Month: August 2016 Page 1 of 2

Lisää myllerrystä Mont Blanc -suunnitelmissa ja oikullisen kaunis Gran Paradiso

Päivä 3: Gran Paradison lähestyminen ja Mont Blancista Monte Biancoksi

Kun heräsin maanantaiaamuna, sain todeta edellisen päivän pienen tukkoisuuden muuttuneen flunssaksi. Nenä vuoti kuin seula, mutta onneksi olo oli muuten siedettävä. Jo edellisenä päivänä olin aloittanut ennakoivan lääkitsemisen, joten olin toiveikas, että ehkäpä selviäisin tästä pienellä nuhalla.

Janiina Ojanen Vuorenvalloitus Gran Paradiso
Onnellinen vuorilla

Pian sain muuta ajateltavaa. Kiipeilyryhmämme pakkautui kahteen autoon ja aloitti matkan kohti Italiaa ja Gran Paradisoa (4061 m), josta oli määrä tulla harjoitusnousu, joka auttaisi meitä myös akklimatisoitumisessa (eli kehon sopeutumisessa ylävuoriston ohueen ilmaan). Puolessavälissä matkaa edellämme kulkeva ryhmän toinen auto kurvasi tien sivuun. Pysähdyimme auton perään, ja  italialainen opas Alby pyysi ryhmänjohtajaamme Teijaa neuvonpitoon. Kuulin keskustelusta pätkiä ja ne saivat minut masentumaan. Olin aavistanut tämän.

Teija palasi autoon ja vahvisti, että Mont Blancilla Gouterin reitti on suljettu. Alkuperäinen suunnitelmamme Kolmen huipun reitistä kariutui serakkien aiheuttamaan vaaraan ja noin puoli vuorokautta myöhemmin suunnitelma B kariutui.

Pettymyksen aaltojen vyöryessä ylitseni istuin hiljaa ja yritin nollata tilannetta muiden aloittaessa keskustelun vaihtoehdoista. Teija näki tunteet kasvoiltani ja rutisti olkapäätäni lohduttavasti. Hetken aikaa sallin itselleni pahan mielen, mutta sitten aloin kääntää ajatuksiani. Jotkut yrittävät lukuisia kertoja päästäkseen tavoittelemalleen vuorelle. Loppu automatka punnittiinkin sitten vaihtoehtoja: haluammeko kiivetä jollekin toiselle vuorelle vai tehdä toisenlaisen vaelluksen Mont Blancin rinteillä, vaikka huippureitit vaikuttivat osaltamme olevan poissa pelistä?

Kun saavuimme Gran Paradison reitin lähtöpaikalle, Albylla oli ajatus: Italian puolella on Pope’s Route -niminen reitti Mont Blancin huipulle. Se on pidempi ja teknisesti vaikeampi kuin Kolmen huipun reitti tai Gouterin reitti. Oppaat Alby ja Sami sekä Teija kävivät pitkän keskustelun ja kartoittivat verkostoiltaan tietoa reitin kunnosta. He selittivät meille mahdollisimman tarkasti, mitä haastavan reitin valinta tarkoittaa. Voi olla, ettei meistä kukaan pääse huipulle, tai edes yrittämään huiputusta. Lähestyminen on pitkä ja raskas. Huippupäivä mittava ja teknisesti aiempia vaihtoehtoja vaativampi. He korostivat, että voimme valita jonkun muunkin vuoren ja tehdä huiputuksen. Teija painotti, että oppaat arvioivat, onko meistä huiputusta yrittämään. Päätöksen Pope’s Routen yrittämisestä pitää olla yhteinen, koska jokainen ottaa riskin, että omalle kohdalle tulee ilmoitus, ettei huiputuspäivänä ole rinteelle asiaa. Päätös voi tulla koska tahansa ja se on hyväksyttävä ilman mutinoita. Oppaat vastaavat turvallisuudestamme ja heidän sanansa on laki.

Teemu tiivisti kiipeilyryhmän yhteisen ajatuksen:
– Mieluummin peräännyn Mont Blancilla, jos kunto tai taito ei riitä tai olosuhteet tulevat vastaan, kuin huiputan muualla.

Italian puolelta, Gonellan majalta (3071 m), josta Pope’s Routen lähestyminen tehdään, löytyi vielä tilaakin. Niin tehtiin päätös Pope’s Routesta. Harjoittelisimme tekniikoita Gran Paradisolla. Torstaina tekisimme lähestymisen Gonellan majalle, perjantaina huiputusyritys ja lauantaina paluu Chamonix’iin.
Teija päätti keskustelun muistuttamalla, että nyt olemme matkalla Gran Paradisolle ja keskittyisimme siihen. Mont Blancista ja Pope’s Routesta keskusteltaisiin lähipäivinä lisää.

Niin aloitimme Gran Paradison lähestymisvaelluksen Gran Paradison kansallispuiston läpi. Ensimmäinen tunti noustiin jyrkkää metsäistä rinnettä pitkin alueelle tyypillisen liuskekiven ja neulasten peittämää polkua. Metsärajan jälkeen jatkettiin halki rinneniittyjen. Maisema alkoi muuttua karummaksi.

Lähestyminen oli yllättävän lyhyt ja leppoisa. Jo reilun parin tunnin kulkemisen jälkeen Chapodin maja (2710 m) ilmestyi eteemme kuin varkain. Se sijaitsee kauniilla harjanteella, jonka vierestä kohisee villi pieni vuoristojoki. Taustaa täydentävät lumipeitteiset terävät huiput, joista yhtenä kohteemme Gran Paradiso, joka oli nyt sukeltanut pilven sisään, vaikka aurinko paistoikin kauniisti.

Ilta sujui iloisissa merkeissä. Kaikki olivat hiukan jännittyneitä edessä olevasta huippupäivästä. Hiukan huolta aiheutti huono sääennuste, jonka vuoksi Alby ja Sami aikaistivat lähtöämme. Jos ehtisimme ajoissa aamuyöllä matkaan, ehtisimme iltapäivällä uhkaavan ukkosen alta karkuun.

Pakkasin huiputusreppuni hyvillä mielin. Kiipeilyporukan kesken oli todella hauskaa, ja kaikki olivat innoissaan yhteisestä tavoitteesta. Muutenkin oloni oli yltyvää nuhaa lukuunottamatta mainio. Nilkka, jonka kestävyyttä olin pohtinut, tuntui vahvalta. Chapodin maja vaikutti olevan oikein hyvä akklimatisoitumisen kannalta. Sopiva korkeus mahdollistaisi rauhallisemman unen, eikä muitakaan oireita ainakaan vielä ilmennyt. Naureskelimme myös, että huomaa kahvin olevan italialaisille kunnia-asia: vuorimajalta nimittäin sai erikoiskahveja, ja cappuccino oli todella herkullista.

Kesken iltateemme Chabodin majan emäntä juoksi saliin ja huusi:
– Tulkaa kaikki katsomaan, kuinka kaunis auringonlasku!
Niin päivämme kruunasi mailleen painuva aurinko, joka maalasi vuortenhuippuja halaavat pilvet vaaleanpunaiseksi tavalla, jota en osaa edes kuvailla. Tässäpä kuva, joka ei tee oikeutta todellisuudelle, mutta antaa ehkä käsityksen siitä, millainen luonnon taideteos toivotti meille kauniita unia.

Gran Paradiso on niin kaunis, että pilvetkin punastuvat.

Päivä 4: We are going down

Herätyskello soi kello 04. Olin nukkunut kohtuullisen hyvin, mutta flunssa tuntui vain pahenevan. Onneksi kiipeilyryhmän ensiapupaketeista löytyi omaa suppeaa lääkevarastoani täydentäviä troppeja. Päätin, että minä pistän tälle taudille kampoihin oikein tosissani. Tämä on huippupäivä ja nyt mennään!

Pikaisen aamiaisen jälkeen seisoimme pimeässä pihalla. Nautin ihanasta tunnelmasta, joka edeltää liikkeelle lähtöä. Otsalamppujen valokeilat halkovat yön pimeyttä, ihmiset hyörivät energisinä, varusteet kilahtelevat, pimeä yö tuoksuu lupaavasti jäätiköltä, ja veri kohisee suonissa.

Reitti alkoi kivikkoista polkua kohti harjannetta, jolta sukeltaisimme jäätikölle. Asetuin jonon alkupään tietämille ja annoin ajatusten karata omille teilleen, kun askel lähti rullaamaan. Ilma oli yölläkin lämmin, liike ja innostus lämmittivät kehoa. Pian kuljin aamuyössä paitasillani. Jutustelin muutaman sanan silloin tällöin edessä ja takana kulkevien kanssa, mutta enimmäkseen vain nautin askelten rytmistä ja hetkestä, jota olin odottanut. Nyt ei enää ollut kiire mihinkään.

Äkkiä takaa kuului pysähdyspyyntö. Yksi ryhmästä voi huonosti. Hetken kuluttua hän saattoi jatkaa matkaa. Mutta pitkälle emme päässeet, kun tuli uusi stoppi, ja hän antoi ylen. Sinnikäs kiipeilijä ei antanut periksi, vaan halusi vielä koettaa jatkaa matkaa. Hänen kuntonsa tarkistettiin perusteellisesti ja hän sai hiukan lääkettä. Teija siirtyi kulkemaan hänen läheisyydessään tarkkaillakseen tilannetta jatkuvasti.

Oppaat olivat enenevässä määrin huolissaan myös säästä. Huono ennuste näytti toteutuvan, ja valitettavasti huomattavasti ennustettua kiivaammalla tahdilla. Tiesimme jo lähtiessämme huiputuksen olevan epävarma, mutta halusimme kuitenkin yrittää mahdollisimman pitkälle. Aina oli toivoa, ettei ennuste pitäisi. Sitä paitsi tarvitsimme runsaasti lisää korkeusmetrejä, jotta kehomme akklimatisoituisi lisää Mont Blancia varten.

Paluumatkan näkyvyys: kehno

Jäätikön reunasta jatkoimme kuivan jään yli usvan hiipiessä meitä kohti. Vuoren huippua ympäröivät pilvet valuivat meitä kohti, ja ilma kylmeni nopeasti. Olin juuri kumartunut kiinnittämään jäärautoja vuorikenkiini, kun raekuuro vyöryi niskaamme. Samalla hetkellä kuului Albyn tiukka komento:

– We are going down! Now.

Päästin ilman keuhkoistani pettyneenä huokauksena, riisuin jo kiinnittämäni jääraudat ja kiskoin
nopeasti kuoripuvun päälleni ja sadesuojan varusteideni ylitse. Rivakalla marssilla vaelsimme takaisin sumussa ja sateessa. Pääsemättä lähellekään huippua.

Majalla pettynyt kiipeilytiimi purki varusteensa kuivumaan ja kömpi suoraan nukkumaan. Puolen päivän aikaan portaissa poukkoili pörröpäisiä kiipeilijöitä toivottelemassa toisilleen huomenta tietämättä tarkalleen vuorokaudenaikaa, tai edes mikä päivä nyt oli.

Kaikkien herättyä keskustelimme tilanteesta. Sää oli surkea ja tämä päivä menetetty. Tarvitsimme kuitenkin lisää korkeusmetrejä ja harjoitusta. Ja tietysti myös toivoimme pääsevämme näkemään Gran Paradison huipulla olevan kuuluisan madonnapatsaan.

Ilta-auringosta nauttimassa

Tekisimme uuden huiputusyrityksen seuraavana päivänä. Sääennuste ei ollut toivotunlainen sillekään päivälle, mutta kukaan ei halunnut jättää käyttämättä toista mahdollisuutta. Päätös uudesta yrityksestä tekisi loppuviikosta aika raskaan, koska tarkoitus oli huiputtaa Gran Paradiso tiistaina ja levätä keskiviikko Chamonix’ssa. Torstaina nimittäin alkaisi raskas matka Mont Blancille. Nyt menettäisimme lepopäivän.

Iltapäivällä sään hetkellisesti parantuessa Sami ja Alby vetivät meille tekniikkatreeniä majan lähimaastossa. Muu aika käytettiin lepoon ja syömiseen, sillä loppuviikkoa ajatellen tankkaus oli todella tarpeen.

Voisi kuvitella, että tunnelma ei olisi paras mahdollinen. Mutta itse asiassa meillä oli oikein hauskaa! Käytimme aikaa treenin ohella tutustumalla toisiimme, ja huumori kukki. Kirjoitin jopa ylös muutaman erityisen hauskan jutun. Mutta ehkäpä on parempi, että jätän vuoristomajahuumorin sinne ylös. Nimittäin juttujen hauskuuteen taitaa liittyä aika paljon henkilöiden persoonia ja tilannekomiikkaa… ja ehkäpä lyhyillä yöunilla ja ohuella ilmallakin on oma osuutensa.

Illan lähestyessä päätimme, että seuraava aamu olisi sääennusteiden vastaisesti yhtä kaunis saapumispäivämme ilta. Tunnelma oli edellistä iltaa rauhallisempi, kun pakkasimme taas huiputusreput ja kömmimme peiton alle odottamaan ennen aamua pirahtavaa herätyskelloa, joka ilmoittaisi uuden mahdollisuuden aikaikkunan alkamisesta.

Chapodin maja ja maisemaa “hyvän sään aikana”

Matka Chamonix’iin ja muutoksia Mont Blanc -suunnitelmaan

Alpit, Chamonix, Vuorenvalloitus

Päivät 1–2: Tampere – Geneve – Saint Etienne de Saint Geoirs

Perjantai-iltana lentokoneeni laskeutui Geneveen reilusti aikataulusta myöhässä. Tekisin vielä parin päivän koukkauksen ennen Chamonix’iin siirtymistä. Ystäväni oli kutsunut minut perheensä luokse Saint Etienne de Saint Geoirs -kylään pariksi yöksi. Hän oli miehensä ja heidän alle vuoden ikäisen vauvan kanssa ajanut helteessä parisataa kilometriä hakemaan minua kentältä.

Matkalla Saint Etienne de Saint Geoirsiin keskustelimme Suomen ja Ranskan kulttuurieroista sekä siitä, millaista on asua kaupungissa tai pienessä maaseutukylässä, Suomessa ja Ranskassa. Ystäväni mies tiivisti ranskalaisen pikkukyläelämän sosiaalisuuden hauskalla tavalla:

– Pienessä kylässä kaikki tuntevat toisensa ja sillä on seurauksensa. Sanotaan vaikka, että vaimo lähettää sinut kahden korttelin päähän leipomoon ostamaan unohtuneen leivän päivällistä varten. Palaat takaisin kahden tunnin kuluttua pikkuisen huppelissa. Kyläläiset ovat tyytyväisiä ja asiaankuuluvat kuulumiset vaihdettu, mutta vaimo on kiukkuinen!

Kyläyhteisön positiivinen puoli paljastui, kun saapuessamme perille puoli kymmenen aikaan illalla, ystäväni mies soitti leipurille, koska oli  kuin olikin unohtanut ostaa leipää. (Tuore, suoraan leipomista ostettu leipä on ranskalaisille erittäin tärkeä elementti aterioilla. Sitä ei sovi jättää pois pöydästä.) Hetken kuluttua kurvasimme pimeän leipomon pihaan ja takaoven kautta saimme iltapalapöytään tuoretta leipää. Tosin kuulemma sillä edellytyksellä, että minäkin tulin vaihtamaan asiaankuuluvat poskisuudelmat leipurin kanssa!

Myöhäisestä ajankohdasta huolimatta emme malttaneet mennä nukkumaan, vaan istahdimme ystäväni kanssa heidän terassilleen lämpimään yöhön, säkenöivän tähtitaivaan alle vaihtamaan kuulumisia. Viimein, aamuyön tunteina kömpiessäni sänkyyn, uni taisi tulla jo ennen kuin poskeni kosketti tyynyä.

Seuraavan päivän vietimme rennosti läheisen Lac Paladru -järven rannoilla auringosta nauttien. Turkoosina hohtava vesi oli kuumassa loppukesän päivässä niin houkuttelevaa, että jopa minä pulahdin lyhyesti linnunmaidon lämpöisessä vedessä. Ilma tuoksui runsaalta, ja aurinko silitteli ihanasti ihoa. Täydellistä!

Ihanien elämysten lisäksi ruokatankkaus edessä olevaa kiipeilyrasitusta varten sujui varsin luontevasti ruokaa rakastavan ranskalaisperheen seurassa. Heidän luonaan viettämäni 1,5 vuorokauden aikana minua hemmoteltiin ihanilla herkuilla, niin kotikeittiötä kuin ravintoloita hyödyntäen. Esimerkiksi kävimme Lac Paladrun lähellä olevan Hotel des Bainsin ravintolassa syömässä massiivisen viiden ruokalajin lounaan. Valitsin itselleni mahdollisimman paikallisen menun, johon sisältyi muun muassa luuydintä, sammakonkoipia, korvasieniä ja munavaahtoa. Lounas nautittiin tunnelmallisella puutarhaterassilla puiden lehvien ja pienen tuulenvireen viilentäessä mukavasti paahtavaa auringonpaistetta.

Aika kului kuin siivillä. Yhtäkkiä oli lauantai-ilta ja hiukan haikea olo, sillä aamulla edessä olisi lähtö Lyonin lentokentälle, josta olin varannut bussikyydin Chamonix’iin. Mutta ajatukset alkoivat siirtyä lumihuippuihin ja nukahdin Kolmen huipun reittiä mielessäni tunnelmoiden.

Päivä 3: Kiipeilyryhmä kokoontuu Chamonix’ssa ja suunnitelmat muuttuvat

Halattuani ystävääni Lyonin lentokentän parkkipaikalla astelin rivakasti terminaaliin etsimään Chamonix-bussini lähtölaituria. Koska aikaa bussin aikataulun mukaiseen lähtöhetkeen ei ollut paljon, menin suoraan infotiskille.

Tapahtui seuraavaa:
Infotiski 1:n huoliteltu ja ystävällinen daami (bussin lähtöaikaan 30 min):
– En kyllä ole varma tämmöisestä, lähteekö se muka täältä? Kakkoskerroksen aulasta on pääsy alueelle, josta lähtee busseja, mutta tästä bussista en tiedä. Mene kakkoskerrokseen toiselle infotiskille ja kysy sieltä.

Infotiski 2:n nuorehko tyttö (bussin lähtöaikaan 26 min):
– Ei tämmöistä lähde täältä ollenkaan.  Haluaisitko ostaa lipun jonkun muun firman bussiin? Ai jo ostamassasi lipussa lukee, että kyytisi lähtee täältä? Mene kysymään kollegaltani tuolta toiselta tiskiltä.

Infotiski 3:n vanhempi, tiukkailmeinen nainen (bussin lähtöaikaan 22 min):
– Emme me myy tuon firman palveluita. Minä en tiedä. Kysy tuolta infotiskiltä (osoittaa infotiskiä nro 2). Niiden kuuluu tietää nämä asiat.

Välissä käynti bussilaiturialueella, joka oli täysin autio.

Laiturialueen vartija 1 (bussin lähtöaikaan 16 min):
– En puhu englantia. Kysykää neiti tuolta sisältä, tiski kaksi.

Infotiski 2:n tyttö (bussin lähtöaikaan 14 min):
– Ei täällä ole ketään muuta kuin minä ja en tiedä tuosta mitään. Kysyitkö tuosta viereiseltä tiskiltä kollegaltani? Ai kysyit. Alakerrassa on isompi infotiski, josta voisit käydä kysymässä lisää. 

Välissä uusi käynti bussilaiturialueella, joka edelleen täysin autio.

Laiturialueen vartija 2 (bussin lähtöaikaan 13 min):
– Minä en tiedä noista busseita yhtään mitään. Mene tuohon kakkoskerroksen aulaan infotiskille, siellä rouva neuvoo kyllä.

Paluu sisälle, infotiskien 2 ja 3 ohi takaisin alakertaan.

Infotiski 1:n daami (bussin lähtöaikaan 10 min):
– Näyttäisitkö sitä lippuasi vielä? Kyllä siinä lukee, että täältä se menee. Outoa. Lipussa neuvotaan olemaan paikalla 30 minuuttia ennen lähtöä ja nythän on enää 10 minuuttia jäljellä. Olisiko se mennyt jo? Ai onko koko laiturialue ollut koko ajan tyhjä? Mene kuule nyt sinne vaan. En ole tästä yhtään varma. Mutta suurin osa busseista lähtee sieltä, joten ehkäpä sekin tulee sinne ja voit nähdä sen?

Paluu laiturialueelle, epätietoista pyörimistä ympäri laitureita. Viimein alueelle saapui yksi, eri yhtiön bussi.
Kilpailevan yhtiön bussikuski (bussin lähtöön aikaa 2 min):
– Kyllä se täältä menee. Laituri 7.

Seisoin siis tyhjällä laiturilla. Aika kului, ja mitään ei tapahtunut. Kaivoin bussilipun esiin ja soitin asiakaspalveluun, jossa ensin kuuntelin 15 minuuttia taukomusiikkia ja toimintaohjeita monikielisesti. Lopulta puheluun vastattiin.

Asiakaspalvelun työntekijä (bussin lähtöajasta kulunut 25 min) iloisesti:
– Olet ainoa Lyonin lentokentältä kyytiin tuleva, joten kuski ei välttämättä pidä kiirettä sinne tullessaan. Odottele vaan. Jos puolen tunnin päästä bussia ei näy, soita uudestaan ja keksitään yhdessä jokin ratkaisu!

Bussi saapui 40 minuuttia myöhässä. Helpotus ja huvittuneisuus täytti mieleni. Bussissa mietiskelin hymy huulillani, että minkähänlaisia ratkaisuja tilanteeseen olisimme yhdessä iloisen asiakaspalvelijan kanssa keksineet, jos bussi ei olisikaan tullut?

Parin tunnin kuluttua kuljettaja pysäytti auton. Hän kertoi, että Chamonix’iin menijät vaihtaisivat autoa tässä, ja uusi bussi tulisi 10 minuutin kuluessa. Kukaan meistä kolmesta Chamonix’iin suuntaavasta ei ollut vaihdosta tietoinen ja jäimme hiukan huolestuneina katsomaan etääntyvän linja-auton perään. Seistyämme puolisen tuntia helteessä maantien laidassa keskellä ei-mitään, uusi bussi porhalsi paikalle ja matka saattoi taas jatkua.

Neljä tuntia Lyonin kentältä lähdön jälkeen astuin ulos linja-autosta. En ollut siellä, mihin olin lipun ostanut, vaan kylän toisessa laidassa. Mutta koska kaikki muutkin jäivät jo aiemmin pois, kuljettaja ilmoitti pitävänsä tauon ja jatkavansa matkaa 10 minuutin kuluttua. Minulla alkoi jo olla pientä hajua ranskalaisen aikakäsitteistön erosta suomalaiseen nähden, joten totesin kuskille hymyillen, että ollaan “close enough”, otin laukkuni ja kävelin loppumatkan hotellille.

Alppien huippuja Chamonix'ssa

Hihkuin riemusta ääneen nähdessäni kapeassa laaksossa sijaitsevan Chamonix’in kylän reunoilla jylhät, lumihuippuiset vuoret. Olin täällä, viimeinkin! Ja huomenna kiivetään!

Hotellilla ensi töikseni törmäsin kiipeilyryhmämme toiseen naiseen, Jenniin (tyttöenergiaa jengiin tuo myös ryhmänjohtajamme Teija). Vietyämme tavarat huoneisiimme, lähdimme tutkimaan kylää ja myöhemmin kiipeilyryhmä alkoi ajautua yhteen. Teemu liittyi seuraamme syömään, Heikkiin ja Jukkaan törmäsimme kadulla ruokailusta palatessa. Illalla kokoonnuimme ryhmänjohtajan Teijan johdolla hotellin aulaan.

Tapaamisen aluksi tulivat huonot uutiset. Mont Blancin Kolmen huipun reitti ei ole kiipeilykunnossa. Taas kuumuus riivaa Mont Blancia. Reitillämme serakit ovat vaarallisia, ja viime viikolla tapahtui iso sortuma. Oppaat ja Teija olivat tehneet päätöksen, että reitti on liian vaarallinen, ja me emme mene sinne.

Voi ei. Ei taas.

En sanonut mitään. Olin monena iltana lukenut reittikuvauksia ja ollut niin innoissani Kolmen huipun reitistä. Mutta ryhmänjohtajan sana on laki vuorilla. Ja turvallisuus on asia, josta kukaan ei ole valmis tinkimään. 

Teija kertoi, että tällä hetkellä tilanne on se, että lähdemme todennäköisesti yrittämään Mont Blancin huipulle Gouterin reittiä. Myös huiputuspäivä tulee luultavimmin siirtymään päivällä eteenpäin eli lauantaille. Kaikki on vielä epävarmaa, nopeasti muuttuvat olosuhteet ratkaisevat. Katsotaan lähempänä loppuviikkoa, mitä tapahtuu. Mutta joka tapauksessa Kolmen huipun reitti on poissa pelistä.

Muistutin itseäni, että pääasia on päästä Mont Blancille. Vaikka olin niin toivonut pääseväni Kolmen huipun reitille, lopulta tärkeintä on turvallinen nousu. Kunhan vaan pääsisin Mont Blancille. Yritin tukahduttaa kasvavan huoleni viime vuoden toistumisesta. Tunsin päänsäryn orastavan ohimoilla.

Kävimme vielä läpi huomista suunnitelmaa Italiaan, Gran Paradisolle lähdöstä. Teija ohjeisti pakkaamisesta, varusteista, tankkauksesta, nesteytyksestä ja niin edelleen. Sovittuamme aamun tapaamisen, toivotimme hyvät yöt ja tiimi hajaantui pimeään iltaan.

Tässä nyt sitten istun huoneessani sängyllä kiipeilyvarustekasan keskellä. On hiukan vielä sulateltava sillä aikaa, kun pakkailen varusteita. Viime vuosi painaa mielessä. Mutta nyt pitää unohtaa se ja hyväksyä, että tällaista vuorikiipeily voi olla. On turha murehtia loppuviikkoa. Se selviää aikanaan.

Huomiseen mennessä minulla on parempi mieli ja kuulen Italian tuulten kuiskaavan nimeäni.

Lähtöselvitys – nyt tanssien Mont Blancille

Odotus on melkein ohi. Junan lähtöön on tunti. Heiheit on sanottu.

Eilen aamulla hymy liimattuna kasvoilleni saatoin tyttären koululle, josta hänen isänsä päivän jälkeen hakisi hänet. Yritin olla halaamatta normaalia pidempään, mutta salaa hieroin kasvojani tytön hiusten latvoihin. Itkin koko kotimatkan. Aina sama juttu reissuun lähtiessä; ennakkoikävä kampittaa lähtötelineissä.

Tänä aamuna aikaisin lähtiessään töihin Timo silitti hiuksiani. Olimme sanoneet hei jo illalla, ja nyt vähän raukkamaisesti teeskentelin, etten herännyt, vaan piilottelin peiton alla. Luulen, että hän tiesi sen.

Nyt, kolme tuntia myöhemmin seison hiljaisessa eteisessä ja katselen kahta ovenpieleen nojaavaa laukkua. Tavaraa on enemmän kuin viimeksi, koska teknisetkin kiipeilyvarusteet ovat nyt omiani. Matkalaukku ja käsimatkatavarana toimiva kiipeilyreppu pullistelevat, mutta kaikki mahtui mukaan suhteellisen sujuvasti:

  • jääraudat ja hakku
  • kiipeilyvaljaat, karabiinit, nauhalenkki ja varustenaru
  • kypärä, teleskooppisauva, vuorikiipeilykengät
  • kuoripuku, softshell-housut, kiipeilysäärystimet
  • fleece-kerrasto, tekninen kerrasto, merinovillaisia alusvaatteita, kiipeilysukat
  • pipo, kiipeilyhanskoja, putkihuivi
  • otsalamppu, juomapullot, hyttelakana
  • ensiaputarvikkeet, aurinkorasvat, korvatulpat, varaparistot
  • aurinkolasit ja myrskylasit
  • tyttären antama Minion-maskotti (joka oli mukana viime vuonna Vincent-Pyramiden ja Monte Rosan huipuilla sekä pari viikkoa sitten Haltilla) ja äitini ohjaaman kerhoryhmän lasten askartelema talismaani sekä kummitytön viime vuodelle askartelema, nyt jo yksisilmäiseksi muuttunut onnenpörriäinen

…ja päälle perustavarat ja vaatteet, joita reissatessa tarvitsen.

Läppäri on keittiössä. Sen pakkaan viimeisenä. Haluan vielä kirjoittaa. Sanat ovat minulle tärkeitä, sekä annetut että vastaanotetut. Läheiseni tietävät sen. Puhelimeni viesteissä, somekanavissani ja täällä blogissa on kannustavia sanoja, joista jokainen sykähdyttää suuresti.

Alkuviikosta sain ihanan yllätyksen, kun posti toi litteän paketin. Ainoa saate olivat ystäväni paketin päälle kirjoittamat sanat (kurkkaa oheisesta kuvasta), jotka saivat minut nauramaan ääneen. Paketin sisällä oli jotain, mitä olin etsinyt kiivaasti, mutta tuloksetta: minikokoisia taskupokkareita, jotka ovat niin pieniä ja kevyitä, että kulkevat tarinoita rakastavan mukana silloinkin, kun grammat on minimoitava.

Nyt yksi taskupokkareista on valmiina naulakossa riippuvan takin taskussa, vieressään pussissa pala toiselta ystävältä matkaevääksi saadusta artesaanisuklaasta. Tällaisina hetkinä on aika rakastettu olo!

Kaikki on Lähtöselvitys-kirjoitusta vaille valmista. Jos jotain jää, se jää. Vaellan keittiöön ja otan viimeisen kupin kahvia. Istahdan tähän pöydän ääreen ja hetken vain kuuntelen kotini hiljaisuuden ääniä sormet näppäimistöllä.

Varustekasan koon lisäksi moni muukin asia on toisin kuin viime kerralla. Jo ripauksen kokeneempana minulla pieni aavistus siitä, mitä on edessä. Kuvamateriaali tulee olemaan viime vuotta nuhjuisempaa: viimeksi kiipeilyparini oli valokuvaaja, nyt olen omien räpsäisyjeni varassa. Toivottavasti silti pystyn välittämään edes aavistuksen kokemuksesta myös kuvien kautta. Sisällöllisesti tarinankerrontaa sävyttää se, että valitsin tehdä koko valmistautumisprosessin itsenäisesti ja matkustaa yksin. Se on ollut hyvä valinta ja olen tyytyväinen.

Mieli ja sydän voivat siis hyvin. On onnellinen olo. Malttamaton, niin että itseäkin naurattaa.

Oikean jalan akillesjänne sen sijaan luo harmaan varjon iloisen tunnemaisemani reunamille. Se on edelleen hiukan turvoksissa, vaikka olen sille antanut kylmähoitoa ja lepoa koko viikon. Viime vuonna ruhjoin sääreni lähtöviikolla Flow Parkissa, tänä vuonna kompuroin Käsivarren erämaassa. Melkoinen kömpelys osaan olla toisinaan! Mutta jalka toimii kyllä. Vielä on muutama päivä aikaa lepuutella ennen tositoimia ja varmuuden vuoksi olen varustautunut särkylääkkein ja urheiluteipein. Turha sitä on murehtia.

Olin tiistaina Yle Tampereen radiolähetyksen keskipäivässä vieraana kertomassa Vuorenvalloituksesta. Energiset juontajat Anna Sirén ja Katri Rauska johdattivat keskustelua unelman syntymisestä ja sen vaatimista panostuksista, viime vuoden odottamattomiin tapahtumiin, tulevaisuuteen ja siihen, mitä tunnen nyt. He kysyivät myös, pelottaako ja olenko ajatellut, miltä tuntuu, jos toisellakaan yrityksellä en pääse Mont Blancin huipulle.

Janiina Ojanen Yle Tampere
Elämäni ensimmäinen radiostudioselfie,
menossa mukana Anna Sirén ja Katri Rauska

Radiohaastattelu oli, paitsi hauska ja hieno kokemus, myös hyvä muistutus siitä, että tarina on niin paljon enemmän kuin huippuhetki. Kun koetin kiteyttää tarinaani ja ajatuksiani uusille ihmisille, sain lähtökuumeen keskellä hetkeksi pysähtyä nauttimaan: ahneus unelmille on hyvästä, kunhan vaan muistaa olla kiitollinen siitä kaikesta, mitä on jo saanut, ja hetkistä, joissa elää nyt.

Ja ahne tälle unelmalle minä olen. Haluan onnistua, oikein tosissani haluan.
Huiputuksessakin tottakai. Mutta ennen kaikkea haluaisin seisoa Mont Blanc jalkojeni alla, parhaani tehneenä ja omistaa sen hetken sinulle, joka olet ollut mukanani, kannustanut ja tukenut minua. Perheelle, ystäville ja monille muille auttaneille sekä Vuorenvalloitus-blogin lukijoista kahden vuoden aikana muodostuneelle tiimilleni.

Vuorelle kiipeämisen suoritus tehdään yksin, mutta vuoria ei valloiteta ilman vahvaa tiimiä. Kiitos sinulle.
Viimeinen odotuksen tunti on kulunut, ja seikkailu kutsuu. Mennään ystävät!

p.s.  Ai mitä kirjoituksen otsikolla tarkoitan? Tässä selitys: Minulla on ystävä, joka lähettää kuulumiset ja viestit minulle videoklippien ja kuvien muodossa kirjoittamatta sanaakaan saatteeksi. Eilen sain häneltä linkin videoon, joka sopii aiheeseen. Se on hieno ja haluan jakaa sen kanssasi: Alan Watts – Why Your Life is Not a Journey

Lähtölaskenta Mont Blancille

Janiina Ojanen kiipeilee
Onnellinen kallioseinällä
#liveadventurerepeat

Oloni on poissaoleva ja rauhaton. Ajatukset kiertyvät spiraalimaisesti lähenevän perjantain, lähtöpäivän, ympärille. Arkiset asiat tuntuvat rasittavilta, kun haluaisin vain kadota omiin ajatuksiini. Olen niin lähellä unelman toteutumista, että voin melkein koskettaa sitä. Samalla tunnen levottomuutta, koska tiedän, kuinka kaukana se vielä on. Olen odottanut kauan.

Kaksi vuotta sitten olin työseminaarissa, jossa liikemies/vuorikiipeilijä Atte Miettinen puhui johtamisesta. Hän käytti kehystarinana vuorikiipeilykokemuksiaan. Hän puhui hienosti liiketoiminnan johtamisesta, mutta siitä en enää muista mitään.

Vaan ne kuvat vuorilta tekivät minulle jotain. Siinä seminaarisalin penkissä tunsin riuhtaisun sisälläni. Vieressä istunut kollega jälkikäteen kertoi minun siirtyneen jatkuvasti lähemmäs penkin etureunaa, kunnes hän alkoi pelätä minun putoavan tuolilta.

Seminaari päättyi. Outo tunne ei hellittänyt. Se, mitä olin etsinyt, oli löytänyt minut. Aloin selvittää, mitä se tarkoittaisi.

Viikkoa myöhemmin olin varannut paikan Alppien korkeimman vuoren Mont Blancin huippua seuraavana syksynä tavoittelevasta ryhmästä. (Koko tarinan alun voit lukea täältä: Kuinka se alkoikaan…) Siitä hetkestä, kun unelma vuorelle kiipeämisestä kirkastui ja muuttui tavoitteeksi, alkoi seikkailu, joka on muuttanut minua ja elämääni paljon.

4809-metrinen Mont Blanc ei ole ihan tyypillinen valinta ensimmäiseksi vuoreksi, ja halusin toimia vastuullisesti. Oli selvää, että edessä olisi paljon työtä: vuorikiipeily on haastava laji, josta en tiennyt mitään. Vaikka olin liikunnallinen ennenkin, en ollut riittävässä kunnossa kovaa kestävyyttä vaativaan suoritukseen. Vähintään yhtä tärkeää olisi tietämyksen kasvattaminen ja henkinen valmistautuminen, sillä vaikka lihakset kuljettavat kehoa, vuoria valloitetaan sitkeydellä ja henkisellä kantilla.

Minä en usko mataliin kohtiin aidoissa. Seuraavat kymmenen kuukautta tein kovasti töitä joka ainoa päivä. Muutin arkeani monellakin tavalla, jotta olisin valmis Mont Blancille ja kokemuksen arvoinen, fyysisesti ja henkisesti.

Elokuussa 2015 lähdin kohti Mont Blancia täynnä toivoa ja intoa. Nyt kova työ palkittaisiin.

Mont Blanc suljettiin liian vaarallisiksi muuttuneiden olosuhteiden vuoksi alle vuorokausi ennen kiipeilyryhmämme huiputusyritystä (koko juttu täällä: Mont Blanc suljettu vaarallisena – entä nyt?). Pettymys oli karvas. Mutta se kuuluu lajiin, että viime kädessä luonnon olosuhteet sanelevat ehdot.

Olimme tulleet kiipeämään ja emme suostuneet luovuttamaan. Kiipesimme Mont Blancin sijaan Monte Rosalle, Alppien toiseksi korkeimmalle vuorelle. Se kokemus muutti ajatukseni siitä, miksi halusin kiivetä.
Samalla unelmani toteutui. Tai niin minä luulin.

Huiputusryhmä 8.8.2015 Monte Rosan (Dufourspitze) huipulla (4634 m)
kuva M. Laukkanen

Mutta jotenkin uskon, että minä en valinnut Mont Blancia, se valitsi minut. Niinpä vain pari kuukautta Monte Rosalta paluun jälkeen unissani kummitteleva silhuetti selkiytyi Mont Blancin profiiliksi. Ymmärsin, että en ollut valmis. Unelmani kutsui minua yhä. Niin aloin valmistautua uuteen yritykseen.

Nyt olen valmis lähtöön. Toivottavasti Mont Blanc tällä kertaa huolii minut.

Koko tarinani olen kirjoittanut tähän blogiin. Vähän yli vuosi sitten, kun lähdin ensimmäiseen Mont Blanc -yritykseen, isäni sanoi:
–Kun matkasi on ohi ja vähän aikaa kulunut, lue oma tarinasi alusta asti. Matkan varrella tapahtuva muutos näkyy selvästi.

Viimeisen vuoden aikana olen itse lukenut koko tarinani alusta sen hetkiseen tilanteeseen, kahdestikin. Ristiriitaisin tuntein. Välillä olen ylpeä itsestäni. Välillä omat tekstini punastuttavat. Mutta ennen kaikkea olen kiitollinen. Isä oli oikeassa. Olen kasvanut ja kasvan yhä.

Kaksi vuotta sitten Mont Blanc edusti haastetta, mahdollisuutta itsensä ylittämiseen. Aluksi keskityin kehon valmistamiseen, koska se oli ainoa asia, johon osasin tarttua. Ja jostain piti aloittaa. Matkan varrella, erityisesti Monte Rosan rinteillä, opin yhä enemmän: vuorista, ihmisistä, itsestäni ja elämästä.

Unelmakaan siis ei ole pysynyt ennallaan. Se on kasvanut ja muuttanut muotoaan kanssani. Jos tällä kertaa kaikki menee suunnitelmien mukaan, Mont Blanc ei tule olemaan ensimmäinen huiputukseni, se on neljäs. Se on alkuperäisen unelman toteutuminen, mutta ei loppu. Se on alku, sillä vuorten takana on uusia vuoria.

Kun ensi viikolla kiinnitän itseni köysistöön, tavoittelen Mont Blancin huippua täydestä sydämestä ja suhtaudun huiputukseen intohimoisesti. Nautin itseni ylittämisen tunteesta, se tekee voimakkaaksi. Mutta samaan aikaan minut valtaa vapauttava ymmärrys siitä, kuinka pieni ja mitätön olen. Mahdollisuus nöyrtyä luonnon mittaamattoman kauneuden ja voiman edessä, olla osa jotain suurempaa. Siksi minä kiipeän.

Kuulen jo korvissani, kuinka karabiini naksahtaa köyteen ja jäärauta narskahtaa louhikkoon. Tunnen pimeässä yössä kasvoja koskettavan vuoristoilman, jossa leijuu jäätikön tuoksu. Ihon alla väreilee.

Neljä päivää lähtöön.

Janiina Ojanen huiputti Monte Rosan 8.8.2015
Oma hetki Mont Rosan huipulla
kuva M. Laukkanen

p.s. Viime vuoden huiputustarina alkaa täältä: Monte Rosan valloitus alkaa!

Kotiinpaluu, viisi vinkkiä vaellukselle ja kulkurin sydän – Halti-vaellus 2016

kuva: T. Vienola

Päivät 6 ja 7: Kuonjarjoki – Tsahkaljärvi – Kilpisjärvi – Tampere (vaellus n. 20 km, ajomatka 1100 km)

Aamulla tuuli oli taas nousemassa, ja Kuonjarjoen autiotuvalta lähtiessämme Timon huomio kiinnittyi kivikossa lepattavaan kupolitelttaan. Vielä hetki sitten se oli ollut eri paikassa. Timo palasi tuvalle kertomaan aamiaiselle sisään tulleille pojille, että heidän telttansa oli karannut. Minä kipitin teltan perään ja sain sen kiinni ennen kuin tuuli tempaisi sen lähemmäs kurussa pyörteilevää jokea. Teltta oli tyhjä ja ilmeisesti jätetty ovi auki tuulettumaan ennen lähtöä, mutta kiinnitykset olivat antaneet tuulessa periksi.

Hetken kuluttua tuvasta säntäsi pörröpäinen poika ilman takkia. Punastellen hän kiitteli meitä ja mutisi, että kyllä äiti olisi suuttunut, jos teltta olisi karannut. Nielin nauruni, mutta jatkaessamme matkaa virnistelin Timolle. Äitien voima on mahtava, se ulottuu jopa Lapin erämaahan!

Viimeisen kokonaisen vaelluspäivän aikana ajatukset olivat jo aika lailla kotiinpaluussa. Kävimme myös keskusteluita edessä olevasta haastavasta tilanteesta: pizzatäytevalinnasta.

Ilo oli suuri, kun Saanan huippu telekommunikaatiomastoineen ilmestyi näkyviin. Tuulesta ja innosta tutisevin käsin kaivoin puhelimen esiin ja tein sen puhelun, josta olin useana päivänä turhaan haaveillut. Puhelu ei kestänyt kauaa: muutaman lauseen jälkeen tytär sanoi:

– Kuule äiti, mulla on just kaverin kanssa leikki kesken. Voidaanko jutella myöhemmin?

Naurusta toettuani totesin, että minulle se oli tavallaan paras mahdollinen vastaus. Eipä ollut lapsella huolen häivää, vaikka äiti olikin puhelimen kantamattomissa muutaman päivän.

Aurinkoisen päivän muisto Meekonvaaran rinnepolulta
kuva: Timo V.

Viimeinen retkilounas nautittiin Saarijärven tuvalla, ja iltapäivän tunteina lähdimme vielä rämpimään kohti Tsahkaljärveä harmaiden pilvien roikkuessa uhkaavina yllämme. Päätimme leiriytyä viimeiseksi yöksi muutaman kilometrin päähän Kilpisjärveltä, jotta aamulla olisi sitten lyhyt matka ennen 1100 km automatkaa.

Saarijärven jälkeinen kivikko oli juuri niin pitkä kuin muistelimme, eikä juuri helppokulkuisempi. Matkalla kohtasimme iäkkään saksalaisen herran. Hän valitteli omaa hitauttaan, mutta oli varma, että pääsisi kivikosta, kun “kaikessa rauhassa menisi”. Mies ei puhunut englantia, mutta pienestä, ruosteisella saksankielelläni kangerrellusta jutusteluhetkestä syntyi oikein mukava kulttuurien kohtaaminen.

– Se, että puhut saksaa, tekee minut onnelliseksi! Se on kohteliaisuus maatani kohtaan. Itse en ikävä kyllä osaa suomeksi muuta “naekemiin”.

Hyvästeltyämme jäin matkan jatkuessa pohtimaan, miten mielenkiintoisia ihmisiä olimme tavanneet vaelluksen aikana:
Yksinäinen kalamies pääkaupunkiseudulta palaa vuosi toisensa jälkeen samalle seudulle pohjoiseen kalaan. Hän tunsi seudun kuin omat taskunsa ja puheliaan oloisena jakoi tarinoita ja tietämystään ennen kuin katosi taas moneksi päiväksi syvälle erämaahan, jotta ei tapaisi ihmisiä.

Eri maissa asuva, koko elämänsä toisensa tuntenut naiskaksikko, joka kerran vuodessa tapaa tehdäkseen yhteisen vaelluksen Suomen erämaahan.
Nuori pariskunta, joka kantoi takkiensa sisällä suurella persoonalla varustettua Elvis-nimistä chihuahuaa Haltille ja takaisin.

Iäkkäämpi pari, joille annoimme salaa lempinimen “The Young Love” hellyttävän tuoreena leiskuvan lemmen ansiosta.
Sveitsiläinen nuorimies, joka 30 vuotta täytettyään halusi tehdä yksin jotain merkityksellistä ja kaikista maailman haasteista valitsi vaeltaa koko 800 kilometriä pitkän Kalottireitin yksin.
Saksalainen mies, Kalottireitillä yksin hänkin, joka halusi keskustella Saksojen yhdistymisestä.

“Punaisen teltan väeksi” ristimämme pariskunta, joka lähes koko matkan kulki koirineen suurinpiirtein samoilla reiteillä ja joiden koira riehaantui ilosta aina meidät nähdessään.

Latvialainen himourheilijaperhe, virolainen trendikäs pariskunta, ruotsalaiset huonotapaiset kalastajapojat, ultrajuoksijatytöt ja monia muita.

Vaeltajissa on paljon samaa kuin kiipeilijöissä. Ventovieraiden kuulumiset kysellään ja heistä huolehditaan. Neuvotaan ja autetaan. Tuntui myös kovin hienolta saapua majalle, jossa joku totesi:
– Me ajattelimmekin, että teitä ei olekaan vielä näkynyt.

Viimeisen illan “gourmet”

Sosiaalisuuden ja välittömän jutustelun keskellä kuitenkin säilyy yksityisyys ja jopa tietynlainen anonymiteetti: oman rauhankin voi valita, ja minä en taida tietää kohtaamieni henkilöiden nimiä, vaikka juttelin heidän kanssaan tuntikausia, laastaroin erään miehen jalkaa ja luultavasti lääketieteellisen koulutuksen omaava nainen lääkitsi nuhaani. Hienoja tarinoita, uutta oppia ja arvokkaita muistoja kohtaamisista.
– Ihmiset ovat jännittävämpiä kuin itse arvaavatkaan. Voi kumpa voisimme joskus nähdä itsemme toistemme silmin. Se olisi aika kasvattavaa monellakin tavalla, pohdiskelin itsekseni.

Yö Tsahkaljärven rannalla kauniilla telttapaikalla oli, yllätys yllätys, sateinen. Söimme jäljellä olevista eväistä herkullisimmat ja haaveilimme suihkusta.

Viimeisenä hyisenä aamuna emme jääneet puuroa keittelemään. Nopeat kahvit ja viimeiset kilometrit tunturikoivujen muodostaman “satumetsän” läpi lähtöpisteeseen Kilpisjärvelle. Tunsin jopa hienoista maaliintulon tunnelmaa ja riemua, kun ohitimme viimeisen “Kilpisjärvi 1 km / Halti 52 km” -kyltin.

Tunturikoivuinen satumetsä Tsahkaljärvellä
kuva: Timo V.

Läheisellä hotellilla pääsimme suihkuun. Pesin hiukseni kahdesti. Tuntui kuin iholta olisi valunut sentin likakerros viemäriin ja lämmin vesi piiskasi minut tulipunaiseksi. Vilpoisaan ilmaan karaistuneet kehomme tuntuivat suorastaan hämmentyvän lämmöstä. Autossa tuli uusi kulttuurishokki, kun vasta muutaman kymmenen kilometrin ajon jälkeen oivalsimme radion!

Minua pyydettiin antamaan muutama vinkki Halti-reissulla oppimistani asioista, ja autossa tein top 5 -listani (vaikka paljon muutakin olisi):

  • Varaudu kaikkiin sääolosuhteisiin auringonpaisteesta lumisateeseen kerrospukeutumisella (vaatteilla, jotka saat helposti kuivaksi).
  • Kalottireitillä Haltille tuvissa voi olla ahdasta, ota teltta mukaan.
  • Pakkaa huolella ja tasapainota rinkkasi. Muista myös vaellussauvat. Kivikossa liikkuminen edellyttää, että hallitset kehoasi hyvin myös silloin, kun selässä on taakka.
  • Syö hyvin ja tarpeeksi usein. Kuivattu jauheliha oli loistava proteiininlähde ja aion myös kokeilla kananmunien kuivausta, johon sain ohjeen “punaisen teltan väeltä”.
  • Hengitä. Nauti. Elä Lappi jokaisella solullasi. 

Kannattaa valmistautua vaihteleviin olosuhteisiin

Seuraavat 13 tuntia meni sitten autossa. Maisemat litistyivät hiljalleen päivän kuluessa. Huoltoaseman pizza tuskin on oikeasti niin hyvää kuin miltä se maistui. Kahden aikaan aamuyöllä käännyimme kotikadulle. Eteisen sähkövalo tuntui todella kätevältä, ja aamulla oli ihanaa herätä kuivasta sängystä. Kahvi maistui makoisalta, kun joukossa oli ehtaa maitoa maitojauheen sijaan.

Seuraavana iltana kirjoitin viestissä ystävälleni: “Oli hienoa, jopa hienompaa kuin kuvittelin, vaikka odotukset olivat korkealla jo lähtiessä. Oli ihanaa tulla kotiin. Mutta arvaa mitä: tasan 13 vuorokauden kuluttua koneeni laskeutuu juuri Geneven kentälle, ja Mont Blanc -seikkailu alkaa. Kuinka mahtavaa se on?!”

Minkäpä kulkuri sielulleen mahtaa…

Page 1 of 2

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén