Month: June 2016

Juhannus itikkainvaasion kourissa

Jo aikaisin keväällä päätimme Timon kanssa, että vietämme juhannuksen eräretkellä. Repoveden kansallispuisto on ollut to do -listalla jo hyvän aikaa. Etäisyys Tampereelta vaatisi hiukan enemmän aikaa kuin perus lauantai–sunnuntai-retken ja aiemmin sopivaa hetkeä ei ole tullut. Nyt tilaisuus tuli, ja tartuimme siihen hanakasti.

Päätin hyödyntää reissua Vuorenvalloitus-valmistautumiseen ja sisäänajaa juhannuksen ajan uusia kiipeilykenkiäni. Ne ovat olleet jalassa vasta yhdellä viikonloppureissulla ja tietysti haluaisin käyttää niitä mahdollisimman paljon ennen lähtöä Mont Blancille elokuussa. Niinpä muiden tallustaessa Repoveden hyvinhoidetuilla poluilla kepeissä maastolenkkareissa, minä kiehutin varpaitani vuorikiipeilykengissä. Mutta kolmen päivän kävely “monoissa” oli hyvää harjoitusta monellakin tavalla.

Janiina Ojanen Repovedellä
Repovesi-seikkailu alkakoon, Trangot jalassa!
Kuva. Timo V.

Sääennuste oli luvannut juhannukseksi aurinkoista ja todella lämmintä säätä. Taivas oli eräretkelle sopivasti puolipilvinen, kun saavuimme Lapinsalmen parkkipaikalle perjantaina päivällä. Ihmisiä, onneksi tosin pääosin päiväretkeläisiä, oli paljon. Hiukan väkimäärästä huolestuneina astelimme polulle ja toivoimme joukon hälvenevän, kun pääsisimme syvemmälle alueelle.

Tämän reissun tavoitteena ei olisi pitkä vaellus, vaan enemmänkin leppoisa leireily ja kesäisen luonnon tunnelmointi. Minua kuitenkin poltteli päästä Olhavanvuorelle katsomaan Olhavan kallioseinää, joka on eräs suomalaisen seinäkiipeilyn keskeisiä paikkoja.
Timo tietää, ettei minusta ole istuskelemaan kahta päivää nuotiolla. Niinpä suunnitelma oli sekoitus kaikkea toivottua. Ensimmäisenä päivänä kiertelisimme hiukan alueen eteläpäätä ja saapuisimme hyvissä ajoin Kuutinkanavalle, jossa yöpyisimme. Illalla ohjelmassa olisi kokkailua ja nuotioon tuijottelua. Seuraavana aamuna ottaisimme mukaan lounaan ja painelisimme Olhavalle. Paluumatkalla tavarat mukaan ja siirtymä uuteen yöpymispaikkaan.

Perjantaina retkemme alkoi Lapinsalmen riippusillan ylityksellä. Ruuhkan vuoksi sillan ylitystä ei ollut liiemmälti aikaa fiilistellä. Mutta onhan se hieno! Suurin osa ihmisjoukosta jäi alkupään nuotiopaikoille. Mutta siitä huolimatta kaipaamaamme hiljaisuutta ja yksinolon tunnetta ei päässyt syntymään. Vastaantulijoita oli tasaisesti ja vesillä paljon liikennettä. Kaikilla maisema- ja nuotiopaikoilla oli useampiakin porukoita. Päätimme olla harmittelematta asiaa vaan keskittyä olennaiseen.

Eräkenkien eri variaatioita…

Ja kylläpä Repovesi onkin kaunis! Vaihteleva maasto, veden jatkuva läsnäolo ja runsas kasvillisuus tekivät luonnossa liikkumisesta vaihtelevan elämyksen. Nautin reippaasta etenemisestä, ja polku rullasi jalkojen alla mukavasti.

Ensimmäisen yön leiripaikalla Kuutinkanavalla oli ahdasta, mutta onnistuimme löytämään muista leiriytyjistä erillään olevan telttapaikan. Opimme kantapään kautta, että kostea, lämpöinen sola ei ole optimaalinen leiripaikka: ilta oli melkoista taistelua itikoita vastaan, ja yön aikana järveltä noussut sumu kasteli kaikki varusteemme. Itikkataiston keskelläkin ilta meni rattoisasti nuotiopaikalla ihmisten kanssa turistessa.

Hulinasta huolimatta juhannusaaton kohokohta minulle oli yksinäinen hetki, kun köllähdin Kuutinkanavan laiturin nokkaan Jon Krakauerin “Into Thin Air” -pokkarin (kertoo Krakauerin traagisesta Mount Everest -kokemuksesta) kanssa. Laituri keinui mukavasti, aurinko paistoi ja pieni tuulenvire piti hyttyset loitolla. Tarina tempaisi minut mukaansa ja vesi liplatti rentouttavasti… Havahduin hyvä tovi myöhemmin todetakseni, että jos kesken lauseen kuva tummuu, taitavat nokoset tulla tarpeeseen.

Janiina Ojanen lukee Into Thin Air Jon Krakauer
Päiväunilta yllätetty
Kuva: Timo V.

Lauantaina pomppasin hereille aamulla kuudelta. Puuroa vatsaan ja kohti Olhavaa! Ilmoittauduin vapaaehtoiseksi repunkantajaksi ja eväidemme lisäksi pistin laukkuun vielä ylimääräistä tavaraa painoksi. Treeni pitää ottaa aina sieltä, mistä sen saa! Timo pakkasi eväänsä reppuuni naureskellen, että tottakai hän uhrautuu Vuorenvalloitus-valmistautumiseni vuoksi kulkemaan ilman kantamuksia.

Maisemat senkun kaunistuivat. Ja ahnaiden itikoiden määrä kasvoi. Onneksi Timo oli nakannut itikkaverkkohatun ostoskoriini taannoin kaupassa. Itikkainvaasio sai meidät myös pohtimaan Halti-reissua ja sitä, että räkkä ei vielä välttämättä ole ohi, kun saavumme käsivarteen. On siis valmistauduttava melkoiseen itikkataistoon sielläkin.

Timo ja Olhavan kallioseinä

Olhavan jylhät kalliot ovat kyllä pysäyttävä näky! Puskat kuhisivat kiipeilijöitä, ja sain itseni kiinni tuijottamasta haikeasti puiden oksissa lepääviä valjaita. Vaikka minun seinäkiipeilytaidoillani Olhavan haastavilla kallioseinillä päästäisiin tuskin kovinkaan korkealle. Tämä kuitenkin muistutti, että minun pitää viestitellä Sakulle (seinä- ja kalliokiipeilyä harrastava kaverini) ja pyytää päästä mukaan kalliokiipeilyreissulle taas kohentamaan seinäkiipeilytaitojani hiukan.

Laskeuduttuamme Olhavanvuorelta päätimme ennen paluumatkaa kiertää Olhavanlammen, jotta näkisimme kiipeilyseinän paraatipuolen kauempaa.

Päivän mittaan kilometrejä kertyi mukava määrä, ja sain kaipaamaani liikettä. Matkalla toisen päivän leiripaikkaan pääsimme myös tekemään ylityksen toisella Repoveden kuuluisuudella, käsikäyttöisellä Ketunlossilla.

Iltasella saavuimme leiripaikkaamme Määkijään, hurmaavaan niemennokkaan, jonka ympärillä avautuvat huikaisevat järvi- ja metsämaisemat.
Sää oli kauniin aurinkoinen ja lämmin. Toisen illan kohokohdaksi luonto tarjosin minulle pienen yllätyksen, kun näin uivan rantakäärmeen. En ole milloinkaan nähnyt uivaa käärmettä luonnossa. Innoissani loikin rantakallioilla sitä katsomassa, ja Timo varmisteli naureskellen:
– Nakkaatko puhelimesi tänne, ihan vaan varmuuden vuoksi…

(Viimeksihän kikkailuni rantakallioilla päättyi köpelösti: Kiipeilykenkien koeajo ja spontaani karaistumisharjoitus)

Juhannussunnuntai valkeni huikaisevan kauniina. Aamuauringon paisteessa kävelimme autolle. Repoveden polut olivat autiot.  Maisema pääsi oikeuksiinsa, kun ilma ei täyttynyt ihmisten ja veneiden äänistä, ja luonto heräili raukean rauhallisesti uuteen päivään. Totesimme, että alueella täytyy ehdottomasti vierailla uudestaan, hiljaisempana ajankohtana. Sitten kun ensimmäiset yöpakkaset ovat nitistäneet itikat. Nimittäin molemmat saimme muistoksi juhannuksesta uskomattoman määrän itikanpistoja.

Hyvää harjoitusta Lappia varten, totesimme kihnuttaessamme punaisia paukamia.

Vuorenvalloitus Janiina Ojanen

“Onko vuorikiipeily vaarallista?” – vaaroista ja peloista

Siinä kysymys, joka minulta kysytään aina välillä. Asia on viime aikoina ollut taas enemmän pöydällä. Kuulin, että tyttäreni oli ilmaissut huolensa turvallisuudestani tulevan Mont Blancin reissun aikana. Olemme käyneet asian useita kertoja läpi. Nyt hän ei ollut kertonut näitä huolestumisen ajatuksiaan minulle. Mutta ilmeisesti asiasta oli keskusteltu lapsiporukassa, ja silloin mielikuvitus ottaa helposti vallan.

Kun tyttäreni huoli tuli tietooni, tartuin asiaan. Kävimme jälleen kerran läpi: millaista kiipeily on, millaiselle vuorelle olen kiipeämässä ja millaisilla asioilla turvallisuudesta huolehditaan. Tytär suhtautui asiaan kuten edellisilläkin keskustelukerroilla, mikä rauhoitti mieltäni. Hän ymmärtää selitykseni. Mutta ennen kaikkea hän luottaa siihen, että minä teen oikeita valintoja. Sovimme kunniasanalla, että jos jokin mietityttää, siitä puhutaan. Ei mennä Googleen, eikä uskota kaverien juttuja. Vaan kysytään äidiltä. Muutenkin aiheesta tullaan juttelemaan vielä lisää.

Kyllä nämä keskustelut tottakai pistävät miettimään.
Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kohtaan asian. Viime vuonna muutama lehti kirjoitti Vuorenvalloituksesta. Ennen kuin ymmärsin olla lukematta lehtien verkkosivuilla olevia kommenttiketjuja, luin muutaman kommentin, joissa pohdittiin aika kriittisesti äitiyteni suhdetta vuorikiipeilyhaaveeseeni. Minua moitittiin itsekkääksi, koska kiipeän vaikka minulla on lapsi.

Onneksi tuollaisia tekstejä oli vain muutama. Pääosin monilukuiset kommentit olivat hyvin kannustavia ja positiivisia. Mutta äitiys on herkkä asia. Sen arvostelu satuttaa, vaikka arvostelu tulisi vieraalta, asiaa, perhettäni ja minua tuntemattomalta taholta. Siispä pahoitin mieleni ikävistä sanoista. Mutta samalla se oli ihan hyvä, että tuli pohdittua tuokin asia tarkkaan. Otin kantaa asiaan silloin, voit lukea kirjoitukseni täältä: Vuorenvalloittaja, joka myös äitinä tunnetaan.

Nyt kun asia nousi taas esiin, jouduin jälleen miettimään, miksi haluan kiivetä ja mitä siitä seuraa läheisilleni. Pohdin, miksi vuorikiipeily herättää niin vahvoja tuntemuksia ihmisissä, aikuisissa ja lapsissa. Onko se niin vaarallista?

Vuorikiipeily on poikkeuksellisissa olosuhteissa tapahtuva laji. Se lasketaan extreme-lajiksi, ja siksi siihen on esimerkiksi haastavaa saada vakuutuksia.

Lajiin liittyy itsensä ylittäminen, fyysisten voimavarojen ja henkisen kantin koetteleminen.
Etukäteen on vaikea tietää, kuinka keho reagoi kulloisiinkin olosuhteisiin. Akklimatisoitumisen onnistuminen ja siihen liittyvät oireet, fyysisen ja henkisen kestävyyden riittäminen ja monet muut tekijät tuovat lajiin ennalta-arvaamattomuutta.

Janiina Ojanen vuorikiipeilee
Lähdön hetki huiputukseen vakavoittaa, monestakin syystä. Monte Rosalla 2015
Kuva: M.Laukkanen

Korkeus, ilmavat paikat, sääolojen vaihtelu, railot, serakit, lumi- ja kivivyöryjen mahdollisuus, kallio- ja jääseinillä kiipeäminen, vaikeakulkuiset kivikot ja monet muut asiat tekevät suoritusympäristöstä haastavan.

Eli kyllä vuorikiipeilyyn vaaroja liittyy.

Tunnen kiusausta tässä kohtaa sanoa, että maailmassa on muitakin vaarallisia asioita, esimerkiksi autolla ajaminen tai aamuisin sängystä nouseminen. Mutta se ei vähennä kiipeilyyn liittyvää riskiä, ja en usko vastauksien löytyvän osoittamalla muiden asioiden riskialttiutta.
Mutta suhteellisuudentajusta se muistuttaa.

Uskon, että vaikka kaikkeen ei voi vaikuttaa, useimpiin asioihin voi, ja siksi lajin vaarallisuus on suhteellista. Hyvä valmistautuminen ja vastuullinen toiminta auttavat välttämään ja minimoimaan riskejä. Kunnolliset varusteet, asiantuntevat oppaat ja vuorilla toimimisen harjoittelu ovat avainasioita turvallisen suorituksen tekemiseen.

On myös tehtävä viisaita valintoja. Vuoria on monenlaisia. Jotkut vuoret ovat hengenvaarallisia ja lähes mahdottomia kiivettäviä. Jotkut aloittelevalle kiipeilijälle soveltuvia. Useimmat mainittujen välimaastossa. Olennaista on tunnistaa oma osaamistaso ja löytää sille soveltuvat vuoret. On viisautta pyytää apua, kun sitä tarvitsee ja ymmärtää oman osaamisen rajat.

Minä en etsi kiipeilystä vaaraa tai riskejä. Minulle kiipeämisen arvo ja itseni ylittäminen tulee muunlaisista asioista. Siksi kiipeän ryhmässä, jota vetää ja jonka turvallisuudesta huolehtii kokenut palveluntarjoaja. Kiipeän hyvin valmistautuneena, turvallisilla varusteilla, omalle osaamistasolleni soveltuvalle vuorelle.

Myönnän silti, että kaikenlaista voi tapahtua. Tottakai. Mutta elämässä ylipäätään voi tapahtua kaikenlaista. Keskusteltuani tyttäreni kanssa mielessäni pyöri kysymys siitä, mikä on se riskitaso, joka on sallittua ottaa ja olla silti vastuullinen.

Vai olisiko kuitenkin kyse jostain muusta? Minua raastoi ajatus, että herkkä tyttäreni pelkäisi turvallisuuteni puolesta. Eli liittyykö tämä enemmän pelkäämiseen kuin itse riskiin?

Purin murhetta ystävälleni. Lausuin ääneen jopa ajatuksen siitä, että pitäisikö minun luopua kiipeämisestä, jos se pelottaa lastani. Sillä vaikka tunnen vastustamatonta kaipuuta rinteelle, luopuisin siitä, jos se olisi lapseni edun mukaista.

Onneksi minulla on ympärilläni viisaita ihmisiä, jotka tukevat minua vaikeilla hetkillä. Ystäväni tulistui:

– Nyt lopetat tuollaiset puheet! Haluatko lähteä mukaan lapsesi pelkoon vai opettaa häntä kohtamaan sen? Kiipeämällä annat esimerkin unelmien toteuttamisesta. Tyttäresi saa myös avullasi kohdata pelkonsa turvallisesti, kun jatkuvasti panostat siihen, että asiat käsitellään yhdessä ja lapsen lähtökohdista. Niin tyttö oppii ymmärtämään, että peloille ei saa antaa valtaa. Itsekin sanot aina, että pelko on osa elämää ja se ei saa kahlita meitä. Se on tärkeä asia, jonka voit opettaa lapsellesi.

Aloitin “mutta kun” -lauseen. Ystäväni pysäytti minut ennen kuin pääsin alkua pidemmälle:
– Kun lähden ulkomaille, oma lapseni huolestuu, että entäs jos lentokone putoaa. Se ei estä minua matkustamasta. Me puhumme asiasta, ihan niin monta kertaa kuin tarpeellista. Jos jättäisin lentämättä, tekisin kaksi asiaa: Ensimmäinen on, että todistaisin lapselle hänen pelkonsa oikeaksi. Toinen on, että antaisin lapselle vallan ja vastuun päättää, mikä on vaarallista ja mitä minä voin ja en voi tehdä.

Keskustelumme jälkeen hengitin hetken syvään. Ystäväni sanat kirkastivat uudelleen hätääntymisen sumentaman mieleni.

Ihmiset pelkäävät. Me kaikki. Pelkäämme itsellemme vieraita asioita, joita emme voi hallita tai joita emme ymmärrä. Mieluummin kuin selvitämme asiat, teemme olettamuksia. Helposti luomme mielikuvia perustuen mielikuvituksemme, osatotuuksiin, internetistä löytyviin asioihin ja elokuviin. Se on ihan luonnollista.

Olin taannoin työni puolesta tapahtumassa, jossa Yhdysvaltojen entinen Suomen-suurlähettiläs Bruce Oreck oli puhumassa. Hän sanoi, että ihmisten pelot ovat epärationaalisia. Hän perusteli väitettä faktalla: tiesitkö, että selfiekepit aiheuttavat vuosittain moninkertaisesti enemmän kuolemia kuin haihyökkäykset?  Silti ihmiset pelkäävät haita, mutta eivät selfiekeppejä.

Oreck haastoi meidät katsomaan maailmaa sellaisena kuin se on. Ei sellaisena, jona pelkomme yrittävät pakottaa meidät sitä katsomaan.

Niinpä kokoan itseni ja kohtaan pelkoni. Sen että ehkä aiheutan tyttärelleni pelkoa. Avaimet ovat omissa käsissäni. Tässä perheessä pelot hyväksytään, olivatpa ne rationaalisia tai eivät. Ne kohdataan, niistä puhutaan ja selvitään. Yhdessä.

Pyyntöni sinulle

“What you think to be the peak is nothing but a step.”
(L.A. Seneca)

Monte Rosan huipulla on laatta, josta luin nuo Senecan sanat. Huiputuksen ilossa en pysähtynyt miettimään niitä sen tarkemmin. Valokuvasin laatan ja käänsin sitten kasvoni aurinkoon. Nautin voitostani, hetkestä huipulla. Veri kohisi suonissa, ja olin onnellinen.

Nyt olen palannut mielessäni noihin sanoihin. Niissä on jotain lohduttavaa. Ne lupaavat, että koskaan et ole valmis. Tie ei lopu. Ei ole haastetta, jonka jälkeen kaikki olisi koettu. Voit siis rauhassa nauttia askelista, sillä jokaisen huipun takana on tie, joka johtaa kohti uutta, erilaista haastetta.

Samaan aikaan nuo sanat lohduttavat toisellakin tavalla. Jokaista huippua emme tavoita. Joskus ei pääse edes rinteelle tavoittelemaan huiputusta. Joskus joutuu kääntymään takaisin vain kymmeniä metrejä ennen tavoitetta. Joskus kompastuu ja putoaa polvilleen jo matkan alkumetreillä.

Epäonnistumisen hetkellä on hyvä muistaa, että jokainen huippu on vain yksi askel ja reittejä voi olla monia. Joskus ensin valitsemamme tie ei vie perille, vaan pitkänkin matkan jälkeen on palattava ja koetettava löytää uusi polku. Joskus olemme valinneet polun, joka ei ole meitä varten. Joskus reitti on oikea, mutta onnistumisen ei ole tarkoituskaan olla helppoa. Silloin meidän on vain yritettävä uudelleen ja uudelleen, kunnes lopulta onnistumme.

Monte Rosan huipulla seistessäni yritin maalata maiseman mieleeni ja pyysin itseäni muistamaan sen ilon, jota koin matkalla ylös. Toivoin, että muistaisin kiitollisuuden etuoikeutuksesta olla niissä hetkissä ja kokea luonnon kauneus. Toivoin, että haluaisin aina kiivetä vuorille.

Aika näyttää, toteutuvatko toiveeni.

Minulla on sinulle pyyntö, rakas lukijani. Se ei ole ihan pieni, mutta pyydän kuitenkin:
Muista elää tänään. Jos et ole onnellinen, muuta elämäsi. Vaikka se olisi vaikeaa, se on sen arvoista.

Me luulemme tulevamme valmiiksi. Salakavalasti kuvittelemme, että nurkan takana odottaa se valmis elämä, jollaiseen meidät on luotu. Aina on syitä odottaa tai jättää asioita tekemättä. Ainoa este on pelko. Pelkääminen on sallittua, kunhan et anna sen halvaannuttaa itseäsi. Mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua?

Jos sinulla on unelma, toteuta se. Älä käytä aikaa eilisen katumiseen. Ja vielä tärkeämpää: älä kadu asioita etukäteen, pystytä itsellesi esteitä tai rakenna vankilaa. Älä päätä etukäteen, että et voi. Jos yrität ja epäonnistut, mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua?

Emme voi tietää, montako aamuaurinkoa meille on tulossa. Ole ahne elämälle. Tutki itseäsi ja tunnista, mitä sinä todella haluat. Ole ahne, mutta vain niille unelmille, jotka ovat aidosti sinun. Unohda muiden vaatimukset ja odotukset. Mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua?

Pyydän siis sinua; mikä sinut tekeekin onnelliseksi, mene tekemään se.

Vain päiviä sitten sain viestin, että ihminen, jonka kanssa olen jakanut nauruja, puhunut elämästä ja kohottanut sille maljan, on menehtynyt.
Haluan omistaa nämä ajatukset hänen muistolleen.

Sininen hetki Monte Rosalla

Huippusuunnitelmia – tulevaisuus on ihan kohta!

Mont Blancille lähtöön on kolme kuukautta. Yksitoista viikkoa ja kuusi päivää. Miten siihen voi vieläkin olla niin pitkä aika? Olen ollut lähdössä “ihan kohta” jo vaikka kuinka kauan. Odottaminen on kyllä kirpeänsuloista: se on yhtä aikaa riemukasta ja tahmeaa!

Janiina Ojanen harjoittelee
Hikiseltä lenkiltä palatessa

Ai mitä nyt kuuluu?
Loppukeväästä harjoittelu alkoi taas maistua mannalta, ja tulokset ovat parin kuukauden tahmeamman vaiheen jälkeen parempia. Aurinkoiset päivät tuovat ulkotreeniin ihan uutta puhtia. Juoksu rullaa ja pyörälenkit menevät, jos nyt eivät ihan lentäen, niin mukavasti kuitenkin. Teen nyt 1–2 juoksulenkkiä viikossa, pyöräilen kahdesti, yhden tunnin lenkin ja toisen pidemmän, jonka pituutta kasvatetaan asteittain; joka kerta puoli tuntia edelliskertaa pidemmäksi. Lisäksi salitreeniä ja vastapainoksi joogaa aina, kun vaan suinkin ehdin. Lisäksi yritän vielä maksimoida hyötyliikunnan pyöräilemällä ja kävelemällä kaikkialle aina kun mahdollista.

Treeni ei tietenkään ole aina pelkkää juhlaa, vaan joskus myös ruusuilla tanssimista: Koska nyt treenaan raskaammin, kroppa on väsyneempi ja lihakset huutavat hierontaa. Molskahduksellani järveen oli muitakin seurauksia kuin hajonnut puhelin: sain ärhäkän silmätulehduksen molempiin silmiin. Mutta semmoiset jutut kuuluvat asiaan ja ovat helppoja hoitaa: hieroja on varattuna ja tulehdus taittui antibiootilla.

Viime viikon sunnuntaina tein todellisen kestävyystreenin. Lämmittelyksi 60 kilometrin pyörälenkki ja heti perään se todellinen treeni sekä keholle että psyykelle: ikkunoiden pesu. Asuntomme huonekorkeus on kolme metriä. Ikkunat ovat monilasiset ja ihanan vanhanaikaisesti moniruutuiset… ja kaupunkiasumiselle tyypilliseen tapaan aivan täysin tahmean liikennepölyn peitossa. Todella, jossain kahden tunnin kohdilla punnittiin todellinen kestävyys ja palautumiskyky!

Janiina Ojanen
Kestävyystreeniä?

Mitä on edessä?
Haltille lähdetään kahden kuukauden päästä. Matkasuunnitelmia on jo tekeillä. Siinä suhteessa olemme Timon kanssa erilaisia. Hän ajattelee, että turha suunnitella kovin pitkälle etukäteen, koska lähempänä vasta saadaan tietoa retkeen vaikuttavista asioista, kuten esimerkiksi sääennusteesta. Ihan ymmärrettävää ja järkevää. Mutta minä rakastan suunnittelua ja minulle se on iso osa kokemusta. Niinpä sain melkein Timolle aikaiseksi niin sanotun nenäkahvin (se syntyy, kun purskahdat nauruun suu täynnä kahvia), kun pari päivää sitten ehdotin varovasti, että eikös me voitaisi jo alkaa kuivata reissun jauhelihoja.

Pohjoiseen on matkaa 800 kilometriä. Meillä on aikaa vain yhdeksän päivää. Se on ihan riittävästi, mutta harkitsemme menomatkaksi tiukan ajorutistuksen sijaan yön yli kestävää autojunamatkaa Kolariin. Siitä olisi enää vajaat 300 kilometriä autolla Kilpisjärvelle. Tuntuisi järkevältä ajatukselta pitkän yöajorutistuksen sijaan nukkua junassa ja olla sitten levänneenä valmis siirtymään luonnon helmaan. Nauttia joka hetkestä, eikä aloittaa matkaa väsyneenä.

Paluumatkan voi sitten tehdä roadtripinä. Tosin aikaa siihenkään ei liikaa ole, ja minulla on suora rysäys erämaasta arkeen. Kotiudumme sunnuntaina, ja heti maanantaiaamuna palaan töihin viikoksi ennen lähtöä Sveitsiin Gran Paradiso / Mont Blanc -reissuun.

No juhannukseen sentään on vain pari viikkoa. Keskikesän juhlaa vietämme Repoveden kansallispuistossa. Haluaisin kovasti nähdä Olhavanvuoren, joka yksi suomalaisen kalliokiipeilyn huippukohteita. Ja tietenkin Lapinsalmen riippusillalle pitäisi päästä tepastelemaan. Mutta juhannukselta kaipaan oikeastaan pääasiallisesti luonnosta nauttimista. Rentoa retkeilyä, nuotiokokkailua ja tyhjää tuijottelua horisonttiin. Toivottavasti lunta sataa mahdollisimman vähän… 🙂

Lähitulevaisuudessa olevia asioita suunnitellessa pidemmän tähtäimen kuvatkin ovat alkaneet selkiytyä mielessäni. Minua hymyilyttää, kun teistä matkaani seuranneista lukijoista ainakin pari huomasi sen rivien välistä ja kommentoi asiaan jo ennen kuin ehdin varsinaisesti asiasta kertoa. Taidatte tuntea minut jo aika hyvin!

Huomasin jo aiemmin keväällä itsessäni tarpeen katsoa pidemmälle eteenpäin. Jos palaisin kiipeilyreissulta ilman seuraavaa suunnitelmaa, syntyisi vuorikrapula. Kun on vuoden pinnistellyt jotain asiaa varten, ei siitä luopuminen ole helppoa. Sen opin jo viime vuonna Monte Rosalta palatessa. Olo oli haikea ja levoton, kunnes tein päätöksen uudesta yrityksestä Mont Blancille. Pitää siis katsoa eteenpäin. Niinpä annoin itselleni luvan suunnitella tulevaa, koska vaikka huomisesta ei koskaan tiedä, yksi asia on varmaa: haluan kiivetä lisää.

Vuodelle 2017 suunnittelen kiipeilymatkaa Etelä-Amerikkaan. Toistaiseksi olen rajannut kohdevaihtoehdot kahteen: Huippujengistäkin tuttu Tocllaraju (6035 m) Perussa tai Huayana Putosi (6088 m) Bolivian Andeilla. Euroopan mantereen Elbruskin (5642 m) kävi mielessäni, mutta jostain syystä toinen manner tuntuu nyt kutsuvalta. Haluaisin ensi vuonna käydä myös vaeltamassa Kebnekaisella. Niin ja jäätikkökurssi tulee ehdottomasti ohjelmaan.

Ja kun nyt kristallipalloon kurkistellaan: Etelä-Amerikan jälkeen ajatukseni ovat nyt kääntyneet Himalajan suuntaan. Mount Everestin Basecamp ja Island Peak tuntuvat kovasti huutavan nimeäni. Se on sitten vuoden 2018 hommia.

On ihanaa suunnitella ja innostua uusista seikkailuista! Tietenkin jokainen reissu antaa osviittaa seuraavaa ajatellen. Tottakai asiat voivat muuttua, kun suunnitelmia tehdään pitkällä aikajänteellä. Eikä asioita pidä kiveen hakata; ehkä tulee joku muu suunnitelma tai tapahtuu jotain ihan muuta. Mutta uudet suunnitelmat ja tavoitteet pitävät koneeni käynnissä. Unelmien kääntäminen tavoitteeksi ottaa hintansa. Siis ihan konkreettisestikin. Toiveikkaana kävin hakemassa lottolapun kioskilta, mutta varmuuden vuoksi paikkasin rikkoutuneet farkut uusien ostamisen sijaan.

Vuoret valloitetaan askel kerrallaan. Ja nyt minusta tuntuu, että olen elämäni kunnossa ja kovin valmis Mont Blancille, jonne olen ollut matkalla jo 1,5 vuotta!

p.s. Mont Blanc -kiipeilytiimissämme on toinenkin kynäniekka, Teemu, joka kirjoitti suunnitelmistamme Luontoilmiö-blogissaan.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén