Month: November 2014 Page 1 of 2

Vaarallisuuskilpailu: Valkoinen Leidi vs. Vuorenvalloittaja

“Hullu. Kai sinä tiedät, että sinne on kuollut ihmisiä? Etkö voisi keksiä jotain turvallisempaa?” Siinä yksi palautteista, jonka Vuorenvalloitus-projektini on saanut useiltakin tahoilta.

Tähän voisi viisastella, että ei La Dame Blanche (rakkaalla lapsella monta nimeä…) nyt kuitenkaan ole vaarallisimmasta päästä vuoria. Ja että suurin osa kuolemaan johtaneista onnettomuuksista tapahtuu kotona. Mutta oikeassahan sanojat tietyllä tavalla ovat. Olisi sitä varmaan helpompiakin tapoja ylittää itsensä. Mutta unelmia ei voi valita ja minun on mentävä, minne veri vetää. Tuntuu, että Vuorenvalloitus valitsi minut, ei toisinpäin.

Mont Blancissa on aloittelijalle haastetta. Kokeneemmallekin voi sattua yllätyksiä.

Kuinka mikään voisi mennä vikaan Valkoisen Leidin kupeilla?

Sääolosuhteet – taustatyötä tehdessäni tähän varoitukseen törmään usein. Vuoristossa säävaihtelut ovat suuria. Myrskyt tulevat nopeasti ja ovat rajuja. On vaarallista liikkua ylävuoristossa, jos ei ole osaamista vuoristosään ennustamisesta.
Minä en muista edes katsoa aamuisin ikkunasta, pitääkö ottaa pipo vai sateenvarjo.

Toinen hiukan yllättäväkin säähaaste on päivisin polttava aurinko. Aurinkolasit ja suojaavat vaatteet sekä kerrospukeutuminen ovat siis ensi elokuussa Alppimuodin kuuminta hottia.

Ympäristö – railot, putoilevat kivet, sortuvat lumisillat sekä muut jäätikön haasteet ja toki tietysti myös kivikkoisilla kallioilla liikkumisen vaarat. Tarvitaan asiantunteva opas ja koulutus oikeisiin toimintatapoihin ja esimerkiksi railopelastukseen.
Lupaavaa: Isäni nimittäin muistelee mielellään, kuinka lapsuuden partioleireiltä palattaessa muut lapset palautettiin vanhemmilleen Tampereen Keskustorilla. Minut haettiin yleensä Hatanpään terveyskeskuksen ensiavusta. Syinä murtuneet luut, venähtäneet lihakset, ruhjeet, palovammat ja niin edelleen.

Vuoristotaudin riskiä ei voi sulkea pois ennakkotoimilla. Hyvä kunto, riittävä totuttelu vuoriston ohueen ilmaan ja nesteytys ovat avainasioita taudilta välttymiseen. Mutta toiset ovat taipuvaisempia sairastumaan vuoristotautiin kuin toiset. Ja jos oireet alkavat, pitää ehdottomasti kääntyä heti takaisin. Asiasta keskusteltaessa huiputusparini Laku muistutti painokkaasti, että sala-burana-kuuri ei ole oikea vastaus.

Suurin vaara taitaa liittyä kuitenkin oman kunnon pettämiseen. Korkea ilmanala ja raskas suoritus yhdistettynä riittämättömään fysiikkaan voi aiheuttaa matkan keskeytymisen. Uupumus aiheuttaa onnettomuuksia ja huolimattomuutta, joka voi olla kohtalokasta. Huipulle pääseminen on vasta puolet suorituksesta, laskeutuminen on jopa raskaampaa. Miksi vuorikiipeilyleffat loppuvat huiputustuuletuksiin, kun 80 % onnettomuuksista tapahtuu paluumatkalla? Mielestäni loputon painini punaisen jumppapallon kanssa ja kymmenen kuukauden treeniprojekti Tapion kanssa todistavat, että suhtaudun asiaan vakavasti.

“…ja sun perässä tulee viisi sherpaa, jotka kantavat sun matkalle varaamat huiputuskenkävaihtoehdot,” naljaili tuttu, joka tietää kenkiin kohdistuvan intohimoni (no, hyvä on, onhan se välillä vähän posketonta).

Sherpoja ei tähän reissuun kuulu. Enkä usko, että Lakukaan suostuu vaihtoehtoisia huiputusjalkineitani kameravarusteiden lisäksi kantamaan. Eli täytynee tehdä hyvät valinnat etukäteen. Varusteet tosiaan ovat erittäin tärkeitä ylävuoristossa ja erityisesti jäätiköllä. Kerrospukeutuminen, huiputuskengät, jääraudat, hakku, kypärä, otsalamppu, railopelastusvälineet, kiipeilyköydet ja paljon vettä. Lakun oli vaikea pidätellä nauruaan, kun pohdin vakavana: onko pakko hankkia ällön tahmea stick-dödö, kun roll-onit kuulemma räjähtävät korkealla vuorilla?

Valmistautuminen on siis kaikilta osin käynnissä.

Jäljellä on yksi kysymys:
Mikähän vakuutusyhtiö antaa minulle matkavakuutuksen tämän kirjoituksen jälkeen?

P.s. Jos haluat lukea lisää Mont Blancista. Tässä on ainakin yksi ihan asialliselta vaikuttava sivu:
http://www.summitpost.org/mont-blanc/150245

Vuorenvalloittaja ja punaisen painajaisen metsästys

Päivän vinkki: ÄLÄ syö chilitonnikalaa alle tunti ennen kuuttakymmentä vatsalihasliikettä.

Vuorenvalloitus-treenini koostuu kolmesta noin kolmen kuukauden mittaisesta jaksosta. Ensimmäisen vaiheen tavoite on kasvattaa lihasmassaa, jotta trainerini Tapion sanoin “jaksan kantaa kassini siellä mäellä.” Minulla on viikottain kolme erilaista treeniä; kaksi perinteistä salivääntöä ja yksi kahvakuulatreeni. Lisäksi on yksi vaihtoehtoinen, oman kehon painolla tehtävä treeni niihin tilanteisiin, jolloin en pääse salille. Saan myös temmeltää lenkkipoluilla mieleni mukaan, kunhan salitreenit priorisoidaan silloin, kun aikaa on rajallisesti. Vielä pari kuukautta mennään näin ja sitten mukaan alkaa tulla kestävyystreeniä.

On hyvä, että ohjelmassa on huomioitu se, että työpäivät saattavat välillä venyä, olen jonkin verran pois Tampereelta ja että joka toinen viikko leijonanosa huomiostani ja ajastani kuuluu tyttärelleni. Pidän treenin vaihtelevuudesta ja siitä, että harjoitukset ovat tehokkaita rypistyksiä, jotka saa tehtyä alle tunnissa.

Suosikkeja ja inhokkeja on löytynyt:

Jalkaprässistä ja askelkyykystä pidän. Korvanappeihin Awolnationin “Sail”, sillä saa oikein kunnon tekemisen meiningin. Tosin luulen, että keuhkoni on asennettu ylösalaisin, koska hengitys tuntuu jatkuvasti kääntyvän väärinpäin. 
Olen yllättynyt, että jaksan punnertaa. Miesten punnerruksia sain ekalla yrityksellä rutistettua kymmenen. Sitten Tapio käski laskea polvet maahan ja vetää loput tyttötyylillä. Luultavasti näytin siltä, että verisuoni katkeaa päästä ihan kohta.  
Hauis- ja ojentajatreeni tuntuu nololta. Siinä minä nitkutan taljassa ylös–alas vanerinpalan paksuista painoa. Yritän olla katsomatta viereistä kaveria, joka nostaa koko räkillisen tavaraa, luultavasti vielä yhdellä kädellä, edes henkäisemättä. Kerran ensimmäisen sarjan jälkeen yritin muina henkilöinä siirtää painoja pari pykälää raskaammaksi. Mutta käsivarteni antoivat viiden toiston jälkeen ilmoituksen yhteistyön päättymisestä. Sinä päivänä lapsikin söi kananmunia, koska kaikki muut elintarvikkeet olivat kaapeissa ylemmillä hyllyillä.
Pidän vatsalihasliikkeiden synnyttämästä poltteesta. Sivuttaiset jalannostot menevät suht sutjakkaasti. Perinteisiin vatsoihin saa mukavasti lisäpotkua, kun ottaa levypainon rinnalle ja työntää sen suorille käsille ylös noustaessa. 
Tapio kertoi, että pitää treenata myös syviä vatsalihaksia. Ne pitävät paketin tiukkana. Kuulemma jos treenaa vatsoja paljon muttei huolehdi syvistä lihaksista, vatsalihakset muodostavat ajan mittaan eturepun. Olin jo aloittamassa viisastelun treenipöksyjeni etureunalle kulmasoutuasennossa syntyvästä makkarasta. Mutta Tapio taisi aavistaa, mitä oli tulossa, ja totesi: “Sitä vatsalihasongelmaahan meillä ei ole.” 
Kaikkensa antanut ja punainen painajainen
Jumppapallon kanssa minä en tule juttuun yhtään. Minusta on alkanut tuntua, että tunnelma salilla hiukan jännittyy, kun vain lähestynkin punaista painajaista. Linkkarissa (selinmakuulla lattialla, kädet ojennettuina ylös ja siirretään palloa suorin raajoin käsien välistä jalkojen väliin ja takaisin) vatsalihakseni saavat eniten treeniä anteeksipyytelevästä hyökkäilystä muiden treenaajien lomassa, kun metsästän karannutta palloa pitkin salia. 
Kun teen puristuksia jumppapallolla, eniten aikaa ja voimavaroja menee siihen, että yritän pysyä tasapainossa. Istun pallon päälle ja nojaan taakse kädet ristissä rinnalla. “Ole ihan rennosti ja muista hengittää. Haet vaan sellaisen mukavan asennon,” ohjeistaa Tapio. Kolmenkymmenen puristuksen jälkeisessä vatsalihasten poltteessa, chilitonnikalat suussa käännyn katsomaan hänen kasvojaan. Ei, ei se taida ***tuilla.

MontBlancMontBlancMontBlanc…

Nätti nakuna – vuorikiipeilyn kynnyskysymys?

“Pidäthän järjen päässä treenatessa ja muistathan syödäkin?” vanhempani kysyivät hiukan haastavaan sävyyn, kun kieltäydyin kahvipöydän herkuista.

“Nyt on luettu iltapäivälehdistä liikaa tarinoita hurjista fitness-treeniohjelmista, ” ajattelin. Muistutin vanhempiani, että tässä ei ole kyse sellaisesta vaan Mont Blanc -vuorenvalloituskunnon saavuttamisesta. Ja mukana on treenauksen ja ravitsemuksen ammattilainen varmistamassa, että teen oikeita asioita. Totesin myös, että viihdyn nahoissani. Myönnän kyllä, että näen itseni peilistä hiukan karikatyyrimaisesti virheitä korostavalla tavalla, ihan kuten suuri osa ihmisistä taitaa itsensä nähdä. Mutta painonhallintaani ohjaa hyvä olo ja nykyään en enää sure edes suurta tuulenhalkojaani, jonka teininä halusin epätoivoisesti vaihtaa. 
Mutta. Tässä eräänä aamuna ennen töihin menoa olin salilla tekemässä kahvakuulatreeniä, kun huomasin jotain. Sählätessäni kulmasoutuasentoa kohdilleen, kiinnitin peilissä huomioita vatsan- ja lantionseutuuni. Jäin pohtimaan tyytymättömyyden aaltoa, joka pyyhkäisi tuolla hetkellä ylitseni.

Salilla peiliin katsomisen ensisijainen tarkoitus ei ole ihastella tai vihastella omaa ulkonäköä.  Tarkoitus on nähdä, että treenattava lihas työskentelee oikein, ja treeni on tehokasta. Mutta samalla ainakin minä huomaan kehityskohteita kehossani. Sellaisillakin alueilla, joihin olen aiemmin ollut ihan tyytyväinen. Lisäksi Mont Blanc -treenini tuloksia seurataan tässä vaiheessa suorituskyvyn lisäksi mittanauhalla ja vaa’alla. Tarkastelen siis kehoani eri tavalla kuin aiemmin, työvälineenä. Koneena, joka pitää virittää, jotta se kantaa minut Mont Blancille ja takaisin. Uudessa katsantotavassa on vaaransa. Jos en tunnista Vuorenvalloituskoneen ja minäkuvan rajaa, unohtuu helposti se inhimillinen tekijä, joka muuttaa vartalon osaksi persoonaani ja kaikkine virheineen kauniiksi.

Kun kahdeksan vuotta sitten olin raskaana, jouduin selkäongelmien takia liikuntakieltoon. Melkein koko odotusaika meni pötkötellessä ja kiloja kertyi. Tyttäreni syntymän jälkeen vauvaelämän alku oli hankalaa ja olo kohonneen painon kanssa tuntui tukalalta. Tein päätöksen: “Ajattelen kilojani sitten, kun minulla on siihen voimavaroja.” Päätös piti ja kului hyvä tovi ennenkuin olin palautunut raskautta edeltäneeseen kuntoon. 
Kukaan läheisistäni ei hylännyt minua silloin, kun vanhojen housujen napit eivät menneet kiinni. Eikä kukaan läheisistäni hylännyt minua sittenkään, kun napit taas menivät kiinni. Eli kyse oli itsestäni ja itseni hyväksymisestä silloin ja sitä se on nytkin. Oli kyse Mont Blanc -treenistä tai raskauskilojen tiputtamisesta, olennaista on muistaa inhimillinen tekijä. Treenatessa pitää katsoa itseään tavoitteensa kautta. Mutta yhtä tärkeää on treenin jälkeen ottaa kriittiset lasit pois ja taas pitää itsestään, Vuorenvalloittajamasiinan ulkopuolellakin. 
Vuorenvalloittajan aamutreenin jälkitunnelmat, ennen korkokenkiä
Joo, ei se niin helppoa ole. On päiviä, jolloin tekisi mitä tahansa, että voisi välttää kaikki katseet ja heijastavat pinnat. Mutta kyse onkin laajemmasta asiasta kuin yksittäisestä hetkestä. Sovusta oman itsen kanssa. Sitä ei ole aina helppo ylläpitää; onhan eräs yhden miehen bändikin hajonnut sisäisiin ristiriitoihin. (Munkkikahvit sille, joka muistaa, mikä bändi on kyseessä!)

Mutta pahojen päivien varalle kerron oman salaisen aseeni: nudet kiiltonahkaiset korkokengät. Kun treenin jälkeen hypää koroille, sääri pitenee, pohje asettuu kauniisti ja hyvä mieli häivyttää ylimääräiset vatsapehmusteet.

Nudejen kiiltonahkakorkokenkien keksijälle pitäisi antaa Nobel. Who’s with me?

Supernainen käyttää kompressiopukua?

Tänä vuonna elän aikaani edellä: Tein uudenvuodenlupauksen kuukausi sitten, kun päätin lähteä Mont Blancia valloittamaan. Joulukin tuli jo muutama päivä sitten: varustekumppaniltani  Nikander.fi:ltä saapui läjä varusteita talven treeneihin. Tuskin maltan odottaa, että pääsen testaamaan, miltä tuntuvat käytössä. Vaatteet näyttävät niin teknisiltä, että luultavasti ne kykenevät tekemään harjoitukset ilman minuakin.

Yksi asia on ainakin varma: lapseni silmissä uskottavuuteni vuorikiipeilijänä nousi uudelle tasolle. Kun vedin ylleni juoksuhousut ja treenipaidan, tytär henkäisi: “Äiti, sä näytät ihan supernaiselta!” Hetken mietittyään hän tosin totesi: “No et sittenkään, kun sillähän on viitta. Jos sulla olisi viitta, voisit lentää sinne vuorelle.”

Treeni on nyt tuntunut tosi hyvältä. Salilla trainerini Tapio johdatti minut toisen treenin saloihin eli nyt vuorottelen kahdella setillä, joiden tavoitteena on kasvattaa lihasmassaa ja kiinteyttää kroppaa. Ensi viikolla lisätään mukaan vielä kolmannen päivän ohjelma kahvakuulalla ja sitten vaihtoehtoinen setti oman kehon painolla. Se on mukana paitsi vaihtelun vuoksi, myös siksi että minulla on suhteellisen usein viikkoja, jolloin olen osan ajasta pois Tampereelta tai salille meno ei muuten onnistu.

Jo nyt huomaan, kuinka suuri merkitys on vaihtelulla, ainakin jaksamisen ja mielekkyyden kannalta. Viimeksi salille mennessäni edellisestä treenistä muistuttelevat takareidet tuntuivat kahdelta isolta klimpiltä, joilla ei tehtäisi mitään. Jännittikin vähän, että jumahdanko ensimmäiseen kyykkyyn, ja joudutaanko minut kantamaan saunaan sulattamaan lihaksiani. Mutta uuden treenin jalkaprässi menikin hyvin ja askelkyykyt sujuivat. Tapiota kyllä hymyilytti toisjalkaisuuteni, sillä joka kierroksella askelkyykkymatka vaihteli parikin metriä, vaikka askelkyykkyjen lukumäärä oli vakio.

Herkuttelupäivän aamuna tuskin sain silmät auki, kun säntäsin jääkaapille juustounelmaa toteuttamaan. Laatikosta paksua siivua tekevä höylä, Edam esiin ja… Mitä minulle on tapahtunut?!
Juusto maistui ihan hyvältä mutta aika tahmaiselta. Paksu muhju takertui posken sisäpintaan ja odottamani huikea onnentunne jäi puolitiehen…
Aloin jo hätääntyä tosissani mutta päätin kuitenkin tehdä ultimaattisen testin. Valkosuklaalaku sentään vei jalat alta tuttuun tyyliin. Huh.

Viikon salitreenien lisäksi ehdin tehdä seitsemän kilometrin juoksulenkin Kaupissa ja saman mittaisen reippaan hyötyliikuntakävelylenkin. Juoksu rullasi ihanasti ja ylämäkiä tuskin huomasi. Teki mieli laulaa ilosta, kun juoksun jälkeinen addrenaliinipöhnä kohisi suonissa. Voikohan reisien rässääminen salilla tuoda puhtia jo parissa viikossa?

Niin ja ei pidä unohtaa viikon ehkä tärkeintä treeniä. Tein mentaaliharjoituksen ääriolosuhteissa: 1,5 tuntia täpötäydessä Ikeassa väsyneen ja kärsimättömän lapsen kanssa. Lapsi piti lahjoa suklaapatukalla. Itse en horjunut.

Pyllistä niin, että tuntuu kuin trikoot repeäisivät!

Eräs lempifiktiohahmoistani, The Suits -sarjan Harvey Specter kiteyttää ajatusmaailmaani aika osuvasti: “I don’t have dreams. I have goals.” Ylevästi nasautetun viisauden toteuttamiseksi on kuitenkin edessä aika paljon arkisia valintoja: tänäänkin iski herkkä hetki, kun avasin tyttärelle nakkipakettia.

Muutos ruokavaliossa on tällä hetkellä kouriintuntuvin juttu: seitsemän ateriaa päivässä aiemman 3–4 sijaan.  Huh. Nälkä ei todellakaan pääse yllättämään. Trainerini Tapio kuitenkin painotti, että pitää pyrkiä syömään kaikki ateriat ja pitäytyä suunnitellussa ruokavaliossa.

Ainoa järkevä tapa pysyä ruodussa on kuljettaa eväitä mukana. Ruoan eteen joutuu myös näkemään aiempaa enemmän vaivaa, kun asiat pitää suunnitella ja ennakoida. Mutta kaikkeen tottuu yllättävän nopeasti.

Kolme mahtavaa asiaa ruokavaliossani:
  • Saan syödä kananmunia. Olen vältellyt niitä runsaan kalorimäärän takia, vaikka pidän munaruoista kovasti. Nyt munia menee kolme päivässä. 
  • Minun ei tarvitse syödä rahkaa. Näin jo silmissäni lohduttomat rahkapurkkipinot. Mutta jokaisella aterialla on toinenkin vaihtoehto, mikä on suuri ilon ja kiitoksen aihe.
  • Karkkipäivä on kuin lapsena. Viime lauantaina Laku paistoi minulle mehevän sisäfilepihvin ja teki kylkeen Mustapekka-kastiketta. Aterian jälkeen köllötin sohvalla lakritsipussi kädessä autuas hymy huulillani…ja heräsin pari tuntia myöhemmin tahmainen lakupala poskeeni liimautuneena. 
Vuorenvalloitajan aamiainen

Treenin aloitus vaatii nöyrtymistä. Viime viikolla ensimmäinen saliharjoitus ilman Tapiota ei ollut parhaimmasta päästä. Vaikka liikkeet katsottiin yhdessä monta kertaa, olin epävarma ja aikaa kului sähläämiseen. 

Tänään homma sujui jo paljon paremmin ja solmin uuden tuttavuudenkin. Vanhempi rouva seurasi mielenkiinnolla “maastaveto suorin jaloin” -sarjaani. Kun pysähdyin muistelemaan, että notkistettiinko polvia vai ei, hän neuvoi asiantuntevasti: “Pyllistät vaan niin, että tuntuu kuin trikoot repeäisivät!”
Viime viikolla ehdin parin salitreenin ja juoksulenkin lisäksi harrastaa vähän maastoliikuntaakin:

Kukuljärven (Ruotsinpyhtäällä Loviisassa) noin kymmenen kilometrin vaellusreitti tiukkoine nousuineen pisti pohkeet koville, kun vesisateessa painelimme Lakun kanssa sen hyvää vauhtia. Upeat maisemat ja mahtavan vaihteleva maasto!

Kolme tuntia melomassa marraskuisella Kymijoella todisti, että pärjään myös kalsoissa olosuhteissa suoritettavissa lajeissa, kunhan suoritustyyli on vapaa. Reissun päätteeksi Laku katsoi minua äimistyneenä: “Miten oletkin onnistunut kastelemaan itsesi ihan likomäräksi?” Todistettavasti olin kuitenkin koko matkan kanootin sisäpuolella.

Takana on nyt siis puolitoista viikkoa matkaa kohti Mont Blancia. Olo on jotenkin malttamaton, vaikka homma on jo hyvässä vauhdissa.
Kohta, ihan kohta, alkaa tuloksia näkyä.
Eikös vaan?

Page 1 of 2

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén