Category: Georgia

Aavekaupunki, korppikotka ja Vuorenvalloitus 2022

Paettuamme myrskyä ja vatsatautia Georgian vuorilta, tarvitsin hetken toipuakseni matkustuskuntoon. Niin päädyimme yhteen omituisimmista paikoista, missä olen milloinkaan ollut: Anakliaan. Paikalla on erikoinen tarina: vuosikausia sitten pienestä georgialaisesta merenrantakylästä päätettiin rakentaa turistien lomakohde. Mutta poliittisten syiden seurauksena turistit eivät koskaan päätyneet Anakliaan, johon oli nopealla tahdilla rakennettu kokonainen lomaparatiisi hotelleineen, huvi-ja vesipuistoineen ja palmuilla reunustettuine rantabulevardeineen. Niin Anaklia jäi autioksi, ja hiljalleen lomakaupunki ränsistyi palveluiden jäädessä käyttämättä. Nykyään jäljellä on enää villikoiralaumojen ja muutamien satunnaisten paikallisten matkustajien aavekaupunki.

Sairastelun vuoksi minulla on harmillisesti vain kaksi valokuvaa Anakliasta,
tässä toinen; hylätty uimavalvojan koppi Mustameren rannalla

Saapuessamme Anakliaan kylä näytti ensisilmäyksellä täysin autiolta. Mutta lähemmin tarkasteltuna saattoikin huomata, että lian ja villiintyneiden puutarhojen alle hautautuneet hotellit olivat auki, ja rantabulevardin romahtaneen tivolin herkkumyyjäkin kömpi kiinni naulatun kioskin takaa myymään vanhentuneita sipsejä ja limsapulloja. Varsinaista tekemistä kylässä ei ollut, sillä vesipuisto ja muut rikki ränsistyneet kohteet oli jo vuosia sitten suljettu, mutta parin päivän toipumiseen tuo omituinen kyläpahanen Mustameren rannalla oli omiaan.

Todellisen kokemuksen Anakliasta teki sen surrealistinen tunnelma: aivan kuin meidät olisi pudotettu keskelle sci-fi-elokuvaa, jossa avaruusolennot ovat valloittaneet maapallon ja jäljellä olevat ihmiset piileskelevät tuhotun turistikylän raunioissa.

Anaklian omituinen, autio rantamaisema oli kuin sci-fi-elokuvasta

Olimme tehneet päätöksen, että heti kun mahdollista, lähtisimme jonnekin, missä uskaltaisin tarvittaessa mennä lääkäriin. Tovin kuluttua ruoka alkoikin pysyä sisällä, ja antibiootit tuntuivat vaikuttavan. Olin edelleen heikko, mutta nyt kykenisin matkustamaan. Paluulentomme oli alunperin buukattu Prahan kautta, ja odottaessaan toipumistani huomattavasti paremmassa kunnossa oleva kiipeilyparini Heikki oli onnistunut aikaistamaan lippumme. Niin kahden päivän kuluttua me jätimme aavekaupungin, lensimme kauniiseen Prahaan, ja vuorilla käyttämättä jääneet päivät seikkailimme sen pienillä vanhojen, vinojen talojen reunustamilla kujilla.

En ryhdy kaupunkilomaamme tarkemmin kuvaamaan, mutta yksi kokemus on jaettava: Mikäli olet joskus suuntaamassa Prahaan, yksi ehdoton vierailukohde on kaupungin ulkopuolella sijaitseva metsästyshaukkojen koulutuskeskus Penthea (https://penthea.org/eng).

Yhden pariskunnan ylläpitämässä petolintukeskuksessa kasvatetaan ja koulutetaan sekä pelastetaan loukkaantuneita petolintuja, kuten haukkoja, pöllöjä ja korppikotkia. Metsästyshaukkojen kouluttamisesta kuuluisaksi Penthea tekee merkityksellistä työtä suojellakseen villilintuja ja turvatakseen lajien jatkuvuutta. Keskus toimii lähes täysin lahjoitusten ja vierailijoiden maksujen varassa.

Pentheassa viettämämme puolikkaan päivän kuluessa opin petolinnuista enemmän kuin koko tähänastisen elämäni aikana. Sain tehdä läheisempää tuttavuutta Helen-nimisen valkopäämerikotkan ja korppikotkan (jonka nimeä en ikävä kyllä muista) kanssa, ja pääsinpä kokemaan valtavan petolinnun lennättämisen huikean tunteenkin.

Minä ja valkopäämerikotka Helen

Parasta kokemuksessa oli kuitenkin paikan omistajien, Petrin ja Janan, omistautuminen näille upeille eläimille. Erityisesti Janan syvä rakkaus Helen-kotkaa kohtaan oli suorastaan hellyttävää, puhumattakaan siitä, kuinka siihen vastattiin: nimeltä kutsuttaessa massiivinen eläin kaakotti pienikokoisen Janan luo, nosti naisen vyötärön korkeudelle ulottuvan päänsä ja killitti tätä odottavasti saadakseen makupalan – kuin emäntäänsä palvova koiranpentu.

Korppikotkalennätystä

Praha vahvisti kehoa, ja keskustelimme toki vuorien tapahtumistakin, mutta näin jälkikäteen pohtien minusta tuntuu, että vasta Suomeen saavuttuani käsitin todella pettymykseni syvyyden. Ushbaa oli odotettu ja siihen oli valmistauduttu lähes vuosi. Jos olisimme päässeet Ushballe ja joutuneet kääntymään sieltä takaisin, olisi tapahtunut ollut helpompi niellä. Mutta nyt emme olleet päässeet edes ensimmäisen vuoren, Laylan huipulle! Koko aikana en päässyt kolmeakymmentä kilometriä lähemmäs Ushbaa. Pettymyksiä on toki koettu ennenkin, mutta tällä kertaa maraton hyytyi lähtötelineisiin.

Kirsikaksi happaman makuisen kakkuni päälle putkahti ymmärrys, ettemme jouluna pääsisikään suunniteltuun uuteen yritykseen Ojos del Saladolle. Ongelmia oli liikaa: lentolippujen järkyttävät hinnat, Covid-19-tilanne ja meidän molempien niin kova työpaine, ettei ollut realistista odottaa, että pystyisimme parissa kuukaudessa treenaamaan itsemme valmiiksi Atacaman autiomaan tulivuorten olosuhteisiin.

Tovin ajan syksy näytti aika harmaalta. Mutta kuten ennenkin, kun hetken malttaa odottaa, alkaa näkymä kirkastua.

Heikin kanssa olemme siinä suhteessa samankaltaisia, että kun vastaan tulee mahdollisuus kokeilla jotain jännää ja erilaista, meidän on vaikea kieltäytyä. Niinpä kun kuulin, että ensi kesän Sulkavan Soutuihin valmistautuvan ensikertalaisten kirkkovenejoukkueen miehistöstä puuttuu pari soutajaa, ei minun edes tarvinnut kysyä Heikin mielipidettä, kun olin jo ilmoittanut meidät mukaan!

Heikki on opiskeluaikanaan soutanut kilpaakin, mutta minä ainoastaan vanhalla ruuhella mato-ongelle. Niinpä nyt jo parin kuukauden ajan on joka viikko käyty hinkkaamassa soutulaitteella tekniikkaa ja kestävyyttä kohdilleen, jotta ensi heinäkuussa takapuoli kestäisi 60 kilometrin soutukilpailun. Huhtikuussa alkavat ulkosoututreenit – vauhtia ja vaarallisia tilanteita luvassa siis!

Ilokseni vuoretkin löysivät taas tiensä suunnitelmiimme, ja muutama viikko sitten ensi kesän kiipeilytavoitteeksi päätettiin Classics-kiipeilyhaasteen täydennys. Haasteeseen kuuluu traverse (eli yli vuoren kiipeäminen) Mont Blancilla, Matterhornilla ja kolmannella kuuluisalla alppivuorella, Eigerilla. Haasteesta Matterhorn ja Mont Blanc on kiivetty, ja nyt on Eigerin vuoro!

Eigerin parina tulemme kiipeämään Dent Blanchen, jonka “valkoinen hammas” -nimi kuvastaa vuorta täydellisesti. Valokuvat siitä saavat sydämen hytisemään innosta! Suunnitelmaan lukittiin oppaaksi tietenkin jo ystäväksi muodostunut luotto-oppaamme Fabrizio, joka vahvistusviesti tihkui intoa: “Mahtavaa! Taas valitsitte todella haastavan ohjelman! Tämä tulee olemaan tiukka reissu – treenatkaa kestävyyttä kunnolla!”

Uuden vuoritavoitteen lukitsemisen iloon sekoittui aimo annos helpotusta – kuten aina ennenkin. Henki kulkee helpommin, kun tiedän jälleen, milloin odotus päättyy ja saan taas täyttää keuhkoni ohuemmalla ilmalla. On vaikeaa edes itse ymmärtää, kuinka tärkeää se on minulle.

Odotus tulee olemaan pitkä viime reissun typistyttyä vain muutamaksi päiväksi vuorilla. Ushba on kivi kengässäni, joka muistuttaa aina silloin tällöin kesken olevasta tehtävästä hiertäen ja kismittäen. Kunnes jonain päivänä on oikea hetki palata.

Mutta vaikka vuorille pääsyyn menee kuukausia, onneksi kivikosketusta ei tarvitse odottaa kovinkaan kauaa: Ojos del Saladon mahdottomuuden selvitessä, käänsimme katseemme täysin päinvastaiseen suuntaan. Huomenna lähtee lento kohti Thaimaan lämpöä, missä joulu menee kalliokiipeilyn, joogan ja sukeltamisen merkeissä. Suunnitelma on paitsi balsamia kalliokaipuisen makuuhaavoille, myös täydellinen tapa ladata akut vauhdikkaan, ei-ihan-kevyen vuoden jälkeen.

Kiitos, että olet tämänkin vuoden kulkenut matkassani. Uusi vuosi lähestyy ja miten upea siitä onkaan jälleen tulossa – pysy kyydissä, kohta mennään taas!

Ihanaa joulua ja parasta uutta vuotta Sinulle!

Kohti uusia huippuja? (Kuvassa tähystän Matterhornin huippua vuonna 2020)

Tuskainen vetäytyminen Mount Laylalta

Siinä me seisoimme, 3712 metrin korkeudessa merenpinnasta ja olin juuri ilmoittanut, että kääntyisimme takaisin. Emme huiputtaisi tänään Mount Laylaa.

Kiipeilyparini oli sairas. Hänen kasvonsa olivat kuumeisen tulipunaiset ja toistuva voimakas ripulointi oli vienyt miehestä sekä nesteet että voimat. Huipulle oli vielä reilusti matkaa, sen jälkeen edessä olisi massiivisen pitkä paluumatka ensin alas yläleiriin, sitten uudelleen ylös ja yli Layla Pass -harjanteen. Jo tästä pisteestä laskettuna, päivään kertyisi vertikaalisia ylös ja alas -kiipeilymetrejä lähes 4000. Ja koko matkan juoksisimme kilvan kellon kanssa, sillä iltapäivällä vuorelle oli nousemassa myrsky, joka estäisi harjanteen ylityksen pahimmillaan jopa päiviksi.

Toinen – vähintään yhtä suuri – huoli oli alati kasvava epävarmuus turvallisuudestamme. Pääoppaamme tapa kulkea niin kaukana edellä, ettei häneen ollut näkö- ja kuuloyhteyttä, oli tietenkin yksi asia kävellessämme vuoripoluilla. Mutta nyt ilmavilla rinteillä, joissa kivi oli hauraan tuntuista ja liikkuvaa, köysistön puuttuminen oli saanut takanani tulevan kiipeilyparini Heikin älähtäen vaatimaan, etten etenisi enää yhtään:

– Pysähdy! En usko, että näet siitä kohdasta, että olet lähes tyhjän päällä, ilman köyttä ja kivet eivät ole vakaita. En halua, että menet enää yhtään eteenpäin ilman köyttä.

Emme olleet köysistössä. Oppaamme oli kadonnut jonnekin harjanteen päähän. Hänellä oli ainoa mukana oleva köysi, joka oli niin ohut, että se oli enemmänkin naru. Apuopas Gleb oli toki kiivennyt kanssamme, mutta hänkään ei ollut ollut tällä vuorella aiemmin. Reitti oli hänelle vieras, eikä hänellä ollut edes ohutta köyttä. Keskeytysilmoitukseni jälkeen hän oli huikannut hätäisesti: “Haen Alexin” ja kadonnut harjanteelle.

Kiipeilyparini ja minä olimme kahden ja katselimme alapuolellemme levittyvää, tovi sitten nousseen auringon valaisemaa vuorimaisemaa. Heikki istui kivenlohkareella kyynärpäät polvilla ja pää riipuksissa. Minä seisoin vieressä, käsi hänen hartiallaan. Toivoin kosketuksen lohduttavan, oikeita sanoja kun näihin hetkiin ei ole. Olin aiemmilta reissuilta oppinut, että kun väkivahva kiipeilyparini lyyhistyy, on hyvä olla hiljaa ja antaa hänelle hetki aikaa. Tunsin pettymyksen kirvelevän ihollani, mutta tiesin, ettei muuta vaihtoehtoa ollut. Heikki oli oikeassa liian suuren turvallisuusriskin osalta, ja pelkäsin hänen voimiensa – tai ajan – loppuvan. Itsekin voin oudon huonosti. Olisi vastuutonta jatkaa.

Alex saapui paikalle, katsoi Heikin kasvoja, kosketti hänen otsaansa ja sanoi hetkeäkään harkitsematta:

– You are burning hot. You have fever. We are going down. How long have you been sick?

Samassa hetkessä mieleeni nousi ohut mielikuva edelliseltä yöltä ja palaset loksahtivat kohdalleen: makea tuoksu teltassa oli ollut hedelmänmakuinen jauhemainen särkylääke, jota kannan aina mukanani.

– You were ill last night, right? I remember smelling the painkiller.

Seurasi Alexin ihan aiheellinen ripitys “Kerrot aina oppaalle voinnistasi. Vaikka vain pieru kuulostaisi erilaiselta, kerrot sen oppaalle” -teemalla.
Alex oli oikeassa, mutta tunnen kiipeilyparini ja ymmärsin hänen valintansa. Meille molemmille nousee kuume herkästi vuorilla, ja itsellänikin se tuntuu jopa kuuluvan akklimatisoitumisprosessiin. Sama on toistunut kohdallani usein: tietyn korkeuden ylitettyäni, yhden vuorokauden oksentelen ja olen kuumeinen, ja sitten tilanne asettuu. Kun tietää ja tuntee tilanteen, ei halua synnyttää oppaalle ylimääräistä syytä miettiä, onko ryhmällä edellytykset jatkaa.

Toinen asia – ei kunnon selitys tai puolustus, mutta asia yhtä kaikki – on tiimin sisäinen luottamus. Kaltaisillemme kilpailuhenkisille kovapäille on joskus vaikeaa tunnistaa ja tunnustaa oma heikkous. Oppaamme ylikorostunut alfauros-käytös ja etäällä pysyttely eivät varsinaisesti olleet tukeneet tiimin luottamuksen rakentumista.

Oli miten oli, Heikin olisi pitänyt kertoa kuumeilustaan… ja minun omasta, edeltävän yön kuumeilustani. Sen päätin pitää edelleen omana tietonani, olimmehan jo kääntyneet takaisin eli varsinaista vaikutusta toissayön kuumeellani ei enää ollut. Vähän raukkamaista jättää kertomatta, myönnän, mutten halunnut synnyttää laajempaa ristiriitaa tiimin sisällä nyt, kun pääkohde Ushba oli vielä edessä.

Kun olimme valmiita lähtemään liikkeelle, käännyin vielä kerran katsomaan Laylan huippuharjanteelle johtavaa jääseinää, joka jäisi nyt kokematta. Näkisinkö sitä enää koskaan? Käänsin katseeni vaaleanpunaisten aamupilvien sylissä lepäävään Ushbaan ja mietin, mahtaisivatko tämän jälkeen voimamme ja akklimatisaatio-tasomme riittää sen kiipeämiseen.

Paluumatka alkoi kiipeämällä takaisin kivipilariosuus. Nyt kun oppaamme oli viimein paikalla, hän älähti heti ensimmäiselle pilarille noustessani:

– Älä koske kiviin, kiipeä vain sauvojen varassa. Täällä oikeastaan kaikki kivet ovat enemmän tai vähemmän irti.

Olisipa hän vain ollut kertomassa tuon tulomatkalla.

Paluu eteni hitaasti, sillä Heikin piti pysähdellä tuon tuostakin. Alex oli palannut vielä takaisin hakemaan varusteita, jotka hän oli jättänyt kuullessaan tilanteestamme, ja kuljimme nyt Glebin johdolla. Vuorella ensimmäistä kertaa oleva apuopas kulki huomattavan matkan harhaan ja hetken kuluttua löysimme itsemme sivussa reitiltä, upottavan rinteen keskikohdalta, missä koko hiekkarinne tuntui liikkuvan yhtenä massana alas. Vailla kunnon kontrollia askelistamme, valuimme syvällä hiekassa alaspäin yrittäen vain pysyä pystyssä.

Tuskin olimme päässeet takaisin vakaammalle maaperälle, kun tunsin valtaisan vihlaisun vatsassani, ja vain sekunteja myöhemmin kouristelin vatsakramppien kynsissä kivikossa.

Koko matkan rinnettä alas yläleiriin jouduin pysähtelemään muutaman minuutin välein. Nopeasti huomasin, että valtavat vatsakouristukset pysyivät aavistuksen vaimeampina, jos en syönyt tai juonut. Edessä olisi kuitenkin monien tuntien kiipeilypuristus, joten pidemmällä tähtäimellä syömättömyys ei olisi voittava strategia.

Mutta yläleiriin asti se minut toi.

Kello kymmenen kompuroimme teltoille molemmat lopen uupuneina. Alex tuijotti hetken arvioiden laakson takaosassa roikkuvia tummia pilviä ja antoi meille sitten kaksi tuntia aikaa lähtöön. Jos ukkonen ehtisi yllättää meidät, harjanne olisi hengenvaarallinen ja olisimme jumissa yläleirissä. Ainoa vaihtoehto oli ehtiä pois myrskyn tieltä. Kuin yhteisestä sopimuksesta, Heikki ja minä kaaduimme rinnakkain telttaan kaikki varusteet päällä. Hädin tuskin ehdin laittaa herätyskellon hälyttämään tunnin kuluttua, kun kuumehorteinen uni vei mennessään.

Tuntia myöhemmin heräsin ja oloni ei ollut yhtään parempi. Tuskanhikisenä ryömin ulos teltasta ja polvet tutisten astelin nuotiopaikalle, missä vasta heränneet oppaamme keittivät jo vettä tankkausta varten. Puoli mukillista vellimäistä puuroa, ja juoksin taas lähimmän kiven taakse – tällä kertaa liian myöhään. Nöyryytettynä virnistin Alexille palatessani leiriin housuja vaihtamaan:

– Well, it’s been years since the last time THIS happened to me…

Pieninkin pisara nestettä tai murunen ruokaa aiheutti välittömän tyhjennyksen. Olin huolissani, sillä edessä oli koko pitkä matka harjanteen yli takaisin laaksoon, koko leirivarustus selässä ja ukkosmyrsky kantapäillämme. Heikin vointi oli parantunut hiukan laskeutuessamme yläleiriin, mutta hänkään ei ollut voimissaan.

Pelastuksekseni koituivat hedelmäsokeripuristeet. Piilotin yhden pastillin kumpaankin poskeen ja annoin niiden hiljalleen sulaa. Siten onnistuin saamaan hiukan energiaa ja vähentämään pensaikkoihin ja kivien taakse loikkimista. Vettä en liioin uskaltanut juoda, ja ainoastaan kostutin kieltäni silloin tällöin. Näillä eväillä pitäisi nyt kiivetä loppumatka.

Alex ehdotti, että hälyttäisimme kylästä hevosmiehen vastaan hakemaan raskaat laukkumme. Mutta muistikuva vereslihalle hiertyneestä hevosen selästä sai minut ravistamaan päätäni. Hevospoloinen oli käynyt ylhäällä jo kahdesti viimeisen puolentoista vuorokauden aikana ja sen selkä oli kammottavan kivuliaan näköinen. Minä en suostuisi pakottamaan sitä enää uudelle kierrokselle.

Alex kohautti olkapäitään, ja niin punnersimme jälleen kerran kerrostalon kokoisilta tuntuvat rinkkamme selkään. Lannistunut matka takaisin alkoi.

Se kesti loputtomiin. Hidas tamppaus rinnettä ylös, Layla Passin yli ja edelleen alas kohti rinnekylää. Oppaat painelivat jälleen hyvän matkaa edellä. Heikki ja minä koetimme pitää tasaisen rauhallista tahtia yllä. Pakollisia pysähdyksiä toivat vatsakouristukset, jotka tämän tästä saivat minut itsenikin yllättävällä nopeudella paiskaamaan rinkan maahan ja hyppäämään polulta sivuun. Aina en ehtinyt.

Tunnit kuluivat hitaasti. Oppaita emme juuri nähneet. Yritimme pitää positiivista tunnelmaa yllä muistelemalla ihanaa vuoristokylpylää, jossa olimme eräällä kiipeilyreissulla käyneet viettämässä lepopäivää. Puhuimme Alppien vuoripuroista ja vilpoisasta lumesta. Viileät muistikuvat auttoivat pitämään mieltä virkeänä hohkaavassa 40 asteen pätsissä.

Heikin kuume nousi uudelleen, ja mies koetti viilentää itseään liottamalla päätään vuoristopuroissa. Viilennys auttoi aina hetken, mutta tovin kuluttua mies helotti taas punaisena ja tuskaisena.

Minun haasteeni olivat enemmän vatsaosastolla: pari päivää aiemmin olin lähtenyt vuorta huiputtamaan mukanani kolmet vaihtoalushousut, mutta paluumatkan puolessa välissä purskahdin nöyryytyksen itkuun pensaikossa epäonnistuneen vessasyöksyn jälkeen huomatessani, että jäljellä ei ollut enää ensimmäisiäkään. Juuri samalla hetkellä kun seisoin kyyneleisenä pensaikossa, rinkka heitettynä polulle, oppaamme odottamatta ilmestyivät polun mutkan takaa. Alex huikkasi iloisesti:

– What are you crazy Finns doing?

Tilanne oli niin absurdi, etten voinut kuin purskahtaa kyynelten läpi nauruun:

– We are shitting our pants until we have none left. That’s how we roll!

Oppaat jatkoivat matkaa naureskellen ja hävisivät pian mutkan taakse.

Nestehukan, kouristavan nälän ja vatsakipujen lisäksi myös uupuneet lihakset alkoivat krampata ja jalkapohjat hiertyivät verille. Mutta emme pysähtyneet ellei ollut ihan pakko. Keho tuntui siirtyneen auto-pilotille, se vain jatkoi matkaansa piittaamatta mistään. Hitaasti, mutta koko ajan eteenpäin.

Olimme saapuneet jo metsään eli matkaa ei voinut olla enää kovin pitkälti. Taivas oli muuttunut harmaaksi, ja kaukaa saatoin kuulla lähestyvän ukkosen. Onneksi olimme jo näin pitkällä, emmekä enää paljaalla harjanteella salamasyötteinä. Mutta alueen myrskyt ovat kuuluisia hurjuudestaan ja vesisateen voimakkuudesta, eikä meillä ollut halua joutua huonossa näkyvyydessä huterilla koivillamme liukastelemaan vettä ryöpsähtelevällä vuoripolulla.

Niinpä työnsimme syrjään kivun ja harmituksen. Niitä oli turha miettiä. Nyt piti vain päästä pois täältä. Vuorotellen kannustimme ja rohkaisimme toisiamme. Aina se, joka kulloisellakin hetkellä voi paremmin, kaivoi esiin vesipullon ja sujautti molempien suuhun sokeritabletin.

Ymmärsin vasta kylän laidassa olevan valtavan pellon reunamalle saapuessamme, kuinka hitaasti etenimme. Kaksi päivää aiemmin olimme kävelleet pellon poikki alle kymmenessä minuutissa varvastossuissa. Nyt saman maapläntin poikki raahautuminen varustekasa selässä ja jokainen vapiseva askel jalkapohjia vihloen, kesti kaksikymmentä minuuttia.

Kello 18 illalla, viisitoista tuntia liikkeelle lähdön jälkeen, astuimme lopulta maatalon portista sisään samalla hetkellä, kun ensimmäiset vesipisarat iskeytyivät kasvoilleni. Siihen mennessä kun olimme hoiperrelleet pieneen huoneeseemme, yllämme riehui jo hurjin ukkosmyrsky, jonka olen koskaan nähnyt.

Olimme lyötyjä, mutta turvassa.

Vuorenvalloitus 2021: häkellyttävä Georgia

Espoo, Suomi – Tshukmari, Georgia

Sykkeeni pompahti varmasti ainakin sataan iskuun minuutissa, kun herätyskello ulvahti kello 02 yöllä merkiksi, että saatoin viimeinkin lopettaa koiranuneni ja alkaa valmistautua lähtöön. Tuttuun tapaan ennakointiyrityksistä huolimatta pakkaaminen oli jäänyt viime tinkaan. Varusteet valloittivat olohuoneen jo viikko ennen lähtöä, mutta uskomattoman suurelta näyttäneen tavaravuoren mahduttaminen rinkkaan, päiväreppuun ja yhteen lisälaukkuun tapahtui vasta muutamaa tuntia ennen herätyskellon pirahdusta. Niinpä kunnon levon sijaan lähtöä edeltävät yöunet olivat kutistuneet pariin tuntiin.

Puoliunessa kompuroimme läpi lähtöselvityksen ja koneeseen. Silmäni lupsahtivat kiinni ehkä jo hiukan ennen kuin takapuoli osui lentokoneen penkkiin, ja havahduin seuraavan kerran renkaiden jysähtäessä kentään Latviassa. Kolmen tunnin vaihto Riiassa solahti sekin ohi nukkuen. Heikin osalta tässä ei ole mitään ihmeellistä, mutta itse olen normaalisti huonouninen. Hetkellisesti olin kuitenkin saanut takaisin teinivuosien kyvyn nukkua missä vain ja kiireisen lentokentän asema-aulan penkeilläkin uni maittoi mainiosti.

Heikki aamu-unilla Riian lenkentällä

Riika-pompun jälkeenkin oli vielä varhainen aamupäivä, kun 40 asteen polttava helle hyökyi kasvoille Georgian Kutaisin lentokentällä. Georgia oli maana minulle uusi tuttavuus ja olin innokas tutustumaan paikkaan, josta minulla ei ollut oikeastaan minkäänlaista ennakkokäsitystä. Kun pääsimme kentältä hotelliin Kutaisiin, nakkasimme tavarat huoneeseen ja säntäsimme tutkimaan uutta kaupunkia.

Toisin kuin maan pääkaupunki Thibilisi, Kutaisi on vielä toistaiseksi suurelta osin kaupallisen turismin koulinnan koskemattomissa. Perinteisiin kansantalouden tukipilareihin kuten viljelyyn taloutensa nojaava Georgia näyttäisi kuitenkin hamuilevan otetta matkailijoista, ja kansainvälistymisen merkkejä näkyy kaikkialla. Jännittävä esimerkki tästä on se, että Kutaisin lentokenttä on hieno ja moderni. Kuitenkin auton kaartaessa ulos kentältä maisema muuttui heti: teiden varsien ruosteiset autokorjaamojonot, myyntikojut ja väylällä maleksivat eläimet veivät ajatukseni jopa Tansanian lentokentältä Moshi-kylään johtavalle maantielle. Kaupunki itsessään oli suurempi kuin odotin ja ydinkeskusta siisti ja varsin kehittynyt, mutta vain muutaman korttelin päässä kujat muuttuivat ränsistyneiksi. Nähtävyyksiä kaupungissa ei valtavasti ole, mutta pelkkä kaduilla vaeltelu on elämys. Reppureissaajia näkyykin jo jonkin verran ja varustuksen perusteella aika monet ovat matkalla vuorille kiipeämään tai vaeltamaan.

Paikalliset ovat ystävällisiä ja vaikka suuri osa vanhemmista ihmisistä ei puhu englantia tai muita läntisiä valtakieliä, he tekevät kaikkensa, jotta kommunikaatio onnistuu eli pienellä luovuudella tilanteista selviää. Erityisen miellyttävää on turvallisuus: joitakin vuosia sitten maan entinen presidentti teki uudisti maan poliisivoimat kitkeäkseen rehottavan korruption ja uudistuksen ansiosta kaupungit ovat turvallisia. Tällaiset paikat ovat oikeita aarreaittoja autenttisuutta etsivälle matkaajalle!

Myös seuraavan päivän vietimme rennosti Kutaisissa jättämässä arkea taakse ja asettumassa uuteen seikkailuun. Upea paikallinen nähtävyys löytyi, kun sukelsimme maan alle valtaviin maanalaisiin Prometheus Cave -luoliin. Siellä vaelsimme 1,5 kilometriä maan alla, syvimmillään 80 metrin syvyydessä, kauniisti valaistussa luolastossa, jonka jälkeen nousimme veneeseen, jolla meidät ajelutettiin maanalaisen järven halki, pitkin kapenevaa jokea, joka yllättäen ryöpsähti ulos vehreästä aukosta maanseinämässä.

Prometheus Cave

Kutaisi itsessään on pohjoismaisesta lintukodosta tulevalle ajatuksia herättävä. Suuret elintasoerot ovat selkeästi nähtävissä katukuvassa, jossa kaupungin viereisellä vehreällä kukkulalla asuvat varakkaammat porhaltavat renkaat kirskuen pölyisiä katuja arvokkailla autoilla. Samaan aikaan merkittävä osa matkabudjetistani kului kulkukoirien syöttämiseen kaupasta ostetuilla nakeilla ja lihalla sekä kaduilla kerjäävien vanhusten nuhjuisten kolikkomukien täyttämiseen.

Mainittakoon vielä, että Kutaisissa kaupunkikeskustan kulkukoiramassat on saatu hallintaan systemaattisella steriloinnilla, ja koiria jopa kohdellaan verrattain hyvin. Ne ovat rohkeita ja ystävällisiä ja saimmekin kokonaisen lauman uusia ystäviä. Tapasimme myös naisen, joka lääkitsi sairastunutta kulkukoiraa, ja hän kertoi, että kaupungissa on paljon eläinten ystäviä, jotka pyrkivät pitämään huolta koirista. Kaupunkien ulkopuolella kulkukoirien määrä on valtaisa ja niiden tilanne on huomattavasti huonompi, mikä aiheutti minulle kyyneleisiä tilanteita myöhemmin reissullamme.

Vielä yksi silmiinpistävä – tai oikeastaan suussa tuntuva – erityispiirre on georgialainen keittiö. Herkullista ruoka on, mutta kevyempään ravintoon tottuneelle jokainen ateria on melkoisen raskas (varsinkin 40 asteen helteessä), ja varsin pian aloimmekin tilata annoksia puoliksi. Raskasta ja rasvaista, usein lihapainotteista ateriaa täydennetään hatsapurilla, georgialaisella leivällä, joka usein on täytetty ja/tai kuorrutettu kananmunalla ja juustolla. Toinen erikoisuus on khinkali, eräänlainen suuri dumpling, joiden päälle paikalliset kaatavat häkellyttävän vuoren mustapippuria. Täytteenä yleensä lihaa tai esimerkiksi sieniä.

Ainakin meidän kokemustemme perusteella keittiö siis rakentuu suuressa määrin kahden komponentin varaan: liha ja juusto. Tuntui, että tilasitpa lähes mitä tahansa, aina lautasellasi oli lihaa, jonka päällä oli runsaasti juustoa. Pian viittasimmekin jo ruoka-ajan lähestymiseen:

– Nyt mennään etsimään lihan päällä olevaa juustoa!

Sitten koitti odotettu aamu, ja oli aika lähteä vuoria kohti! Kello 8.00 Alex ilmestyi hotellin eteen erittäin uskottavan näköisellä maastoautollaan. Tapasin nyt venäläisen oppaamme ensimmäistä kertaa, vaikka olimme viestitelleet ja kerran puhuneetkin kuluneiden kuukausien aikana. Alex osoittautui hyvää englantia puhuvaksi ja erittäin sosiaaliseksi, ja juttu lähti heti mukavasti liikkeelle.

Alex ja kyytimme

Kun laukut oli kiinnitetty liinoilla valtavan auton katolle, hyppäsimme kyytiin ja arviolta kuuden tunnin ajomatka saattoi alkaa. Alex ajoi jättiläisautoaan paljain varpain ja lörpötteli iloisesti georgialaisten ominaispiirteistä ja tietenkin vuorista. Vuorilla oli nyt ollut jo pidempään todella huono ja myrskyinen sää:

– Ushba is a very special mountain, and symbolic for this mountain system. You have to be very careful with this mountain. Climbing is not very safe: there are some specifically difficult parts and the conditions are unstable and unpredictable.

Tältä näytti alueen sää, kuva Alex

Poikkeuksellisen kuuma kesä oli tuonut vaikeuksia alueelle. Kuumuus on sulattanut jäätiköitä normaalia nopeammin, mikä kasvattaa myrskyjen määrää ja tuo ennakoimattomuutta; esimerkiksi nelisen viikkoa aiemmin Ushballa oli tapahtunut kuolonuhrin vaatinut kivivyöry paikassa, jossa vyöryjä ei yleensä ole. Parhaillaankin Ushballa myrskysi, ja paha myrsky saattaa tehdä reitit kiipeämiskelvottomiksi jopa viikoksi.

Huolestuttavat kuvaukset hiljensivät innostuneet kyselyt toviksi. Onneksi vielä oli aikaa ja menisimme ensin Mount Laylalle! Kuuntelin puolella korvalla, kuinka keskustelu rönsysi eteenpäin ja Alex kuvaili Georgian ja sen naapurimaiden poliittista tilannetta ja historiaa. Istuin hiljaisena takapenkillä ajaessamme kohti kylää, josta noukkisimme kyytiin apuoppaaksi saapuneen, Pietarissa asuvan Glebin. En ollut ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa ennuste vaikutti huonolta ja tiesin, ettei sitä saa päästää ihon alle. Nämä ovat asioita, joille ei kertakaikkiaan voi mitään. Tilannetta pitää valppaasti seurata, mutta huoliin ei kannata jäädä kieriskelemään. Pääasia oli, että olimme nyt viimein täällä!

Pienen nuhjuisen kylän juna-asemalta kyytiin nousi laiha, ruskeatukkainen antropologian väitöskirjaa kirjoittava Gleb. Hän saapui Pietarista oppaaksemme ja kertoi virnistellen, ettei matka ollut ollut ihan helppo. Tällä hetkellä Venäjältä ei ole ihan yksinkertaista päästä ulos ja takana oli valtava määrä (ainakin Glebin ja Alexin mielestä) turhaa byrokratiaa ja vaikeita keskusteluita.

Liikennettä georgialaiseen tapaan

Mutta tiimi oli nyt koossa, ja tutustuminen alkoi mukavissa merkeissä. Pian kiemurtelimmekin jo maaseudun kuoppaisilla teillä, joilla tapahtumaa riittää: irrallaan juoksevat kotieläimet säntäilevät tuon tuostakin tielle, lehmiä on kaikkialla – ja ne ovat niin tottuneita liikenteeseen, etteivät ne kiinnitä autoihin mitään huomioita, eivät edes liikahda, vaikka niitä kuinka hätyyttäisi tai tööttäisi. Tuosta syystä liikenne on pysähdyksissä tuon tuostakin ja matkoihin kuluvaa aikaa on vaikea arvioida.

Oikealla jumiin jäänyt pikkubussi, vasemmalla Alex kiertää autollaan bussia päästäkseen hinaamaan bussia.

Kuoppaisilla teillä sattuu myös paljon onnettomuuksia, ja alle kymmenen minuuttia Glebin kyytiin nousemisen jälkeen olimmekin auttamassa kuoppaan ajanutta ja hiekkaan uponnutta pikkubussia. Päästessämme taas liikkeelle en voinut olla ihmettelemättä ääneen, miten pikkubussi oli päässyt niin hankalaan paikkaan ja miksi: tuossa kohdassa tie oli niin huonossa kunnossa, ettei tarvinnut olla ammattikuski ymmärtääkseen, ettei siitä pääsisi kuin isommalla maastoautolla. Alexilla oli vastaus ihmettelyyni valmiina:

– Pidän georgialaisista kovasti, mutta heillä on kaksi tunnuksenomaista piirrettä, jotka leimaavat heidän kaikkea tekemistään: he ovat valtavan itsepäisiä ja laiskoja. En sano tätä pahalla, vaan ihan vilpittömästi. He ovat ystävällisiä ihmisiä, mutta mieluummin ajavat hiekkakuoppaan kuin lähtisivät etsimään kiertoreittiä. He eivät tarkoita pahaa, mutta eivät osaa myöntää virhettä ja tekevät mitä vain päästäkseen helpolla.

Vahvistaakseen näkemystään Alex kertoi värikkään tarinan parin vuoden takaa, jolloin hän osti georgialaiselta mieheltä kokonaisen porsaan grillijuhlia varten. Kun hinnasta oli sovittu ja maksu suoritettu, tilallinen oli osoittanut kauas mutaiselle pellolle, missä näkyi lauma sikoja:

– Tuolta voit hakea sen.

Niine hyvineen myyjä oli käärinyt setelit taskuunsa ja marssinut tiehensä jättäen Alexin tähyilemään kaukana irrallaan vaeltelevia sikoja.

– Mitä tapahtui? Saitko porsaasi? kysyin kiinnostuneena. Alex kääntyi etupenkiltä katsomaan minua vedenvaaleilla silmillään ja virnisti niin, että kasvoille piirtyi ahavoitumisen uurrekartta:

– If a Russian man has paid money, he will catch anything!

Matka jatkui ja pysähdyimme vielä ihmettelemässä valtavaa Engurin patoa ja uimassa hengästyttävän kylmässä vesiputouksessa.

Vilpoisa pulahdus vesiputoukseen

Asutus ja puut vähenivät, kun nousimme yhä korkeammalle vuoristoon. Maisemat jylhenivät, ja aurinko lämmitti ikkunaan nojaavaa poskeani suloisesti. Auton täytti raukea hiljaisuus matkustajien torkkuessa, kunnes Alex äkisti haukahti:

– Ushba!

Ensinäkymä Ushban etelähuipusta

Ja siellä se oli! Uudesta kuvakulmasta, sillä tästä suunnasta vuoresta ei näkynyt kuin eteläinen huippu, mutta Ushba se oli! Alex pysäytti auton ja seisoimme hyvän tovin tien laidassa tuijottamassa vuoren kaunista profiilia taivasta vasten. Tunsin jännityksen puristavan sydäntäni. En ollut vielä koskaan ollut näin lähellä sitä ja sen läsnäolo tuntui kuin jotain väreilisi ilmassa.

Kun viimein lähdimme jälleen liikkeelle, tunnelma autossa oli muuttunut. Matkan tarkoitus oli juuri konkretisoitunut. En voinut olla miettimättä, kuinka paljon samaa Ushbassa ja Matterhornissa tuntui olevan, kuin jokin taianomainen tunnelma ympäröisi niitä ja ne suvereenisti hallitsevat kaikkea ympärillään.

Tien laatu huononi jatkuvasti. Alex kertoi, että vielä joitakin vuosia sitten lähes koko matka Kutaisista Tshukmariin ajettiin huonoa, mutaista tietä. Matka on itse asiassa vain 110 kilometriä. Nyt matkaan kuluisi noin 5–6 tuntia, kun ennen uuden tien rakentamista siihen meni 15 tuntia.

Valkoinen huippu kaukana on Layla

Viimeisen puolituntisen aikana tie muuttui todella hitaaksi ja kuoppaiseksi. Tshukmarin kylään saapuminen oli jännittävä: laakso muistutti hyvin paljon Italian Aosta Valleyta, mutta oli kuin olisimme siirtyneet sata vuotta taaksepäin. Kylä oli kymmenen talon ryhmä vuoren rinteellä. Rustiikkiset talot olivat alkeellisia, pihat täynnä lehmiä, kanoja, hevosia, sikoja ja koiria. Jokaisessa talossa näytti olevan pihalla vanha nainen lakaisemassa talon kuistia, hiekkatietä tai nurmikkoa.

Ajoimme kylän suurimman talon pihaan ja meitä vastassa oli valtaisa eläinlauma sekä isäntämme Dimitri. Isäntäperheemme oli hyvin perinteinen svanetialainen yhteisö, joka elää vanhan kulttuurin ja tapojen mukaan. Samassa talossa asuu yhteisö, jossa on useita eri sukupolvia. He eivät kuitenkaan välttämättä ole kaikki suoraan sukua toisilleen, vaan perheyhteisöt rakentuvat monimutkaiselta minulle tuntuvien kytkösten kautta. Alex selitti, että myös lähes kaikilla kylän asukkailla on sama sukunimi, mutta he eivät ole suoraan sukua keskenään.

Naiset elävät miehistä erillään ja ovat taloudessa palvelijan asemassa. Nytkin perheen naiset käänsivät ujosti katseensa pois, kun koetin tervehtiä heitä. Vierailumme aikana tulisin kuitenkin onnistumaan rakentaa jonkinlaisen yhteyden yhteen talossa asuvista naisista, jonka epäilen olleen isäntämme vaimo. Tapana taisi olla, ettei naisiin kiinnitetä juurikaan huomioita, mutta yritin joka kerta heitä kohdatessani saada katsekontaktin ja hymyillä, ehkäpä pienesti tervehtiä. Päivien kuluessa tummasilmäinen, laiha nainen alkoi vastata: tervehdimme toisiamme ja aina välillä hän katseli minua uteliaana ja käänsi katseensa nolostuneena maahan, kun hän näki minun huomanneen. Viimeisenä päivänä hän jo tervehtisi minua ääneen mutisten jotain, joka kuullosti “hello”-sanalta.

Pääsääntöisesti svaneti-perheet elävät ilman ulkopuolisia tuloja ja tekevät vaihdantaa talouksien kesken. Isäntämme kuitenkin on poikkeus, sillä hänen perheensä on majatalomaisesti avannut talon ovet alueella vieraileville kiipeilijöille. Kaikki asukkaat puhuvat vain omaa murrettaan, paitsi isäntä, joka kommunikoi Alexin kanssa venäjäksi.

Tervehdittyämme isäntäämme, raahasimme varusteet pieneen huoneeseen, joka oli osoitettu meille. Ilahduttavaa oli, että talossa oli sähköt. Viemäröintiä ei tietenkään ollut, ja takapihan puucee-hökkeliin kuljettiin pienen lehmähaan kautta. Talossa oli kyllä wc-pönttö, mutta kuten Alex virnistäen kertoi, se on vain koristeena. Pyynnöstä isäntä saattoi virittää alkeellisen suihkunkin. Eläimiä oli kaikkialla ja ne juoksivat lähes vapaasti asuntojen ovista. Vaikka kovin puhdasta ei ollut missään, selvästi järjestykseen oli pyritty. Tavarat olivat paikoillaan, ja piha oikein siisti.

Svaneti-nainen lakaisutauolla

Kun tavarat oli purettu, siirryimme meille oppaiden huoneeseen katetulle päivälliselle. Pöytä oli katettu erilaisilla kolhiintuneilla astioilla ja ruokailu tapahtui lähinnä sormin. Ruoan määrä oli valtava: khinkaleja, erilaisia juustoon upotettuja lihoja ja tietenkin hatsapuria. Kaikki oli oman kylän tuotantoa ja esimerkiksi maitopohjaiset juustot suoraan utareesta. Palanpainikkeeksi tarjottiin likaisesta pullosta läheisen mineraalivesilähteen suolaista vettä, joka oli aluksi maistunut suussani omituiselta mutta makuun totuttuaan siitä alkoi pitää. Isäntäperhe ei osallistunut ateriaan, ja aterian aikana vaihdoimme oppaiden kanssa tarinoita vuorista, ruokakulttuureista ja politiikasta. Alex tunnusteli varovaisesti reaktiotamme majoitukseen ja kertoikin myöhemmin, että paikan alkeellisuus on välillä vieraille liikaa ja hän on joutunut etsimään edistyksellisemmän majoituksen kauempaa vuoresta. Meille alkeellisuus ei ollut ongelma, vaikkakin näin jälkikäteen mietin, että luultavasti parempi hygieniataso olisi auttanut reissun onnistumisen näkökulmasta.

Kuuluvuuksia ei kylässä tietenkään ollut, mutta Alexin saaman viimeisen päivityksen mukaan tilanne Ushballa oli edelleen huono. Keskustelussa kävi myös ilmi, että Gleb ei ollut käynyt kummallakaan vuorista aiemmin eli alue- ja reittituntemuksen osalta olimme täysin Alexin varassa.

Päivällisen jälkeen pakkasimme aamun lähtöä varten. Suuret rinkat pullottivat jo nyt, vaikka kaikki vähänkin epäoleellinen oli jätetty pois. Harmittelimme myös, ettei varustelistassa oltu mainittu telttaa. Meillä olisi ollut kotona parin kilon superkevyt kiipeilymajoite, mutta nyt eteemme jysäytettiin 5–6 kiloa painava suuri teltta. Lisäksi mukaan pitäisi vielä mahtua 3–4 päivän ruoat ja retkikeitin. Kantamuksemme tulisivat siis painamaan arviolta ainakin 25 kiloa, mikä on ohuessa ilmassa kiipeilyä ajatellen todella paljon.

Majoituksemme

Toinen huolestuttava asia oli kiipeilykengät. Olimme ennakkoon kysyneet useita kertoja Alexilta sopivista kengistä ja joka kerta hän oli painottanut keveyttä. Lähetimme kuvia kengistämme, ja hän totesi niistä G2-mallisten ylävuorisaappaiden olevan liian isot ja raskaat ja kehoitti kiipeämään myös Ushban Trango-nimisissä kesäkiipeilyn ja vaellukseen tarkoitetuissa kengissä. Hänen ohjeidensa mukaisesti hankimme uudenlaisen kiinnitysmekanismin teknisiin jäärautoihin, jotta ne saataisiin kiinni kevyempiin kenkiin.

Toistuvista keskusteluista huolimatta minua oli kalvanut ajatus, että Trangot olisivat liian kevyet Ushballe sekä teknisyyden että kylmyyden näkökulmasta. Viimeinen suuri pakkauspäätös olikin ollut, että olin runnonut G2:t ohjeista huolimatta mukaan, vaikka vain varmuuden vuoksi. Laukkuen pursuessa Heikki jätti omansa kotiin luottaen saatuun ohjeeseen. Nyt kuitenkin illalla käydyssä keskustelussa Alex totesi, että Ushballe tarvitaan jykevämmät kengät ja kuittasi G2:ni sopiviksi. Päätimme Heikin kanssa jättää tilanteen purkukeskustelun myöhemmäksi, sillä mitään ei enää ollut tehtävissä. Mutta hämmennystä ja huolestusta tilanne aiheutti. Tarkistimme vielä saamamme kirjalliset ohjeet ja siellä oli yksiselitteinen kehoitus jättää isot kengät kotiin. Mitä ihmettä?

Pimeän laskeuduttua hiivin pienessä aitauksessa yöpyvän lehmälauman läpi vessaan. Vaikka olen tottunut eläimiin, lehmiä oli paljon pienessä tilassa ja pilkkopimeässä tuntui hiukan villiltä puskea niiden läpi ja kiivetä aitojen yli, jotta pääsi vessaan. Paluumatkalla pysähdyin katsomaan mustassa yössä taivaanrannassa hohtavaa Ushbaa. Hengitin syvään Kaukasuksen vuoriston raikasta ilmaa ja pusersin huolestumisen tunteet piiloon. Ottaisimme päivän kerrallaan, ja huomenna aamulla alkaisi matka kohti Laylan huippua!

Sääuutisia Ushbalta ja vuorikiipeilijän salainen ase

Ushba-oppaamme Alex lähetti muutama päivä sitten hiukan levottomuutta herättävän viestin:

“The weather is totally crazy…one meter of fresh snow on Ushba route!”

Myös valmistautumisnousukohteemme Laila on ollut huonon sään kourissa, ja pari huiputusta yrittänyttä kiipeilytiimiä on joutunut perääntymään vuorelta huonon sään vuoksi. Viestin jälkeen olen seuraillut vuorten säätilannetta päivittäin: lunta sataa edelleen mutta määrät ovat olleet nyt maltillisempia. Vaikka saatu säätieto on hiukan huolestuttava, aikaa on vielä runsaasti, ja samaan aikaan kiipeilyn lähestymistä konkretisoi se, että ennusteet ylettävät jo ajankohtaan, jolloin olemme vuorella.

Minä ja Heikki lumipyryssä Matterhornilla

Valmistautuminen on todella käynnissä. Olohuonetta hallitsee valtava varustekasa, ja kauppalistat pursuavat kaikenlaista Compeedeista Diamoxiin (vuoristotautilääke) ja puuropusseista vauvatalkkiin (aivan loistava tuote estämään rakkojen syntymistä jalkoihin).

Vuorille lähtöä edeltävinä päivinä kuluu runsaasti kynsilakkaa, kiipeilyparillani Heikillä voimakkaan vaaleanpunaista ja minulla hempeää, kesäisen iltapäivän taivaanrannan väristä vaaleansinistä. Meillä on molemmilla erikseen vuoria varten varattu kynsilakka, jota ei saa käyttää muualla.

Kynsilakkojen tarina alkaa kahden vuoden takaa Euroopan mantereen korkeimman vuoren, Elbrusin, pohjoiselta reitiltä. Vuoren pohjoinen puoli on villi ja karu sekä vailla eteläpuolen laskettelurinteiden tuomia logistisia helpotuksia kiipeilyreiteille. Varusteet kannetaan laaksosta ylä-basecampiin (3800 m merenpinnasta) kahdessa erässä kivikkoista, jyrkkää vuorenseinämää.

Takana oli toista viikkoa kiipeilyä, kun aamulla heräsimme tavoitteenamme nousta sinä päivänä ylimpään leiriin, Lenz Rocksille, josta seuraavana yönä alkaisi huiputusponnistus. Olimme aiemmin tehneet yhden harjoitusnousun Lenz Rocksille, ja tiesin edessä olevan 1000 vertikaalimetrin nousun olevan tiukka. Seistessäni kivikkoisen leirin laitamilla varusteet selässä odottamassa lähtöä, tunsin levottomuuden nousevan sisälläni. Kun edessä on iso ponnistus, minulle tulee aina tarve päästä nopeasti liikkeelle. Nyt Heikkiä ei kuitenkaan näkynyt missään.

Elbrusin pohjoisreitin yläleirimme Lenz Rocksilla 2019

Levottomuus oli jo muuttumassa ärtymykseksi, kun kuulin Heikin epäuskoisen äänen ilmoittavan, että hänen ylävuoristokenkänsä olivat kadonneet. Häkeltynyt tiimi alkoi kerääntyä sukkasillaan kivikossa seisovan Heikin ympärille ja epäuskoisia kysymyksiä leijui ilmassa. Pian tilannekuva alkoi hahmottua: ryhmäämme oli aiemmin liittynyt kaksi norjalaista naista, joilla oli erilainen kiipeilysuunnitelma: heidän tavoitteensa oli kiivetä vuoren kaksoishuipuista matalampi. Naiset olivat majoittuneet kanssamme ja viime yönä lähteneet omaan nousuyritykseensä. Jotain oli tapahtunut yöllä heidän lähtiessään pimeästä majasta ja lopputuloksena Heikin 46-kokoisten La Sportiva G2 -kiipeilykenkien sijaan majan seinustalta löytyi saman mallin kengät, mutta kokoa 41.

Tilanne oli katastrofaalinen. Tietenkään viisi numeroa liian pienet kengät eivät mahtuneet Heikille. Oppaat kertoivat, ettei heillä ollut mitään keinoa tavoittaa naisten ryhmää. Leirissä ei ollut ketään, jolla olisi ollut samankokoiset kengät, joille ei olisi tarvetta seuraavan parin vuorokauden aikana. Lopulta ratkaisu löytyi tiimin sisältä: Angie-nimisellä kiipeilijällä oli koon 44 kengät, joihin Heikki sai juuri ja juuri puserrettua jalkansa. Angie otti minun 42-numeroiset kengät, ja minä pakkasin jalkani norjalaisen 41-kokoisiin saappaisiin.

Vääränkokoinen kiipeilykenkä on valtava riski kiipeilyn onnistumiselle monestakin syystä, ja nyt ryhmässämme oli kolme ihmistä liian pienissä kengissä. Mutta tämä oli ainoa tapa päästä liikkeelle, ja saatoimme vain toivoa, että nousun aikana reittimme kohtaisi norjalaiset heidän paluumatkallaan. Minulla ei ollut pientä hiertymistä suurempaa hätää, mutta Angiella kuului olevan todella vaikeaa, ja Heikkikin teki nousua hiljaisena ja hiukan ontuen.

Kuin ihmeen kaupalla päivän puolivälissä norjalaiset tulivat kuin tulivatkin vastaan, ja saimme vaihdettua kengät takaisin omistajilleen. Kunnon rähinä ei ollut kaukana, kun raivokas Angie jo kaukaa purki ulos norjalaiseen kokemattomaan kiipeilijään kohdistuvan raivonsa.

Olimme koko matkan ihmetelleet, kuinka norjalainen ei huomannut olevansa viisi numeroa liian isoissa kengissä! Viimeistään leirin laidalla jäärautoja kiinnittäessään hänen olisi pitänyt huomata, etteivät raudat sopineet valtavan suuriin kenkiin. Mutta nyt kenkiä vaihdettaessa huomasin, että nainen istui maahan ja ojensi jalkansa ja jäi odottamaan apua. Englanninkielitaidoton opas riisui häneltä isot kengät ja kuin lapselle puki tilalle naisen omat. Kiristettyään naisen kengät, hän korjasi jääraudat oikeaan kokoon ja kiinnitti ne naisen kenkiin. Tämä selvensi tilannetta hiukan: nainen ei siis osannut käyttää varusteita eikä ilmeisesti opas ollut katsonut vaivan arvoiseksi ilman yhteistä kieltä selvittää, miksi raudat olivat sopimattomat. Nainen itse oli korkeudesta ja väsymyksestä niin sekaisin, ettei ilmeisesti ollut huomannut kenkien valtavaa kokoeroa – mikä edelleen tuntuu aivan uskomattomalta! Nyt kuitenkin matka jatkui ja seuraavana päivänä huiputimme Elbrusin pohjoiselta puolelta, omat kengät jaloissamme.

Jälkikäteen purimme tilannetta Heikin kanssa. Jokainen vuorikiipeilyreissu vaatii suuria panostuksia, ja ajatus, että näin naurettava virhe estäisi kauan odotetun huiputuksen, oli lähes sietämätön. Toinen asia on, että usein leireissä ja vuorimajoilla on erillinen tila, jossa tekniset varusteet säilytetään eikä niitä saa viedä makuutiloihin tai telttoihin. Samassa tilassa saattaa olla siis kymmenittäin samanmerkkisiä varusteita, ja vaikka en ollut kuullut aiemmin vastaavista sekaannuksista, ovat ne ihan mahdollisia.

Jäärautoihin asennettiin uusi kiinnitys Ushbaa varten

Niinpä keksin keinon merkitä varusteemme helposti tunnistettaviksi. Tarvitsin huomion kiinnittävän merkintätavan, joka sopii kaikille materiaaleille ja ei kulu helposti kovassakaan käytössä. Ratkaisu löytyi naisellisesta turhamaisuudestani, ja nykyään jokaisessa kiipeilyvarusteessamme on näkyvässä kohdassa väritäplä, Heikillä kirkuvan pinkki ja minulle heleänsininen. Muissa varusteissa täplät ovat hiukan hienovaraisemmat, mutta isojen ylävuoristokenkiemme kohdalla tilanne on toinen: kummankin kenkien kärjissä on kaikkein näkyvimmällä paikalla suuri, tunnusväriemme mukainen rasti.

Kun lähtöön on alle viikko, vietin taas puoli tuntia valtavan varustekasan keskellä tunnusmerkittämässä varusteitamme. Kuka olisi voinut uskoa, että kynsilakalla voi olla näin merkityksellinen rooli vuorikiipeilyssä!

Kuusi päivää lähtöön – oletko valmis?

Ushba Kuva: Alex Climb

P.s. Koko Elbrusin pohjoisreitin tarina alkaa täältä: Idän pikajunan arvoitus.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén