Category: jääseinä

Ruskeavirran jääputous ja hapottavat pohkeet

Syntymäpäiväni aamu valkeni aurinkoisena ja rapsakkana. Auringonsäteet rapsuttelivat huurteisten kuusien latvoja saaden ne risahtelemaan, kun astuimme Korouoman portista sisään ja suuntasimme askeleet kohti tämän päivän kohdetta, legendaarista Ruskeavirta-nimistä jääputousta.

Oli ilahduttavaa huomata, että edellinen kiipeilypäivä ei tuntunut lihaksissa kovinkaan paljon, vaan olin täynnä virtaa. Toki päivän tempo oli ollut rauhallinen johtuen flunssastani ja siitä, että jo edellisenä päivänä sairastaessani jääputouksilla teutaroinut kiipeilyparini Heikki oli ensimmäisen päivän innolla kiivennyt niin paljon, että toisena päivänä hän oli selkeästi hiukan väsynyt. Lempeä aloitus oli tehnyt hyvää, ja flunssanikin tuntui taittuneen voiton puolelle.

Ylimääräisenä bonuksena saimme mukaan toiseen jääkiipeilyoppaan. Karva-lempinimeä totteleva Sami (kyllä, myös hänen nimensä on Sami) opiskelee arvostetun kansainvälisen IFMGA/ UIAGM -vuoristo-opaskoulutuksen (siitä lisää suomeksi esim täältä) viimeisiä vaiheita, ja osana koulutusta tulee tehdä merkittävä määrä asiakastyötä koulutuksen omaavan oppaan, kuten Kelson, kanssa. Meille toinen opas tarkoitti mahdollisuutta saada kiivetä enemmän ja tietenkin opastusta kahdelta asian ammattilaiselta. Karva (hänet löydät esim Instagramista #karvanverranparempaa ) oli ollut asiakkaidensa kanssa samalla Jaska Jokunen -putouksella jo edellisenä päivänä, ja olin huomannut hänet kärsivälliseksi ja taitavaksi opettajaksi – ja erinomaisen hauskaksi seuraksi. Olimme siis innoissamme, kun saimme hänet mukaan.

Kun Ruskeavirta avautui eteeni puiden lomasta, oli pakko pysähtyä vetämään henkeä. Yllemme kaartuva, kymmeniä metrejä leveä jääsuihku oli raastanut painovoimaa uhmaavaan ryöppyynsä maanpinnan kerroksellisia ruskeita sävyjä. Nuo keltaiset ja ruskeat raidat kilpailivat nyt otteesta jäälle luontaisen sinisen ja valkoisen sävyjen kanssa. Näky sai minut toivomaan, että olisin taidemaalari ja voisin koettaa vangita kankaalle tuon värien uhmakkaan leikin pohjoisrinteen sinertävässä valossa. Yksikään valokuvistamme ei nimittäin sitä kauneutta onnistu välittämään!

Ruskeavirta

Mutta koska en osaa maalata, voin kunnioittaa tuota luonnon teosta tavalla, jonka taidan… tai no, jonka ainakin haluan oppia taitamaan. Kiipeämällä.

Asettauduin Karvan pariksi ja varmistin miehen noustessa rauhallisen vähäeleisesti putouksen vasemmassa laidassa olevaa pystysuoraa jääkuilua. Yläpuolelleni kaartuvan seinän herättämän kunnioituksen keskellä oli isohko pisara jännitystä, sillä tämä putous oli Jaska Jokusta haastavampi, ja tasoltaan samaa luokkaa kuin mitä tulemme Ushballa kiipeämään. Toki mainittakoon, että Ushballa jääseinät noustaan yli 4500 metrin korkeudessa merenpinnasta ja nousut ovat pidempiä. Tämä olisi kuitenkin samanhenkisyydessään parasta mahdollista harjoitusta saada hiottua tekniikkaa ja taloudellista kiipeilyä. Yläilmoissa jokainen liike on moninkertaisesti raskaampi, ja esimerkiksi hakun käytössä minulla on paljon opittavaa: kokeileva naputtelu tai liikaa hartiaa rasittava huitominen pitää saada muutettua napakaksi tekemiseksi, jonka salaisuus piilee rannetyöskentelyssä.

Viimein oli minun vuoroni, ja nousin seinälle. Kohdan kourumainen rakenne helpotti etenemistä, sillä levittämällä jalat kourun reunoja vasten voi pingottaa kehon yllättävän rennosti kourun keskikohdalle. Mutta se, mikä oli näyttänyt lähes tasaisilta jääaskelmilta ylös, paljastui nyt petollisen heikoksi jääksi, ja sain tosissani tehdä töitä löytääkseni kunnon pitävät otteet jäästä. Muutaman metrin jälkeen huomasin myös unohtaneeni kiristää kiipeilykengät ennen seinälle nousua – voin vakuuttaa, että se on virhe, joka kostautuu nopeasti ja kuumottavasti!

Heikin ottama video, minä ylempänä seinällä

Yleensä laskettelumonomaisen jäykkä kenkä pitää jalan paikallaan ja mahdollistaa ponnistamisen koko säären voimalla. Nyt kun kenkä oli löysällä, jalkaterä ei pysynytkään paikallaan, vaan kantapääni nousi ylös joka askelmalla eli etenin varpaillani seinää ylös. Voi luoja sitä poltetta pohkeissa ja jalkapohjissa, joihin kuormitus kasautuu! Jo muutaman metrin nousun jälkeen tunsin jalkojen alkavan vapista, eikä kenkien kiristys seinällä ole mahdollista.

Turha sitä oli jäädä harmittelemaan! Jääkiipeily on mentaliteetiltaan hiukan kalliokiipeilystä poikkeavaa siten, että siinä pyrkimys on viimeiseen asti välttää putoamista. Toki kallioillakin pyritään puhtaisiin suorituksiin, mutta monasti teknistä reittiä harjoitellaan osissa, ja harjoitusvaiheessa on luontaista aina välillä jäädä köyden varaan lepäämään ja miettimään strategian seuraavaa vaihetta. Jääkiipeilyssä sen sijaan lähdetään siitä, ettei seinältä irrota. Monessa mielessä tämä johtuu varusteista: mukana on kaikenlaista terävää hakuista jääruuveihin ja -rautoihin. Pudotessa itsensä satuttamisen riski on suurempi.

Periksi ei siis voinut antaa, joten yritin olla piittaamatta poltteesta ja keskittyä kuuntelemaan ja tuntemaan, että hakku imaisisi joka iskulla tiukasti jäähän kiinni. Kunnon hakkuotteiden avulla saatoin käsien ravistelun lisäksi aina välillä ravistaa korventuvia jalkojani ja yrittää saada veren kiertämään kramppaavissa lihaksissa.

Voi sitä hetkeä, kun huohottaen punnersin itseni ensimmäisen köydenmitan korkeudessa jääkielekkeelle, kiinnitin itseni jääankkuriin ja sain huokaista! Toinen köydenmitta kiristetyillä kengillä sujuikin jo nopeammin ja rennommin, ja pystyin paremmin keskittymään Karvan rauhallisellä äänellä antamiin neuvoihin tekniikan parantamiseksi. Pavlovin koiran innolla virnistelin autuaana kehuille putouksen huipun saavuttaessani. Suljin silmäni ja hengitin Korouoman puhdasta ilmaa keuhkoihini nauttien sen raikkaasta tuulahduksesta rintakehäni alla. Täydellinen syntymäpäivä!

Toisen nousuni tein Ruskeavirran toisessa laidassa, edellistäkin jyrkemmässä kohdassa, jossa jään pinta oli paikoin kuin kovaa betonia ja toisista kohdista taas pinnalla lorisevan veden pehmentämää. Jään pinnalla valuva vesi tekee tietysti kiipeilystä välillä aika vilpoisaa hommaa, sillä märät hanskat ja housut jäisellä seinällä pakkaspäivänä tuovat tekemiseen oman lisäkierteensä. Hyvää märässä jäässä on se, että hakku uppoaa siihen kuin kuuma veitsi voihin. Tällä kertaa sekä minä että Karva juutuimmekin seinälle pitkäksi aikaa yhden käden varaan reuhtomaan toista, jäähän jumittunutta terää irti.

Kiroillut olin myös hanskojani, jotka ovat aavistuksen verran liian isot. Lisäilma kerrosten välissä auttaa sormia pysymään lämpöisinä, mutta vie kertakaikkiaan kaiken sorminäppäryyden. Niinpä jatkojen, jääruuvien ja sulkurenkaiden kanssa työskentely kylmästä ja märästä kohmeisillä, väsyneillä sormilla liian isoissa hanskoissa, tuntui paikoitellen tuskallisen hitaalta. Kun vielä muistaa, että välineiden käsittely tehdään aina yhdellä kädellä samalla, kun pidät itseäsi seinällä toisen käden ja hakun avulla, on tarve rivakalle ja notkealle työskentelylle melkoinen.

Mutta minä tein sen! Köysilaskeutuessani putouksen päältä jääseinää pitkin takaisin alas, hihkuin ääneen onnesta. Haltioituneena kuuntelin Karvan ja toisen paikalle saapuneen oppaan keskustelua siitä, kuinka putouksen muoto oli muuttunut jo edellisestä viikostakin. Se on joka päivä hiukan erilainen. Jää on ihmeellinen, elävä elementti – aivan kuin sillä olisi oma tahto. Kuinka olenkaan näiden kiipeilyvuosien aikana oppinut rakastamaan sitä!

Varmistamassa reittiä tekevää opasta

Päivä alkoi olla kääntynyt iltapäivään. Olimme kahden vaiheilla, sillä aikaa olisi ollut vielä puolikkaaseen nousuun. Käytössämme oli ollut vain vajaa kiipeilypäivä, mutta paluumatkalle lähtiessä oppaamme Kelso ja Karva antoivat meille kehuja:

– Monille asiakkaille lähestymisvaellus ja yksi nousu Ruskeavirralla vievät jo paljon aikaa. Mutta te teitte kaksi isoa nousua, ja olisimme melkein ehtineet tehdä vielä kolmannen puolikkaan! Teknisesti taitonne riittävät Ushballe hyvin. Kyse on siis kestävyydestä ja taloudellisuudesta sekä olosuhteista. Eli mahdollisimman paljon nousuja harjoitteluksi vain!

Autuaan onnellisena ja haikeana vaelsimme takaisin parkkipaikalle metsäpolkua pitkin. Talvisen iltapäivän sinisyys siivilöityi puiden lomasta. Suurien kiipeilykenkien rahina ja kiipeilyparini hengitys olivat ainoat äänet tuossa talvisessa satumaassa, jonka siimekseen jäivät Ruskeavirta, Jaska Jokunen sekä muutama muu jääputous, joka oli nyt pakko jättää ensi kertaan.

Lapset lienevät pelastus, muuten en ehkä istuisi nyt tässä, kerrostaloasunnon lämmössä uudelleen elämässä upeaa päivääni Korouoman jäisillä seinillä. Olisin ehkä livahtanut sivuun polulta, pyyhkinyt jälkeni intiaanien tapaan havunoksalla ja hiipinyt metsän syliin toiveenani jäädä jääparatiisiin ikuisesti! Onneksi aina voi palata.

Onnellisena ja haikeana paluumatkalla

Korouoman jääseinät kutsuvat

Lentokoneen pyörien jysähtäessä jäiseen kiitorataan avasin silmäni. Olo tuntui oudolta.

Kuukausien odotuksen jälkeen pääsisin viimein tositoimiin; viettämään syntymäpäiväni Korouoman kuuluisilla jääseinillä kiiveten. Ihan höntsäilyreissu ei ollut kyseessä, sillä tavoitteena oli jääkiipeilytekniikoiden hionta. Kesän vuorikohteessa Mount Ushballa Georgian Kaukasuksella luvassa olisi jääkiipeilyä 4500 metrin yläpuolella, joten taloudellisen kiipeilytekniikan omaksuminen olisi tärkeää.

Lennon aikaisen unenpöppörön haihtuessa silmistäni vastentahtoisesti tunnistin outouden tunteen aiheuttajan. Karheus ja paine kurkussa ja keuhkoputkessa eivät enteilleet hyvää. Edeltävänä päivänä oli ohimennen huomioinut väsymisen ja hengästyksen tunnetta, mutta pistänyt ne kiireen ja lasketteluonnettomuudesta toipuvan, pikkuhiljaa normaalia toimintaa kohti kömpivän lihaksistoni piikkiin. Rovaniemen lentokentän terminaaliin saapuessani sain keuhkoputkea vihlovan yskänpuuskan ja laukkujen hihnalta nostelun lomassa kiipeilyparini Heikin kanssa käydyn keskustelun seurauksena ajoin vuokra-auton suoraan lääkärikeskuksen drive-in covid-testiin. Posiolle saapumiseen mennessä negatiivinen testitulos oli jo saapunut. Helpotusta vaimensivat kuitenkin keuhkoja repivät yskänpuuskat ja huoli kiipeilykunnosta.

Illan lepo ei tuottanut toivottua tulosta, ja aamulla kankean liikkeellelähtöyrityksen jälkeen jouduin tyytymään sivusta seuraajan rooliin, kun Heikki pakkasi ensimmäisen jääkiipeilypäivän varusteet ja eväät reppuunsa. Kymmenen astetta pakkasta ja lumella kimaltava aurinko saattelivat meitä, kun ajoin kiipeilyparini Korouoman parkkipaikalle tapaamaan jääkiipeilyopastamme Kelsoa, jonka tehtävänä olisi seuraavien päivien kuluessa valmentaa jääkiipeilytaitojamme. Kelso yhtyi arvioon, että vaellus seinälle ja monen tunnin ponnistelu pakkasessa tuskin edesauttaisi paranemistani. Yhdessä totesimme, että jos nyt lähtisin mukaan, luultavasti loput päivät olisin vuoteen omana. Parempi yrittää pelata tilanne toisinpäin.

Miehet pakkasivat köydet ja jääruuvit, jääraudat, hakut ja muut varusteet reppuihinsa, nakkasivat laukut selkiinsä ja kiltisti pidättelivät innostuneet hymynä laimeiksi siihen asti, kun katosivat näköpiiristäni satumaisen kauniin lumisen metsän syliin.

Minä istuin autoon, katselin haikeana metsään ja annoin sitten päättäväisesti keholleni 24 tuntia aikaa palautua. Pakkaslumen pöllytessä ympärilläni ajoin takaisin pieneen hotelliin Posion laitamilla, askartelin löytämästäni pahvinpalasta “Olen nukkumassa – ethän häiritse” -kyltin huoneen oveen, vedin verhot kiinni ja kaaduin sänkyyn. Helpotuksen tunteesta, joka valui ylitseni sekunnin sadasosaa ennen kuin poskeni kosketti tyynyä, tiesin tehneeni oikean valinnan.

Seuraavana aamuna herätessäni ääntä ei tullut, keuhkot tuntuivat tukkoisilta ja kurkku karhealta. Mutta kuumetta ei ollut. Olikohan se optimismia vai tuntuiko olo paremmalta?

Oli kumpaa tahansa, olin jo ennakkoon päättänyt, että toista päivää en kolmesta kiipeilypäivästämme menettäisi, joten kiskoin kolme kerrosta vaatteita päälleni ja raahasin kiipeilyreppuni autoon.

Ajomatka Korouoman kuuluisalle kanjonille kesti noin 40 minuuttia. Kymmenen kilometriä pitkä, havupuiden tiheästi peittämä rotkolaakso on yksi Euroopan suurimpia maanvajoamia ja sen seinämät tarjoavat upeita kiipeilymahdollisuuksia. Kesäisin kostean ja havuisen Korouoman haasteena ovat itikat, mutta näin talvisaikaan se on kuin luminen satumaa. Metsää halkovat polveilevat polut kuljettavat kiipeilijän halki taianomaisen maiseman jääputouksille, joista korkeimmat ovat jopa 60 metriä korkeita (mikä täällä Suomessa on aika harvinaista).

Parkkipaikalla tapasimme uudelleen oppaamme Kelson (oikealta nimeltään Sami, mutta mies tottelee Kelso-lempinimeä, jonka historia juontaa juurensa aikaisemman kampauksen yhteneväisyyksistä Ashton Kucherin tähdittämään The 70’s Show’n hahmoon). Olemme kiivenneet Kelson kanssa aiemminkin: hän oli ollut yksi ryhmämme oppaista vuoden 2016 Gran Paradiso & Mont Blanc -reissullamme. Hänen tehokas tapansa toimia olikin muistikuvistani tutun suoraviivainen: tervehdysten jälkeen mies varmisteli kuntoani ja vannotti kertomaan heti, jos tarvitsin lepoa tai halusin lopettaa. Sitten pitkänhuiskea miekkonen nakkasi repun harteilleen ja muitta mutkitta paineli metsäpolulle kohti päivän kohdetta, Jaska Jokunen -nimistä jääputousta.

Jaska Jokunen koko upeudessaan

Asetin askeltahtini rauhalliseksi, sillä halusin säästää kaikki voimavarat jääseinälle, enkä rasittaa rohisevia keuhkojani yhtään ylimääräistä. Heikki asettui taakseni pienessä jonossamme, ja matka alkoi. Pian lumen rahina suurten ylävuorikenkiemme alla, varusteiden hiljainen kahina ja sulkurenkaiden satunnainen kilahtelu veivät minut ajatuksissani sinne, mihin olin jo kuukausia kaivannut.

Aamu oli satumaisen kaunis. Napakka 16,5 asteen pakkanen oli jäädyttänyt puihin jääharson, jonka lävitse auringonsäteet leikillisesti kurkistelivat. Sinertävä lumi narahteli kenkieni alla, ja tunsin lihasteni lämpeävän kulkiessamme lumisten mäntyjen ja kuusien reunustamaa, ylös ja alas kumpuilevaa polkua syvemmälle metsän uumeniin.

Kurkun karheuden ryöpsäyttämien satunnaisten yskänpuuskien määräämässä rytmissä vaelsimme rauhakseltaan eteenpäin. Kuukauden takainen lasketteluonnettomuus oli pakottanut minut treenitauolle, ja nyt oli kuin lihakseni eivät olisi ihan muistaneet, mitä niiltä odotettiin. Mutta oliko parempaa paikkaa muistuttaa kehoa siitä, mitä varten se on luotu, kuin tämä talvinen, hiljainen metsäpolku?

Jääputous juurelta katsottuna

Ja sitten se oli siinä! Leveä jäinen kaistale rotkon vastakkaisella laidalla: jääputous nimeltä Jaska Jokunen. Kuin joku olisi pysäyttänyt ajan ja poistanut painovoiman, olivat siniset ja osin maan rusehtaviksi värjäämät hyiset kerrokset jähmettyneet kerroksittain lähes 30-metrikseksi jääryöpyksi, joka syöksyi kanjonin reunalta kohti sen syvintä pohjaa.

Innostuneena tihensin askelia päästäkseni katsomaan tuota ihmeellisen kaunista seinää lähempää. Putouksen juuren saavuttaessamme innostus vaihtui kunnioitukseksi ja pieneksi jännitykseksi. Oli kulunut jo hyvä tovi siitä, kun olin viimeksi ollut jääseinällä, ja tunsin itsevarmuuteni ratisevan yläpuolelleni kaartuvan jäämassan majesteetillisuuden edessä.

Putouksen juurella, kanjonin varjoisalla reunalla oli hyytävän kylmä, ja nopeasti varustauduimme valjailla, kypärillä, jääraudoilla ja hakuilla. Onneksi mukanani oli myös superpaksu North Facen -toppatakki ja useampi pari hanskoja. Huolimatta niistä tunsin jo ensimmäisen puolen tunnin aikana varpaiden hyytyvän kahden teknisen sukan ja tuplakengän sisällä.

Heikki varmisti Kelsoa, joka kiipesi ensimmäisen helpon reitin liidaten eli kuljettaen köyden mukanaan, rakensi ylös jääankkurin, jonka avulla hän ensimmäisen nousumme varmistettiin yläköydellä.

Onko huolestuttavaa, jos otat selfien jääseinällä ja varmistaja heiluttaa? 😀

Tuli minun vuoroni. Tunsin sydämen jyskyttävän innosta. Puristin kohmeiset sormeni hakkujen kahvojen ympärillä ja tein ensimmäisen iskun. Jää oli kivikovaa, kuten kovalla pakkasella saattoi odottaakin. Mutta armollisesti se nappasi kiinni hakkuni terään, ja jäärautojeni piikit sukelsivat jääputouksen pintaan. Muutaman metrin nousun jälkeen kroppani yhtäkkiä muisti, mitä tämä puuha oikein oli – ihana tunne! Tuttu nakutusrytmi löytyi ja vaikka hakku ponnahteli välillä kovasta jään pinnasta ja jäärautojeni kärjet lipsahtelivat, lihakset lämpenivät ja mieli antautui sulkien kaiken muun ulos.

Seuraavat nousut tehtiin liidaten eli Kelso kiipesi edellä kiinnittäen jääruuvit seinään, ja seuraava kiipesi perässä keräten reitille juuri asetetut kiinnikkeet. Naureskelimmekin, että jos avaruusolennot saapuisivat nyt puuhiamme katsomaan, mahtaisivat ne pitää toimintaamme täysin järjettömänä.

Oppaamme kiipeämisen rytmitystä ja hakun liikeradan hallintaa parantavat neuvot mielessäni pyrin jääseinää ylöspäin piittaamatta hapottavien lihasten voihkeesta.

– Jääruuvin irrottaminen onnistuu parhaiten, kun et jää sen alapuolella, vaan nouset siten, että ruuvi on noin navan korkeudella. Pysähtyessäsi pyri lepäämään käsivarsi suorana, jolloin käytät yläselkää. Jos käsivarsi on koukussa, olet hauiksen varassa ja se käy todella nopeasti raskaaksi. Muista levätä ja laskea ja ravistella käsiä aina kun voit, Kelso ohjasi nousujani ja minä tein työtä käskettyä.

Aina päästessäni putouksen huipulle noin 25 metrin korkeuteen, yskänpuuska muistutti toipumassa olevasta kehostani. Mutta jopa yskä ymmärsi pysyä poissa, kun olin seinällä.

Minä Jaska Jokusen kimpussa

Saapuessani alas Heikki ojensi minulle termosmukillisen höyryävää teetä ja voileivän, jonka pinnalla oli huurretta ja jonka välistä pilkottavan kinkunsiivun reunat olivat jäätyneet. Olin jo luovuttanut toivosta pitää sormet ja varpaat lämpöisinä. Tauoilla yritin pitää ne liikkeessä ja kaivauduin mahdollisimman syvälle paksun taukotakkini uumeniin.

Jääkiipeily on rytmiltään yllättävän hidasta. Paljon valmistelua, ankkureiden rakentamista ja köysien kanssa puuhaamista. Varusteiden pitää oikeanlaiset ja niitä pitää käyttää oikealla tavalla. Muutoin tekeminen muuttuu mahdottomaksi, tai vaaralliseksi. Etenemisen verkkaisuus tekee jääkiipeilystä myös raskasta, sillä tekeminen on täynnä pitkiä staattisia pitoja epämukavissa asennoissa. Käsien pitäminen jatkuvasti ylhäällä kylmässä on murhaavaa verenkierrolle, ja hakkujen ja jääruuvien käsittely paksuilla hanskoilla ja kylmästä koppuraisilla sormilla välillä suorastaan tuskallista. Raajojen tarkka yhteispeli on tärkeää.

Pienin, painovoimaa uhmaavin askelin sitä sitten kohoaa pitkin jääseinää. Kelson, kokeneen jääkiipeilijän nousu on kuin marssia, jämptiä ja säntillistä. Itse olen kömpelö ja monin paikoin puuhani on melkoista rimpuilua.

Mutta on se vaan upeaa! En osaa sanoin kuvailla tunnetta, kun keskittymisen keskellä pysähdyt ja huomaat olevasi kauniin kanjonin seinällä. Iloa siitä, että olet päässyt tänne ja tähän ainutlaatuiseen hetkeen puiden latvojen yläpuolella. Hetkeen, joka kuuluu vain sinulle!

Yhtäkkiä aurinko oli hiipinyt taivaan toista laitaa kohti kuin varkain. Heikki, jolla oli alla jo yksi täysi kiipeilypäivä, ilmoitti tämän riittävän tältä päivältä. Minä halusin tehdä vielä yhden nousun, mutta sen jälkeen köydet kerättiin nipuiksi, lastattiin reppujen päälle ja oli aika aloittaa paluumatka parkkipaikalle.

Hitaasti kuljin halki metsän ja yritin vangita mieleeni pisaran sen talvista hiljaisuutta. Hangella ei näkynyt edes eläinten jälkiä, kun iltapäivän aurinko teki päivän viimeisiä sipaisujaan sen kimaltavalla pinnalla. Mikä mahtava, täydellisen onnellinen päivä!

Onnellinen

Jännitysnäytelmä Damokleen Miekan terällä

5.3. La Spada di Damocle

Janiina Kauppinen Dolomiiteilla
Toisen reitin maaliintulo
kuva: Fabrizio Della Rossa

Aamuaurinko oli jo korkealla, kun pysäköimme pikkuruisen menopelimme laskettelukeskuksen parkkipaikan takakulmaan piiloon.
– Vuoristo-oppaat saavat pysäköidä näillä paikoilla ilmaiseksi, mutta eihän kukaan tunnista tätä autoa, kiipeilyoppaamme Fabrizio harmitteli.

Tavallisesti aurinkoisen Fabrizion leuan tiukka kulma taisi olla pysäköintilupaa laajempi asia, sillä mies oli aamulla saanut kaksi puhelua: vakuutusyhtiöltä kielteisen päätöksen jokeen pudonneen pakettiautonsa korvaamisesta sekä korjaamolta tiedon, että ylös hinattu pakettiauto oli korjauskelvoton. Noiden puheluiden myötä Fabrizion suunnitelma tämän kevään kuukauden kiipeilymatkasta Himalajalle haihtui savuna ilmaan. Vatsani puristui sykkyrälle katsoessani hänen sisällään selvästi aaltoilevaa pettymystä, ja muistin oman pitkään kestäneen harmistukseni Elbrus-paluun siirtymästä. Mieli myötätunnosta vaisuna asettauduin paikalleni Fabrizion taakse pienessä jonossamme, ja aloitimme taipaleen ohi laskettelurinteiden ja ylös metsäistä vuorenrinnettä.

Edellisen päivän kiipeilyn tuoma väsymys tuntui yllättävän voimakkaana. Jäähakusta saanut silmänympärykseni oli yön aikana mustunut ja turvonnut lisää, ja se tykytti ärhäkästi. Kyynärvarsia särki ja pohkeita jomotti. Jo parinkymmenen minuutin kävelyn jälkeen jalat tuntuivat uupuneilta ja reidet hapottivat. Onneksi Heikki raportoi ääneen samansuuntaisia tuntemuksia, joten pian päädyimme naureskelemaan, kuinka “tässä me suuret vuorenvalloittajat nyyhkimme alle tunnin lähestymisen puolimatkassa”. Lohtua toi kokemuksesta tullut oppi, että aina vaelluksen ensimmäinen tunti on erityisen raskas. Sitten keho tottuu liikkeeseen, ikäänkuin se löytäisi vaellusrytmin, ja meno helpottuu. Tietysti tilanne oli nyt hiukan eri liikkuessamme matalalla (vain hiukan yli 2000 metriä) ja lähestyessämme vajaan tunnin päässä olevaa jääseinää kuin silloin, kun pyrimme kohti vuoren huippua, jolloin lähestyminen on Alpeillakin vähintään päivän mittainen yleensä Alppien ulkopuolella useita päiviä, ja Himalajalla jopa viikkoja. Mutta joskus mikä tahansa selitys kelpaa. 🙂

Hiukan huolestuneena katselin ylös, missä kaukana puiden latvojen yläpuolella näkyi kohteemme: kolme toinen toistaan korkeampaa jääputousta, jotka syöksyivät varjoisasta kallioseinämästä uhmakkaina ja hiukan pelottavina. Salaperäisyydessään ne näyttivät kuin satujen hopeanhohtoinen jäävelho olisi ne taikasauvastaan siihen syössyt. Putouksista suurin, noin 130–140 vertikaalisen metrin monireittinen La Spada di Damocle (Damokleen miekka), olisi kohteemme tänään.

Tiedäthän tarinan Damokleesta?
Rakastan mytologioita ja lapsena olen lukenut erityisen paljon kreikan mytologiaa. Damokles on kreikan mytologian hahmo, Sisilian tyranni Dionysioksen hovimies, joka mielisteli hallitsijaa ihailemalla tämän rikkauksia sekä valtaa. Dionysios yllätti hovimiehen ehdottamalla paikkojen vaihtoa päivän ajaksi. Damokles tarttui tarjoukseen innolla ja nautti täysin rinnoin päivästään hallitsijana. Päivä päättyi juhlaillalliseen, jonka aikana Damokles yllättäen huomasi, että kuninkaan istuimen yläpuolella roikkui valtava miekka, vain hevosen jouhen varassa. Hän pelästyi suuresti ja halusi heti palata entiseen rooliinsa ja luopua hallitsijan vallasta.
Tarina kertoo siis vallan ja vastuun symbioosista, sekä huipulla olemisen yksinäisyydestä. Tarinan miekka edustaa tuhoa, joka aina riippuu vain yhden langan varassa valtaa pitävän yllä.

Siellä se näkyy jo!

Ei siis ihme, että kauniin lumisen metsän halki kulkiessamme upposin ajatuksiini. Kahlatessamme ylämäkeen polveen ulottuvassa hangessa suurissa ylävuoristokengissä, eksyin ajatuksissani kohta edessä olevan jääputouksen mystiikkaan. En ollut ainoa, jonka metsä vapautti muista mietteistä. Huomasin edessäni kulkevan Fabrizion hartioiden kaaren rentoutuvan askel askeleelta, ja takanani Heikki hyräili itsekseen. Onnellisuuden ja jännittyneen odotuksen aallot hyökyvät pienen ryhmämme yli ja saivat painavat kengät nousemaan kevyemmin upottavassa lumessa.

Saavuimme kallion juurelle ja jääputous nousi yläpuolellemme niin uhkeana, ettei sen yläosaa voinut enää nähdä. Emme olleet ensimmäisenä paikalla, vaan suuren jääseinän eri laidoilla työskenteli jo kaksi kiipeilyparia. Seinän koosta ja jään ääneneristysominaisuuksista kertoo se, että toisen parin alas varmistamaan jäänyt kiipeilijä kaivoi hetken kuluttua pirisevän puhelimen taskustaan. Soittaja oli hänen hetki sitten jääseinän polveilevaan maastoon noussut kiipeilyparinsa, joka soitti kertoakseen, että oli ensimmäisen reitin suorittanut ja valmis varmistamaan perässä seuraavaa paria. Huuto ei riittänyt kantamaan sanomaa edes ensimmäisen osuuden mittaa. Vaikka tuossa hetkessä asia vähän nauratti, tulisimme vielä saamaan tästä varsin kouriintuntuvan opin.

Odottelimme alhaalla muiden kiipeilijöiden pääsyä riittävän kauas ylös, jotta reitti vapautuisi, kun huomioni kiinnittyi toisen parin naiskiipeilijään. Hän reuhtoi seinällä turhautuneena, itkuisena ja pudotteli jatkuvasti suuria jääkimpaleita.
Fabrizio totesi hetken naista seurattuaan, että turvallisuussyistä olisi parempi kiivetä seinän toista laitaa:
– Hän on väsynyt, hermostunut ja varsin taitamaton kiipeilijä. Tuo yhdistelmä tekee hänestä vaarallisen. On parempi kiivetä toista reittiä.

Tunsin huolestuksen nipistyksen: miten nainen pärjäisi? Kunpa hänen parinsa olisi taitava ja osaisi auttaa ja neuvoa kumppaniaan. Vilkaisin syrjäkarein kiipeilypariani Heikkiä ja opastamme Fabriziota kiitollisena siitä, että kiipeän tiimissä, jonka molempien muiden jäsenten käsiin on helppo turvallisuutensa luottaa. Tähän ajatukseen kytkeytyy tietysti tavoite, jota kannan alati mukanani: yhtä suuri toive kuin kasvaa loistavaksi kiipeilijäksi, on halu kehittyä sellaiseksi tiimin jäseneksi, jonka varaan muut uskaltavat tarvittaessa luottaa vaikka oman henkensä. Edellä mainittuun haasteeseen liittyy taitojen lisäksi ihan fyysinen ulottuvuus. Esimerkiksi Heikillä ja minulla on painoeroa likimain 30 kiloa. Minun pitää oppia teknisesti niin taitavaksi, että kykenen kompensoimaan tätä kokoeroa mahdollisimman paljon osaamisella.
Naisen itkuista taistelua katsellessa mielessä kävi myös oma taitotaso ja epäilys sen riittävyydestä. Fabrizio kuitenkin muistutti, että vaikka emme olleet varsinaisia jääseiniä kiipeilleet aiemmin, vuorilla on taitettu jo aika paljon matkaa erilaisissa jäisissä olosuhteissa.

– …and you are learning super fast! I know you guys can do this!

Puolen tunnin odottelun jälkeen olimme valmiita kiipeämään. Fabrizio kiipeäisi aina edellä liidaten (eli vieden köyttä mukanaan ja kiinnittäen sen muutaman metrin välein jääruuvilla kallioon) toisen meistä varmistaessa hänen kiipeämistään alhaalta käsin. Reitin loppuun päästyään Fabrizio rakentaisi varmistusankkurin, jolla hän voisi varmistaa meitä molempia yhtäaikaisesti ylhäältä, ja johon voisimme ylös saavuttuamme kiinnittäytyä.
Koska me Heikin kanssa kiipeäisimme samojen jääruuvien varassa, aina ensimmäisenä ruuville saapuva irrottaisi vain oman köytensä ruuviin kiinnitetystä jatkosta (kaksi karabiinisolkea välissään lyhyt jatkolenkki), ja jälkimmäisenä saapuva irrottaisi ja keräisi mukaansa myös reitillä käytetyt jääruuvit. Ne sitten ankkuripisteellä luovutettaisiin takaisin Fabriziolle seuraavaa reittiä varten. Kun saapuisimme ankkurille, kiinnittäytyisimme siihen ja tämän jälkeen toistaisimme saman alusta seuraavilla reiteillä, kunnes koko putous olisi kiivetty.

Fabrizio eteni reippaasti ensimmäisen reitin alun ja katosi pian näköpiiristä. Hetken kuluttua tunsimme nykimismerkin köydessä, toistimme sovitun protokollan varmistaaksemme, että nykiminen oli oikeasti lupa lopettaa varmistus. Hetken kuluttua saapuva toinen nykäisymerkki oli lupa kiivetä.

Heikki ja minä asetuimme jääseinän juurelle parin metrin välein rinnakkain, toivotimme toisillemme hyvää nousua ja lähes yhtäaikaisesti iskimme hakut jäähän.

Ensimmäinen reitti tuntui suhteellisen helpolta, ja yritin keskittyä toistamaan Fabrizion opettamaa rytmiä: hakut vuorotellen lähekkäin ylös keskelle, ensimmäinen jäärauta keskelle ponnistusalustaksi, sitten toinen rauta vasemmalle suhteellisen leveään haara-asentoon ja ensimmäinen jäärauta oikealle haara-asentoon. Pieniä askelmia, kantapäät alhaalla (mikä on yllättävän hankalaa muistaa käytännön tilanteessa).

Oikealta puoleltamme ylhäältä ropisi jatkuvasti jäätä edellä kiipeävän naisen taistelun edetessä. Sekin on seinää kiivettäessä asia, jota ei etukäteen tule ajatelleeksi: suuren osan ajasta tuijotat suoraan edessäsi olevaa jäätä (tai kiveä). Ylös katsominen voi olla hengenvaarallista, jos sieltä sattuu putoamaan kiveä tai jäätä kasvoihin, kun taas päälakea suojaa kypärä. Mieleeni nousivat jääkiipeilykurssin opettaja Johanneksen sanat, joka tuolloin sai koko ryhmän nauramaan:
– Kun seinällä ollessa jäätä putoaa ylhäältä, yleensä ainoa tapa suojautua on yrittää mahtua kokonaan kypärän alle. Eli hartiat kasaan vaan!

Jos ensimmäinen reitti tuntuikin sen verran helpohkolta, että aikaa jäi tekniikan ajattelemiseen, ankkuripisteellä paljastui, että seuraavalla reitillä kaikki olisi toisin. Yläpuolella hohti kiiltävän kova pinta, joka reitin puolivälissä kääntyi hiukan negatiiviseksi (eli seinä kaartuu ulospäin, jolloin kiipeilijä ei kiipeä pystysuoraan, vaan selkä kääntyy maata kohti). Reitin loppuosa oli pyöreä pylväs, joka johti kulmaukseen, jonne kivi ja jää olivat muodostaneet jääluolan.

Se oli korkea. Ja niin kovin sileän näköinen. Yritin olla huomaamatta kuumottavia lihaksia ja pientä väristystä, joka kiipesi pitkin selkääni. Kiipeilylupa saapui köyttä pitkin ylhäältä luolasta, jonne Fabrizio oli rakentanut seuraavan ankkuripisteen. Kuten ennakoinkin, jää oli kovaa ja lohkeilevaa, eikä hakku napannut kiinni samalla tavalla kuin edellisen reitin lähes tahmeaan jäähän. Yritin muistaa opit pienistä, voimia säästävistä liikkeistä, mutta kiipeilyn edetessä huomaamattani lipsuin ottamaan iskuihin voimaa kaukaa hartian takaa, mikä kostautui nopeasti hapottavina lihaksina.

Ja sitten yhtäkkiä, kesken reitin, kylmissä ja märissä kiipeilyhanskoissa tiukasti hakun vartta puristavista sormistani katosi tunto. Tiesin sormien puristavan hakun vartta, mutta en tuntenut otetta, ja käsivarsi tärisi oudosti.

Jääseinä on armoton. Keskittyessäni käsien tilanteeseen jalkatyöskentely kärsi, ja virheet kostautuivat heti: huonosti suunniteltu jääraudan isku ei kiinnittänyt teriä, vaan lipesin ja retkahdin roikkumaan hakkujen varaan.
Äristen taistelin lipsahtelevat raudat takaisin seinälle ja jäin tutisten hetkeksi lepäämään. Sydän jyskytti korvissa ja huohotin ponnistuksesta. Hetken yritin levätä ja palautella sormia: siirsin kummankin hakun vuorotellen terästään roikkumaan niskaani ja ravistelin käsivarsiani tunnon palauttamiseksi.
Mitään ei tapahtunut. Sitten mieleen iskeytyi kammottava ajatus putoavasta hakusta, ja huusin alla kiipeävälle Heikille:
– Siirry sivummalle! En tunne sormiani! Väisty, jos hakku putoaa!

Kuten sanottua, jää imee ääntä tehokkaasti, ja kiipeilyparini ei työskentelynsä keskellä saanut selvää huudostani (syynä saattoi olla myös huohotukseni). Kolmannella toistolla ääneeni taisi hiipiä pieni paniikki, sillä hän vastasi rauhoitellen:
– Kaikki on hyvin, lepää vaan ja jatka sitten rauhassa!

Mutta tunto ei palannut sormiin, vaikka kuinka niitä ravistelin. Näköyhteys pariini oli hetkeksi kadonnut johtuen jään muodosta, ja en ollut varma, oliko Heikki kuullut varoitustani ja ymmärtänyt, ettei kyse ollut väsymyksestä. Hetken hengitystä tasattuani jatkoin matkaa ja pungersin pari metriä sivusuunnassa kauemmas reitiltä, jotta lipsahduksen sattuessa Heikki ei olisi alapuolellani.

Hetken kuluttua oikea hakku lipsahti jään pinnasta, ja retkahdin köyden varaan kuin märkä rätti. Putoamiseen oli tullut tällä reissulla uusi ulottuvuus. Kun ajattelee, että kiipeilyköysi joustaa 10 % pituudestaan, ei se äkkiseltään tunnu kovin isolta luvulta. Mutta jääseinällä muutaman kymmenen metrin korkeudessa sen oivaltaa, että tuo jousto tarkoittaa pudotuksessa jopa 3–4 metriä (silloin, kun köysi on kireällä, löysällä köydellä jopa enemmän). Tuossa matkassa syntyvä putoamisen nopeus yllättää alkuun, vaikka köyteen luottaakin.
Tasattuani pudotuksen aiheuttaman liikeen, sain hakut ja jääraudat seinään, ja kehoni pois köyden varasta. Ravistelin taas käsivarsiani vuorotellen, kiinnitin katseeni jo näkyvissä olevaan pilarin yläpäähän, ja matka jatkui.

Hetken kuluttua Fabrizio ilmestyi näkyviin ja hänen kannustuksensa saattelemana raahauduin turrista sormista välittämättä viimeiset metrit jääpilarin huipulle, konttasin luolaan ja virnistin voitonriemuisesti oppaamme tervehtiessä minua:
– Good job! Welcome!

Minä pilarin puolivälissä
kuva: Fabrizio Della Rossa

Nousin huterille jaloilleni ja hetkeen en saanut sanotuksi mitään; niin häikäistynyt olin tästä korkealle vuorenseinämälle piilotetusta taikaluolasta. Jääseinien läpi hohtava aurinko sävytti luolan sinisen tuhansiin sävyihin ja paljasti jään herkät muodot. Yllämme kaareutuvasta holvista roikkui sadottain jääpuikkoja ja rautojen alla rahisi kallion jykevä pinta. Tuoksuissa sekoittui kostea hiekka ja lumen raikkaus. Luolan suuaukolta saattoi nähdä koko allemme avautuvan italialaisen vuoristomaiseman kymmenien kilometrien päähän.

Havahduin vasta, kun Fabrizio työnsi väsymyksestä täriseviin käsiini termospullon ja kehoitti ottamaan teetä ja suklaata. Kerroin sormistani, ja Fabrizio virnisti myötätuntoisesti:

– Tiedän, mistä puhut! Pääset nyt kokemaan erään jääkiipeilyyn joskus liittyvän hiukan ikävän erityispiirteen! Kun olet kylmissäsi ja puristat hakkua lujaa, verenkierto sormiin estyy ja aiheuttaa tunnottomuuden. Kun lopetat suorituksen ja puristus kunnolla hellittää, verenkierto palautuu nopealla ryöpsähdyksellä. Sormesi siis palautuvat kohta, ja sitten olet loppupäivän kunnossa. Mutta varoitan sinua: palautuminen sattuu todella paljon! Se kestää vain muutaman minuutin, mutta sattuu kuin sormesi olisivat irtoamaisillaan! (Tässä kohtaa tuli italiaisen dramaattinen: It’s agonyyyy! -huudahdus ja Fabriziolle tyypillinen hihitys, kirj. huom.)

Tuskin olin saanut teekuppini puolilleen, kun hirvittävä kipu syöksyi sormiini. Se oli niin voimakas, että valmistautumisesta huolimatta ulvahdin ääneen ja ravistelin sormiani kuin ne olisivat olleet tulessa. Fabrizio hymyili myötätuntoisesti ja kertoi kokeneensa saman kiipeillessään todella kylmissä olosuhteissa. Minun kohdallani syynä taisi olla aloittelijan pihtimäinen puristus yhdistettynä kastuneisiin hanskoihin.
Onneksi myös toinen miehen ennuste piti paikkansa, ja hetken kuluttua kipu lientyi ja katosi. Tunsin taas sormeni ja huokaisin huojentuneena, ja Fabrizio nauroi:

Taikaluolan takaseinä

– Taisi helpottaa? Nyt sinulla ei pitäisi olla enää sormiongelmia tänään. Voisitko varmistamaan Heikin loppumatkan? Luolan takaosassa on yleensä aukko, josta kiipeäisimme läpi, mutta nyt se on jäätynyt umpeen. Mikäli en saa rikottua seinään reikää, meidän pitää tehdä vähän hankalampi temppu..

Menin luolan sisäänkäynnille jyrkänteen reunalle, tartuin köysiin ja varmistuslaitteeseen ja ryhdyin varmistamaan Heikkiä Fabrizion siirtyessä luolan takaosaan. Siellä hän otti esiin jäähakun ja kävi pontevasti seinän kimppuun kohdassa, jossa jään läpi hohtavan valon kajo oli vaaleimman sininen eli seinä ohuin.

Heikki eteni jääpilarin puolivälin ohi ja samassa kohdassa kuin minäkin, putosi äkisti köyden varaan. Kannustin pariani, joka muristen taisteli tiensä takaisin seinälle. Hetkeen ei kuulunutkaan muuta kuin Heikin ähinä ja kolmen hakun tasaiset iskut: Heikin seinällä ylöspäin pyrkivien nakutus ja Fabrizion luolan takaseinään jysähtävien iskujen hitaampi ja voimallisempi pauke. Sitten alapuoleltani kuului aavistuksen ärtynyt ääni:

– What the hell is going on up there?

Ennen kuin ehdin vastata, Fabrizio oli ymmärtänyt tilanteen: hänen seinänpuhkaisuyrityksensä irrottivat luolan takaseinästä suuren määrän jäänpalasia, jotka luolan kaltevaa lattiaa pitkin valuivat suoraan reunan yli ja viimeisiä metrejä kiipeävän Heikin niskaan. Rei’än puhkaisuprojekti pysäytettiin vuolaiden italialaisella korostuksella ryöpytettyjen anteeksipyyntöjen saattelemana, ja niin myös kiipeilyparini pääsi luolaan saaden palkinnoksi halauksia, teetä ja suklaata.

Iloitsimme pilarin ylöspääsystä kuin suuresta vuorenhuipusta ja ihastelimme uskomattomia maisemia sekä luolan taianomaista tunnelmaa. Mutta juhlamme ei kestänyt kauaa. Fabriziolla oli – jos ei nyt huonoja – niin ainakin huolestuttavia uutisia:

– Takaseinästä ei pääse läpi, jää on liian paksua. Jouduimme laskeutumaan pilarin toista sivua hiukan alaspäin ja kiipeämään vaakasuuntaisesti sen vieressä olevan toisen jääpylvään yli ennen kuin pääsemme jatkamaan matkaa ylös. Se on vähän haastavampi temppu, ja traversen kohdalla seinä on aika suojaton, mutta yhteistyöllä saamme sen onnistumaan! You are tough guys!

Käännyin katsomaan osoitettua reittiä. Saatoin suorastaan tuntea nenänpääni vaalenevan. Tämä näytti vaikeammalta kuin mikään aiemmin seinällä tekemäni yritys:
Laskeutuisimme pari metriä ja ankkuroituisimme ensin tasanteelle, joka oli vain noin 15 senttimetrin levyinen hylly jääseinässä. Alla olisi kymmenien metrien pudotus, ja yläpuolella sadoittain roikkuvia jääpuikkoja. Hyllyllä meidät seuraavasta reitistä erotti 2–3 metrin levyinen jäätolppa, joka oli kuin lasia, ja jonka taakse ei ollut näkyvyyttä.
Meillä olisi siis erittäin vähän – jos ollenkaan – näköyhteyttä edellä kiipeävään Fabrizioon. Kiipeilyllisesti tuollainen traverse oli taitotasoamme ylempänä. Nyt luolan saavuttamisen ilon haihtuessa epävarmuuden tieltä, muistin taas käsivarsien hetkeksi kadonneen kivun ja tunsin happojen tykyttävän reisissäni. Saatoin vaistota myös vieressäni seisovan Heikin epävarmuuden. Mutta Fabrizio oli päättäväinen ja tuntui uskovan kykyihimme, joten päätin luottaa hänen näkemykseensä.

– Tämä on teille oikein hyväksi. Jääkiipeily on täynnä odottamattomia tilanteita. Nyt joudutte itse ratkomaan haasteita kuitenkin turvallisessa, varmistetussa tilanteessa, hän rohkaisi meitä.

Fabrizio laskeutui pari metriä kapealle hyllylle rakentamaan ankkuripisteen sen seinään ja palasi sitten ylös varmistamaan laskeutumistamme.

Heikki laskeutui ensin hyllylle ja kiinnitti itsensä ankkuriin. Minun vuoroni. Vedin syvään henkeä ja seurasin perässä. Kun olimme ankkuroituneina jääseinään, alkoi köysistön siirto uutta reittiä varten. Yllättävän painavaksi muuttuu 30 metriä kiipeilyköyttä, kun sitä pitää keriä ja käsitellä epämukavassa asennossa vain jäärautojen kärkien ja valjaiden varassa kapealla jäähyllyllä.

Musta silmä ja hyllyn katon jääpuikot

Mutta seuraava vaihe vasta olikin mielenkiintoinen! Nimittäin Fabrizio laskeutui luoksemme ja täydessä varustuksessaan kiipesi ylitsemme päästäkseen jonon ensimmäiseksi. Se vaati häneltä melkoista akrobatiaa, meidän nostellessa ja väännellessä hänen raajojaan ohjeiden mukaisiin asentoihin (jäärautojen piikkejä väistellen).
Päästyään viisitoistasenttisellä hyllyllä etummaiseksi, Fabrizio osoitti meille vielä parhaat kohdat hakkujen terille ja näytti, kuinka ensimmäisistä metreistä selvittäisiin. Sitten hän hymyili kannustavasti ja rauhallisen varmasti kiipesi tarvittavat pari metriä alas, liukui sivusuunnassa helpon näköisesti jään pintaa, kunnes katosi pylvään taakse.

Tuli hiljaista. Olimme kahdestaan, ja tilanteen uskomattomuus iski nyt vasten kasvoja. Takaisin luolaan ei ollut varmistettua reittiä, ja opas oli matkalla rakentamaan ankkuripistettä jonnekin katseen ja huudon kantaman ulkopuolelle. Tässä me hullut heiluimme tällä pienellä jäähyllyllä alapuolella pudotus ja yläpuolella jääpuikot. Heikki tuijotti käsissään olevaa varmistuslaitetta hiukan epäuskoisena, mutta jatkoi varmistusta, kun köysi laiskasti luikerteli jään pintaa pitkin kadoten pylvään taakse. Lähes pidätimme hengitystä odottaessamme, että aikaa kuluisi sen verran, että voisimme olla varmoja Fabrizion saaneen ensimmäisen jääruuvin kiinnitettyä.

– Mieti, missä me olemme! kiipeilyparini katsoi minua silmät suurina. Kuin yhteisestä sopimuksesta käännyimme katsomaan taaksemme, valtavaa pudotusta, ja uskomattoman kaunista maisemaa. En tiedä, kumpi purskahti ensiksi nauruun, mutta hetken naurettuamme kyyneleet silmissä olo tuntui vakaammalta ja aloimme miettiä seuraavia askelia. Heikki varmistuslaitteen läpi syöttämä köysi ui edelleen jään pintaa hiljakseen kuin kulman taakse lipuva käärme.

Yhtäkkiä katseeni kiinnittyi ankkuroituihin köysiimme, ja levottomuus hiipi takaisin ääneeni oivalluksen kirkastuessa:
– Kuule, meidän köydet ovat kiertyneet toistensa ympärille. Jotta sä pääset matkaan ensin, meidän on saatava ne toisinpäin.

Heikki tutki köysiämme ja totesi saman kuin minäkin. Jossain vaiheessa paikkoja vaihdellessa ja Fabrizion ylikiipeämisen aikana olimme onnistuneet sotkemaan köytemme.
Ratkaisuvaihtoehtojen tutkimiseen ja köysien setvimiseen kului sen verran aikaa, että ollessamme valmiita, oli mennyt jo hyvä tovi.
Varmistusköysi oli lopettanut liukumisen ja roikkui nyt löysänä jäätä vasten. Heikki koetti toistuvasti nykiä köyttä saadakseen Fabriziolta vastanykäisyn merkiksi kiipeilyluvasta. Mutta ehkä köysi oli juuttunut matkalla johonkin, sillä jokin esti signaalit. Jos Fabrizio jonkun viestin köyttä pitkin lähettikin, ei se tullut perille asti.

Heikin jäähyllyselfie

Yritimme huutaa Fabriziolle. Yhdessä ja erikseen. Mutta jääpilari edessämme oli täydellinen äänieriste.

Muistin aiemmin alhaalla näkemäni kiipeilijät puhelimineen, kaivoin puhelimen taskustani ja yritin soittaa Fabriziolle. Ei vastausta. Naputin hänelle viestin. Mutta jos hän kiipesi edelleen, tai oli kiinni varmistuslaitteessa tietämättä, missä kohtaa olimme, ei hän ehkä voisi irrottaa vastatakseen? Hetkeksi tunnelma taas keveni, kun naureskelimme puhelinsoitolle jääseinältä. Onhan se melkoista, kun WhatsApp toimii ja silti olet erämaan armoilla!

– Tiedämmekö me, onko Fabrizio päässyt perille? Jos hän olisikin pudonnut matkalla tai vaikka köysi irronnut, ja lähden nyt kiipeämään, voi olla, ettei köysi ole missään kiinni, Heikki pohti kaikenlaisia skenaarioita huolta äänessään.

Seurasi lisää köyden nykimistä ja hiukan voimakkaampaa vetoa. Huutoja. Hetken ajan emme olleet varmoja, reagoiko köysi hiukan, mutta sitten se jäi taas hiljaisena jään pintaa vasten. Taas tajusin, kuinka paljon se 10 % jousto kolmenkymmenen metrin köydessä on. Ja kuinka monta asiaa matkalla voi olla hidastamassa merkinantoa.

Lopulta olimme varmoja, että köyttä pitkin tuli selkeä nykäisy.  Koetimme nykiä köyttä uudelleen ja uudelleen varmistuaksemme asiasta; oudossa tilanteessa varmuuteen saapuneesta signaalista sekoittui hämmennys löysänä roikkuvasta varmistusköydestä.
Aikaa oli kulunut jo niin kauan, että olin kangistumassa kylmästä, kun lopulta olimme niin varmoja nykäisyistä, että Heikki päätti kiivetä. Hermoja raastavan hetken hän hengitti syvään ja valmistautui.

Heikki oli jo lähdössä liikkeelle, kun hän äkisti pysähtyi ja jäi tuijottamaan jäätä edessään. Totesimme jännityksen keskellä unohtaneemme kohdat, jotka Fabrizio oli meille osoittanut hakuille sopiviksi.
Aloin osoitella Heikille mielestäni sopivia kohtia, kun hän sanoi hiljaisella äänellä:
– Kulta. Tiedän, että yrität auttaa. Mutta nyt minun pitää saada keskittyä.

Heikki traversella

Hiljenin. Signaali oli tullut, mutta silti epävarmuus jäyti mielessä. Piti joko luottaa köysimerkkiin tai jäädä odottamaan ja pakottaa Fabrizio kiipeämään takaisin meitä hakemaan.

Tuijotin äänettömänä ja mieli tyhjänä, kuinka Heikki laskeutui alas seinää pitkin. Hän pääsi traverse-kohtaan.
Samalla hetkellä, kun puhelimeni piippasi ja näin Fabriziolta tulleen “Heikki can climb!” -viestin, Heikki saavutti traversen avoimimman paikan – missä hakku lipsahti irti. Sydämeni taisi pysähtyä siksi hetkeksi, jonka verran Heikki putosi.

Yhtäaikaiset tapahtumat saivat minut haukkomaan henkeä ja miltei nauroin ääneen, kun Heikki keinahti köyteen muutamaa metriä alempana. Huutaen kerroin hänelle viestin saapuneen, ja valtava helpotus näkyi miehen kasvoilla, vaikka hän oli nyt pudonnut useita metrejä alaspäin ja ne olisi kiivettävä tuota lasista pintaa takaisin ylös.

Seuraavien minuuttien ajan seurasin Heikin kamppailua täysin sileällä, ulospäin kallistuvalla jääpylväällä. Hitaasti mutta varmasti hän pääsi takaisin oikeaan kohtaan ja katosi kulman taakse.

Tuli täydellisen hiljaista.

Olin yksin. Vuoren seinällä kaukana puiden yläpuolella. Katselin, kuinka alhaalla, metsän takana ihmiset laskettelivat rinnettä alas suksilla ja lumilaudoilla ja menivät sitten ehkä kaakaolle rinneravintolaan. Tai ehkä jäivät terassille nautiskelemaan kasvoihin osuvista auringonsäteistä. Ehkäpä he vilkaisivat varjoisella vuorenseinällä itseoikeutettuna lepäävää La Spada di Damoclen mahtipontista kärjellään seisovaa kolmiota. Tietämättä, että täällä, miekan terän keskivaiheilla, reilun kymmenen sentin levyisellä jäähyllyllä, seisoi nainen, joka juuri sillä hetkellä koki olevansa kuin toisessa universumissa. Yksin.

Pelko nousi jostain vatsanpohjasta. Tunnistin sen ja annoin sen tulla, kuulostelin sitä ja mietin, mitä pelkäsin. Tiesin, että köysi oli kiinni. Vilkaisin yläpuolella olevia jääpuikkoja, mutta käänsin katseeni nopeasti alas. Jos jotain putoaisi sieltä, suurin riski olisi tuijottaa ylöspäin, suoraan Damokleen miekan terään. Kypärä suojaisi. Annoin näiden ja monen muun huolen vyöryä mieleeni sekunnin murto-osan ajaksi. Itsenikin yllättävän rauhallisesti totesin ja tunnistin ne ja siirsin käsiteltyinä syrjään.

Jostain kaukaa kuului hiljainen ääni: “…. .ulla!”
Heikki oli päässyt ensimmäiselle jääruuville. Oli aika lähteä.

Hengitin syvään, napautin toisen hakun seinään ja toisen käden kylmänkohmeisilla sormillani aloin hitaasti kiertää minut turvassa pitäneen jääruuvin kierteitä auki. Ruuvi irtosi, kiinnitin sen valjaisiini. Toinen ruuvi vielä, ja olin irti.

Vilkaisin sivulleni jääpylvästä. Jos tästä putoaisin, pudotusta tulisi monta metriä. Lisäksi olin sen verran korkealla, että köysi luultavasti vetäisi minut sivusuunnassa päin suurta, pylvään yläpuolella roikkuvaa jääpuikkoa. Mutta miksi ihmeessä minä tästä putoaisin? Nyt tärkeää olisi päästä poikittaiskiipeämisen kannalta oikealle korkeudelle.

Vielä viimeiset hengenvedot. Mieleni oli rauhallinen, mutta kädet hiukan tutisivat kylmästä, pelosta tai molemmista, kun etsin oikeita kohtia jäähakuilleni. Pääsin laskeutumaan alas oikeaan korkeuteen. Sitten olinkin jo lyhyellä traversella. Keskellä pylvästä vilkaisin ympärilleni ja saatoin nyt nähdä Heikin toisella puolen pylvästä, vakaasti jo ylempänä jääseinällä. Hän oli kääntynyt katsomaan minua ja huusi jotain kannustavaa. Nyt kun olin nähnyt edessä olevan reitin, pelko valui pois kehostani.

Jääpylvään pinta oli uskomattoman kova. Puolivälissä poikittaisreittiä oli kohta, jossa pitäisi askeltaa jalat ristiin ja vaihtaa hakkujen paikkaa. Siinä taisin tehdä liian monta asiaa (joita en osannut tehdä) yhtä aikaa. Niinpä ote lipesi ja vain hetkeä myöhemmin olin köyden varassa, monta metriä alempana. Mutta sillä ei ollut merkitystä. Samalla tavalla kuin huiputusöiden pimeimmät tunnit, tällä seinällä pahinta minulle oli hetki, jolloin en nähnyt eteeni, enkä tiennyt, mitä olin kohtaamassa. Mutta nyt edessä oli vain pitkän lasiseinän verran kovaa työtä. Sen minä kyllä saisin tehtyä.

Niin hakeuduin köydessä seinälle; hakku kerrallaan, rauta kerrallaan, ja työ pylvästä ylös saattoi alkaa. Nyt olin täydellisen keskittynyt.
Tiukimmissa kohdissa ärisin ääneen jään pinnan pirstoutuessa miljooniksi pieniksi kristalleiksi iskujeni alla tarjoamatta kunnon otetta.
Käsien lihakset huusivat armoa, jalkapohjasta veti suonta, mutta sentti sentiltä kipusin ylöspäin. Heikki huusi ylhäältä: “Täällä helpottaa!”

Kun sitten yhtäkkiä pylväs sulautui takaisin muuhun seinään, ja hakku nappasi kiinni huokosempaan jäähän, tiesin onnistuvani. Samoihin aikoihin kuulin Heikin ja pitkästä aikaa myös Fabrizion äänet, kun he kannustivat minua viimeiseen ponnistukseen.

Vain joitakin minuutteja myöhemmin ryömin hitaasti viimeisen kielekkeen yli, tartuin Heikin ojennettuun käteen, joka veti minut jaloilleni, ja otin vastaan myös Fabrizion onnittelut.

En muistanut särkeviä käsiä, en hapottavia sääriä ja suonenvetoa jalkapohjassa.
Hymyilin kiipeilytiimille, ja näin saman ilon heijastuvan heidän silmistään.
Damokleen miekka oli taivutettu!

Heikki ja minä jääluolassa

p.s. Myöhemmin kuulimme, että Fabrizio oli todella antanut lukuisia merkkejä. Ja jopa soittanut takaisin, mutta jostain syystä minun soittoääneni ei toiminut. Hän oli myös lukinnut varmistuksen ja kiivennyt hyvän matkaa takaisin huutaakseen meille, että saa kiivetä, mutta turhaan – jää blokkasi äänen.
Ymmärsimme myös, että hän oli jättänyt köyden löysemmälle helpottaakseen ankkurin irrottamista – tietenkin! 

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén