Category: mount kilimanjaro

In Afrikka, blogi, huiputus, kansainvälinen kiipeilyryhmä, kiipeilyblogi, kiipeilymatka, kilimanjaro, matkapäiväkirja, mount kilimanjaro, vuoren huiputus, vuoristo-opas

Kirjoittajan välisanat:
Kilimanjaro-kertomuksen kirjoittaminen on ollut minulle vaikeampaa kuin yhdenkään aikaisemman kiipeilytarinan. Kun harrastaa lajia, jonka keskeinen osa on sietää epämukavuutta ja jatkaa matkaa vaikeuksista huolimatta, on kirjoittajan haaste kertoa tarina luomatta valittajan päiväkirjaa siitä, minkämuotoinen kivi oli kengässä kunakin päivänä. Ehkäpä siksi monet kiipeilystä kirjoittavat jättävät kertomuksissaan oman henkilökohtaisen kokemuksensa vähemmälle ja keskittyvät kertomaan tapahtumista raportoiden.

Kun nyt olen kirjoittanut sinulle näitä muistoja Kilimanjarolta, tunnen välillä halua vähän kaunistella tarinaa. En siksi, että haluaisin muuttaa lopputulosta tai antaa itsestäni parempaa kuvaa. Vaan siksi, että minusta tuntuu kuin vastoinkäymisten kuvailu veisi huomion pois siitä, mitä tulin etsimään ja mitä sain kokea.

Lukiessasi tarinaani näet sisäisen kuvani siitä, miten tapahtumat näin ja miltä ne minusta tuntuivat. Mutta lisäksi toivoisin voivani välittää sen tunteen, että heikoimmallakin hetkellä kokemus oli niin hieno, että tekisin sen koska tahansa uudelleen.

Kun ensimmäisen Vuorenvalloitus-tekstini aikanaan kirjoitin, lupasin kertoa tarinani rehellisesti ja avoimesti, kuten olen sen kokenut. Tavoitteeni ei siis ole luoda objektiivista reittikuvausta tai ylivertaista “vaikeuksien kautta voittoon” -seikkailukertomusta. Tämä vuodesta 2014 jatkunut tarina on rakkaudentunnustukseni tälle piinaavalle ja palkitsevalle lajille sekä vastaukseni kysymykseen: “Miksi kiipeät vuorille?”

Siksi jatkan samalla tavalla. Poistamatta pahoinvointia, editoimatta epäonnistumisia tai suodattamatta riveiltä pursuavia tunteita – silläkin uhalla, että se välillä kuulostaa valittamiselta. Kiitos, kun kuljet kanssani näillä polveilevilla poluilla.

Palataan siis Kilimanjarolle 4600 metrin korkeuteen:

Päivä 12: Huippuyö

Kun herätyskello pirahti klo 23 merkkinä huiputusyön alkamisesta, olin helpottunut, sillä lepotunnit olivat olleet vaikeita. Vaitonaisina Heikki ja minä pukeuduimme ja kömmimme teltasta pimeään, alati kylmenevään yöhön. Onneksi aamupalalla oli Mount Merulta tuttujen imelien keksien lisäksi pieni kattilallinen puuroa, ja sen lämpö nosti sekä lähtövalmiutta että mielialaa.

Näkymä yläleiristä

Lähtötunnelma oli vaisu ja odottava, kun jonomme liittyi joka puolelta leiriä ilmestyvien otsalamppuhelminauhojen joukkoon ja aloitimme taipaleen kohti 5895 metrin korkeudessa meitä odottavaa Uhuru Peak -huippua. Ensimmäinen välitavoite olisi saavuttaa Stella Point (5795 m) auringon nousuun mennessä. Vaikka sääolosuhteiden pakottamaa takaisinkääntymisaikaa ei varsinaisesti ollut, Nathan muistutti, että saman päivän aikana edessä olisi vielä laskeutuminen Mweka Campille (3100 m) asti. Jos huiputus menisi pitkälle aamuun, voisivat voimat loppua laskeutuessa.

Nousumarssin tempo tuntui yllättävän nopealta. Olinko hitaampi kuin yleensä, sillä oppaat olivat sanoneet meidän etenevän huippuyönä normaalia marssitahtia hitaammin voimien säästämiseksi?

Liikkeelle lähtiessä yö tuntui kovin kylmältä, mutta pian aloin hikoilla reippaasti. Ensimmäinen tunti meni kuitenkin mukavasti, kun avasin housujen lahkeiden sivuvetoketjut koko matkalta ja poistin välitakin. Vatsalääke oli onneksi pysäyttänyt tyhjennykset, mutta vellonta ja vihlonta jatkuivat vatsassa. Pystyin kuitenkin etenemään tasaista tahtia, vaikka nousu oli kohtuullisen jyrkkä.

Pureskelu tuntui mahdottomalta, joten piilotin kumpaankin poskeen lakritsipalan, joita imeskelemällä yritin saada jatkuvasti sokeria vereen. Kellotin juomisen, koska muuten se jäisi tekemättä. Minulla oli vuorotellen kylmä ja kuuma, lämpötilani vaihteli niin nopeasti, etten ehtinyt säätää vaatteita sen mukaan. Pieni päänsärky jomotti otsalla, ja ajatukset olivat tukkoisia, enkä saanut normaalista kiipeily-flow:stani kiinni. Mutta olosuhteisiin nähden olo oli siedettävä, joten totesin, ettei aina voi olla kivaa ja aloin vain laskea askelia.

Toisen tunnin aikana reitti muuttui kivikkoiseksi ja alkoi hakeutua siksak-muotoon. Polulla oli ruuhkaa, ja aina jonkun pysähtyessä, ohi marssi paljon ihmisiä. Mustassa yössä rinne loisti täynnä otsalamppuhelmiä. Katsoin kaipaavasti ylös, missä näin ensimmäisten otsalamppujen kulkevan. Huipun vaalea varjo näkyi hohtavana tähtien loisteessa. Muuten maisemia ei juuri näkynyt, sillä otsalamppujen meressä silmät eivät juuri ehtineet tottua pimeyteen. Vastailin vaisusti Stevenin “Mama Chui! Poar?” -kyselyihin ja jutustelin satunnaisesti muutaman sanan Heikin kanssa, mutta muuten keskityin askelrytmiin ja tuijottamaan polkua edessäni.

Rinne jyrkkeni edelleen, ja tuuli alkoi nousta. Sen seassa on lumihiutaleita ja pian se yltyi viimaksi, joka syöksyi kimppuumme sivusta. Minulla oli silti tuskaisen kuuma, joten jätin housujen lahkeet auki silläkin uhalla, että housut täyttyisivät lumesta. Olin niin uppoutunut omaan etenemiseeni, etten ollut juurikaan ehtinyt kiinnittää huomiota muiden kuin Heikin kiipeämiseen. Mutta nyt saattoi huomata korkeuden vaikuttavan kaikkiin. Jopa jatkuvasti huippukunnossa ollut Terry näytti kalpealta ja huohotti. Tuo kohtelias ja alati ystävällinen brittimies purki turhautumistaan tavalla, joka sai minut kaiken keskellä virnistämään itsekseni, kun kuulin hänen jupattavan kovaan ääneen:
– I am the shortest one in the whole group, and they call me the Giraffe… Giraffe – that is a RUBBISH nickname!

Toisen tunnin lopulla luminen tuuli oli äitynyt myrskyksi. Olin pakotettu sulkemaan housunpuntit ja painumaan etukumaraan kävellessä. Yhtäkkiä tajusin, että silmäni olivat väkisin painumassa umpeen. Vastustamaton halu nukkua, ihan pieni hetki vain. Tempaisin pääni pystyyn, kun huomasin, ettei minulla ollut muistikuvaa muutamasta edellisestä askeleesta. Voi itku.

Yritin paikata energiavajetta syömällä, mutta kuin kurkussani olisi ollut tulppa, eikä ruoka vain mennyt alas. Tungin siis posket täyteen lakritsia ja suklaata ja yritin imeskellä ja huuhtoa niitä alas urheilujuomalla, vaikka kuvotus oli voimakas. Nyt oli saatava vereen sokeria ja nopeasti, keinolla millä hyvänsä.

Kolmannen tunnin aikana myrsky voimistui entisestään, ja taivas syöksi lunta vaakatasossa. Nathan totesikin myöhemmin, että moinen myräkkä ja lumimäärä olivat poikkeuksellista Kilimanjarolla. En oikeastaan huomannut kylmyyttä muulloin kuin tauoilla, mutta olin kuin mäkeen hyytyvä vanha auto. Lihakset eivät tuntuneet väsyneiltä, ne vain eivät totelleet.

En enää jaksanut vastata Stevenin Mama Chui! -kutsuihin, ja Heikillekin näytin vain sukelluksessa käytettyä “ok”-merkkiä, kun hän kyseli vointiani. Tuijotin hitaasti eteenpäin lumessa raahustavia jalkojani ja laskin jatkuvasti hidastuvia askeliani. Asetin tavoitteeksi auringonnousun. Kun sinne asti jaksaisin, päivänvalo toisi voimia.

Hetken kuluttua havahduin siihen, että askelten laskeminen oli turhaa, sillä toistuvasti unohdin edellisen numeron. Leuka rinnassa kangersin eteenpäin ja pysähdyin tauolle jatkuvasti useammin.
Sitten huomasin jotain hassua: kun katsoin kiveä, se ei pysynyt paikoillaan. Kuva särisi kuin häiriöinen televisiolähetys.

Haukoin henkeä. 5200 metriä.

Neljännen tunnin alkaessa olin jäljessä muita. Etenin muutaman askeleen kerrallaan, ja sitten aina oli pysähdyttävä lepäämään. Yritin istahtaa lepäämään ison kiven päälle, mutta istuin ohi ja pyllähdin lumihankeen. Nousin ja yritin uudelleen. Tällä kertaa osuin, mutta kuin kivi olisi rasvattu, valuin välittömästi alas. Kivi keinui hassusti ja kääntäessäni kasvoni kohti minulle suklaata tarjoavaa Heikkiä, katseeni seurasi pään kääntymistä viiveellä.

Ajatukset kulkivat tahmeasti, kun Heikki pysäytti kulkuni ja sanoi minun hoipertelevan ja horjuvan. Lihaksissa eivät tuntunut happoja, ja vatsaa en ollut enää hetkeen muistanut. Kun katseeni tarkentui Heikin kasvoihin, hänen ilmeensä oli vakava ja hän ehdotti takaisin kääntymistä. Selitin, että jaksan kyllä, jos mennään hiljaa. Mennään vaan auringonnousuun asti.
Jätin noteeraamatta Heikin kommentin, että auringonnousuun oli kaksi tuntia aikaa. Jatkoin taaperrusta, mutta seuraavassa siksak-kurvissa jouduin taas pysähtymään lepäämään ja ymmärsin kävelleeni alle kymmenen askelta. Heikki seisoi yhä paikoillaan ja katseli minua lempeästi. Katsoi ja odotti, minkä tiesi olevan tulossa.

Siinä hetkessä ymmärsin, ettei kiipeilyparini enää uskonut mahdollisuuksiimme. Ymmärsin myös hänen näkevän jotain, mitä itse en havainnut – tai halunnut nähdä. Seisoin tovin tuijottamassa häntä ja näin hänen myötäelävän suruni, kiukkuni ja ymmärryksen hetkeni. Tilanteen ymmärrys ja pettymys ryöpsähtivät minusta ulos kyynelinä. En jaksaisi auringonnousuun lumimyrskyssä, ja vaikka jaksaisin, kehossani ei kertakaikkiaan ollut polttoainetta viemään minua huipulle ja takaisin.

Siellä 5350 metrin korkeudessa, 2–3 tuntia Kilimanjaron huipulta, viiman jäädyttäessä poskille ryöppyävät kyyneleet, tein keskeytyspäätöksen. Kiipeilyparini sulki minut vahvaan, lohdulliseen halaukseen ja Steven taputti olkaani lohduttaen:

– Don’t cry, Mama Chui. Man can buy a mountain, but man cannot buy a life.

Keskeytyspäätöstä seurasi kahden tunnin kompurointi takaisin leiriimme 4600 metriin. Stevenin tukemana ja Heikin seuratessa kuljin jyrkkää oikopolkua alas. Matkalla kaaduin useita kertoja ja oksensin vatsahappoja. Alkumatkasta kukaan ei sanonut mitään, vaan miehet antoivat minulle rauhan, jota tarvitsin.

Palatessamme tyhjään leiriin kompuroin telttaan ja kaaduin nukkumaan. Havahduin kahden tunnin kuluttua edelleen erittäin huonovointisena. Oksetti ja hengitys kulki pätkien. Keskeytys tuntui hetkellisesti katkaisseen kamelin selän. Heikki havahtui itkuuni. Keskustelimme tapahtuneesta, ja kiipeilyparini ilmoitti ottavansa tarvittaessa vastuun takaisinkääntymispäätöksestä. Nyt vain tarvitsin lepoa ja ravintoa, jotta toipuisin ja voisin rauhassa käsitellä tapahtunutta.

Kilimanjaron lähellä sijaitseva, uskomattoman kaunis vuori kuvattuna paluumatkalla

Levosta ja syömisestä huolimatta oloni ei parantunut, mikä ei ollut hyvä merkki. Keskusteltuamme Stevenin kanssa päädyimme yhdessä siihen, että oli turvallisinta viedä minut ripeästi alas. Viidessätoista minuutissa Steven, Heikki ja minä olimme reput selässä ja aloitimme ripeän marssin kohti Mweka Hut -leiriä.

Ensimmäiset kilometrit Steven marssitti meitä vauhdikkaasti vilkuillen välillä kasvojani. Päästyämme alle 4000 metrin oloni alkoi hiljalleen helpottaa. Rauhoitimme tahtia ja kulkiessamme jutustelimme kaikesta maan ja taivaan välillä. Myös edellisyön tapahtumat nousivat keskusteluun. Steven painotti rohkaisevasti:

– Don’t worry about Kilimanjaro. I saw you on Mount Meru – and no problem. And Meru is more difficult to climb! You come back and go to the summit. I have seen people try many times and always fail. But I see in Meru, that you are strong, and you do it next time, when you are not sick.

– Feel like walking or do you need a ride? Steven ja paarit Kilin tapaan
Kuva Heikki

Mutta ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun olen jalan vuoripolulle huippu tavoitteenani asettanut, mielessäni pyöri epäilys, halusinko mennä korkeammalle. Entä jos minä en vain kertakaikkiaan pystyisi siihen?

Saavuimme Mweka Hut -leiriin juuri parahiksi ennen vesisadetta. Steven oli jopa järjestänyt, että pari kantajaa oli tuonut telttamme ja pääsin heti nukkumaan. Oli taivaallista nukahtaa 3100 metrin korkeudessa, kun hengitys kulki normaalisti ja pää ei vihlonut.

Havahduin kovaan sateeseen, kun joku kaivoi ojan telttamme taakse, ettei vesi vyöryisi sisään. Havahduin muun ryhmän saapumiseen.
Kävimme lyhyesti päivällisellä halaamassa muut ryhmän jäsenet, jotka olivat päässeet huipulle. Havahduin iltapesulle, mutta hereillä en tainnut olla koko päivänä.

Päivä 12: Paluumatkan kitkerä kalkki

Luultavasti pitkistä unista johtuen heräsin aamulla viideltä. Makasin hiljaa makuupussissani, kävin läpi huiputusyötä ja tein sovintoa itseni kanssa. Kuuntelin metsän ääniä ja sadetta. Tunsin jopa iloa siitä, missä olin, vaikka kesken jäämisen tunne korvensi sisälläni.

Vointini oli jo paljon parempi. Pystyin jopa syömään ja nakersin suolapähkinöitä makuupussini uumenissa. Haaveilin mahdollisuudesta nostaa repun selkään ja kääntyä takaisin. Yrittää uudelleen. Tosin tiesin, että nyt olin liian heikko ja rehellisesti myönnettynä kaipasin kiivaasti suihkua.

Mutta kun on sisäänrakennettu kaipuu tavoitella enemmän, se saa kulkemaan ja alati etsimään. Vaikka sydämeni oli sinä aamuna yhtä arka kuin vatsani, oli vaikea lähteä, sillä jotain jäi kesken. Tunnelma aamupalalla ja pakatessa oli haikea. Koko ryhmä oli vaisuna ja monet vielä kipeinä huiputusyön koettelemuksista.

Kantajien ja oppaiden kiitoslaulu

Aamiaisen jälkeen kiitimme oppaiden ja kantajien ryhmää tipeillä ja saimme heiltä vastineeksi laulun. Kättelykierroksella saimme katsoa jokaista kantajaa, kokkia ja opasta silmiin ja kiittää työstä, jota he olivat tehneet. Stevenin kohdalla tein poikkeuksen kättelyyn ja halasin opasta. Ensimmäistä kertaa koko lähes kaksi viikkoa kestäneen reissun aikana, hän meni sanattomaksi ja hetken jo pelkäsin rikkoneeni jotain sääntöä. Mutta myöhemmin sain häneltä pukkauksen hartiaan ja lupauksen tulla viemään meidät uudelleen huipulle. Heikki kävi vielä erityiskiitoksena työntämässä huomaamattomasti yhden mukana olleista powerbankeistamme puhelimessa viihtyvän oppaan käteen.

Paluumarssi halki vehreän sademetsän Mweka Gatelle kuljettiin rivakalla tahdilla, ja ryhmä hajautui pitkin polkua. Hassua, kuinka nopeasti kaikkeen tottuu, ja sademetsän äänet ja värit tuntuivat jo melkein tutuilta – kuten myös Moshin kadut, kun iltapäivän tunteina pakettiautomme kaarsi takaisin hotellin pihaan.

Kauan kaivatun suihkun jälkeen jäähyväislounaalla istuin hiljaisena pöydän kulmassa ja nautin mielessäni ajatuksesta, että meillä olisi vielä edessä kolme päivää safarilla ennen kuin olisi aika astua lentokoneeseen ja jättää tämä kaunis maa – toistaiseksi.
Astuessani ulos ravintolasta oivalsin, että ensimmäistä kertaa viikkoon olin juuri syönyt aterian joutumatta säntäämään lähes välittömästi vessaan. Katsoin horisontissa siintävää Kilimanjaroa, joka tuntui olevan miljoonien kilometrien päässä ja tunsin taas kyynelten tekevän tuloaan. Heikki astui viereeni, katsoi kohti vuorta ja ennen kuin muu ryhmä purkautui ulos ravintolasta halaamaan hyvästiksi, hän kuiskasi:
– Se odottaa kyllä – ja me palaamme.

Kaunis Kilimanjaro

Viimeiset 48 tuntia ennen Kilimanjaron huiputusyötä

By Janiina

On February 18, 2018

In afrikan korkein vuori, Afrikka, Barranco Hut, Barranco Wall, blogi, Karanga, Kibo, kilimanjaro, Lava Tower, mount kilimanjaro, sairaus, Uhuru Peak, vaellus, vatsatauti, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Päivä 10: Vuoden viimeisen päivän vaellus

Tiimi tauolla

Mikä ilo olikaan istua aamuauringossa Kilimanjaron kalliolla vuoden viimeisenä aamuna! 3900 metrin korkeudessa tuulen viileät sormet tunkeutuivat takin liepeiden alle ja saivat painamaan pipon syvemmälle päähän, mutta kuin vastapainoksi auringon lämpöiset säteet suukottelivat poskiani.

Vilpoisa aamupala

Olimme taas ensimmäisten joukossa, kun aikaisen aamiaisen jälkeen muodostimme jonon kiviselle rinteelle. Matka kohti Lava Toweria (4600 m) alkoi halki karun harmaanruskean ylängön. Maisema levittäytyi allamme aina Mount Merulle asti. Taivas oli huikean sininen, ja edessämme siintävän Kilimanjaron korkeimman kohdan, Uhuru Peakin, valkoinen laki säkenöi kutsuvasti.

Olin hyvällä tuulella ja vointini oli parempi kuin kertaakaan Kilimanjarolle lähdön jälkeen. Tosin en ollut syönyt aamiaisella juuri mitään. Tankkaamalla jatkuvasti urheilujuomaa koetin ylläpitää nesteytystä ja energioita. Osalla ryhmästä nousu alkoi selvästi tuntua; Paul voi huonosti ja hetken kuluttua myös Adam alkoi jäädä jälkeen.
Oma akklimatisoitumiseni tuntui olevan hyvällä tolalla, sillä vasta 4500 metrin jälkeen korkeus alkoi myllätä vatsassani. Silti viimeinen 100 vertikaalimetrin nousu jyrkkää rinnettä monumentaaliselle Lava Towerille (joka nimensä mukaisesti on uskomattoman kokoinen tornimainen laavakivestä muodostunut Kilimanjaron kulmahammas taivaan kantta vasten) otti jo voimille ihan kunnolla.

Lava Tower

Sää oli muuttunut harmaaksi ja tuuli puuskaiseksi. Viimeisen jyrkän nousun aikana saimme niskaamme valtaisan vesisateen. Onneksi oppaat olivat taas kerran ennakoineet tilanteen, ja kantajat olivat pystyttäneet messiteltan lounaan ajaksi. Pääsimme suojaan monien kiipeilijöiden kyyhöttäessä kivien kylkiin liimautuneina hyistä sadetta paossa.

Ensimmäiset palmut matkalla Barranco Hutille,
kuva: Heikki

Messiteltan sinisessä hämärässä tunsin itseni kovin väsyneeksi ja ärtyneeksi. Nielin muutaman palan pastaa ja yritin salaa torkkua keikkuvalla retkituolilla. Havahduin hätkähtäen Nathanin kovaääniseen nauruun ja sain vain vaivoin pidäteltyä itseäni mulkaisemasta punapartaista hilpeää brittimiestä vihaisesti. Olisin antanut melkein mitä vain päiväunista. Kerrankin pahoinvoinnin aalto tuli oikeaan hetkeen, ja seuraavassa hetkessä sainkin taas jo painella ulos teltasta sateeseen.

Kylmyys havahdutti horroksesta, ja liikkeelle lähtö piristi mieltä, kun lounaan jälkeen matka jatkui. Ilma oli harmaa, tuuli raaka, ja sade kasteli kivet tummiksi. Laskeutuminen Lava Towerilta liukkaassa kivikossa vaati keskittymistä. Maisema oli suorastaan tunturimainen: karua kivikkoa ja siellä täällä solisevia puroja. Lipsuva muta ja rahiseva hiekka vuorottelivat kenkien alla. Nostin kasvot kohti yläpuolella roikkuvaa harmaata pilviverhoa ja nautin sateen piristävistä pisaroista.

Harjanteelta laaksoon, kuva Heikki

Puolessa matkassa laskeutumista Barranco Hut -leiriin maisema vaihtoi taas asua. Polku polveili nyt rinnettä jyrkähkösti, ja sateen liukastama mutainen maa lipsui loiskahdellen kenkien alla. Reitti sukelsi kahden jylhän vuoriseinän väliin jäävään kuruun, joka oli tunnelmaltaan kuin pala esihistoriaa vuorien sylissä. Mitään sellaista en ole koskaan nähnyt: kuin jättiläislapsi olisi kyllästynyt reittimme harmauteen, kaivanut värikynät esiin ja rajaviivat riemukkaasti ylittäen tuonut tropiikin vihreyden keskelle kylmää ja karua autiomaata!
Polun varret olivat raikkaan vihreän ruohon peitossa. Suurien kivenlohkareiden joukossa kasvutilasta kilpailivat käkkyräoksaiset pensaat ja rehevät jättiläiskaktukset. Siellä täällä kasvoi erikoisia pulleaoksaisia palmuja, joista oppaat kertoivat mielenkiintoisen yksityiskohdan: yhden oksan kasvaminen kestää jopa 25 vuotta. Se sopi hienosti paikan ikiaikaiseen ja pysähtyneeseen tunnelmaan. Kun pysähdyimme leiripaikalle, melkein odotin, että hetkenä minä hyvänsä näkisin dinosauruksen jytistävän ohitsemme.

Barranco Hut -leirissä, kuva Heikki

Koko ryhmä oli häikäistynyt Barranco Hut -leirin ainutlaatuisesta sijainnista ja miljööstä. Ryhmänjohtaja Nathan suorastaan pursui poikamaista ylpeyttä esitellessään leiriä ja osoittaessaan sen toisella laidalla seisovaa jykevää pystysuoraa Barranco Wall -seinämää, jonka päälle huomenna aamulla nousisimme. Tunsin innostuksen lehahduksen kulkevan lävitseni, kun katselin haaleana siksak-viiruna seinällä erottuvaa polkua, jota skrämpläisimme aamunkoitteessa ylös.

Edessä oli pari tuntia vapaata ennen päivällistä, jonka juhlavasti nimesimme uuden vuoden vastaanotoksi ja vitsailimme illan pukeutumiskoodista. Olin hiukan harmissani siitä, että kaikki liikenevä aika tällä reissulla oli mennyt nukkumiseen, enkä ollut yhdessäkään leirissä päässyt tutkimaan ympäristöä. Kuitenkin nytkin uupumus kaatoi minut telttaan, ja päänsärkyinen Heikki seurasi minua unille, joilta meitä ei olisi herättänyt edes dinosaurusten paraati.

Parasta päälle uuden vuoden vastaanotolle :), kuva Heikki

Uuden vuoden vastaanotolla tarjoiltiin Spaghetti Bolognaisea, ja lihaisa kastike kirvoitti miehistä hurraa-huudon. Ruoka oli ollut koko matkan ajan hyvää, mutta ymmärrettävästi erittäin kasvispainotteista sekä samoja raaka-aineita ja mausteita kierrättävää (ja olimme syöneet samaa ruokaa jo Mount Merulla). Se yhdistettynä vatsaoireisiin ei ollut omiaan lisäämään ruokahalua. Olinkin joka aterialla yrittänyt paikata energiavajetta ja uhkaavaa nestehukkaa juomalla runsaalla hunajalla makeutettua teetä.
Juhlan kunniaksi olimme Heikin kanssa tuoneet pöytään Marianne-karkkeja ryhmälle jaettavaksi. Olipa hassua huomata kansalliset herkutteluerot: kukaan brittimiehistä ei pitänyt suomalaisista karkeista, jotka itselleni ovat suurta herkkua, kun taas Ianin esiin nostamat vahvan kaneliset keksit maistuivat minusta karvailta, mutta katosivat miesten suihin nopeasti.

Päivällisellä käytiin läpi edessä olevaa tiukkaa 48 tuntia. Istuin taas kuumeisena teemuki kädessä Marianne-karkkia imeskellen ja kuuntelin reittikuvausta ja varustepohdintoja. Tunsin itseni hiukan ulkopuoliseksi, sillä en juurikaan jaksanut yhtyä jännittyneeseen suunnitteluun. Myös Heikki oli normaalia vaisumpi ja päänsärkyinen. Mielessäni pyöri lähinnä yksi ajatus: tämä olisi viimeinen mahdollisuus levätä ja koota voimia huiputuspuristukseen.

Kello 20 pakenin kiipeilyparini kanssa messiteltasta nukkumaan. Seisoin hetken ulkona hammaspesun jälkeen ja tuijotin taivaalla möllöttävää valtavaa kuuta. Joku oli sanonut, että tänään taisi olla superkuu. Ei siis ihme, että hopeinen kuula tuntui valtaavan koko taivaan. Se valaisi Jurassic Park -henkisen tienoon voimakkaalla värittömällä valollaan. Minut valtasi suunnaton ikävä ja halu painaa kasvoni tyttären samaa hopeista läikettä vilkkuvaan, mansikkashampoon tuoksuiseen hiuspörröön. Annoin itselleni pieneksi toviksi luvan karata ajatuksissani hetkeen, jolloin koko perhe on yhdessä ahtautunut olohuoneemme sohvalle raajat sikinsokin sekaisin. Keskityin oikein lujasti ja lähetin ilmoille rakkautta pursuavan ajatuksen. Ehkäpä ajatusteni tavoittelemat tuntisivat pisaran taivaalle lähettämästäni lämmöstä säteissä, kun katselisivat saama kuuta kaukana täältä.

Kömmin telttaan sydän sykkyrällä ja nukahdin vuoden viimeiseen yöhön mieli rauhattomana.

Päivä 11: Tropiikista lumimyrskyyn

Aamunkoitto Barranco Hutilla, Barranco Wall oikeassa reunassa

Aamulla heräsimme ennen auringonnousua, jotta emme juuttuisi ahtaalla Barranco Wallilla ruuhkaan. Arvostin suuresti oppaidemme ajattelua ja pakkasin pontevasti karkottaakseni väsymyksen. Olin nukkunut kaiken leireissä viettämämme ajan, mutta silti jokainen herätys oli jopa tahmeampi kuin edellinen. Kuinka ihmiseen mahtuukin niin paljon unta?

Valmistelin itseäni pitkää päivää varten ja otin ylimääräisen särkylääkkeen. Antibiootit olin lopettanut edellisenä iltana, sillä tuntui kuin kivut vain olisivat yltyneet niistä. Joka tapauksessa alun tukevan annostuksen myötä olin jo melkein syönyt kokonaisen kuurin. En tiedä, oliko kyseessä lumevaikutus vai todellinen tilanne, mutta tänä aamuna vältyin aamiaisen jälkeisiltä kouristeluilta.

Näkymä Barranco Hut -leiriin Barranco Wallin päältä

Jylhän ja jännittävän näköinen Barranco Wall oli erinomaisen hauska kiivettävä ja näkymät kertakaikkisen uskomattomat! Olimme jo kaukana seinällä, kun näimme alapuolella leirissä seuraavien jonojen lähtevän liikkeelle. Kiivetessä tuli lämmin, ja nautin kiven tunnusta käden alla. Kunnon kivikkokiipeily tuo etenemiseen kunnon tekemisen meininkiä, ja hymyilin leveästi punnertaessani seinällä.

Kiipeilyä Barranco Wall -seinämällä

Jossain Barranco Wallilla lempinimeni vaihtui lennosta; muutos sai alkunsa Heikin ja Stevenin leopardi-vitsailusta, jonka aikana he alkoivat kutsua minua barafu chuiksi (chui tarkoittaa leopardia ja barafu lunta ja jäätä). Kannustava huumori lämmitti mieltäni kovin ja sai nauramaan ääneen, sillä olo oli todella kaukana notkeasta ja nopeasta leopardista.

Steven on seurannut päiväkausia kestänyttä vatsatautiani ja kulkiessamme hän säännöllisesti hakeutui läheisyyteeni tarkastaakseen vointini. Meille kehittyikin askelten rytmista sointinsa saava laulumainen sananvaihto:

– Mama Chui! Poar? (Kaikki hyvin?)
– Poar! (Kaikki hyvin.) Poar?
– Poar! Pole, pole, Barafu Chui!

Steven traversella

Parin tunnin mittainen traverse vuoren rinteen poikki kääntyi laskuun, kun aurinko puhkoi säteillään pilvipeiton, ja harmaa maisema vaihtoi taas asua. Kivestä näytti löytyvän punertava sävy, joka syttyi valon kosketuksesta. Erämaa muuttui lämpimän kutsuvaksi, ja kivet näyttivät suorastaan pehmeiltä. Uhuru Peak -huippu vartio kaukana vasemmalla kulkuamme, kun reittimme sukelsi harjanteelta notkelmaan, jossa punaisen kallion ja hietikon lomassa, tuulilta suojassa, kasvoi vihreää ruohoa, kaktuksia ja jopa pieniä keltaisia kukkasia. Kivisten rinteiden välisessä notkelmassa lämpötila nousi nautinnolliseksi.

Onnen ryöpsähdys kulki lävitseni, ja hengitin vuori-ilmaa kuin ensi kertaa kuukausiin. Hiekka rahisi rytmikkäästi, ja tuntui kuin olisin tanssinut rinnettä eteenpäin. Täynnä kiitollisuutta käännyin katsomaan kiipeilypariani, joka oli itsekin ollut jatkuvasti huonovointisempi kuin yleensä, mutta kulkenut kanssani väistymättä kertaakaan rinnaltani. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hiukan turvoksissa, mutta kun hän vastasi hymyyni, tiesin taas kerran meidän keskustelleen ilman sanoja ja jakavan saman tunteen siitä, että olimme täsmälleen siellä, missä halusimme.

Koko aamupäivän kuljin hyvää vauhtia ja pääsin lähes normaaliin vaellustahtiini. Viimeinen nousu Karanga Valley -laaksosta Karanga Hutille meni ilahduttavan helposti, vaikka korkeutta oli jo selvästi yli 4000 metriä.

Lounas nautittiin suojattomalla kalliolla Karanga Hutilla. Saapuessamme paistoi aurinko, mutta vain hetkeä myöhemmin saimme todistaa jännittävää näytelmää, kun harmaat pilvet vyöryivät alarinteeltä meitä kohti, hyökkäsivät sitten ylitsemme ja käärivät meidät sumuiseen viileään vilttiinsä. Kun ensimmäiset sadepisarat osuivat otsalleni, olin taas iloinen ruokailua varten pystytetystä messiteltasta.

Rento hetki Karanga Hutilla ennen lounasta

Astuin sisään siniseen kajoon ja yhtäkkiä minun oli nälkä. Uskomaton nälkä. Kuin en olisi syönyt kuukausiin.
Riemukseni pöytään kannettiin pino kananpaloja. Kuin kulkukoira hyökkäsin vadin kimppuun ja syötyäni henkeä kohden varatut kaksi palaa, katselin ympärilleni varovasti kartoittaen muiden ruokahalua. Hetken kuolattuani en voinut enää malttaa mieltäni, vaan kysyin, mahtaako keneltäkään jäädä yli yhtä palaa. Nathanin pisamaiset kasvot levisivät hymyyn ja hän siirsi eteeni kanavadin, jolta oli juuri ollut aikeissa nostaa toisen kananpalan lautaselleen:
– Syö kuule vaikka kaikki! Tämä on ensimmäinen kerta koko Kili-vaelluksella, kun näen sinun syövän. Jos sinulla on nälkä, että antaa palaa vaan!

Ahmin kolmannen kananpalan ja sain juuri ja juuri hillittyä itseni, etten nuollut lautasta. Pakkopaaston jälkeen kolme hiukan tulitikkuaskia suurempaa kananpalasta täytti vatsani äärimmilleen. Voi tältäkö se tuntuikin, kun vatsa oli täynnä!
Messiteltan kattoa vasten kuului vesipisaroiden ropinaa, ja tuuli viuhutti teltan liepeitä kasvavalla voimalla. Kaikki tuntuivat raukeilta ja haluttomilta astumaan ulos kylmyyteen, mutta oppaiden tiukka komento sai meidät liikkeelle. Sää oli huononemassa nopeasti, ja matkaa oli vielä useampi tunti.

Kasvillisuus oli jäänyt taakse, kun aloitimme vaelluksen loputtoman mittaiseen ylärinteeseen. Paljas rinne oli täynnä kivikkoa ja pikkuhiljaa ympäriltä alkoi näkyä lumilaikkuja. Vesitihku muuttui pian sateeksi ja viimaksi – ja edelleen lumeksi. Yhden päivän aikana olimme nousseet palmujen alta lumimyrskyyn, joka puhalsi vaatteet koppuroiksi ja huulet valkoisiksi. Kengät lipsuivat jäisillä kivillä, kun kehot etukumarassa puskimme läpi tuulen alati yltyvässä lumisateessa.
Parin tunnin kuluttua kahlasimme lumessa vuoren eteläistä Kibo-rinnettä kohti viimeistä pystysuoraa seinämää, jonka päällä olevalla jyrkänteellä 4600 metrin korkeudessa sijaitsee Barafu Hut, josta seuraavana yönä lähdettäisiin huiputusyritykseen.

Lumisade alkamassa Kibo-rinteellä

Lumisade päättyi juuri parahiksi, kun saavuimme viimeisen jyrkänteen alapäähän. Pitkin jyrkkää seinää kulki kiemurteleva reitti, jota pitkin neliraajatyöskennellen kiivetessä korkeuden vaikutus valui kehoon. Raajat alkoivat painaa, päätä vihloi ja vatsa aloitti taas tutun möyrinnän. Päästessämme jyrkänteen reunalle jokainen askel tuntui ylitsepääsemättömän raskaalta. Leirimme oli pitkulaisen alueen yläpäässä ja hetken aikaa minusta tuntui, että jäisin mieluummin nukkumaan jonkun kivijärkäleen taakse, kuin kiipeäisin enää metriäkään.

Saavuimme leiripaikalle. Koko tiimi on huonovointinen ja uupunut. Heikki oli kaatunut jo telttaan, kun raahauduin perässä. Meillä oli pari tuntia aikaa nukkua ennen päivällistä ja sen jälkeen vielä neljä tuntia ennen lähtöä.

Herätessäni kuume oli taas noussut, ja kylmänhorkka tärisytti holtittomasti. Tunsin vastustamatonta halua jäädä nukkumaan, mutta tämä oli viimeinen mahdollisuus tankata. Heikki ei näyttänyt voivan paljoakaan paremmin, mutta toisiamme tsempaten nousimme ylös ja raahauduimme messitelttaan.

Sinisessä kajossa kohtasimme ryhmän uupuneita ja turvonneita kasvoja. Kaikki voivat huonosti ja kaipasivat unta. Paul ei ollut jaksanut nousta syömään. Huiputusta edeltävää jännityksen tunnetta ei juuri ollut ilmoilla, mutta jollain hassulla tavalla tuo yhteinen pahoinvointi muodostui tunnelmankohottajaksi. Siihen mennessä, kun pöytään kannettiin iso läjä pastaa, naureskelimme jo toistemme turpeille kasvoille ja vitsailimme juttuja, jotka lienee parasta laittaa siihen “mitä puhutaan vuorilla, jää vuorille” -kategoriaan.
Väkisin nielin neljänneslautasellisen pastaa, kupillisen kuumaa hunajavettä ja vatsalääkkeen pitääkseni viimeisen energiatankkauksen sisällä. Nopean aterian jälkeen kaikki poistuvat vähin äänin nukkumaan saadakseen kaiken levon, mitä tarjolla on.

Yläleirimme 4600 m

Vaivuin pätkittäiseen sekavaan uneen, josta heräsin vähän väliä hikisenä, henkeä haukkoen hurjaan tunteeseen, etten pystynyt hengittämään. Olin lukenut ja kuullut tästä ohuen ilman aiheuttamasta hengenahdistuksesta, mutten ollut koskaan kokenut sitä itse.
Olin kuitenkin niin väsynyt, etten oikein jaksanut edes pelästyä. Oikeastaan vain toivoin ajan kuluvan nopeammin. Oli turha kuvitella, että tässä enää akut latautuisivat.
Oli vain todettava, että jos kiipeilysuorituksesta 30 prosenttia on kroppaa ja 70 prosenttia päätä, toivottavasti se seitsemänkymmentä riittäisi tällä kertaa.

Twendene pole pole! – Paluu Mount Merulta ja katastrofin ainekset

By Janiina

On January 31, 2018

In Afrikka, blogi, kiipeily, kiipeilymatka, kilimanjaro, matkablogi, matkapäiväkirja, mount kilimanjaro, mount meru, vatsatauti, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Mount Merun kraaterissa oleva tuhkasuppilo

Maisema tuntui muuttavan muotoaan jatkuvasti auringon kivutessa yhä korkeammalle, ja olisin voinut jäädä Mount Merun huipulle koko päiväksi. Mutta edessä oli laskeutuminen koko matkan Miriakamba Hut -majalle asti, ja noin puolen tunnin jälkeen oppaamme Abraham ja Steven alkoivatkin usuttaa meitä paluumatkalle:
– Twendene! (Mennään)

Eräs kiipeilyn jännittävä ulottuvuus on, että vaikka huiputus on matkan kohokohta, ei kiipeilyn ilo vähene paluumatkalla, vaan jokaisella osuudella on oma roolinsa. Siksi useimmiten lähdön hetkellä olen valmis astumaan seikkailun seuraavaan vaiheeseen. Mutta silti aina kengät painavat vielä normaaliakin enemmän, kun otan ensimmäisiä askelia huipulta alaspäin, ja tunnen haikeuden kouraisun sydämessäni. Nytkin huipulta alas johtavilla jyrkillä kiviharjanteilla vilkaisin monta kertaa taakseni ja koetin tallentaa jokaisen yksityiskohdan mieleeni, jotta voisin palata näihin hetkiin sydämessäni loppuelämäni ajan.

Laskeutumispolulla
huippupyramidin varjossa

Paluumatka kuljettiin rivakkaa tahtia, ja oppaamme Stevenin Family Teamiksi ristimän ryhmämme jono harveni pitkäksi letkaksi. Naureskellen totesimme, että olimme taas oppineet pari uutta asiaa, jotka tuntuvat yhdistävän useimpia vuoristo-oppaita kaikkialla, missä olemme kiivenneet. Ensimmäinen on, että jos opas sanoo jonkun paikan olevan “just around the corner”, matkaa voi arvioida olevan minimissään puoli tuntia.
Toinen asia on, että oppailla on aina kiire alas.

Reitti oli sen verran haastava, että olisi ollut paras pitää jatkuvasti katse alhaalla seuraavaa askeleen paikkaa etsimässä. Mutta maisemat vaativat huomiota. Näkymä oli epätavallinen ja epärealistisen kaunis, ja olimme tulleet nauttimaan koko vuoresta. Mount Merulla ei jäätikön puuttumisen vuoksi ole olosuhteiden lämpenemisestä syntyvää vaaraa, joten päätimme olla pitämättä turhaa kiirettä.
– Pole pole! (Swahiliksi hitaasti) huikkailimme toisillemme ja oppaiden “Mambo?”-kysymyksiin (Miten menee/mitä kuuluu), vastailimme:
– Hakuna matata! Twendene pole pole! (Kaikki hyvin! Mennään hitaasti!)

Nousevan päivän valossa Mount Merun massiivisuus ja karu kauneus pääsivät oikeuksiinsa. Taas kerran totesin, että on oikeastaan ihan hyvä, ettei yöllä näe kaikkea; reitillä oli muutama kohta, joiden kiipeäminen ilman varmistusta olisi saattanut jännittää melkoisesti.

Maisema Kilimanjarolle

Kulkiessamme tenttasimme innokkaasti oppailtamme swahilin sanoja ja ilmaisuja, ja pian huomasimme, että sanamuotojen kanssa kannattaa olla tarkkana, sillä monet vastakohtaiset ilmaisut rakentuvat samasta sanarungosta: esimerkiksi pole polen tarkoittaessa “hitaasti”, pelkkä pole tarkoittaa “anteeksi” ja kuna matata tarkoittaa “on ongelma” eli hakuna matatan vastakohtaa. Hupaisa yksityiskohta oli myös se, että ihmettelimme, miksi oppaat puhuivat minusta niin usein. Olin jo vähän huolissani, että teenkö jotain väärin, mutta sitten kävi ilmi, että janiini tarkoittaa “olla varma”.

Korkealla vatsassani pyörivä kuvotus väistyi tuttuun tapaan, kun pääsin 4300 metrin alapuolelle ja olin taas loistokunnossa. Heikki ja Terry kärsivät hiukan päänsärystä, mutta muuten olimme kaikki hyväntuulisia ja hyvävointisia.

Noin kello 10 aamulla saavuimme takaisin Saddle Hut -majalle onnellisina ja suorastaan epäuskoisina viimeisen kahdentoista tunnin elämyksestä. Söimme lounaan majan edelleen tyhjässä ruokasalissa ja kaaduimme uupuneina sänkyihin parin tunnin unille ennen iltapäivän laskeutumista Miriakamba-majalle.

Laskeutuminen jatkui edelleen rivakalla tahdilla. Viimeisen vuorokauden vähäinen unimäärä oli nautittu parin tunnin pätkissä, joten ei ihme, että liikkeelle lähtiessämme mieleni tuntui hiukan kankealta. Mutta kropalle lyhytkin lepo oli tehnyt tehtävänsä, ja lihakset jaksoivat taas mennä.

Olimme laskeutumassa kivistä seinämäpolkua iltapäiväauringon kuumassa pätsissä, kun yhtäkkiä polulle alkoi muodostua ruuhkaa. Ylös kiipesi kymmenien ihmisten ryhmä kantajineen, vanavedessään useita pienempiä ryhmiä. Abraham totesi, että huiputusreitin kapeat polut ruuhkautuvat todella helposti ja ennusti, että seuraavana yönä vuoren pienelle huipulle joutuisi jonottamaan. Kuinka uskomattoman onnekkaita olimmekaan, kun saimme yhden yön ajaksi koko vuoren itsellemme!

Myöhään iltapäivällä saavuimme Miriakamba Hutille. Polviani kivisti laskeutumispolun kova kivinen alusta ja olin ilahtunut, kun majan seinä ilmestyi puiden lomasta näkyviin. Päivällisen jälkeen, ennen nukkumaanmenoa kohotimme vielä mukimme ilmaan ja nostimme maljan Mount Merun huipulla koetuille suurille hetkille:
– Maisha marefu! (Swahilinkielinen toivotus tarkoittaa pitkää elämää)

Abraham paluumatkalla

Päivä 7: Paluu Moshiin ja katastrofin ainekset (lautasella)?

Aamupäivän aikana vaelsimme taas Arushan kansallispuiston runsaiden niittyjen halki. Matka eteni mukavasti, ja kaikilla oli jo mielessä valmistautuminen huomenna alkavalle Kilimanjaro-vaellukselle. Iltapäivä ja ilta menisivät varustetäydennyksen ja tankkauksen parissa.
Ryhmään liittyisivät Kilimanjaroa varten ryhmänjohtaja Nathan sekä muut kiipeilijät Adam, Ian ja Paul. Tunsin pienoista haikeutta, sillä Family Team oli alkanut tuntua kotoisalta, enkä tainnut olla aina. Nimittäin oppaat kertoivat antaneensa meille lempinimet.

– We call you Papa Tembo (Elefantti), because you are big and strong, Abraham kertoi Heikille.

Terryn lempinimen oppaat suostuivat kertomaan pienen suostuttelun jälkeen. Lyhyehkö brittivahvistuksemme oli saanut kutsumanimekseen Twiga (kirahvi). Oppaiden jännittyneet ilmeet lientyivät, kun mainion huumorintajun omaava Terry otti lempinimensä vastaan virnistellen.

Oman nimeni tiesin jo, sillä huipulta palatessa Steven oli kysellessään ryhmän vointia huudellut minulle:

– Mambo, Mama Simba? (Kuinka voit, äitileijona?)

Vesiputous paluumatkan varrella

Paluu Moshiin venyi pitkälle iltapäivään ja valmistautuminen seuraavan päivän lähtöön piti aloittaa välittömästi. Hotellihuoneen lavuaarissa pestyn pyykin kuivaaminen kuumankosteassa huoneessa seuraavaan aamuun mennessä synnytti pienoisen haasteen, jonka “macgyvermaisesti” ratkaisimme rakentamalla huonetuulettimesta ja matkalaukkutelineestä kuivaustelineen.

Pyykkituokion jälkeen vaelsimme pitkin kylän kuumia, pölyisiä katuja etsien kauppoja, joista löytyi täydennyksiä (eväitä, käsidesiä, talkkia ja niin edelleen) edessä olevaa kuuden päivän vaellusta varten. Tuntui hämmentävältä huomata, kuinka olin tottunut ympäristöön, joka vielä muutama päivä sitten tuntui elokuvien kulisseilta.
Noin 200 000 asukkaan kylän keskusta ei ole kovinkaan suuri, joten suuremmat kadut olivat jo kohtuullisen tuttuja. Värikkäät tavara-, vihannes- ja hedelmävuoret kadulla romahtamispisteeseen ränsistyneiden, matalien betonirakennusten edessä, katupölyssä leikkivät lapset ja värikkäisiin liehuviin kaapuihin pukeutuneet naiset banaanitertut päidensä päällä sekä holtiton liikenne tuntuivat tutuilta enkä enää kiinnittänyt huomiota ihmisten uteliaaseen tuijotukseenkaan. Kaduilla vanhoilla polkuompelukoneilla työskentevät vaatturit, ämpäristä pähkinöitä paperitöttöröihin kaupustelevat vanhukset sekä aseiden kanssa partioivat pankkien vartijat tuntuivat jo tavanomaisilta.
Aluksi minulla oli ollut hiukan vaikeuksia saada selvää paikallisten voimakkaalla aksentilla puhumasta (usein muutaman kymmenen perussanan varassa olevasta) englanninkielestä, mutta nyt puheen seuraaminen oli muuttunut helpommaksi.
Kuinka nopeasti ihminen sopeutuu (ja sokeutuu) ympäristöönsä! Se taitaa olla yksi suuria vahvuuksiamme – ja myös heikkoutemme.

Kauppamatkan päätteeksi poikkesimme tummuvassa illassa syömään kiipeilymatkojen perinteeksi muodostumassa olevan “viimeinen pizza ennen vuorille lähtöä” -aterian (joka tällä kertaa oli samalla myös “vuorilta paluu -pizza”).

McGyver tekee matkalaukkutelineestä
kuivurin

Kun palasimme hotellille, pihan terassilla istui Terry neljän miehen kanssa. Punatukkainen ja -partainen, vanttera nuori mies oli matkanjohtajamme Nathan. Toista kertaa Kilimanjaron huippua tavoitteleva, nelikymppinen manchesterilainen Paul kertoi ensimmäisen yrityksen päättyneen keskeytykseen sairastumisen seurauksena loppuneen kiipeilykunnon vuoksi. Nyt mies oli valmistautunut muun muassa ennakoivalla Diamox-kuurilla ja osallistumalla yliopistotutkimukseen, jonka myötä hän oli viime viikot totuttanut kehoaan ohueen ilmaan kotioloissa happimaskin avulla. Mies päätti esittelynsä massiiviseen aivastukseen ja kertoi Murphyn lain astuneen kuvioon: Paul oli sairastunut flunssaan juuri ennen lähtöä.
Terryn vieressä istui hänen ystävänsä, niinikään kestävyysurheiluun hurahtanut Ian, jolla oli hallussaan ryhmän korkeusennätys. Mies on kavunnut Aconcagualla yli 6300 metriin ennen kuin joutui kääntymään takaisin.

Viimeisenä uutena ryhmän jäsenenä esittäytyi kaksimetrinen, 19-vuotias rugbyn pelaaja Adam, joka istui katse surkeana pöydän takakulmassa. Kävi ilmi, että nuorukaisen matkalaukku oli kadonnut lennon vaihdon yhteydessä. Päällä olevat T-paita, shortsit ja lenkkarit olivat kaikki, mitä nuorella miehellä oli. Yhteen ääneen kaikki lupasimme auttaa Adamia ja jakaa varusteitamme, mikäli laukkua ei aamulla löytyisi. Mutta ymmärrettävästi viikko erämaassa ilman varusteita taisi olla suurempi seikkailu kuin mihin nuori mies oli ennakkoon ajatuksissaan varautunut, eikä Adamin mieliala juuri tuntunut avuntarjouksestamme kohentuvan.

Pienen keskustelun jälkeen Heikki ja minä vetäydyimme nukkumaan muun ryhmän vielä jäädessä hetkeksi turisemaan. Oloni oli hikinen ja hiukan hutera, mutta ihmekös tuo, kun olimme viettäneet päivän Moshin kuumilla hiekkakujilla. Uni auttaisi kyllä.

Yöllä, noin kello kaksi, heräsin kovaan meteliin. Kesti hetken tajuta, että raivokas murina ei ollut huoneen nurkassa ärjyvä villipeto – vaan kouristeleva vatsani. Tuskin olin asian ehtinyt oivaltaa, kun tuli todella kiire. Lattialla oleviin varustekasoihin kompuroiden juoksin vessaan, jossa viettäisin koko loppuyön.

Kaikenlaisia vatsapöpöjä olen maailmalta onnistunut itseeni imemään, mutta mitään vastaavaa en ollut koskaan kokenut.
Vatsan raivoaminen kaikui kylpyhuoneen kaakeliseinistä, ja vihlovat kouristukset raastoivat kyyneleet silmistäni. Pari kertaa jopa nostin paidan helmaa epäuskoisena, sillä myllerrys oli niin voimakas, että olin varma kouristusten näkyvän ulospäin. Vatsanahkani vapisi lihaskramppien voimasta, mutta vahvasta Alien-elokuvien mielleyhtymästä huolimatta en havainnut mitään navan kautta ulos pyrkivää. Jätettäköön yksityiskohdat kertomatta, mutta sen sanon, että napa olikin sitten ainoa reitti, jonka kautta mitään ei tullut ulos.

Aluksi yritin aina välillä palata takaisin vuoteeseen, mutta lopulta päädyin aina tyhjennysten välillä makaamaan kylpyhuoneen lattialla hakien kaakeleista viilennystä kuumeiseen olooni.
Joskus aamun sinertäessä taivaanrannassa onnistuin saamaan vatsalääkkeen pysymään sisällä. Vatsassani riehui hirmumyrsky, krampit ja vihlonta saivat kehon kouristelemaan, ja kuumehorkka pisti jalat vapisemaan hallitsemattomasti. Mutta ensimmäisen lääkkeen pysyttyä sisällä, nappasin uuden aina tyhjennyksen laannuttua.

Kolmen lääkkeen jälkeen kehoni oli aivan tyhjä, ja mitään ei tullut mistään suunnasta ulos. Puoliksi konttasin sänkyyn. Jos pystyisin nyt nukahtamaan, ehtisin levätä tunnin ennen lähtöä vaellukselle kohti Kilimanjaroa.