Category: lähtö

Ecuador: Cotopaxi ja Cayambe – Vuorenvalloitus 2024!

Suuri huiputus -kirjani (siitä lisää esim täällä) julkaisu on pitänyt ajatukset aika tiukasti merenpinnan tasolla – ja niinpä lähtö Ecuadoriin upeiden tulivuorten äärelle on hiipinyt lähemmäs lähes huomaamatta. Mutta nyt se on täällä: lauantai-aamuyön varhaisina tunteina yritän hivuttautua ulos asunnosta suurten varustelaukkujeni kanssa herättämättä tytärtä tai hänen kanssaan kiipeilyn ajaksi saapunutta äitiäni (kiitos äiti, että mahdollistat reissuni <3 ).

Railon ylitystä Peak Leninillä 2023

Perillä Ecuadorin Quitossa viivyn yhden päivän, jonka aikana tapaan tiimini: kahdeksan yhdysvaltalaista ja kaksi irlantilaista kiipeilijää sekä oppaat. Ryhmä on suurempi kuin olin osannut odottaa, mutta oikeastaan se on aika hauskaa. Todennäköisesti joukkoon mahtuu kaikenlaisia persoonallisuuksia, ja tämän kokoiselle ryhmälle luodaan jo kunnollinen leiri-infra, mutta silti porukka on napakan kokoinen. Lopulta vaellus yleensä tapahtuu pienempiin porukoihin hajautuneena, jolloin jokainen saa etsiä itselleen toimivan tahdin.

Kuten aiemmin mainitsinkin, kiipeilyohjelma on suhteellisen kunnianhimoinen, sillä kaksi karvan alta kuusitonnista vuorta kymmeneen päivään on jo ihan tekemistä. Huiputuskuntoni on ollut parempikin: hankaluudet alkoivat jo oikeastaan jo viime kesänä hiukan ennen Peak Leninille lähtöä. Ehkä olin treenannut liian kovaa, sillä palautumiseni alkoi heikentyä. Sillä luultavasti oli vaikutusta myös matkani keskeytymiseen (lue koko tarina täältä: Nyt alkaa Vuorenvalloitus 2023: Peak Lenin). Kotiin palattuani päätin levätä kunnolla ja tosissani aloittaa treenamiseen seuraavan vuoden vuorireissua varten vasta keväällä. Jos olet seurannut seikkailujani, tiedätkin, että toisin kävi, kun intouduin lähtemään uudeksi vuodeksi Kilimanjarolle (koko tarina täällä: Kilimanjaron huiputusmatka alkaa!). Tauko siis katkesi lyhyeen, ja vaikka maltillisesti treenailinkin lähinnä kuntoa ylläpitäen, Kilimanjaron onnistuneen huiputuksen jälkeen oli kehon palaute oli selkeä. Kunnon lepo oli tarpeen.

Lähtöviivalla Kilimanjarolle jouluna 2023

Muutama viikko menikin ihan rauhassa – kunnes sähköpostiin napsahti uutiskirje, joka kertoi Cotopaxin kiipeilyreittien auenneen tulivuoren oltua suljettuna kahden vuoden ajan purkautumisvaaran vuoksi…ja tässä ollaan! Jatkoin halki kevään maltillista treenitahtia, jotten päätyisi rikkomaan mitään. Mutta nyt lähtöhetken koittaessa mieleen hiipii epäilys: olisiko sittenkin pitänyt puristaa vähän tiukemmin?

Olen kuitenkin tehnyt itseni kanssa sopimuksen, etten stressaa liikoja. Viimeinen vuosi on ollut vaativa oikeastaan kaikilla elämän osa-alueilla, joten päätin nyt keskittyä olemaan ikionnellinen siitä, että pääsen nauttimaan Ecuadorista ja kahdesta ihmeellisen kauniista tulivuoresta (ja siis molempien huiputus on tietenkin ehdottomasti tavoite)!

Matkalaukut ovat valmiina olohuoneen nurkassa, miljoonasivuinen ohjeistus äidilleni piirrettyine kaukosäätimen painikekarttoineen on tehty ja olen valmis. Suukot ja sata halausta tyttärelleni ja seikkailu voi alkaa – voi kuinka olenkaan onnellinen! Mennäänkö?

p.s. Kuten tavallista, päivitän mahdollisuuksien mukaan reissukuulumisia Instagramiin ja Facebookiini, ja tarina täällä blogissa alkaa, kunhan olen palannut kotiin.

Suuri huiputus -kirjani julkaisu on ollut vuoden tärkein huippuhetki!

Vuorenvalloitus 2021: lähtö Mount Ushballe

Uskon vahvasti, että elämässä pitää seurata unelmia, tehdä niistä tavoitteita. Että jokaisella meillä on, ei vain oikeus, vaan myös velvollisuus tavoitella asioita, jotka saavat sydämen laulamaan.

Viimeinen päivitys ennen kuin matka kohti vuoren huippua alkaa, on aina tunteikas. Tähän hetkeen huipentuu monen kuukauden odotus ja valmistautuminen. Heiheit on halattu, ja silmäkulmiani polttavat ennakkoikävän kyyneleet on vapautettu poskille, kun ovi sulkeutui isälleen lähtevän tyttären takana. Tästä päivityksestä eteenpäin ravistan harteiltani arjen roolit ja sukellan seikkailuun.

Lähtöpäivitys pursuaa aina innostusta ja malttamattomuutta. Nuo tunteet jylläävät sisälläni nytkin, yhtä voimallisina kuin aina ennenkin.

Viime päiviä on sävyttänyt myös jokin muu. Jos olen rehellinen, tiedän sen olleen osa lähtöpäivien väripalettia aina. Ehkä olen ollut hiukan vastentahtoinen tutkimaan sitä lähemmin, sillä sen tunnustaminen tuntuu vähän vaikealta.

Kuva: Alex Trubajev

Pari päivää sitten vierailin äitini luona, kuten teen aina muutamaa päivää ennen vuorille lähtöä. Äiti oli tehnyt ruokaa, ja velikin oli paikalla. Juttelimme ja naureskelimme normaaliin tapaan. Lähdön hetken lähestyessä kävin äidin kanssa reissusuunnitelman pääkohdat läpi ja painotin, ettei hänen pitäisi huolehtia. Olemme menossa syrjäiselle seudulle, ja on vaikea ennakoida, mistä ja koska pääsen viestejä lähettämään.

– Hiljaisuus ei siis tarkoita, ettei kaikki olisi hyvin. Se tarkoittaa vain, että olemme kaukana Kaukasuksen vuorilla.

Perheeni yhteiset ateriat ovat aina kuin italialainen sukukokous: kädet viuhuvat ilmassa, ja puheenvuoron saa ainoastaan huutamalla lujempaa kuin muut. Olenkin naureskellen todennut, että kaikessa puheliaisuudessani meidän perheessä lopulta ehkäpä minä olen se hiljainen. Äitini on vuolassanainen ja värikäs persoona, voimakastahtoinen nainen, joka on kasvanut huolehtimaan itsestään.
Nyt tuo ikiliikkuja, jossa on voimaa kuin pienessä kylässä, istui sohvan reunalla hiljaisena ja jotenkin pienenä, ja äkisti kalvenneilla kasvoilla viivähti varjo. Luulen, ettei minun ollut tarkoitus nähdä sitä. Sillä sellainen äiti on.

– Vuoden on ollut rauhallista, mutta nyt se taas alkaa. Isäsi kanssa me aina jännitettiin yhdessä, mutta nyt isää ei enää ole… hänen äänensä haipui huokaukseksi. Sanat seurasivat minua ovesta ulos, tarttuivat paitani liepeisiin kuin takiaiset.

Seuraavina päivinä aloin kiinnittää siihen huomiota. Tädiltä, siskolta ja ystäviltä tuli enemmän ja vähemmän verhottuja tiedusteluita, koska saattaa odottaa kuulevansa tilannepäivityksiä. Anopilta tulleiden, aina yhtä positiivisten ja rohkaisevien rivien välissäkin olin näkevinäni huolen harmaan häivähdyksen.

Jos olet matkaani seurannut pidempään, ehkä muistat, kun kuusi vuotta sitten kirjoitin keskustelusta, jonka kävin pienen paitaressun kanssa. Seitsemänvuotiaan suurella ja herkällä sydämellään hän koetti ymmärtää vuorten kutsua (täältä se löytyy: Vuorenvalloittaja Jr. vuoren äärellä). Nyt teini-ikään ehtineenä pieni paitaressuni on minua pidempi eikä enää kiipeä syliini. Hän on vuosien kuluessa tottunut vuorikiipeilyreissuihin, mutta silti mustalla kajaalilla rajatuissa silmissä välkähtää, kun hän kysyy:

– Koska sä tuut takaisin?

Ushba
Kuva: Alex Trubajev

Toivon Heikin ja minun lasten oppivan seikkailuistamme, että suuremmatkin haasteet on mahdollista voittaa pitkäjänteisellä työllä ja sitoutumisella. Kunpa he vuorihaasteisiin valmistautumistamme seuratessaan oppisivat, kuinka vastuullisuus ja suunnitelmallisuus mahdollistavat jännittävien tehtävien turvallisen suorittamisen. Ja mikä tärkeintä, haluan valaa lastemme sydämiin uskon siihen, että he pystyvät mihin tahansa.

Mutta käytännön huoli ei häviä pilviä hipovilla selityksillä.

Kun viime Kaukasus-reissullamme laskeuduimme vuorelta alas muutamaa päivää aikataulusta jäljessä, kuuluvuusalueelle saapuessani ja puhelimen aukaistessani, näytölle ponnahti kaksi päivää aiemmin lähetetty tiedonanto tädiltäni, joka toimii kuulumisteni välittäjänä muulle perheelle:

“Odotan perjantaihin asti ennen kuin huolestun ihan tosissani.”

Päivä taisi olla torstai.

Vasta kauan Suomeen palaamiseni jälkeen ja perheen kanssa keskusteltuani ymmärsin, kuinka ladattu tuo viesti oli. Yhtään negatiiviseksi tulkittavaa palautetta ei tullut, mutta tiedänhän sen itsekin: epätietoisuuden tunnit ovat pisimpiä.

Sen jälkeen en ole antanut tarkkoja aikatauluennusteita.

Huoli on hinta, jonka jään velkaa niille, jotka minusta välittävät. En tiedä, kuinka sen harmautta himmentäisin tai lyhentäisin odottavan aikaa. Voin vain olla loputtoman kiitollinen, että läheiseni jaksavat vuodesta toiseen tukea minua siinä, mikä saa sydämeni laulamaan.

Kun taas seison tässä eteisessä mieli riemusta poukkoillen, lupaan olla luottamuksen arvoinen ja valita askeleet niin viisaasti kuin taidan.

Nyt mennään, kiitos, kun olet mukana seikkailussa!

p.s. Päivitän taas kuulumisia tuttuun tapaan Instagramiin (@janskuka) ja Facebookiin (löytyy nimelläni) sitä mukaa, kun pääsen linjoille. Varsinainen tarina alkaa täällä blogissa mahdollisimman pian, kun palaan Suomeen.

Upea Ushba
Kuva: Alex Trubajev

On aika – lähtöselvitys

Odotus on päättynyt.

Tyttäreni antoi minulle hupsun Minion-avaimenperän, joka pitää minut turvassa. Kummitytöistäni pienin piirsi minulle kortin, jossa on Mont Blanc, minä ja Frozen-piirretyn hahmot. Toinen kummityttöni oli kuullut äidiltään, että maratonin juosseet saavat mitalin, mutta vuorenvalloittajille ei ole mitaleita. Niinpä hän teki minulle oman. Heidän perheensä askarteli yhdessä minulle myös onnea tuottavan maskotin.

Olen kiinnittänyt maskotit reppuuni. Olen suukottanut ja halannut rakkaat. Olen pakannut laukkuni. Olen harjoitellut satoja tunteja, lukenut lukemattomia sivuja tietoa, kuunnellut ja kysellyt, opetellut ja oppinut. Olen itsevarma ja epävarma yhtä aikaa. Jännittynyt ja riemuissani.

Janiina Ojanen

Viimeiset tunnit kuluvat. Ensi yönä matkaan Helsinki-Vantaan lentokentälle, missä tapaan Lakun. Aamuvarhaisella lähtee koneemme kohti Geneveä, ja suuri seikkailu voi alkaa.

Tilanne Mont Blancilla on vielä epävarma. Gouterin maja tiedotti avautumisestaan eilen. Olemme varovaisen toiveikkaita, mutta johan tässä on opittu, kuinka nopeasti asiat voivat vuorilla muuttua. Ennusteet lupaavat uutta helleaaltoa. Hermoja raastava epävarmuus kuuluu lajiin, joten joka leikkiin lähtee, se leikin kestäköön. Kaikki selviää kyllä. Askel kerrallaan.

Minä lähden matkaan onnellisena, sillä tärkein tavoite on jo saavutettu. Minä olen toteuttanut unelmani, sen mistä tässä on pohjimmiltaan koko ajan ollut kysymys: En vain haaveillut. En vain puhunut tekemisestä. Minä menin ja tein.

Nyt loppuu tunnelmointi. On aika. Ja minä olen valmis.

Janiina Ojanen

p.s. Matkan etenemistä voit seurata ajantasaisimmin Facebook-profiilissani (teen Vuorenvalloitusta koskevat päivitykset julkisina, joten seuraamalla profiiliani näet, missä mennään). Tänne blogiin päivitän matkakertomusta sitä tahtia, kun ehdin ja elämykseltäni maltan.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén