Category: harjoittelupäiväkirja Page 1 of 3

Kymmenen viikkoa lähtöön – miltä näyttää Ushba-treeni?

On June 19, 2021

In elbrus, eurooppa, harjoittelupäiväkirja, kaukasus, kestävyysharjoittelu, kiipeilyharjoittelu, kuntosali, kuntosalitreeni, salitreeni, ushba, Ushba

– Arrrg!

Polte vatsalihaksissa, molempien pohkeiden yhtäaikainen kramppaus ja silmiin valuva, kirvelevä hikivirta puskevat suustani ulos murinan, kun uupuneena pusken yli 20 kiloa itseäni painavampaa metallikelkkaa viimeisen metrin ja lysähdän sitten polvilleni huohottamaan. Palkintokin saapuu samantien. Endorfiinit tuovat muassaan onnen aallot ja mielikuvan maalista; uhkaavien pirunsarvien lailla taivaanrannan leikkaavasta tuplahuippuisesta vuoresta.

Siitä on pian kaksi vuotta, kun viimeksi oikeasti näin Kaukasuksen vuoristossa, Georgian ja Venäjän rajalla sijaitsevan Mount Ushban. Seisoin tuolloin Euroopan mantereen korkeimman vuoren, Elbrusin, huipulla, jonne olimme kiivenneet pohjoispuolen karua ja raskasta reittiä. Se oli toinen yritykseni Elbrusilla. Sen pohjoisreitille Ushba ei näy ennen huippuharjannetta, joten Kaukasuksen Matterhorn -lempinimeä kantava vuori oli kuin voitonmerkki. Nähdessäni sen tietäisin olevani niin lähellä Elbrusin huippua, että vaikka konttaisin perille.

Kun sitten noustavaa ei enää ollut, pysähdyin katsomaan edessäni leviävää teräväsärmäistä vuoristoa ja katseeni etsi Usbhan kuin rakastetun väkijoukosta; nopeasti ja kaivaten. Se oli yhtä kaunis kuin edelliselläkin kerralla.
Kun tuli aika lähteä Elbrusin huipulta alas, vilkaisin vielä kerran olkani yli Ushbaa ennen kuin se katosi harjanteen taakse ja hymyilin hiukan haikeana mutta tyytyväisenä tietäen, että minulla oli syy palata Kaukasukselle.

Vuorikiipeily on kaltaiselleni kärsimättömälle luonteelle hyvä koulu, sillä siinä todella pelataan “pitkää peliä”. Ensimmäisen kohtaamiseni Ushban kanssa ei nimittäin ollut edellä kuvattu vuoden 2019 hetki, vaan ensi kerran iskin silmäni vuoreen vuonna 2016, ensimmäisellä Elbrus-yritykselläni (tarina täällä: Elbrus high way ja base camp). Tuolloin oppaamme Victor totesi suorasanaisesti, etteivät taitoni vielä riittäisi pahamaineisen kaunottaren valloitusyritykseen – eikä Elbrusin huiputuskaan onnistunut ensimmäisellä yrityksellä. Elbrusin kuitenkin huiputin kaksi vuotta myöhemmin (tarina alkaa täällä: Idän pikajunan arvoitus – Vuorenvalloitus 2019 alkaa matkalla Kaukasukselle).

Ushbaa olen odottanut viisi pitkää vuotta. Odottanut ja harjoitellut.

Viime syksynä Matterhornin traverse-huiputuksen (kiipesimme vuoren yli Italiasta Sveitsiin) jälkeen lopulta sekä minä että kiipeilyparini Heikki uskoimme olevamme valmiita Ushballe. Italialainen luotto-oppaamme Fabrizio tutki vuorta reittikuvausten ja satelliittikuvien avulla ja arveli meidän pärjäävän siellä. Georgiasta löytyi venäläinen vuoriopas Alex, joka tutkittuaan kiipeily-cv:mme ja haastateltuaan meitä lupautui opastamaan Ushballe.

Ushba on vähemmän tunnettu, ja esimerkiksi suomalaisten kiipeilijöiden joukosta en ole onnistunut paikantamaan kuin pari vuorella käynyttä. Kenelläkään ei ole juuri hyvää sanaa sanottavana vuoren olosuhteista. Kumpikin taho, joiden kanssa juttelin, suositteli valitsemaan jonkin toisen vuoren. Mutta olen odottanut puoli vuosikymmentä ja aion yrittää.

Kun edessä on suuri haaste, valmistautumisen merkitystä ei voi liikaa korostaa. Tämän treenikauden olemme kiipeilyparini Heikin kanssa harjoitelleet Steve Housen ja Scott Johnstonin Training for the New Alpinism -metodilla. Se on monin tavoin erilaista siihen nähden, mitä olemme aiemmin tehneet, mutta nautin sen systemaattisuudesta.

Nyt kun harjoituskaudesta on käynnissä viimeinen kolmannes, olemme siirtyneet yleiskunto- ja kestävyysvaiheesta tavoitekohtaiseen harjoitusvaiheeseen eli treenin sisältö painottuu maksimikestävyyteen, joka on tärkeää Ushballa. Hikinen tamppaus isoissa kengissä rappusissa on siis tullut tutuksi, samoin pitkät, matalan sykkeen kestävyyslenkit pyörällä ja juosten. Joogasta on tullut keskivartalon voiman ja liikkuvuuden ylläpidon korvaamaton väline. Uusi menetelmä tuntuu sopivan minulle, sillä loukkaantumisia on ollut huomattavasti aiempia vuosia vähemmän.

Hikistä rappuspunnerrusta, kun viisaammat ovat jäätelöllä tai uimarannalla

Kestävyystreeni on välillä aika puuduttavaa ja oikean syketason ylläpitäminen laskee tekemisen tempoa alemmas kuin kilpailuhenkiselle olisi mieluisaa. Siksipä viikottainen maksimivoimatreeni on muodostunut ihan suosikkitreenikseni: kerran viikossa, tunnin ajan saa vetää täysillä!

Tällainen on tämänhetkinen ohjelmani:

Alkulämmöt otan crosstrainerilla ja yhdellä kierroksella harjoitusohjelman Killer Core -treenin itselleni vaikeimpia liikkeitä: vatsalihaksiin kayak-soutu 16 kg kahvakuulan kanssa, kokonaisvaltaisen kammottava “2 point / 3 point” (teen sen yhdistelmänä molempia eli ensin jokainen raaja vuorollaan ylös ja sitten ristikkäiset käsi ja jalka yhtä aikaa ilmaan), Hitlerin koira (kammottava, mutta hyvin kuvaava nimi!) tai super-push ja keskivartalon lihakset koetukselle laittava Crane Pose -jooga-asana (tunnetaan myös Crow-nimellä).

Voin vakuuttaa, että minun korppini ei ole yhtä tyylikäs 😀

Lämmittelyn jälkeen tehdään vain neljää kokonaisvaltaista liikettä kolme kierrosta, vähillä toistoilla, 80–90 % maksimivastuksesta. Settien välissä tulisi olla 5 minuutin tauko (tosin harvoin maltan odottaa näin kauan, joten teemme Heikin kanssa vuorotellen).

Boksille nousu painojen kanssa, minulla tällä hetkellä painoa 60 kg.

Tavoite on, että paino on jatkuvasti ensin boksille nousevalla jalalla ja jälkimmäinen jalka vain kevyesti napauttaa laatikon pintaa. Keskivartalo tekee hurjasti töitä, että lähes oman painoni verran harteilla oleva lisäpaino lähde kallistamaan kehoa.

Vinopenkki käsipainoilla, tällä hetkellä minulle 17,5 kg painot (mistä olen aika ylpeä – minulla on ollut yläselän kanssa haasteita, joiden vuoksi tämä ole ole ollut helppoa)

Lankutus 10 kilon lisäpaino selän päällä

Kelkan työntö 3 x 30 metriä, minulla painoa 90 kg

Kelkka itsessään painaa 45 kiloa, lisäksi lastataan toinen saman verran levypainoina, matkana 15 metrin rata edestakaisin kolmesti.

Treeni kestää reilun tunnin ja sen jälkeen koko kroppa on ihanan kamalasti uuvuksissa.

Viimeksi tosin keksimme vielä lisätä treenin perään 3 x 60 sek käsikävelyn juoksumatolla.

Tämä on ollut pisin taukoni kiipeilystä, Matterhornin ja Ushban välissä on kokonainen vuosi. Pitkien odotuskuukausien aikana on välillä tuntunut kuin tavoite olisi vain etäinen uni, ja treeni on ollut kuin mekaanista toistoa (vaikka kyllä nautin urheilusta).
Mutta nyt ilmassa on taas uudenlaista sähköä ja ihon alla muurahaisia. Lähtöön on kymmenen viikkoa!

Harjoituskauden alku lähestyy – uusia eväitä, uusia oppeja

By Janiina

On December 19, 2020

In alppikiipeily, harjoittelu, harjoittelupäiväkirja, harjoituspäiväkirja, kestävyysharjoittelu, kestävyysurheilu, kiipeily, kiipeilyblogi, kiipeilyharjoittelu, kuntosalitreeni, liikuntablogi, matkakertomus, matkapäiväkirja, naisvuorikiipeilijä, seikkailublogi, treeniohjelma, treenipäiväkirja, uuden vuoden lupaus, valmennus, valmistautuminen, vuoren huiputtaminen, vuoren huiputus, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuorikiipeilyblogi, vuorikiipeilyyn valmistautuminen

Se tuntuu valtavana voimana vatsassa, paineena rintakehällä ja pienenä puristuksena ohimoilla. Tarve tehdä. Kun sen kutsuun vastaa, keho palkitsee soluihin purskahtavalla energialla, mieli tyhjentymällä ja nöyrtymällä kuin seisoisin keskellä yötä Kaukasuksen vuoriston tähtitaivaan alla.

Minä Matterhornin seinällä, Lion Ridge Routella, 2020, kuva: Fabrizio Della Rossa

Urheilu on fyysisen hyvinvointini perusta ja mieleni paineventtiili. Kaksi päivää urheilematta, ja levottomuus alkaa lipua mieleeni kuin usva nevan ylle. Kolmantena päivänä lauseisiini alkaa hiipiä kärkkäyttä, unen laatu laskea ja vatsantoimintani muuttua. Syntymälahjaksi saatu liian suora selkäranka jäykistyy ja yläselkä alkaa kipuilla.

Satunnaisesti nautin koko päiväksi kotisohvalle pitsalaatikon alle piiloutumisesta tai seitinohuiden ranskalaisten päiväkännien värjäämistä viikonlopuista hunningolla jossain ihanassa Euroopan kaupungissa. Mutta mieleni lepää liikkeessä ja kehoni rakastaa, kun sitä käytetään. Se on hyvä ja huono; minun ei ole vaikea sitoutua treenaamiseen ja rutiineihin, mutta akilleen kantapääni on, että minun on välillä haastavaa tunnistaa ja tunnustaa tarvitsevani lepoa. Ja kun lepään, kehoni ja mieleni alkavat nopeasti pyytää toimintaa.

Arvoisin olevani kohtuullisen hyvässä kunnossa. Matterhornilta paluun jälkeinen harjoitustauko ei tarkoita, etten olisi treenannut. Nelisen kertaa viikossa olen tehnyt ylläpitävää harjoittelua‚ sellaista tavallista juoksua, punttitreeniä ja joogaa. Alkusyksyn pidin taukoa kiipeilystä ja pyöräilykin jäi vähemmälle, sillä kaularangasta löytyneet kaksi välilevynpullistumaa piti saada aisoihin. Marraskuussa sain fysioterapeutilta luvan taas varovasti palata seinälle – ja voi sitä riemua!

Kiipeilykauden päätös on aina minulle vähän ahdistava. Lepo ja tauko treenistä ovat kyllä tervetulleita. Mutta samaan aikaan seuraaviin tavoitteisiin tuntuu olevan niin loputtoman pitkä aika.

– Elämä ei saa tapahtua vain vuorilla, muistuttaa kiipeilyparini.

Käytinkin tuon pohtimiseen hyvän tovin. Mutta ehkäpä minulle kyse on enemmän siitä, että haluan rakkaiden asioiden olevan läsnä silloinkin, kun nautin muusta elämästä. Jos joku off-season-ajalla uppoutuu toisenlaiseen arkeen ja palaa ajatuksissaan vuorille kalenterin näyttäessä treenikauden alun lähestyvän, minulle vuoret ovat aina läsnä: Instagramissa henkeäsalpaavien maisemakuvien ihastelu ja uusien suunnitelmien laatiminen on ihanaa – ja se saa minut iloitsemaan muistoistani ja toisaalta läsnäolevammaksi myös tässä hetkessä. Systemaattinen treeni tuo vuoret mukaan myös kausien välissä, ja se antaa arjelle ihanan värin, kuin auringonnousun hempeän pastellisuudelman.

Kestävyyttä etsimässä Malminkartanon rapuissa

On ollut hassua huomata, että tavallaan olen hiukan vaisu puhumaan vuorista. Blogissa ja somessa niistä intoilen ja olen persoonana puhelias tyyppi, mutta kun joku kysyy minulta kiipeilysuunnitelmistani, helposti hämmennyn ja huomaan yrittäväni typistää vastaukseni mahdollisimman suppeaksi. Jälkikäteen monesti harmittaa, sillä minulle ei ole montaakaan mieluisampaa puheenaihetta kuin kiipeily ja vuoret. En kai vaan halua olla se tyyppi, joka yleisön pyynnöistä huolimatta tuntitolkulla paasaa omista kiinnostuksen kohteistaan.

Miten minä nyt tähän aiheeseen eksyin? Oli minulla oikeaa asiaakin, eli palataan siihen tekemiseen:

Syksyn aikana olen lueskellut Steve Housen ja Scott Johnstonin “Training for the New Alpinism – A manual for the climber as athlete” -teosta ja oppinut yhtä ja toista harjoittelusta. Tankatessani solubiologiasta ja treenin kemiallisista vaikutuksista, löysin itsestäni taas yläkoululaisen, joka laskee, montako sivua koealuetta on jäljellä, että opiskelun voi katsoa suoritetuksi.

Mutta juuri sopivasti tässä vuoden vaihteen lähestyessä, olen päässyt osioon, jossa opastetaan harjoitusohjelman rakentamisessa omaan tavoitteeseen sopivaksi. Taas minulla on haasteita lukemisen kanssa – mutta nyt toisenlaisia: en millään malttaisi istua lukemassa, kun parin sivun välein tekisi mieli sännätä salille tai lenkkipolulle kokeilemaan uusia juttuja.

Oman harjoittelun ohjaamisen oppiminen on alkanut sujahtaa käytäntöönkin ihan huomaamatta. Ensin aloin pitää harjoitus-logia eli ihan yksinkertaisesti kirjoitan puhelimen muistiinpanoihin jokaisen treenin jälkeen, mitä tein ja arvioin asteikolla A–F, miltä se tuntui (A= mahtavaa, olen supersankari, F= skipattu, suunniteltu treeni). Se on auttanut oman palautumisen seuraamisessa. Kun kaksi tai useampi peräkkäinen treeni menee osastoille C (=ok, mutta ei tunnu hyvältä) tai D (=alentunut suoritus tai keskeytys), tietää, ettei keho ole palautunut. Yksinkertaista, mutta sillä on ihan valtava vaikutus!

Toinen muutos on, että valmiiden punttisaliharjoitusohjelmien sijaan olen vähän huomaamattani alkanut laatia omia. Se alkoi ensin vaihtoehtoisten liikkeiden kokeilusta, mutta on edennyt siihen, että olen laatinut kokonaan omia ohjelmia. Käytän pohjana ammattilaisten ohjelmia määrittäessäni esimerkiksi eri lihasryhmille tehtävien liikkeiden osuudet, mutta määritän liikkeet itse. Takana alkaa olla jo sen verran treenivuosia, että tiedän, mikä minulle sopii ja mitkä asiat sopivat yhteen harjoittelussani.

Vielä yksi tärkeä, helposti itsestäänselvyydeltä tuntuva, mutta minulle käytäntöön vaikeasti vietävä Training for the New Alpinism -kirjan oppi on, että huippukunto kestää kerrallaan vain maksimissaan muutamia viikkoja. On siis epärealistinen tavoite kuvitella, että olisin jatkuvasti parhaimmillani.

Kun vuosi kohta vaihtuu, on kesään ja Eiger-suunnitelmaan puolisen vuotta, Ushbaan noin yhdeksän kuukautta. Viimeksi Matterhornin jälkeen Fabrizio (vakio-oppaamme Alpeilla) antoi palautetta, että räjähtävää voimaa tarvitaan lisää tekniseen kiipeilyyn. Lisäksi Eiger vaatii myös kiipeilyteknistä kehittymistä. Ja tietenkin kestävyyttä pitää taas alkaa takoa lihaksiin siten, että kunnon huippupiikit osuvat oikeisiin hetkiin.

Ihanaa Training for the New Alpinism -kirjan opeissa on systemaattisuuden ja suunnitelmallisuuden korostus. Tulokset eivät tule sattumalta ja improvisoiden, vaan taustalla pitää olla suunnitelma. Vapautta tekemiseen tuo vaatimus suunnitelman joustavuudelle, koska elämä nyt ei vaan mene Excelin mukaan. Pitää olla vaihtoehtoisia tapoja tehdä asioita ja hyväksyä myös, ettei aina ehdi ja välillä kroppa ilmoittaa, ettei se pysty. Mutta avain on paluu suunnitelmaan töyssyn jälkeen.

Harjoittelu itsessään on seikkailu ja arjen ilo, eikä sitä tarvitse tehdä tiukkapopoisesti – pyörätreenin taukojätskillä

Seuraavaksi tavoitteet pitäisi kääntää mitattaviksi. Eli esimerkiksi montako kertaa minun pitää pystyä juoksemaan Malminkartanon mäki ylös reppu selässä, jotta voin odottaa, että kestävyys ja voima riittävät Mount Ushban pahamaineisiin olosuhteisiin? Kuulostaa vaikealta, mutta kun sen kääntää kylmästi matikaksi, pääsee alkuun.

Tärkeä uuden vuoden lupaus (en tee niitä koskaan, paitsi nyt), etten kuitenkaan suhtautuisi harjoitteluun liian tiukkapipoisesti. Siinä minulla on hiukan enemmän historiaa kuin haluaisin myöntää, mutta onneksi kiipeilyparini Heikki osaa tempaista hihastani silloin, kun kypärä näyttää kiristävän liikaa!

Kun vuonna 2014 aloin harjoitella ensimmäistä vuortani varten, apuna oli treenauksen ammattilaisia. Silloin tein töitä heidän opastuksessaan, raportoin tänne tiiviisti ja tarkasti valmistautumisen sisältöä ja omia kokemuksia sekä etenemisen tuloksia. (Sieltä ne löytyvät edelleen, tämän blogin arkistosta, jos haluat kurkistaa.)

Vuosi 2021 tulee olemaan erilainen. Yritän nyt luoda vuosien aikana oppimani ja tekemieni virheiden pohjalta systemaattisen ohjelman, joka sopii nykyiseen tilanteeseen, tavoitteiseen ja juuri minulle. Yhtä tiivis raportointi ei nyt ole mahdollista (en yrityksistä huolimatta ole toistaiseksi onnistunut siirtymään 36-tuntiseen vuorokauteen), mutta parhaani mukaan avaan täällä suunnittelua ja tekemistä, oppeja ja kokemuksia. Ehkäpä niistä on joskus jollekin hyötyä – tai ainakin saat taas hyvät naurut kompurointiani seuratessasi.

Uusi vuosi alkaa ja seikkailu jatkuu – auringonnousun pastellisävyt arkeani suukotellen!

Kiipeilyparini Heikki (oik) ja minä Polluxin ja Black Rockin välisessä satulassa 2020, kuva: Fabrizio Della Rossa

Vuorenvalloitus 2020: saapuminen Cerviniaan

By Janiina

On July 29, 2020

In akklimatisoituminen, alpit, alppikiipeily, breithorn, Breithorn, eurooppa, harjoittelupäiväkirja, huiputusreitti, hyvä vuoristo-opas, italian normal route, kalliokiipeily, Matterhorn, Matterhorn, Monte Cervino, Pollux

Päivä 1: Saapuminen Cerviniaan

Aamuöisen herätyksen jälkeen olin tuntenut paineen nousevan sisälläni tasaisesti kuin kuplien ravistetussa samppanjapullossa. Rivakaksi mutta hallituksi suunniteltu koneenvaihto Amsterdamin kentällä oli muuttunut raivokkaaksi laukaksi halki kentän johtuen Covid-testauksista ja lomakkeiden täytöstä – sekä eksymisestä väärälle portille – kysyn vaan, että miksi samalta yhtiöltä lähtee kaksi puolityhjää konetta kymmenen minuutin välein samaan kohteeseen – vähemmästäkin menee vuorihumaltunut sekaisin? Ensimmäinen lento oli mennyt nukkuessa, mutta kun toisen lennon aikana katseeni löysi Mont Blancin huippuprofiiliin valkoisena ja juhlavana taivasta vasten, en enää saattanut levätä.

Moottoritieltä kääntyi tuttu liittymä kohti vuorten välissä piilottelevaa Valle d’Aosta -laaksoa. En koskaan aiemmin ole tuntenut vastaavaa riemua siitä, että tie on tuttu, ja sen enempää miettimättä suustani pulpahti ajatus, joka jäisi hautumaan mieleeni:

– Tänne muutetaan sitten vanhana.

Lopulta ylös jylhenevien vuorten rinteitä kiemurteleva serpentiinitie kurvasi mutkan taakse ja edessä näkyi valkoisen lumen ja jään sekä harmaan kiven sinfonia. Vääntelin käsiäni ja tunsin kuinka kyyneleet kihosivat silmiini – ilo purskahti ulos:

– Siellä se on – Matterhorn!

Siinä se todellakin oli. Huippu pilviin kääriytyneenä kuten viimeksikin, mutta massiivinen alaosa laakson perällä Breuil-Cervinia-kylän ylle kumartuneena. Kiipeilyparini Heikki ei sentään huutanut ilosta, mutta tunsin auton nytkähtävän kuin hänen jalkansa olisi hetkellisestä painanut lujemmin kaasua viedäkseen meidän nopeammin katsomaan vuorta, jonka juurella olimme kymmenen kuukautta aiemmin nieleskelleet katkeraa pettymyksen kalkkia.

Pieni rustiikkinen hotelli sijaitsi aivan Breuil-Cervinian keskustassa. Raahatessamme valtavia laukkujamme yläkerrassa sijaitsevaan huoneeseemme, saatoin tuntea 2000 metrin korkeuden. Heikkikin pysähtyi toisen kerroksen kohdalla huohottamaan ja nauroi:

– Ei vahvista itseluottamusta kiipeilyn osalta, kun parikymmentä rappustakin pistää puhaltamaan.

Sivumennen sanoen: Covidin vaikutus alueella on selkeä, ja italialaiset suhtautuvat siihen vakavasti. Kaikilla on jatkuvasti maskit mukanaan: ulkona voi liikkua ilman sitä, mutta heti sisään mentäessä maskia edellytetään. Kaikkialla saatavilla on käsidesiä, osassa kauppoja käytössä on myös kumihanskat ja joissain vuorosysteemi ruuhkien välttämiseksi. Osa vuorimajoista on estänyt yöpymiset, osa vähentänyt asiakaspaikkojaan.

Kun varustakasat oli nakattu ovesta sisään, viipymättä painelimme ulos keskustasta rinteellä sijaitsevaan kahvilaan ja käänsimme terassituolit kohti vuorta. Se oli valtava, paljon suurempi kuin saatoin muistaa. Kumpikaan meistä ei sanonut mitään, istuimme vain henkeä pidätellen tuijottamassa iltapäivän auringossa kylpevää vuorta. Se on kaunein näkemäni vuori ja voisin tuijottaa sitä loputtomiin, mutta nyt odotin yhtä tiettyä asiaa.

Tunnin kuluttua siirryimme pykälää ylempänä rinteellä olevaan kahvilaan ja toistimme saman rituaalin: tuolit kohti vuorta ja tuijotusta.

Iltapäivä kääntyi illaksi. Viimein se tapahtui: tuulenpuuska pyyhkäisi huipun peittäneen pilviverhon syrjään.
– Se näkyy! Se näkyy!

Ulvahdin ilosta, ja Heikki yhtyi ilonpitoon. Viimeksi emme koko huiputusyrityksen aikana nähneet kertaakaan Matterhornin huippua. Koko matkan ajan se pysyi tiukasti lumi- ja sadepilvien takana. Tietämättä toistemme ajatuksista olimme molemmat sortuneet taikauskoiseen ajatukseen, että jos tällä kertaa näkisimme huipun ennen huiputukseen lähtöä, pitäisimme sitä enteenä menestykselle. Melkoinen tunnelataus kahdelta arjessa varsin käytännölliseltä ihmiseltä siis!

Ensimmäinen tehtävä oli nyt siis suoritettu, ja saatoimme tyytyväisinä painella pitsan kautta nukkumaan.

Nyt näkyy Matterhornin huippu ja epäonnen taika raukeaa!

Päivä 2: Akklimatisoituminen alkaa

Vuori-ilma kai tekee hyvää kaupungista karanneelle, ja nukuin ennätykselliset 12 tuntia! Oppaamme Fabrizion oli määrä saapua iltapäivällä tai alkuillasta kertomaan tarkemmin tulevien päivien ohjelmastamme, ja hänen tuloa odotellessamme päätimme aamiaisen jälkeen edistää akklimatisoitumista pienellä kävelyreissulla kohti ylärinteellä sijaitsevaa Rifugio Duca degli Abruzzi -vuoristomajaa (2388 m). Ainakin minulle osittain kyse oli myös testistä: viime syksynä jo pelkkä lähestymispäivän ensimmäinen vaellusosuus majalle tuntui uuvuttavalta. Muistikuvieni mukaan reitti oli – vaikkakin ylämäkeä – suhteellisen helppokulkuinen, ja olin jäänyt pohtimaan, ettei sen niin väsyttävältä pitäisi tuntua. Oliko lähestyminen todella raskas – vai oliko kyse siitä, ettemme olleet ehtineet toipua vain paria päivää aiemmin päättyneestä Elbrusin huiputuksesta vuoren villiä ja raskasta pohjoisreittiä pitkin?

Trekki laaksosta Duca degli Abruzzi -majalle meni nopeasti ja kevyesti. Alkuperäinen suunnitelma oli vain rauhassa tallustella rinnettä ylös ja noin tunnin kuluttua kääntyä takaisin. Mutta yhtäkkiä löysimmekin itsemme majan tuvasta nautiskelemassa cappuccinoa ja maailman herkullisinta kakkua kermavaahtovuorella höystettynä ( – kuinka rakastankaan tankkausta italialaiseen malliin!) Herkuttelun lomassa totesimme, että helppo pyrähdys rinnettä ylös puhui selkeää kieltä: Tavoitteemme viime kerralla oli ollut hyödyntää Kaukasuksella, Euroopan mantereen korkeimmalla vuorella hankittua akklimatisaatiota Matterhornilla. Oli turha spekuloida, olisimmeko onnistuneet myös Matterhornin huiputuksessa, mikäli olosuhteet eivät olisi olleet meitä vastaan. Mutta selvää oli, että tiukan ohjelman vuoksi meille ei jäänyt aikaa palautua ensimmäisestä kovasta puristuksesta ennen seuraavaa. Tärkeä oppi tulevaisuutta varten!

Paluumatkalla kylään ihailimme vuoren rinteen runsaita vesiputouksia, vehreyttä ja kukkaloistoa. Kiireettöminä pysähdyimme seuraamaan liitovarjolentäjiä, mäkipyöräilijöitä ja vaeltajia. Aurinko paistoi heleästi, ja vuori seisoi ylväästi laki paljaana kuin hupsua taikauskoani vahvistaakseen.

Vuorilla kurinalaisen täsmällinen ja tarkka oppaamme seuraa muualla rennon italialaista aikakäsitettä, ja empiiristen tutkimustemme mukaan esimerkiksi hänen viisi minuuttiaan saattaa olla mitä tahansa 15 minuutin ja kahden tunnin väliltä. Niinpä olimme jo illallisella hotellin viereisessä pitseriassa – voi jestas kuinka rakastankaan italialaista tankkausta, – kun haarukkani putosi helähtäen lautaselle, hypähdin pystyyn ja kapsahdin Fabrizion kaulaan (halutessasi muuten löydät hänet Facebookissa täältä). Oppaan hiuspörrö oli lyhentynyt siiliksi, mutta kasvot olivat ennallaan, paidassa oli sama tuttu reikä vasemmassa hartiassa ja paljaat varpaat pilkistivät varvastossuista kuten aina silloin, kun ne eivät ole kiipeilykengin verhotut.

Kuulumisten jälkeen kävimme läpi tulevan viikon ohjelman: seuraavana aamuna alkaisi akklimatisoitumisreissu. Ensimmäisenä päivänä nousisimme hissillä Plateau Rosa -alueelle, kiipeäisimme hiihtorinteen reunaa Breithornin juurelle ja jatkaisimme siitä halki valtavan jäätikön kohti Breithorn-vuorijonon takana sijaitsevaa Pollux- ja Castore-vuorikaksikkoa. Ensimmäinen huiputusyritys tehtäisiin aavistuksen matalammalle Polluxille (4092 m), sillä se on Castorea kiipeilyllisesti haastavampi, ja huiputusreittimme olisi Matterhornin kaltaista teknisempää kiipeilyä.

Polluxin jälkeen laskeutuisimme yöksi jäätikön alalaitaan majalle, mistä aamulla nousisimme jälleen ylös, tällä kertaa koko matkan Breithorn-vuorijonon huippuharjanteelle. Harjanteella olisi luvassa haastava kivikkokiipeilyosuus yli 4000 metrissä sekä harjannetta pitkin sekä Central Breithornin että varsinaisen päähuipun Western Breithornin huiputukset. Huiputuksien jälkeen jäisimme vielä yhdeksi yöksi Plateau Rosan majalle, jotta kehomme saisivat mahdollisimman pitkän ajan mahdollisimman korkealla, ja olisimme näin valmiita pääkoitokseen.

Olin aivan haltioissani pitkin Breithorn-harjannetta tapahtuvasta traversesta – jo yksin se olisi aivan uskomattoman jännittävä kokemus! Mutta se mitä Fabrizio kertoi seuraavaksi, miltei vei yöunet: pyrkisimme kiipeämään myös Matterhornin traversena eli lähtisimme Italian puolelta Lion Ridge -reittiä kohti huippua ja onnistuessamme laskeutuisimme Sveitsin puolelle Hörnli Ridge -reittiä! Vuoren yli kiipeämisessä on aina omat kommervenkkinsä. Upeaa on nähdä kaksi eri reittiä ja vuori molemmilta puolilta. Mutta samaan aikaan se on raskas tapa kiivetä – eikä vähiten siksi, että kaikki tarvittava on kannettava mukana koko ajan. Mitään ei voi jättää ylämajalle tai rinteelle huippurutistuksen ajaksi. Lisäksi meillä olisi tiukka aikaikkuna, jonka puitteissa huipulle olisi ehdittävä, tai traverse ei onnistuisi.

Naureskelimme jännittyneinä Fabriziolle, että kostoksi viime kerrasta hän päätti valita entistäkin vaikeamman tehtävän. Oppaan ruskeat silmät välähtivät, hän nauroi makeasti, mutta katsoi sitten meitä vuorotellen ja sanoi:

– You deserve this. You are ready for Matterhorn, and Matterhorn is ready for you. Now go pack your things and get lots of sleep. Tomorrow we leave at 7 o’clock!

Monte Cervino eli Matterhorn Italian puolelta

Kova kevät ja 8 viikkoa Matterhornille

By Janiina

On May 24, 2020

In eurooppa, harjoittelu, harjoittelupäiväkirja, kestävyysharjoittelu, kiipeilyharjoittelu, Matterhorn, palautuminen, polkupyörä, polkupyöräily, pyöräily

Onpahan ollut tiukka alkuvuosi: turbulenssia ja kolauksia yhdellä jos toisellakin rintamalla. Välillä on jopa tuntunut kuin matka olisi jatkunut eteenpäin lähinnä siksi, että eihän sitä oikein muuhunkaan suuntaan kannata pyrkiä. Paljon hyvää on tapahtunut myös, mutta joskus korkeiden laineiden keskellä helmien bongaaminen pohjamudasta on hankalaa. Jälkikäteen oppisaalista tutkiessa on kuitenkin helpompi ymmärtää, miten paljon arvokasta on haaviin tarttunut.

Eittämättä tärkein havainto on ollut, että tiukoissa paikoissa läheisten verkko on kiertynyt ympärilleni kuin köysi, jonka jykevän karabiinin varassa on tuntunut turvalliselta jatkaa silloinkin, kun seinämän yläpää on ollut katseen tavoittamattomissa. Esimerkiksi isän menetyksen jälkeen läheiset ovat muistuttaneet periksiantamattomasti läsnäolostaan ja tuestaan silloinkin, kun surun sanoittaminen on ollut liian vaikeaa. Jälleen on sanamaakari hämmennyksen edessä, sillä ei taida olla tarpeeksi hienoja sanoja kuvaamaan arvostusta, jota tämän oppiminen on saanut tuntemaan. Mutta kokeilenpa yhtä kauneimmista: “Kiitos.”

Chilessä, Atacaman autiomaan suolakenttiä ihmettelemässä Heikin kanssa 12/2019
Kuvan otti muistaakseni Khai

Kaiken keskellä on ollut aika opetella hengittämään. Voi montakohan kertaa tästä pitää puhua, että sen itse oppii:
Kiipeän, koska rakastan sitä. Jokaisesta askeleesta lähtöpäätöksestä kotisohvalta treenikauden halki rinteelle saa ja pitää nauttia. Vahvan kilpailuvietin omaavan suorituskeskeisen kovapään on välillä vaikea muistaa, etten ole Reinhold Messner – eikä se ole tavoitekaan.

Viime kauden kovan treenauksen ja heikon palautumisen jäljet näkyvät yhä. Kiireen keskellä on ollut liian helppoa keskittyä maksimisuoritusten läpipuskemiseen, ja vasta rikkoutuva keho on muistuttanut palauttavan treenin ja levon merkityksestä.

Jokaisella kolikolla on kääntöpuoli. Jos olenkin tehnyt liikaa ja liian kovaa suhteessa elämäni kokonaiskuvaan, samalla rakkaus tätä hullua lajia kohtaan ja seuraavan reilun vuoden horisontissa siintävät Matterhornin, Mount Kenyan ja Denalin huiput ovat vieneet lenkkipoluille ja punttisalille silloinkin, kun olisi ollut helpompi jäädä sohvalle murjottamaan – eikä kevään aikana hankitun suklaayliannostuksen seurauksetkaan ole dramaattiset. Oikea kysymys lienee kuitenkin: “Paljonko on tarpeeksi?”

Matka siis jatkuu.

Reilu viikko sitten kiipeilyparini Heikki ja minä lähetimme viestin Italiaan, hiljattain pitkästä karanteenista vapautuneelle vuorioppaallemme Fabriziolle ja tiedustelimme kiipeilylupien tilannetta Matterhornille heinäkuun lopulla. Seuraava vuorokausi kului korventavissa tunnelmissa, kun odotimme vastausta. Vaikka olimme silmä kovana seuranneet Italian tilannetta, haparoiva usko Matterhorn-reissun onnistumiseen rakentui tuossa vaiheessa vielä lähinnä oman optimismin varaan.

Vuorokautta myöhemmin Fabrizio vastasi toiveikkaana:
“Varauksemme Carrel Hut -majalle on nyt vahvistettu! Se tietysti riippuu alueen yleisestä kiipeilysäännöstöstä tälle kesälle. Olen kuitenkin optimistinen Matterhornin suhteen. Jos he rajoittavat kiipeilijöiden määrää, varauksemme on ensimmäisten joukossa. Enemmän mietin sitä, kuinka pääsette Italiaan.”

Muutamaa päivää myöhemmin Italia ilmoitti rajojen avautumisesta kesäkuussa. Heinäkuun lopun tilannetta on tottakai täysin mahdotonta ennustaa, mutta juuri nyt näyttää lupaavalta.

Chilestä paluun jälkeen Matterhornille valmistautuminen on poikennut suuresti aiemmista harjoituskausista. Heikki oli koko alkuvuoden Arabiemiraateissa työkomennuksella, ja minäkin pompin edestakaisin kahden maan välillä eli työmatkustustiheys oli huomattavasti normaalia korkeampi. Yhdessä treenaaminen ei onnistunut kuin satunnaisesti samassa maassa ollessamme, joten palasin yksin back to basics -harjoittelun pariin. Sitten maaliskuussa pöpötsunami sulki paitsi maiden rajat, myös kuntosalit ja kiipeilykeskukset. Kuitenkin pieni kuntosali kodin lähellä piti ovensa auki jäsenilleen, joten erilaisten juoksutreenien lisäksi olen voinut jatkaa lihastreeniä punttien voimin – käsidesillä ja puhdistusainesumuttimilla varustettuna tietenkin.

Yksi kevään ilon aiheista on ollut uusi upea gravel-pyöräni, joka tuo aivan uusia ulottuvuuksia kestävyystreeniin. Samalla työn alla on aivan uudenlaisen pyöräilytekniikan opettelu: selkärankaan syvälle juurtunut, isältä aikanaan saatu vanhan kansan hiukan hupsu “vaihteita kannattaa säästää vaihtamalla niitä mahdollisimman harvoin” -oppi nimittäin sopii kovin nihkeästi yhteen tasaiseen kadenssiin perustuvan pyöräilytekniikan kanssa. Taas on siis maanteillä liikkuvilla lystiä, kun pontevasti sotken eteenpäin – välillä matkanteon ilon ja välillä puhtaan ärsytyksen voimalla – joskus ääneen laulaen, toisinaan kirota päristellen.
Meni miten meni, jos muistelen ensimmäisiä vastentahtoisia pyörätreenikokemuksia viitisen vuotta sitten, kehityskaari on jo nyt ollut valtava. Paitsi että tekniikka ja varusteet ovat asteittain vuosien saatossa parantuneet, olen todella alkanut nauttia pyöräilystä muutenkin kuin kestävyysharjoittelumuotona vuoria varten.

Malttamattomana aloitimme pitkät pyöräreissut heti Heikin päästyä Suomeen huolimatta siitä, että ensimmäisillä retkillä saimme melkoisia loskaryöppyjä niskaan, ja välillä hyisen lenkin jälkeen kehon sulattelu saunan lauteilla on kestänyt hyvän tovin. Toistaiseksi kevään pisin reissu on ollut Helsinki–Turku (kaksi päivää, noin 100 km/päivä). Kesäkuun alkuun suunnitteilla on kolmen päivän polkurutistus Helsingistä itärajalle ja juhannukseksi poljetaan taas Hankoon!

Salmisaaren kiipeilykeskuksen avatessa jälleen ovensa, säntäsimme heti myös seinille rimpuilemaan. Pitkän tauon jälkeen rentous tuntui olevan hiukan hakusessa, ja tiukemmissa kohdissa tunsinkin sormieni rutistuvan otteisiin aivan liian tiukasti. Liidaus eli alaköysikiipeilyn tekniikkaharjoittelu jäi jo tovi ennen koronaa tauolle yläselän ja hartiaongelmien takia, ja nyt seinälle palatessa olisi tärkeää muistaa aloittaa varovasti. Note to self: VAROVASTI.

Matterhorn
(kuva: netin yleiset lähteet)

Nyt kun olen viimein saanut oikean koipeni jotakuinkin toimivaksi, vaatii yläselkä vuorostaan huomiota. Tähän astihan olen tyytynyt elämään yläselkää ja olkapäitä kiusaavien kestojumitusten kanssa ja hakenut apua lähinnä oireisiin. Viimein kuukausitokulla olkapään kiertäjäkalvon tulehduksesta toipuneen Heikin puoliksi painostamana, varasin ajan yläselkään ja hartioihin erikoistuneelle fysioterapeutille. Kivun kanssa elämään oppiminen on liian helppoa.

Matka jatkuu. Mutta eri tavalla kuin ennen.

Muutos on käynnissä. Jo nyt tämä treenikausi on rakennettu eri tavalla kuin aiemmat – eikä se ole koronan syy tai seuraus. Tiukan harjoitusohjelman sijaan asioita tehdään kehon pyyntöjä kuunnellen ja vihjeitä seuraten. Vähemmän, jos se tarkoittaa, että paremmin. Lopetan, kun sattuu (vaikka kesken suorituksen). Pysähdyn juoksulenkillä ottamaan valokuvan joutsenesta. Syön vähän liikaa jätskiä, jos mieli tekee.
– Lupaan. Ainakin tuon viimeisen.

Matterhornille lähtöön on alle kahdeksan viikkoa.

Pitääkö pitsa pelikaanin ilmassa? – kestävyysharjoittelun arkea

By Janiina

On January 28, 2019

In blogi, harjoittelupäiväkirja, kestävyys, kestävyysurheilu, mont blanc, päiväkirja, treeni, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Onko hyvä hetki pysähtyä vasta, kun ei pääse enää yhtään ylöspäin?
Minä Monte Rosan huipulla 2016, kuva: M. Laukkanen

Istun junassa matkalla Tampereelta Helsinkiin. Tuttuakin tutumpi reitti kahden kotini välillä. Puhelimen akku on vähissä ja junan netti poikki. Laukun vakiovarustepokkarista viimeinen sivu, kirjailijan kiitokset ja takakansi luettu. Olen lukenut myös lattialle pudonneen Barbie-lehden mainoksen ja vakoillut penkkien välistä edessä istuvan matkustajan sylissä auki olevan iltapäivälehden otsikoita. Ne toitottavat Roope Salmisen olevan lurjus.

Hetken aikaa kaivelen laukkuani, järjestelen touhukkaana tavaroitani. Vilkaisen kelloa: puolitoista tuntia perille.

Listaan mielessäni perille päästyäni tehtävät asiat.
Järjestän lompakon kuitit.
Pyöritän tietokoneen virtajohdon lenkit samanmittaisiksi – kaksi kertaa, sillä en ole tyytyväinen ensimmäisen kerran tulokseen.
Tutkin taskusta löytyneen proteiinipatukan ravintoarvoja.
Penkin reunassa on vanha tahra, jota yritän huomaamattomasti vähän hinkata nenäliinalla.
Katson kelloa; se on kymmenen minuuttia enemmän kuin edellisellä kerralla.

Huokaisen ja katson ikkunasta. Tekisi mieli puhaltaa ja katsoa huurtuuko lasi.

Lapsena matkustaessani autolla tai junalla painoin usein posken vasten viileää ikkunalasia ja kuvittelin lentäväni maiseman yli. Matalalla liidellen, ilmavirtauksilla surffaten kuin pelikaani.

Nyt viime päivien lumipyry on muuttanut maiseman uhkean pumpuliseksi, ja matalalla horisontin yläpuolella roikkuu appelsiininvärinen aurinko, joka sivelee valon raitoja lumipeitteen pintaan.

Toisenlainen pysäyttävä maisema Mount Merun huipulta Tansaniassa (2017).
Vasemmassa laidassa Kilimanjaron huippu

Vapauttava, levollinen ajatustyhjiö nielaisee minut odottamatta, kun katson puiden sinisten varjojen ja auringon kimaraa hangella, junan kiitäessä valkoiseen pukeutuneen maaseudun halki. Päästän irti ja nautiskellen heittäydyn mattapintaisten ajatusten poukkoilevaan virtaan, joka ei ole matkalla minnekään. Hetken olen kuin vuorilla ja etäisesti mielen virtaus esittelee minulle lukuisia hetkiä, jolloin olen saanut nauttia tästä ajatusten päämäärättömyydestä.
… kunnes samettisen ajatuspuuron keskeltä vapaaksi tempautuu yksi ajatus: “Katsos vaan, minä osaan pysähtyä ja nauttia tekemättömyydestä – ihan keskellä arkeakin! Pitääkin kirjoittaa tästä ihanasta hetkestä blogiin. Ollaankohan jo kohta perillä, että pääsen nettiin kirjaamaan ajatuksen ylös? Jos en sitä pian kirjoita johonkin, ehkä se unohtuu.”
Vilkaisen kelloa: tunti ja kymmenen minuuttia perille.

Vuoristo ympäristönä ja kiipeily lajina saavat minut vaipumaan suorastaan meditatiiviseen tilaan. Se on minulle iso osa kiipeämisen nautintoa ja minulle tuollaisen mielen pehmeä tyhjyyden saavuttaminen muualla kuin rinteellä on vaikeaa – tai ainakin harvinaista.

Täällä alhaalla mieli kohisee kuin koski tekemättömiä tehtäviä, työasioita, lasten harrastuksia, treeniaikatauluja ja vaikka mitä. Totta puhuakseni, olen aika ylpeä siitä, että pystyn hallitsemaan varsin monimutkaisia ja laajoja kokonaisuuksia. Oman elämäni projektijohtajana saankin aina välillä itseltäni kymmenen pistettä ja papukaijamerkin ihan vaan siitä riemusta, että mission impossible nimeltä ‘perus keskiviikko’ tuli suoritettua.

Mutta vuorilla arki tehtävälistoineen on kaukana, ja kaikki muu paitsi kiipeäminen tuntuu merkityksettömältä. Vain seuraavalla askeleella on väliä.

Mutta on tässä muutakin.
Vuorimajan katon ilmestyminen horisonttiin vapauttaa uupumuksen. Yhtäkkiä majan pihan lähestyessä tuntuu, ettei jaksa enää askeltakaan. Siltikin vaikka äsken oli vielä ihan kohtuullisen hyvä olo, eikä se, että jaloissa painoi, jääraudat takertuivat normaalia useammin toisiinsa ja hiki kirveli silmiä, ollut kovinkaan merkityksellistä. Mutta kun voit jo melkein haistaa majan ovesta löyhähtävän kosteuden, hien ja mausteisen ruoan tuoksujen sekoituksen, loppuu puhti kerta kaikkiaan.
Kiipeilysuorituksessa se onkin ymmärrettävää; jos takana on toistakymmentä tuntia raskasta kiipeämistä, viimeisien tuntien polttoaine on lähinnä tahdonvoima.

Mutta mikä siinäkin on, että myös juoksulenkin viimeiset viisisataa metriä ovat usein ne raskaimmat, välillä riippumatta siitä, paljonko on juostu. Miten tässä muka kehtaa puhua harrastavansa kestävyyslajia, kun kymmenen kilometrin viimeisen korttelin aikana etureidet tuntuvat suorastaan turpoavan maitohapoista? Kuinka paljon pitäisi pystyä tekemään “tuosta vaan ihan huomaamatta”, jotta täyttäisi kriteerit?

Kiipeilyparini Heikki sanoo usein hyvin rullanneen juoksulenkin jälkeen: “Aivan mahtava tunne, olisin voinut juosta loputtomiin!”
Olen siitä vähän kateellinen. Minä tunnen noin aika harvoin, ehkä silloin, kun lenkin pituus on normaalia lyhyempi ja kaikki menee nappiin. Mutta pääsääntöisesti asetan itselleni lenkin alussa matka- tai aikatavoitteen. Kun se on saavutettu, ei kovinkaan usein mielessä käy ajatus: “tästähän voisi vielä hypähdellä toisen kympin perään.”

Taannoin tehtyäni raskaan lenkin kovassa pakkasessa, paluumatkalla pohdiskelin, paljonko psyykausta vaatisi, jos vaan päättäisi viimeisen lyhtypylvään kohdalla, että jatkankin vielä viisi tai kymmenen kilometriä lisää. Motivaatiosta siinä on kyse, eikö vaan?

Nimittäin viime keväänä teimme Mont Blancin huiputuksen talviolosuhteissa laaksosta laaksoon puolessatoista vuorokaudessa. Saapuessamme laskeutumisen ensimmäiselle etapille, Gouterin majalle 3815 metriin, olin valtavan väsynyt. Söin suuren kasan lounaspastaa – ja nukahdin istualleni majan ruokalaan, Heikin olkapäähän nojaten. Puoli tuntia myöhemmin Heikki herätti minut ja matka jatkui. Tuon majalla vietetyn tunnin aikana voimani olivat palautuneet niin, että seuraava saattoi tapahtua:

Paluumatkalla Mont Blancin huipulta, keväällä 2018 (vasemmalla Gouterin maja)

Olimme aikoneet jäädä huiputuspäivän jälkeiseksi yöksi Tete Rousse majalle 3167 metriin, mutta laskeutuessamme jäätikköä pitkin nahkeassa upottavassa lumessa, aloimme Heikin kanssa puhua siitä, millaisen pitsan kumpikin söisi, kunhan seuraavana päivänä pääsisimme laaksoon. Hetken kuluttua mielikuva pitsasta alkoi tuntua todella houkuttelevalta. Niin houkuttelevalta, että päädyimme ohittamaan majan ja jatkamaan vaellusta alas laaksoon asti.

Eli kroppa jaksoi, kun motivaatio oli kunnossa: pitsan voima on kyllä uskomaton!

Jos palaan siihen pohdintooni ylimääräisen viiden kilometrin lisäämisestä lenkin loppuun ex-tempore: totta puhuakseni tiedän kyllä, ettei se olisi muuta kuin päätös.
Olenko opettanut itseni väsymään, kun maaliviiva lähestyy? Miten siitä voi oppia pois? Jos joku ajaisi edelläni autolla pitsalaatikko avoimessa peräkontissa, kuinkahan pitkälle mahtaisin jaksaa painella ilman ennalta asetettua maaliviivaa?

Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka ovat luontaisesti kykeneviä nauttimaan matkasta ja yrittänyt kovasti imeä heistä oppia itseeni. Mutta tuntuu, että minä tarvitsen motivoituakseni maaliviivan, jonka ylittää. Ja niin lenkilläkin lataan ajatukset senhetkisen tavoitteen täyttämiseen. Mutta onnistuisiko maaliviivan siirtäminen vauhdissa ilman pitsapalkintoa – eli houkuttelevampaa maalia?

Jos junassa minulla ei olisi niin kiire perille, malttaisinko nauttia matkasta ja leijua taas peltojen yllä ajatusten siivillä? Kuka opettaisi minut olemaan matkalla perillä?

Lempikuvani Mount Fujilta, (2017). Matkalla perillä.