uusia oppeja

Se tuntuu valtavana voimana vatsassa, paineena rintakehällä ja pienenä puristuksena ohimoilla. Tarve tehdä. Kun sen kutsuun vastaa, keho palkitsee soluihin purskahtavalla energialla, mieli tyhjentymällä ja nöyrtymällä kuin seisoisin keskellä yötä Kaukasuksen vuoriston tähtitaivaan alla.

Minä Matterhornin seinällä, Lion Ridge Routella, 2020, kuva: Fabrizio Della Rossa

Urheilu on fyysisen hyvinvointini perusta ja mieleni paineventtiili. Kaksi päivää urheilematta, ja levottomuus alkaa lipua mieleeni kuin usva nevan ylle. Kolmantena päivänä lauseisiini alkaa hiipiä kärkkäyttä, unen laatu laskea ja vatsantoimintani muuttua. Syntymälahjaksi saatu liian suora selkäranka jäykistyy ja yläselkä alkaa kipuilla.

Satunnaisesti nautin koko päiväksi kotisohvalle pitsalaatikon alle piiloutumisesta tai seitinohuiden ranskalaisten päiväkännien värjäämistä viikonlopuista hunningolla jossain ihanassa Euroopan kaupungissa. Mutta mieleni lepää liikkeessä ja kehoni rakastaa, kun sitä käytetään. Se on hyvä ja huono; minun ei ole vaikea sitoutua treenaamiseen ja rutiineihin, mutta akilleen kantapääni on, että minun on välillä haastavaa tunnistaa ja tunnustaa tarvitsevani lepoa. Ja kun lepään, kehoni ja mieleni alkavat nopeasti pyytää toimintaa.

Kalliokiipeilytreeniä Vantaalla 2020

Arvoisin olevani kohtuullisen hyvässä kunnossa. Matterhornilta paluun jälkeinen harjoitustauko ei tarkoita, etten olisi treenannut. Nelisen kertaa viikossa olen tehnyt ylläpitävää harjoittelua‚ sellaista tavallista juoksua, punttitreeniä ja joogaa. Alkusyksyn pidin taukoa kiipeilystä ja pyöräilykin jäi vähemmälle, sillä kaularangasta löytyneet kaksi välilevynpullistumaa piti saada aisoihin. Marraskuussa sain fysioterapeutilta luvan taas varovasti palata seinälle – ja voi sitä riemua!

Kiipeilykauden päätös on aina minulle vähän ahdistava. Lepo ja tauko treenistä ovat kyllä tervetulleita. Mutta samaan aikaan seuraaviin tavoitteisiin tuntuu olevan niin loputtoman pitkä aika.

– Elämä ei saa tapahtua vain vuorilla, muistuttaa kiipeilyparini.

Käytinkin tuon pohtimiseen hyvän tovin. Mutta ehkäpä minulle kyse on enemmän siitä, että haluan rakkaiden asioiden olevan läsnä silloinkin, kun nautin muusta elämästä. Jos joku off-season-ajalla uppoutuu toisenlaiseen arkeen ja palaa ajatuksissaan vuorille kalenterin näyttäessä treenikauden alun lähestyvän, minulle vuoret ovat aina läsnä: Instagramissa henkeäsalpaavien maisemakuvien ihastelu ja uusien suunnitelmien laatiminen on ihanaa – ja se saa minut iloitsemaan muistoistani ja toisaalta läsnäolevammaksi myös tässä hetkessä. Systemaattinen treeni tuo vuoret mukaan myös kausien välissä, ja se antaa arjelle ihanan värin, kuin auringonnousun hempeän pastellisuudelman.

Kestävyyttä etsimässä Malminkartanon rapuissa

On ollut hassua huomata, että tavallaan olen hiukan vaisu puhumaan vuorista. Blogissa ja somessa niistä intoilen ja olen persoonana puhelias tyyppi, mutta kun joku kysyy minulta kiipeilysuunnitelmistani, helposti hämmennyn ja huomaan yrittäväni typistää vastaukseni mahdollisimman suppeaksi. Jälkikäteen monesti harmittaa, sillä minulle ei ole montaakaan mieluisampaa puheenaihetta kuin kiipeily ja vuoret. En kai vaan halua olla se tyyppi, joka yleisön pyynnöistä huolimatta tuntitolkulla paasaa omista kiinnostuksen kohteistaan.

Miten minä nyt tähän aiheeseen eksyin? Oli minulla oikeaa asiaakin, eli palataan siihen tekemiseen:

Syksyn aikana olen lueskellut Steve Housen ja Scott Johnstonin “Training for the New Alpinism – A manual for the climber as athlete” -teosta ja oppinut yhtä ja toista harjoittelusta. Tankatessani solubiologiasta ja treenin kemiallisista vaikutuksista, löysin itsestäni taas yläkoululaisen, joka laskee, montako sivua koealuetta on jäljellä, että opiskelun voi katsoa suoritetuksi.

Mutta juuri sopivasti tässä vuoden vaihteen lähestyessä, olen päässyt osioon, jossa opastetaan harjoitusohjelman rakentamisessa omaan tavoitteeseen sopivaksi. Taas minulla on haasteita lukemisen kanssa – mutta nyt toisenlaisia: en millään malttaisi istua lukemassa, kun parin sivun välein tekisi mieli sännätä salille tai lenkkipolulle kokeilemaan uusia juttuja.

Oman harjoittelun ohjaamisen oppiminen on alkanut sujahtaa käytäntöönkin ihan huomaamatta. Ensin aloin pitää harjoitus-logia eli ihan yksinkertaisesti kirjoitan puhelimen muistiinpanoihin jokaisen treenin jälkeen, mitä tein ja arvioin asteikolla A–F, miltä se tuntui (A= mahtavaa, olen supersankari, F= skipattu, suunniteltu treeni). Se on auttanut oman palautumisen seuraamisessa. Kun kaksi tai useampi peräkkäinen treeni menee osastoille C (=ok, mutta ei tunnu hyvältä) tai D (=alentunut suoritus tai keskeytys), tietää, ettei keho ole palautunut. Yksinkertaista, mutta sillä on ihan valtava vaikutus!

Toinen muutos on, että valmiiden punttisaliharjoitusohjelmien sijaan olen vähän huomaamattani alkanut laatia omia. Se alkoi ensin vaihtoehtoisten liikkeiden kokeilusta, mutta on edennyt siihen, että olen laatinut kokonaan omia ohjelmia. Käytän pohjana ammattilaisten ohjelmia määrittäessäni esimerkiksi eri lihasryhmille tehtävien liikkeiden osuudet, mutta määritän liikkeet itse. Takana alkaa olla jo sen verran treenivuosia, että tiedän, mikä minulle sopii ja mitkä asiat sopivat yhteen harjoittelussani.

Vielä yksi tärkeä, helposti itsestäänselvyydeltä tuntuva, mutta minulle käytäntöön vaikeasti vietävä Training for the New Alpinism -kirjan oppi on, että huippukunto kestää kerrallaan vain maksimissaan muutamia viikkoja. On siis epärealistinen tavoite kuvitella, että olisin jatkuvasti parhaimmillani.

Kun vuosi kohta vaihtuu, on kesään ja Eiger-suunnitelmaan puolisen vuotta, Ushbaan noin yhdeksän kuukautta. Viimeksi Matterhornin jälkeen Fabrizio (vakio-oppaamme Alpeilla) antoi palautetta, että räjähtävää voimaa tarvitaan lisää tekniseen kiipeilyyn. Lisäksi Eiger vaatii myös kiipeilyteknistä kehittymistä. Ja tietenkin kestävyyttä pitää taas alkaa takoa lihaksiin siten, että kunnon huippupiikit osuvat oikeisiin hetkiin.

Ihanaa Training for the New Alpinism -kirjan opeissa on systemaattisuuden ja suunnitelmallisuuden korostus. Tulokset eivät tule sattumalta ja improvisoiden, vaan taustalla pitää olla suunnitelma. Vapautta tekemiseen tuo vaatimus suunnitelman joustavuudelle, koska elämä nyt ei vaan mene Excelin mukaan. Pitää olla vaihtoehtoisia tapoja tehdä asioita ja hyväksyä myös, ettei aina ehdi ja välillä kroppa ilmoittaa, ettei se pysty. Mutta avain on paluu suunnitelmaan töyssyn jälkeen.

Harjoittelu itsessään on seikkailu ja arjen ilo, eikä sitä tarvitse tehdä tiukkapopoisesti – pyörätreenin taukojätskillä

Seuraavaksi tavoitteet pitäisi kääntää mitattaviksi. Eli esimerkiksi montako kertaa minun pitää pystyä juoksemaan Malminkartanon mäki ylös reppu selässä, jotta voin odottaa, että kestävyys ja voima riittävät Mount Ushban pahamaineisiin olosuhteisiin? Kuulostaa vaikealta, mutta kun sen kääntää kylmästi matikaksi, pääsee alkuun.

Tärkeä uuden vuoden lupaus (en tee niitä koskaan, paitsi nyt), etten kuitenkaan suhtautuisi harjoitteluun liian tiukkapipoisesti. Siinä minulla on hiukan enemmän historiaa kuin haluaisin myöntää, mutta onneksi kiipeilyparini Heikki osaa tempaista hihastani silloin, kun kypärä näyttää kiristävän liikaa!

Kun vuonna 2014 aloin harjoitella ensimmäistä vuortani varten, apuna oli treenauksen ammattilaisia. Silloin tein töitä heidän opastuksessaan, raportoin tänne tiiviisti ja tarkasti valmistautumisen sisältöä ja omia kokemuksia sekä etenemisen tuloksia. (Sieltä ne löytyvät edelleen, tämän blogin arkistosta, jos haluat kurkistaa.)

Vuosi 2021 tulee olemaan erilainen. Yritän nyt luoda vuosien aikana oppimani ja tekemieni virheiden pohjalta systemaattisen ohjelman, joka sopii nykyiseen tilanteeseen, tavoitteiseen ja juuri minulle. Yhtä tiivis raportointi ei nyt ole mahdollista (en yrityksistä huolimatta ole toistaiseksi onnistunut siirtymään 36-tuntiseen vuorokauteen), mutta parhaani mukaan avaan täällä suunnittelua ja tekemistä, oppeja ja kokemuksia. Ehkäpä niistä on joskus jollekin hyötyä – tai ainakin saat taas hyvät naurut kompurointiani seuratessasi.

Uusi vuosi alkaa ja seikkailu jatkuu – auringonnousun pastellisävyt arkeani suukotellen!

Kiipeilyparini Heikki (oik) ja minä Polluxin ja Black Rockin välisessä satulassa 2020, kuva: Fabrizio Della Rossa

Huijataan painovoimaa! – Dolomiitit kutsuvat

“Oletteko valmiita Dolomiiteille? Olosuhteet täällä ovat aika haastavat. Maaliskuun jääkiipeilyviikkomme jälkeen sää pysyi melko lämpimänä, kunnes takatalvi iski huhtikuussa: lunta oli jopa viisi metriä 3000 metrin korkeudessa! Itse asiassa olen olosuhteiden vuoksi hiukan epäileväinen, onnistuuko Cima Granden huiputuksemme… mutta pysytään optimistisina! Lumi sulaa nopeasti, ja jos saamme tänne pari lämmintä viikkoa ennen tuloanne, tilanne voi olla ihan toinen…”

Tre Cime di Lavaredo
kuva: Internetin yleiset lähteet
Noin alkoi pari viikkoa sitten tullut vuorioppaamme Fabrizion WhatsApp-viesti. Laskin puhelimen kädestäni ja annoin ilon ryöpsähdellä ylitseni: lähtö oli jo niin lähellä! 
Kevään viikot olivat kuohuneet ohitseni kuin sulavan jäätikön reunalta ryöppyävä joki, ja kuin varkain lähtöpäivä oli hiipinyt lähemmäs. Tämä matka tulee olemaan huikean jännittävä monessakin mielessä: Tietenkin tärkeintä on päästä vuorille. Voi kuinka olenkaan odottanut sitä! Toinen asia on, että “viimeisen harjoitusleirin” alkaminen tarkoittaa myös sitä, että kauden päätavoite, jota varten valmistaudumme Dolomiiteilla, lähestyy. Jäljellä on enää valmistautumisen pari viimeistä kuukautta, loppukiri.
Erityisen jännittävää on se, mitä tällä reissulla tehdään: maaliskuisen Dolomiittien matkan keskittyessä jääkiipeilyharjoitteluun, tällä kertaa kalliokiipeillään. Hurraa, pystysuorat seinät kutsuvat!

Harjoittelua Dolomittien jääseinillä, maaliskuu 2019

Olen aiemmin kokeillut kalliokiipeilyä Suomessa kaverini Sakun opastamana. Nyt takana on kymmenittäin, tai ehkä jopa sataluvuille kivunnut määrä tunteja enemmän harjoittelua sisäseinillä kuin tuolloin muutama vuosi sitten, kun lähdin kohti ensimmäistä kalliokiipeilykokemustani. Ihan vellit housuissa en siis ole: vaikka edelleen olenkin ihan alkutekijöissä kalliokiipeilyn suhteen, olen kuitenkin jo hiukan enemmän ehtinyt rimpuilla köysissä maan ja taivaan välillä. Eikä pidä unohtaa kiipeilyvalmentajamme Axelin (Lindfors) taitavassa opastuksessa saavutettuja oivalluksia painovoiman huijaamisesta!
Mutta kallio- ja seinäkiipeilyä ei pidä erehtyä niputtamaan samaksi lajiksi. Muistan elävästi, kuinka ensimmäisen kerran seisoin pystysuoran kallion alapuolella ja tuijotin seinää epäuskoisena. Poissa olivat sisäseinien värikkäät otteet ja vakaat olosuhteet. Tilalla oli sileä, kylmä kiviseinä, jonka pinnassa en ensisilmäyksellä nähnyt ensimmäistäkään edes etäisesti otetta muistuttavaa kohoumaa. Mustelmitta ei taaskaan selvitty, ja oppia tuli enemmän kuin yhdellä kertaa pystyy omaksumaan. Jos haluat lukea, kuinka siinä kävi, teksti löytyy täällä: Kalliokiipeilyn kolhuinen kuningatar (pahoittelut vanhojen tekstien rikkoutuneista kuvalinkeistä). 
Vaikka siis olen nyt köyden varassa jo enemmän sätkinyt ja muutamia kertoja kiviseiniäkin kokeillut, on kokemuspohja Italian kalliokiipeilyseikkailuamme varten optimistisestikin ajateltuna ohut. 
Kalliokiipeilyn opiskelun näkökulmasta kohteemme on täydellinen: Tre Cime di Lavaredo on Italian Dolomiiteilla sijaitseva vuoriryhmä, jonka kolmesta päähuipusta korkein, Cima Grande (2999 metriä), on ensimmäinen tavoittelemamme huippu. Jättiläismäisen suden hampaita muistuttava vuoriryhmä on valtavan kaunis ja maastoltaan paljolti samankaltainen kuin elo-syyskuun taitteen kohteemme Matterhorn. Samaa maastotyyppiä edustaa myös Dolomiitti-matkan toinen huiputuskohteemme Monte Cristallo (3221 m).

Vaikka Matterhornin ei nyt ihan “cliffhangeria” ole, vaelluskiipeämisen sijaan edessä on paljon “neliraajatyöskentelyä” ja haastavampia ympäristöjä kuin mihin olemme aiemmilla reissuilla tottuneet. Kiipeily on niin sanottua mixed-kiipeilyä, joka yhdistää erilaisia alustoja ja ympäristöjä (kallio, lumi ja jää). Se on teknisempää ja haastavampaa kuin mitä olemme tähän asti tehneet. Siinäpä yksi tärkeä syy siihen, miksi suuntaamme nyt Cima Grandelle ja Monte Cristallolle. Fabrizion mukaan nämä vuoret ovat erinomainen mahdollisuus harjoitella Matterhornin kaltaisissa olosuhteissa toimimista alempana, missä korkeuden vaikutus ei ole niin suuri. 

Tämä kiipeilyreissu on myös toinen – ja viimeinen – välitarkastus Fabrizion kanssa, että olemme riittävässä kunnossa Elbrusin pohjoisreitti & Matterhorn -yhdistelmää varten. Viime kertaisesta positiivisesta palautteesta (se löytyy täältä: Lumivyöryvaara Hypercoldailla) huolimatta minua jännittää hiukan Fabrizion palaute. Elbrus–Matterhorn -yhdistelmä on haastavuudessaan tiimillemme nousu uudelle tasolle, askel kohti korkeampia tavoitteita. 
Lähtöjännityksen keskelläkin mieleni pohjavire on rauhallinen. Olen tyytyväinen siihen, kuinka kurinalaisesti treenaaminen on sujunut kevätkaudella.
Kun pysähdyin pohtimaan kuluneita kuukausia ja etsimään kehityksen merkkejä, löytyi useampiakin positiivisia asioita, joiden merkitystä kokonaiskuvassa en ehkä ole huomannut arjen hulinan keskellä. Esimerkiksi pari viikkoa sitten aamukahvipöydässä keksimme ex tempore, että “mitä jos juostaan tänään puolimaratoni?” Odotin siis uuvuttavaa kokemusta, varsinkin kun emme mitenkään tankanneet tai valmistautuneet, ja kyseessä oli ensimmäinen yli 15 kilometrin mittainen matka minulle. Päinvastoin, tyttäreni cheerleading-kisakatsomossa juuri ennen lähtöä hotkaisin hätäisesti croisantin, kun huomasin, etten ollut syönyt kunnolla. Tottakai jälkikäteen kehoni tiesi juosseensa, mutta odotukseni todella ylittyivät, sillä koko 21 kilometrin matka taittui kepeästi jutustellen (sanoisin jopa helposti, jos kehtaisin, mutta se tuntuisi nokkavalta).
Toinen esimerkki kehityksestä löytyy punttisalilta, missä treenaamme kahdesti viikossa; napakan voimatreenin ja hektisen HIIT-treenin. Valmentajamme Jaanan ohjeistuksen mukaiset vastukset ja toistomäärät ovat nousseet viikkojen kuluessa merkittävästi. Mutta todellisesta kehityksestä kertonee se, että melkein huomaamatta olemme vielä lisänneet kummankin treenin perään ylimääräisen, noin sadan vatsalihasliikeen osion.
Mutta turha tässä on kehuskella. Ihan tuttuun tyyliin treeni ei ole aina luistanut, ja kaikenlaista kolhuakin eteen on tullut, kuten urheilussa tapaa tapahtua. Esimerkiksi kyynärvarsien ärhäkkä tulehdys esti käsivarsien treenaamisen kuuden viikon ajaksi. Välillä treenitulokset ovat kyykänneet ihan puhtaasti arjen vauhdikkuuden väsyttäminä. 
Jalkavaivainen Elbrusilla
kuva Max Edin

Oikean jalan oireilun syykin lopulta paljastui magneettikuvauksissa ja ENMG-hermoratatutkimuksissa: Monte Rosan loukkaantuminen oli aiheuttanut oikean jalan tuntohermoon vamman, joka ortopedin mukaan on pysyvä. Aluksi kirurgin parantumattomaksi luokitteleman vaurion diagnoosi toi pilviä taivaanrantaani. Mutta sitten toivon kipinä löytyi akupunktiosta, jolla jalan oireita on tähän astikin helpotettu. Toimitin lääkärinlausunnot akupunktiohoitaja Ossi Airaksisen katsottavaksi, ja ilokseni sain toivoa herättävän arvion, että akupunktion avulla saatetaan pystyä parantamaan tilannetta merkittävästikin. Hoito on nyt aloitettu, ja kerron etenemisestä, kunhan pääsemme hiukan eteenpäin.

Kokonaistilanteeseen olen kuitenkin tyytyväinen,  ja melkein uskallan arvioida olevani paremmassa kestävyyskunnossa kuin koskaan aiemmin. Aina tietenkin voisi olla enemmän ja paremmin, mutta viimeksi Elbrusille lähdettäessä mieltä vaivannut epävarmuus omasta valmiudesta on – ainakin juuri tällä hetkellä – poissa. Se on palkinto tehdystä työstä!
Tätä kirjoittaessani aikaa Fabrizion viestistä on kulunut pari viikkoa, ja lähtöön on enää pari yötä. Laukut makaavat puoliksi pakattuina eteisen lattialla. Vaikka tunnen katseeni kiinnittyvän jatkuvasti tiukemmin parin kuukauden päässä olevaan isoon tavoitteeseen, on onnellista tuntea, kuinka vaimea kaipuu kivisille poluille voimistuu kevyestä tykytyksestä jylinäksi korvissani ja vaatimukseksi veressäni. Pari yötä ja olen taas vuorilla!
Vatsassa kutittaa ihanasti. Kohta näen kauniit huiput vasten sinistä taivasta, ja se kirkastaa ajatusta, miksi tätä tehdään. Pian tunnen taas pinnalta lämpimän, karhean kiven sisästä kämmentä vasten painautuvan viileän voiman, joka saa sydämen laulamaan vuorituulen mukana. 
Olethan valmis, taas mennään!
Dolomiittien kauniita maisemia maaliskuussa 2019
p.s. Kerron taas reissukuulumiset mahdollisimman nopeasti matkan jälkeen täällä blogissa, mutta pikaiset päivitykset löydät Instagramistani ja Facebookistani.

Page 1 of 3

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén