Category: vuorenvalloitaja Page 1 of 18

Suomesta Kirgisiaan – matka Peak Leninille alkaa

PÄIVÄ 1: HELSINKI – ISTANBUL – OSH

Vasta istahtaessani Pegasus-lentoyhtiön nahkeaan penkkiin saatoin uskoa, että olimme ehtineet. Matka Suomesta Kirgisiaan oli alkanut vauhdikkaasti, sillä ensimmäinen lentomme Turkkiin oli yli tunnin myöhässä. Istanbulissa oli ollut luvassa entuudestaankin napakka siirtymä pienemmälle kentälle, josta lentomme Kirgisian Osh-kaupunkiin lähtisi. Aikaa siirtymään – valtavien laukkujen noutoon matkatavarahihnalta, maahantuloprosessiin ja 70 kilometrin ajomatkaan halki ruuhkaisen kaupungin sekä uuteen matkatavara- ja check-in -sählinkiin – oli yhteensä vajaat nelisen tuntia. Nyt myöhästyneen koneen ansiosta siirtymäaika oli kutistunut kolmeen tuntiin, mikä parhaimmillaankin edellyttäisi kaiken täydellistä onnistumista – se taas Turkin kaltaisessa maassa ei ole “oletusasetus”.

Onneksi kiipeilyparini oli keksinyt konstin prosessien nopeuttamiseen: astuessamme ulos Istanbul-koneesta, lentokentän VIP-palvelun tummaan pukuun pukeutunut herra seisoi odottamassa meitä muodollisen nimikyltin kanssa. Jos tämä mies oli tottunut hieman erilaiselta näyttäviin asiakkaisiin, ei hänen ilmeensä paljastanut mitään, kun lastauduimme kiipeilyreput ja ylävuorikengät kolisten lentokenttäajoneuvoon, jolla meidät kyydätettiin halki valtavan lentokentän ja ohi massiivisten maahantuloselvitysjonojen. Ystävällisesti mutta päättäväisesti kieltäydyimme tarjouksesta jäädä taxfree-shoppailemaan (shoppailu-assistenttina toimiminen olisi kuulunut palvelun hintaan). Uskomattomassa alle puolen tunnin ajassa olimme ulkona kentältä, ja katselimme vastassa olleen auton tummennettujen lasien läpi Istanbulin autovilinää!

Jouduimme palaamaan tavallisten ihmisten maailmaan oli heti toisen kentän ovella, minne VIP-palvelu päättyi. Mutta huolimatta nyt edessä olevasta matkatavara- ja jonotussähläyksestä, ehdimme jopa käydä vessassa ja juoda nopeat kahvikupillliset pienen ja nuhjuisen paikalliskentän vilinässä ennen koneen lastauskutsua.

Me “länkkärit” matkustamme Oshiin tasan yhdestä syystä. Nyt koneeseen astelevien harvalukuisten kirgisiankielen taidottomien asut ja reput kielivätkin siitä, että vuorille oltiin matkalla. Kulttuuri- ja kielierot ylittävä naurunpyrskähdys saatiin kuitenkin synnytettyä islaminuskoisten perinneasuihin pukeutuneiden kanssamatkustajiemme keskuudessa, kun lentoemäntä asteli luoksemme ja kertoi Heikin tilanneen minulle yllätyksen lennolle. Matkan alkamisen kunniaksi tilattu leivos nimittäin paljastui 10 hengen täytekakuksi, joka nostettiin eteemme juhlallisesti ja kahden haarukan kera!

– Tuleepahan tankattua, virnistelimme, kun haarukat tanassa sukelsimme suklaamoussevuoren kimppuun.

PÄIVÄ 2: OSH, KIRGISIA

Kello lähestyi aamuviittä, kun kone laskeutui Oshin pienelle kentälle. Maahantulo itsessään oli melkoinen kokemus, sillä matkatavaroiden läpivalaisulaitteita oli vain yksi, tullivirkailijoilla tuntui olevan loputtoman pitkä protokolla ja ehtymätön leimasinvarasto – eivätkä paikalliset ole käyneet suomalaisten “jokainen reilusti omalla vuorollaan” -jonotuskurssia.

Lopulta kuitenkin istuimme tupakan- ja hienhajuisen taksin takapenkillä vieläkään käsittämättä, miten neljä suurta varustesäkkiämme, reppumme ja vielä kolme ihmistä olivat mahtuneet niin pieneen autoon. Aamuöinen Osh vaikutti autonikkunan läpi hyvin samankaltaiselta kuin monet syrjäiset kehitysvaiheen alussa olevat kaupungit: huonokuntoisia matalia betonitaloja joukossaan mahtipontista, menneestä muistuttavaa neuvostoarkkitehtuuria. Tuossa syrjäisen maailmankolkan kaupungissa asuu reilut 300 000 asukasta, ja pinta-alallisesti se on valtavan suuri. Kerrosten puuttuessa se vaikuttaa loputtomalta hökkelimereltä. Silmiinpistävää aamunyön sinisessä valossakin oli siisteys: vaikka rakennukset olivat huonokuntoisia ja maa halkeilleen asfaltin, kivien ja hiekan sekoitusta, roskia ei näkynyt missään ja kiveykset oli huolellisesti lakaistu.

Vuoren kylkeen kaivettu Sulaiman-Too-museossa esiteltiin alueen vuorikansan historiaa

Saman päivän iltapäivänä olimme jo kiertäneet kaupungin aika lailla ainoan nähtävyyden, Sulaiman-Too -vuorimuseon, ja havainneet, ettei englanninkielellä kaupungissa tehnyt oikeastaan mitään. Minua huolettivat hiukan lukuisat tarinat, joissa kiipeilijät sairastuvat jo ennen vuorelle pääsyä, ja tavasin ruokalistojen kyrillisiä kirjaimia yrittäen löytää syötävää, jonka bakteerikannan alueeseen vielä tottumaton vatsani kestäisi. Mutta venäjän- tai kirgisiankieltä taitamattomalle ruoan tilaaminen oli puhdasta bingoa.

Lämpötila pyöri reilusti yli kolmessakymmenessä asteessa, kun läpsyttelimme pitkin pölyisiä kujia tavoitteena saada kehoa ja mieltä asettumaan oikeaan ilmanalaan. Vuosien saatossa meille on kehittynyt tapa saapua lähtöpisteeseen päivää tai paria ennen muuta ryhmää. Se mahdollistaa alueeseen tutustumisen ja rauhallisen siirtymän lähtöhässäköistä vuoritunnelmiin. Niin nytkin, ja vaikka vuoret jo siinsivät houkuttelevina taivaanrannassa, otin ilolla vastaan mahdollisuuden purkaa univelkoja, ja kello ei tainnut olla juurikaan yli kahdeksaa, kun kaaduimme sänkyyn.

Jooga jurtassa poisti lentojäykkyyden kropasta

PÄIVÄ 3: KIIPEILYRYHMÄ KOKOONTUU, OSH

Seuraavana iltapäivänä läpsyttelimme kohti hotellia lounaan metsätysreissultamme, kun jo kaukaa näimme poikkeukselliset vastaantuntijat. Pitkä ja laiha punatukkainen mies ei olisi voinut olla enempää britin näköinen. Hänen vieressään tallusteli lähes yhtä pitkä mutta hiukan rotevampi tummatukkainen mies ja reunimmaisena muita selvästi lyhyempi mies, jonka hiuspörrön valloittaneesta harmaasta väristä huolimatta saattoi selvästi aavistaa latinoksi. Viimeistään vaatteista tiesimme miesten olevan samoilla asioilla kuin mekin ja heidän saapuessaan puhe-etäisyyden päähän Heikki huikkasi tervehdyksen ja sai vahvistuksen, että olimme arvanneet oikein: kiipeilyryhmämme muut jäsenet olivat saapuneet!

Äänestä ja puhetavasta tunnistin punatukkaisen toiseksi oppaaksemme Mikeksi. Kolmekymppinen Skotlannissa asuva tekninen kiipeilijä tervehti juuri samalla tavalla kuin puhelimessa: puhuen ikään kuin hampaiden takaa, yläleukaa liikuttamatta. Kun tuon artikulaatiottoman puhetavan yhdistää vahvaan aksenttiin, on siinä muutamaksi päiväksi pohjoisen tytölle treenattavaa, jotta saa lauseet sujuvasti kiinni!

Tumman miehen tervehdyksestä sain vielä vähemmän selvää, niin paksua oli Alanin pohjoisen Englannin lausunta, – melkoinen murrekurssi olisi siis luvassa! Kolmas mies sen sijaan vastasi tervehdykseen hassun tutulla tavalla – italialais-argentiinalainen Pablo muistutti Alppien luotto-opastamme Fabriziota sekä kiharaisen hiuspörrön ja rennon mutta lattarimiehille tyypillisellä tavalla virittyneen olemuksen osalta. Johtuikohan tuosta yhteneväisyydestä tai jostain muusta, tunsin oloni hänen seurassaan välittömästi kotoisaksi. Ryhmän viimeinen jäsen, Kevin, oli myöhästynyt jatkolennoltaan ja liittyisi seuraan vasta myöhemmin Peak Lenin perusleirissä.

Myöhemmin kokoonnuimme oppaiden briiffaukseen majapaikkamme aulaan. Tutkimme reittiä kartoista samalla, kun Mike ja Pablo kuvasivat edessä olevaa haastetta ja strategiaamme:

– Peak Leninin huiputusprosentti on alhainen: vain 25 % yrittäneistä pääsee huipulle. Vuori ei ole kovinkaan tekninen mutta olosuhteet ovat sitäkin haastavammat: lämpötilat seilaavat ääripäästä toiseen ja siirtymät ovat massiivisen pitkiä. Usein Peak Lenin uuvuttaa ja sairastuttaa kiipeilijät jo ennen oikeasti korkealle pääsemistä. Siksi panostamme hyvään akklimatisaatioon: paraskaan sääikkuna ei auta huiputuksessa, jos ette ole terveitä ja kunnolla akklimatisoituneita.

Pablon sanat huojensivat mieltäni. Akklimatisaatioprosessi tuppaa olemaan minulle pitkä mutta takkuinen, ja aivan liian usein olen ollut tilanteessa, jossa huiputushetken koittaessa olen kaikkea muuta kuin valmis. Kaikista niistä kerroista, jolloin olen sairaana tai huonovointisena huiputtamaan lähtenyt, vain murto-osa on päättynyt onnistumiseen.

Briiffin jälkeen vuorossa oli varustetarkistus, jonka aikana Pablo kävi kiipeilyvarusteemme yksityiskohtaisesti läpi ja varmisti, että kaikki ehdottoman tärkeä oli mukana.

– En voi tarpeeksi korostaa, kuinka pitkiä ja raskaita siirtymät ovat. Älkää ottako mitään ylimääräistä mukaan, mies painotti samalla, kun ruskeat silmät haravoivat varustepinoani hyväksyvästi.

Varusteläjä oppaan kuittausta odottamassa

Tarkistuksen jälkeen varusteet pakattiin lähtövalmiiksi ja ensimmäinen hotellille jäävä tavarakätkö survottiin päiväreppuuni, jolla ei olisi vuorella käyttöä. Paluuta odottamaan jäivät kaupunkivaatteiden lisäksi pisara luksusta: uusi hammasharja ja lempishampootani matkapullossa. Viikot vuorella nostaisivat noiden arkisten asioiden arvon pilviin!

Yhteisellä päivällisellä hotellin jurtassa nautimme kirgisialaisia perinneruokia ja vaihdoimme tarinoita tutustuen toisiimme. Ryhmä tuntui todella mukavalta, ja yhteinen tavoite sai meidät nopeasti kotiutumaan toistemme seuraan. Kumpikaan oppaista ei ollut aiemmin kiivennyt Leninillä, mutta kokemusta heillä oli senkin edestä. Mike tuntui pursuavan teknistä osaamista, kun taas Pablo oli yli 20 vuorivuoden ja 33 Acongacua-huiputuksen koulima. Sydäntä lämmittävää oli kokeneen vuorioppaan silmistä loistava poikamainen innostus, kun hän julisti:

– Olen odottanut 25 vuotta, että pääsisin Peak Leninille!

Pidin suuresti myös vähäpuheisemmasta Alanista, jonka tarinoissa vilisi uskomattomia seikkailuja Mongolian erämaasta Amazonin viidakoihin. Tämän kaverin kanssa ei todella menisi sormi suuhun!

– Toivottavasti Kevin on yhtä kiva kuin nämä muut – kun homma menee tiukaksi, on tärkeää, että porukka toimii hyvin yhteen, pähkäilin illalla huoneessamme.

Tunnelma oli selvästi sähköistynyt. Laukut odottivat valmiina nurkassa, herätyskello oli viritetty aamua varten. Vaikka vielä olisi ollut mahdollisuus nukkua reilut unet, lähtökuume piti minua otteessaan vielä pitkään valojen sammumisen jälkeen.

Huomenna näkisin Peak Leninin ensimmäistä kertaa!

Ensimmäinen päivällinen – kiipeilytiimi vasemmalta oikealle: Pablo, Mike, Heikki ja Alan, kuvasta puuttuva Kevin oli myöhästynyt lentokoneesta ja liittyi seurueeseen basecampissa

Harjoituskauden alku lähestyy – uusia eväitä, uusia oppeja

Se tuntuu valtavana voimana vatsassa, paineena rintakehällä ja pienenä puristuksena ohimoilla. Tarve tehdä. Kun sen kutsuun vastaa, keho palkitsee soluihin purskahtavalla energialla, mieli tyhjentymällä ja nöyrtymällä kuin seisoisin keskellä yötä Kaukasuksen vuoriston tähtitaivaan alla.

Minä Matterhornin seinällä, Lion Ridge Routella, 2020, kuva: Fabrizio Della Rossa

Urheilu on fyysisen hyvinvointini perusta ja mieleni paineventtiili. Kaksi päivää urheilematta, ja levottomuus alkaa lipua mieleeni kuin usva nevan ylle. Kolmantena päivänä lauseisiini alkaa hiipiä kärkkäyttä, unen laatu laskea ja vatsantoimintani muuttua. Syntymälahjaksi saatu liian suora selkäranka jäykistyy ja yläselkä alkaa kipuilla.

Satunnaisesti nautin koko päiväksi kotisohvalle pitsalaatikon alle piiloutumisesta tai seitinohuiden ranskalaisten päiväkännien värjäämistä viikonlopuista hunningolla jossain ihanassa Euroopan kaupungissa. Mutta mieleni lepää liikkeessä ja kehoni rakastaa, kun sitä käytetään. Se on hyvä ja huono; minun ei ole vaikea sitoutua treenaamiseen ja rutiineihin, mutta akilleen kantapääni on, että minun on välillä haastavaa tunnistaa ja tunnustaa tarvitsevani lepoa. Ja kun lepään, kehoni ja mieleni alkavat nopeasti pyytää toimintaa.

Kalliokiipeilytreeniä Vantaalla 2020

Arvoisin olevani kohtuullisen hyvässä kunnossa. Matterhornilta paluun jälkeinen harjoitustauko ei tarkoita, etten olisi treenannut. Nelisen kertaa viikossa olen tehnyt ylläpitävää harjoittelua‚ sellaista tavallista juoksua, punttitreeniä ja joogaa. Alkusyksyn pidin taukoa kiipeilystä ja pyöräilykin jäi vähemmälle, sillä kaularangasta löytyneet kaksi välilevynpullistumaa piti saada aisoihin. Marraskuussa sain fysioterapeutilta luvan taas varovasti palata seinälle – ja voi sitä riemua!

Kiipeilykauden päätös on aina minulle vähän ahdistava. Lepo ja tauko treenistä ovat kyllä tervetulleita. Mutta samaan aikaan seuraaviin tavoitteisiin tuntuu olevan niin loputtoman pitkä aika.

– Elämä ei saa tapahtua vain vuorilla, muistuttaa kiipeilyparini.

Käytinkin tuon pohtimiseen hyvän tovin. Mutta ehkäpä minulle kyse on enemmän siitä, että haluan rakkaiden asioiden olevan läsnä silloinkin, kun nautin muusta elämästä. Jos joku off-season-ajalla uppoutuu toisenlaiseen arkeen ja palaa ajatuksissaan vuorille kalenterin näyttäessä treenikauden alun lähestyvän, minulle vuoret ovat aina läsnä: Instagramissa henkeäsalpaavien maisemakuvien ihastelu ja uusien suunnitelmien laatiminen on ihanaa – ja se saa minut iloitsemaan muistoistani ja toisaalta läsnäolevammaksi myös tässä hetkessä. Systemaattinen treeni tuo vuoret mukaan myös kausien välissä, ja se antaa arjelle ihanan värin, kuin auringonnousun hempeän pastellisuudelman.

Kestävyyttä etsimässä Malminkartanon rapuissa

On ollut hassua huomata, että tavallaan olen hiukan vaisu puhumaan vuorista. Blogissa ja somessa niistä intoilen ja olen persoonana puhelias tyyppi, mutta kun joku kysyy minulta kiipeilysuunnitelmistani, helposti hämmennyn ja huomaan yrittäväni typistää vastaukseni mahdollisimman suppeaksi. Jälkikäteen monesti harmittaa, sillä minulle ei ole montaakaan mieluisampaa puheenaihetta kuin kiipeily ja vuoret. En kai vaan halua olla se tyyppi, joka yleisön pyynnöistä huolimatta tuntitolkulla paasaa omista kiinnostuksen kohteistaan.

Miten minä nyt tähän aiheeseen eksyin? Oli minulla oikeaa asiaakin, eli palataan siihen tekemiseen:

Syksyn aikana olen lueskellut Steve Housen ja Scott Johnstonin “Training for the New Alpinism – A manual for the climber as athlete” -teosta ja oppinut yhtä ja toista harjoittelusta. Tankatessani solubiologiasta ja treenin kemiallisista vaikutuksista, löysin itsestäni taas yläkoululaisen, joka laskee, montako sivua koealuetta on jäljellä, että opiskelun voi katsoa suoritetuksi.

Mutta juuri sopivasti tässä vuoden vaihteen lähestyessä, olen päässyt osioon, jossa opastetaan harjoitusohjelman rakentamisessa omaan tavoitteeseen sopivaksi. Taas minulla on haasteita lukemisen kanssa – mutta nyt toisenlaisia: en millään malttaisi istua lukemassa, kun parin sivun välein tekisi mieli sännätä salille tai lenkkipolulle kokeilemaan uusia juttuja.

Oman harjoittelun ohjaamisen oppiminen on alkanut sujahtaa käytäntöönkin ihan huomaamatta. Ensin aloin pitää harjoitus-logia eli ihan yksinkertaisesti kirjoitan puhelimen muistiinpanoihin jokaisen treenin jälkeen, mitä tein ja arvioin asteikolla A–F, miltä se tuntui (A= mahtavaa, olen supersankari, F= skipattu, suunniteltu treeni). Se on auttanut oman palautumisen seuraamisessa. Kun kaksi tai useampi peräkkäinen treeni menee osastoille C (=ok, mutta ei tunnu hyvältä) tai D (=alentunut suoritus tai keskeytys), tietää, ettei keho ole palautunut. Yksinkertaista, mutta sillä on ihan valtava vaikutus!

Toinen muutos on, että valmiiden punttisaliharjoitusohjelmien sijaan olen vähän huomaamattani alkanut laatia omia. Se alkoi ensin vaihtoehtoisten liikkeiden kokeilusta, mutta on edennyt siihen, että olen laatinut kokonaan omia ohjelmia. Käytän pohjana ammattilaisten ohjelmia määrittäessäni esimerkiksi eri lihasryhmille tehtävien liikkeiden osuudet, mutta määritän liikkeet itse. Takana alkaa olla jo sen verran treenivuosia, että tiedän, mikä minulle sopii ja mitkä asiat sopivat yhteen harjoittelussani.

Vielä yksi tärkeä, helposti itsestäänselvyydeltä tuntuva, mutta minulle käytäntöön vaikeasti vietävä Training for the New Alpinism -kirjan oppi on, että huippukunto kestää kerrallaan vain maksimissaan muutamia viikkoja. On siis epärealistinen tavoite kuvitella, että olisin jatkuvasti parhaimmillani.

Kun vuosi kohta vaihtuu, on kesään ja Eiger-suunnitelmaan puolisen vuotta, Ushbaan noin yhdeksän kuukautta. Viimeksi Matterhornin jälkeen Fabrizio (vakio-oppaamme Alpeilla) antoi palautetta, että räjähtävää voimaa tarvitaan lisää tekniseen kiipeilyyn. Lisäksi Eiger vaatii myös kiipeilyteknistä kehittymistä. Ja tietenkin kestävyyttä pitää taas alkaa takoa lihaksiin siten, että kunnon huippupiikit osuvat oikeisiin hetkiin.

Ihanaa Training for the New Alpinism -kirjan opeissa on systemaattisuuden ja suunnitelmallisuuden korostus. Tulokset eivät tule sattumalta ja improvisoiden, vaan taustalla pitää olla suunnitelma. Vapautta tekemiseen tuo vaatimus suunnitelman joustavuudelle, koska elämä nyt ei vaan mene Excelin mukaan. Pitää olla vaihtoehtoisia tapoja tehdä asioita ja hyväksyä myös, ettei aina ehdi ja välillä kroppa ilmoittaa, ettei se pysty. Mutta avain on paluu suunnitelmaan töyssyn jälkeen.

Harjoittelu itsessään on seikkailu ja arjen ilo, eikä sitä tarvitse tehdä tiukkapopoisesti – pyörätreenin taukojätskillä

Seuraavaksi tavoitteet pitäisi kääntää mitattaviksi. Eli esimerkiksi montako kertaa minun pitää pystyä juoksemaan Malminkartanon mäki ylös reppu selässä, jotta voin odottaa, että kestävyys ja voima riittävät Mount Ushban pahamaineisiin olosuhteisiin? Kuulostaa vaikealta, mutta kun sen kääntää kylmästi matikaksi, pääsee alkuun.

Tärkeä uuden vuoden lupaus (en tee niitä koskaan, paitsi nyt), etten kuitenkaan suhtautuisi harjoitteluun liian tiukkapipoisesti. Siinä minulla on hiukan enemmän historiaa kuin haluaisin myöntää, mutta onneksi kiipeilyparini Heikki osaa tempaista hihastani silloin, kun kypärä näyttää kiristävän liikaa!

Kun vuonna 2014 aloin harjoitella ensimmäistä vuortani varten, apuna oli treenauksen ammattilaisia. Silloin tein töitä heidän opastuksessaan, raportoin tänne tiiviisti ja tarkasti valmistautumisen sisältöä ja omia kokemuksia sekä etenemisen tuloksia. (Sieltä ne löytyvät edelleen, tämän blogin arkistosta, jos haluat kurkistaa.)

Vuosi 2021 tulee olemaan erilainen. Yritän nyt luoda vuosien aikana oppimani ja tekemieni virheiden pohjalta systemaattisen ohjelman, joka sopii nykyiseen tilanteeseen, tavoitteiseen ja juuri minulle. Yhtä tiivis raportointi ei nyt ole mahdollista (en yrityksistä huolimatta ole toistaiseksi onnistunut siirtymään 36-tuntiseen vuorokauteen), mutta parhaani mukaan avaan täällä suunnittelua ja tekemistä, oppeja ja kokemuksia. Ehkäpä niistä on joskus jollekin hyötyä – tai ainakin saat taas hyvät naurut kompurointiani seuratessasi.

Uusi vuosi alkaa ja seikkailu jatkuu – auringonnousun pastellisävyt arkeani suukotellen!

Kiipeilyparini Heikki (oik) ja minä Polluxin ja Black Rockin välisessä satulassa 2020, kuva: Fabrizio Della Rossa

Viisi päivää Elbrusille lähtöön – ollaanko valmiina?

Janiina Ojanen vuorikiipeilee Elbrusille
Elbrusin olosuhteita varten kasvojen suojaukseen suositellaan
hankittavaksi muutakin kuin korkea kaulus

Tätini kysyi viikonloppuna perhejuhlissa, pääsenkö ensi viikon lauantaina serkkuni valmistujaisiin. Jäin miettimään kuumeisesti, mitä ensi lauantaina tapahtuisi. Tuntui, että jotain pitäisi muistaa. Hetken kuluttua tätini ilme muuttui hiukan kiusaantuneeksi, ja tajusin, että olin unohtunut tuijottamaan häntä mitäännäkemättömin silmin kaivellessani mieleni syövereitä.
Samalla hetkellä tajusin, että kyllä minulla todellakin on jotain erityistä ohjelmaa tulevana lauantaina: Elbrus-seikkailu alkaa!

Älä käsitä väärin, tätä on odotettu kuin kuuta nousevaa. Mutta kevät on lentänyt ohitse niin nopeasti, että tuntuu itsestänikin uskomattomalta, että lähtöön on aikaa vain muutama päivä.

Tässä lyhyt yhteenveto matkaohjelmastamme:
Lauantaina ennämme Helsingistä Moskovan kautta Mineralnye Vodyyn ja jatkamme sieltä matkaa autoilla Baksan laakson halki Elbrusin alueelle Terskolin kylään. Seuraavana päivänä aloitamme akklimatisoitumisen kiipeämällä Cheget-vuorella noin 3000 metriin. Kolmantena päivänä nousemme Elbrusille perusleiriimme tynnyrimajoille 3800 metriin, mistä seuraavien päivien aikana teemme harjoitus- ja akklimatisoitumisnousuja Diesel-majalle ja Pastukhov-kiville. Pari päivää akklimatisoidutaan, valmistaudutaan ja harjoitellaan kiipeilytekniikoita. Kuudentena päivänä on ensimmäinen mahdollisuus yrittää Elbrusin huiputusta eli nousta Euroopan mantereen korkeimmalle huipulle 5642 metriin. Vuori on tunnettu nopeista olosuhdevaihteluista, joten meille on varattu pari vaihtoehtoista huiputusyrityspäivää.

Tällä kertaa en voi kertoa tarinaa samalla, parin päivän viiveen tahdilla kuin aiemmin olen tehnyt. Emme käy välillä alhaalla laaksossa, eli en pääse yhteyksien ääreen, vaan olemme lähes koko ajan “offlinessa”. Se on ihanaa hektisen kevään jälkeen ja antaa myös mahdollisuuden käyttää jokainen hetki nauttimiseen. Ja lupaan, että se pieni musta vihko, joka on aiemmillakin reissulla kulkenut mukana muistiinpanoja varten, tulee olemaan takkini rintataskussa nytkin.
Palattuamme vuorireissusta paluu arkeen on välitön, ja lähden suoraan työmatkalle toiselle puolelle maailmaa. Mutta lupaan tehdä parhaani, jotta saisin kuulumiset tänne mahdollisimman nopeasti. Halutessasi saada pientä ennakkotietoa voit käydä kurkistamassa Facebook-profiiliani: sinne laitan julkisina päivityksinä kuvia ja lyhyempiä päivityksiä matkan etenemisestä aina, kun se on mahdollista.

Mutta takaisin Elbrusille:
Teknisesti edessä oleva suoritus ei ole vaikea, sillä reittimme Elbrusin huipulle on vaelluskiipeämistä. Mutta aiemmat kokemukset ovat opettaneet, että kun nousee yli 4000 metriin, mikään ei enää ole helppoa, ja vaikeusaste kasvaa nopeasti. Pahoinvointi, krampit ja päänsärky ovat erittäin tavallisia seuralaisia, ja nukkuminen voi olla hyvin hankalaa. Liikkuminen on hidasta ja uuvuttavaa. Varsinkin tämän reissusuunnitelman mukaisella, suhteellisen lyhyellä akklimatisoitumisajalla kiipeäminen voi olla erittäin raskasta. Korkealla ollessa leposyke pyörii helposti 90 iskun tienoilla ja pelkkä kävely nostaa sen nopeasti lähelle 120 iskua minuutissa.

Mont Blancin huippuharjanne 2016

Vaikka kiipeilyyn ei liity vaikeita teknisiä osuuksia, huippupäivän pituus on kunnioitettavat 1800 vertikaalimetriä ja huiputusyrityksen kesto saattaa olla 16 tuntia. Energiaa kuluu valtavalla tahdilla, mutta syöminen ei yleensä pahoinvoinnin vuoksi minua juuri houkuta. Nesteytys on äärimmäisen tärkeää. Se on yksi niistä harvoista asioista, joilla luultavasti voi vaikuttaa vuoristotaudin syntymiseen ehkäisevästi (täällä lisää vuoristotaudista: Miksi vuoristotautia ei voi ennaltaehkäistä). Samaan aikaan kaikki mukana oleva neste kannetaan itse, ja kuorman minimoimiseksi pitkään huippupäivään voi varautua noin kahdella litralla juotavaa.

Elbrus on tunnettu, paitsi jumalaisen kauniista auringonnousuista, myös hankalista olosuhteista. Vuorella on erittäin kylmää ja tuulista. Myrskyt nousevat nopeasti ja ovat vaarallisia. Jokainen kiipeilykokemus on yksilöllinen, mutta kaikki lähteet muistuttavat, että Elbrusilla olosuhteiden vaikutusta ei missään nimessä tule väheksyä.

Takkitestausta kotioloissa
– kyllä, huiputustuuletus onnistuu!

Olosuhteita ajatellen olemme kiipeilyparini Heikin kanssa päivittäneet varusteitamme Kaukasuksen ja muiden tulevien kiipeilysuunnitelmiemme vaatimustasoon. Tärkein yksittäinen varuste ovat tietenkin kiipeilykengät. Jykevillä (ja painavilla) Baruntseillani pitäisi pärjätä jopa 7000–8000 korkeusmetriin. The North Facen paksu toppatakki saapui Jenkeistä monen mutkan kautta ja myös kasvojen suojaus on nyt optimoitu, kuten tekstin alussa oleva kuvakin osoittaa.

Olen niin innoissani! Lähestyvä seikkailu saa sydämen sykkimään ja veren kuplimaan ilosta.

Rinnallani on paras kiipeilypari, mitä kuvitella saattaa, ja olemme yhdessä viettäneet lukemattoman määrän tunteja käyden läpi kiipeilyyn liittyviä asioita ja ajatuksia. Vaikka treenaus ei ole nyt kevään aikana onnistunut ihan toivotulla intensiteetillä, uskon olevani riittävässä kunnossa. Sanotaan, että vaikka kiipeily on fyysisesti erittäin vaativa laji, 70 % suorituksesta tehdään pään sisällä. Mieleni on valmis ja olo malttamaton.

Olen niin kaivannut vuorille; sitä yhtäaikaista suuruuden ja pienuuden tunnetta, hiljaisuutta ja syvää rauhaa, joka syntyy, kun kuulet vain jäärautojen ja hakun rouheen jäätikön pinnassa ja oman huohotuksesi. Sitä henkistä taistelua oman itsen kanssa, kun huippuharjanteella jokaisella askeleella teet uudelleen päätöksen jatkaa, vaikka keho anelee armoa ja ajatukset vaativat lopettamaan. Sitä uskomatonta hetkeä, kun saavut perille ja hetkeksi pysähdyt kaiken yläpuolelle tuntemaan syvää kiitollisuutta vuorta, maailmaa ja elämää kohtaan. Ja iloa, jonka koet, kun huomaat taas, että seikkailu ei lopu koskaan, jos niin itse valitsemme. Jokainen huippu on vain yksi askel, sillä vuorten takana on uusia vuoria.

Pian mennään taas, ystävät!

Janiina Ojanen Monte Rosalla
Monte Rosalla 2015

Lähtölaskenta Mont Blancille

Janiina Ojanen kiipeilee
Onnellinen kallioseinällä
#liveadventurerepeat

Oloni on poissaoleva ja rauhaton. Ajatukset kiertyvät spiraalimaisesti lähenevän perjantain, lähtöpäivän, ympärille. Arkiset asiat tuntuvat rasittavilta, kun haluaisin vain kadota omiin ajatuksiini. Olen niin lähellä unelman toteutumista, että voin melkein koskettaa sitä. Samalla tunnen levottomuutta, koska tiedän, kuinka kaukana se vielä on. Olen odottanut kauan.

Kaksi vuotta sitten olin työseminaarissa, jossa liikemies/vuorikiipeilijä Atte Miettinen puhui johtamisesta. Hän käytti kehystarinana vuorikiipeilykokemuksiaan. Hän puhui hienosti liiketoiminnan johtamisesta, mutta siitä en enää muista mitään.

Vaan ne kuvat vuorilta tekivät minulle jotain. Siinä seminaarisalin penkissä tunsin riuhtaisun sisälläni. Vieressä istunut kollega jälkikäteen kertoi minun siirtyneen jatkuvasti lähemmäs penkin etureunaa, kunnes hän alkoi pelätä minun putoavan tuolilta.

Seminaari päättyi. Outo tunne ei hellittänyt. Se, mitä olin etsinyt, oli löytänyt minut. Aloin selvittää, mitä se tarkoittaisi.

Viikkoa myöhemmin olin varannut paikan Alppien korkeimman vuoren Mont Blancin huippua seuraavana syksynä tavoittelevasta ryhmästä. (Koko tarinan alun voit lukea täältä: Kuinka se alkoikaan…) Siitä hetkestä, kun unelma vuorelle kiipeämisestä kirkastui ja muuttui tavoitteeksi, alkoi seikkailu, joka on muuttanut minua ja elämääni paljon.

4809-metrinen Mont Blanc ei ole ihan tyypillinen valinta ensimmäiseksi vuoreksi, ja halusin toimia vastuullisesti. Oli selvää, että edessä olisi paljon työtä: vuorikiipeily on haastava laji, josta en tiennyt mitään. Vaikka olin liikunnallinen ennenkin, en ollut riittävässä kunnossa kovaa kestävyyttä vaativaan suoritukseen. Vähintään yhtä tärkeää olisi tietämyksen kasvattaminen ja henkinen valmistautuminen, sillä vaikka lihakset kuljettavat kehoa, vuoria valloitetaan sitkeydellä ja henkisellä kantilla.

Minä en usko mataliin kohtiin aidoissa. Seuraavat kymmenen kuukautta tein kovasti töitä joka ainoa päivä. Muutin arkeani monellakin tavalla, jotta olisin valmis Mont Blancille ja kokemuksen arvoinen, fyysisesti ja henkisesti.

Elokuussa 2015 lähdin kohti Mont Blancia täynnä toivoa ja intoa. Nyt kova työ palkittaisiin.

Mont Blanc suljettiin liian vaarallisiksi muuttuneiden olosuhteiden vuoksi alle vuorokausi ennen kiipeilyryhmämme huiputusyritystä (koko juttu täällä: Mont Blanc suljettu vaarallisena – entä nyt?). Pettymys oli karvas. Mutta se kuuluu lajiin, että viime kädessä luonnon olosuhteet sanelevat ehdot.

Olimme tulleet kiipeämään ja emme suostuneet luovuttamaan. Kiipesimme Mont Blancin sijaan Monte Rosalle, Alppien toiseksi korkeimmalle vuorelle. Se kokemus muutti ajatukseni siitä, miksi halusin kiivetä.
Samalla unelmani toteutui. Tai niin minä luulin.

Huiputusryhmä 8.8.2015 Monte Rosan (Dufourspitze) huipulla (4634 m)
kuva M. Laukkanen

Mutta jotenkin uskon, että minä en valinnut Mont Blancia, se valitsi minut. Niinpä vain pari kuukautta Monte Rosalta paluun jälkeen unissani kummitteleva silhuetti selkiytyi Mont Blancin profiiliksi. Ymmärsin, että en ollut valmis. Unelmani kutsui minua yhä. Niin aloin valmistautua uuteen yritykseen.

Nyt olen valmis lähtöön. Toivottavasti Mont Blanc tällä kertaa huolii minut.

Koko tarinani olen kirjoittanut tähän blogiin. Vähän yli vuosi sitten, kun lähdin ensimmäiseen Mont Blanc -yritykseen, isäni sanoi:
–Kun matkasi on ohi ja vähän aikaa kulunut, lue oma tarinasi alusta asti. Matkan varrella tapahtuva muutos näkyy selvästi.

Viimeisen vuoden aikana olen itse lukenut koko tarinani alusta sen hetkiseen tilanteeseen, kahdestikin. Ristiriitaisin tuntein. Välillä olen ylpeä itsestäni. Välillä omat tekstini punastuttavat. Mutta ennen kaikkea olen kiitollinen. Isä oli oikeassa. Olen kasvanut ja kasvan yhä.

Kaksi vuotta sitten Mont Blanc edusti haastetta, mahdollisuutta itsensä ylittämiseen. Aluksi keskityin kehon valmistamiseen, koska se oli ainoa asia, johon osasin tarttua. Ja jostain piti aloittaa. Matkan varrella, erityisesti Monte Rosan rinteillä, opin yhä enemmän: vuorista, ihmisistä, itsestäni ja elämästä.

Unelmakaan siis ei ole pysynyt ennallaan. Se on kasvanut ja muuttanut muotoaan kanssani. Jos tällä kertaa kaikki menee suunnitelmien mukaan, Mont Blanc ei tule olemaan ensimmäinen huiputukseni, se on neljäs. Se on alkuperäisen unelman toteutuminen, mutta ei loppu. Se on alku, sillä vuorten takana on uusia vuoria.

Kun ensi viikolla kiinnitän itseni köysistöön, tavoittelen Mont Blancin huippua täydestä sydämestä ja suhtaudun huiputukseen intohimoisesti. Nautin itseni ylittämisen tunteesta, se tekee voimakkaaksi. Mutta samaan aikaan minut valtaa vapauttava ymmärrys siitä, kuinka pieni ja mitätön olen. Mahdollisuus nöyrtyä luonnon mittaamattoman kauneuden ja voiman edessä, olla osa jotain suurempaa. Siksi minä kiipeän.

Kuulen jo korvissani, kuinka karabiini naksahtaa köyteen ja jäärauta narskahtaa louhikkoon. Tunnen pimeässä yössä kasvoja koskettavan vuoristoilman, jossa leijuu jäätikön tuoksu. Ihon alla väreilee.

Neljä päivää lähtöön.

Janiina Ojanen huiputti Monte Rosan 8.8.2015
Oma hetki Mont Rosan huipulla
kuva M. Laukkanen

p.s. Viime vuoden huiputustarina alkaa täältä: Monte Rosan valloitus alkaa!

Mistä tunnistaa oikean unelman?

En ole aikoihin seurannut tv-sarjaa yhtä innostuneena kuin nyt Huippujengiä. Jokaisen jakson olen istunut naulittuna sohvalla ja iho kananlihalla myötäelänyt seikkailua.

Viimeisen jakson aikana kannustin Leena Harkimoa (tunnustan: välillä vähän myös ääneen) jokaisella askeleella. Lopputekstejä katsoessani minulle tuli hiukan haikea olo. Tunsin pettymystä, sillä olin odottanut huippumaisemia ja nyt ne jäivät näkemättä, koska kiipeilyryhmä joutui kääntymään takaisin. Mieleen juolahti ajatus, että mitäs minä nyt sitten katson, kun omaan kiipeilyreissuun elokuun lopussa on niin pitkä aika.

Innostus johdattaa seikkailuihin
(kuva: M. Laukkanen)

Olen itsekin vähän yllättynyt, kuinka innostuin vuoren huiputtamisesta myös television välityksellä. Jäin miettimään innostumista ja inspiraatiota.

Mikä saa ihmisen innostumaan? Muistelin, kuinka innostuin vuorikiipeilystä kuunnellessani vuorikiipeilijä Atte Miettistä. Viikko hänen puolen tunnin mittaisen puheenvuoronsa jälkeen olin jo varannut itselleni paikan kiipeilyryhmästä Mont Blancille.  (Koko stoori alkaa täältä: Kuinka se alkoikaan…)

Entä miten ja miksi innostus muuttuu toteuttamiseksi?

Timo sanoi minulle taannoin:
– Sinun kanssasi pitää olla hiukan harkitseva, kun ideoi ääneen. Sulla on niin kovin lyhyt matka ideasta toteutukseen.

Ehkä se on elämänasenne. Mutta luultavasti vielä enemmän se on luonteenpiirre. Minulla tuo piirre on sen verran vahva, etten saisi sitä vaimennettua, vaikka haluaisin. Onneksi en edes halua. Miksi odottaa, kun voi tehdä jo tänään? Huomenna ehtii sitten tehdä jotain muuta. Taas saan lainata suosikkiani, Suits-nimisen tv-sarjan Harvey Specteriä, jonka hienon lausahduksen olen ominut motokseni:
– I don’t have dreams. I have goals.

Jotkut ovat harkitsevampia ja hidastempoisempia. Se on hyvä, koska maailma tarvitsee erilaisia ihmisiä.  Kuitenkin kiistän, että kohdallani kyse olisi koheltamisesta (vaikka välillä syyllistyn siihenkin). Asian ydin on vision kirkkaus. Joissain asioissa käytän runsaasti harkintaa ja aikaa, kun odottelen kuvan hahmottumista. Kaikki kuvat eivät kirkastu, ja joskus pitää hyvältä tuntuneesta ajatuksesta luopua, koska aluksi selkeä näkymä tuhriintuu, kun sitä katsoo tarkemmin. Olen myös huomannut, että parhaiden ideoiden mielikuva kirkastuu nopeasti, kuin ajatus olisi ollut valmiina sisälläni, vain odottamassa ulospääsyä.

Pidän siis selkeää mielikuvaa hyvän idean mittarina. Se on myös kova ajuri. Kun ajatus on kirkas, tarve lähteä toteuttamaan on välillä jopa pakottava. Jos koen, että minun pitää tehdä jotain, saattaa tuottaa jopa fyysistä ahdistumisen tunnetta, jos jokin estää tekemisen.

Ideoin samalla tavalla kuin puhun. Aloittaessani virkkeen en aina edes tiedä, mitä olen aikeissa sanoa. Ajatukset tulevat ulos usein aika reaaliaikaisesti. Se on myös, jos ei nyt huono piirre, niin ainakin haaste. Välillä puhun rönsyilevästi ja koska en ehdi editoida ajatusvirtaani, joskus sanon harkitsemattomia asioita. Puhetta pitäisi kai oppia filtteröimään, mutta ideoita ei saisi kahlita. Siinäpä hommaa kerrakseen.

Visio vaatii seuraamaan
(kuva: M. Laukkanen)

Ideoinnissakin toimintamallini synnyttää joskus väärinkäsityksiä. Jos innostun, saatan lähteä toteuttamaan ideaa, kun muut vielä tutkivat ajatusta. Kokeilemallahan se selviää, oliko idea aidosti hyvä! Lähden matkaan ja hetken kuluttua vilkaisen taakseni huomatakseni, ettei kukaan seurannutkaan. Se saattaa tuntua minusta turhauttavalta, jopa loukkaavalta. Vaikka ehkä toiset halusivat tutkia erilaisia toteutusvaihtoehtoja. Tai ehkä eivät alunperinkään edes aikoneet toteuttaa ideaa, kunhan leikkivät ajatuksella. Välillä on helppo unohtaa, että pakottava tarpeeni ajaa minua eteenpäin, mutta se ei ulotu muihin.

Olen aina tehnyt elämän suuret päätökset nopeasti, sisäiseen ääneen luottaen, välillä toimien ihan toisin kuin muut olettaisivat. Osa päätöksistä on ollut hyviä. Osa ei niin hyviä, mutta niistäkin on saanut oppia. Joskus on tullut tehtyä tyhmyyksiä. Välillä on pelottanut ihan hirveästi. Mutta useimmiten huomaa, että selkeä visio on uskaltamisen arvoinen. Koen, että kun kuva on kirkas, minulla ei oikein ole mahdollisuutta toimia sitä vastaan.

Tapani innostua ja tehdä nopeita päätöksiä on välillä raskasta läheisille. Minulla on usein monta rautaa tulessa ja läheiset helposti joutuvat mukaan puuhiini, joskus tahtomattaankin.

Toinen, joka välillä on kovilla, on luottokortti.

Tyttäreni ollessa pienempi, olin luvannut viedä hänet palmuja katsomaan. Matka-ajankohdan lähestyessä puhuin isäni kanssa ja olin huolissani, koska halusin pitää lupaukseni, mutta minulla ei ollut rahaa säästössä. Kysyin isältä neuvoa, maksaisinko matkamme luottokortilla vai jättäisinkö sen väliin. En millään halunnut pettää lupausta tyttärelle tai edes siirtää sitä, mutta matkan maksaminen kokonaan luotolla tuntui arveluttavalta. Isä antoi neuvon, jonka tulen muistamaan lopun elämääni:
– Kaikessa neuvon sinua aina huolehtimaan, että käytät rahaa tulojesi mukaan. Mutta matkustamisesta saatu vastine on maksettua hintaa suurempi. Aina. Matkustamalla saa sellaista henkistä pääomaa, jota ei saa millään muulla tavalla kuin menemällä ja kokemalla itse. Minä halusin antaa sitä sinulle, kun olit lapsi ja uskon, että sinä haluat antaa sitä tyttärellesi. Edelleen sanon, että käytä järkeäsi, mutta menkää ja matkustakaa!

Innostuminen synnyttää tarinoita
(Aamulehti 11.8.2015)

Niin minä ja tytär matkustimme ja koimme melkoisen seikkailun. Vaikka reissu ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan, ja seikkailu ei ollut ihan sellainen kuin toivoimme, oli se arvokas kokemus, jota edelleen muistelemme. Nyt jo nauraen.

Innostuminen on minulle suuri heikkous ja vahvuus. Se tekee elämästä jännää, sillä se saa tiedostamaan, kuinka jokainen päivä ja innostuksen hyökyaalto voi vaikuttaa niin paljon elämään.

Innostuminen inspiroi myös muita. Syksyllä 2014 vuorikiipeilijä Atte Miettinen asteli Tampere Talon lavalle ja alkoi silmät loistaen kertoa tarinaansa Mount Everestiltä. Kukapa olisi arvannut, että 20 minuutin kuluttua sen jälkeen, kun olin kuullut hänen nimensä ensimmäistä kertaa, hän olisi jo ohjannut minut ihan uudenlaiseen seikkailuun.
Sitä innostuminen synnyttää parhaimmillaan. Toivottavasti voin jonain päivänä antaa saman tunteen jollekin toiselle.

Page 1 of 18

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén