Category: machame

Kilimanjaron vaellus alkaa epävarmasti

PÄIVÄ 4: NOUSU MACHAME HUT CAMPIIN (3000 M)

Vuorelle lähtöä edeltävänä iltana Moshissa järjestettiin valtava festivaali, joka täytti kylän kadut ihmisillä – ja korvia huumaava meteli jatkui aamuun asti. Nukkuminen oli lähes mahdotonta edes korvatulppien avulla, ja aamun koittaessa olin huojentunut, että olimme lähdössä kiipeämään. Festarit olivat ottaneet veronsa myös palveluntarjoajan tiimiltä: minua noutamaan saapunut auto oli tunnin myöhässä, ja yhdeksästä autoon ahtautuneesta kantajasta, kokista ja oppaasta löyhähtävä vanha banaaniviinan löyhkä oli kauhistuttava.

Hotellin aamiaisella viereisessä pöydässä istunut pariskunta oli kysyessäni kertonut olevansa saman palveluntarjoajan matkalla. Olin jo ilahtunut tavatessani viimein kiipeilyryhmän muut jäsenet – mutta auton saapuessa pariskunta ei tehnyt elettäkään noustakseen autoon. Jokin ei ollut kohdillaan. Myöhemmin minulle selvisi, ettei mitään ryhmää ollut olemassakaan. Pariskunta oli varannut yksityiskiipeilyn. Käyttäisimme samaa leiri-infraa, mutta vaeltaisin yksin oppaan kanssa.

Olin vihainen. Minusta on hienoa tutustua muihin kiipeilijöihin, ja tärkeä kriteeri palveluntarjoajan valinnassa oli ollut, että liittyisin ryhmään. Itse kiipeämisen teen mieluusti omaa tahtia, mutta yhteiset kokoontumiset messitelttaan kokemuksia vertaamaan luovat mahtavia muistoja vuorilta. Lisäksi voimakas vanhan banaaniviinan ja krapulahien tuoksu autossa olivat omiaan kasvattamaan huoltani. Tämä ei tuntunut sakilta, jonka kanssa halusin päätyä yksin erämaahan.

Machame-reitin lähtöpisteseen (1800 m) saapuminen irrotti ajatukseni huolestuksesta – olipa ihanaa nähdä tuttu portti, jonka takana vihreän tuhansissa sävyissä kimaltava sademetsä odotti seikkailijaa! Portin ympäristössä vallitsi hurja kuhina, kun vaeltajat ympäri maailman purkautuivat autoista, ja ryhmien johtajat paimensivat johdatettaviaan samalla, kun oppaat setvivät kiipeilylupia ja kantajat valmistautuivat nostamaan 20–30 kilon painoiset lastit selkään, niskaan ja päälaelle.

Istuuduin oppaan osoittamalle penkille odottamaan ja tunnustelin tuntojani. Leonard vaikutti mukavalta. Olen tottunut asioimaan erilaisten ihmisten kanssa eri puolilta maailmaa, mutta iäkkään oppaan rajallinen englanninkielentaito yhdistettynä voimakkaaseen aksenttiin, aiheutti aikamoisen kielimuurin.

Lohduttauduin muistolla Elbrusin pohjoisreitillä (tarina alkaa täältä), missä Eddien paksu skottipuhe oli reissun alussa mahdotonta ymmärtää – edes ryhmämme natiivi-englanninkielisille jäsenille. Tosin riehakkaan hilpeää Eddietä itseään ei oikeastaan tuntunut kiinnostavan kovinkaan paljoa, ymmärsimmekö häntä vai emme. Hän pulisi iloisena tarinoitaan ja ainoastaan nauroi syvää vatsanaurua, kun pyysimme häntä hidastamaan puhettaan:

– Eddie, we don’t understand a word you’re saying!

Parin päivän kuluttua aloin ymmärtää sanoja sieltä täältä miehen vuolaasta tarinoinnista. Yllättävän nopeasti päästiin tilanteeseen, jossa pystyin jo käymään hänen kanssaan keskustelua, jonka aiheesta uskoin itsekin olevani suhteellisen selvillä.

Varmasti tilanne helpottaisi Leonardinkin osalta! Muiden vaeltajien läsnäolo auttoi myös autossa syntyneeseen huoleen ryhmän sisäisestä toiminnasta. Olin tullut huijatuksi ryhmä-asian tiimoilta, ja aamu ei ollut mennyt ihan sovitulla tavalla. Mutta olimme kuitenkin täällä ja selvästi lähdössä!

Saavutettuani jonkinlaisen mielenrauhan käännyin uteliaana tutkimaan ympärillä olevia ryhmiä. Siihen mennessä kun Leonard saapui komentamaan minut matkaan, olin ehtinyt jutustella äänekkään jenkki-perheen, kiiltäviin varusteisiin pukeutuneen saksalaisen miesporukan, soolona kiipeävän 75-vuotiaan brittimiehen sekä brasilialaisen seikkailijan kanssa. Viereeni oli istahtanut myös itävaltalainen nainen, joka oli lähtenyt ex tempore -seikkailuun, kun matkan itselleen varannut ystävä sairastui pari päivää ennen lähtöä.

– En oikein itsekään ymmärrä, että olen täällä, nainen nauroi häkeltyneenä.

Matka alkoi. Liikutuksen kyyneleet kihelmöivät silmäluomien alla, kun alitin Machame-portin, mutta pyyhin ne päättäväisesti pois. Vaikka lähtöalue näytti etäisen tutulta, edellisen reissun muistot olivat kuumeilun sameuttamat. Nyt en menettäisi silmäystäkään!

Ensimmäisen vaellustunnit kuljin hiljaisena jyrkkenevää mudan ja kivien täyttämää polkua Leonardin kannoilla tuoksuvassa ja ääniä tulvivassa sademetsässä. Metsä oli kaunis ja täynnä elämää, vaikka taivas oli harmaa ja pilvet riippuivat matalalla.

Leonard piti minulle polveilevaa esitelmää alueen kasvillisuudesta ja eri kasvien merkityksestä heimoille. Aihe oli todella kiinnostava, mutta vaikka kuinka olisin halunnut ymmärtää, valitettavan suuri osa oppaan puheesta katosi sademetsän latvustoihin. Alkuun pyysin miestä toistamaan sanansa mutta hetken kuluttua huomasin tämän turhautuvan, joten annoin asian olla. Muutoin olisin saattanut kokonaan kadota ajatuksiini, mutta Leonard piti huolen varuillaan pysymisestäni vaatien aina tasaisin väliajoin, että toistaisin, mitä hän oli juuri opettanut. Parhaani mukaan sitten arvailin oikeita vastauksia, mikä sai oppaan vilkuilemaan minua ärtyneesti.

Puolessa välissä kuuden tunnin vaellusta taivas aukesi ja saimme niskaamme valtavan vesiryöpyn. Sade tuli niin voimalla, että siihen mennessä, kun kuorivaatteet oli kaivettu repusta ja puettu päälle, olin jo likomärkä. Onneksi näissä korkeuksissa ilma ei ollut vielä ehtinyt kylmetä, joten pysyin lämpimänä pysymällä liikkeessä.

Pidimme yllä hyvää tahtia ja ohitimme muita ryhmiä tasaiseen tahtiin. Matkan puolivälin jälkeen huomasin kuitenkin Leonardin hidastaneen tahtia ja suorastaan raahaavan jalkojaan. Itse olisin halunnut päästä Machame Hut Camp -leiriin ja telttaan kuivattelemaan mahdollisimman nopeasti. Nälkäkin alkoi jo kurnia suolissa.
Oppaan hidastelun syy selkisi vasta leiriin saavuttaessa. Johtuiko krapulasta tai matkan varrella useaan otteeseen polun varressa seisoskelleiden kantajarykelmien ympärillä leijuneesta kannabis-pilvestä, kantajamme eivät olleet ehtineet ohittaa meitä matkalla. Niinpä vietimme hyvän tovin vesisateessa pimenevässä illassa odottamassa varusteita saapuvaksi.

Viimeinen niitti ryhmän puuttumiseen tuli, kun leiri saatiin pystyyn: meillä ei ollut yhteistä messitelttaa eikä ennakkovarauksesta huolimatta saisi käyttää mukana olevaa yksityistä teltta-wc:tä (se oli yksityisreissulla oleva nuoren parin käytössä). Yleensä en yksityisvessaa kaipaa, mutta Kilimanjaron leirit ovat pahamaineisia valtavan huonosta hygieniasta ja leirien vessat ovat kammottavassa kunnossa. Aiemman vatsatautikokemuksen vuoksi olin halunnut varmistaa mahdollisimman korkean hygieniatason – mutta mitään ei ollut tehtävissä.

Nyt istuin vilusta väristen yksin pimeässä teltassani ilman ruokaa ja mieli täynnä huolta. Mahtavista maisemista ja rivakan nautinnollisesta noususta huolimatta tilanne tuntui todella epävakaalta. Mitä kauemmas erämaahan vaeltaisimme, sen enemmän olisin palveluntarjoajan armoilla, ja nyt luottamus oli ajettu karille.

Loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen kuulin hiljaisen tervehdyksen teltan ulkopuolelta ja vetoketjun suhahduksen jälkeen sisään kurkisti hymyilevä nuori mies. Sadikiksi esittäytynyt laiha ja pitkä nuorukainen ojensi minulle kupin höyryävää teetä ja….mitä ihanaa: kulhon lämpöisiä popcorneja! Pahoitellen hän kertoi päivällisen kestävän vielä tovin, mutta taikoipa vielä telttavalaisimen mieltäni virkistämään. Olin ollut huolissani, riittäisivätkö otsalampun patterivarantoni, jos messiteltan puuttuessa istuisin koko matkan ajan illat otsalampun valossa.

Miten paljon valonlähde, kuppi teetä sormissa ja suolaisen suloinen popcorn tekeekään! Ahmittuani koko kulhon yhdeltä istumalta ja lämmiteltyäni käsiä kuuman kupin kyljissä, mieliala alkoi nousta.
Mitäpä siitä, jos asiat eivät menneet toiveiden mukaan! Nurisemisesta ei olisi hyötyä – pahimmillaan se johtaisi vain huonoihin väleihin ryhmän jäsenten kanssa. Päihteiden osalta tein päätöksen, että puuttuisin asiaan välittömästi, jos kohtaisin tämän päivän jälkeen mitään asiatonta. Mutta muuten ottaisin asiat ja tilanteet vastaan afrikkalaiseen tapaan: Hakuna matata! Mikäli tilanne eskaloituisi, voisin aina marssia jonkun kansainvälisen palveluntarjoajan luo pyytämään apua. Mutta se olisi viimeinen oljenkorsi. Ottaisin odottamattomat käänteet seikkailuna ja sopeutuisin!

Tuntia myöhemmin runsas ja herkullinen päivällinen viimeisteli päätöksen. Humoristisen käänteen asiat saivat, kun selvästi pilvessä oleva Leonard tuli antamaan minulle ilta-briefin.

– I show you Internet Cafe when we come to camp. Remember, we in jungle and big animals near in dark. Night, if you need send short message, you just go outside tent. And come fast in! If you need send long message, you put head light on and move head like this when walking to Internet Cafe, mies selitti heilutellen päätään sivulta toiselle kuin kärpäsiä hätistelevä muuli.

Uskomattoman voimakas kuu Machame Hut -leirissä

Tuijotin opasta äimistyneenä. En ollut nähnyt mitään kahvilaa, enkä voinut käsittää, miten sellainen täällä voisi olla. Vielä vähemmän ymmärsin, miksi viestien pituus vaikuttaisi nettiin? Eihän täällä mitään hemmetin nettiä ollut (toivottavasti ainakaan)!

Varmuuden vuoksi käänsin puhelimen pois lentotilasta. Minkään laista signaalia ei ollut saatavilla. Suljin puhelimen, kohautin olkiani pössypään jutuille ja keskityin saamaan teltassani nuokkuvan oppaan poistumaan.

Lopulta sain oppaan uskomaan, etten kaivannut juttuseuraa ja toivotimme toisillemme hyvää yötä swahiliksi:

– Lala Salama.

Huomenna olisi uusi päivä ja varmasti asiat olisivat paremmin.

p.s. Lala Salama tarkoittaa “Kauniita unia” mutta myös “Rest in Peace” – tämä lienee hyvä tietää, sillä monimerkityksen tuntematon saattaa muuten helposti joutua kiusallisiin tilanteisiin. 😀

p.p.s. Osaatko arvata, mistä Internet Cafe -selityksessä oli kyse? Malta hetki ja kerron…

Satu jouluyön vaeltajasta

Ulkona sinertää, vaikka on vasta varhainen iltapäivä. Olohuoneen nurkassa hohtaa kuusi koristeineen, ja keittiöstä kantautuu kanelin ja riisipuuron samettinen tuoksusinfonia. Radiossa pehmeä-ääninen George Michael muistelee edellistä joulua, ja keittiössä häärivä äiti yhtyy kertosäkeeseen aavistuksen nuotin vierestä. Kiireet ovat viimein asettuneet, ja hiippalakkien tiu’ut helisevät, kun perhe kokoontuu pöydän ympärille odottamaan, kuinka äiti lastaa kermaista riisipuuroa kulhoihin. Kuka mahtaa saada mantelin?

Noustessaan vastaanottamaan puurokulhoaan isä katsahtaa ikkunasta ja ei voi salata äimistystä äänessään:

– Mitä tuo naapurin nainen nyt oikein puuhaa?

Muu perhe kääntyy katsomaan. Vastapäisen talon pihalla vaaleatukkainen nainen vaaleansinisessä toppatakissaan raahaa parhaillaan kirkkaankeltaista, satalitraista North Facen varustesäkkiä sekä turkoosia, parhaat päivänsä nähnyt reppua loskaksi sulaneessa lumessa kohti portilla odottavaa taksia. Naisen asennosta ja liikehdinnästä näkee, että laukut ovat raskaita ja vaellussaappaat uppoavat syvälle loskaan. Mutta nainen liikkuu rivakasti eikä koko hymy katoa kasvoilta hetkeksikään.

Isä pudistaa päätään ja katsoo kauniiksi laitettua asuntoa ja nauravaisia ihmisiä ympärillään miettien, miksi kukaan lähtisi kotoaan jouluna. Sitten hän huomaa jotain kellertävää kädessään olevan puurokulhon sisäreunalla, ja mantelin mahdollisuus ankkuroi harhailleet ajatukset takaisin aattoillan tunnelmaan.

***

Taksikuskin päivän viimeinen kyyti on Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Kotona odottaa jo puolison lämmittämä joulusauna ja viime yönä paistettu kinkku. Mies ei malttaisi millään odottaa hetkeä, jolloin savuisen jouluoluen maku kipristää kielen lauteiden kuumuudessa. Viimeinen asia miehen ja joulurauhan välissä on takapenkin nuhjuisine reppuineen vallannut nainen.

– Perheen luoko olet matkalla? mies koettaa saada matkan kulumaan nopeammin avaamalla keskustelun. Ensin vaikuttaa, ettei nainen kuullut kysymystä, mutta hetken kuluttua tämä kääntää katseensa vastentahtoisesti ikkunan takana ohikiitävästä harmaasta maisemasta.

– Oikeastaan vähän päinvastoin. Olen kuitenkin tavallaan menossa kotiin. Tai siltä se tuntuu.

Omituinen vastaus saa taksikuskin vilkaisemaan olkapäänsä yli takapenkillä takaisin ajatuksiinsa vajonnutta naista. Tämän katse on kääntynyt takaisin tien pientareiden lumisiin valleihin, eikä taksikuski arvaa kysyä enempää.

Lentokentän terminaalin edessä on runsaasti tilaa. Harva valitsee viettää aattoillan koneen kapeassa penkissä.

Mies pysäyttää taksin suoraan ovien eteen, jotta naisen ei tarvitsisi teutaroida kurassa valtavien pakaasiensa kanssa. Se on vähintä, mitä hän voi tehdä naisen hyväksi. Mutta ajoneuvo on tuskin ehtinyt pysähtyä, kun nainen jo pomppaa autosta ja säntää hakemaan matkatavarakärryjään.

Yhdessä taksikuski ja nainen lastaavat laukut kärryyn. Mies ojentaa kätensä kääntääkseen kärryn keulan kohti terminaalin ovia, mutta nainen on nopeampi ja puskee lastinsa nilkkaan asti ulottuvasta loskasta piittamaatta kohti terminaalin ovia. Juuri ennen ovia hän vielä kääntyy huikkaamaan leveästi hymyillen:

– Kiitos ja kaunista joulua sinulle!

Taksikuski heilauttaa kättään ja istuu takaisin autoonsa, muttei heti käynnistä moottoria. Hän jää katsomaan terminaalin ovesta kadonneen sinitakkisen hahmon perään ja miettii, mikä saa jonkun valitsemaan autiot lentokentät sekä pahvilaatikkoon pakatun aterian, vanhat elokuvat ja epämukavan istuimen juuri tänään. Jokin tuon tuntemattoman kulkijan olemuksessa saa taksikuskin kuitenkin aavistamaan, että tämä on juuri siellä missä haluaa olla.

Mies hymähtää itsekseen käynnistäessään auton ja kääntäessään nokan kohti kotia ja joulusaunaa. Ajatus kinkkusinapin makeasta mausta saa miehen lipaisemaan hymyyn kaartuvia huuliaan eikä hän koko kotimatkalla ajattele enää muuta.

***

Maailma on asettunut aattoyöhön. Kynttilöiden pehmeä valo on sulattanut kasvoilta kuluneen vuoden uurteet, ja ilma on yhä sakeana kuusen tuoksua ja jouluruokien aromeita. Ihmiset kömpineet unilleen illan naurujen kaiku sydämissään.

Ulkona tuuli koskettaa ohikulkumatkallaan puiden oksia verhoavaa lumipeitettä ja puhaltaa sen pinnasta hennon pitsihunnun vasten taivaan tummaansinistä samettia. Kirkkaat tähdet ja hopeisena myhäilevä kuu valaisevat taivaan halki sukeltavan lentokoneen reittiä.

Valkoisen koneen kyljessä, yhdessä pienessä pyöreässä ikkunassa näkyvät kasvot. Koneen sisällä on hiljaista ja pimeää. Harvat joulutaivaan matkalaiset ovat käpertyneet vilttien alle etsimään lepoa.

Yhden ikkunan peittävä luukku on kuitenkin auki. Nainen on nojannut poskensa vasten muovista karmia ja tähyilee pimeään. Ajatuksissaan hän vaeltaa tähtien lomassa, kuristaa linnunradan maitomaisen vanan taa ja nappaa kiinni tähdenlennon pyrstöstä. Kutsu oli ollut voimakas ja väistämätön. Vaikka rinnassa huokailee pieni haikeus, silmät ovat kirkkaat ja suu hymyssä. Hän on yksin muttei yksinäinen, sillä rakkaat seuraavat askelissa mukana. Sydän täynnä ja ajatukset auki nainen on valmiina ottamaan vastaan, mitä maailmalla on annettavana.

Uni löytyy vasta taivaankannen laitamilta, missä suuri valkoinen huippu maanittelee jo jouluaamun ensimmäisiä auringonsäteitä esiin. Uusi päivä ja seikkailu voivat alkaa!

Janiina Kauppinen Vuorikiipeilee
Kilimanjarolla 2018

Vuorenvalloitus 2023 kohti Kilimanjaron uuden vuoden valloitusta Machame-reittiä pitkin on alkanut. Kiitos lukijani, että olet mukana matkassa!

Viimeisimmät kuulumiset tuttuun tapaan Instagramistani ja Facebookistani. Ja niin pian kuin palaan kotiin, alkaa tarina myös täällä blogissani. Siihen asti:

Hyvää joulua ja ihanaa uutta vuotta rakkaat ystävät!

Vatsatauti valloillaan Kilimanjaron vuoripoluilla

Paluumatka Mount Merulta, kuva: Heikki

Päivä 8: Sumussa

 Mount Merun huipulla – kuva Terry

Aamuauringon kutittaessa poskeani ja herätyskellon pirahtaessa vaativasti, avasin varovasti hikiset luomeni ja tunnustelin oloani. Keho aneli armoa, kuin olisin osunut moukarin tielle. Vatsassa kiersi ja jyrisi kovaäänisesti. Koko keskivartalon alue oli niin arka, että paitakin tuntui raskaalta ihoa vasten. Kuitenkin kaikki tuntui pysyvän sisällä.

– Kolmekymmentä prosenttia kroppaa, seitsemänkymmentä pääkoppaa, muistutin itseäni, nousin varovasti ylös ja aloin valmistautua hiiviskellen ympäriinsä kuin olisin kävellyt munankuorilla.

Myös Heikki oli kalpea ja vatsaoireinen. Hän kertoi olleensa hiukan huonovointinen jo illalla nukkumaan mennessämme. Kyseessä oli siis joko ruokamyrkytys tai molempien saama vatsatauti. Onneksi Heikin vointi oli kuitenkin omaani parempi.

Aamiaisella koetin nesteyttää hiukan, ruokaan en pystynyt koskemaan. Kaikki, mitä suuhuni laitoin, tuli jyristen kehosta läpi. Edessä oli parin tunnin ajomatka töyssyisellä hiekkatiellä kuumassa pakettiautossa kolmentoista muun ihmisen kanssa. Päätin lopettaa syömisen ja juomisen toistaiseksi, jotta selviäisin automatkasta. Nappasin särkylääkkeen ja ylimääräisen vatsalääkkeen estääkseni ikävät tapahtumat parin lähitunnin aikana.

Muukin ryhmä ilmaantui aamiaiselle. Adamin apeasta olemuksesta saattoi aavistaa sanomattakin, että hänen matkatavaransa seikkailivat edelleen maailmalla. Ryhdyimme suorittamaan koko ryhmän ylimääräisten varusteiden inventaariota. Lopputuloksena oli melkoinen sillisalaatti vaatetusta parisenkymmentä senttiä liian lyhyistä, Adamin nilkat paljastavista vaellushousuista, erilaisilla hihamitoilla varustettuihin paitoihin ja ohueen kesämakuupussiin. Vaatteeni eivät Adamille mahtuisi, mutta annoin hänelle osan eväistäni, aurinkorasvaa, itikkamyrkkyä ja ylimääräisen buffin. Kaikki tuli tarpeeseen, sillä hän tuntui olevan tilanteesta niin hämillään, ettei ollut saanut mentyä kauppaan edes eväitä ostamaan. Varustekaupoistahan Moshissa ei ollut toivoakaan.

Team Kilimanjaro vasemmalta oikealle: Terry, Abraham, Adam, Paul, Bren, Nathan, Steven, Janiina, Heikki ja Ian
Kuvan henkilöiden lisäksi mukana oli kolmisenkymmentä henkilöä: kantajat, kokki ja kokin apulainen

Adamin matkatavaroiden metsästyksen ja ylimääräisen apteekkipysähdyksen vuoksi lähtö lykkääntyi tunnilla, ja matkan alkaessa istuin autossa hiljaisena ja saatoin vain toivoa vatsani kestävän. Oloni oli edellisen yön valvomisesta ja lääkkeistä samea ja väsynyt. Vakuuttelin itselleni, että jos kyseessä oli ruokamyrkytys, pahin oli jo varmasti takana. Lääkitys tuntui pitävän kivut ja muut oireet kurissa, joten kieltäytyisin vaipumasta pahan mielen valtaan. Alkamassa oleva suuri seikkailu oli enemmän arvoinen!

Ajomatkan aikana jutustelimme Heikin kanssa rauhakseltaan, ja ihmettelin tien varrella esittäytyvää syrjäseutujen elinkeinovalikoimaa:
Taaempana, missä peltojen kuiva heinä väreili kuuman auringon läikkeessä, luisevat lehmät ja vuohet tallustelivat raukeasti pienten lasten kaitsemina. Peltojen laidoilla, parisenkymmentä metriä tiestä, könötti rivi rähjäisiä yksikerroksisia pikkutaloja, joiden takapihoilla oli kuivakoita puutarhoja. Etupihoille oli rakennettu pikkuruisia puoteja; kampaajan salonki, teurastajan lihakauppa tai kolmen muovituolin baari. Erään savimajan seinään oli kiinnitetty käsinkirjoitettu kyltti, jossa mainostettiin verkkosivujen tuotantoa sekä muita digitaalisia palveluita.
Tien varrella oli myös hämmentävän suuri määrä huonekaluliikkeitä, joiden myytävät tuotteet, kuten sohvat ja parisängyt, oli huolettoman näköisesti pinottu kasoiksi tien penkereille. Aivan autotien laidassa istui lähes katkeamattomana nauhana perinnevaatteisiin pukeutuneita naisia myymässä vihanneksia ja hedelmiä ämpäreistä ja maahan levitettyjen vilttien päältä.

Talojen pihoista tien laitaan juoksi lapsia heiluttaen ja huudellen. Osa halusi vain ottaa kontaktin kanssamme ja ilahtui, kun vilkutin takaisin. Monet taas reagoivat heilutukseeni rahaa pyytävin elein ja huutelulla, jonka sävy muuttui karummaksi, kun auto ei pysähtynyt ja pyyntöä ei täytetty. Monista näistä lapsista näki, että heidät oli opetettu pyytämään rahaa ulkomaalaisilta tietyllä tavalla. Tuo kokonaisvaltainen muutos pienessä olemuksessa kiltistä anovasta lapsukaisesta uhmaavaan ja joskus jopa uhkaavaan käytökseen, oli sydäntäsärkevää katsottavaa.

Itse koen tukevani alueen kehitystä toimimalla vastuullisesti ja reilusti sekä käyttämällä paikallisia palveluita. Uskon sen olevan enemmän avuksi tansanialaisille kuin kolikon antamisen lapselle. Mutta silti nuo lasten tummat katseet täyttivät mieleni huolella ja ristiriitaisilla ajatuksilla turismin etiikasta, velvollisuuksistamme toisia ihmisiä kohtaan ja oikeista auttamisen tavoista.

Kilimanjaron Machame-reitin alussa olevalla portilla lounastimme sillä välin, kun ryhmänjohtajamme Nathan kirjasi meidät sisään kansallispuiston alueelle. Täällä ei suurien ihmismäärien vuoksi ollut suuria villieläimiä, joten rangereita ei tarvittu, mutta hyökkäyksiltä ei vältytty: innokkaat ja rohkeat apinat kävivät lounaslaatikoilla varkaissa heti silmän välttäessä.

Viimein pääsimme liikkeelle! Olin onnistunut syömään hiukan kanaa ja juomaan vettä, mikä oli oikein ilahduttavaa. Innoissani otin 80 kilometriä pitkän lähestymisvaelluksen ensimmäiset askeleet rahisevalla hiekkatiellä, joka pian sukelsi sademetsään ja kaventui sitten juurakkoiseksi ja kiviseksi poluksi. Tuo savelta tuoksuva punertava nauha luikerteli kohti 3000 metrissä sijaitsevaa Machame Hutia, jonne vaeltaisimme tänään 1200 metrin vertikaalinousun. Haistelin sademetsän tuoksuja ja kuuntelin puolella korvalla ryhmäläisten tutustumista ja tarinointia. Oloni oli hiukan toismaailmainen ja keskityinkin lähinnä laittamaan jalkaa toisen eteen. Heikki pysytteli lähietäisyydellä ja tunsin hänen pitävän minua silmällä. Käännyin ja hymyilin hänelle kiitollisena.

Polku jyrkkeni. Olimme syvällä metsän uumenissa. Puut olivat korkeampia kuin Arushan kansallispuistossa ja niistä roikkui runsaasti liaaneja ja päällyskasveja. Katoksi kaartuvat jykevät oksistot peittivät taivaan kokonaisuudessaan, ja valaistus monikerroksisen lehvästön katveessa oli jännittävän vihertävä. Ensisilmäyksellä puut, pensaat ja päällyskasvit muodostivat sekasortomaisen kokonaisuuden, mutta tarkemmin katsottuna se paljastui yllättävän säännönmukaiseksi – kuin luontoäiti olisi maalannut oman kuosin sademetsän sisäiselle synergialle.

Eläimiä ei näkynyt, mutta satojen vihreän sävyjen kehyksissä sateenkaaren kaikissa väreissä leimuavat kukat kilpailivat loistokkuudesta. Ilman kosteus tuntui lempeän viileältä ja kirpakka multainen aromi sekoittui huumaavasti kasvien tuoksusinfoniaan. Maa jalkojen alla tuntui vakaalta ja rahoittavalta. Takanani kulkevan Heikin hengitys kohisi ylämäessä rytmikkäästi askelten tahtiin, ja jostain kuului kantajan laulua.

Parin tunnin vaelluksen jälkeen lääkkeiden vaikutus alkoi väistyä. Kouristukset ja vihlonta palasivat vatsaani. Asteittain oloni huononi ja puolen tunnin kuluttua löysin itseni polun viereisestä puskasta. Nathan katseli minua arvioivasti ja ohjeisti ottamaan lisää särkylääkettä ja ehdotti illaksi isoa annosta antibioottia, mikäli olo ei helpottaisi.

Matka jatkui. Polku jyrkkeni asteittain. Sademetsä jäi taakse, ja vaelsimme matalien puiden ja tiheän pensaikon lomassa. Vauhtini hidastui. Mutta tänään ei ollut kiire. Heikinkään vatsa ei ollut täysin kunnossa, joten hidas tempo sopi molemmille. Naureskelimme kiipeilytiimin loppupäähän syntyneelle sairasosastolle, sillä myös flunssan kourissa vaeltava Paul eteni hitaasti.

Vasen, oikea. Vasen, oikea, tallasimme hitaasti peräkanaa jyrkkenevää rinnettä ylös. Välillä pysähdyimme, kun kouristukset taivuttivat minut kaksinkerroin, tai kun Paulin yskänpuuskat katkaisivat hänen askeleensa.
Mutta loppuvat ne pisimmätkin matkat, ja viimein saavuimme Machame-leiriin. Paulin saturaatiomittarin mukaan leposykkeeni oli 92 ja happisaturaationi 91. Akklimatisoituminen oli siis kohtuullisella tasolla, mutta kivut taisivat nostaa sykettä.

Leiri oli ruuhkainen, mutta oppaamme olivat onnistuneesti valinneet meille rauhallisen ja syrjäisen paikan leirin reunamilla. Valitettavasti minulla on kovin vähän muistikuvia leiristä, sillä välittömästi perille saavuttuamme kompuroin telttaan ja vaivuin hetkeksi helpottavaan uneen.

Herätessäni pari tuntia myöhemmin, kuume oli noussut. Täristen vilusta hiivin messitelttaamme ja pakotin alas puoli kulhollista keiton lientä. Nathan katseli minua huolestuneen näköisenä ja komensi antibioottikuurille. Noudatin hänen ohjettaan ja palattuani telttaan nappasin tupla-annoksen antibiootia ennen kuin vaivuin kuumehoureiseen uneen.

Päivä 9: “Sure you can, Mama Simba”

Aamuyöllä heräsin hyytävään kylmään. Olin hikoillut makuupussini likomäräksi. Pakotin itseni ulos märästä pussista, puin päälle kuivempia vaatteita ja käänsin pussin nurinpäin. Mittarimatomaisesti ryömin kiinni Heikin selkään ja ammensin hänen kyljestään lämpöä yön lopuiksi tunneiksi.

Aamulla kuuden aikaan herätessämme kuume oli poissa, mutta vatsakivut ennallaan. Vielä tänään olisi lyhyt päivä seuraavaan leiriin 3750 metriin. Uskoin pärjääväni, sillä aikaa olisi runsaasti. Huomiseen mennessä pitäisi kyllä saada itsensä kuntoon, sillä siitä alkaisivat tiukemmat päivät. Kiipeilykaksikkomme oli hiukan huonossa iskussa, ja Kilimanjaro-matka oli alkanut kaikkea muuta kuin toivotulla tavalla; Heikin kasvot huolestuttivat minua, sillä ne olivat kalpeat ja turvoksissa. Myös hänen vatsansa oireili edelleen. Yhdessä kuitenkin totesimme, että suunta oli edelleen ylöspäin ja tavoitteesta ei haluttu tinkiä.

Aamiaisen jälkeen olin nostamassa reppua selkääni, kun Steven ilmaantui viereeni ja tarttui kädessäni olevaan kassiin.
– How are you Mama Simba? You move pole pole today. Today is easy day. Tomorrow you need to be strong, when we go up. Give me your bag.

Kiitin Steveniä huolenpidosta. Lupasin, että liikkuisin rauhassa ja lepäisin usein. Viimeiseen lauseeseen latasin kaiken päättäväisyyden, mitä minussa oli:
– I CAN carry my own bag.

– Sure you can, Mama Simba, vastasi Steven.
Hän taputti minua olalle, nykäisi repun käsistäni, sitoi sen kiinni omaansa, heitti laukkupinon selkäänsä ja lähti kohti polkua viitaten minua seuraamaan. Olin älähtämässä vastalauseen, mutta Heikki pysäytti minut ja vaati hyväksymään avun:
– Kukaan ei epäile, ettetkö saisi kannettua laukkuasi. Mutta nyt pitää olla järkevä ja miettiä edessä olevaa.

Steven ja reppupino, toipilas kannoillaan – kuva: Heikki

Kiipeilyparini tiukka äänensävy sai minut hyväksymään tilanteen ja nöyrtyneenä astelin Stevenin perään.

Seuraavat neljä ja puoli tuntia vaelsimme kohti 3750 metrissä sijaitsevaa Chiva Cave Camp -leiriä. Kolme seitsemästä kiipeilijästä oli edelleen sairaana. Se hidasti tahtia, mutta siitä huolimatta kaikki tuntuivat nauttivan vuorella olosta ja maisemien vaihtumisesta.

Metsä jäi taakse, ja tilalle tuli pensaita, kaktuksia ja loputtomasti kivikkoa. Karua, ruskeaa maata värjäsivät siellä täällä kauniit kukat, joiden koko pieneni sitä mukaa, kun nousimme ylemmäs. Tuntui kuin ilma olisi viilentynyt joka askeleella hiukan, ja tuulessa oli lupaus lumesta. Reitti näkyi edessämme, ja kiipeilijöiden ja oppaiden jono erottui polulla kuin värikäs, kiemurteleva helminauha. Nousu oli sen verran jyrkkä, että suurimman osan ajasta meillä oli suora näköyhteys reunamalle, jolle päästyämme olisimme lähes seuraavassa leirissä.

En ollut syönyt aamiaisella kuin hiukan kauravelliä enkä sen jälkeen mitään. Toistaiseksi vatsan tyhjyys ja särkylääkkeet pitivät kivut maltillisina. Yritin juoda veteen liuotettavia urheilujuomatabletteja, sillä tiesin, että syömättä jättäminen kostautuisi nopeasti ja voisi olla pidemmällä tähtäimellä jopa kohtalokasta tavoitettamme ajatellen.

Viimeinen seinämä. Pilvet ryömivät jäljessämme rinnettä ylös.
Ylhäällä jyrkänteellä oli mukavan viileää. Värikäs leiri näkyi jo kauempana vihreiden ruohikkoläikkien ympäröimänä. Kukat olivat kadonneet, ja maasto muuttunut autiomaata muistuttavaksi vuoriylängöksi (englanninkielinen nimitys alpine desert kuvaa maisemaa loistavasti). Mount Meru ilmestyi näkyviin Kilimanjaron harjanteen taakse. Hymyilin nähdessäni tutun huippuprofiilin.

Nyt Mount Merun kiipeämisen suoma hyöty näkyi selvästi. Suoraan Kilimanjarolle lähteneet kiipeilijät puhisivat jo kohtuullisen paljon, kun taas me kolme Merulla akklimatisoitumisen aloittanutta kuljimme vielä ilman korkeuden vaikutusta. Itse asiassa terveenä pysynyt Terry paineli hyvän matkaa edellä muuta ryhmää. Tunsin kateuden piston sydämessäni hänen menoaan katsellessani, mutta kun yritin kiihdyttää vauhtia, muutaman askeleen kuluttua päädyin kaksinkerroin polun varteen. Nyt piti pysyä järkevänä ja luopua ajokoiramentaliteetista.

Aikainen aamulähtö kannatti, ja saavuimme jo lounasaikaan Chiva Cave Camp -leirille, jota Kilimanjaron Uhuru Peak vartioi. Suoraan vastapäätä näkyi Mount Merun jykevä profiili, ja Nathan mainitsi, että tämä oli reitin leireistä ainoa, jolta oli näkymät molempien vuorten huipuille.
Avonainen leiripaikka oli tuulille altis, ja nautin viileästä vuori-ilmasta. Katselin vuorotellen molempia huippuja, Merun Socialist Peakia, jolla olin vain hetki sitten tuulettanut onnesta, ja Kilimanjaron Uhurua, jota nyt olin tavoittelemassa. Vaikka oloni oli kurja, en keksinyt yhtään paikkaa maailmasta, jossa olisin ollut mieluummin.

Mount Meru Kilimanjaron rinteeltä käsin – kuva: Heikki

Lounaan jälkeen kaaduin taas telttaan Heikki seuranani. Myös pari muuta ryhmän jäsentä jäi lepäämään, mutta muut tekivät pienen kävelyretken ylemmäs akklimatisoitumista edistääkseen. Nathan lohdutti minua ja Heikkiä, että meillä oli akklimatisoituminen niin hyvässä vaiheessa, että retki ei ollut yhtä merkityksellinen meille kuin niille, jotka olivat vasta Kilimanjaroa varten liittyneet ryhmään.

Siinä me sitten istuimme teltassa, huonovointisina ja onnellisina yhtä aikaa. Vuorilla sairastaessa on turha kuvitella voivansa piilotella oireita. Myös yksityisimmätkin asiat ja puuhat ovat toisten silmien edessä jatkuvasti. Hyväksyntä ja huumori ovatkin selviytymisvälineistä parhaita. Niinpä nauroin vedet silmissä, kun Heikki totesi virnistellen:
– Mun pitäisi peseytyä, mutta odotankin tässä. Nimittäin kohta sä taas menet jonkun kiven taakse kykkimään, niin voin tehdä Savett-suihkun rauhassa täällä.

Nukuin illalliseen asti. En muista, koska olisin viimeksi nukkunut niin paljon kuin viimeisen vuorokauden aikana. Siitä huolimatta illalla olo oli taas kuumeinen ja heikko. Edelleenkään ruoka ei pysynyt sisällä. Huomenna edessä olisi tiukka päivä: tekisimme akklimatisoitumisnousun Lava Tower -leiriin 4600 metriin ja laskeutuisimme sen jälkeen Barranco Hut -leiriin 3950 metriin yöksi. Tarvitsisin siis kaiken levon, mitä voisin saada. Niinpä palasin heti päivälliseltä häntä koipien välissä telttaan jatkamaan nukkumista ja toivoin, että viimein huomenna tämä vatsamyrsky olisi ohi.

Kilimanjaron huippu Chiva Cave Campista – kuva: Heikki

Joku maailmassa näkee saman Kilimanjaron

Voi kuinka ilahduttavaa on todeta, että seikkailu jatkuu ihan kohta! Valmistautuminen Mount Merua (4566 m) ja Afrikan mantereen korkeinta huippua, Kilimanjaroa (5895 m), varten on jo täydessä käynnissä. En ole koskaan käynyt Tansaniassa, itseasiassa koko Afrikan mantereella, ja nyt päiväunet ovat täyttyneet Avara luonto -ohjelmien ihmeellisistä maisemista: valoisista savanneista, rehevistä sademetsistä ja vuorten rinteillä käyskentelevistä villieläimistä. Lapsena niitä katsellessa ajattelin, etteivät ne ole totta, vaan lavastettuja kuten elokuvat. Nyt siis on aika paljastaa totuus!
Jouluna jännitetäänkin tänä vuonna ihan muuta kuin joulupukkia, sillä juuri aattoaamuna alkaa vaellus kohti Merun huippua.

Katse kohti huippua, Elbrus 2017
Kuva: Max Edin

Viime kesän Elbrusin karun kokemuksen jälkeen päätimme jatkossa aina panostaa akklimatisoitumiseen. Osittain siksi seikkailu alkaa Kilimanjaron pikkusiskoksi kutsutusta Mount Merusta. Akklimatisoitumisen lisäksi meitä Merulle houkuttelee tieto siitä, että se on valtavan kaunis – ja vähemmän kiivetty. Ruuhkaisten Elbrusin ja Fujin jälkeen toivomme Merulta mahdollisuutta nauttia luonnosta ja kiivetä rauhassa. Samoista syistä valitsimme ruuhkaiseksi mainitulle Kilimanjarollekin pisimmän ja vähiten käytetyn Machame-reitin.

Mitä enemmän kiipeän, sitä kauemmin haluan olla vuorella. Kun on kuukausia odottanut sinne pääsyä, miksi ihmeessä pitäisi päästä mahdollisimman nopeasti pois?
Vuorituuli tuoksuu kodilta, ja kallio kenkien alla sykkii askeliin elinvoimaa. Voisiko siihen hetkeen jäädä hiukan pidemmäksi aikaa? Odotankin innolla suurempien vuorien expedition-vaelluksia.

Kiipeämiseen on kohdallani liittynyt erikoinen sosiaalisuuden ja sulkeutuneisuuden ristiriita. Kuten monesti aiemminkin olen todennut, kiipeämisen kokemus on minulle hyvin henkilökohtainen, ja suuri osa suorituksesta tapahtuu oman pään sisällä.
Aikojen saatossa sinusta, lukijani, on tullut tärkeä osa tiimiäni, ja näiden kokemusten ja ajatusten jakaminen sinulle ilahduttaa minua. Kannustuksella on suuri merkitys pitkäjänteisessä tekemisessä, ja minusta on alkanut tuntua kuin läppärin kannen avatessani alkaisin jutustella vanhalle ystävälle.

Mutta kiivetessäni en ole kovinkaan sosiaalinen enkä yleensä juurikaan halua jutustella.

Janiina Ojanen Elbrus
Oma hetki, Elbrus 2017
Kuva Max Edin

Huiputusyön ensimmäiset nousuhetket analysoin edessä olevaa kiipeämistä ja keskityn suorituksen läpikäyntiin.

Tovin kuluttua ajatus alkaa harhailla, ja annan sen mennä. Seuraavien tuntien aikana mieleen luisuu sattumanvaraisessa järjestyksessä asioita, jotka ovat jollain tavalla aktiivisessa muistissa: ajatuksissa jalansijasta kamppailevat perhe ja ystävät, edellisellä viikolla katsomani elokuva ja ehkäpä jokin viimeaikainen tilanne lähikaupan kassalla, lukemani kirja ja hoitamatta jäänyt pikkuasia, lapsuusmuistot ja rästiin jääneet työt.

Aamuyön mustimpina tunteina ajelehdin kauemmas ja ylävuoristokenkien keinuvan askelluksen tahdissa suunnittelen tulevaisuutta, unelmoin ja innostun uusista asioista.

Auringonnousun tietämillä ollaan yleensä jo sen verran korkealla, että voin liukua siihen parhaaseen vaiheeseen, jolloin mieli tyhjenee. Hiljaisuus täyttää minut tavalla, jollaista en ole kokenut missään muualla kuin vuorilla. Keskityn yksittäisiin askeliin, hengityksen suhinaan ja varusteiden hiljaiseen kahinaan. Vaikka keho tekee töitä jatkuvasti kasvavalla intensiteetillä, mielen täyttää ihmeellinen rauha ja sydämen hiljaisuus. Se on täydellistä.

Mont Blancin huippuharjanne (2016)

Tuo harmonia on yksi monista syistäni rakastaa vuoria. Se on myös syy siihen, miksi pitkään ajattelin, että haluan kiivetä yksin. Vaikka jokaisella reissulla ryhmässä ja köysistössä on tietenkin ollut muitakin, ja minulla on ollut uskomaton onni kiivetä niin hienojen ihmisten kanssa, olen aiemmin kokenut tekeväni tuon mielen matkan yksin. Jopa hiukan mustasukkaisesti olen vaalinut omia hetkiäni vuorenrinteellä – kuin peläten, että jos en lähde matkaan tietyllä tavalla yksin, syntyy jonkinlainen velvoite aktiiviseen sosiaaliseen kanssakäymiseen; menetän oikeuden olla hiljaa ja sen myötä nuo sisäisen hiljentymisen hetket.

Mutta matkan varrella olen oppinut, että on olemassa jotain vieläkin hienompaa kuin riisua mielensä ja sukeltaa anonyymina oman sisäisen avaruuden painottomuuteen.
Se yhteisen ymmärryksen hetki, kun käännyt rinteellä katsomaan kiipeilyparia silmiin ja näet siellä saman puhtaan ilon, joka kuohuu omassa veressäsi.
Kun askeleet narskuvat samaan rytmiin ja tauolla höyryävä teekuppi ilmestyy kasvojesi eteen ennen kuin ehdit lämpöisestä juomasta haaveilla.
Toisen kompastuessa kiristät vaistomaisesti köyttä juuri oikealla hetkellä.
Yksi katseenvaihto voi olla kokonainen keskustelu.

Niin yksin olemisen nautinto muuttuu yhteiseksi kokemukseksi, joka ei vaadi kummaltakaan mistään luopumista. Sen sijaan, että menetät oman tilasi, uskallatkin irrottaa otteen itsesuojauksen viitasta, laskea silmälaput ja nähdä koko panoraman.

Ja sanomattakin tiedät, että aina on joku, joka tietää täsmälleen, millainen maailma eteesi piirtyy.

Mount Elbrus Janiina Ojanen Heikki Kauppinen
Matkalla Elbrusille (2017)
Kuva: Max Edin

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén