Category: kirjoittaja

Kirjoittajan selittelyt/esipuhe:
Vuosien ajan minulta on kysytty, miksi en kirjoittaisi kirjaa. Olen kirjoittanut työkseni lähes koko urani ajan ja tuottanut useita laajuudeltaan kirjaa vastaavia tuotantoja. Tarinoita kerrottavaksi on kertynyt sekä faktan että fiktion puolelta runsain mitoin. Mutta omakohtainen kaunokirjallinen teos on jotain aivan muuta, ehkä vuorista se suurin, ja epäröin. Syitä olla tekemättä tuntui riittävän. Kirja-unelma on kuitenkin ollut sitkeä ja jatkuvasti elänyt mieleni perukoilla.

Sitten eräänä aamuna heräsin valmiina tarttumaan härkää sarvista. Alkoi kahden vuoden rupeama, joka on ollut ihanaa, palkitsevaa, kamalaa ja vaikeaa. Perheen, työn, vuoritreenin, bloggaamisen ja kirjan kirjoittamisen yhteen sovittaminen ei suinkaan ole ollut haasteista pienin. Itse tarina tuntui kuitenkin valuvan sormenpäistä odottamattoman helposti, kunhan vain oikea formaatti löytyi (mikä taas vaati kaksi kertaa lähtöruutuun palaamista). Ja nyt viimein käsikirjoitus on valmis kustantajille lähetettäväksi. Se vasta onkin pelottavaa!

Olen vuosikaudet työskennellyt startup- yritysten maailmassa, missä yksi nuoren yrityksen tärkeimmistä keinoista vakuuttaa sijoittajat on todistaa, että markkinoilla on kiinnostusta yrityksen palvelua/tuotetta kohtaan. Niinpä käännyn puoleesi ja apuasi:

Lukisitko alla olevan tekstinäytteen ja antaisitko palautetta siitä tästä ja tekstin lopussa olevan linkin takaa löytyvällä lomakkeella?

Vastaaminen ei sido sinua mihinkään, mutta auttaa minua suuresti eteenpäin tämän unelman toteuttamisessa.

Jos päätit lukea tekstinäytteen, tässä hiukan taustaa:

Suuri huiputus on omaelämänkerrallinen tarina naisesta,  joka havahtuu eronneena, työelämän ja vanhemmuuden puristuksessa merkityksellisyyden tunteen katoamiseen. Suuri huiputus kertoo, miten tavallisesta osa-aikayksinhuoltajasta aletaan hioa vuorikiipeilijää, mutta samalla se on kurkistus kulissien taakse:

Suuren  unelman tavoittelu muuttaa tarkoituksensa kadottaneen elämän täysin. Samalla se haastaa kurkistamaan peiliin ja tutustumaan itseensä ihmisenä ja naisena. Ympäristön tuomitessa vuorikiipeilyhaaveen, nainen joutuu kohtaamaan omien tavoitteidensa  ja tekojensa vaikutukset muihin ihmisiin. Samalla on vastattava kivuliaisiin kysymyksiin oman elämän hallinnasta, vanhemmuudesta ja suhteista läheisiin.

Suuri huiputus on seikkailukertomus vuorilta ja rakkaudenjulistus luonnon ihmeellisyydelle. Samalla se pyrkii vastaamaan kysymyksiin meitä eteenpäin ajavista voimista:

Mikä saa jotkut tavoittelemaan mahdottomia – joskus vaikeita ja jopa vaarallisia – unelmia? Löytyykö onnellisuus ja ja merkityksellisyys tavoitteiden saavuttamisesta? Vai ovatko seikkailut vuorilla vain pakomatka elämästä, jonka päähenkilö  huomaa  tehneensä  niin monta kompromissia, ettei tunnista sitä enää omakseen?

SUURI HUIPUTUS -tekstinäyte:

Luku 2: Unelman alku, syyskuu, 2014

Tampere, Suomi, 160 metriä merenpinnan yläpuolella

– Kuinka oikein päädyin tänne? 

Oven sulkeutumisesta oli kulunut ainakin puoli tuntia, mutta edelleen istuin eteisen lattialla. Itku oli tullut heti hiljaisuuden laskeuduttua pieneen asuntoon. Nyt takapuolen alle liiskaantunut vaaleanpunainen, koon 30 kumisaapas uhkasi pysäyttää vasemman jalan verenkierron. Se pakotti minut nostamaan kasvoni harmaiden, kyynelten ja rään kostuttamien kotiverkkareiden polvista. 

Peili paljasti karun näyn. Alkusyksyn aamun sinisessä hämärässä lysähtäneestä olemuksestani tuijottivat takaa-ajetun silmät. Vaaleansinisiä iiriksiä reunustivat punaiset kehykset, kalvakkaaseen ihoon toivat vaihtelua mustat renkaat silmien ympärillä ja leuan tietämillä satunnaiset, ehkäpä viime aikoina liian usein illan tunteina auenneen viinipullon iholle purskauttamat finnit. Vaalea hiuspörrö oli huolimattomasti sitaistu takkuiseksi kasaksi niskaan.

Näkymä omiin kasvoihini sai minut itkemään uudelleen. Mieleen nousi muistikuva muutaman vuoden takaa, kun tytär oli pienempi, ehkä kahden tai kolmen vuoden ikäinen. Hänellä oli tapana suuttuessaan yllyttää itseään seisomalla peilin edessä tuijottaen itkuisia kasvojaan ja huutaen minulle syyttävästi: 

– Äiti, etkö näe, kun minun silmistä tulee kyyneliä?

Olikohan se ihan terve merkki, että pystyin samaistumaan niin hyvin leikki-ikäisen mielenmaisemaan? 

Tätähän minä olin päättäväisesti halunnut. Leuka uhmakkaassa tanassa väittänyt vastaan kaikille, jotka olivat sanoneet valinnan olevan väärä. Olin ottanut vastaan anopin hiljaisen loukkaantumisen, oman äidin suuttumuksen, ystävien epäuskoiset ja vaivaantuneet katseet, kun he miettivät, kenen puolelle asettua.

En ollut nähnyt muuta tietä. Kun viimeisenä oljenkortena olimme tuolloin kaksivuotiaan tyttären isän kanssa istuutuneet parisuhdeterapeutin sohvalle, oli tämä muutaman hetken meitä kuunneltuaan todennut minulle:

– Minun työni ei ole saada teitä jäämään yhteen tai muuttamaan mieltänne. Sinä selvästi olet päätöksesi tehnyt. 

Olen aina ollut hyvä muuttamaan asioita elämässäni. Kun jokin on pielessä, alan nopeasti tuntea pakottavaa tarvetta tehdä muutos. Itse asiassa olen ollut salaa jopa ylpeä siitä; kyvystäni kävellä ulos kaikesta. Eikä yksikään lähtöpäätös ole koskaan johtanut huonompaan. Tai jos onkin, lopulta pidemmällä juoksulla asioista on aina löytynyt jotain hyvää. 

Niinpä olin pakannut tavarani, jättänyt avioerohakemuksen ja allekirjoittanut yhteishuoltajuussopimuksen. 

 – Kumpi on lapsen näkökulmasta parempi; olla rikkinäisestä kodista, vai elää sellaisessa, olin toistellut kuin mantraa ja nostanut leukani korkeammalle. 

Mutta olin oppinut nopeasti, että tällä kertaa lähteminen oli erilaista enkä voinut vain suinpäin paeta. Olin äiti, ja se muutti koko tilanteen. Jos olin luullut tietäväni jotain syyllisyydestä, luvassa oli yllätys jos toinenkin. 

Vuoroviikkovanhemmuuden totuuden hetket tulevat vaikka väkisin. Päätökseni aloittaa uusi uljas elämä, johon olin oikeutettu, horjui aamuina, joina jouduin palaamaan eteisen ovelta vaaleanpunaiseksi uusilla Ikea-kalusteilla sisustettuun makuuhuoneeseen hakemaan unohtunutta lelua. Kuukausien jälkeenkin huone tuoksui liian uudelta. Kaikki huoneessa oli uutta ja tahratonta – kuin sieltä olisi puuttunut elämä.

– Lelukaupoissa pitäisi olla erovanhemmille oma osasto. Tuplahinnat, mustat verhot ja surumusiikkia. Tarjolla olisi myös maljoja täynnä tuhkaa, jota voisi ripotella päälleen,

olin nauranut kitkerää naurua sisarelleni samalla, kun laskin pikkuruisen makuuhuoneen lattialle valtavan kassin täynnä unelmien leluja, joiden oli tarkoitus laastaroida rikki revityn ydinperheen haavoja. 

Olin purrut takahampaat yhteen ja hymyillyt, kun jääkaapin oveen, napani korkeudelle kiinnitettiin yhä uusia piirustuksia, joissa kummitteli hymyilevä tikku-ukkoperhe tutun värisen omakotitalon pihassa. 

Mutta kaiken keskellä olin tiennyt päätökseni olleen oikea enkä sallinut päättäväisyyteni rapistua. Huterin jaloin kuin Bambi jäätiköllä, olin hoiperrellut eteenpäin, joka päivä uuteen huomiseen. 

Paitsi ettei vanne rinnan ympäriltä ollut hellittänyt pienen vuokrakaksion muotoisen vapauden myötä. Värit olivat säilyttäneet harmaan verhonsa, ja jokainen kuukausi oli ollut marraskuu. Siinä missä pehmoiset posket ja marmorille putoilevien helmien lailla kupliva kikatus olivat  täyttäneet uupuneesti jyskyttävän sydämeni rakkaudella, olivat kesätaivaan siniset silmät ja “Koska me oikein mennään takaisin kotiin?” -kysymykset saaneet hymyni vääntymään irvistykseksi. Äidinrakkaus ei ollutkaan ollut turvapaikka, vaan korventava meri nimeltä Syyllisyys. 

– Kuinka sen kanssa eletään? kysyin yhä uudelleen yksinäisten öiden pimeydessä vadelmashampoolta tuoksuvalta Myyrä-pehmolelulta. 

Myyrä ei vastannut.

Olin paennut ainoaan paikkaan, minne pääsin. Sinne, missä hymyt eivät kätkeneet syytöstä. Sinne, missä saatoin edes hetkeksi unohtaa. 

Kohta kahdeksan tuntia päivässä ei ollut enää riittänyt, vaan narkomaanin lailla hamusin lisää unohdusta: ensin pöydällä loimottava omena oli maanitellut takaisin syövereihinsä iltasadun lukemisen jälkeen. Tovin kuluttua Muumilaulun ensi sävelet olivat antaneet syyn hivuttaa käsivarret pois pieniltä harteilta, nousta sohvalta ja hiipiä keittiöön, minne kannettava tietokoneeni oli näppärästi unohtunut leivänpaahtimen taakse. 

Edellisenä päivänä keittiön palohälytin oli lauennut kimeään solvaukseen, kun uunista kantautunut musta savu oli havahduttanut minut näytön uumenista. Suurella innolla päällystetty nakki-ananaspitsa oli muuttunut pellillä mustaksi jääkiekoksi. Hätäännyksen ja pettymyksen laannuttua alkanut “äiti rakastaa tietokonetta” -lallatus soi yhä korvissani istuessani siinä eteisen lattialla.

Pienet, siniset silmät olivat läpivalaisseet kaiken. Leluvuoret ja yritykset rakentaa yhteisiä iloisia hetkiä uudessa elämässä eivät olleet harhauttaneet niitä. Kuin alleviivaten epäonnistumistani, iloisen yhteisen tuokion jälkeen pehmoiset kädet olivat tarttuneet poskiini, vetäneet kasvoni lähemmäs ja hento ääni oli kuiskannut:

– Äiti, sinun silmäsi ovat surulliset silloinkin, kun sinä naurat.

****

Edessäni leijuneen muistokuplan puhjetessa riuhtaisin katseeni irti eteisen peilistä ja kokosin itseni lattialta. En voinut jäädä vellomaan, kun työseminaarin alkuun oli enää reilu tunti. Onneksi. Saisin muuta ajateltavaa.

Kylpyhuoneen peili ei ollut eteisen peiliä armollisempi. Jos kukaan oikea ihminen itki elokuvien hillittyjä yksittäisiä kyyneliä, minä en totisesti ollut samaa sorttia. Holtittomasti ryöpynneistä kuumista kyyneleiden ja rään koskista kielivät turpeat luomet ja kaksinkertaiseksi paisunut, entuudestaankaan ei-niin-kovin-pieni nenä. Hytisten riisuin tunkkaiselta tuntuvan veryttelyasun, avasin suihkun ja astuin veden alle terävästi henkäisten. Kylmä vesi valui kuumalle iholle ja kontrasti sitoi huomioni tuoden helpotusta sydämen jomotukseen.

Viikonloput yksin olivat vaikeita, mutta onneksi nyt oli maanantai. Viiden päivän ajan tietäisin tarkalleen, mitä pitäisi tehdä. Suuri osa seuraavista sadasta kahdestakymmenestä tunnista kytkeytyisi saumattomaksi jonoksi kuin huvipuiston loputonta kehää kiertävä vuoristorata. Se olisi tarpeeksi jännittävää pitääkseen mieleni otteessaan ja tarpeeksi tuttua suodakseen lepoa tulisilla hiilillä jokaisen vapaan hetken viettävälle mielelleni. 

Tuntia myöhemmin astuin toisena ihmisenä sinisellä maalilla vuorattuun rappukäytävään. Konjakinruskeat nahkasaappaat, hiekanvärinen trenssi ja sen alla rento mutta ammattimainen neulemekko. Huoliteltu meikki oli tasoittanut surun kraaterit; huulet oli kiinnitetty hymyyn hillityllä punalla ja ehkä aavistuksen normaalia vahvempi silmärajaus harhautti katseen luomien turvotuksesta. 

Kirkkaasti valaistu konferenssisali valmistautui jo ensimmäiseen puheenvuoroon, kun astelin sisään. Laskeutuessani omituisen leveitä – kuin kompastumiseen suunniteltuja – rappusia halki amfiteatterin muotoisen salin, haravoin väkijoukkoa katseellani yhtiökumppaniani etsien. Kuin lukien ajatukseni, Annan pää kääntyi salin keskivaiheilla sijaitsevalla rivillä ja hän viittilöi varanneensa minulle paikan vierestään. 

Pieni ja siro Anna oli pukeutunut punaiseen jakkupukuun. Lyhyt tumma tukka kihartui otsalle ja vihreät, huolellisesti meikatut silmät katsoivat hillittyjen silmälasien takaa minua tutkivasti. 

Näistä viime aikoina usein toistuvista arvioivista katseista olin tehnyt johtopäätöksen, ettei tasaiseksi kuorrutettu ulkokuori tainnut piilottaa sisäistä onttouden tunnetta niin hyvin kuin toivoin. Tunnistin toki itsekin kiristyneet hermoni, jotka näyttäytyivät ärtyneenä suhtautumisena jokaiseen omaa aikataulusuunnitelmaani häiritsevään muutokseen tai päätöksiin perustelua vaativaan kysymykseen. Mutta samaan aikaan Anna ei tuntunut pistävän pahakseen loputtomalta vaikuttavaa kykyäni kantaa yhä suurempaa työkuormaa. 

Istuuduin karhealla punaisella kankaalla verhotulle klaffituolille juuri salin valojen himmetessä merkiksi tapahtuman alkamisesta ja suhahdin tervehdykseksi:

– Nämä tapahtumat eivät kyllä koskaan ole sopivana päivänä. Mulla on ainakin kolmekymmentä sähköpostia, joihin pitää vastata jossain välissä.

Anna tunnisti tutun ‘pelottavan paremmaksi laittamisen’ kilpailun ja hetkeäkään epäröimättä lähti tanssiin mukaan:

– Kiirettä pitää minullakin, tein viikonlopun töitä ja lähetin viimeisen sähköpostin eilen puolilta öin. 

Tapahtumasalin tammenväriseen kattoon upotetut spottivalot himmenivät rauhoittavaksi tähtitaivaaksi, runsaslukuinen yleisö asettui luopuen keskustelusta ja siirsi huomionsa joko lavalle nousseeseen juontajaan tai salaa edessä olevan tuolin selkänojan taakse piilotetun puhelimen näytölle.

Vatsaani kouraisi, kun mieleeni nousi kuva tyttärestä sanomassa, että “äidillä on puhelinnaama”:

– Sä aina vääntelet sun naamaa, kun olet puhelimella. Siksi mä tiedän, koska sä olet puhelimella, vaikka yrität laittaa sen piiloon.

Yritin ravistautua irti muistosta ja tein sen niin voimallisesti, että ilmeisesti pääni pyörähteli, sillä Anna vilkaisi minua kysyvästi. Reagoimatta häneen käänsin katseeni lavalle, missä juontaja toivotti tervetulleeksi liikkeenjohdon seminaarin ensimmäisen puhujan.

Puhujat seurasivat toisiaan. Ensimmäinen oli minulle vieraasta teknologiasta yksityiskohtaisesti, mutta hymyilyttävällä intohimolla puhuva insinööri. Seuraavina taitavasti yleisön haltuunsa ottava tulevaisuudentutkija, odotetun kuivakka bisnesanalyytikko ja ison konsernin omahyväinen toimitusjohtaja. Harmillisen vähän uutta. En malttanut olla kaivamatta puhelintani esiin ja olin pian Annan merkitsevästä katseesta ja mahdollisesta puhelinnaamastani piittaamatta uppoutunut sähköposteihini. 

Päivän toiseksi viimeisen puhujan noustessa lavalle olin tikahtua kärsimättömyyteeni. Takapuoli oli puuduksissa pitkästä istumisesta, ja kireiden saappaiden sisällä jalkapohjassa veti suonta. En jaksanut enää keskittyä puhelimen näyttöön vaan kiemurtelin kiusaantuneena penkilläni silläkin uhalla, että karkea kangas repisi ohuet sukkahousuni rikki. 

Lavan taakse viritetylle valtavalle valkokankaalle lävähti kuva. Ensisilmäyksellä se vaikutti kuvamuokkaukselta – niin epätodellinen sen esittämä maisema oli: silmiä viiltävän sininen taivas ja sitä vasten suuri harmaan ja valkoisen sävyttämä kartio. 

Lavalla seisoi pitkä, hoikka mies, jonka nimeä en ollut vaivautunut kuuntelemaan. Mies oli ilmeisesti pääsemässä esittelynsä päätökseen:

–…mutta minulla on elämässäni toinenkin suuri intohimo: vuorikiipeily. Tässä kuvassa näette maailman korkeimman vuoren, Mount Everestin. Se on 8849 metriä korkea eli sen huippu sijaitsee suihkukoneen lentokorkeudessa. 

Valkokankaalle välähti uusi kuva. Jälleen tuo kummallisen sininen taivas. Sitä vasten paksussa punaisessa haalarissa seisovan, happinaamarin sivuun siirtäneen hahmon paksun hupun keskeltä tunnistin lavalla seisovan miehen kasvot tuskaiseen irvistykseen vääntyneinä.

– Tässä seison Mount Everestin huipulla vähän yli vuosi sitten, kun vuosien valmistautumisen ja työn jälkeen onnistuin huiputtamaan maailman korkeimman vuoren. Kuten ilmeeni vihjaa, tavoitteiden saavuttaminen ei aina, – ainakaan juuri niiden toteutumisen hetkellä, – tunnu hyvältä.

Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. En voinut liikkua, en edes hengittää. Mies oli taitava puhuja. Hän rakensi polveilevalla tarinallaan siltaa vuorikiipeilyn ja yritysjohtamisen oppien välille. 

Mutta minä en kuullut mitään. 

En saanut silmiäni irti valkokankaalle sarjana heijastuvista kuvista, joissa toistuivat lähes keinotekoisen sininen taivas, vuorten valkopeittoiset kyljet, Menthol-pastillin väriset jäätiköt ja paksuihin, kirkkaansävyisiin haalareihin sonnustautuneet hahmot. Noiden hahmojen kasvoilla – sikäli kuin niitä saattoi suojalasien ja avaruuspukumaisten toppavaatteiden alta nähdä – hohti outo yhdistelmä kärsimystä ja jotain, mikä saattoi olla onnea. 

Kuin olisin nähnyt värit ensimmäistä kertaa, ja uudenlainen tunne pulputti sisälläni. Ensin se oli pieni ja hentoinen lähde, hetken kuluttua soliseva puro. 

Toivo. Kesti tovin tunnistaa se, sillä niin kauan oli kulunut siitä, kun olin toivonut mitään.

Käännyin katsomaan Annaa ja kuiskasin tukahtuneella äänellä:

– Mun on päästävä tuonne.

Lukisitko lisää?

Mahtavaa, jännittynyttä kirjailijantekelettä rohkaisee, ettet vielä luovuttanut vaan pääsit tänne asti!

Seuraavaksi pyytäisin kahta asiaa:

1. Anna palautetta vastaamalla oheiseen kyselyyn: Suuri huiputus – lukijapalaute
2. Jaa tämä blogiartikkeli tutuillesi, somessa tai missä tahansa lisäpalautteen saamiseksi – ja tietenkin, jos sinulla on kustannusalan tuttuja, kaikki linkkaukset otetaan suurella kiitollisuudella vastaan!

Vielä kerran: kiitos, että autat minua ottamaan seuraavan askeleen polulla kohti unelman toteuttamista!