Category: Suomi

Aina kannattaa lähteä – Sulkavan Suursoudut 2022

Ilmeisesti on olemassa ihmistyyppi, jolla on sisäsyntyinen tarve synnyttää itselleen fyysistä epämukavuutta? Nimittäin reilun neljän tunnin ajomatkan aikana Sulkavan Suursoutuihin “huomenna tähän aikaan saattaa olla melkoinen jumitus ja kolotus” -naureskelu ehti johtaa ideaan skinnauksesta Kebnekaiselle. Onneksi emme päässeet suunnittelussa pidemmälle, kun auto kaartoi Sulkavan, Saimaan rannalla sijaitsevan noin 3000 asukkaan kylän rantaraitille ja puiden lomasta pilkottava soutustadion toi ajatukset takaisin tähän päivään.

Lähtölaiturissa valmistautumassa

Parin tunnin kuluttua kajahtaisi lähtölaukaus, ja PCC Sisuksi nimetty kirkkovene starttaisi 35 muun veneen kanssa Hakovirran sillan kupeesta tavoitteena kiertää noin 60 kilometrin lenkki Partalansaaren ympäri. Vaikka täysin ensikertalaisista kirkkovenesoutajista koostuva joukkueemme ei ollut lähdössä matkaan kultamitalin kiilto silmissä, aktiiviurheilijoista koostuva ryhmä on sen verran kilpailuhenkistä, että joukkueinfoa ja lähtövalmisteluita värittivät humoristiset kommentit sekä sisarveneemme PCC Tarmon että koko kisan voittamisesta. Kaikki kuitenkin olivat hyvin tietoisia, että parhaat veneet tulisivat taittamaan kisan reilussa 4 tunnissa, kun taas ensikertalaisten (ja kirkkovenesoututekniikan märkäkorvien) osalta ennuste pyöri kuuden tunnin hujakoilla. Perämiesten A-K:n (PCC Tarmo) ja Lassin (PCC Sisu) pitämässä infossa painotettiinkin sitä, että olisimme kisassa mukana rennolla ja kaikkien joukkuelaisten tarpeet huomioivalla otteella. Rentoa asennetta kisaan kuvasti myös se, että tulisimme rantautumaan kerran kisan aikana muutaman minuutin bio-tauolle. Tavoitteenamme oli rantautumisesta huolimatta soutaa matka kuuteen tuntiin.

Kello 15 jälkeen istuin Hakovirran lähtöalueen laiturissa soutupaikallani toisen airoparin oikeanpuolisena soutajana vierelläni soutuparini Elina. Heikki istui samalla puolella venettä neljännessä parissa. Lähtö tapahtuisi näyttävän Hakovirran sillan alta, ja kuhina kapeassa virrassa oli melkoinen, kun lähes neljäkymmentä hyvin eri taitotason venettä hakeutui lähtöasemiin. PCC Sisu oli saanut lähtöpaikan viimeisestä rivistä, mikä oli huojentavaa, sillä näin saatoimme pitää veneen hiukan muiden lähtijöiden takana sen sijaan, että olisimme airoruuhkassa sähläämässä.

Lähtölaukausta odotellessani nautiskelin lähtöalueen upeista maisemista ja urheilusuoritukseen täydellisestä, puolipilvisestä säästä. Varustus oli lopulta hyvin yksinkertainen: airossa neopreenistä valmistettu suojatuppi käsien turvana ja jalassa pyöräilyssä käytetyt “apinapeppuhousut” sekä runsaasti vaseliinia suojaamassa takapuolta tulevien tuntien aikana hiertymiltä. Treeneissä vasen sääreni tuntui usein osuvan soutupenkin liukukiskoon, joten olin varustautunut pitkäpunttisilla housuilla ja laitoin vielä säären kriittisen kohdan suojaksi pätkän jesaria. Evääksi mukana oli pari proteiinijuomaa ja pähkinäpatukkaa teipattuna soutupenkin viereen iso vesipullo seuranaan. Olin valmis!

Kuuluttaja toivotti lähtiäisiksi onnea nykypäivän gladiaattoreille, mikä synnytti hilpeitä naurunpyrskähdyksiä joukkueen keskuudessa – tämä taisi olla romantisoitu versio sanonnasta, että Sulkavan Suursoudussa voi käydä laskemassa Suomen hullut. Sitten perämiehemme komensi airot veteen, lähtölaukaus pamahti, ja hyvän tovin kaikki keskittyivät oikean souturytmin löytämiseen. Koska olimme lähtöasetelmassa jättäytyneet hyvän matkaa muiden taakse, saimmekin sillalle kerääntyneeltä yleisöltä erityishurraukset ja kuuluttajalta rohkaisevan “näin saatiin viimeinenkin vene matkaan” -kannustuksen, kun PCC Sisun keula ylitti lähtöviivan ja olimme viimein matkalla!

Matkantekoa
kuva: Lassi

Soutu lähti jouhevasti käyntiin. Löysin oikean rytmin ja yritin samantien hakea oikeaoppisen asennon. Talven ja kevään aikana olen soututreeneissä onnistunut kipeyttämään ja jumittamaan niskan, selän ja takapuolen muutamaankin otteeseen oikein kunnolla. Jos reilussa tunnissa on saanut paikat niin jumiin, nyt edessä olisi kuuden tunnin puristus eli tänään jos koskaan kannattaisi ottaa opit aiemmista kokemuksista! Toinen asia olisi taloudellinen soutaminen. Niinpä ensimmäiset kilometrit pidin katseen tiukasti etuoikealla punaisessa tahtiairossa sekä varmistin, ettei omani sukeltanut liian syvälle.

Ja hyvinhän se alkoi! Halki matkan tulisivat joukkueemme airot kolisemaan toisiinsa ja heilumaan hiukan eri tahtiin, mutta tästä huolimatta tuntui, että yhteinen rytmi tekemiselle löytyi. Toki sain ja annoin osani selkään jysähtävistä airoista ja päälle roiskuvasta vedestä – mutta kolhut ovat osa uuden asian tekemistä ja oppimista!

Pääsimme pian tavoiteltuun etenemisvauhtiin, ja kauaa ei kilpailunhaluakaan tarvinnut odotella. Toisen veneen ilmestyminen näkökentän laitamille kasvatti joka kerta airojen tempoa ilman erillistä kehotusta. Ensimmäisen kahdenkymmenen kilometrin aikana ohitimmekin viitisen venettä, ja etenimme mukavaa tahtia sisarvene PCC Tarmo pienen etäisyyden päässä takanamme.

Soutaminen tuntui mukavalta, sykkeeni pysyi sopivasti sadan iskun tiimoilla, ja pieni tuuli piti kehon miellyttävän vilpoisena. Jutustelin hiukan vetojen lomassa vieruskaverini kanssa sekä vitsailin perämiehen ja tahtiairojen kanssa “vihollisten” ohitustavoitteista – ja vain nautin ihanasta kesäpäivästä yhdellä Suomen kauneimmista järvialueista.

Soudun toisella kolmanneksella alkoivat ensimmäiset matkanteon haasteet tuntua. Ihan pieniä signaaleja vain: Juoksussa täydellisten lenkkareiden kantapäät hiersivät sen verran, että aloin aavistella veristä loppumatkaa. Pienet poltteet kämmenten eri kohdissa ja takapuolessa vihjaisivat, että soutuotetta ja -asentoa kannatti vaihdella muutaman kilometrin välein. Niskan jäykkyys vihjaisi, että soutuasentoni saattoi olla toispuoleinen.

Nyt 20 kilometrin rajan ylitettyämme painelimme edelleen vastatuuleen, mutta tämä matkan toinen kolmannes soudettiin ulapalla, missä tuuli nosti enemmän aaltoja, ja se sai myös vastatuulen tuntumaan enemmän. Kuitenkin edelleen auringonpaiste suosi soutajia ja hymyssäsuin teimme vielä pari ohitusta.

Tovin kuluttua osa alkoi kaipailla reitin keskivaiheille suunniteltua rantautumista. Niinpä perämiehemme bongasi lähisaaresta lossilaiturin, jonne rantautuminen saataisiin onnistumaan nopeasti – ainakin teoriassa.

Jos olisin ollut Sulkavan Suursoutuja katsomassa, olisin halunnut istua nimenomaan siinä veneessä, joka oli kiinnitetty bio-taukopaikaksi valikoidun rannan lossilaituriin:
Valkoisen moottoriveneen takatuhdolla istuva porukka seurasi hämmentyneenä, kuinka tottumattomat kirkkoveneen käsittelijät sekoilivat ensin tovin saaren edustalla veneen kääntämisessä, kolistelivat sitten poijuja ja venkoilivat tovin saadakseen veneen käännettyä laiturin kylkeen. Yleisömme leuat putosivat rintaan viimeistään siinä vaiheessa, kun neljätoista yhden asennon ja monotonisen liiketoiston jäykistämää soutajaa kampesi veneestä laiturille mitä erikoisimmilla tyyleillä, juoksi sitten koikkelehtivaa puujalkajuoksua pitkin laituria hajautuen lähimpiin pensaisiin vessa-asioille. Tilanteen kruunasi se, että ensimmäisen porukan päästyä laiturille, PCC Tarmo rantautui PCC Sisun viereen yhtä sulokkaasti kuin ensimmäinenkin vene – ja sen 14-henkinen soutumiehistö suoritti täysin identtisen “puujaloilla pikapissalle” -juoksun. Niin paljon kankeita kinttuja ja paljaita takapuolia ei ole kerralla nähty varmasti edes saunomisen Suomen mestaruuskilpailussa!

Kauaa ei tuota silmäniloa kestänyt, sillä pian perämiesten tiukkaa kolmen minuutin aikarajaa ja hoputushuutoja noudattaen laumamme koikkelehti takaisin, könysi veneeseen ja suoritti liikkeelle lähdön yhtä kömpelösti kuin rantautumisenkin.

Rantautuminen maksoi meille reilun vartin verran ajassa. Rennon letkeästä tavoiteasetannasta huolimatta kurkussani tuntui vähän kireältä, kun laiturista lähtöä odottaessani katselin ainakin neljän veneen porhaltavan ohitsemme. Mutta perämiehen hyvän paussipaikan valinnan johdosta olimme taas pian takaisin reitillä ehkäpä hitusen pienemmällä lastilla ja aavistuksen vähemmän verenkierron vaikeutumisesta sinertävillä varpailla varustettuna.

Puolimatka ohitettiin hurraten, ja pontta airotyöskentelylle antoi nyt matkakaiuttimesta kajahtava Suomi-iskelmä. Mahtavien matkamuistojeni kokoelmiin talletan hetken, jolloin ohitimme puutuneelta näyttävän soutujoukkueen laulaen Pave Maijasen tahdissa “Lähtisitkö silloin kanssani järvelle…”

PCC Sisu in action
Kuva: A-K

Neljänkymmenen kilometrin rajapyykin lähestyessä matkan rasitteet alkoivat tuntua todenteolla. Rakot kantapäissäni ja vesikellot kämmenissä kirvelivät tuskaisesti, ja vasen puoli niskasta jumitti niin, ettei pääni enää tahtonut kääntyä. Tuntien soutu nosti polttavat aallot alaselkään ja pakaroihin. Kuitenkin näitä odotettavissa olleita tuntemuksia lukuunottamatta aironi rullasi hyvin, kun taas muutamalla joukkueen jäsenellä oli enemmän vaikeuksia; tämän tyyppinen pitkäkestoinen rasite löytää kyllä kehon heikot kohdat ja on omiaan äkämystyttämään vanhat “taisteluvammat”. Ylimääräisen tauon aikana olkapäähankaluuksien takia perämieheksi ryhtynyt Lassi siirtyi airon varteen ja näin saatiin yksi soutajavaihdos tehtyä.

Matka jatkui, mutta neljänkymmenen kilometrin jälkeen seurasi jotain, jota voisi kuvailla juoksijan seinän kaltaiseksi tunteeksi. Kun laskeva ilta-aurinko maalasi tyynen järven kultamaalillaan, taisi se ujuttaa salaa pinnan alle tervaa, sillä yhtäkkiä kilometrit kulkivat hitaammin kuin kertaakaan aiemmin, vaikka olimme päässeet viimein pois ulapan aallokosta ja vastatuulesta. Toviksi veneen koko päivän korkealla pysynyt tunnelma tuntui hiipuvan hiukan, kun kaikki keskittyivät ponnistelemaan eteenpäin. Kuulin vieressäni istuvan Elinan laulavan hiljaa itsekseen taustanamme soivan idyllisen iskelmään tahtiin. Liityin mukaan lauluun saadakseni muuta ajateltavaa kuin korventavat lihakseni ja ihailin kesäillan meille tarjoilemaan mitä kauneinta maisemaa unohtaakseni alaselästä lapoihin kiipeävän hapotuksen.

Viimeisellä kympillä – kasvoiltani (toinen rivi vasemmanpuoleinen soutaja) näkee, ettei taida olla soudun paras hetki menossa

En ole varma, milloin pääsimme yli tuosta vaiheesta, mutta ainakin omalta osaltani voitto tervataistelusta syntyi, kun takaa kuului ehdotus:

– Mitäs jos otettaisiin 20 voimavetoa?

Ehdotuksen hetkellä ajatus tuntui mahdottomalta, mutta samalla se syöksi päättäväisyyden vereeni ja vastoin järjen ääntä yhdyin hyväksyviin huutoihin. Oli kuin vene olisi noussut lentoon, ja laskimme jokaisen voimavedon karjahtaen kuin lauma vihaisia (mutta epätahtisia) viikinkejä. Voimavedot irrottivat veneemme tervasta ja yhtäkkiä vauhti alkoi palautua. Enää en epäröinyt hetkeäkään, kun takaa tuli jatkoehdotus:

– Mitä jos vedetään 20 voimavetoa joka kilometrin alussa koko loppumatkan?

Niin me teimme, ja aina veneen syöksähtäessä eteenpäin ärjähdyksien säestämien voimavetojen työntämänä, addrenaliini nosti tunnelman yläilmoihin. Kukaan ei halunnut enää taukoa. Me halusimme maaliin.

Rannan asutus tiheni nopeasti, ja laitureille oli ilmestynyt ihmisiä katsomaan ja hurraamaan viimeisiä kilometrejä soutaville.

Sitten yhtäkkiä uusi perämiehemme karjahti maaliviivan olevan näkyvissä!

Siellä se oli, laskevan auringon lempein värein maalaama veteen piirretty viiva, jota olimme tuntien ajan tavoitelleet. Yhtäkkiä se oli aivan käsiemme ulottuvilla, ja jälleen ihmiskehon voimavarat yllättivät: olen vakuuttunut, että viimeiset pari sataa metriä vene lensi vedenpinnan yläpuolella – niin raivokkaita olivat maaliintulomme vedot ja niitä säestävät karjahduksemme!

Veneestä poistuminen oli helpommin sanottu kuin tehty.

Yksi päivän haastavimmista tehtävistä oli rantautuneesta veneestä pois pääseminen. Noustessani paikaltani selkä ei alkuun suostunut suoristumaan eivätkä jalkani kertakaikkiaan vastanneet komentoihin. Siinä sitten seisoa tönötin soutupenkkini takana puolikumarassa ja mietin, että mitenkäs saan jalan tuosta ylitse. Lopulta ei auttanut muu kuin ottaa housunpuntista kiinni ja vuorotellen nostaa kumpikin jalka käsivoimin penkin yli. Venettä paikallaan pitävä tapahtuman toimihenkilö naureskeli ilmiön olevan Sulkavalle tyypillinen ja ojensi kätensä auttaen minut veneen reunan yli rantaan. Nyt se oli ohi!

Maa keinui jalkojen alla, eikä selkä suoristunut vielä hyvään toviin, mutta hilpeä ja huojentunut tunnelma paikkasi päivän haavat, kun joukkueemme kokoontui vastaanottamaan nyt rantautuvaa PCC Tarmoa. Halasimme, kuvasimme ja juhlimme nopeasti viilenevässä illassa, eikä iloamme yhtään himmentänyt se, että lopullinen aikamme oli vaivaiset neljäkymmentäviisi sekuntia yli tavoiteaikamme eli kuuden tunnin.

PCC Sisu -joukkue maalissa

Kisapaikalla kilpailijoille tarjottu ateria oli todellinen eliksiiri, nimittäin “Ei koskaan enää” -kommenteista siirryttiin varovaiseen “jos tulisi uudelleen, niin silloin pitäisi…” -keskusteluun lämpöisen keiton ja ruisleivän valuessa kurkuista alas. Sitten raahasimme tutisevat kehomme autoille ja suuntasimme kohti majoitustamme.

Oli kylmälaukussa varattuna minulle grillattavaa ja muutama siiderikin, mutta valahtaessani kuuman suihkun jälkeen mökkimme lokoisaan nojatuoliin tiesin, että minun osaltani maalijuhlat juhlittaisiin petivaatteiden välissä. Yleensä nautin suuresti myös puristusten jälkipuinneista, mutta tällä kertaa soutelin unten maille upeaa kokemusta rikkaampana.

Suuri kiitos Cycling Club Pullukat kutsusta soutujoukkueeseen ja mahdollisuudesta viettää mitä mainioin kesäilta kanssanne! #ainakannattaalähteä

Randoillaan – koskemattomat hanget odottavat!

Minulla on itsepintainen ajatus, ettei vuori ole kiivetty, ellei sieltä myös kiivetä alas. Olen kyllä tuijotellut snoukkaleffoja, joissa laudat selässä ponnistellaan rinnettä ylös, tuuletetaan huipulla helikopterikameralle ja loikataan sitten puhtaalle, merkitsemättömälle hangelle ja syöksytään kohti laaksoa. Olen ihaillut tyyppien rohkeita ja tyylikkäitä kaarteita rinteessä, mutta huomaan aina päätyväni kommentoimaan, kuinka tärkeänä pidän laaksosta laaksoon kiipeämistä.

Tänä talvena kaikkien tietämistä syistä ulkomaanmatkat ovat jääneet väliin, ja laskemista on tullut harrastettua aiempia talvia enemmän. En ole kummoinen laskija. Joskus teini-ikäisenä opin pysymään suksien päällä pystyssä mäen ylhäältä alas. Muutaman laskutalven jälkeen laskeminen unohtui vuosikausiksi – kunnes nyt viime vuosina on tullut palattua sen äärelle.

Tein heti suksille palatessani päätöksen, että tähän lajiin en sitoisi kunnianhimoa. Ei tekniikkaharjoittelua ja suoritustavoitteita. Vuokravarusteet riittävät ja laskuja juuri niin monta kuin ehtii ilman herätyskellon aamuvarhaista pirinää tehdä, ja tinkimättä rinnebaarin kaakaoiden määrästä.

Ensimmäinen talvi menikin niin. Tämän talven ensimmäisenä laskupäivänä varasin kuitenkin hiihtokouluopettajan tunniksi. Ihan vaan mielenkiinnosta! Ensimmäisen tunnin jälkeen varasin häneltä aikaa uudelleen seuraavana päivänä. Muutamaa laskureissua myöhemmin palasin teiniaikojen laskuvuosien innostuksen pariin ja löysin itseni suksilla rinteen viereisiltä metsäreiteiltä pomppimassa tutisevin polvin puiden välissä. Hetkellisessä “vain lahjattomat treenaavat” -huumassa päädyin hyppyreihinkin – muistat ehkä parin kirjoituksen takaisen videon – ja lopputuloksena oli luukalvon kivulias vaurio ja yli kuukauden urheilutauko.

Ensimmäinen skinien (nousukarvat) kiinnitysharjoitus

Mutta yksi asia on selvä: tänä talvena rinteiden ulkopuolinen, koskematon lumi on alkanut kuiskia minulle kutsuvasti. Jostain, ehkä niistä snoukkaleffoista, mieleeni on maalautunut kuva vuorimaisemasta ja ajatus pakkaselta ja kiveltä tuoksuvasta tuulesta, auringon kirvelystä nenänpäässä ja neitseellisestä, kimmeltävästä hangesta, joka vastustamattomasti pyytää minua kirjaamaan nimikirjaimeni vilpoisalle iholleen. Melkein kuin häpeillen sen tekisin, mielessäni pyytäen vuorelta anteeksi, että olin mennyt piirtämään viivani sen virheettömään kylkeen.

…ja niin kevään viimeisellä laskureissulla Pyhällä löysimme Heikin kanssa itsemme Vapaalaskun intro -kurssilta.

Vain puolikkaan päivän mittainen kurssi oli loistava – ja ah niin koukuttava – kurkistus minulle uuteen maailmaan. Aamu aloitettiin lumiturvallisuuskoulutuksella oppaamme Oulan johdolla. Hiihtokeskuksen parkkipaikan reunalla opettelimme piippareiden käyttöä ja etsimme toisiamme autojen joukosta kuvitteellisen lumivyöryn jälkeen. Tökimme aurattua lumikasaa pitkillä sondeilla ja harjoittelimme hautautuneen ihmisen etsimistä hangesta pohtien parhaita tapoja pysyä hengissä lumen alla mahdollisimman pitkään.

Osaatko muuten arvata, mikä on tehokkain tapa selvittää, miten päin olet lumen sisällä, jos olet joutunut lumivyöryyn ja hautautunut lumimassaan?

Heikki ja splitboardin siteiden värkkäys

Vapaalaskuvarusteet ovat vaikuttavat: monot, jotka muotoutuvat hiihtämiseen ja kävelyyn soveltuviksi avaamalla nilkan kohdalta klipsin, joka mahdollistaa nilkan taivuttamisen. Suksien randositeet, jotka parilla naksautuksella vaihdetaan lasketteluasennosta hiihtämiseen soveltuviksi. Skinit, eli suksien pohjiin liimautuvat nousukarvat, joiden avulla pystyt hiihtämään jyrkkääkin mäkeä ylös valumatta. Sukset ovat leveämmät kuin mihin olen tottunut, ja lumen pinnasta kohollaan olevat kärjet auttavat pysymään hangen päällä vaihtelevassa maastossa.

Varusteet siis selkään, hissillä ylös Pyhätunturin laelle ja suksien kärjet pois laskettelurinteestä!

Ensimmäinen laskupätkä oli kaikkea muuta kuin “tunne tuuli hiuksissasi” -tyyppinen vapaudenhurman täyttämä matka, josta olin haaveillut. Sukset tuntuivat valtavilta, kuin olisin laskenut kahden silityslaudan päällä ja niiden hallinta oli kokemattomalle odottamattoman erilaista tavallisiin laskettelusuksiin nähden. Mutkat tuppasivat menemään pitkiksi, ja reisilihakset joutuivat oikein kunnolla töihin, kun koetin hakea Lindsey Dyer -henkistä (hän on vapaalaskun supertähti) tyyliä, jonka olin pääni sisällä nähnyt. Ihan ei siihen päästy, ja katajat saivat kyytiä parilla ensimmäisellä metsäosuudella!
Mutta vaikka emme olleet kaukana erämaassa ja hiihtohissien kolina ei ihan päässyt häipymään horisonttiin, sydämeni paisui ilosta: yhtäkkiä aidatun rinteen sijasta koko tämä metsä muuttui vain minulle luoduksi huvipuistoksi!

Kuvaile tunteitasi yhdellä ilmeellä -otos

Ensimmäisen laskun jälkeen kiinnitimme skinit (nousukarvat) suksien pohjaan ja aloimme harjoitella skinnausta. Lopulta itse etenemisessä ei kummoisesti harjoiteltavaa ole. Muutaman hyvän vinkin kyllä saimme taloudelliseen hiihtämiseen, mutta lopulta perustekeminen on yksinkertaista. Kuitenkin varusteiden käyttö ja vaihtoehtoiset käännökset oli hyvä ottaa haltuun opastettuna – sekä tietysti skineillä laskeminen, joka sekin on hiukan erilaista; aavistuksen kankeaa auraamista.

Voi millainen aamupäivä se olikaan!

Muistatko tunteen, kun lapsena löysit vanhan autioituneen talon auki unohtuneen pihaportin? Kun sydän jyskyttäen ja hengitystä pidätellen raotit kirskuen avautuvaa saranaa ja vilkaisit varovasti taaksesi toivoen, ettei kukaan ollut kuullut ja tulisi estämään tutkimusmatkaa. Muistatko, kuinka astuit villiintyneeseen puutarhaan, ja yhtäkkiä tuoksut täyttivät huumaannuttavasti ilman, äänet ympärillä muuttuivat ja aurinko tuntui paistavan uudesta kulmasta. Kuinka jokainen ränsistyneen pihapolun mutka saattoi paljastaa jotain uutta ja jännittävää? Puut ja pensaat ottivat uuden muodon – ehkä niiden takana piileskeli joku tai jokin: ystävä vai vihollinen? Muistathan, kuinka sydän tykytti hiukan normaalia kovemmin ja oli malttamattomuuttaan hiipinyt paikaltaan rintakehästä ylemmäs kohti kaulaa? Houkutteleva ja jännittävä seikkailu odotti ja juuri, kun olit ottamassa askeleen astuaksesi taikamaailmaan, portti takanasi narahti ja ääni jyrähti…

– Jaahas, kurssipäivä tulikin nyt päätökseen. Ensi kerralla voitte sitten lähteä oikeasti laskemaan tuonne kauemmaskin. Tervetuloa uudelleen!

Olin täydellisen myyty, ja jo ennen kuin sain siteet irti, haikailin pääsyä “oikean” randoilun pariin eli kauas hissien kolinasta, sinne missä ei kuulu mitään. Edes huonosti istuvien vuokramonojen nilkkoihin ja sääriin hiertämät mustelmat ja ruhjeet eivät himmentäneet iloa uuden seikkailun löytämisestä.

Portti uuteen seikkailuun on löytynyt, ja tuskin maltan odottaa, että pääsen uudelleen kurkistamaan taikamaailmaan!

Siellä se on, taikamaailma!

Ai niin, se tehokkain tapa selvittää, miten päin olet lumen sisällä, jos olet joutunut lumivyöryyn ja hautautunut lumimassaan? Kuolaaminen.

Ps. Kysymys vuori-ihmisille ja miksei muillekin: tietääkö joku, miksi vuorikiipeilijät eivät käytä piippareita? Onko se laitteen painoasia?

Ruskeavirran jääputous ja hapottavat pohkeet

Syntymäpäiväni aamu valkeni aurinkoisena ja rapsakkana. Auringonsäteet rapsuttelivat huurteisten kuusien latvoja saaden ne risahtelemaan, kun astuimme Korouoman portista sisään ja suuntasimme askeleet kohti tämän päivän kohdetta, legendaarista Ruskeavirta-nimistä jääputousta.

Oli ilahduttavaa huomata, että edellinen kiipeilypäivä ei tuntunut lihaksissa kovinkaan paljon, vaan olin täynnä virtaa. Toki päivän tempo oli ollut rauhallinen johtuen flunssastani ja siitä, että jo edellisenä päivänä sairastaessani jääputouksilla teutaroinut kiipeilyparini Heikki oli ensimmäisen päivän innolla kiivennyt niin paljon, että toisena päivänä hän oli selkeästi hiukan väsynyt. Lempeä aloitus oli tehnyt hyvää, ja flunssanikin tuntui taittuneen voiton puolelle.

Ylimääräisenä bonuksena saimme mukaan toiseen jääkiipeilyoppaan. Karva-lempinimeä totteleva Sami (kyllä, myös hänen nimensä on Sami) opiskelee arvostetun kansainvälisen IFMGA/ UIAGM -vuoristo-opaskoulutuksen (siitä lisää suomeksi esim täältä) viimeisiä vaiheita, ja osana koulutusta tulee tehdä merkittävä määrä asiakastyötä koulutuksen omaavan oppaan, kuten Kelson, kanssa. Meille toinen opas tarkoitti mahdollisuutta saada kiivetä enemmän ja tietenkin opastusta kahdelta asian ammattilaiselta. Karva (hänet löydät esim Instagramista #karvanverranparempaa ) oli ollut asiakkaidensa kanssa samalla Jaska Jokunen -putouksella jo edellisenä päivänä, ja olin huomannut hänet kärsivälliseksi ja taitavaksi opettajaksi – ja erinomaisen hauskaksi seuraksi. Olimme siis innoissamme, kun saimme hänet mukaan.

Kun Ruskeavirta avautui eteeni puiden lomasta, oli pakko pysähtyä vetämään henkeä. Yllemme kaartuva, kymmeniä metrejä leveä jääsuihku oli raastanut painovoimaa uhmaavaan ryöppyynsä maanpinnan kerroksellisia ruskeita sävyjä. Nuo keltaiset ja ruskeat raidat kilpailivat nyt otteesta jäälle luontaisen sinisen ja valkoisen sävyjen kanssa. Näky sai minut toivomaan, että olisin taidemaalari ja voisin koettaa vangita kankaalle tuon värien uhmakkaan leikin pohjoisrinteen sinertävässä valossa. Yksikään valokuvistamme ei nimittäin sitä kauneutta onnistu välittämään!

Ruskeavirta

Mutta koska en osaa maalata, voin kunnioittaa tuota luonnon teosta tavalla, jonka taidan… tai no, jonka ainakin haluan oppia taitamaan. Kiipeämällä.

Asettauduin Karvan pariksi ja varmistin miehen noustessa rauhallisen vähäeleisesti putouksen vasemmassa laidassa olevaa pystysuoraa jääkuilua. Yläpuolelleni kaartuvan seinän herättämän kunnioituksen keskellä oli isohko pisara jännitystä, sillä tämä putous oli Jaska Jokusta haastavampi, ja tasoltaan samaa luokkaa kuin mitä tulemme Ushballa kiipeämään. Toki mainittakoon, että Ushballa jääseinät noustaan yli 4500 metrin korkeudessa merenpinnasta ja nousut ovat pidempiä. Tämä olisi kuitenkin samanhenkisyydessään parasta mahdollista harjoitusta saada hiottua tekniikkaa ja taloudellista kiipeilyä. Yläilmoissa jokainen liike on moninkertaisesti raskaampi, ja esimerkiksi hakun käytössä minulla on paljon opittavaa: kokeileva naputtelu tai liikaa hartiaa rasittava huitominen pitää saada muutettua napakaksi tekemiseksi, jonka salaisuus piilee rannetyöskentelyssä.

Viimein oli minun vuoroni, ja nousin seinälle. Kohdan kourumainen rakenne helpotti etenemistä, sillä levittämällä jalat kourun reunoja vasten voi pingottaa kehon yllättävän rennosti kourun keskikohdalle. Mutta se, mikä oli näyttänyt lähes tasaisilta jääaskelmilta ylös, paljastui nyt petollisen heikoksi jääksi, ja sain tosissani tehdä töitä löytääkseni kunnon pitävät otteet jäästä. Muutaman metrin jälkeen huomasin myös unohtaneeni kiristää kiipeilykengät ennen seinälle nousua – voin vakuuttaa, että se on virhe, joka kostautuu nopeasti ja kuumottavasti!

Heikin ottama video, minä ylempänä seinällä

Yleensä laskettelumonomaisen jäykkä kenkä pitää jalan paikallaan ja mahdollistaa ponnistamisen koko säären voimalla. Nyt kun kenkä oli löysällä, jalkaterä ei pysynytkään paikallaan, vaan kantapääni nousi ylös joka askelmalla eli etenin varpaillani seinää ylös. Voi luoja sitä poltetta pohkeissa ja jalkapohjissa, joihin kuormitus kasautuu! Jo muutaman metrin nousun jälkeen tunsin jalkojen alkavan vapista, eikä kenkien kiristys seinällä ole mahdollista.

Turha sitä oli jäädä harmittelemaan! Jääkiipeily on mentaliteetiltaan hiukan kalliokiipeilystä poikkeavaa siten, että siinä pyrkimys on viimeiseen asti välttää putoamista. Toki kallioillakin pyritään puhtaisiin suorituksiin, mutta monasti teknistä reittiä harjoitellaan osissa, ja harjoitusvaiheessa on luontaista aina välillä jäädä köyden varaan lepäämään ja miettimään strategian seuraavaa vaihetta. Jääkiipeilyssä sen sijaan lähdetään siitä, ettei seinältä irrota. Monessa mielessä tämä johtuu varusteista: mukana on kaikenlaista terävää hakuista jääruuveihin ja -rautoihin. Pudotessa itsensä satuttamisen riski on suurempi.

Periksi ei siis voinut antaa, joten yritin olla piittaamatta poltteesta ja keskittyä kuuntelemaan ja tuntemaan, että hakku imaisisi joka iskulla tiukasti jäähän kiinni. Kunnon hakkuotteiden avulla saatoin käsien ravistelun lisäksi aina välillä ravistaa korventuvia jalkojani ja yrittää saada veren kiertämään kramppaavissa lihaksissa.

Voi sitä hetkeä, kun huohottaen punnersin itseni ensimmäisen köydenmitan korkeudessa jääkielekkeelle, kiinnitin itseni jääankkuriin ja sain huokaista! Toinen köydenmitta kiristetyillä kengillä sujuikin jo nopeammin ja rennommin, ja pystyin paremmin keskittymään Karvan rauhallisellä äänellä antamiin neuvoihin tekniikan parantamiseksi. Pavlovin koiran innolla virnistelin autuaana kehuille putouksen huipun saavuttaessani. Suljin silmäni ja hengitin Korouoman puhdasta ilmaa keuhkoihini nauttien sen raikkaasta tuulahduksesta rintakehäni alla. Täydellinen syntymäpäivä!

Toisen nousuni tein Ruskeavirran toisessa laidassa, edellistäkin jyrkemmässä kohdassa, jossa jään pinta oli paikoin kuin kovaa betonia ja toisista kohdista taas pinnalla lorisevan veden pehmentämää. Jään pinnalla valuva vesi tekee tietysti kiipeilystä välillä aika vilpoisaa hommaa, sillä märät hanskat ja housut jäisellä seinällä pakkaspäivänä tuovat tekemiseen oman lisäkierteensä. Hyvää märässä jäässä on se, että hakku uppoaa siihen kuin kuuma veitsi voihin. Tällä kertaa sekä minä että Karva juutuimmekin seinälle pitkäksi aikaa yhden käden varaan reuhtomaan toista, jäähän jumittunutta terää irti.

Kiroillut olin myös hanskojani, jotka ovat aavistuksen verran liian isot. Lisäilma kerrosten välissä auttaa sormia pysymään lämpöisinä, mutta vie kertakaikkiaan kaiken sorminäppäryyden. Niinpä jatkojen, jääruuvien ja sulkurenkaiden kanssa työskentely kylmästä ja märästä kohmeisillä, väsyneillä sormilla liian isoissa hanskoissa, tuntui paikoitellen tuskallisen hitaalta. Kun vielä muistaa, että välineiden käsittely tehdään aina yhdellä kädellä samalla, kun pidät itseäsi seinällä toisen käden ja hakun avulla, on tarve rivakalle ja notkealle työskentelylle melkoinen.

Mutta minä tein sen! Köysilaskeutuessani putouksen päältä jääseinää pitkin takaisin alas, hihkuin ääneen onnesta. Haltioituneena kuuntelin Karvan ja toisen paikalle saapuneen oppaan keskustelua siitä, kuinka putouksen muoto oli muuttunut jo edellisestä viikostakin. Se on joka päivä hiukan erilainen. Jää on ihmeellinen, elävä elementti – aivan kuin sillä olisi oma tahto. Kuinka olenkaan näiden kiipeilyvuosien aikana oppinut rakastamaan sitä!

Varmistamassa reittiä tekevää opasta

Päivä alkoi olla kääntynyt iltapäivään. Olimme kahden vaiheilla, sillä aikaa olisi ollut vielä puolikkaaseen nousuun. Käytössämme oli ollut vain vajaa kiipeilypäivä, mutta paluumatkalle lähtiessä oppaamme Kelso ja Karva antoivat meille kehuja:

– Monille asiakkaille lähestymisvaellus ja yksi nousu Ruskeavirralla vievät jo paljon aikaa. Mutta te teitte kaksi isoa nousua, ja olisimme melkein ehtineet tehdä vielä kolmannen puolikkaan! Teknisesti taitonne riittävät Ushballe hyvin. Kyse on siis kestävyydestä ja taloudellisuudesta sekä olosuhteista. Eli mahdollisimman paljon nousuja harjoitteluksi vain!

Autuaan onnellisena ja haikeana vaelsimme takaisin parkkipaikalle metsäpolkua pitkin. Talvisen iltapäivän sinisyys siivilöityi puiden lomasta. Suurien kiipeilykenkien rahina ja kiipeilyparini hengitys olivat ainoat äänet tuossa talvisessa satumaassa, jonka siimekseen jäivät Ruskeavirta, Jaska Jokunen sekä muutama muu jääputous, joka oli nyt pakko jättää ensi kertaan.

Lapset lienevät pelastus, muuten en ehkä istuisi nyt tässä, kerrostaloasunnon lämmössä uudelleen elämässä upeaa päivääni Korouoman jäisillä seinillä. Olisin ehkä livahtanut sivuun polulta, pyyhkinyt jälkeni intiaanien tapaan havunoksalla ja hiipinyt metsän syliin toiveenani jäädä jääparatiisiin ikuisesti! Onneksi aina voi palata.

Onnellisena ja haikeana paluumatkalla

Korouoman jääseinät kutsuvat

Lentokoneen pyörien jysähtäessä jäiseen kiitorataan avasin silmäni. Olo tuntui oudolta.

Kuukausien odotuksen jälkeen pääsisin viimein tositoimiin; viettämään syntymäpäiväni Korouoman kuuluisilla jääseinillä kiiveten. Ihan höntsäilyreissu ei ollut kyseessä, sillä tavoitteena oli jääkiipeilytekniikoiden hionta. Kesän vuorikohteessa Mount Ushballa Georgian Kaukasuksella luvassa olisi jääkiipeilyä 4500 metrin yläpuolella, joten taloudellisen kiipeilytekniikan omaksuminen olisi tärkeää.

Lennon aikaisen unenpöppörön haihtuessa silmistäni vastentahtoisesti tunnistin outouden tunteen aiheuttajan. Karheus ja paine kurkussa ja keuhkoputkessa eivät enteilleet hyvää. Edeltävänä päivänä oli ohimennen huomioinut väsymisen ja hengästyksen tunnetta, mutta pistänyt ne kiireen ja lasketteluonnettomuudesta toipuvan, pikkuhiljaa normaalia toimintaa kohti kömpivän lihaksistoni piikkiin. Rovaniemen lentokentän terminaaliin saapuessani sain keuhkoputkea vihlovan yskänpuuskan ja laukkujen hihnalta nostelun lomassa kiipeilyparini Heikin kanssa käydyn keskustelun seurauksena ajoin vuokra-auton suoraan lääkärikeskuksen drive-in covid-testiin. Posiolle saapumiseen mennessä negatiivinen testitulos oli jo saapunut. Helpotusta vaimensivat kuitenkin keuhkoja repivät yskänpuuskat ja huoli kiipeilykunnosta.

Illan lepo ei tuottanut toivottua tulosta, ja aamulla kankean liikkeellelähtöyrityksen jälkeen jouduin tyytymään sivusta seuraajan rooliin, kun Heikki pakkasi ensimmäisen jääkiipeilypäivän varusteet ja eväät reppuunsa. Kymmenen astetta pakkasta ja lumella kimaltava aurinko saattelivat meitä, kun ajoin kiipeilyparini Korouoman parkkipaikalle tapaamaan jääkiipeilyopastamme Kelsoa, jonka tehtävänä olisi seuraavien päivien kuluessa valmentaa jääkiipeilytaitojamme. Kelso yhtyi arvioon, että vaellus seinälle ja monen tunnin ponnistelu pakkasessa tuskin edesauttaisi paranemistani. Yhdessä totesimme, että jos nyt lähtisin mukaan, luultavasti loput päivät olisin vuoteen omana. Parempi yrittää pelata tilanne toisinpäin.

Miehet pakkasivat köydet ja jääruuvit, jääraudat, hakut ja muut varusteet reppuihinsa, nakkasivat laukut selkiinsä ja kiltisti pidättelivät innostuneet hymynä laimeiksi siihen asti, kun katosivat näköpiiristäni satumaisen kauniin lumisen metsän syliin.

Minä istuin autoon, katselin haikeana metsään ja annoin sitten päättäväisesti keholleni 24 tuntia aikaa palautua. Pakkaslumen pöllytessä ympärilläni ajoin takaisin pieneen hotelliin Posion laitamilla, askartelin löytämästäni pahvinpalasta “Olen nukkumassa – ethän häiritse” -kyltin huoneen oveen, vedin verhot kiinni ja kaaduin sänkyyn. Helpotuksen tunteesta, joka valui ylitseni sekunnin sadasosaa ennen kuin poskeni kosketti tyynyä, tiesin tehneeni oikean valinnan.

Seuraavana aamuna herätessäni ääntä ei tullut, keuhkot tuntuivat tukkoisilta ja kurkku karhealta. Mutta kuumetta ei ollut. Olikohan se optimismia vai tuntuiko olo paremmalta?

Oli kumpaa tahansa, olin jo ennakkoon päättänyt, että toista päivää en kolmesta kiipeilypäivästämme menettäisi, joten kiskoin kolme kerrosta vaatteita päälleni ja raahasin kiipeilyreppuni autoon.

Ajomatka Korouoman kuuluisalle kanjonille kesti noin 40 minuuttia. Kymmenen kilometriä pitkä, havupuiden tiheästi peittämä rotkolaakso on yksi Euroopan suurimpia maanvajoamia ja sen seinämät tarjoavat upeita kiipeilymahdollisuuksia. Kesäisin kostean ja havuisen Korouoman haasteena ovat itikat, mutta näin talvisaikaan se on kuin luminen satumaa. Metsää halkovat polveilevat polut kuljettavat kiipeilijän halki taianomaisen maiseman jääputouksille, joista korkeimmat ovat jopa 60 metriä korkeita (mikä täällä Suomessa on aika harvinaista).

Parkkipaikalla tapasimme uudelleen oppaamme Kelson (oikealta nimeltään Sami, mutta mies tottelee Kelso-lempinimeä, jonka historia juontaa juurensa aikaisemman kampauksen yhteneväisyyksistä Ashton Kucherin tähdittämään The 70’s Show’n hahmoon). Olemme kiivenneet Kelson kanssa aiemminkin: hän oli ollut yksi ryhmämme oppaista vuoden 2016 Gran Paradiso & Mont Blanc -reissullamme. Hänen tehokas tapansa toimia olikin muistikuvistani tutun suoraviivainen: tervehdysten jälkeen mies varmisteli kuntoani ja vannotti kertomaan heti, jos tarvitsin lepoa tai halusin lopettaa. Sitten pitkänhuiskea miekkonen nakkasi repun harteilleen ja muitta mutkitta paineli metsäpolulle kohti päivän kohdetta, Jaska Jokunen -nimistä jääputousta.

Jaska Jokunen koko upeudessaan

Asetin askeltahtini rauhalliseksi, sillä halusin säästää kaikki voimavarat jääseinälle, enkä rasittaa rohisevia keuhkojani yhtään ylimääräistä. Heikki asettui taakseni pienessä jonossamme, ja matka alkoi. Pian lumen rahina suurten ylävuorikenkiemme alla, varusteiden hiljainen kahina ja sulkurenkaiden satunnainen kilahtelu veivät minut ajatuksissani sinne, mihin olin jo kuukausia kaivannut.

Aamu oli satumaisen kaunis. Napakka 16,5 asteen pakkanen oli jäädyttänyt puihin jääharson, jonka lävitse auringonsäteet leikillisesti kurkistelivat. Sinertävä lumi narahteli kenkieni alla, ja tunsin lihasteni lämpeävän kulkiessamme lumisten mäntyjen ja kuusien reunustamaa, ylös ja alas kumpuilevaa polkua syvemmälle metsän uumeniin.

Kurkun karheuden ryöpsäyttämien satunnaisten yskänpuuskien määräämässä rytmissä vaelsimme rauhakseltaan eteenpäin. Kuukauden takainen lasketteluonnettomuus oli pakottanut minut treenitauolle, ja nyt oli kuin lihakseni eivät olisi ihan muistaneet, mitä niiltä odotettiin. Mutta oliko parempaa paikkaa muistuttaa kehoa siitä, mitä varten se on luotu, kuin tämä talvinen, hiljainen metsäpolku?

Jääputous juurelta katsottuna

Ja sitten se oli siinä! Leveä jäinen kaistale rotkon vastakkaisella laidalla: jääputous nimeltä Jaska Jokunen. Kuin joku olisi pysäyttänyt ajan ja poistanut painovoiman, olivat siniset ja osin maan rusehtaviksi värjäämät hyiset kerrokset jähmettyneet kerroksittain lähes 30-metrikseksi jääryöpyksi, joka syöksyi kanjonin reunalta kohti sen syvintä pohjaa.

Innostuneena tihensin askelia päästäkseni katsomaan tuota ihmeellisen kaunista seinää lähempää. Putouksen juuren saavuttaessamme innostus vaihtui kunnioitukseksi ja pieneksi jännitykseksi. Oli kulunut jo hyvä tovi siitä, kun olin viimeksi ollut jääseinällä, ja tunsin itsevarmuuteni ratisevan yläpuolelleni kaartuvan jäämassan majesteetillisuuden edessä.

Putouksen juurella, kanjonin varjoisalla reunalla oli hyytävän kylmä, ja nopeasti varustauduimme valjailla, kypärillä, jääraudoilla ja hakuilla. Onneksi mukanani oli myös superpaksu North Facen -toppatakki ja useampi pari hanskoja. Huolimatta niistä tunsin jo ensimmäisen puolen tunnin aikana varpaiden hyytyvän kahden teknisen sukan ja tuplakengän sisällä.

Heikki varmisti Kelsoa, joka kiipesi ensimmäisen helpon reitin liidaten eli kuljettaen köyden mukanaan, rakensi ylös jääankkurin, jonka avulla hän ensimmäisen nousumme varmistettiin yläköydellä.

Onko huolestuttavaa, jos otat selfien jääseinällä ja varmistaja heiluttaa? 😀

Tuli minun vuoroni. Tunsin sydämen jyskyttävän innosta. Puristin kohmeiset sormeni hakkujen kahvojen ympärillä ja tein ensimmäisen iskun. Jää oli kivikovaa, kuten kovalla pakkasella saattoi odottaakin. Mutta armollisesti se nappasi kiinni hakkuni terään, ja jäärautojeni piikit sukelsivat jääputouksen pintaan. Muutaman metrin nousun jälkeen kroppani yhtäkkiä muisti, mitä tämä puuha oikein oli – ihana tunne! Tuttu nakutusrytmi löytyi ja vaikka hakku ponnahteli välillä kovasta jään pinnasta ja jäärautojeni kärjet lipsahtelivat, lihakset lämpenivät ja mieli antautui sulkien kaiken muun ulos.

Seuraavat nousut tehtiin liidaten eli Kelso kiipesi edellä kiinnittäen jääruuvit seinään, ja seuraava kiipesi perässä keräten reitille juuri asetetut kiinnikkeet. Naureskelimmekin, että jos avaruusolennot saapuisivat nyt puuhiamme katsomaan, mahtaisivat ne pitää toimintaamme täysin järjettömänä.

Oppaamme kiipeämisen rytmitystä ja hakun liikeradan hallintaa parantavat neuvot mielessäni pyrin jääseinää ylöspäin piittaamatta hapottavien lihasten voihkeesta.

– Jääruuvin irrottaminen onnistuu parhaiten, kun et jää sen alapuolella, vaan nouset siten, että ruuvi on noin navan korkeudella. Pysähtyessäsi pyri lepäämään käsivarsi suorana, jolloin käytät yläselkää. Jos käsivarsi on koukussa, olet hauiksen varassa ja se käy todella nopeasti raskaaksi. Muista levätä ja laskea ja ravistella käsiä aina kun voit, Kelso ohjasi nousujani ja minä tein työtä käskettyä.

Aina päästessäni putouksen huipulle noin 25 metrin korkeuteen, yskänpuuska muistutti toipumassa olevasta kehostani. Mutta jopa yskä ymmärsi pysyä poissa, kun olin seinällä.

Minä Jaska Jokusen kimpussa

Saapuessani alas Heikki ojensi minulle termosmukillisen höyryävää teetä ja voileivän, jonka pinnalla oli huurretta ja jonka välistä pilkottavan kinkunsiivun reunat olivat jäätyneet. Olin jo luovuttanut toivosta pitää sormet ja varpaat lämpöisinä. Tauoilla yritin pitää ne liikkeessä ja kaivauduin mahdollisimman syvälle paksun taukotakkini uumeniin.

Jääkiipeily on rytmiltään yllättävän hidasta. Paljon valmistelua, ankkureiden rakentamista ja köysien kanssa puuhaamista. Varusteiden pitää oikeanlaiset ja niitä pitää käyttää oikealla tavalla. Muutoin tekeminen muuttuu mahdottomaksi, tai vaaralliseksi. Etenemisen verkkaisuus tekee jääkiipeilystä myös raskasta, sillä tekeminen on täynnä pitkiä staattisia pitoja epämukavissa asennoissa. Käsien pitäminen jatkuvasti ylhäällä kylmässä on murhaavaa verenkierrolle, ja hakkujen ja jääruuvien käsittely paksuilla hanskoilla ja kylmästä koppuraisilla sormilla välillä suorastaan tuskallista. Raajojen tarkka yhteispeli on tärkeää.

Pienin, painovoimaa uhmaavin askelin sitä sitten kohoaa pitkin jääseinää. Kelson, kokeneen jääkiipeilijän nousu on kuin marssia, jämptiä ja säntillistä. Itse olen kömpelö ja monin paikoin puuhani on melkoista rimpuilua.

Mutta on se vaan upeaa! En osaa sanoin kuvailla tunnetta, kun keskittymisen keskellä pysähdyt ja huomaat olevasi kauniin kanjonin seinällä. Iloa siitä, että olet päässyt tänne ja tähän ainutlaatuiseen hetkeen puiden latvojen yläpuolella. Hetkeen, joka kuuluu vain sinulle!

Yhtäkkiä aurinko oli hiipinyt taivaan toista laitaa kohti kuin varkain. Heikki, jolla oli alla jo yksi täysi kiipeilypäivä, ilmoitti tämän riittävän tältä päivältä. Minä halusin tehdä vielä yhden nousun, mutta sen jälkeen köydet kerättiin nipuiksi, lastattiin reppujen päälle ja oli aika aloittaa paluumatka parkkipaikalle.

Hitaasti kuljin halki metsän ja yritin vangita mieleeni pisaran sen talvista hiljaisuutta. Hangella ei näkynyt edes eläinten jälkiä, kun iltapäivän aurinko teki päivän viimeisiä sipaisujaan sen kimaltavalla pinnalla. Mikä mahtava, täydellisen onnellinen päivä!

Onnellinen

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén