“Meillä on yksi hullu idea, josta voisit tykätä…” luki viestissä, jonka sain loppukesästä. Sen lähettäjä oli tätini Riitta. Meillä on ikäeroa vain muutama vuosi ja halki elämän olemme olleet hyvin läheiset – enemmän kuin sisarukset. Riitan laji on pyöräily, ja hänen matkansa on kulkenut Rynkeby-ryhmän kautta Pullukat Cycling Club -nimiseen pyöräilytiimiin. Ryhmä on täynnä loistavia tyyppejä, joita yhdistää rakkaus pyöräilyyn ja kaikenlaiseen urheiluun ja seikkailuun. Vuosien saatossa olen saanut niin sanotun “ulko-Pullukka”-statuksen eli en kuulu tiimiin mutta saan aina välillä kutsun täydennysmiehistöksi erilaisiin seikkailuihin kuten esimerkiksi parin vuoden takaiseen 60 kilometrin Sulkavan Soutu -kirkkovenesoutuun. Viestin saapuessa en siis harkinnut: “I’m in! Mitä ja milloin?”
Tämänkertainen idea oli lokakuun alussa toteutettava ultrakävely, josta oli innostunut ryhmä Pullukoiden naisia. “Tavoite on 0–100 kilometriä. Lähdetään lauantaina ja mennään niin pitkään kuin pystytään,” Riitan seuraava viesti selvensi ajatusta. Idea kuulosti yhtä aikaa kamalalta ja hauskalta – just the way I like it! Seuraavana lauantaina kokeilin 25 kilometrin matkaa, mikä antoi pienen aavistuksen siitä, mitä edessä olisi. Oli vain yksi este: ylikuntodiagnoosi.
Onneksi olin viimein löytänyt aivan lääkärin, joka ymmärsi minua.
– Janiina, sinun ei tarvitse näyttää noin pelästyneeltä. En aio kieltää sinua tekemästä asioita. Olen hoitanut urheilijoita 25 vuotta ja tiedän, ettei kaltaistasi voi määrätä vuodelepoon, Esa katsoi minua rauhoittavasti ensimmäisellä vastaanottokäynnillä. Mittavien tutkimusten jälkeen ylikuntodiagnoosi vahvistui. Tulokset olivat hämmentävät.
– Veriarvosi ovat niin alhaiset, etten ymmärrä, miten olet päässyt edes lähelle 6000 metriä, Esa totesi mutta rauhoitteli huoltani:
– Leposykkeesi on alhainen, ja en ole huolissani. Jos teet niinkuin sanon, olet varmasti valmis seuraavaan haasteeseen ensi vuonna! Mutta sovitaanko, ettet enää seuraavalta vuorelta käänny takaisin terveydellisistä syistä?
Olin huojentunut ja noudatin Esan ohjeita pilkuntarkasti. Paljon joogaa ja hyvin hitaita lenkkejä. Viikko toisensa jälkeen. Syyskuussa kysyin lääkärini siunausta ultrakävelylle, eikä Esa pettänyt taaskaan:
– Mene vaan. Mutta sykerajojen mukaan eli syke ei saa missään vaiheessa ylittää 140 iskua minuutissa. Jos muut menevät nopeammin, sinä sitten jäät jälkeen. Jos syke nousee, keskeytät heti. Uskoisin, että 50 kilometriä on aika lailla maksimi, vaikka oletkin toipunut hyvin. Kuorma nousee sen verran paljon kilometrien kertyessä.
Lokakuun ensimmäisen viikonlopun aurinkoisena lauantaiaamuna iloinen Pullukka-lauma ja yksi ulko-Pullukka starttasivat matkaan Vantaankoskelta King’s Cornerin pihasta. Reittisuunnitelma kulki Hyvinkäälle ja takaisin. Osa meistä kulkisi koko matkan, osa olisi mukana osan matkaa. Olin pakannut mukaan vettä, karkkia sokeritarpeisiin, vaihtolenkkarit ja -sukat sekä sadevaatteita.
Ensimmäiset tunnit kuluivat rattoisasti jutustellen ja vitsaillen. Reitti oli pääosin hyvin helppokulkuista, ja pidimme yllä reipasta 5,5 km/h vauhtia, jonka tiesimme myöhemmin hidastuvan reilusti. Sykkeeni pysyi todella maltillisena. Olin ennakkoon asettanut oman tavoitteeni 70 kilometriin, mutta päättänyt olla tyytyväinen 60 kilometriin – sekin olisi kymmenen enemmän kuin Esa-lääkäri oli ennustanut.
Oli ihmeellisen kaunista ja lämmintä ja ryhmän tunnelma korkealla. Kuljin paitasillani ja nautin syysauringosta kasvoillani. Kuinka olinkaan kaivannut tätä tekemisen tunnetta! Aina ei tarvitse matkustaa maailmaan ääriin ja kiivetä tuhansien metrien korkeuteen, hymyilin itsekseni. Joskus päällepäin yksitoikkoinen vaellus pääkaupunkiseudun laitamilla riittää seikkailuksi – varsinkin hyvässä seurassa.
Kolmenkymmenen kilometrin jälkeen aloin huomata matkanteon vaikutuksia. Pitkät asfalttisuorat saivat jalkaterät kivistämään ja lihakset huokaamaan, kun taas metsäpolku- ja soratieosuudet saivat kropan toipumaan ja energisoitumaan uudelleen. Liikkeessä palautuminen on tärkeää kiivetessä, joten pistin ilahtuneena merkille kehoni uudelleenlatautumisen ja edelleen alle sadassa iskussa per minuutti pysyvän sykkeeni. Vielä kaksi kuukautta sitten en ollut pystynyt juoksemaan tai edes kunnolla kävelemään pidempää matkaa!
Viiden maissa pysähdyimme kolmenkymmenenseitsemän kilometrin kohdalla päivällispizzalle. Samalla tavalla kuin kiivetessä, en ollut tuntenut nälkää – itseasiassa ajatus syömisestä oli hiukan vastenmielinen. Se on yksi heikko kohtani. Olen vuosien saatossa ja kantapään kautta oppinut, että kroppani glokogeeni-energiavarasto on kuin vuotava putki: se tyhjenee odottamattoman nopeasti ja vähäeleisesti. Kun nälän tunne ei ilmesty suorituksen aikana ajoissa, ehdin helposti vetää itseni aivan loppuun huomaamatta tankkaustarvetta. Tuosta tilasta onkin sitten hiukan haastavampi käynnistää koneita uudelleen kunnon tankkauksenkaan jälkeen. Siinä missä jotkut ihmiset pystyvät jatkamaan pitkänkin matkaa tyhjällä keholla, minä alan voida huonosti varsin nopeasti energiavarastojen loputtua. Olen yrittänyt treenata tätä ominaisuutta ja kuljetan jatkuvasti pientä sokeripitoista evästä mukana, jotta voin liikkuessa tankata sen verran, että pärjäisin seuraavalle tankkaukselle asti.
Kotipizzan henkilökunta ja asiakkaat olivat äimistyneitä ja huvittuneita, kun hikinen ryhmämme sisäänhengitettyään päivällispitsat valmistautui jatkamaan matkaa.
– Aika hullua hommaa, tuumasi nuori pitsakokki mutta hymyili leveästi, kun edestämme kootut lautaset olivat lähes puhtaiksi nuoltuja.
Viidenkymmenen kilometrin tietämillä sijaitseva Hyvinkäänkylän K-market saavutettiin iltayhdeksän maissa. Pyöräporukkaan kuuluva kauppias oli järjestänyt meille kaupan takahuoneeseen aivan fantastisen tankkausiltapalan ja valtaisan keon laastareita. Huoltonamme koko päivän toiminut Juuso ja illaksi mukaan äidin touhuja kauhistelemaan yhytetty tyttäreni pakkasivat loput herkut autoon – nyt edessä olivat yön pitkät, pimeät ja kylmät tunnit. Totesimmekin, että tärkeä oppi tästä reissusta oli, että viisaampaa olisi ollut lähteä illalla kuten vuorella huiputukseen: yön vaikeat tunnit olisi ollut helpompi kohdata kehon ja mielen ollessa vahvimmillaan.
Nyt nimittäin tilanne alkoi olla toisenlainen. Mukaan illasta liittyneet, uusin jaloin aloittavat kävelijät säntäsivät matkaan reippaasti askeltaen. Itse olin tehnyt klassisen virheen ja istahtanut tauon aikana. Nyt kun koneet olisi pitänyt käynnistää uudelleen, jalkani olivat kuin maitohappoiset puupölkyt. Ensimmäisen puoli tuntia tauon jälkeen näky olikin varsin humoristinen: keulassa marssi joukko reippaita tuorejalkaisia vaeltajia iloisesti lörpötellen, perässä raahusti aamusta asti kävelleiden etunojassa nilkuttavien osasto, joka omalle kankeudelleen ja kivuilleen naureskellen huuteli etumatkaa synnyttävälle keulajoukolle:
– Otetaas sitä vauhtia pari napsua alas!
Nyt alettiin olla kiinnostavien asioiden äärellä. Lenkkareiden vaihto oli tehnyt hyvää, ja ennen taukoa päkiässä tuntunut kipu oli nyt hiukan erilaisen jalan asennon myötä helpottanut. Vaikka tiesin rakkojen tekevän tuloaan, olin kuitenkin päässyt yli viidenkymmenen kilometrin rajapyykin yli ilman suurempia haavaumia. Maitohappoiset lihakset parkuivat vastalauseita, pakaroiden pienet piriformis-lihakset rankaisivat viime aikoina niihin kohdistuneesta treenipuutteesta ja lonkankoukistajat vetivät kehoa vastustamattomasti etukumaraan.
Ilta kylmeni nopeasti ja puoleen yöhön mennessä lämpötila oli nollan tuntumassa ja sumu pyörteili nilkoissa. Vaikka olin lisännyt vaatetta, alla olevat, päivän jäljiltä hikiset kankaat imivät kylmyyden iholle. Helvetti, että yhtäkkiä olikin kylmä.
Nyt näkyi myös kävelyn henkinen haaste aiempaa kirkkaammin: kun vauhti oli väsymyksen myötä pudonnut, matka eteni uskomattoman hitaasti. Illan ja yön pimeydessä muutenkin hahmottamattomiksi muuttuneet maisemat vaihtuivat tuskastuttavan hitaasti.
Kun asiat muuttuvat vaikeiksi, sukellan sisään vaikeisiin tuntemuksiin ja yritän oppia niistä. Kivussa asuu odottamattomia oivalluksia ja väsymyksen sumussa puskiessa voi löytää suorastaan meditatiivisen tilan. Seuraavien tuntien aikana ryhmän keskustelu alkoi vaimeta satunnaisiksi ryöpsähdyksiksi, kun kannustimme toisiamme ja vitsein ja välillä laulunkin voimin haettiin unohdusta käynnistä olevasta rääkistä.
Puolen yön jälkeen huoltoauton saapuessa tankkaamaan kulkijoita ja keräämään huonovointisen keskeyttäjän, lupasin lopen uupuneelle, huoltoautossa torkkuvalle tyttärelle, että tunnin kuluttua olisin saavuttanut riittävän matkan ja voisimme lähteä kotiin. Korvaamattomana apunamme koko päivän toiminut huoltoautoa kuljettanut Juuso osasi lukea tämänkin tilanteen yhtä hyvin kuin kaikki muutkin. Hän tiesi kilometritavoitteeni ja myöhemmin tytön torkahdettua takapenkille, hän pelaisi minulle paljon arvokkaita lisäminuutteja, jotka veisivät minua kohti maaliviivaani.
– Tyttö oppii arvokkaan asian, että perhettä ja ystäviä autetaan ja kannustetaan, mies myhäili partansa takaa ja silmät tuikkivat lämpimästi, kun hän taputti hartiaani kannustavasti ennen kuin palasi auttamaan keskeyttänyttä, huonovointista autoon.
Huoltoauton takavalojen kadottua pimeään kutistunut ryhmä jäi jatkamaan vaellustaan yksitoikkoiseksi muuttuneen pimeän maantien varteen. Tauon aikana olin seissyt huoltoauton avoimen peräluukun luona lisäämässä toiset housut – ja tuntenut, kuinka auton sisältä hohkasi lämpöä. Se oli saanut minut ymmärtämään, kuinka kylmissäni todella olin. Ihmiset eivät enää juurikaan puhuneet. Vedin kevyttoppatakin hupun päähäni, työnsin kädet syvälle takin taskuihin ja annoin itseni vajota mieleni sopukoihin – ja pian tuttu aaltoileva rytmi löysi minut. Hyräilin hiljaa mieleen sattunutta “Wake me up when September ends” -kappaletta ja yritin pitää yllä riittävää vauhtia, jotta keho pysyisi lämpimänä. Seuraavaan tuntiin en ajatellut yhtään selkeää ajatusta, mielessäni taisin olla jossain kaukana, sillä muisto toisensa jälkeen – välähdyksiä erilaisilta harjanteilta ja rinteiltä – veivät minut mennessään paikkoihin, joissa onni asuu.
Kahden aikaan yöllä jäljellä oli kolme kävelijää, joista kaksi olimme kulkeneet koko matkan. Yhteistuumin päätimme, että oli aika lopettaa, minun deadlineni oli mennyt aikoja sitten – ja muutenkin pahoinvoinnin aallot vyöryivät vatsassa. Kilometrejä oli takana 66,5, kokonaisaika 16 tuntia, joista suoritusta 13 tuntia. Mutta mikä parasta, sykkeeni oli yhä viimeisellä kilometrillä sadan minuutti-iskun tuntumassa!
Lopen uupuneina mutta onnellisina pakkauduimme Juuson auton takapenkille, missä tyttäreni havahtui unestaan. Kun kello 03 onnuin tuskaisesti kotiovesta kohti kylpyhuonetta ja kuumaa suihkua, teinin unenkärttyinen ääni pysäytti minut:
– Äiti, sä et pysty edes kävelemään! Miks ihmeessä sun pitää tehdä tämmösiä juttuja? Mä en vaan ymmärrä…
– Kuule rakas, ihminen pystyy ihan valtavasti paljon enempään kuin äkkiseltään luulisi. Kun välillä vähän kokeilee rajojaan, huomaa, kuinka paljon meissä asuu voimaa ja päättäväisyyttä. Se tekee hyvää, hymyilin hampaat kylmän- ja väsymyksenhorkasta kalisten ja tytön kadotessa makuuhuoneeseensa päätään pyöritellen huikkasin vielä perään:
– Kiitos, kun olit tänään mukana kannustamassa! Tää on vähän sama kuin se, kun me tullaan katsomaan sun tanssiesityksiä. Rakkaita autetaan ja kannustetaan heidän haasteissaan!
Seisoin puolisen tuntia kuumassa suihkussa ennen kuin kylmänpuistatukset irrottivat otteensa kehostani. Villasukissa ja college-asussa möyrin edelleen tutisten vuoteeseeni – ja havahduin pari tuntia myöhemmin siihen, että olin hikoillut koko vuoteen likomäräksi. Yö oli tuskainen, mutta aamulla turvonneita ja haavaisia jalkateriä lukuunottamatta kropassani ei ollut juurikaan jälkiä edellisen vuorokauden ponnisteluista!
Naputtaessani voitonriemuista tekstiviestiä lääkäri-Esalle reissun tuloksista ymmärsin, kuinka suuri merkitys ultrakävelyllä oli minulle ollut. Viimeisen reilun vuoden aikana kehoni on kerta toisensa jälkeen pettänyt suorituksessa. Nyt kuukausien ajan olen lääkärin ohjeiden mukaisesti tehnyt vain kevyttä liikuntaa – ja salaa mielessäni pelännyt menettäväni vuosien saatossa kasatun kestävyyskunnon. Mutta 66,5 kilometriä kotimaista maantienlaitaa opetti minulle, että vaikka matkaa on vielä edessä ja tehtävää on paljon, vuorenvalloituskoneeni on yhä olemassa!
Mikä ihana voitto!
