Kuumuus kiertyi ympärilleni tukalaksi peitoksi. Jokainen auringon laserin lailla polttavilta säteille altistuva ihokaistale kärventyisi muutamassa minuutissa punaiseksi, ja vuolaana virtaavat hikinorot pesivät sujuvasti pois jokaisen pisaran aurinkorasvaa. Ainoa mahdollisuus oli piiloutua mahdollisimman kattavasti vaatteiden suojaan: hanskat, puhvihuivit peittivät käsiä, niskaa, kaulaa ja kasvoja. Tiukasti silmät joka puolelta suojaavia aurinkolaseja ei päiväsaikaan kannattanut ottaa pois kuin varjossa. Huivi tai hattu piti laskea aurinkolasien yläreunan yli sillä jokainen pisara otsalle levitettyä aurinkorasvaa oli hetkessä valunut kirvelevänä vanana silmiini.
Olin hiestä märkä ja jo tunnin kuluttua lähdöstä kohti Siete Hermasin huippua huolissani veden riittävyydestä. Jatkuva hikoilu, pöllyävä hiekka ja suolainen tuuli synnyttivät jatkuvan janon tunteen. Minä sopeudun kuumuuteen suhteellisen hyvin, mutta tämä tuntui jo aika tiukalta. Mietiskelin, kuinkahan kuumaverinen ja nopean aineenvaihdunnan omaava kiipeilyparini Heikki jakseli? Hän kuitenkin käveli kymmenisen metriä takanani ja kalloni sisällä tykyttävä päänsärky pysäytti halun yrittää huutaa kysymykseni hänelle ympärillä viheltävän tuulen yli.
Lähtiessämme liikkeelle kahdeksan korvilla aamulla, kuumuus oli vielä tuntunut siedettävältä. Ensimmäisen tunnin tiimi jaksoi jutustella tallustaessamme hitaasti hiekkaista polkua ylämäkeen. Mutta rutikuivan, kuuman ilman kietoessa karheaa vilttiään yhä tiiviimmin ympärillemme, puhe vaimeni ja nyt kuului enää tasainen huohotus. Jokaisella meistä korkeus tuntui jo liikkeelle lähtiessä ja nyt yhdistettynä alati nousevaan lämpötilaan, vaikutukset tuntuivat kertautuvan.
Vatsassani tuntui jatkuvan pahoinvoinnin linkous, joka minulla toistuu lähes aina korkealle noustessa, ja otsalla vihloi päänsärky, mutta liikkuminen tuntui hyvältä. Oppaamme valitsivat juuri oikean vauhdin, ja etenimme vailla kiireen tuntua, vaikka tahti oli napakka. Tauot tulivat juuri oikeilla hetkillä ja kestivät juuri sen verran, että ehdin levätä ja huolehtia tankkauksesta, mutta en joutanut valahtamaan hehkuvalle hiekalle raukeana.
Yritin muistaa aiemmin opitun ja panostaa tankkaukseen. Olin analysoinut toimintaani aiemmilla reissuilla ja huomannut, että tauoilla syöminen oli kuin vaivihkaa muuttunut aina näennäisemmäksi, mitä ylemmäs oli menty – ihan kuin olisin yrittänyt huijata itseäni luulemaan, että juon ja syön. Nyt en lankeaisi samaan ansaan ja päätin, että jokaisella isommalla tauolla (joita päivän aikana on yleensä 2–3) söisin oikeasti leivän, patukan tai “jotain muuta kunnollista”, ja juon vettä runsaasti. Ajatus lähti oikeastaan Heikiltä, joka lanseerasi myös pikatankkaus-ajatuksen, että aina 15 minuutin välein piti liikkeessä joko juoda tai syödä jotain. Niinpä aina neljännestunnin välein kuulin hänen karhean “Vartti!” -huudahduksensa ja hairaisin taskusta pähkinän, makeisen tai repun kyljestä vesipullon.
Siete Hermanas -huiputusreittiämme ei voinut hyvällä tahdollakaan kuvata vaihtelevaksi: tuntien vaelluksella maasto vaihteli upottavasta hiekasta nilkkoja notkauttelevaan kivikkoon ja takaisin. Maaperässä ei paljoakaan muutosta tapahtunut, rinne vain jyrkkeni tasaisesti, ja tuuli voimistui jatkuvasti.
Jos reitti olikin tasaista ja varsin yllätyksetöntä puurtamista, maisemat jaksoivat ihastuttaa, ja tiimillä oli yhdessä hauskaa. Toinen oppaamme, bolivialainen Mario, oli aamulla liikkeelle lähtiessämme jäänyt majalle keittiötöihin. Oletin miehen jättäytyneen tältä reissulta, kunnes istuessamme aamupäivän auringossa kivien suojassa tauolla näin jotain punaista vilahtavan rinteessä – ja se lähestyi huimaa vauhtia. Kestin hetken oivaltaa, mitä katsoin ja huudahdin:
– Guys! Look! Is that Mario? Have ever seen anyone move so fast on a mountain?
Pienikokoinen mies eteni meitä kohti tasaisesti. Hän näytti kävelevän rauhallisesti, mutta silti eteneminen oli todella vauhdikasta. Cristian naureskeli äimistelyllemme ja kertoi, että vain viime maaliskuussa Mario oli huiputtanut Ojos del Saladon (6893 m) yläleiristä (5800 m) kolmessa ja puolessa tunnissa. Toki mies on erittäin tottunut korkeuteen – hänen kotikylänsä Boliviassa on 4200 metrissä eli korkeus, jossa parhaillaan olimme, oli hänelle kotikylän tasoa. Mutta tästäkin huolimatta kepeä eteneminen kädet taskuissa liukkaassa kivikossa ylämäkeen oli niin vauhdikasta, että miehen saadessa meidät kiinni olimme ehtineet antaa hänelle lempinimen “SuperMario”. Mies vastasi uuteen nimeensä ilahtuneella, suorastaan hellyyttävällä hihityksellään.
Huipun lähestyessä vauhtimme hidastui. Tuuli oli harjanteella noussut yli 25 metriin sekunnissa, ja välillä sain kamppailla pysyäkseni pystyssä. Toisenlaisessa ympäristössä tämä olisi jo vaarallinen tuuli, mutta pyöreärinteisellä hiekkavuorella ei ollut vaaraa putoamisesta, joten kumarruimme vain tiukempaan etukumaraan ja puskimme eteenpäin ollaksemme kaatumatta puuskien voimasta.
Kun ohitimme Mont Blancin huippukorkeuden (4810 m), liikuimme kuin tervassa. Tunnelma pysyi kuitenkin iloisena, ja viimeisellä tiukalla rinteellä huipulle ranskalainen Thomas kaivoi laukustaan tonttulakin ja painoi sen piponsa päälle:
– Tänään on joulupäivä! Pitäähän meillä olla joulun tunnelmaa!
Mario hihitti niin, että oli tikahtua.
Viimeistä jyrkkää sorarinnettä kovassa tuulessa ponnistellessamme oivalsin, että olin koko matkan ajan ollut niin keskittynyt Ojos del Saladoon, että olin unohtanut, että jo Siete Hermanas olisi toiseksi korkein kiipeämäni vuori!
Huiputimme Siete Hermanasin 4900 metriä 25.12. kello 12.50 koko tiimin saapuessa huipulle hyväkuntoisina ja iloisina. Ensimmäinen aavikkokiipeilykohteemme oli totisesti opettanut, että täällä kuumuus ja kuivuus ovat vihollisista pahimmat. Pääopas Cristian oli erittäin tyytyväinen suoritukseemme, olimme maltilliselta tuntuneesta nousutahdista huolimatta nousseet huipulle 1,5 tuntia keskimääräistä nopeammin.
– Erityinen nopeus ei itsessään ole tavoiteltavaa. Mutta kaikki liikuitte suhteellisen helpon näköisesti, ja ryhmä pysyi koossa. Se kertoo, että olette vahva ja tasainen ryhmä, ja että akklimatisoituminen on edennyt hyvin, Cristian perusteli.
Huipulla ei ollut ketään. Näillä vuorilla kiipeilee vain muutama sata ihmistä vuodessa, joten ruuhkasta ei tarvitse olla huolissaan. Huippujuhlinnan jälkeen asettauduimme mukavasti korkeimpaan kohtaan pienen, kiipeilijöiden kivistä rakentaman tuulensuojan varjoon syömään eväitä ja köllimään auringossa. Makasin lämpöisillä kivillä ja silmäilin elokuvakulissimaista maisemaa: silmänkantamattomiin jatkuvia dyynejä ja nukkaisilta näyttäviä hiekan sadoissa sävyissä hehkuvia vuoria. Viereinen vuori, toinen Siete Hermanas -massiiviin kuuluva, matalampi huippu (huippuja kutsutaan myös nimellä Siete Hermanos, käytän kuitenkin oppaidemme käyttämää nimeä) oli lähes kokonaan vihreä ja Cristian kertoi sen johtuvan kuparista.
Havahduin siihen, kun poskipäältäni hien mukana matkustanut aurinkorasva luikahti suupielestä sisään tuoden mukanaan karvaan maun kielelle. Olin nukahtanut! Vieressäni Heikki retkotti maassa rennosti ja kuorsasi vaimeasti. Vilkaisin taakseni ja Cristian nauroi makeasti:
– You crazy Finns!
Hetkellisesti hiukan asettunut tuuli oli taas noussut myrskyn voimakkuuden tasolle. Heti noustessani seisomaan pienen kiviseinämän tarjoamasta suojasta, se iski kimppuuni. Se oli kuin olisin yhdellä liikkeellä siirtynyt saunasta pakastimeen. Muutamassa sekunnissa äskeinen suloinen auringon lämpö oli riistetty kehostani, ja olin todella kylmissäni.
Pääoppaamme ohjasi meidät rivakasti paluumatkalla sillä tuulen voimakkuus vahvistui koko ajan. Laskeuduimme niin nopeasti kuin turvallisesti pääsimme alarinteelle asti. Siellä Cristian arvioi tuulen nopeuden laskeneen alle 20 metriin sekunnissa. Edelleen viime siivitti askelia, mutta ainakin se tuli takaapäin eikä pystyssä pysymisen vaatinut enää ponnistelua!
Majalle saapuessamme meitä odotti mahtava yllätys: saisimme kukin käyttää pienen ajan majan isäntäpariskunnan suihkua! Sain kunnian olla ensimmäinen, ja vaikka takana oli huippupäivä ja olimme yhä lähes 4000 metrissä, melkein juoksin makuusaliin hakemaan puhtaita sukkia peseytymisen kunniaksi.
Suihku itsessään oli hiukan humoristinen. Majan omistaja oli päättänyt panostaa suihkulaitteistoon. Tuskin uskoin silmiäni, kun astuin vinoon, sotkuiseen pikkuhuoneeseen: takaseinää vasten seisovassa suihkukopissa oli mahtipontinen sadesuihkusuutin ja kopin seinät täynnä erilaisia hierovia suihkuja ja muita erikoissuuttimia! Äimistykseni muuttui nopeasti huvittuneisuudeksi, kun majan isäntänä toimiva nuori mies tuli esittelemään suihkun käyttöä:
– Älä koske mihinkään muuhun paitsi tähän yhteen kahvaan ja käännä sitä varovasti alaviistoon. Vettä on täällä aavikolla ihan tosi vähän ja painetta ei juuri ollenkaan. Jos avaat muut suuttimet tai yhdenkin väärän suuttimen, et saa vettä ollenkaan.
Nuoren miehen poistuttua riisuin ja asettauduin suihkun alle. Varovasti käänsin hanan alaviistoon. Putkista kuului rohinaa, ja hetken kuluttua valtavasta sadesuihkulautasesta yläpuolellani valui pieni noro päälaelleni. Itsekseni hihitellen peseydyin pisaroivan vesijuovan alla ja mietin, että luultavasti sama kaveri, joka myy hierovia sadesuihkuja aavikkoalueille, myy talvikaudella pakastimia eskimoille.
Illalliselle kokoontui uupunut ja nestehukkaansa korjaileva joukko onnellisia kiipeilijöitä. Me onnistuimme! Kuten joku kiteyttikin:
– One down, two to go!