Category: Atacama Page 1 of 2

Kuka ajattelee sinua?

Oletko koskaan ajatellut, kuinka monen ihmisen tarinoissa ja muistoissa olet?

Sanotaan, että joillakin vuorilla on oma ilmastonsa. Esimerkiksi tietyn muotoinen huippu kerää ympärilleen pilviä ja kosteutta. Näin vuorelle syntyy kokonaan oma ilmanala, joka on uniikki vain tuolle yhdelle paikalle, sillä sen luovat vuoren ainutlaatuiset ominaisuudet. Tällaisella vuorella voi olla ympäristöstä täysin poikkeava sää.

Usein myös kiipeilytiimeillä on oma ilmastonsa. Vaikeat olosuhteet ja yhteisen tavoitteen eteen ponnistelu sitovat erilaiset ihmiset yhteen voimakkaasti ja usein hyvin nopeasti. Uusissa tiimeissä ihmiset, jotka eivät muutamaa päivää aiemmin tunteneet toisiaan, avautuvat, uskoutuvat ja ovat valmiita tekemään suuriakin ponnistuksia auttaakseen toisiaan. Vuorilla olemme vapaita arkirooleista. Sosiaaliset paineet ja muodollisuudet katoavat nopeasti. Usein huumori on vastavoima ympäristön vaikeuksille ja suorituksen raskaudelle. Luultavasti olen vuorilla nauranut enemmän kuin missään muualla.

Omituinen asentoni videolla johtuu siitä, että alapuolellani varmistuksen kanssa työskentelevän Fabrizion paino vetää minua alaspäin (olen kyllä ankkurissa kiinni mutta olo on tukala). Sen verran oli kuitenkin kiire pois alas vyöryvän lumen alta, että nopeus yliajoi mukavuuden. Joskus omituinen huumori pelastaa tunnelman ja helpottaa oloa tiukemmassa tilanteessa (pahoittelut kirosanasta videon lopussa), hölmöilyklippi Italian Dolomiiteilta 2019. Musta silmäni on edellisen päivän saldoa jääkiipeilyseinältä. 🙂

Joskus noilla matkoilla syntyy halki elämän kestäviä siteitä ja ystävyyksiä. Kuten tätä blogia pidempään seuranneet ovat saaneet todistaa, itse kohtasin nykyisen kiipeilyparini ja puolisoni vuorilla.

Myös luotto-oppaamme Fabrizion olen ensimmäisen kerran tavannut hänen työskennellessään apuoppaanamme Mont Blancin talvihuiputuksella. Yhteistyö on jatkunut reissusta toiseen, ja yhteyttä pidetään myös muulloin. Viimeksi Matterhornilla Fabrizio totesikin:

– You are no ordinary clients. You are my friends!

Matterhornin kiipeilyryhmä vuodelta 2019: Heikki, minä, Fabrizio, Enrico, Freddie ja Carlo.
Sää oli koko reissun juuri niin huono kuin kuvasta saattaa nähdä, mutta hymyt silti aitoja!

Välillä taas tuo ainutlaatuiselta tuntuva yhteenkuuluvuus katoaa yhtä nopeasti kuin ilmestyikin, kun yhdistävät olosuhteet katoavat eli samalla hetkellä, kun ryhmä laskeutuu vuorelta.

Olen istunut laaksossa päivällisellä juhlimassa huiputusta ja aistinut ympärilläni olevista ihmisistä pienen hämmennyksen. Näennäisen kepeän jutustelun lomassa he ovat vilkuilleet vieruskavereitaan ujosti ja syrjäkarein kuin eivät ihan tunnistaisi toisiaan puhtaissa siviilivaatteissa. Lumous on särkynyt, ja yhtäkkiä ollaan taas hyvin erilaisia ihmisiä, jotka eivät oikeastaan tunne toisiaan ja joilla ei yhteistä vuorimatkaa lukuunottamatta ole paljoakaan yhteistä.

Toiset ystävyydet kantavat pidemmälle. Mutta varmaa on, että kiipeilytiimin ilmastossa syntyy ainutlaatuisia muistoja:

Toissajouluna vietin aattoiltaa Chilessä, Atacaman autiomaassa, suolajärven rannalla 3800 metrin korkeudessa merenpinnasta. Olimme pienellä majalla, joka oli niin eristyksistä, että sitä pyörittävä pariskunta ei ollut käynyt yli kolmeen kuukauteen edes lähimmässä kylässä – sinne oli matkaa nelisen sataa kilometriä halki polttavan kuuman autiomaan. He olivat tulleet majalle kiipeilysesongin alkaessa ja poistuisivat seuraavan kerran kauden päättyessä. Ruoka, vesi ja polttoaine toimitettiin majalle kerran kuukaudessa, ja täydennyksiä lastien välillä pariskunta sai majalla poikkeavien vuorioppaiden toimesta.

Eristyksissä eläminen vapauttaa ihmisen monenmoisista rajoitteista – kuten vaikkapa housuista. Isäntämme kuljeskelikin ympäriinsä pelkissä alushousuissa, jotka paljastivat enemmän kuin peittivät, sillä niissä oli enemmän reikiä kuin kangasta.

Toinen tunnusomainen piirre eristyksissä ja vaikeissa oloissa eläville on vaatimaton ja yksitoikkoinen ruokavalio. Riisiä, keksejä ja säilykkeitä majan keittiössä oli massiivinen kasa. Mutta nopeasti kuumuudessa pilaantuvaa tuoretta lihaa ei majalla ollut kuin harvakseltaan.

Nyt oli kuitenkin jouluaatto. Majalla oli meidän kiipeilytiimimme, jossa kiipeilijöitä oli Yhdysvalloista, Ranskasta, Vietnamista ja Brasiliasta, sekä toinen kiipeilyryhmä, joka oli sekalainen ryhmä Etelä-Amerikan eri maista saapuneita kiipeilijöitä. Kun mukaan laskettiin isäntäpariskuntamme ja oppaat, tuolla pienellä nuhjuisella majalla keskellä hurjaa autiomaata yhteistä jouluaattoa viettäisi parisenkymmentä ihmistä eri puolilta maailmaa.

Team Intelligent akklimatisoitumisvaelluksella Ojos del Saladolla, 2019

Aamulla isäntäpariskuntamme kertoi silminnähden ylpeinä, että heillä oli meille jouluyllätys: normaalisti ryhmät ruokailivat omissa oloissaan, mutta nyt erään vuorioppaan kyydissä joulupöytään oli tuotu ihkaoikea kalkkuna sekä muita tuoretarvikkeita yhteisen jouluaterian valmistamiseen!

Pitkän iltapäivän vietimme yhdessä kokkaillen majan pikkiriikkisessä keittiön virkaa toimittavassa komerossa. Isoja kattiloita ei ollut ja aggregaatista saatu sähkö riitti juuri ja juuri ruosteisen uunin lämmittämiseen kalkkunalle, joten 20 hengen muut ruoat piti valmistaa useammissa erissä. Vettä aavikolla on niin vähän, ettei sitä millään muotoa tuhlata tiskaamiseen, joten likaiset astiat raavittiin lusikoilla ja hiekalla mahdollisimman puhtaiksi ja pieni liraus huuhteluvettä kiersi lukuisan määrän astioista. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota sen liejuiseen väriin.

Menusta oli tulossa luova ja monimuotoinen: yhteistä kieltä ei muutamaa sanaa enempää isäntäparin kanssa ollut, ja niinpä jokainen ruoanlaittoon osallistunut teki eteensä asetetuista raaka-aineista mitä mieleen juolahti. Minä keitin pikkuruisella retkikeittimellä valtavan kasan couscousia, jonka maustoin kuivayrteillä ja pähkinöillä. Keitinvedestä nousevassa höyryssä koetin parhaani mukaan höyryttää kasviksia mutta huonolla menestyksellä. Lähes 4000 metrin korkeudessa nimittäin trangian liekki ei ole kovinkaan elinvoimainen ja vettä niukasti, joten voimakas kiehuttaminen kunnon vesihöyryn saamiseksi oli haastavaa.

Lisäksi kiipeilyparini Heikki ja minä olimme varautuneet jouluiltaan tuomalla suomalaisia makeisia ryhmälle ja nyt toimme ne jälkiruoaksi koko porukalle.

Juhlan kunniaksi emäntämme oli ripustanut pienen majan katosta värikkään lippusiiman. Osa lipuista puuttui, mutta kekseliäästi hän oli laittanut tyhjiin kohtia astiapyyhkeitä (tai ehkä ne olivat vain kuivumassa). Isäntämme oli koonnut kaikki leiristä löytyneet eri kokoiset ja korkuiset pöydät ja tuolit yhdeksi pitkäksi pöydäksi, joka ulottui majan seinästä seinään. Pöytä katettiin kiipeilijöiden retkiastioilla ja kolhiintuneilla, majalta löytyneillä lautasilla.

Ikimuistoinen jouluateriamme, huomaa Thomasin tonttulakki!

Kalkkunan kypsennys muodostui vaikeaksi majan huonotehoisessa uunissa. Niinpä juhlaillallisen alku venyi usealla tunnilla nälkäisten kiipeilijöiden liikehtiessä levottomina majan ympärillä. Muistan olleeni aivan lopen uupunut ja huonovointinen. Todellisuudessa olisin kaikkein mieluiten kömpinyt makuupussiini nukkumaan, mutta isäntiemme suuri ponnistelu yhteisen juhlan luomiseksi oli niin herttainen teko, että päätin keinolla millä hyvänsä jaksaa aterian halki. Kukaan muukaan ei sanallakaan ilmaissut harmistusta päivällisen viivästyksestä, vaikka osalla oli edessä aikainen herätys viereisen vuoren huiputusyritykseen.

Pimeys oli jo kauan sitten valunut autiomaan ylle, kun emäntämme paukautti tuvan oven voitonriemuisesti selälleen, ja aplodien saattelemana isäntä (joka oli juhlan kunniaksi vaihtanut toiset, yhtä reikäiset, mutta hiukan puhtaammat kalsarit) kantoi silmät ylpeydestä loistaen pinnalta aavistuksen hiiltyneen kalkkunan pöytään. Ketään ei haitannut, että muut ruoat olivat aikaa sitten jäähtyneet.

Niin parisenkymmentä toisilleen tuntematonta ahtautui horjuvan joulupöydän ääreen ja iloinen, monikielinen puheensorina täytti huoneen. Oma kiipeilytiimimme oli pakkautunut pöydän toiseen päähän ja tunnelma oli kertakaikkisen hulvaton. Vain pari päivää tutustumisen jälkeen kyyneleet silmissä kuuntelimme floridalaisen Patrickin tarinaan munuaisen luovutuksesta ja seuraavassa hetkessä nauraa hihitimme vedet silmistä valuen Heikin ja Thomasin käsistä karkaavalle vitsailulle.

Väsymys ja korkeus taisivat todella tehdä tepposet: Aterian aikana tunnustin, etten ollut koskaan syönyt perinteistä joulukalkkunaa ja kysyin amerikkalaisuuden perikuvalta, Patrickilta, miten täyte saadaan ulos kalkkunasta syötäväksi. Omanarvontuntoinen floridalaisen kauppakamarin toimitusjohtaja lähes putosi tuolilta eikä pitkään toviin kyennyt naurultaan vastaamaan – pyyhki vain kyyneliä silmistään aina pyrskähdysten välissä. Odotellessamme vastausta me muut ryhdyimme ideoimaan erilaisia keinoja kaapia tai ravistaa täyte kalkkunan sisältä, mikä yllytti Patrickia entisestään.

Aterian edetessä ryhmä villiintyi niin, että lopulta kaikki keskustelunavaukset saivat vastaukseksi puujalkavitsejä, naurunpyrskähdyksiä ja lapsellisia kommentteja. Oppaamme Cristian istui pöydän päässä ja katseli meitä virnistellen ja totesi päätään pyöritellen meidän olevan hölmöin ryhmä, jota hän on koskaan opastanut. Vastaukseksi hopeahiuksinen Patrick pyyhki naurunkyyneleet silmistään, nojasi arvokkaasti taaksepäin, pamautti nyrkkinsä pöytään lähes kaataen lasinsa ja huudahti:

– You may not have noticed, BUT we are a group of VERY intelligent people!

…ja sai koko ryhmän ratkeamaan nauruun.

Niin kiipeilytiimimme sai nimen “Team Intelligent” ja samaa nimeä kantaa porukan WhatsApp-ryhmä, jonne edelleen silloin tällöin päivitämme kuulumisiamme.

Luultavasti jokaisena jouluaattoiltana, kun istumme pöytään, missä sitten olemmekin, Heikki ja minä katsomme toisiamme ja jompi kumpi kysyy:

– Muistatko Team Intelligentin jouluaterian?

Molempia naurattaa, vaikka kumpikaan ei oikein tarkalleen ottaen tiedä mikä. Oikeastaan lopulta vuorilla tahattomia lirahduksia aiheuttaneet jutut eivät sitten merenpinnan tasolla olekaan yhtä hauskoja. Ne vaativat oman ilmastonsa. Siksi niitä ei juuri kannata täällä blogissakaan toistella, vaikka joskus mieli tekisi.

Mutta ainutlaatuisia muistoja ne ovat! Emmekä ole ainoita, joiden mieliin nuo hetket ovat pysyvästi tallentuneet. Viime jouluna sain viestin Floridasta; Patrick lähetti minulle kuvan joulukalkkunasta ja nauruhymiöillä kuorrutetuissa saatesanoissa totesi, ettei koskaan enää syö joulukalkkunaa ajattelematta minua ja illallista autiomaassa.

Toden totta, ympäri maailmaa, monenlaisissa mielissä ja sydämissä on vuoritarinoita ja muistoja, joissa saan olla mukana ja elää noita seikkailuita yhä uudelleen ja uudelleen. Mikä ihana ajatus, eikö totta?

Team Intelligent kokonaisuudessaan, vasemmalta oikealle, ylhäältä alas: Mario, Thomas, Patrick, Heikki, Fredrick, Alistair, minä, Khai ja Cristian



Voisiko se tapahtua sittenkin?

– Jos me Ojos del Saladolle uudelleen mennään, se pitää kyllä kiivetä eri tavalla kuin viime kerralla.

Käännyin kuin salaman iskemänä tuijottamaan kiipeilypariani. Heikki ei katsonut minuun, vaan tuijotti eteensä suu tiukkana viivana ja silmissä utuinen katse, joka ei näe mitään, sillä se katsoo näkökenttää kauemmas.

“Kuollut lehmä on maannut Laguna Verde -leirin portin pielessä jo kymmeniä vuosia. Autiamaa on muumioinut sen. Se muistuttaa siitä, ettei täällä selviä mikään, ” kertoi oppaamme Cristian.

Oli myöhäinen, talvinen arki-ilta, ja istuimme kotisohvalla katsomassa Netflixiä. Ei mitään puhetta vuorista tai kiipeilystä. Itse asiassa olin viime aikoina kokenut pientä tuskastumista, sillä vuoret tuntuivat olevan kovin kaukana. Halusin kiivaasti päästä jo kiinni systemaattiseen harjoitussuunnitelmaan, joka muodostaisi selkeän polun kohti ensi kesässä lepäävää Eiger-maalia.

Mutta Ojosista ei oltu puhuttu mitään.

Vuosi sitten jouduimme perääntymään Atacamassa sijaitsevan maailman korkeimman aktiivisen tulivuoren rinteeltä 6200 metrin korkeudesta, sillä Heikki oli todella huonossa kunnossa. Kahden viikon valmistautumiskiipeily todella haastavissa olosuhteissa ja unelma huiputuksesta valuivat sormiemme lävitse kuin autiomaan suolainen hiekka, kun Heikki kaatui evakuointimaasturin takapenkille harhaisena ja hädin tuskin pystyen puhumaan.

Huiputuksen epäonnistuminen on aina kova pala. Heikistä oli huokunut tukahdutettu raivo, kun hän myöhemmin analysoi kokemusta, syitä ja seurauksia. Hän oli todennut, etteivät tämänkaltaiset vuoret olleet häntä varten. Poissa olivat olleet jylhät, lumiset jyrkänteet. Oli ollut vain hiekkaa, hiekkaa ja vielä kerran upottavaa, tahmeaa hiekkaa. “Paskahiekkakakuiksi” hän niitä suutuspäissään oli nimittänyt.

Näkymä Santa Rosan leiristä

Olin pystynyt samaistumaan hänen tunteisiinsa. Reissun aikana olin minäkin saanut oman osuuteni kuivan, yhtä aikaa pistävän kuuman ja hyytävän kylmän, suolaisen autiomaan musertavasta vaikutuksesta. Oppaamme Cristian oli ennakkoon varoittellutkin, että suuri osa kiipeilijöistä keskeyttää, ei korkeuden – vaan loputtoman tuulen ja musertavan ympäristön vuoksi. Se oli tuntunut oudolta. Miksi joku antaisi periksi tuulelle?

Mutta Atacama oli antanut minun maistaa omaa lääkettäni. Mulas Muertas -tulivuorta kiivetessämme olin hoiperrellut rinnettä ylös pysähtyen muutaman kymmenen metrin välein tyhjentämään kouristelevan vatsalaukkuni kivikkoon. Jatkuva nestehukka, kivistävä päänsärky ja loputon kipu vatsassa olivat olleet kiipeilykumppaneitani. Ulkona oli ollut lähes + 40 astetta, teltassa lämpötila oli noussut kirjaimellisesti saunalukemiin. Samaan aikaan viima oli ollut niin kylmä ja täynnä suolaa, ettei ilman paksuja vaatteita ja kasvosuojausta kunnolla pystynyt hengittämään tai pärjännyt ulkona. Hiekkaa. Kaikkialla hiekkaa.

Suolajärvellä

Laskeuduttuamme Ojos del Saladolta aikaisin olimme lohduttautuneet käyttämällä jäljelle jääneen matka-ajan tekemällä upean roadtripin halki Chilen. Matkan aikana olimme käyneet loputtomia keskusteluita tapahtuneesta. Mutta paluusta ei oltu puhuttu kertaakaan.

– Ei kaikista vuorista tarvitse pitää, ei kaikkia vuoria tarvitse huiputtaa, olin toistellut Heikille ja ollut jopa huolissani, haluaisiko hän kiivetä enää mitään.

Suolajärven kosteikon ylitystä

Olimme palanneet Suomeen. Seuraavana kesänä kiivenneet uskomattoman Matterhornin. Tehneet seuraavia suunnitelmia. Ojos del Saladosta ei puhuttu.

Kunnes nyt. Ilman ennakkovaroitusta asia oli pöydällä. Tunsin oudon tykytyksen sydämen tietämillä, kevyen muljahduksen vatsassani. Tuskin saatoin hengittää, kun katselin kiipeilyparini sivuprofiilia ja odotin, mitä oli tulossa seuraavaksi:

– Haluaisin kiivetä sen mahdollisimman alhaalta asti. Minua vaivaa strategia, että ajellaan maasturilla vuorelta toiselle akklimatisoitumassa, ja sitten päädytään johonkin viiteen tonniin basecampiin, jossa ensimmäisen kerran astutaan Ojosin rinteelle.

Heikki hyppäsi suoraan kiipeilystrategiaan. Hänen ei tarvinnut kysyä, halusinko. Luulen hänen tienneen koko ajan, että halusin palata, vaikken sitä ääneen sanonut. Tiesin paremmin.

Maailmassa on paljon kiipeilijöitä, joille pelkästään vuorelle pääseminen riittää, ja huiputus on täysin sivuseikka. Minä en ole sellainen – ei Heikki liioin. Huiputus ei ole tärkein asia kiipeilyssä. Mutta tärkeä se on. Minulla kesti lähes vuoden hyväksyä, mitä tapahtui ensimmäisellä yrityksellämme Elbrusilla (tarina täällä: Matka kohti Mount Elbrusia alkaa). Saman verran aikaa pyörittelin mielessäni “entäs jos” -skenaarioita Kilimanjarolta (se tarina täällä: Puhuiko Attenborough totta? – Tervetuloa Tansaniaan), vaikka järjellä ajatellessani ymmärrän täysin, että kiivettyäni viikon kovassa vatsataudissa ja kuumeessa, olin ollut kertakaikkiaan liian heikko päästäkseni huipulle asti. Mutta järjestä viis, pettymys, suuttumus, loukattu ylpeys – ne on kaikki käsiteltävä ennen kuin aidosti hyväksyä tapahtuneen ja tietää, mitä haluaa. Ne ottavat aikaa, eikä niitä voi hoputtaa.

Loistava Ojos del Salado -tiimi viime reissulta: vasemmalta oikealle: Khai, Fredrik, Patrick, Alistair, Thomas, minä ja Heikki sekä oppaamme Cristian ja (Super-)Mario

Niinpä nyt, hiukan yli vuosi Ojos del Saladolta paluun jälkeen, Google Earth oli auki edessämme. Näytti, että Argentiinan puolelta voisi vaelluksen aloittaa noin 60–80 kilometrin päässä vuoresta. Vaeltaa maltillisin päivämatkoin kohti Ojosia ja hiljalleen nousta ylös sen rinnettä. Ehkä?

Tarvitsimme apua ja neuvoja – paikallisen oppaan, joka puhuisi riittävästi englantia. Tovin etsinnän jälkeen löytyi muutama opas, joille laitoimme Google Translatella espanjaksi käännetyn viestin, jossa kuvasimme ideaa “onko tässä mitään järkeä” -teemalla.

Pari päivää meni. Ensimmäiset kaksi toimijaa tarjosivat ajatuksemme sijaan samaa pakettia kuin jonka kiipesimme viime kerralla.
Mutta kolmas, Matoco-niminen opas vastasi: “Vau mikä suunnitelma! Ehdottomasti haluaisin olla järjestämässä tällaista reissua. Tarvitsen hiukan aikaa miettiäkseni reittiä ja logistiikkaa. Palaan pian asiaan.”

Nyt odotan tuota sähköpostia kuin kuuta nousevaa. Unelmakuva Ojosin huipulta; autiomaa jalkojeni juuressa tuhansissa satukirjamaisissa väreissä, ryöppyää geysirmäisenä suihkuna esiin mieleni perukoilta, jonne olin sen piilottanut. Se läikehtii kuin vuorovesi, väreilee kuin kuuma taivaanranta. Aaltoilen sen mukana, nautin toivosta ja jännityksestä.

Voisiko tämä tapahtua?

Elämässä on muutakin – tähänkö se loppuu?

– Elämässä on muutakin kuin vuoret ja kiipeäminen. Haluaisin myös ehtiä sukeltamaan ja laskuvarjohyppykurssi on jo pitkään pyörinyt toteutettavien listalla. Tehdään välillä muita asioita ja mietitään sitten, haluammeko jatkaa kiipeilyä.

Sanat putoilivat suustani kuin kivilattialle ropisevat marmorikuulat, joiden synnyttämä kakofonia hetkeksi tukahduttaa kaiken alleen. Tarkoitin sanoista jokaista. Ja se pelotti minua enemmän kuin uskalsin myöntää. Kuka oli tämä ihminen, joka sanoi noin ja kuka minä olisin, jos en kiipeäisi?

Minä ja pankkirosvo(?) Atacaman autiomaassa

Oli kulunut seitsemän päivää siitä, kun olimme aavikon piekseminä laskeutuneet Ojos del Saladon basecampistä takaisin aavikkokylä Copiapoon. Kiipeilyparini Heikin terveydentila koheni nopeasti laskeuduttuamme merenpinnan tasolle, ja jo pari päivää myöhemmin olimme valmiita pakkaamaan varusteet vuokra-autoon ja aloittamaan roadtripin Santiagoon. Atacaman jälkeen Chile oli meitä kohtaan suopea ja tarjoili toinen toistaan upeampia kokemuksia pienten rantakylien valaiden ja pingviinien kohtaamisista aina poliittisesta rauhattomuudesta kärsivien suurempien kaupunkien varovaiseen mutta sydämelliseen vieraanvaraisuuteen.

Kehomme voimistuivat ja toipuivat. Minun elimistöni oli kestänyt kuumuutta ja kuivuutta paremmin. Se ei liene suuri yllätys, kun miettii herkkyyttäni kylmyydelle ja luontaista rakkauttani lämpöön. Nestehukan tasaus otti tovin, lihakset kramppailivat joitakin päiviä ja vatsa oli solmussa parisen viikkoa vuorilta laskeuduttuamme. Lisäksi menetin pari varpaankynttä, mutta muuten palauduin nopeasti.

Lämminverinen, kovinkin kylmiin olosuhteisiin helposti sopeutuva Heikki sen sijaan oli kärsinyt minua enemmän. Yhtenä käytännön esimerkkinä erostamme tulee mieleeni lepopäivät Laguna Verden tuulisen kuumassa hiekkapätsissä yli 4000 metrin korkeudessa: kun ulkona oleminen kylmän, hiekan ja suolan täyttämän tuulen vuoksi oli mahdotonta, minä saatoin käpertyä kuin kissa päiväunille telttaan, jonka kuuma aurinko oli tuulen läpikin lämmittänyt saunamaiseksi. Kuumuus ei suuremmin vaivannut minua, vaan jopa rauhoitti ja rentoutti.
Heikki sen sijaan ei pystynyt asettumaan kuumaan telttaan, vaan rauhattomana etsi helpotusta vuoroin ulkona viheltävästä viimasta ja teltan hautovasta kuumuudesta. Niinpä hän lepäämisen sijaan vietti aikansa ravaten edestakaisin sisään ja ulos. Päivä toisensa jälkeen. Yö toisensa jälkeen. Jatkuva kropan epätasapaino ja alentunut kyky sopeutua olosuhteisiin alkaa nopeasti vaikuttaa niin kokonaisvaltaisesti, että edelleen minun on vaikea ymmärtää, kuinka vaikeaa parillani on oikeastaan ollut.

Atacaman vuoristomaisemaa

Kehot kuitenkin palautuivat pian. Henkiset rasitusvammat sen sijaan olivat syvemmät, ja osittain asioiden käsittely taitaa olla vielä nyt parin kuukauden kuluttuakin kesken. Humoristinen todiste tästä lienee, että jos pyydät kiipeilypariani kuvailemaan kokemuksiaan, termi “paskahiekkakakku” toistuu puheissa varsin usein.

Vaikka minun kokemukseni ei yhtä raadollinen ollutkaan, myös minusta tuntui, että nyt oli aika tehdä muita asioita. Rakastan lunta ja jäätä, ja vaikka elimistöni pärjäsikin Atacamassa, oli kuin jokin keskeinen elementti puuttuisi. Päivästä toiseen jatkuva valuttavassa hiekassa kahlaaminen hitaasti (jos ollenkaan) vaihtuvassa maisemassa ja maastossa oli todella erilaista kuin monipuolisuudellaan haastavat sääolot ja ympäristöt, joissa olemme aiemmin saaneet kiivetä. Tottakai kumppanini kärsimyksen seuraaminen avuttamana vierestä vaikutti myös. Lopulta en osaa sanoa, miten lopputulokseeni päädyin. Mutta yksinkertaistaen voisi kai sanoa, ettei kärsimys tuntunut vaivan arvoiselta, kun onnentunne, jonka yleensä kiipeämisestä saan, ei tullutkaan. Kiipeilyparini kokemus oli vielä huomattavasti negatiivisempi. Tuntui kuin olisimme tien päässä.

Pienen tiimimme vahvuus on puhuminen. Niin nytkin. Roadtrip-päivien kuluessa ja kuuman maantien kiitäessä Seijaksi nimeämämme vuokra-auton renkaiden alla, kävimme läpi tapahtumia ja puntaroimme ajatuksia. Kyseenalaistimme kiipeilyn merkitystä ja uskaltauduimme katsomaan myös toisenlaista tulevaisuutta. Puhuimme paljon suunnitelmista, jotka ovat aina jääneet kiipeilyn varjoon tai siirtyneet kauemmas kalenterissa.
Keskusteluiden polveillessa harmituksen purkamisesta haaveiluun, tutkiskelimme myös omaa arvo- ja ajatusmaailmaamme. Noina päivinä Chilen kuumalla moottoritiellä muotoutui muutama tästä matkasta löydetty opetus. Ne ehkä saivat alkunsa Atacaman autiomaasta, mutta sopivat ohjenuoriksi myös muille elämäni osa-alueille – sillä varsin samalla tavalla kohtaan yleensä aina kaikki elämäni vuoret.

Nämä ajatukset ovat vielä kesken, mutta jaan ne kanssasi silti. Ehkä osaat auttaa niiden eteenpäin jalostamisessa:

  1. Uudelleenmäärittele epäonnistuminen. Onnistumisen ja epäonnistumisen ero on välillä hiuksenhieno, ja silti niiden väliin mahtuu kokonainen harmaa ei-kenenkään-universumi. Tavoitteen saavuttamatta jääminen ei välttämättä ole sama asia kuin epäonnistuminen. Mutta silti suorituskeskeiselle ihmiselle maaliviiva on tärkeä – muuten palkinto onnistumisesta jää saamatta.

    Hiukan epäselvää minulle vielä on, miten tuo uudelleenmäärittely tehdään. Tästä olen puhunut ennenkin: minä tarvitsen maaliviivan, jonka ylitän tai en ylitä.
    Uskon vahvasti, että kaikkensa antaminen ja sinnikkyys vuorella syntyvät juuri siitä, että on vahvasti päättänyt saavuttaa huipun. Jos hengailu riittää, miksi lähtisi leiristä?

    On myönnettävä, etten kuulu ihmisiin, joille onnistumiseksi riittää, että melkein pääsi huipulle. Jotain jää aina vajaaksi. Uskon, että palkinnon saa se, joka eniten haluaa ylittää maaliviivan. Minun logiikallani se, jolle riittää, että on viiden parhaan joukossa, todennäköisesti antaa periksi ja luovuttaa helpommin, eikä lopulta ole valmis antamaan kaikkeaan. Siinä ei ole mitään väärää. Mutta minä haluan ylittää maaliviivan – mieluusti tietysti ensimmäisenä. Jos vähempikin olisi tarpeeksi, kysymys kuuluu: miten hopeamitali voitetaan?
  2. Aseta realistiset vaatimukset. Varsinkin vaativammille vuorille suuntautuvilla kiipeilyreissuilla tapaa paljon ihmisiä, joille vuoret ovat elämäntapa. Heidän kanssaan keskustelu inspiroi. Yritän aina oppia heiltä – ja samalla tunnen tarvetta samaistua heihin. Sama maailma tulee vastaan kiipeilyyn liittyvissä kirjoissa, dokumenteissa ja elokuvissa. Yksi keskeinen ominaisuus näissä ihmisissä on, että he yleensä keskittävät kaiken aikansa ja voimavaransa kiipeilyyn ja siihen liittyvien tavoitteiden saavuttamiseen, muiden elämän osa-alueiden ollessa kiipeilyä tukevia tai sen vaatimuksiin sopeutuvia.

    Meillä ei ole niin. Olen erittäin kunnianhimoinen työssäni ja teen paljon töitä. Heikillä ja minulla on yhteinen yritys, jota olemme rakentaneet intensiivisesti ja voimia säästämättä. Välillä työ on kuluttavaa ja uuvuttavaa. Meillä on myös kolme lasta, joita rakastamme syvästi ja joiden kanssa haluamme seikkailla ja kokea tätä maailmaa.
    Pariskuntana meillä on suuri onni jakaa rakkaus vuoria kohtaan sekä nämä hienot kokemukset. Mitalin kääntöpuoli on, että meidän pitää sopeuttaa kiipeily ja treeni siihen tosiasiaan, että kiivetessä olemme aina molemmat yhtä aikaa poissa töiden ja perheen saatavilta. Lienee epärealistista odottaa, että kolmen lapsen vanhemmat ja kunnianhimoiset yrittäjät voisivat verrata itseään vuorikiipeilylle elämänsä omistaneisiin. Onko siis itsellemme reilua asettaa tavoitteitammekaan samalla tavalla?

    Mutta samaan aikaan: osa vuorikiipeilyn paloa on halu koskettaa taivasta, saavuttaa tavoittamaton, ylittää itsensä yhä uudelleen ja uudelleen. Kumpi on tyydyttävämpää: asettaa rima varmalle tasolle ja leiskauttaa tyylillä yli, vai nostaa tavoite maksimikorkeutta ylemmäs ja pudota sitten pehmusteille tanko kainaloissa, mutta hiukan korkeammalle hypänneenä kuin ajatteli pystyvänsä?
    – Ja miten tämä vastaus sopii yhteen ykköskohdan vastauksen kanssa?
  3. Tee omalla tavalla ja omilla ehdoilla. Tämä on edellisen kohdan johdannainen. Olen taitava kehittämään erilaisia sääntöjä siihen, mikä on onnistunut suoritus: Juoksulenkillä ei saa pysähtyä. Salilla pitää aina olla isommat painot tai pidempi sarja. Huiputus ei ole huiputus, ellei sitä tehdä laaksosta laaksoon kiiveten… ja niin edelleen.
    Kuitenkaan kukaan muu kuin me itse, ei sanele noita sääntöjä. Itse olemme tärkein taho, joka luo, hyväksyy tai hylkää nämä säännöstöt. Kaikesta tekemisestä ei tarvitse tykätä, kaikkia vuoria ei tarvitse rakastaa. Ei kai se tee minusta vähemmän kiipeilijää? Eikö juuri valinnanvapaus tee maailman mahdollisuuksien loputtomasta merestä niin kauniin?
    (Viimeiseen viisauteemme tosin Heikki tietenkin sarkastisesti virnistellen totesi:
    – Totta, mutta olisihan se uskottavampaa todeta huiputuksen jälkeen: “paska reissu, mutta tulipahan tehtyä” sen sijaan, että pieleen menneen huiputusyrityksen jälkeen perääntyy perusteenaan, ettei tykkää kiivetä aavikolla.)

Pohdintojen jälkeenkin tuntui, että olimme käännekohdassa. Niin me päätimme, että on hyvä hetki katsella ympärille ja tehdä vähän muitakin asioita.

Kaksi viikkoa myöhemmin löysin meidät keskustelemasta intohimoisesti tulevan kesän uudesta yrityksestä Matterhornilla. Tovi viestittelyä Alppien luotto-oppaamme Fabrizion kanssa, ja suunnitelma oli valmis.

Reilun viikon kuluttua edellä mainitusta tilanteesta dokumenttielokuvan katselu päättyi niin innostuneeseen googletukseen, että melkein saatoin kuulla, kuinka internetin sivunkulmat suhisivat kiitäessämme sivustolta toiselle.

Lopulta istuimme rinnakkain sohvalla tuijottamassa näytöllä olevaa kuvaa. Tunsin, kuinka päätöksen tuoma ilo ja odotus pulpahtivat rintaani kuin ilmakuplat noustessaan vedenpintaan. Nuo kuplat toivat muassaan myös riemukkaan oivalluksen, että vaikka minulla ja kiipeilyparillani on jälleen suuri läksy opittavana, vielä emme ole valmiita luopumaan vuorista. Tai ehkäpä vuoret eivät ole valmiita luopumaan meistä.

Ei ole luvassa hiekkaa tai suolaa tai kuumuutta. Vaan todellakin jotain ihan muuta vuodelle 2021.

Denali. Alaskan pahamaineisen jäinen jättiläinen.

Eteenpäin

p.s. Tässä kohtaa en malta olla lähettämättä terveisiä isälleni, sillä tiedän, että luettuaan nuo viimeiset rivit, hän pyörittelee päätään ja pidättelee “mä arvasin” -naurua: “Joojoo, järki päässä mennään!” <3

Kuinka kävi Ojos Del Saladolla?

Yö oli luihin ja ytimiin pureutuvan kylmä. Edes Linnunradan kalvakas ilotulitus ei onnistunut pysäyttämään minua hengähdystä pidemmäksi aikaa, niin viiltävä oli viiman kosketus iholla, kun ryömin teltasta vessareissulle.

Myös vuoden viimeinen päivä valkeni kalsana ja tuulisena. Reuhtaisin hytisevän kehoni makuupussista ja aloin pontevasti valmistautua päivään. Vauhdikkuus johtui enemmän tarpeesta saada itseni liikkeelle kuin innostuksesta, se on myönnettävä. Mutta kuten lähes aina, tekeminen helpotti oloa ja lämmitti kalsassa kalisevia luita.

Teltan toisella laidalla tunnelma oli mollisointuinen. Maanittelin kiipeilypariani uuteen aamuun, mutta Heikki makasi pussissaan vielä pitkään. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja turvonneet. Väsymyksestä kiiltelevät silmät näyttivät vajonneen syvälle kulmakarvojen alle ja niiden katse oli väritön. Hänen kehonsa oli kääriytynyt kerälle kuin vatsakivuilta piilotellakseen, ja makuupussista pilkistävä hartia tuntui kuumalta käteni alla. 
Taas käytiin sama tunnusteleva keskustelu kuin jo muutamana aamuna. Koetin valita sanani viisaasti ilmaistessani huolestumiseni kiipeilyparini tilanteesta. Vastaukseksi sain makuupussin kahinaa. Kuin epäilykseni liikkeelle ajamana, Heikki kömpi istualleen ja alkoi haparoida vaatteita ylleen. Tiesin, miltä mielen taistelu pettävän kehon ja vahvan tahdonvoiman ristiaallokossa tuntuu, joten vaikenin. Hetkeä myöhemmin seurasin aamutuulessa kumarassa edelläni kulkevia hartioita messitelttaan ja mietin jälleen, mikä ihmisen saa testaamaan rajojaan, ja mistä tietää, milloin seinä on vastassa. 

Vuoden viimeisen aamiaisen jälkeen alkoi matkan viimeinen akklimatisaationousu. Se olisi myös viimeinen harjoitus ja mahdollisuus valmistaa kehoa Ojos del Saladon huippurutistukseen. Ensin siirtyisimme helppokulkuista tietä Tejos Camp -ylämajalle 5840 metriin. Siitä alkaisi varsinainen päivän työ, kun kiipeäisimme jäisen hiekan täyteisessä louhikossa päivän tavoitepisteeseen noin 6200 metriin.

Tejos Camp sijaitsee valtavalla tasanteella 5840 metrissä

Kun katselen muistiinpanojani tuolta (samoin kuin usealta aiemmaltakin) päivältä, ne ovat kummallinen sekoitus tekemisen vaikeutta, odotusta, iloa ja naurua. Olisi upeaa, jos kykenisin tuon yhdistelmän näille riveille tuomaan. Sillä vaikka kuvaukseni on usein täynnä pahoinvointia, uupumusta sekä alati kasvavaa huolta heikkenevän kiipeilyparini voinnista, vaikeuksien joukkoon mahtui myös paljon naurua, huumoria, hyviä keskusteluita sekä kiipeilyparini karhea käsi kädessäni antamassa voimaa niissä hetkissä kun oma askel tuntui raskaalta. Tarinaa kertoessa usein tuntuu, että pitäisi valita jompi kumpi tie, kertoa ilo tai haasteet, sillä niiden oudon yhdistelmän kuvailu on vaikeaa yhtenäisen tarinan kannalta. Mutta sitä tämä on ja se on jälleen yksi syy, miksi rakastan tätä hullua lajia!

Tejos Campille saapuessamme olo tuntui painavalta. Jatkuva haukottelu kertoi hapen puutteesta ja muutaman askeleen välein oli pakko pysähtyä hengittämään. Vaikka yläpuolellamme siintävä Ojos del Salado -huippu nosti motivaatiota ja mielialaa, painavien saappaiden kärjet tuntuivat nyt entistäkin mieluummin tarttuvan kivien teräviin särmiin.

Polku muuttui louhikoksi. Iloitsin ensimmäisistä lumen narahduksista kenkien alla sekä tuulen, jään ja hiekan muodostamista maasta pystysuunnassa taivasta kohti ponnistelevista jäämuodostelmista. Hiekan ja lohkareiden alla rahisi nyt jää, ja tuuli oli ottanut särmäänsä entistä kylmemmän terän. Se tuntui rauhoittavalta: viimein olin kiipeily-ympäristössä ja olosuhteissa, jotka ovat minulle tuttuja!

Ryhmämme pieni jono keinui kuin hidastetussa elokuvassa eteenpäin halki harmaan maiseman. Kuin jyrkkä kivi allamme olisi ollut metallia ja kenkiemme pohjiin olisi piilotettu magneetit – jokainen askel vaati erillisen päätöksen jalan nostamisesta. Ultrakevyet kiipeilysauvani olivat kuin betonia täyteen valetut. Olosuhteisiin nähden voin kuitenkin hyvin. Jos unohdetaan vakioiksi muodostuneet vatsavellonta ja kalloa viiltelevät tikarit, pysyin askelrytmissä ja eteneminen sujui. Olin myös iloinen, että odotus oli ohi ja viimein olimme Ojosilla!

Kuitenkin sydämen tietämillä viipyilevä, alati vahvistuva huoli ennakoi vaikeuksia. Tunnen kiipeilyparini askelten rytmin ja kulun niin hyvin, että vaikka hän taisteli eteenpäin antamatta periksi senttiäkään, saatoin aavistaa, mitä oli tekeillä. Satunnaiset horjahdukset olivat muuttuneet etukumaraiseksi kompuroinniksi, askel raahaavaksi ja pieninkin seisahdus sai miehen istumaan kivikkoon. Hän ei enää puhunut, mutta otti vastaan tarjoamani makeiset ja teen. Parini suupielet olivat tiukat ja poskien juonteet päättäväiset. Käynnissä oli todellinen tahdon taistelu.

6100 metrissä kohtasimme joukon huipulta laskeutuvia saksalaisia. Lopen uupuneet kiipeilijät kompuroivat rinnettä alas parrat jääpuikoilla, ja pysähtyessämme vaihtamaan kuulumisia, he kuvailivat huipun odottamattoman kovaa tuulta ja kylmyyttä. Tämä vain pari minuuttia kestänyt ajatusten vaihtohetki oli kestoaan suurempi vaikutukseltaan: huippu oli vain tuntien päässä, ja ylihuomenna tähän aikaan olisimme ehkä jo tässä kohtaa tulossa alas! Mikä motivaattori!

Vielä viimeinen puristus ja olimme noin 6200 metrissä. Ilakoimme Denali-korkeuden (Denali on Pohjois-Amerikan korkein vuori, 6190 m) ylityksestä ja yritimme levätä ja syödä lounasta kovassa viimassa. Heikki sai hädin tuskin syötyä ja ison osan tauosta hän vain makasi maassa selällään.
Koko ryhmä oli väsyksissä ponnistuksesta, mutta suojattomalla rinteellä oli niin kylmä, että vaikka kaikilla on huiputusvarusteet yllään, kylmyys ajoi meidät liikkeelle aiottua nopeammin. Oli aika palata leiriin keräämään voimia.

Kivikkoselfie kuudessa tonnissa

– Minä en sitten aio juosta alas. 
Kiipeilyparini ääni oli tiukka ja vähän haastava. Silmät olivat piilossa aurinkolasien takana, ja suupielissä oli kova juonne. Tiesin, että tuo lause oli paljon sanojaan vaikeampi lausua. Totesin, ettei meillä ole mitään kiirettä ja jättäydyimme rauhassa jonon hännille.
Hiljalleen rahistelimme rinnettä alas. Reilu pari sataa vertikaalimetriä laskeuduttuamme kiipeilyparini suoristi hartiansa, käänsi kasvonsa minuun päin ja alkoi puhua:

– Minulla taitavat asiat olla aika huonosti. Pahoinvoinnin, kuumeilun, päänsäryn ja voimattomuuden tiedätkin. Olen vähän miettinyt, onko minulla jotain aivotoiminnan häiriöitä: viime yönä istuin hereillä miettimässä ihan vakavissani, että olen tainnut unohtaa, miten nukutaan. Sitä on vaikea selittää, mutta se on ihan eri tilanne kuin huonosta olosta johtuva vaikeus nukkua. On kaikenlaista muutakin. Varmaan kuitenkin huolestuttavinta on, että näen tällä hetkellä kaiken kolmena enkä oikein kuule kunnolla. Ja tilanne vain pahenee koko ajan.

Se oli pisin puheenvuoro Heikiltä useaan päivään ja sen päätyttyä olin aivan hiljaa ehkä viiden hitaan askeleen ajan. Tuona lyhyenä hetkenä tartuin pelästystä kurkusta ja hiljensin suuttumuksen siitä, ettei hän ollut sanonut aiemmin. Tartuin häntä kädestä.

– Kiitos, kun kerroit. 

Olimme ohittaneet Tejos Campin majan, ja polku muuttui leveämmäksi. Kuljimme rauhallisesti rinnakkain käsi kädessä ja puhuimme. Pettymyksestä, arvojärjestyksestä ja ylpeydestä. Kumppanuudesta ja luottamuksesta. Heikki puhui huolestaan, että aiheuttaisi minulle pettymyksen. Hän ehdotti, että jatkaisin muun ryhmän mukana ylös yksin. Vastaukseni oli yksiselitteinen:

– Tiedän, miltä sinusta tuntuu, mutta pyydän muistamaan hetkiä, joissa osat ovat olleet toisinpäin. Me olemme tiimi. Me kiipeämme yhdessä, me huiputamme yhdessä. Pettynyt olen vain, jos sinulle tapahtuu jotain. 

Jos olet seurannut Vuorenvalloitusta aiemmin, ehkä muistat, että tämä keskustelu on käyty ennenkin, puolin ja toisin, ja vastaus on ollut aina sama. Saman vastauksen toistuminen ei tee keskustelusta vähemmän merkityksellistä. Raastavassa tunteessa, joka repii sydäntä, kun joudut hyväksymään tappion, on aina suuri annos huolta pettymyksen tuottamisessa kiipeilyparille. Kun molemmat ovat panostaneet ja tehneet valtavasti töitä juuri tämän tavoitteen saavuttamiseksi, kumpikaan ei halua olla se, joka riistää onnistumisen mahdollisuuden myös toisen käsistä. Oma tappio on paljon helpompi niellä.

Tejosin majalle tuttujensa kanssa juttelemaan jäänyt pääoppaamme Cristian saavutti meidät ja selitimme hänelle tilanteen. Heikin vointi ei ollut parantunut laskeutumisen myötä, vaan hän voi jatkuvasti huonommin. Atacama Camp basecampiin saapuessamme päätös oli tehty.

Vaikka huoleni Heikistä oli kaikennielevää ja tarve saada hänet nopeasti turvaan päällimmäisenä, tunsin palan nousevan kurkkuuni, kun tiimin jäsenet säntäsivät (jos nyt kukaan kuudessa tonnissa “säntäilee”) meitä vastaan teemukeja ojentaen ja onnitellen päivän suorituksesta. Epäusko maalautui kaikkien likaisille, ahavoituneille kasvoille, kun Heikki totesi vaisuna:

– I am done.

Oppaiden mitatessa Heikin happisaturaatiota, verenpainetta ja sykettä, arvot olivat sydäntäsärkevää katsottavaa. Oppaat ja koko tiimi olivat järkyttyneitä ja huolestuneita. Ruotsalainen vuorikonkari Fredrik tarttui Heikkiä olkapäästä, katsoi silmiin ja totesi vakavasti:

– You should go down now. As fast as you can.

Korkein kohtamme Ojos del Saladolla oli n. 6200 m

Kuin koko ryhmä olisi yhtäkkiä havahtunut toimintaan. Heikki istui kivellä lysähtäneenä kuin tyhjentynyt kuumailmapallo ja tuijotti käsiään epäuskoisena. Miehen koossa pitänyt tahdonvoima oli nyt kadonnut ja vointi heikkeni nopeasti. Cristian ryhtyi järjestämään evakuointikuljetusta. Se hieno puoli Ojos del Saladossa on, että maasto sallii autokuljetuksen jopa basecampistä asti, mikäli maastoautossa on tarpeeksi potkua ja kuljettaja riittävän taitava. Silti nopeakin evakuointi veisi useita tunteja. Cristianin järjestäessä kuljetusta, minä organisoin varusteidemme pakkauksen. Koko tiimi toimi kuin rasvattu koneisto ja alle tunti leiriin paluumme jälkeen Heikki makasi maastoauton takapenkillä valkoisena kuin lakana.

Vielä halasin kiipeilytiimin jäsenet vuorotellen läpi, toivotin onnea ja lupasin meidän kannustavan heitä ajatuksissamme koko matkan huipulle asti. En ollut ainoa, jonka pölyiset posket olivat kyynelissä hyvästien hetkellä.

– The team is not the same without you two.

Nieleskellen nousin auton etupenkille. Guillermo-niminen vuoristo-opas asettui ratin taakse ja 5-tuntinen matka vuorelta alas ja aavikon halki alkoi. Heikki vajosi takapenkillä uneen.

Auton poukkoillessa alamäkeen halki kivikoiden ja upottavan hiekan, pidin katseeni tiukasti kiinni horisontissa. Pettymys, huoli ja jopa pieni pisara helpotusta poreilivat mielessä sapekkaana, kurkkua polttelevana keitoksena. Atacama oli vienyt meistä voiton.

Reissussa rähjääntyneet ja Ojos del Salado basecamp

Kauan odotettu lepopäivä! Aamun varhaiset tunnit unettoman yön jälkeen vietin katsellen (akun loppumisen uhallakin) puhelimesta yhä uudelleen ja uudelleen vanhaa muutaman sekunnin mittaista videoklippiä, jossa tytär ensin virnistelee ilkikurisesti ja purskahtaa sitten nauruun. Ikävä raateli entuudestaankin huonossa kunnossa olevaa vatsaani ja kuristi kurkkua tukalassa teltassa.

Olin osannut odottaa, että reissu olisi raskas. Yllättävältä silti tuntui, että itse vuoren rinnettä ylös kiipeäminen ei ollut se raskain osuus (ainakaan tähän asti). Äärilämpötilojen jatkuva sahaus edestakaisin sekoitti kropan lämmönsäätelyn täysin, mistä seurasi kaikenlaisia odottamattomia asioita. Lisäksi tuuli, kuivuus, hiekka, suola ja korkeus varmistivat, että erilaiset kiputilat, jano, päänsärky, likaisuus, turvotus ja monet muut erilaiset hankaluudet olivat jatkuvasti läsnä. On vaikea kuvailla, kuinka pitkään jatkuva, alati voimistuva kokonaisvaltainen epämukavuus yhdistettynä korkeudessa normaalia heikommin toimivaan kehoon hiljalleen alkaa töniä sietämättömyyden rajoja.

Yritin peittää huolestumiseni, kun Heikki havahtui ja käänsi kasvonsa minuun päin. Pöhöttyneet ja punakat kasvot, kuumeisesti kimaltavat silmät ja voimaton ilme kertoivat, että kiipeilyparini voi vielä huonommin kuin minä. Aamiaisaikaa odotellessamme makasimme teltan pohjalla ja haaveilimme kaupunkiin karkaamisesta ja siitä, mitä tekisimme, jos nyt heti pääsisimme takaisin hotelliin (vaikeinta oli päättää, kumpi ensin suihku vai pitsa).

Vapaa-ajan viettotapa nro 1

Emme olleet yksin. Sama tunnelma leijui koko tiimin yllä. Skotti Alistair totesikin, että taisimme kaikki olla yliväsyneitä: keho ja mieli olivat ihan loppu, mutta silti jokainen meistä oli yöllä valvonut tuijottamassa teltan kattoa.
Onneksi oppaamme Cristian ja Mario tiesivät täsmälleen, millä tunnelman saa kohotettua ja he olivat loihtineet meille aivan uskomattoman ihanan aamiaisen – jopa tuoreita hedelmiä on tarjolla! Innostuimme tiimin kanssa listaamaan pitsatäytteitä ja naureskellen kinastelimme siitä, mennäänkö ensin kahville, pitsalle, pihville, jäätelölle vai oluelle. Tällainen hauskanpito on äärimmäisen tärkeää tilanteessa, jossa kaikki ovat uupuneita ja kärsivät erilaisista ongelmista ja kivuista.

Aamiaisen jälkeen oli vielä hetki aikaa ennen tuulen nousua (alueella tuuli nousee ja tyyntyy lähes täsmälleen samalla kellonlyömällä joka päivä myrskyjä lukuunottamatta). Hyödynsin tyynen hetken pulahtamalla kuumaan lähteeseen. Vesi tuoksui tunkkaisen mineraaliselta ja sitä oli vain puoleen pohkeeseen asti, mutta onnesta huokaisten valuin mahdollisimman litteäksi pohjan karkeaa kiveä vasten. Suihkusta tuntui olevan sata vuotta, ja tämä oli paras mahdollinen vastine sille.

Lepopäivän laatuhetki Laguna Verden kuumassa lähteessä 4300 metrissä ennen tuulen nousua

Päivä kului rauhallisissa merkeissä. Takana oli kaksi tiukkaa kiipeilypäivää, ja huomenna alkaisi loppurutistus: nousisimme Ojos del Saladon noin 5300 metrissä sijaitsevaan basecampiin nimeltä Atacama Camp. Cristian virnistelikin lounaalla nuutuneelle seurueellemme:

– No niin, nyt kun on rentoiltu viikon verran, huomenna reissun lomaosuus on ohi ja hankala vaihe alkaa!

Iltapäivällä harjoittelimme köysitekniikoita Ojos del Saladon huiputuksen teknisempää osiota varten ja pakkasimme laukkuja. Viimeisenä iltana Laguna Verdellä mieleni oli täynnä vastentahtoisuuden ja malttamattomuuden yhdistelmää. Viikko oli ollut valtavan raskas, ja minua jopa hiukan pelotti edessä oleva koettelemus. Tuo vastentahtoisuus on minulle tuttu reaktio jännitykseen, myös muilta elämän osa-alueilta: lähes joka kerta vuorilla ennen huiputusta minulla on sama tunne kuin vaikkapa ennen ensimmäistä päivää uudessa työpaikassa. Ajatuskaari on jotakuinkin tämä: “En vaan mene sinne. Ei minua jännitä tai hermostuta. Ei vaan kiinnosta. Yhtään. En vaan mene.”

Mutta kuten aina jännittävän vuoren edessä, nytkin samaan aikaan ajatussopan joukossa porisi aimo annos “jo riittää tämä harjoittelu, nyt vaan tositoimiin!” -maustetta.

30.12.2019 Ojos del Salado – Viimeinkin!

Vuoden toiseksi viimeisenä aamuna alkoi siirtymä 5300 metriin Atacama Campiin. Kun ajoimme punaisilla maastureilla upottavan hiekan halki kohti tähän asti kaukana horisontissa sijainnutta maailman korkeinta aktiivista tulivuorta, sen valtava koko realisoitui minulle:

– Holy shit, it’s HUGE!

Ojos del Salado etäältä

Vieressäni uskomattoman taitavasti lähes puoleen renkaaseen upottavassa hiekassa autoa ajava Cristian purskahti nauruun. Taas sai todeta, kuinka aavikon holtittomat mittasuhteet kadottavat kaiken ymmärryksen eri asioiden kokoluokasta tai etäisyyksistä.

Camp Atacama oli vieläkin aiempia tuulisempi ja alkuun seisoin auton takana suojassa totuttelemassa uuteen jäätikön kylmyyteen tuulen piiskassa. Kivikkoinen leiri sijaitsi laakealla ja avoimella tasanteella vuoren sylissä. Yhtäkkiä meitä ympäröivät muut 6000-metriset vuoret näyttivät hiekkakakuilta. Olimme saapuneet kuningattaren valtakuntaan – kuin todisteena siitä, oli yksi valkoinen pilvi asettunut yllemme nousevan Ojos del Saladon huipun yläpuolelle.

– Kutsumme tuota ilmiötä nimellä “se corono” eli pilvi on vuoren kruunu, Cristian kertoi.

Aluksi uusi korkeus rokotti toimintakykyä kovalla kädellä. Hengittäminen oli raskasta. Painavin askelin ja hidastetuin liikkein leiriydyimme. Sitten etsimme tuulelta suojaisen kolon ja heittäydyimme maahan makaamaan. Rintakehä hapenpuutteen painon alle puristuneena tuijotin majesteetillista vuorta ihaillen. Kaiken keskellä olin onnellinen, että sain olla juuri tässä ja tunsin innostuksen havahtuvan sisälläni.

Camp Atacama, Heikin ja minun teltta etuvasemmalla

Lounaalla sain ilokseni huomata, että ruokahaluni oli ennallaan ja ahnaasti lapoin pastaa lautaselleni. Ojosille saapuminen oli tehnyt tehtävänsä motivaatiolleni, ja aloin tuntea itseni valmiiksi huiputusyritykseen. Lounaan jälkeen edessä olisi jälleen kehoa korkeuteen sopeuttava vaellus, nyt 5800 metriin. Yksimielisen vastentahtoisesti ryhmä valmistautui lähtöön, kukaan ei ollut innoissaan, kaikki olisivat halunneet levätä – mutta tämä oli vain tehtävä.

Akklimatisaationousulla

Ihminen on ihmeellinen otus! Jostain voimavarat ja hyvä tunnelma taas löytyivät, kun seuraavan kolmen tunnin ajan ryhmä kiipesi hitaasti mutta vääjäämättä rinnettä ylös. Vatsassani tuntui tuttu linkoava pahoinvointi, mutta muilta osin pienten käynnistelyvaikeuksien jälkeen vointini oli hyvä. Pieni lepo lounaan jälkeen oli tehnyt tehtävänsä. Jaksoin siis hyvin nousta tuulista rinnettä upottavassa hiekassa ryhmän tahdissa. Myös vaisu ja huonovointisen näköinen Heikki piristyi matkan edetessä, ja tauolla kääntöpaikallamme 5583 metrissä keskustelimme jo innolla huiputuksesta.

Taukopaikalla 5853 m – maastoautoreitti ylettää vuorella jopa 5900 metriin

Illalla päivällisellä keskustelu kääntyi huomiseen uuden vuoden aattoon. Alkuperäisistä (alle 4000 metrissä tehdyissä) suunnitelmissamme olimme päättäneet juhlia vuoden vaihtumista jokaisen ryhmäläisen mantereen aikavyöhykkeen mukaan. Mutta nyt “bilehileitä” oli vähemmän ilmoilla: joka ilta olimme olleet makuupusseissa kello 21 mennessä. Kukaan ei ollut halukas luopumaan arvokkaasta yöunesta vuoden vaihtumisen vuoksi. Niinpä päätimme juhlistaa hetkeä Suomen aikavyöhykkeen mukaan, joka olisi sopivasti juuri päivällisen ajankohta.

Päivällisen aikana saimme päivitetyn säätiedotteen, joka lupasi entisestään kylmenevää säätä. Pakkaslukemat olisivat parikymmenen hujakoilla ja yhdistettynä aina lähes myrskylukemissa olevaan tuuleen, se on melkoinen kylmyys.
Jatkuva seuralaiseni, vatsakipu, oli äitynyt kovaksi kramppailuksi, ja heti kun mahdollista, ryömin lepäämään teltan suojiin. Kuin vahvistuksena oppaiden antamalle pakkasvaroitukselle, tuuli oli äitynyt kovaksi ja teltassa oli todella vilpoisat oltavat. Yritin pussin sisällä kiertyä kerälle helpottaakseni tuskaisesti kouristelevaa vatsaani ja ottaa muutaman hanskanlämmittimen auttamaan pussin lämmityksessä. Mutta turhaan. Hanskanlämmittimet toimivat reagoimalla hapen kanssa ja näissä korkeuksissa happea oli niin vähän, että lämmittimet eivät enää toimineet. Niinpä vain lisäsin vaatetta ja painauduin rohisevasti hengittävän Heikin selkää vasten lämpöä etsien ja toivoin kouristelun helpottavan yön aikana. Viimeinen, mitä muistan kuulleeni ulvovan tuulen joukosta, oli floridalaisen ultrajuoksija Patrickin väsynyt ja ärtynyt kommentti:

– Onpas paskamaisen kylmä. Tämänkin vielä. Mistä menee bussi takaisin kaupunkiin?

Camp Atacama ylhäältä päin katsottuna

Page 1 of 2

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén