Category: kestävyysharjoittelu Page 1 of 5

Ultrakävely paikkaan, jossa onni asuu

“Meillä on yksi hullu idea, josta voisit tykätä…” luki viestissä, jonka sain loppukesästä. Sen lähettäjä oli tätini Riitta. Meillä on ikäeroa vain muutama vuosi ja halki elämän olemme olleet hyvin läheiset – enemmän kuin sisarukset. Riitan laji on pyöräily, ja hänen matkansa on kulkenut Rynkeby-ryhmän kautta Pullukat Cycling Club -nimiseen pyöräilytiimiin. Ryhmä on täynnä loistavia tyyppejä, joita yhdistää rakkaus pyöräilyyn ja kaikenlaiseen urheiluun ja seikkailuun. Vuosien saatossa olen saanut niin sanotun “ulko-Pullukka”-statuksen eli en kuulu tiimiin mutta saan aina välillä kutsun täydennysmiehistöksi erilaisiin seikkailuihin kuten esimerkiksi parin vuoden takaiseen 60 kilometrin Sulkavan Soutu -kirkkovenesoutuun. Viestin saapuessa en siis harkinnut: “I’m in! Mitä ja milloin?”

Arvaa miltä tuntui takapuolessa ja jaloissa 60 kilometrin soudun jälkeen? Vihje: kuvassa nauran, jotta en itkisi (Sulkavan Soutu 2022)

Tämänkertainen idea oli lokakuun alussa toteutettava ultrakävely, josta oli innostunut ryhmä Pullukoiden naisia. “Tavoite on 0–100 kilometriä. Lähdetään lauantaina ja mennään niin pitkään kuin pystytään,” Riitan seuraava viesti selvensi ajatusta. Idea kuulosti yhtä aikaa kamalalta ja hauskalta – just the way I like it! Seuraavana lauantaina kokeilin 25 kilometrin matkaa, mikä antoi pienen aavistuksen siitä, mitä edessä olisi. Oli vain yksi este: ylikuntodiagnoosi.

Onneksi olin viimein löytänyt aivan lääkärin, joka ymmärsi minua.

– Janiina, sinun ei tarvitse näyttää noin pelästyneeltä. En aio kieltää sinua tekemästä asioita. Olen hoitanut urheilijoita 25 vuotta ja tiedän, ettei kaltaistasi voi määrätä vuodelepoon, Esa katsoi minua rauhoittavasti ensimmäisellä vastaanottokäynnillä. Mittavien tutkimusten jälkeen ylikuntodiagnoosi vahvistui. Tulokset olivat hämmentävät.

– Veriarvosi ovat niin alhaiset, etten ymmärrä, miten olet päässyt edes lähelle 6000 metriä, Esa totesi mutta rauhoitteli huoltani:

– Leposykkeesi on alhainen, ja en ole huolissani. Jos teet niinkuin sanon, olet varmasti valmis seuraavaan haasteeseen ensi vuonna! Mutta sovitaanko, ettet enää seuraavalta vuorelta käänny takaisin terveydellisistä syistä?

Olin huojentunut ja noudatin Esan ohjeita pilkuntarkasti. Paljon joogaa ja hyvin hitaita lenkkejä. Viikko toisensa jälkeen. Syyskuussa kysyin lääkärini siunausta ultrakävelylle, eikä Esa pettänyt taaskaan:

– Mene vaan. Mutta sykerajojen mukaan eli syke ei saa missään vaiheessa ylittää 140 iskua minuutissa. Jos muut menevät nopeammin, sinä sitten jäät jälkeen. Jos syke nousee, keskeytät heti. Uskoisin, että 50 kilometriä on aika lailla maksimi, vaikka oletkin toipunut hyvin. Kuorma nousee sen verran paljon kilometrien kertyessä.

Lokakuun ensimmäisen viikonlopun aurinkoisena lauantaiaamuna iloinen Pullukka-lauma ja yksi ulko-Pullukka starttasivat matkaan Vantaankoskelta King’s Cornerin pihasta. Reittisuunnitelma kulki Hyvinkäälle ja takaisin. Osa meistä kulkisi koko matkan, osa olisi mukana osan matkaa. Olin pakannut mukaan vettä, karkkia sokeritarpeisiin, vaihtolenkkarit ja -sukat sekä sadevaatteita.

Ensimmäiset tunnit kuluivat rattoisasti jutustellen ja vitsaillen. Reitti oli pääosin hyvin helppokulkuista, ja pidimme yllä reipasta 5,5 km/h vauhtia, jonka tiesimme myöhemmin hidastuvan reilusti. Sykkeeni pysyi todella maltillisena. Olin ennakkoon asettanut oman tavoitteeni 70 kilometriin, mutta päättänyt olla tyytyväinen 60 kilometriin – sekin olisi kymmenen enemmän kuin Esa-lääkäri oli ennustanut.

Oli ihmeellisen kaunista ja lämmintä ja ryhmän tunnelma korkealla. Kuljin paitasillani ja nautin syysauringosta kasvoillani. Kuinka olinkaan kaivannut tätä tekemisen tunnetta! Aina ei tarvitse matkustaa maailmaan ääriin ja kiivetä tuhansien metrien korkeuteen, hymyilin itsekseni. Joskus päällepäin yksitoikkoinen vaellus pääkaupunkiseudun laitamilla riittää seikkailuksi – varsinkin hyvässä seurassa.

Kolmenkymmenen kilometrin jälkeen aloin huomata matkanteon vaikutuksia. Pitkät asfalttisuorat saivat jalkaterät kivistämään ja lihakset huokaamaan, kun taas metsäpolku- ja soratieosuudet saivat kropan toipumaan ja energisoitumaan uudelleen. Liikkeessä palautuminen on tärkeää kiivetessä, joten pistin ilahtuneena merkille kehoni uudelleenlatautumisen ja edelleen alle sadassa iskussa per minuutti pysyvän sykkeeni. Vielä kaksi kuukautta sitten en ollut pystynyt juoksemaan tai edes kunnolla kävelemään pidempää matkaa!

Viiden maissa pysähdyimme kolmenkymmenenseitsemän kilometrin kohdalla päivällispizzalle. Samalla tavalla kuin kiivetessä, en ollut tuntenut nälkää – itseasiassa ajatus syömisestä oli hiukan vastenmielinen. Se on yksi heikko kohtani. Olen vuosien saatossa ja kantapään kautta oppinut, että kroppani glokogeeni-energiavarasto on kuin vuotava putki: se tyhjenee odottamattoman nopeasti ja vähäeleisesti. Kun nälän tunne ei ilmesty suorituksen aikana ajoissa, ehdin helposti vetää itseni aivan loppuun huomaamatta tankkaustarvetta. Tuosta tilasta onkin sitten hiukan haastavampi käynnistää koneita uudelleen kunnon tankkauksenkaan jälkeen. Siinä missä jotkut ihmiset pystyvät jatkamaan pitkänkin matkaa tyhjällä keholla, minä alan voida huonosti varsin nopeasti energiavarastojen loputtua. Olen yrittänyt treenata tätä ominaisuutta ja kuljetan jatkuvasti pientä sokeripitoista evästä mukana, jotta voin liikkuessa tankata sen verran, että pärjäisin seuraavalle tankkaukselle asti.

Kotipizzan henkilökunta ja asiakkaat olivat äimistyneitä ja huvittuneita, kun hikinen ryhmämme sisäänhengitettyään päivällispitsat valmistautui jatkamaan matkaa.

– Aika hullua hommaa, tuumasi nuori pitsakokki mutta hymyili leveästi, kun edestämme kootut lautaset olivat lähes puhtaiksi nuoltuja.

Viidenkymmenen kilometrin tietämillä sijaitseva Hyvinkäänkylän K-market saavutettiin iltayhdeksän maissa. Pyöräporukkaan kuuluva kauppias oli järjestänyt meille kaupan takahuoneeseen aivan fantastisen tankkausiltapalan ja valtaisan keon laastareita. Huoltonamme koko päivän toiminut Juuso ja illaksi mukaan äidin touhuja kauhistelemaan yhytetty tyttäreni pakkasivat loput herkut autoon – nyt edessä olivat yön pitkät, pimeät ja kylmät tunnit. Totesimmekin, että tärkeä oppi tästä reissusta oli, että viisaampaa olisi ollut lähteä illalla kuten vuorella huiputukseen: yön vaikeat tunnit olisi ollut helpompi kohdata kehon ja mielen ollessa vahvimmillaan.

Auringon laskiessa hymyilytti edelleen

Nyt nimittäin tilanne alkoi olla toisenlainen. Mukaan illasta liittyneet, uusin jaloin aloittavat kävelijät säntäsivät matkaan reippaasti askeltaen. Itse olin tehnyt klassisen virheen ja istahtanut tauon aikana. Nyt kun koneet olisi pitänyt käynnistää uudelleen, jalkani olivat kuin maitohappoiset puupölkyt. Ensimmäisen puoli tuntia tauon jälkeen näky olikin varsin humoristinen: keulassa marssi joukko reippaita tuorejalkaisia vaeltajia iloisesti lörpötellen, perässä raahusti aamusta asti kävelleiden etunojassa nilkuttavien osasto, joka omalle kankeudelleen ja kivuilleen naureskellen huuteli etumatkaa synnyttävälle keulajoukolle:

– Otetaas sitä vauhtia pari napsua alas!

Nyt alettiin olla kiinnostavien asioiden äärellä. Lenkkareiden vaihto oli tehnyt hyvää, ja ennen taukoa päkiässä tuntunut kipu oli nyt hiukan erilaisen jalan asennon myötä helpottanut. Vaikka tiesin rakkojen tekevän tuloaan, olin kuitenkin päässyt yli viidenkymmenen kilometrin rajapyykin yli ilman suurempia haavaumia. Maitohappoiset lihakset parkuivat vastalauseita, pakaroiden pienet piriformis-lihakset rankaisivat viime aikoina niihin kohdistuneesta treenipuutteesta ja lonkankoukistajat vetivät kehoa vastustamattomasti etukumaraan.

Ilta kylmeni nopeasti ja puoleen yöhön mennessä lämpötila oli nollan tuntumassa ja sumu pyörteili nilkoissa. Vaikka olin lisännyt vaatetta, alla olevat, päivän jäljiltä hikiset kankaat imivät kylmyyden iholle. Helvetti, että yhtäkkiä olikin kylmä.

Nyt näkyi myös kävelyn henkinen haaste aiempaa kirkkaammin: kun vauhti oli väsymyksen myötä pudonnut, matka eteni uskomattoman hitaasti. Illan ja yön pimeydessä muutenkin hahmottamattomiksi muuttuneet maisemat vaihtuivat tuskastuttavan hitaasti.

Kun asiat muuttuvat vaikeiksi, sukellan sisään vaikeisiin tuntemuksiin ja yritän oppia niistä. Kivussa asuu odottamattomia oivalluksia ja väsymyksen sumussa puskiessa voi löytää suorastaan meditatiivisen tilan. Seuraavien tuntien aikana ryhmän keskustelu alkoi vaimeta satunnaisiksi ryöpsähdyksiksi, kun kannustimme toisiamme ja vitsein ja välillä laulunkin voimin haettiin unohdusta käynnistä olevasta rääkistä.

Puolen yön jälkeen huoltoauton saapuessa tankkaamaan kulkijoita ja keräämään huonovointisen keskeyttäjän, lupasin lopen uupuneelle, huoltoautossa torkkuvalle tyttärelle, että tunnin kuluttua olisin saavuttanut riittävän matkan ja voisimme lähteä kotiin. Korvaamattomana apunamme koko päivän toiminut huoltoautoa kuljettanut Juuso osasi lukea tämänkin tilanteen yhtä hyvin kuin kaikki muutkin. Hän tiesi kilometritavoitteeni ja myöhemmin tytön torkahdettua takapenkille, hän pelaisi minulle paljon arvokkaita lisäminuutteja, jotka veisivät minua kohti maaliviivaani.

– Tyttö oppii arvokkaan asian, että perhettä ja ystäviä autetaan ja kannustetaan, mies myhäili partansa takaa ja silmät tuikkivat lämpimästi, kun hän taputti hartiaani kannustavasti ennen kuin palasi auttamaan keskeyttänyttä, huonovointista autoon.

Huoltoauton takavalojen kadottua pimeään kutistunut ryhmä jäi jatkamaan vaellustaan yksitoikkoiseksi muuttuneen pimeän maantien varteen. Tauon aikana olin seissyt huoltoauton avoimen peräluukun luona lisäämässä toiset housut – ja tuntenut, kuinka auton sisältä hohkasi lämpöä. Se oli saanut minut ymmärtämään, kuinka kylmissäni todella olin. Ihmiset eivät enää juurikaan puhuneet. Vedin kevyttoppatakin hupun päähäni, työnsin kädet syvälle takin taskuihin ja annoin itseni vajota mieleni sopukoihin – ja pian tuttu aaltoileva rytmi löysi minut. Hyräilin hiljaa mieleen sattunutta “Wake me up when September ends” -kappaletta ja yritin pitää yllä riittävää vauhtia, jotta keho pysyisi lämpimänä. Seuraavaan tuntiin en ajatellut yhtään selkeää ajatusta, mielessäni taisin olla jossain kaukana, sillä muisto toisensa jälkeen – välähdyksiä erilaisilta harjanteilta ja rinteiltä – veivät minut mennessään paikkoihin, joissa onni asuu.

Kahden aikaan yöllä jäljellä oli kolme kävelijää, joista kaksi olimme kulkeneet koko matkan. Yhteistuumin päätimme, että oli aika lopettaa, minun deadlineni oli mennyt aikoja sitten – ja muutenkin pahoinvoinnin aallot vyöryivät vatsassa. Kilometrejä oli takana 66,5, kokonaisaika 16 tuntia, joista suoritusta 13 tuntia. Mutta mikä parasta, sykkeeni oli yhä viimeisellä kilometrillä sadan minuutti-iskun tuntumassa!

Lopen uupuneina mutta onnellisina pakkauduimme Juuson auton takapenkille, missä tyttäreni havahtui unestaan. Kun kello 03 onnuin tuskaisesti kotiovesta kohti kylpyhuonetta ja kuumaa suihkua, teinin unenkärttyinen ääni pysäytti minut:

– Äiti, sä et pysty edes kävelemään! Miks ihmeessä sun pitää tehdä tämmösiä juttuja? Mä en vaan ymmärrä…

– Kuule rakas, ihminen pystyy ihan valtavasti paljon enempään kuin äkkiseltään luulisi. Kun välillä vähän kokeilee rajojaan, huomaa, kuinka paljon meissä asuu voimaa ja päättäväisyyttä. Se tekee hyvää, hymyilin hampaat kylmän- ja väsymyksenhorkasta kalisten ja tytön kadotessa makuuhuoneeseensa päätään pyöritellen huikkasin vielä perään:

– Kiitos, kun olit tänään mukana kannustamassa! Tää on vähän sama kuin se, kun me tullaan katsomaan sun tanssiesityksiä. Rakkaita autetaan ja kannustetaan heidän haasteissaan!

Seisoin puolisen tuntia kuumassa suihkussa ennen kuin kylmänpuistatukset irrottivat otteensa kehostani. Villasukissa ja college-asussa möyrin edelleen tutisten vuoteeseeni – ja havahduin pari tuntia myöhemmin siihen, että olin hikoillut koko vuoteen likomäräksi. Yö oli tuskainen, mutta aamulla turvonneita ja haavaisia jalkateriä lukuunottamatta kropassani ei ollut juurikaan jälkiä edellisen vuorokauden ponnisteluista!

Naputtaessani voitonriemuista tekstiviestiä lääkäri-Esalle reissun tuloksista ymmärsin, kuinka suuri merkitys ultrakävelyllä oli minulle ollut. Viimeisen reilun vuoden aikana kehoni on kerta toisensa jälkeen pettänyt suorituksessa. Nyt kuukausien ajan olen lääkärin ohjeiden mukaisesti tehnyt vain kevyttä liikuntaa – ja salaa mielessäni pelännyt menettäväni vuosien saatossa kasatun kestävyyskunnon. Mutta 66,5 kilometriä kotimaista maantienlaitaa opetti minulle, että vaikka matkaa on vielä edessä ja tehtävää on paljon, vuorenvalloituskoneeni on yhä olemassa!

Mikä ihana voitto!

Eikä virne kadonnut pimeän laskeuduttuakaan…

Kymmenen viikkoa lähtöön – miltä näyttää Ushba-treeni?

– Arrrg!

Polte vatsalihaksissa, molempien pohkeiden yhtäaikainen kramppaus ja silmiin valuva, kirvelevä hikivirta puskevat suustani ulos murinan, kun uupuneena pusken yli 20 kiloa itseäni painavampaa metallikelkkaa viimeisen metrin ja lysähdän sitten polvilleni huohottamaan. Palkintokin saapuu samantien. Endorfiinit tuovat muassaan onnen aallot ja mielikuvan maalista; uhkaavien pirunsarvien lailla taivaanrannan leikkaavasta tuplahuippuisesta vuoresta.

Siitä on pian kaksi vuotta, kun viimeksi oikeasti näin Kaukasuksen vuoristossa, Georgian ja Venäjän rajalla sijaitsevan Mount Ushban. Seisoin tuolloin Euroopan mantereen korkeimman vuoren, Elbrusin, huipulla, jonne olimme kiivenneet pohjoispuolen karua ja raskasta reittiä. Se oli toinen yritykseni Elbrusilla. Sen pohjoisreitille Ushba ei näy ennen huippuharjannetta, joten Kaukasuksen Matterhorn -lempinimeä kantava vuori oli kuin voitonmerkki. Nähdessäni sen tietäisin olevani niin lähellä Elbrusin huippua, että vaikka konttaisin perille.

Kun sitten noustavaa ei enää ollut, pysähdyin katsomaan edessäni leviävää teräväsärmäistä vuoristoa ja katseeni etsi Usbhan kuin rakastetun väkijoukosta; nopeasti ja kaivaten. Se oli yhtä kaunis kuin edelliselläkin kerralla.
Kun tuli aika lähteä Elbrusin huipulta alas, vilkaisin vielä kerran olkani yli Ushbaa ennen kuin se katosi harjanteen taakse ja hymyilin hiukan haikeana mutta tyytyväisenä tietäen, että minulla oli syy palata Kaukasukselle.

Vuorikiipeily on kaltaiselleni kärsimättömälle luonteelle hyvä koulu, sillä siinä todella pelataan “pitkää peliä”. Ensimmäisen kohtaamiseni Ushban kanssa ei nimittäin ollut edellä kuvattu vuoden 2019 hetki, vaan ensi kerran iskin silmäni vuoreen vuonna 2016, ensimmäisellä Elbrus-yritykselläni (tarina täällä: Elbrus high way ja base camp). Tuolloin oppaamme Victor totesi suorasanaisesti, etteivät taitoni vielä riittäisi pahamaineisen kaunottaren valloitusyritykseen – eikä Elbrusin huiputuskaan onnistunut ensimmäisellä yrityksellä. Elbrusin kuitenkin huiputin kaksi vuotta myöhemmin (tarina alkaa täällä: Idän pikajunan arvoitus – Vuorenvalloitus 2019 alkaa matkalla Kaukasukselle).

Ushbaa olen odottanut viisi pitkää vuotta. Odottanut ja harjoitellut.

Ushba, kuva: Alex

Viime syksynä Matterhornin traverse-huiputuksen (kiipesimme vuoren yli Italiasta Sveitsiin) jälkeen lopulta sekä minä että kiipeilyparini Heikki uskoimme olevamme valmiita Ushballe. Italialainen luotto-oppaamme Fabrizio tutki vuorta reittikuvausten ja satelliittikuvien avulla ja arveli meidän pärjäävän siellä. Georgiasta löytyi venäläinen vuoriopas Alex, joka tutkittuaan kiipeily-cv:mme ja haastateltuaan meitä lupautui opastamaan Ushballe.

Ushba on vähemmän tunnettu, ja esimerkiksi suomalaisten kiipeilijöiden joukosta en ole onnistunut paikantamaan kuin pari vuorella käynyttä. Kenelläkään ei ole juuri hyvää sanaa sanottavana vuoren olosuhteista. Kumpikin taho, joiden kanssa juttelin, suositteli valitsemaan jonkin toisen vuoren. Mutta olen odottanut puoli vuosikymmentä ja aion yrittää.

Kun edessä on suuri haaste, valmistautumisen merkitystä ei voi liikaa korostaa. Tämän treenikauden olemme kiipeilyparini Heikin kanssa harjoitelleet Steve Housen ja Scott Johnstonin Training for the New Alpinism -metodilla. Se on monin tavoin erilaista siihen nähden, mitä olemme aiemmin tehneet, mutta nautin sen systemaattisuudesta.

Nyt kun harjoituskaudesta on käynnissä viimeinen kolmannes, olemme siirtyneet yleiskunto- ja kestävyysvaiheesta tavoitekohtaiseen harjoitusvaiheeseen eli treenin sisältö painottuu maksimikestävyyteen, joka on tärkeää Ushballa. Hikinen tamppaus isoissa kengissä rappusissa on siis tullut tutuksi, samoin pitkät, matalan sykkeen kestävyyslenkit pyörällä ja juosten. Joogasta on tullut keskivartalon voiman ja liikkuvuuden ylläpidon korvaamaton väline. Uusi menetelmä tuntuu sopivan minulle, sillä loukkaantumisia on ollut huomattavasti aiempia vuosia vähemmän.

Hikistä rappuspunnerrusta, kun viisaammat ovat jäätelöllä tai uimarannalla

Kestävyystreeni on välillä aika puuduttavaa ja oikean syketason ylläpitäminen laskee tekemisen tempoa alemmas kuin kilpailuhenkiselle olisi mieluisaa. Siksipä viikottainen maksimivoimatreeni on muodostunut ihan suosikkitreenikseni: kerran viikossa, tunnin ajan saa vetää täysillä!

Tällainen on tämänhetkinen ohjelmani:

Alkulämmöt otan crosstrainerilla ja yhdellä kierroksella harjoitusohjelman Killer Core -treenin itselleni vaikeimpia liikkeitä: vatsalihaksiin kayak-soutu 16 kg kahvakuulan kanssa, kokonaisvaltaisen kammottava “2 point / 3 point” (teen sen yhdistelmänä molempia eli ensin jokainen raaja vuorollaan ylös ja sitten ristikkäiset käsi ja jalka yhtä aikaa ilmaan), Hitlerin koira (kammottava, mutta hyvin kuvaava nimi!) tai super-push ja keskivartalon lihakset koetukselle laittava Crane Pose -jooga-asana (tunnetaan myös Crow-nimellä).

Lämmittelyn jälkeen tehdään vain neljää kokonaisvaltaista liikettä kolme kierrosta, vähillä toistoilla, 80–90 % maksimivastuksesta. Settien välissä tulisi olla 5 minuutin tauko (tosin harvoin maltan odottaa näin kauan, joten teemme Heikin kanssa vuorotellen).

Boksille nousu painojen kanssa, minulla tällä hetkellä painoa 60 kg.

Vinopenkki käsipainoilla, tällä hetkellä minulle 17,5 kg painot (mistä olen aika ylpeä – minulla on ollut yläselän kanssa haasteita, joiden vuoksi tämä ole ole ollut helppoa)

Lankutus 10 kilon lisäpaino selän päällä

Kelkan työntö 3 x 30 metriä, minulla painoa 90 kg

Kelkka itsessään painaa 45 kiloa, lisäksi lastataan toinen saman verran levypainoina, matkana 15 metrin rata edestakaisin kolmesti.

Treeni kestää reilun tunnin ja sen jälkeen koko kroppa on ihanan kamalasti uuvuksissa.

Viimeksi tosin keksimme vielä lisätä treenin perään 3 x 60 sek käsikävelyn juoksumatolla.


Tämä on ollut pisin taukoni kiipeilystä, Matterhornin ja Ushban välissä on kokonainen vuosi. Pitkien odotuskuukausien aikana on välillä tuntunut kuin tavoite olisi vain etäinen uni, ja treeni on ollut kuin mekaanista toistoa (vaikka kyllä nautin urheilusta).
Mutta nyt ilmassa on taas uudenlaista sähköä ja ihon alla muurahaisia. Lähtöön on kymmenen viikkoa!

Pieleen mennyt viestintä on ääriolosuhde?

Olen erilaisissa yhteyksissä opiskellut viestintää, psykologiaa ja kieliä sekä toiminut lähes koko ammatillisen urani viestinnän maailmassa. Muksuna opettelin partiossa morseaakkoset, intiaanien savu- ja maamerkkejä ja hiukan viittomakieltäkin. Voisin siis väittää ymmärtäväni jotain viestinnän merkityksestä. Silti joskus unohdan varoittaa alla kiipeävää putoavasta kivestä, vaikka tuo unohdus voi aiheuttaa hengenvaaran. Miksi ihmeessä?

Entä mitä tapahtuu, kun viestimisympäristöön liittyy rajoitteita?
Sukellusreissuillamme Heikillä kesti tovin ymmärtää, että tuima katseeni maskin takana ei tarkoittanut suuttumusta vaan kovaa keskittymistä. Innostuneet viittilöintini oli helppo tulkita hermostuksen ilmaisuiksi, sillä katseeni viesti muuta kuin että olin juuri nähnyt maailman kauneimman seepian.

Minä Damokleen miekkaa kiipeämässä (2018)

Pohjois-Italian Dolomiiteilla Damokleen miekka -nimistä jääputousta kiivetessä jäimme seinällä olevalle jäähyllylle vailla näkö- tai ääniyhteyttä edellä kiivenneeseen oppaaseen. Normaalisti näissä tilanteissa viestitään nykimällä köyttä, mutta tuolloin sekään ei onnistunut, sillä köysi oli jääpilarin reunan alla jumissa. Niinpä olimme korkealla puunlatvojen yläpuolella jääseinällä käsissämme löysä köysi eikä tietoa, oliko opas saanut varmistuksen rakennettua, eli oliko turvallista lähteä kiipeämään.

Joskus viestintä ei toimi, vaikka etäisyyttä tai muuta estettä kommunikaatiolle ei olisi. Kalliokiivetessä neljän tuhannen metrin korkeudessa pystysuoralla seinällä vain pari metriä köyttä kiipeilijöiden välissä, yhteinen rytmi voi olla tuskaisen vaikeaa löytää, vaikka lähes kaikki lähiviestinnän menetelmät ovat käytettävissä.

Heikki Damokleen miekan jääpilarilla ilman yhteyttä oppaaseen, ilme kertoo ajatukset

Eikä siihen tarvita edes tuhansien metrien korkeutta, että kuuluisat Wiion lait viestinnän epäonnistumisesta toteutuvat:
Äitienpäivän kakkukahvipöydässä avasin suorakaiteen muotoisen paketin ja päästin ilon kiljahduksen, joka sai jopa perheen teinit kohottamaan katseensa puhelintensa näytöiltä. Paketista paljastui niin hieno pyöräilytietokone, että uskon sen kykenevän navigoinnin ja mittaroinnin lisäksi rasvaamaan ketjut ja pumppaamaan ilmaa pyöräni renkaisiin puolestani.

Toiveikas “Osaako se muokata reittiä dynaamisesti?”-kysymykseni sai myöntävän vastauksen – ja Heikin virnistämään leveästi. Sitten sain kuulla punastuttavan totuuden toiminnastani pienen pyöräpartiomme navigaattorina:

Virallisesti en tätä myönnä, mutta näin meidän kesken voin todeta, että EHKÄ valmiuksissani pyöräilytietokoneen käyttöön on hiukan parannettavaa. Lyhyesti kuvattuna haasteeni on ollut se, että aiemmin käytössä ollut navigaattorilaite on vaatinut, että ajaja pysyy valitulla reitillä muutaman metrin tarkkuudella. Muutoin navigaattori mittaa pyöräilijän poistuneen reitiltä ja alkaa ohjata kääntymään takaisin huolimatta siitä, että eteneminen tapahtuu oikeaan suuntaan.

Äkkiseltään ei kuulosta isolta ongelmalta, mutta jo esimerkiksi pienehkö tietyömaa tai jalkakäytävän sijaan ajoväylän reunassa ajaminen saattavat sekoittaa navigaattorin ohjeet pitkäksi aikaa. Eipä tuommoinen haittaa tunnin tai parin lenkeillä, mutta vierailla reiteillä tehtävillä pitkillä reissuilla vaikutuksia on. Kuulemma varsin tyypillinen Heikin ajokokemus on, että reissun päällä säännöllisin väliajoin edestä alkaa kuulua ensin navigaattorin äkäistä piipitystä. Seuraavaksi ajoni hidastuu ja alkaa muuttua kiemurtelevaksi, kun yritän räpeltää navigaattoria. Hetken kuluttua alkaa kuulua ärtyneitä kommentteja (joita usein seuraa pysähdys säätämään laitetta uudelleen reitille):

– Nyt tämä kartta taas hukkasi meidät!

Olen myös huomaamattani luonut oman merkkikielen, jolla pyrin viestimään takana tulevalle, mitä tapahtuu seuraavaksi. Kakkukahvien äärellä Heikki demonstroi ohjeistuskoreografiaani kiemurrellen tuolillaan ja tehden hämmentäviä ja monimutkaisia huitomiseleitä. Kun kuulemma edetään tilanteeseen, jossa “kartta on taas hukannut meidät”, viestintäeleeni saavat entistä mittavammat ulottuvuudet.

Muksut ja minä nauroimme vedet silmissä teatraalista esitystä, jossa ehkä, tai ainakin toivottavasti, oli mukana hitunen “hyvän tarinan lisää”. Mutta nauraessanikin poskeni helottivat punaisina sanattoman nolostuksen paljastaen: olenhan tuntenut jopa pientä ylpeyttä kyvystäni jakaa informaatiota ja mahdollistaa ajoreitin ennakoiminen myös takana tulevalle!

Onneksi viestintäkömmähdyksistä huolimatta kuitenkin treenikausi etenee, sillä Ushballe lähtöön on enää reilut kolme kuukautta. Pahamaineinen vuori Georgian syrjäseudulla tulee haastamaan meitä monella tavalla, mutta samalla Kaukasuksen vuoristo muistuttaa siitä, ettei viestintä ole mahdoton laji, vaan usein se myös onnistuu.

Nimenomaan Kaukasuksen vuoriston syrjäiset ja karut seudut ovat opettaneet paikallisten, köyhien ja vaikeissa oloissa elävien ihmisten valtavan ystävällisyyden ja vieraanvaraisuuden sekä halun ymmärtää ja auttaa, vaikka heidän silmissään olemme varmasti melkoisen outoa sakkia. Siellä sain myös ensimmäiset opetukseni siitä, että voin kiivetä turvallisesti ja hyvässä yhteistyössä oppaanani henkilö, jonka kanssa minulla ei ole muutamaa sanaa lukuunottamatta yhteistä kieltä.

Voimmeko siis todeta, että monimutkaisuus viestinnässä on hiukan päälleliimattua, ja molemminpuolinen halu luoda ymmärrystä viestin lähettäjän ja vastaanottajan välille, on lopulta avain sekä ammatilliseen viestintään internetissä, huiputukseen Kaukasuksen vuorilla että navigointiin espoolaisessa liikenneympyrässä?

Ehkäpä juuri tuon ymmärryksen luomisen nimissä, lienee aiheellista opetella uuden ajotietokoneen käyttöä aiempaa enemmän ja ehkä hitusen yksinkertaistaa ajonaikaista viittomakieltäni…

Pöljä navigaattori maantieajossa reakuurossa (pahoittelut kirosanasta)



Vuorikiipeilyn kestävyysharjoittelun punainen lanka

Olen kaivannut harjoitteluun punaista lankaa, joka tekisi jokaisesta treenikaudesta kulloisenkin vuoritavoitteen vaatimuksiin paremmin vastaavan. Tähän asti olemme treenanneet teknisiä kiipeilytaitoja miettien aina tulevan vuoren vaatimuksia ja ympäristöä. Mutta kestävyysharjoittelussa olleen menty yleisemmän tason “niin paljon paukkuja lihaksiin kuin mahdollista” -ajatuksella. Välillä ohjelmia kestävyystreeniin ovat tehneet personal trainerit, välillä olemme yhdistelleet eri osa-alueita itse.

Harjoittelukauden punainen lankani ainakin tälle kaudelle asuu sinisten kansien välissä.

Se ei ole ollut paras mahdollinen lähestymistapa kuten olet varmaan huomannut, jos olet seikkailussa ollut pidempään mukana. Toistaiseksi tavoiteltuihin tuloksiin on päästy, mutta kun harjoittelun kokonaiskuorman valvonta on ollut omissa, (vielä) hiukan harjaantumattomissa käsissä, hinta on välillä ollut melkoisen kova.

Mitä haastavammiksi tavoitteet muuttuvat, sen selkeämmin “touhutaan paljon kaikenlaista tietämättä tarkalleen, mistä tulos lopulta tulee (tai ei tule)” -lähestymistavan puutteet ilmenevät. Lisäksi tuo strategia sopii kehnosti ihmiselle, jonka arjessa on aika paljon liikkuvia osia. Pidän myös tärkeänä, että vapaa-aikaan kuuluu riittävästi sellaista puuhaa, joka ei ole systemaattista johonkin tavoitteeseen pyrkimistä. Jotta kaikelle sille – ja riittävälle levolle – on aikaa, harjoittelun pitäisi olla mahdollisimman tehokasta.

Älä ymmärrä väärin: minulla on aina ollut kausisuunnitelma ja vaiheistus sille. Jokainen treeniviikko ja treeni on suunniteltu. Mutta haluan ymmärtää paremmin, mihin ja miten kehoni reagoi ja miksi. Haluan parempia tuloksia harjoittelulta, loukkaantua harvemmin, palautua nopeammin, ja ennen kaikkea kiivetä vahvemmin.

Viime syksynä päätin syventyä vuorikiipeilyä varten treenamisen tieteeseen hiukan tarkemmin ja tilasin massiivisen, lukuisien kiipeilijöiden ylistämän harjoittelueepoksen Training for the New Alpinism – A manual for the climber as an athlete (Steve House & Scott Johnston).

Massiivisesta tiiliskivestä on edelleen osa lukematta, mutta sinnikkäästi kannan sitä mukanani joka viikko, kun seilaan edestakaisin Espoon ja Tampereen kodin väliä ja tavaan muutaman sivun aina, kun on vapaa hetki. (Se on niin painava, että pelkästään sen kantamisesta pitäisi mielestäni ansaita harjoituslokiin merkintä.) Solukemian tasolle asti treenaamisen vaikutuksia purkava alkuosa sai miltei luovuttamaan, mutta annan itselleni pisteitä siitä, että jaksoin kahlata senkin läpi. Samalla kirja on inspiroiva sekoitus ihmiskehon kemiaa ja fysiologiaa, konkreettisia harjoitusohjelmia haluttujen sykearvojen tarkkuudelle asti – väliin tiristettyjen inspiroivien ja eeppisten kiipeilytarinoiden kuorruttamana.

Tuumasta toimeen! Olemme nyt ryhtyneet viemään myös kirjan oppeja käytäntöön ja ainakin tämän kauden tulemme treenaamaan sen ohjauksessa. En ryhdy kirjan sisällöstä laajemmin saarnaamaan, mutta kerron pari peruselementtiä, joiden varaan harjoittelu rakentuu. Matkan varrella sitten koetan dokumentoida omia kokemuksia treenilokin lisäksi tänne – ehkä siitä on joskus jollekin hyötyä! (Kirj.huom: käännän tätä kirjoittaessani lennosta kirjan terminologiaa varsin rennolla otteella suomeksi, eli jos joku aiheeseen perehtynyt huomaa erehdyksiä; pistäthän kommenttia tulemaan ja korjataan!)

Kirjassa on jopa keskeisimmille coreliikkeille tarkat suoritusohjeet, mitä arvostan suuresti

Yksi peruspilari jo tulikin mainittua: dokumentointi. Aloitin sen kirjan käskystä heti ensimmäisen aukeaman avattuani yksinkertaisella tavalla; merkkaamalla puhelimen muistiinpanoihin jokaisen urheilusuorituksen jälkeen suorituksen tyypin, keston ja arvion omista tuntemuksista treenin aikana yksinkertaisesti kirjaimin (A – Mahtavaa!, B – Hyvin meni, C – Ok mutta tuntui raskaalta, D – Tuntui hyvin vaikealta/raskaalta, mutta jatkoin loppuun asti, F – Keskeytys/sairaana/loukkaantunut). Kirjan ohje on, että heti jos useampi suoritus peräkkäin on C tai alle, keho ei ole palautunut ja tarvitsee lepoa.

Nyt minulla on käytössä jo laajemmin tekemistä seuraava harjoitusloki, mutta tuo yksinkertainen ja helppo aloitus oli hyvä tapa todistaa seurannan merkitys kovapäiselle itselleen: Uskomatonta, kuinka pienellä tekemisellä alkaa syntyä kokonaiskuva kehon tilanteesta! Loki antaa perusteen esimerkiksi lepäämiselle, eikä pitkän C/D-rivin jälkeen tarvitse käydä itseni kanssa keskusteluita, olenko laiska vai väsynyt, jos tekeminen ei maistu.

Toinen kirjan perusoppi on treenaamisen jakautuminen kahteen kategoriaan:
1) perustreeni on sekoitus voima- ja kestävyysharjoittelua, joka valmistaa tavoitekohtaiseen harjoitteluun. Eli voisi sanoa, että ensin treenataan treenamista.
2) tavoitekohtainen harjoittelu muovaa perustreenin kautta kerättyä voimaa ja kestävyyttä juuri kulloisenkin tavoitteen näkökulmasta optimaaliseksi.

Esimerkiksi tämän vuoden tavoitteemme ovat aika erilaisia. Ushbaa (4710 m) lähestymme alpinistihengessä “fast and light” -ajattelulla; nopea nousu ja laskeutuminen mahdollisimman kevyellä varustautumisella. Tämä edellyttää kyvykkyyttä kiivetä pitkiä päiviä nopeasti ja palautuminen pitää tapahtua “lennossa”. Vuori arvioiden mukaan teknisyydeltään samaa tasoa Matterhornin kanssa eli teknistäkin vaatimusta on – ja toki vuoren pahamaineiset olosuhteet tuovat tähän oman mausteensa. Alpinistisen lähestymisen riski on, että se ei anna paljon virhemarginaalia. Huiputusyritykselle valitun aikaikkunan sisällä olosuhteiden ja tekemisen ennustettavuus ovat siis hallitsevia; mukana ei ole esimerkiksi vararuokaa tai vaihtovaatteita.

Ushba – kuva: Alex Climb

Ojos del Salado (6893 m) taas on pitkäkestoinen vaellus Atacaman raskaissa autiomaaolosuhteissa. Siirrymme korkeammalle asteittain, paljon hitaammin kuin Ushballa. Kehon sopeutumiseen ja palautumiseen vaikuttavat muun muassa pitkäkestoinen jatkuva rasitus, kuivuus sekä autiomaan nopea vaihtelu lämpötilojen ääripäästä toiseen. Kun lopulta huiputukseen lähdetään, takana on yli viikko jatkuvaa rasitusta alati vaikeutuvissa olosuhteissa. Teknistä kiipeilyä ei juuri ole, mutta keho on ollut aika kovilla jo pitkään h-hetken koittaessa, ja vielä jostain reservistä pitää löytyä ruutia huiputusyritykseen.

Näitä kahta haastettava ajatellen pohjalla oleva perustyö on samankaltainen, mutta tavoitekohtainen harjoittelu on hiukan erilaista.

Muut Training for the New Alpinism -harjoittelun peruselementit ovat jatkuvuus, asteittain kasvava kuorma, modulaarisuus.

Jatkuvuudella luonnollisesti viitataan säännölliseen ja pitkäkestoiseen työskentelyyn. Asteittain kasvava kuorma tarkoittaa sitä, että treeni kehittyy sekä kokonaisvaltaisesti että seuraavassa kuvaamieni harjoitusmoduulien sisällä pikkuhiljaa raskaammaksi. Ideana on tarjota keholle jatkuvasti juuri sen kehityksen kannalta oikea määrä lisää vastusta, jotta kehitys jatkuu eikä pysähdy.

Modulaarisuudella tarkoitetaan sitä, että harjoituskausi koostuu kolmesta moduulista: Siirtymä (Transition), Peruskunto (Base) ja Tavoitespesifi (Spesific). Niinikään näiden moduulien sisällä noudatetaan levon ja vaatimustason kasvun sykliä.

Aloitimme muutama viikko sitten Transition-kauden, jossa siirrytään off-season-vaiheesta asteittain kohti kovenevaa treenaamista. Alku tuntui todella heppoiselta tekemiseltä, sillä harjoittelua kevennettiin merkittävästi, jotta päästään peruskestävyyden äärelle: kohdallani esimerkiksi juoksu vaihtui kävelyksi, sillä lenkin aikaiset sykkeet eivät saaneet nousta juurikaan yli 120 iskun minuutissa. Voit uskoa, että siinä on innokkaan mielen kanssa tekemistä!

Mutta sitten minä tietysti menin törttöilemään laskettelurinteen hyppyrissä, ja nyt ristiluun luukalvovaurion takia olen kolme viikkoa katsellut vierestä kärsimättömänä kiipeilyparini treenaamista. Tällä viikolla kävin jo kokeilemassa saliharjoittelua, mutta jouduin edelleen nielemään perääntymisen karvasta kalkkia ja ontumaan kotiin sekä tyytymään yläkroppatreeniin, pieniin kuntouttaviin kävelylenkkeihin ja joogaan.

Tätä on luvassa – paljon

Nyt sitten keskityn kuntouttamaan takapuolta ensi viikkoon asti, jolloin päästään pitkästä aikaa tositoimiin: luvassa on muutaman päivän kestävä jääkiipeilyn intensiivitreeni Rovaniemen lähellä Korouoman jääseinillä. Olipa takapuoli kunnossa tai ei, siitä en aio menettää hetkeäkään!

p.s. Voi apua, onko mitään nolompaa kuin missata treenit, koska pitää kuntouttaa takamusta? 😀

Harjoituskauden alku lähestyy – uusia eväitä, uusia oppeja

Se tuntuu valtavana voimana vatsassa, paineena rintakehällä ja pienenä puristuksena ohimoilla. Tarve tehdä. Kun sen kutsuun vastaa, keho palkitsee soluihin purskahtavalla energialla, mieli tyhjentymällä ja nöyrtymällä kuin seisoisin keskellä yötä Kaukasuksen vuoriston tähtitaivaan alla.

Minä Matterhornin seinällä, Lion Ridge Routella, 2020, kuva: Fabrizio Della Rossa

Urheilu on fyysisen hyvinvointini perusta ja mieleni paineventtiili. Kaksi päivää urheilematta, ja levottomuus alkaa lipua mieleeni kuin usva nevan ylle. Kolmantena päivänä lauseisiini alkaa hiipiä kärkkäyttä, unen laatu laskea ja vatsantoimintani muuttua. Syntymälahjaksi saatu liian suora selkäranka jäykistyy ja yläselkä alkaa kipuilla.

Satunnaisesti nautin koko päiväksi kotisohvalle pitsalaatikon alle piiloutumisesta tai seitinohuiden ranskalaisten päiväkännien värjäämistä viikonlopuista hunningolla jossain ihanassa Euroopan kaupungissa. Mutta mieleni lepää liikkeessä ja kehoni rakastaa, kun sitä käytetään. Se on hyvä ja huono; minun ei ole vaikea sitoutua treenaamiseen ja rutiineihin, mutta akilleen kantapääni on, että minun on välillä haastavaa tunnistaa ja tunnustaa tarvitsevani lepoa. Ja kun lepään, kehoni ja mieleni alkavat nopeasti pyytää toimintaa.

Kalliokiipeilytreeniä Vantaalla 2020

Arvoisin olevani kohtuullisen hyvässä kunnossa. Matterhornilta paluun jälkeinen harjoitustauko ei tarkoita, etten olisi treenannut. Nelisen kertaa viikossa olen tehnyt ylläpitävää harjoittelua‚ sellaista tavallista juoksua, punttitreeniä ja joogaa. Alkusyksyn pidin taukoa kiipeilystä ja pyöräilykin jäi vähemmälle, sillä kaularangasta löytyneet kaksi välilevynpullistumaa piti saada aisoihin. Marraskuussa sain fysioterapeutilta luvan taas varovasti palata seinälle – ja voi sitä riemua!

Kiipeilykauden päätös on aina minulle vähän ahdistava. Lepo ja tauko treenistä ovat kyllä tervetulleita. Mutta samaan aikaan seuraaviin tavoitteisiin tuntuu olevan niin loputtoman pitkä aika.

– Elämä ei saa tapahtua vain vuorilla, muistuttaa kiipeilyparini.

Käytinkin tuon pohtimiseen hyvän tovin. Mutta ehkäpä minulle kyse on enemmän siitä, että haluan rakkaiden asioiden olevan läsnä silloinkin, kun nautin muusta elämästä. Jos joku off-season-ajalla uppoutuu toisenlaiseen arkeen ja palaa ajatuksissaan vuorille kalenterin näyttäessä treenikauden alun lähestyvän, minulle vuoret ovat aina läsnä: Instagramissa henkeäsalpaavien maisemakuvien ihastelu ja uusien suunnitelmien laatiminen on ihanaa – ja se saa minut iloitsemaan muistoistani ja toisaalta läsnäolevammaksi myös tässä hetkessä. Systemaattinen treeni tuo vuoret mukaan myös kausien välissä, ja se antaa arjelle ihanan värin, kuin auringonnousun hempeän pastellisuudelman.

Kestävyyttä etsimässä Malminkartanon rapuissa

On ollut hassua huomata, että tavallaan olen hiukan vaisu puhumaan vuorista. Blogissa ja somessa niistä intoilen ja olen persoonana puhelias tyyppi, mutta kun joku kysyy minulta kiipeilysuunnitelmistani, helposti hämmennyn ja huomaan yrittäväni typistää vastaukseni mahdollisimman suppeaksi. Jälkikäteen monesti harmittaa, sillä minulle ei ole montaakaan mieluisampaa puheenaihetta kuin kiipeily ja vuoret. En kai vaan halua olla se tyyppi, joka yleisön pyynnöistä huolimatta tuntitolkulla paasaa omista kiinnostuksen kohteistaan.

Miten minä nyt tähän aiheeseen eksyin? Oli minulla oikeaa asiaakin, eli palataan siihen tekemiseen:

Syksyn aikana olen lueskellut Steve Housen ja Scott Johnstonin “Training for the New Alpinism – A manual for the climber as athlete” -teosta ja oppinut yhtä ja toista harjoittelusta. Tankatessani solubiologiasta ja treenin kemiallisista vaikutuksista, löysin itsestäni taas yläkoululaisen, joka laskee, montako sivua koealuetta on jäljellä, että opiskelun voi katsoa suoritetuksi.

Mutta juuri sopivasti tässä vuoden vaihteen lähestyessä, olen päässyt osioon, jossa opastetaan harjoitusohjelman rakentamisessa omaan tavoitteeseen sopivaksi. Taas minulla on haasteita lukemisen kanssa – mutta nyt toisenlaisia: en millään malttaisi istua lukemassa, kun parin sivun välein tekisi mieli sännätä salille tai lenkkipolulle kokeilemaan uusia juttuja.

Oman harjoittelun ohjaamisen oppiminen on alkanut sujahtaa käytäntöönkin ihan huomaamatta. Ensin aloin pitää harjoitus-logia eli ihan yksinkertaisesti kirjoitan puhelimen muistiinpanoihin jokaisen treenin jälkeen, mitä tein ja arvioin asteikolla A–F, miltä se tuntui (A= mahtavaa, olen supersankari, F= skipattu, suunniteltu treeni). Se on auttanut oman palautumisen seuraamisessa. Kun kaksi tai useampi peräkkäinen treeni menee osastoille C (=ok, mutta ei tunnu hyvältä) tai D (=alentunut suoritus tai keskeytys), tietää, ettei keho ole palautunut. Yksinkertaista, mutta sillä on ihan valtava vaikutus!

Toinen muutos on, että valmiiden punttisaliharjoitusohjelmien sijaan olen vähän huomaamattani alkanut laatia omia. Se alkoi ensin vaihtoehtoisten liikkeiden kokeilusta, mutta on edennyt siihen, että olen laatinut kokonaan omia ohjelmia. Käytän pohjana ammattilaisten ohjelmia määrittäessäni esimerkiksi eri lihasryhmille tehtävien liikkeiden osuudet, mutta määritän liikkeet itse. Takana alkaa olla jo sen verran treenivuosia, että tiedän, mikä minulle sopii ja mitkä asiat sopivat yhteen harjoittelussani.

Vielä yksi tärkeä, helposti itsestäänselvyydeltä tuntuva, mutta minulle käytäntöön vaikeasti vietävä Training for the New Alpinism -kirjan oppi on, että huippukunto kestää kerrallaan vain maksimissaan muutamia viikkoja. On siis epärealistinen tavoite kuvitella, että olisin jatkuvasti parhaimmillani.

Kun vuosi kohta vaihtuu, on kesään ja Eiger-suunnitelmaan puolisen vuotta, Ushbaan noin yhdeksän kuukautta. Viimeksi Matterhornin jälkeen Fabrizio (vakio-oppaamme Alpeilla) antoi palautetta, että räjähtävää voimaa tarvitaan lisää tekniseen kiipeilyyn. Lisäksi Eiger vaatii myös kiipeilyteknistä kehittymistä. Ja tietenkin kestävyyttä pitää taas alkaa takoa lihaksiin siten, että kunnon huippupiikit osuvat oikeisiin hetkiin.

Ihanaa Training for the New Alpinism -kirjan opeissa on systemaattisuuden ja suunnitelmallisuuden korostus. Tulokset eivät tule sattumalta ja improvisoiden, vaan taustalla pitää olla suunnitelma. Vapautta tekemiseen tuo vaatimus suunnitelman joustavuudelle, koska elämä nyt ei vaan mene Excelin mukaan. Pitää olla vaihtoehtoisia tapoja tehdä asioita ja hyväksyä myös, ettei aina ehdi ja välillä kroppa ilmoittaa, ettei se pysty. Mutta avain on paluu suunnitelmaan töyssyn jälkeen.

Harjoittelu itsessään on seikkailu ja arjen ilo, eikä sitä tarvitse tehdä tiukkapopoisesti – pyörätreenin taukojätskillä

Seuraavaksi tavoitteet pitäisi kääntää mitattaviksi. Eli esimerkiksi montako kertaa minun pitää pystyä juoksemaan Malminkartanon mäki ylös reppu selässä, jotta voin odottaa, että kestävyys ja voima riittävät Mount Ushban pahamaineisiin olosuhteisiin? Kuulostaa vaikealta, mutta kun sen kääntää kylmästi matikaksi, pääsee alkuun.

Tärkeä uuden vuoden lupaus (en tee niitä koskaan, paitsi nyt), etten kuitenkaan suhtautuisi harjoitteluun liian tiukkapipoisesti. Siinä minulla on hiukan enemmän historiaa kuin haluaisin myöntää, mutta onneksi kiipeilyparini Heikki osaa tempaista hihastani silloin, kun kypärä näyttää kiristävän liikaa!

Kun vuonna 2014 aloin harjoitella ensimmäistä vuortani varten, apuna oli treenauksen ammattilaisia. Silloin tein töitä heidän opastuksessaan, raportoin tänne tiiviisti ja tarkasti valmistautumisen sisältöä ja omia kokemuksia sekä etenemisen tuloksia. (Sieltä ne löytyvät edelleen, tämän blogin arkistosta, jos haluat kurkistaa.)

Vuosi 2021 tulee olemaan erilainen. Yritän nyt luoda vuosien aikana oppimani ja tekemieni virheiden pohjalta systemaattisen ohjelman, joka sopii nykyiseen tilanteeseen, tavoitteiseen ja juuri minulle. Yhtä tiivis raportointi ei nyt ole mahdollista (en yrityksistä huolimatta ole toistaiseksi onnistunut siirtymään 36-tuntiseen vuorokauteen), mutta parhaani mukaan avaan täällä suunnittelua ja tekemistä, oppeja ja kokemuksia. Ehkäpä niistä on joskus jollekin hyötyä – tai ainakin saat taas hyvät naurut kompurointiani seuratessasi.

Uusi vuosi alkaa ja seikkailu jatkuu – auringonnousun pastellisävyt arkeani suukotellen!

Kiipeilyparini Heikki (oik) ja minä Polluxin ja Black Rockin välisessä satulassa 2020, kuva: Fabrizio Della Rossa

Page 1 of 5

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén