Month: September 2019

Tähtitaivaselämyksiä ja kylmiä suihkuja matkalla Elbrusin yläleiriin

Lepopäivän telttareenit
Heräsin nenänpäätä telttakankaan läpi kutittelevaan aurinkoon – joko siihen tai sitten teltassamme leijuvaan tuhtiin tuoksujen sinfoniaan. Vaikka olimme vasta varsin alkuvaiheessa reissua, matalassa majassamme leijui jo kosteiden, mutaisten varusteiden ja miehisten hikisten sukkien ärhäkkä aromi.

Olipa syynä valon ja lämmön houkutus tai tuhtien tuoksujen hätistys, joka tapauksessa kömmin pikaisesti teltasta ulos. Myös muut tiimiläiset kaivautuivat innolla makuupusseistaan, tervehdimme ilolla kaunista aamua ja aloitimme päivän spontaanilla teehetkellä telttojen välissä. Aamupalan jälkeen teimme muutaman tunnin kävelyretken läheisille mineraalivesilähteille vetristääksemme lihaksiamme.

Iltapäivällä tarkoitus oli harjoitella telttojen pystytystä Lenz Rocksilla majoittumista varten. Viimeinen leiri ennen huiputusyritystä on erittäin avoin ja tuulinen paikka varsin korkealla, 4600 metrissä. Noissa olosuhteissa on tärkeää, että kaikki tietävät tarkalleen, miten tulee toimia. Yksi väärä tai tekemättä jäänyt asia voi johtaa suuriin ongelmiin – vaikkapa huolimattomasti kädestä laskettu telttakangas voi johtaa teltan välittömään menetykseen voimakkaan tuulen viedessä sen mukanaan.

Osalle tiimistä nuo olosuhteet olisivat uudenlainen kokemus, ja siksi yhteinen harjoitus oli kaikkien mielestä tärkeä. Mutta jostain syystä oppaat toistuvasti siirsivät harjoitusaikaa myöhemmäksi ja kyseenalaistivat treenin tarpeellisuutta. Kun he lopulta saapuivat paikalle, reilusti myöhässä, apuopas Dima pudotti telttasäkin maahan ja sanoi:

– Koettakaapas nyt jollain porukalla kasata tuo ja kerromme sitten, mikä kaikki meni pieleen.

Seurasi melkoinen häslinki, kun osa ryhmää alkoi puuhastella teltan parissa. Parhaan annin harjoituksesta todennäköisesti saimme Heikki ja minä, sillä hetken sekavaa tilannetta seurattuamme pyysimme, voisiko suurempien vuorten konkari Mike vetää meille “kovan tuulen pystytysharjoituksen”. Mike otti ohjat käsiinsä ja hänen johdollaan me kolme pystytimme teltan toimien kuin olisimme navakassa tuulessa.

Telttatreeniä Miken ohjauksessa

Treenin jälkeen joku mainitsi, että suihkussa oli parhaillaan lämmintä vettä. Toistaiseksi olin joka kerta ollut myöhässä lämpimän veden suihkujonosta, ja nyt säntäsin kohti suihkukoppeja lämpöisenä höyryävän veden jo melkein ihollani tuntien – hyvä etten vaatteita jo juostessa pois raastanut.

Vuorilla kylmissä ja puutteellisissa olosuhteissa peseytyminen on usein vaikeaa ja vähintäänkin epämukavaa. Koska varusteita otetaan mukaan vain minimimäärä, vaihtovaatteita on hyvin rajallisesti. Samaan aikaan keho, vaatteet ja varusteet ovat joka päivä kovalla koetuksella. Moni tekeekin reissujen aikana luovutuksia hygienian osalta. Itse pyrin hankalammissakin olosuhteissa peseytymään joka päivä aamuin ja illoin. Melkein arvioisin, että jos minun laukustani jotain liikaa löytyy (suklaata ei lasketa), taitaa se olla puhdistusliinoja, joita olen laskenut tietyn määrän jokaiselle päivälle. Kyse on yhtä paljon omasta mukavuudestani ja siitä, että tunnen oloni puhtaana paremmaksi, kuin siitä, että puhtaus on myös osa terveenä pysymistä. Esimerkiksi jalkojen puhdistus aamuin illoin ja jalkatalkin käyttö ovat tehokas keino välttää haavaumia ja hiertymiä.

Oikea suihku, huonokin sellainen, on kuitenkin luksusta leirissä! Kylmästä hytisten riisuuduin kolkossa pesukopissa, ripustin vaatteeni seinästä törröttävään naulaan, ja astuin betonilattialle, jolla lillui muutama sentti harmaata, pesuvaahtotäplien läikittämää kalsaa vettä edellisten kylpyjöiden jäljiltä. Varovasti vääntelin rikkinäistä, vanhaa hanaa lämpöistä vesivirtaa tavoitellen.
Hetken kuluttua tunsin jäätävän veden muuttuvan kämmentäni vasten hitusen siedettävämmäksi. Varmistuttuani, että kyseessä oli todella lämpenevä vesi, eikä vain tunnottomaksi kylmän veden alla muuttuva käteni, toimin niin nopeasti kuin taisin: sukelsin vauhdilla ja henkeä haukkoen edelleen jäisen, mutta lupaavasti lämpenevän, veden alle. Kiireesti kastelin hiukseni, sammutin hanan ja pontevasti vaahdotin hiukset ekologisella shampoolla. Sitten tutisevin mutta toiveikkain käsin tartuin uudelleen rikkinäiseen hanaan ja toimintavalmiina katselin, kuinka kylmän veden epätasainen nauha syöksähti jälleen ulos suihkun suusta.
Mutta äsken havaitsemastani lämmöstä ei ollut mitään jäljellä – vain niin hyytävä virtaus, että sormenpääni näyttivät muuttuvan sinertäviksi pelkästään sen koskettamisesta.

Siinä minä seisoin; alastomana polvet kylmästä loukkua lyöden ja pää shampoovaahdolla kruunattuna – ehkä ohimennen kasvoillani käväisi virnistys, kun mielessä viivähti ajatus, että on tämäkin kesäloman viettotapa!
Yhä toiveikkaana koetin väännellä hanaa edestakaisin, mutta mahdollisuus lämpöiseen, tai edes siedettävään, suihkuun oli mennyt. Niinpä lopulta vedin syvään henkeä ja astuin jäisen suihkun alle. Henkeä haukkoen koetin peseytyä mahdollisimman nopeasti. Mutta oletko koskaan koettanut huuhdella shampoota pidemmistä hiuksista jääkylmällä vedellä?

Puolen tunnin kuluttua astelin messiin, ehkä hiukan sinihuulisena, mutta puhtaana ja kohtasin iloisen yllätyksen: ilmeisesti keittiössä oli tapahtunut vuoronvaihdos ja myös ruokavarastoja oli täydennetty. Nimittäin pöytään kannettiin suuri vadillinen lihaa, salaattia ja muita lisukkeita! Villipetolauman lailla hyökkäsimme ruokavuoren kimppuun ja tankkasimme vatsamme niin kukkuroilleen, että aterian jälkeen hädin tuskin jaksoin ennen nukahtamista valmistella varusteeni seuraavan päivän yläleiriin muuttoa varten.

Kello taisi olla jotain kahden ja kolmen välillä aamuyöllä, kun taas havahduin kylmyyteen. Hädin tuskin nenän ja kasvojen yläosan paljastavan kokoiseksi kiristämästäni makuupussin suuaukosta katselin, kuinka hengitykseni pilvet nousivat huuruna pimeyteen. Akklimatisaation edistämiseksi vuorilla juodaan aina runsaasti vettä, mikä tekee yöllisistä vessareissuista väistämättömiä. Kun on jo valmiiksi kylmissään, ei nousu makuupussista juurikaan houkuttele. Hiukan vastentahtoisesti siis avasin pussin vetoketjun ja koetin Heikkiä ja Mikea herättämättä livahtaa teltasta ulos pimeään.

Yö oli pakkasen ansioista kuulas. Koko leiri oli hiljainen. Täydellisessä pimeydessä ja vailla yhtään pilvenhattaraa linnunrata kaartui ylleni kuin koko taivaan kattava ilotulituksen pysäytyskuva. Kuin aaltoileva meri, elivät tuhannet tähdet omaa elämäänsä: toiset tuikkivat ja välkehtivät, toiset järkähtämättä tuijottivat minua valovuosien päästä, jotkut taas silmieni edessä syöksähtivät viimeiselle lennolleen.

Uskaltamatta edes hengittää tuijotin taivaan täyttävää valomerta, jonka veroista en ole elämässäni nähnyt. Koetin lempeästi siristää silmiäni – ehkä siten näkisin universumin toiselle laidalle asti – ja tallentaa tämän näkymän sydämeeni ikuisiksi ajoiksi.
Enemmän aavistin kuin näin sen oikealla puolellani. Kuin peläten rikkovani lumouksen, käänsin päätäni hitaasti ja vain hiukan saadakseni Elbrusin mukaan kuvaan. Siinä se oli, koko hopeisessa kauneudessaan, kuin se hohtaisi valoa sisältäpäin. Molemmat lumiset laet seisoivat tyyninä luonnon ilotulitusta vasten, ehkä maanitellen linnunradan tähtivyötä laskemaan liukumäkeä puhtaanvalkoisella rinteellä.

En tiedä, kauanko siinä seisoin. Mutta lopulta havahduin hassuun ääneen ja tajusin, että se kuului minusta: hampaani kalisivat. Paluumatkalla pysähdyin vielä uudelleen telttojen väliin polulle tuijottamaan taivasta. Niin kauan kuin kylmyydeltä pystyin, seisoin pimeässä yössä ja yritin ymmärtää, kuinka ihminen voi olla tällaisen näkymän arvoinen.

Aamunkoi ylempänä Elbrusilla

Muutto yläleiriin

Aamupuurokulhon ilmestyessä eteeni ulvahdukseni sai ruokaa jakavan, kiipeilyvaatteiden päälle hassut shortsit ja hikinauhan otsalleen pujottaneen nuoren miehen nauramaan:

– Mannapuuroa! Tämä on paras aamiainen ikinä!

Eddielle valmistamani yllätysleipä sisälsi majoneesia, hilloa ja M&M-karkkeja

Olimme aiempina päivinä alkaneet täydentää vajaita ruoka-annoksia eksoottisilla ratkaisuilla: pursotimme kuivan ja kovan vaalean leivän päälle kastikkeita, joita oli tarjolla kestopussukoissa: runsassokerisia hilloja, sinappia, ketsuppia, majoneesia ja kondensoitua maitoa sekä mitä humoristisimpia yhdistelmiä edellä mainituista. Makuelämys ei ehkä ollut paras mahdollinen, mutta ainakin saimme hyvät naurut ja kaivattua energiaa.
Tänään kuitenkin kuitenkin keittiö pisti parastaan, ja saimme puuron lisäksi jopa pannukakkuja.

Nautinnollisen aamupalan jälkeen nostimme reput selkään ja lähdimme kohti yläleiriä. Reitti oli tuttu jo edelliseltä reissulta, ja Heikin selkä voi paremmin. Kaikki olivat valtavan hyvällä tuulella ja innostuneita siirtymään ylöspäin. Yläleirissä olisimme selkeästi suuren askeleen lähempänä tavoitetta – ja pääsisimme pois jokapäiväisestä vesisateesta.

Hyväntuulisuuttamme lisäsi se, että akklimatisaation huomasi selvästi parantuneen kaikilla: kolmesti olimme tähän mennessä kulkeneet saman reitin alaleiristä “lentokentän” toiseen laitaan. Ensimmäisenä päivänä matkalla Mushroom Rockseille matka kesto reittien risteyskohtaan oli 1,25 tuntia. Toisen päivän akklimatisaationousulla yläleiriin kuljimme saman pätkän tasan tunnissa, ja nyt kun olimme valmiita siirtymään ylemmäs, reittiin kului enää 50 minuuttia, vaikka kaikilla oli suurehko kuorma yöpymisvarusteita.

“Lentokentän” laidasta ylä-basecampiin melkeinpä koko kolmen tunnin loppumatka on jyrkkää nousua. Vaikka alkumatka oli mennyt rivakasti, tämä pitkä nousuosuus tuntui edellistä kertaa raskaammalta. Aurinko paahtoi kuumasti. Olin päättänyt kuorman minimoidakseni jättää vaelluskengät alaleiriin ja jalassani olivat nyt painavammat ylävuoristokengät. Tempokin oli nopeampi, ja yläleiriin saavuttaessa totesimme matkan kokonaiskeston lyhentyneen ensimmäisestä noususta tunnilla. Aikamoinen tahti siis!

Yläleirin luksusmajoitus kahdelle

Matkalla Eddie, Heikki ja Mike olivat vitsailleet yläleirin “sillipurkkimajoituksen” kauheudesta meille poloisille, jotka päätyisimme samaan pikkuiseen metallipurkkiin Miken jo legendaarisiksi muodostuneiden “ydinlaskeumasukkien” kanssa. Mutta ainoana isompana ryhmänä saimmekin käyttöömme leirin keskellä olevan uudehkon puolipallon muotoisen majan. Olisimme kaikki yhdeksän (seitsemän länsihuipulle pyrkivää ja matalampaa itähuippua tavoittelevat norjalaiset naiset) samassa majassa, mikä oli loistava uutinen ainakin lämmön näkökulmasta.

Nousu oli ollut yllättävän raskas, ja kaaduinkin lähes samantien tavarat sisään saatuani nopeasta kiipeämisestä uupuneena nukkumaan. Ei uskoisi, että kotioloissa nukkuminen välillä tuottaa minulle vaikeuksia!

Maisema majoituksemme ovelta (vasemmassa reunassa)

Myöhemmin päivällisellä messin pitkän pöydän ääressä oppaamme saivat jälleen aikaan suuttumusta. Jo edellisenä päivänä alaleirissä tasmanialainen Maja oli esittänyt kaikkia vaivanneita kysymyksiä reittisuunnitelmasta ja sääennusteesta. Ensin Dima oli sanonut sääennusteen olevan huono ja sen todennäköisesti tekevän Lenz Rocksilla yöpymisen mahdottomaksi. Kun Maja pyysi lisätietoa, raivostui pääoppaamme Sasha ja ärjyi Majalle, että meille kerrotaan juuri sen verran kuin oppaat katsovat tarpeelliseksi. Kyynelsilmin Maja perääntyi, ja muu ryhmä tuijotti välikohtausta hämmästyneinä.

Nyt ylä-basecampissa apuopas Dima ilmoitti, ettei Lenz Rocksilla yöpymisessä olisi järkeä. Oppaat olivat päätymässä siihen, että huiputusta yritettäisiin suoraan ylä-basecampistä. Jälleen Dima selitti asiaa huonolla sääennusteella.
Kuitenkin informaation puuttuessa oli osa tiimiläisistä jo aiemmin kaivanut esiin sääennusteita. Myös muilta kiipeilijöiltä ja oppailta oli kysytty heidän käyttämiään ennusteita. Kaikki saamamme ja löytämämme sääennusteet lupasivat hyvää säätä.
Kun sitten pyysimme Dimalta, voisiko asian tarkistaa, koska olimme saaneet ristikkäistä tietoa, vaihtoi apuopas perusteluksi epämukavan yöpymisen korkealla ja sen, että telttojen pystytys ja veden sulattaminen lumesta olisi työlästä.

Ryhmä oli huolissaan. Oppaat ovat vuorilla ehdoton auktoriteetti, mutta tässä ei tuntunut olevan mitään järkeä. Sääennusteperuste vaikutti olevan perätön. Minä, Heikki ja monet muut ryhmästä olimme yöpyneet korkeammallakin (Heikki ja minä Kilimanjarolla 4800 metrissä) ja tiesimme, mitä odottaa. Päällimmäinen syy Lenz Rocksilla nukkumiseen on se, että vaikka korkeus vaikuttaa mukavuuteen, lyhentää tuo yö huiputuspäivän nousua melkein tuhannella vertikaalimetrillä. Se tarkoittaa tunneissa noin 5–6 tuntia, mikä on valtavan pitkä aika jäisellä kiipeilyreitillä. Toinen asia oli, että kaikki tiimiläiset olivat valinneet nimenomaan tämän palveluntarjoajan, koska heidän ohjelmassaan on tuo väliyö. Nyt oppaat luopuivat täysin sääperustelustaan ja toistelivat meille, että yöpyminen Lenz Rocksilla olisi epämukavaa ja siksi heikentäisi mahdollisuuksiamme huiputtaa.

Lopulta Mike ehdotti järkevästi, että nyt kun meillä asiakkaina oli tiedossa oppaiden näkemys, miettisimme rauhassa ja tekisimme ryhmänä päätöksen omasta kannastamme. Tämän jälkeen esittäisimme yhteisen toiveemme oppaille, joilla olisi tämän jälkeen tietenkin viimeinen päätäntävalta siihen, kuinka toimittaisiin.

Päivällisen päätteeksi pääopas Sasha istui pöydän päässä, mulkoili synkkänä ympärilleen ja otti pitkiä siemauksia vesilasistaan. Ohimennen kiinnitin huomiota siihen, että lasi oli niin täynnä, että juomaa valui yli reunojen ja tämän tästä mies pysähtyi nuolaistakseen pisaroita sormistaan. Se näytti hassulta mulkoilun lomassa, mutta ketään ei naurattanut.

Koskaan minulle ei ole tullut mieleen vastustaa oppaan päätöstä. En niin nytkään tekisi, sillä paikallisopas tuntee olosuhteet ja vuoren parhaiten ja vastaa ryhmän turvallisuudesta.
Ryhmän sisällä dynamiikka oli oikein hyvä. Mutta oppaidemme toiminta tuntui vähintäänkin erikoiselta. Ryhmän jäsenistä monet olivat kiivenneet hyvin erilaisissa paikoissa, monien erilaisten oppaiden kanssa eri kulttuureista. Mutta tämä ei ollut kulttuuriero. Jokin ei ollut kohdillaan.

Huolista huolimatta ylä-basecampin iltamaisemat nostivat hymyn huulille

Pilviä Elbrusin taivaalla – ja vaellus niiden yläpuolelle

Aamu alaleirissä valkeni – tai oikeastaan ei valjennut, vaan pysyi harmaana ja sateisena. Harmaat pilvet roikkuivat matalalla vuorten väliin juuttuneina. Leirin polut täyttyivät lätäköistä ja kurasta, joka hiljalleen hivuttautui aamutoimissaan puuhailevien kiipeilijöiden housunpuntteja pitkin.

Yön aikana olin havahtunut useaan otteeseen kylmyyteen. Pimeät tunnit ja kananlihalle nouseva iho pistivät miettimään, kuinka makuupussi riittäisi ylempänä, kun täällä alhaallakin oli näin kylmä. Keräsin vaatteita makuupussin sisälle lisälämmikkeeksi ja lohduttauduin ajatuksella, että ylhäällä kamppailisimme lunta ja jäätä vastaan. Ne –ainakin nyt – tuntuivat helpommalta vastukselta kuin salakavalasti kaikkialle ylettyvät kosteuden kalvakkaat sormet.
Vesivanat valuivat pitkin teltan seiniä. Kiristin pussin suun mahdollisimman pieneksi, heiluttelin varpaitani ja hieroin käsivarsia lämpimämmiksi vilpoisilla sormillani.
Olin helpottunut, kun kello naksahti kuuden kohdalle, ja leiri alkoi heräillä uuteen päivään.

Kiipeilyparinikin oli palellut yöllä, ja vaikka Heikki ei paljoakaan virkkonut, jäykistä liikkeistä saatoin nähdä, että kylmyys oli tehnyt ikävyyksiä hänen selälleen. Myös Mike nousi istumaan yskien ja aivastellen. Kaukasuksen sää oli ottanut ensimmäisen erävoiton.

Aurinko saapui aamuumme teltan oviaukkoon ilmestyvien Eddien hymyilevien kasvojen muodossa. Mies ojensi minulle kupillisen höyryävää teetä, ja kertoi irvistellen, ettei ensimmäinen leiriyö ollut hänelläkään mennyt mutkattomasti, vaan runsas vesisade oli ryöpynnyt telttaan ja suoraan Eddien makuupussiin.

Lämpimän teen joukosta löytyi pieniä tuoreen inkiväärin palasia. Liikkeelle lähtö vetristi kylmän kangistamat nivelet, pienen päänsäryn tulkitsin optimistisesti akklimatisaation käynnistymisen merkiksi. Peukalovarpaan nivelen kohdalla olevan mustelman peitin Compeed-laastarilla, jotta saisin lisäpehmustusta kenkien sisään. Päätä pyöritellen hymyilin teltan ohuiden seinien läpi tasaisena virtana kantautuvalle Eddien pulputukselle ja muiden tiimiläisten unisille vastauksille.

Tänään nousisimme ensimmäisen kerran ylempään basecampiin (Advanced Basecamp) 3800 metriin ja palaisimme sitten takaisin alas nukkumaan ja antamaan akklimatisaation pöhistä kropassa.

Aamiaisella messihuoneen vihertävässä valossa meille selvisi haaste, jota emme olleet osanneet ottaa huomioon: idea oli, että kantaisimme varusteet kahdessa erässä yläleiriin. Palatessa pitäisi varusteet tuoda yhdellä kantamisella.
Päivärepullani (jonka tilavuus on 40 litraa) saisin kyllä varusteet kahdessa osassa ylös. Mutta ongelmaksi muodostuisi se, että paluumatkaa varten tarvittaisiin toinen kassi, eikä iso North Face -laukku ei tietenkään olisi hyvä kannettava 1100 metrin vertikaalinousua (tai -laskua). Sama ongelma oli useilla muilla ryhmän jäsenillä. Vain Miken kantamus mahdollisti kahden laukun kiinnittämisen toisiinsa – ja apuopas Diman mukaan edessä olisi haastavaa kivikkokiipeämistä, mikä ei valtavien kuormien kanssa ole turvallinen yhdistelmä.

Toinen hankaluus oli, että vaikka kiipeilyparini ei valittanut, näin hänen asennostaan, liikehtimisestään ja ilmeistään, että selkään koski paljon. Ongelma oli Heikille entuudestaan tuttu, samoin toimenpiteet sen korjaamiseksi, ja olimme varmoja, että huiputusyritykseen mennessä se saataisiin kuntoon. Mutta juuri nyt ajoitus oli varsin hankala.

Tietysti omaa hölmöyttä, ettemme olleet asiaan keskittyneet etukäteen. Ehkäpä pisaran voi laittaa vielä vähäisen expedition-kokemuksen piikkiinkin. Saamamme ennakko-ohjekaan ei asiaan ollut kantaa ottanut. Siinä oli vain todettu, että kantajia olisi saatavilla tarpeen mukaan. Mutta nyt Dima ilmoittikin olkiaan kohauttaen, että oli kauden loppu ja kantajat pääosin poistuneet alueelta.

Pienen häslingin jälkeen päädyimme siihen, että veisimme tänään ylös yhden ison kassin ja yhden päivärepun ja ylihuomenna toisen vastaavan satsin. Näin voisimme lastata raskaat tavarat pienempään ja ergonomisesti parempaan päiväreppuun ja pakata isoon kassiin vain kevyitä paljon tilaa vieviä tavaroita kuten makuupussit. Minä ottaisin päävastuun raskaammasta lastista, jotta Heikki saisi mahdollisimman rauhassa vetreyttää selkäänsä, mutta vuorottelisimme tarpeen ja mahdollisuuksien mukaan. Paluumatkalla tarvitsisimme kantajan apua, sillä ei olisi mitenkään mahdollista kummankin kantaa kahta laukkua takaisin alas. Paluumatkan ongelman jakoi koko ryhmä, ja Dima lupasi löytää meille kantajia auttamaan paluumatkassa.

Lounaalla esiin nousi toinenkin hankaluus. Lieneekö johtunut kiipeilysesongin loppuaikojen alhaisista varastoista, mutta meille tarjoillut ruoka-annokset olivat auttamattoman pieniä. Kaikki lähes nuolivat lautasensa, mutta kun muutama nälkäiseksi jäänyt pyysi lisää, sillä edessä olisi tiukka päivä, apuoppaamme Dima kohautti olkiaan ja vastasi, ettei enempää ruokaa ollut. Epäuskoisina täydennystä pyytäneet tuijottivat tyhjiä lautasiaan. Kuin pisteenä i:n päälle keittiön valot sammuivat. Ruokailu oli päättynyt ja oli aika lähteä.

Vaellus ylempään basecampiin kesti viitisen tuntia. Aloitimme edellisenä päivänä tutuksi tullutta polkua ylös joen vartta ja jatkoimme halki “lentokentäksi” kutsutun valtavan, hiekan ja heinän peittämän tasanteen. Sen toisessa laidassa nousimme jyrkkää kivikkopolkua harjanteelle, joka johdatti meitä yhä jyrkkenevää reittiä ylös.

“Lentokenttä” oli ryhmämme saksalaissyntyisen Michaelin isän asemapaikka toisen maailmansodan aikana, ja täällä käytiin hurjia taisteluita. Nyt 73-vuotias poika Michael vaelsi saman alueen halki kohti vuoren huippua seitsemän muun kansallisuuden edustajan kanssa.

Aamun haasteiden jälkeen kaikki lähtivät liikkeelle hiukan vaisuina, mutta nopeasti kasvava tiimihenki alkoi pian paikata tunnelmaa. Moninainen ryhmämme oli täynnä mielenkiintoisia persoonia, jotka olivat kaikki sitoutuneet yhteiseen tavoitteeseen. Innostus nousi kohisten kauniin erämaan poluilla askeltaessamme kohti ylä-basecampiä, joka olisi keskeisin tukikohtamme tämän seikkailun aikana.

Maiseman vihreys muuttui hiekkaisen ruskeaksi, jota yhä suuremmat, harmaat kivikkoalueet enenevässä määrin hallitsivat. Hämmentävintä Kaukasuksen erämaassa on ehkä sen mittasuhteet: mikään ei ole pientä, mihinkään ei ole lyhyt matka eikä yksikään etäisyys taitu nopeasti. Olet kuin peukaloinen jättiläisten maassa, ja koska aivan kaikki on niin käsittämättömän valtavaa, hetken kuluttua et enää osaa hämmästellä suuruutta. Hyväksyt vain itsesi yksittäisenä lumihiutaleena loputtomassa hangessa.

Ilma oli rapsakan kirpeä. Silloinkin kun aurinko paistoi, oli lämpö iholla vain pinnallinen hipaisu – kuin auringonsäteiden terä olisi tylsynyt matkalla halki kylmien ilmamassojen. Heti kun pienikin pilvenhattara eksyi valon tielle, muuttui ilma teräväsärmäisen kalsaksi.
Koko reissumme ajan sää toimi kuin ilmojen haltijat olisivat seuranneet kelloa: Ensimmäistä aamua lukuunottamatta aamuisin sää oli parempi, usein jopa aurinkoinen. Kolmeen mennessä iltapäivällä pilvet olivat kohonneet horisontista. Neljään mennessä tuuli ja satoi, alempana laaksossa vettä, ylempänä lunta. Parin kolmen tunnin kuluttua sää taas selkeni; alhaalla laaksossa pilvet jäivät viipyilemään vuorten väliin, ylempänä vuorella taas saimme useimpina iltoina todistaa kyyneleet silmiin nostattavan kauniita auringonlaskuja.

Matkalla ala-basecampistä ylempään kohtaamamme muutamat ryhmät olivat pääosin vaeltajia, eivät kiipeilijöitä. Tuntui kuin tällä syrjäisellä reitillä olisi vallinnut vuoren eteläpuolta iloisempi ja avoimempi tunnelma. Olimme Heikin kanssa jo aiemmin kiinnittäneet huomiota siihen, että ensisilmäyksellä kopeakatseiset venäläiset taisivatkin olla ennemminkin ujoja kuin tylyjä. He saattoivat vastata tervehdykseen vältellen tai vaisusti, mutta kohdatessaan ystävällisen katseen ja huomatessaan, ettei heiltä odotettu virheetöntä englannin kielitaitoa, he yleensä muuttuivat valtavan ystävällisiksi. Yhteisten sanojen puuttuessa sanomat saatiin perille elein ja ilmein.

Kiipeilyparini on ennenkin hämmästyttänyt minua kyvyllään omaksua nopeasti uuden kielen sanoja ja soveltaa oppimaansa. Heikki on myös jonkin verran reissannut Venäjällä aiemmin ja nyt hän laittoi parastaan käydessään ohikävelyn mittaisia keskusteluita vastaantulijoiden kanssa vuoripoluilla. Hämmästellessäni erästäkin kymmenen repliikin mittaista venäjänkielistä vuoropuhelua, Heikki purskahti nauruun:

– En minä oikeastaan itsekään tiedä, mitä sanon. Sanon vain kaikki oppimani asiat ja sanat peräkkäin – he vaan ilahtuvat varmaan yrityksestäni ja pyrkivät tulkitsemaan siitä jotain järkevää!

Jäätikkö oikealla, kivikko vasta varjona vasemmassa laidassa ja Elbrusin läntinen huippu kurkistaa pilvien lomasta

Jäätikön ilmestyessä näkyviin alkoi myös korkeus tuntua. Tuijotin kaukana edessä siintävää, lähes pystysuorana nousevaa massiivista kivikkoa ja tunsin hengästyväni jo sen näkemisestä. Olimme nousseet jo noin tuhat vertikaalimetriä sinä päivänä. Oli vasta toinen päivämme vuorella, joten hapottavat reidet ja keuhkot kylkiluita vasten puristava huohotus eivät olleet odottamattomia vieraita.

Kivikko muuttui kivisestä harjanteesta aaltoilevaksi leveäksi seinämäksi, jota kiipesimme yläviistoon. Niin liikkuvassa kivikossa en ole aiemmin ollut. Oli kuin jokainen kivi olisi ollut joko suoraan jään pinnalla tai liukuvan hiekan päällä.
Kieli keskellä suuta pidimme katseen tiukasti edessä seuraavaa luotettavaa askelmaa etsimässä. Samalla yritimme kutistaa hartiat mahdollisimman kapeiksi kypärän reunojen alla, sillä ympärillämme ropisi tasaiseen tahtiin ylhäältä putoilevia kiviä, joiden koko vaihteli peukalonpäästä jalkapalloon.


Kukaan ei puhunut mitään, kun keskityimme tasapainoilemaan kivillä ja tarpomaan valuttavassa hiekassa. Yritimme edetä mahdollisimman nopeasti ylös seinämän aaltoilun muodostamista kouruista, jotta minimoisimme putoilevien kivien osumisen mahdollisuuden. Tiukasta keskittymisestä johtuikin varmaan se, että olimme jo miltei perillä, kun oivalsin kaukana yläoikealla vihreän peltisen rakennelman, joka näytti painovoimaa uhmaten roikkuvan mahdollisimman kaukana kiviharjanteen päässä, suoraan jäätikön reunan yläpuolella.

Pahamaineinen wc jyrkänteen reunalla

– Katsokaa tuonne, tuolla se on! Advanced basecamp! huusin innostuneena ja melkein tikahduin, kun samalla hetkellä katseeni siirtyi hiukan ylemmäs ja näin kauniissa auringonpaisteessa kylpevän kaksoishuipun. Se oli lähempänä kuin kertaakaan aiemmin – melkein saatoin koskettaa sitä!

Vain puolta tuntia myöhemmin astelimme ensimmäistä kertaa ylempään, kapealla kiviharjanteella sijaitsevaan ylä-basecampiin, josta tulisi yksi lempipaikoistani tällä vuorella. Ensiksi havaitsemani parakki oli leirin vessa, joka oli asianmukaisesti sysätty kiviharjanteen kauimmaiseen reunaan. Keskellä leiriä sijaitsi messirakennus. Messin ympärille kivikkoon oli ripoteltu kuin huolettoman näköisesti huiskaisten joukko matalia, peltisäilykepurkin näköisiä majoitteita, joihin niissä majoittumaan mahtuvien neljän ihmisen piti vuorotellen kontata sisään. Keskellä leiriä oli korkeampi, puoliympyrän muotoinen maja, jossa oli paikat jopa kymmenelle ihmiselle. Paikasta toiseen kuljettiin kivien välissä luikertelevia polkuja. Esimerkiksi reitti wc:lle vaati laskeutumista kapeaa polkua pitkin valuvalla hiekkarinteellä – mikä teki erityisesti yöllisistä vessareissuista jännittäviä.

Ylä-basecampin kylpyhuone on varustettu huippumaisemilla

Uskomattominta tuossa karulla tavalla kauniissa paikassa oli se, että suoraan harjanteen toiselta puolelta alkoi jäätikkö, joka nousi kohtisuorasti satulaan. Lumoava Kaukasuksen kuuluisin kaksoishuippu seisoi ylväänä yläpuolellamme ja antoi auringon sivellä kylkensä hohtomaalillaan.

Tänne majoittuisimme ylihuomenna – mutta valitettavasti vielä tänään marssisimme alas vesisateen täyttämään laaksoon. Vastentahtoisina palaamaan alas tyhjensimme reput kantamuksista ja nautinnollisesti köllötimme auringon lämmittämillä kivillä. Tuijotimme valkoista maisemaa ja yritimme hahmottaa vuoren valtavasta sylistä pikkuruisen polun, joka lopulta johdattaisi meidät kohti huippua. Jopa Lenz Rocks (4600 m), jonka tuuliseen kivikkoon yrittäisimme päästä viimeiseksi yöksi ennen huiputuspuristusta telttoihin lepäämään, näytti olevan miljoonan kilometrin päässä.

Kerätessämme voimia paluumatkalle keskustelimme – mistäpä muustakaan kuin huipulle pyrkimisestä. Olimme jo huomanneet, että tiimi tuntui varsin tasavahvalta, ja jo näin lyhyessä ajassa olimme saaneet luotua hyvää yhteishenkeä.
Apuopas Dima kuitenkin herätti tiimissä huolestumista. Nuori mies oli jo kertonut, ettei hänellä ollut varsinaista oppaan koulutusta (“Tosin isäni kyllä kouluttaa oppaita, joten sehän on aika sama.”) ja nyt kävi ilmi, ettei Dima ollut koskaan aiemmin huiputtanut Elbrusia pohjoispuolelta (“Olen kyllä yrittänyt”, hän vastasi aikansa kierreltyään).

Vastentahtoisesti jätimme lopulta myöhäisen iltapäivän auringossa kylpevän yläleirin palataksemme alapuolellamme odottavan harmaan pilvimassan läpi sateiseen alaleiriin.
Matkalla vesisade rysähtikin oikein kunnolla niskaamme, ja leiriin päästessämme kylmyys oli uinut kuorivaatteiden alle ja tuntui kalisevissa luissa asti.

Illalla jatkoimme keskustelua tiimin kesken. Kaikkia huoletti nuoren apuoppaan selkeä epävarmuus ja pääoppaamme haluttomuus yrittää kommunikoida tiimin kanssa kunnolla; antaa kiipeilyyn yleensä kuuluvia briiffejä tai vastata kysymyksiin. Ryhmän jäsenet pohtivat muun muassa, miten oppaat jakautuisivat itähuipulle pyrkivien norjalaisten kanssa, mitkä olivat reittimahdollisuudet ja sääennuste. Entä kuinka varusteet tuotaisiin paluumatkalla alas, kun kantajien saaminen Diman mukaan oli lähes mahdotonta – ja tietenkin mitä tapahtuisi, jos joku sairastuisi tai uupuisi matkalla. Jos saisimme huiputukseen vain kaksi opasta seitsemälle hengelle, olisi se alle vaatimuksen (vaadittu suhde 1:3) ja nostaisi merkittävästi keskeytysriskiä. Dima ei ollut koulutettu opas, joten hän ei todennäköisesti voisi toimia ilman Sashaa. Eli pahimmillaan meillä olisi vain yksi täysimääräinen opas.

Heikki ja minä olimme varsin hyvin tutustuneet viimeistä Seven Summits -vuortaan kiipeävän Mikeen, ja myönnettäköön, että Team Antipodiksi nimetty kolmikkomme oli kaikille meille taktisestikin hyvä ratkaisu. Mike on kokenut kiipeilijä ja hyvin perehtynyt reittiimme ja vuoreen. Hänellä oli vahva motivaatio vuoren huiputtamiseen ja mielelläni ajattelisin, että ehkäpä hänkin tunnisti meissä vahvuutta. Illalla sateen ropistessa alaleirissä telttojen kattoon, viimeisenä ennen nukahtamistaan Heikki kysyi, mitä Mike ajattelisi, jos opasvajeen vuoksi syntyisi tilanne, jossa huiputus uhkaisi keskeytyä. Miken sanat jäivät leijumaan pimeään telttaan:

– Minä menen ylös vaikka yksin.

Iltamaisema ylä-basecampistä

Mount Elbrus: saapuminen alaleiriin ja Mushroom Rocks

Aamulla hotellin pihaan kerääntyi malttamattomasti, tosin edelleen hiukan ujosti, soriseva kiipeilyporukka varusteineen. Parin päivän matkustamisen taakse piilotettu odottelu oli tehnyt tehtävänsä, ja olin kuin lentoon lähdössä; melkein valmis juoksemaan neljän tunnin ajomatkan Pyatigorskista Elbrus-vuoren juurella sijaitsevaan ala-basecampiin (korkeus 2250 metriä), josta vaellus kohti läntistä huippua alkaisi pitkin pohjoista reittiä.
Kaikki kiipeilyryhmän jäsenet tuntuivat jakavan saman innostuksen, mutta samalla kurkistelimme toisiamme puoliksi salaa ja koetimme selvittää, millaisista aineksista tiimi oli kasattu. Olin ajatellut kiipeilyparini Heikin ja minun olevan ryhmän kokemattomimpia, mutta itse asiassa tilanne ei ollutkaan sellainen:

Kiipeilytiimi alaleirissä: Heikki (vas.), minä, Mike, Marielle, Kristin, Maja, Michael, Eddie ja Angela

Edellisen päivän tutustumisillallisella olimme saaneet hiukan parempaa käsitystä toisistamme. Valokeilan oli pääosin täyttänyt puhelias Eddie, skotlantilainen viittäkymmentä lähestyvä entinen sotilas ja nykyinen turvallisuusalan yrittäjä, jonka suoltama vitsien sekä tasapuolisesti kaikkiin kohdistuva, usein hyvän maun rajoilla vieraileva naljailuvirta rikkoi jään. Silloinkin kun miehen puhetta oli mahdotonta ymmärtää – mikä itse asiassa erityisesti alkuun oli tilanne suurimman osan ajasta – paksu skottimurre nauratti jo itsessään. Se on kyllä hassua, kuinka jopa natiivienglantia puhuvat tuijottivat Eddietä hämillään ja myönsivät, että yli puolet miehen puheesta meni heiltäkin täysin yli hilseen, vaikka samaa äidinkieltä puhuivatkin (ainakin teoriassa). Eddie itse ei kuitenkaan ollut muiden hämmennyksestä moksiskaan – tai ainakaan antanut sen häiritä.

Moninaisista seikkailuistaan huolimatta Eddie ei ollut aiemmin kiivennyt isoja vuoria. Ainoa aiempi kokemus oli Mont Blancilta, jossa matka oli tyssännyt Gouterin majalle huonon sään estettyä huiputusyrityksen.

Norjalaiset Kristen ja Marielle olivat niinikään ensimmäisen suuren vuorensa äärellä, tosin he olivat jo käyneet kaksihuippuisen tulivuori Elbrusin läntisellä (5642 m) huipulla kiiveten sinne eteläistä reittiä (eli siis sama reitti, jolla Heikki ja minä olimme pari vuotta sitten). Mutta tällä reissulla he tavoittelisivat tulivuoren itäistä, matalampaa huippua (5621 m). Vaikka itäinen huippu on vain 21 metriä läntistä matalampi, pohjoista reittiä itäiselle huipulle nousu kestää huiputuspäivänä jopa viisi tuntia läntistä huippua vähemmin. Ja ehkä merkittävin asia on suuri ero pohjois- ja eteläreittien välillä: nyt apuna ei olisi hiihtohissejä 3800 metriin ja siitä lumikissakyytiä 5000 metriin. Kristen ja Marielle kiipeäisivät kanssamme ylä-basecampiin (3800 m), mistä tiemme eroaisivat kohti eri huippuja.

Unkarilainen Angela oli aiemmin huiputtanut Kilimanjaron, ja tasmanialainen 33-vuotias Maja Kilimanjaron ja Aconcaguan.

Olen matkan varrella oppinut, että ensivaikutelma voi pettää, ja että parhaat kiipeilijät ovat usein sitkeitä “kuivan kesän oravia”. Mutta rehellisyyden nimissä myönnän, että ensin katselin hiukan huolestuneena Majan isää, Michaelia. Harmaahapsinen, uurteinen herrasmies vaikutti hiljaiselta ja hiukan poissaolevalta, ja ruumiinrakenteelta jopa hiukan hauraalta. Miten 73-vuotias mies jaksaisi haastavalla ja raskaalla reitillä?
Mietteeni olivat turhia, sillä tuohon pitkänhuiskeaan ja pajunvitsamaisen sitkeään kehoon mahtuikin ihan valtava määrä voimaa ja kestävyyttä! Päivien kuluessa tulisimme huomaamaan, että tämä teräsherra on elämässään kiivennyt yhden jos toisenkin vuoren, ja on aivan huikeassa kunnossa. Totesipa hän vielä reissun loppupuolella:

Michael ja Sasha-opas neuvottelevat

– Kyllä minussa edelleen sen verran virtaa on, että aion vielä Denalin (Pohjois-Amerikan korkein, 6190-metrinen, ja hyytävien olosuhteiden vuoksikin pahamaineinen vuori, kirj. huom.) ja pari muuta vuorta kiivetä!

Viiden tunnin ajomatkan aikana Pyatigorskista Elbrusin juurella sijaitsevaan ala-basecampiin selvisi kuitenkin ryhmän suurin yllätys, kun uusi-seelantilainen 61-vuotias Mike istuutui Heikin ja minun kanssa samaan autoon. Tovin keskustelun jälkeen kävi ilmi, että mies oli tavoittelemassa viimeistä Seven Summits -huippuaan (Seven Summitshan on vuorikiipeilyn suurista haasteista ehkä se kuuluisin, eli kaikkien mantereiden korkeimmat huiput)!
Tunsin kiihtymyksen tulvahtavan suoniini: tämä kaveri oli siis huiputtanut Denalin, kiivennyt Etelämantereella Vinson massiivin, ja seissyt maailman korkeimman vuoren, Mount Everestin huipulla! Kysymykset pursuilivat mieleeni sellaisella voimalla, että ennen kuin ehdin järjestää niitä järkeviin jonoihin, ne ruuhkautuivat ja muuttuivat ajatuspuuroksi. Onneksi meillä oli aikaa, ja matkan ratoksi Mike kertoili kokemuksistaan nimeten vaikuttavimmaksi kokemukseksi Antarktiksen:

– Sellaisen koskemattomuuden kohtaaminen on pysäyttävää! Ajattele: jos pudotat siellä hankeen esineen,  ja tulet sadan vuoden päästä takaisin, on esineesi siellä odottamassa sinua. – Toki tämähän on vain teoreettinen ajatus – käytännössä kirjaimellisesti noudatettava sääntö on, että kaiken minkä viet Antarktikselle, tuot myös takaisin. Etelämantereelle ei saa jättää mitään.

Keskustelimme myös vuorikiipeilytaitojen luontaisuudesta ja niiden kehittämisestä. Tämä aihe pyörii usein Heikin ja minun keskusteluissa, sillä autenttinen lajiharjoittelu Suomen kaltaisessa vuorettomassa maassa on haastavaa. Mike vertasi varsin osuvasti:

– Olin kerran työreissulla Suomessa keskellä kylmintä ja pimeintä talvea. Joka puolella oli valtavasti lunta, tiet olivat jäässä ja kaikkialla oli pilkkopimeää. Kuitenkin minua kuljettanut taksikuski paineli rennosti ja vauhdikkaasti jäisillä teillä jopa 100 km/h nopeudella. Kun kerroin tämän tutuilleni Uusi-Seelannissa, kukaan ei uskonut minua! Heille oli aivan käsittämätön ajatus, että joku voisi ajaa tuolla tavalla lumella ja jäällä.
Mutta asia on varsin yksinkertainen: suomalaiset ovat syntyneet tuohon ympäristöön ja oppineet toimimaan kylmyyden, lumen ja jään kanssa. Samalla tavalla vuoristoisilla alueilla ihmisille helpommin syntyy tietynlainen syvempi osaaminen. Tottakai harjoittelua tarvitaan, sekä vuorikiipeilyssä että autolla ajamisessa, mutta kun olet koko elämäsi asunut vuorien lähellä, on paljon asioita, joiden kohdalla sinulle on voinut kehittyä tottumus ja osaaminen toimia vaistomaisesti oikein – etkä edes itse huomaa sitä.

Matkan edetessä tie muuttui yhä kuoppaisemmaksi, ja vähän väliä jouduimme varomaan tielle pontevasti pyrkiviä, vapaina kulkevia lehmiä. Yhtäkkiä kuljettajamme, joka oli koko matkan ollut hiljaa, osoitti taivaanrantaan ja totesi:

– Elbrus.

Kyllä, siellä se oli! Tuttu tuplahuippu piilotteli kaukana pilvien takana etäisenä valkoisena varjona ja sai sydämeni läpättämään kuin rakastuneen lampaan saparo. En ollut käsittänytkään, kuinka paljon olin tätä hetkeä odottanut!
Kukaan meistä ei voinut oikein mieltään malttaa, vaikka tulevina päivinä saisimme ihailla tuota profiilia mielin määrin (ja paljon lähempää). Tungeksimme vain vaivoin kohteliaisuussäännöistä kiinni pitäen auton ikkunoihin (joista vain yksi suostui avautumaan) ja zoomaten kännykkäkameroilla maiseman pikselöityneeksi mössöksi, yritimme vangita ensimmäiset vilahdukset tavoitteestamme.

Ensi huuman laannuttua tutkiskelin maisemaa hiukan tarkemmin ja hämmästyksekseni huomasin, kuinka erilaiselta vuoren tämä puoli vaikutti suhteessa viime reissumme maisemiin. Etelässä näkymää hallitsivat aggressiiviset ja karut kivisärmät. Täällä taas pyöreäkylkisten kukkuloiden rehevillä niityillä säntäili lehmiä ja lampaita kuin Alppien pikku-Heidin kotimaisemissa.

Alaleirin ohi virtaava joki

Kääntyessämme ala-basecampiin johtavalle tielle väylä kapeni hädintuskin yhden ajoneuvon levyiseksi uraksi ja muuttui niin huonokuntoiseksi, että seuraavan tunnin aikana useaan otteeseen mietin, mahtaisimmeko päästä perille asti. Monesta kohtaa jyrkillä seinämillä kiemurteleva tie oli romahtanut täysin, ja ehjätkin kohdat olivat täynnä niin syviä kuoppia, että autot olivat välillä lähes kaatumispisteessä kuljettajien kiemurrellessa kuopasta toiseen. Kertaalleen koko autoletkamme joutui vastaantulevan auton vuoksi peruuttamaan toista sataa metriä murtunutta tietä jyrkänteen reunalla edelliseen ohituksen mahdollistaneeseen kohtaan. Vaikka kuljettajamme oli selvästi niin tottunut reittiin, että hädin tuskin malttoi tarttua toisellakin kädellä rattiin peruutuksen ajaksi, sydämeni tykytti tovin useamman pykälän normaalia korkeammalla temmolla.

Messitupa

Ala-basecampiin johtava tie kulkee joen poikki. Siltaa ei siis ole, vaan leiriin pyrkivät maasturit ajavat suoraan pyörteilevään vuoristojokeen. Jos on satanut paljon, joki on niin voimakas, etteivät autot pärjää sen virtaukselle. Tällöin autot vievät matkaajat vähän matkan päähän kävelysillalle, ja loppumatka taitetaan jalan. Nyt kuitenkin joki oli varsin maltillinen, ja ylitys onnistui autoilta. Huomasin kuitenkin, että letkamme autot pysyttelivät lähekkäin, ja vuorotellen tapahtuvan ylityksen aikana muutoin niin huolettomat kuljettajat vahtivat peilien kautta toisiaan tiukasti valmiina säntäämään apuun, mikäli tilanne sitä vaatisi. Minua hiukan hymyilytti, kun huomasin, että kuin yhteisestä sopimuksesta me kaikki kolme maasturimme matkustajaa vedimme yhtä aikaa syvään henkeä auton etupyörien sukeltaessa virtaan – ja pidätimme hengitystä, kunnes menopelimme nousi vaahtoavan joen vastarannan penkereelle.

Ensimmäinen vaikutelma ala-basecampistä oli ruuhkainen: purkautuessamme ulos maastureista meitä vastassa suuren vihreän messiparakin edessä oli toistakymmentä malttamatonta ihmistä. Kyseessä oli huiputusyritykseltä palannut, ryytynyt ryhmä, joka tuskin malttoi odottaa pääsyä autoon, joka veisi heidät kohti hotellin pehmeitä sänkyjä ja lämmintä suihkua. Porukan kommenteista kävi ilmi, että osa ryhmästä oli onnistunut huiputuksessa, mutta tunnelma oli varsin uupunut, ja kaikki vastasivat innostuneisiin “Millaista se oli?” -kysymyksiimme yksiselitteisesti: “Todella raskasta.”

Maastureiden kääntyessä takaisin kohti sivistystä väsynyt tiimi muassaan, leiri tuntui paljon tyhjemmältä ja saimme aikaa katsella ympärillemme. Ala-basecamp oli kuin pikkuruinen, vaatimaton kaupunki: ryhmämajoituksina oli telttoja ja pieniä kylmiä tupia, ruokailuun suurehko, peltikattoinen messitupa, jonka yhteydessä jopa pieni baari. Käytettävissä olivat myös asiaankuuluvan karmea ja löyhkäävä wc ja jopa likaiset suihkut, joista tosin tuli vain välillä polttavan kuumaa ja yleensä hyytävän kylmää vettä.

Maisema ala-basecampista

Leiri sijaitsi vuorien välissä, pienen matkan päässä kuohuvasta joesta, suuren rehevän niityn laidassa. Leiriä ympäröivät kevyet aidat, mutta niistä huolimatta leirin poluilla välillä vastaan tuli lehmiä, joita laidunsi vapaina runsain määrin alueen rinneniityillä. Hauska uusi tuttavuus oli marsun kokoinen jyrsijä, ehkä jonkinlainen maaorava; varsin isokokoinen ja töpöhäntäinen otus, jonka kimeä ääni kuulostaa hiukan linnun varoitushuudolta. Alue oli aivan pullollaan noita otuksia, ja vain yhdellä silmäyksellä saattoi nähdä niitä sadoittain kurkkimassa maanalaisista koloistaan ja kirmailemassa keskenään – väistämättä mieleeni nousi vanha Whack a Mole -klassikkopeli. Nämä otukset olivat tottuneita ihmisiin, eivätkä meitä juurikaan väistäneet. Vaikka osa oli jopa niin kesyjä, että ne tulivat hakemaan pähkinöitä kädestä, uskomattoman suuresta määrästään huolimatta karvapallerot kuitenkin pysyivät pois majoituksilta ja leiristä, joten rinnakkaiselo kiipeilijöiden kanssa oli rauhaisaa ja sopuisaa.

Karvainen kaverimme

Tämä olisi kotimme seuraavien päivien ajan, kun kehon sopeutuminen ohueen vuoristoilmaan (akklimatisoituminen) alkaisi, ja samalla valmistautuisimme nousuun ylempään basecampiin (Advanced Basecamp, 3800 m).

Jakauduimme telttakuntiin. Mike, Heikki ja minä olimme jo automatkalla ristineet ryhmämme Team Antipodiksi (johtuen maidemme sijainnista maapallon vastakkaisilla puolilla). Alaleirin teltat olivat suurehkoja oransseja huvilatelttoja, joissa nukkuisimme makuupusseissa telttavuoteilla. Ruokailu tapahtuisi tietenkin messirakennuksessa, jota lämmitettiin osan aikaa vuorokaudesta. Olot olivat siis varsin edistykselliset ja mukavat.

Heti ensimmäisenä alaleiripäivänä sain todeta, että on yksi asia, josta Elbrusilla ei pääse eroon, riippumatta siitä, kummalla puolella vuorta majailet: myös tässä leirissä messirakennuksen eteen oli raahattu kaksi valtavan suurta kaiutinta, joista iltapäivästä iltaan tykitettiin teknoa kovalla volyymilla Kaukasuksen erämaan taivaalle. Tälle venäläisen vuorileirikulttuurin ominaisuudelle alistuneina virnistelimme Heikin kanssa ja huvittuneina hyvästelimme haaveet täydellisestä luonnonrauhasta alaleirissä. Ylempänä sitten.

Leiriksi asettumisen ja lounaan jälkeen oli ensimmäisen akklimatisaatiovaelluksen aika: kiipeäisimme 3500 metriin Mushroom Rocks -nimiselle paikalle. Vaellus alkoi harmaassa säässä joen vartta ylös. Kivikkoinen polku nousi jyrkästi ja nopeasti kallioiselle rinteelle virtauksen jäädessä kanjonimaiseen uomaansa alapuolellemme. Vaaleanruskea kivi vuorotteli heinämättäiden ja pensaikkojen kanssa ja ilmassa tuoksui kosteus. Itse asiassa näkymä toi mieleeni Suomen Lapin maisemat muutaman vuoden takaiselta Halti-vaellukseltani.

Ylöspäin rinnettä pyrkivä kiipeilijöiden helminauhamme eteni hitaasti jutustellen ja tiukemmissa kohdissa rytmikkäästi puuskuttaen – Eddie ja Heikki intoutuivat lauleskelemaankin. Minä vajosin ajatuksiini, minulle vaeltaminen on aina myös matka omaan mieleeni. Siksi usein kiivetessä vaivun hiljaisuuteen, ja pyrin jopa välttämään keskusteluita. Haluan löytää askelten ja hengityksen oikean rytmin, haistaa vuoristosateen pisarat ilmassa, sekä antaa ajatusten virrata vapaasti, kunnes ne asettuvat, ja olla kadottamatta sisälläni syntyvää hiljaisuutta keskustelun pöhinään. Jutella ehdin myöhemminkin, vaellus on minun meditaatiotani.

Ensimmäinen akklimatisaatiovaellus

Reilun puolen tunnin vaelluksen jälkeen nousimme harjanteelle, ja eteemme yllättäen aukeni valtava laakea hiekan ja heinikon peittämä kenttä, jota jykevät, harmaat vuoriseinämät reunustivat. Oppaamme Dima kertoi, että sotien aikana tasannetta oli käytetty lentokenttänä. Uskomatonta! Hetkeksi ajatukset karkasivat vuosien taakse, jolloin tämä syrjäinen seutu oli sotastrategian näkökulmasta varsin kriittinen lähellä sijaitsevan Georgian rajan vuoksi. Vain ihan hetki sitten sotilaat olivat taistelleet raadollisen kovissa olosuhteissa näistä kivistä verisesti! Onneksi tänään maailma on hiukan parempi paikka, ja kaikista maapallon kolkista kokoontunut monikansallinen ryhmämme sai nyt yhdessä nauttia tästä maisemasta!

‘Lentokentäksi’ jatkossa kutsumamme alueen poikki kulkiessamme yllämme raskaina roikkuvat harmaat pilvet alkoivat vuotaa pisaroita niskaamme. Reitin jatkuessa jyrkkää kiviseinämää ylös, maisema harmaantui entisestään. Samalla aloin havaita ei-toivottuja tuntemuksia oikeassa jalkaterässäni, joka viime kuukausina on ollut melkoinen murheenkryyni niveltulehduksineen. Enemmän pehmustusta vaan kenkään ja tarvittaessa kipulääkitystä, sillä strategialla mentäisiin. Turha nyt oli asiasta enempää huolestua.

Mushroom Rocks, 3500 m

Reilun parin tunnin vaelluksen jälkeen, viimeisen jyrkän rinteen yläpäässä nousimme puuskuttaen ensimmäistä kertaa 3500 metriin. Minulta pääsi hengästynyt ilon kiljahdus: Mushroom Rocks oli todellakin joukko valtavia, sienien muotoisia kiviä! Kuin parijonosta vapautetut tarharetkeläiset kiipeilytiimi säntäsi innostuneina kiipeilemään kivien päälle ja valokuvaamaan noita hassuja luonnonmuodostelmia.

Piilosta-leikkiä kivisienien joukossa?

– Sun hiukset ovat ihan pystyssä! huudahti Heikki hämmästyneenä hetken kirmailtuamme kivisienten hattujen päällä.

Totta. Ilmeisesti sateisessa ilmassa oli niin paljon ukkosta ja sähköä, hiukseni olivat kirjaimellisesti nousseet pystyyn. Huomasin saman ilmiön muillakin ryhmän pitkähiuksisilla naisilla. Ukkonen jyrisi jatkuvasti voimakkaammin, ja oppaat Dima ja Sasha alkoivat hätistellä meitä rinnettä alas.
Paluumatkalla runsaana niskaamme ryöppyävästä vesisateesta huolimatta koko tiimi oli hyvällä tuulella: ensimmäinen harjoitusnousu oli onnistuneesti takana!

Heikki ja iltasatu

Illalla ryömin kosteassa ja vilpoisassa teltassa makuupussiini sateen rytmikkään ropinan säestäessä. Asumuksemme oli kuin kylmä sauna, sillä kaikkialla roikkui Heikin, Miken ja minun vettyneitä kuoripukuja sekä varusteita kuivumassa.
Yöllä heräsin useaan otteeseen kylmyyteen. Lisäsin vaatteita, siirsin telttasänkyä kauemmas vettä valuvasta seinästä ja torjuin vilua miettimällä, että kunhan pääsisimme ylemmäs, vesisade muuttuisi lumeksi, mikä on kuivana ja lämpimänä pysymisen näkökulmasta paljon helpompi elementti. Niin Kaukasuksen sateen kohina tuuditti minut takaisin katkonaiseen, mutta onnelliseen uneen, ja viimeinen ajatukseni taisi olla, että tuntuipas hyvältä olla liikkeessä!

Mushroom Rockin valloittajat

Helsingistä Kaukasukselle

Idän pikajunan arvoitus – Vuorenvalloitus 2019 alkaa matkalla Kaukasukselle

Välähdyksiä väliltä Helsinki – Moskova – Mineralnye Vody – Pyatigorsk

Helsinki:
Ehkä Venäjän presidentti halusi tulla meitä vastaan – tai sitten oli vain sattumaa, että Vladimir Putin sekoitti Helsinki-Vantaan juuri samana päivänä, kun raahasimme valtavat laukkumme lähtevien terminaalin ovesta. Putinia (jota hämmennyksen välttämiseksi Venäjällä ollessamme kutsumme keskusteluissamme salanimellä Veli-Pekka) ei kuitenkaan näkynyt.
Matkaan pääsyä odotellessa join ainakin kolme kuppia liikaa kahvia, joten lähtöinnostuksen tärinä oli suorastaan käsinkosketeltavaa.
Lopulta Veli-Pekan vierailustakin selvittiin, ja vain puolitoista tuntia myöhässä koneemme rullasi kiitoradalle ja nousi kohti ilta-aurinkoa aloittaen kauan odotetun seikkailun.

Onneksi juna Moskovasta Mineralnye Vodyyn lähtisi vasta seuraavana aamuna, joten kahviyliannostuksen lisäksi muuta tärinää ei ollut, ja saatoimme tunnelmoida edessä olevia viikkoja vuorilla kaikessa rauhassa. Vapauden tunne oli uskomaton, kuin olisin astumassa kokonaan uuteen elämään!

Moskova:
Moskovan yöksi kääntyvässä illassa taksifirman virallisen näköiseen liiviin pukeutunut mies esitteli kalliilta tuntuvaa hinnastoa pahvikyltistä, jossa Moskovan kaupunki oli jaettu hintasektoreihin. Seurasin jännittyneenä edessäni kehkeytyvää näytelmää: kiipeilyparini Heikki ja taksimies väänsivät tiukkaa venäjä–englanti -keskustelua (Heikki ei siis puhu venäjää). Pontevasti yritin valtavien laukkujemme kera eläytyä mukaan Heikin muka-loukkaantuneisiin poiskävelyihin – ja ehkä onnistuinkin, sillä tovin jälkeen herrat pääsivät sopuun hotellikyytimme hinnasta‚ se päätyi olemaan noin viidesosa pahvisen hinnaston summasta.

Istuessamme pimeässä hieltä ja tupakalta haisevan taksin takapenkillä puolet matkatavaroista sylissämme, ihmettelin moista tinkivaraa. Heikki virnisti ja kertoi, että kyseessä oli klassinen huijaus, jonka kohteeksi hän oli jo kerran aiemmin Moskovaan saapuessaan joutunut: asiallisen näköisessä kyltissä olevat sektorit ovat itseasiassa kaupungin postinumeroalueet. 11900 ei siis ollut virallisen tahon määrittämä ruplahinta kyydistä hotellillemme, vaan alueen postinumero. Todellinen hinta matkalle on noin 2000 ruplaa. Matkasta väsynyt, kieltä ymmärtämätön ja valuutasta vielä kunnon otetta saamaton turisti helposti menee halpaan taksiyrityksen liiviin pukeutuneen miehen esitellessä painettua, jotakuinkin fiksun näköistä kylttiä – ja päätyy maksamaan kyydistä vaikkapa kuusinkertaisen hinnan.

Raidetta tähyilemässä, kyrilliset kirjaimet lisäävät jännittävästi haastetta

Juna Moskova–Mineralnye Vody:
Aamuauringon ensimmäisten säteiden pyyhkiessä Moskovan katuja olin iloinen, että olimme varanneet ensimmäisen yön majoituksen aivan rautatieaseman vierestä. Mukanamme oli varusteita kolmelle viikolle ja kahdelle vuorelle: molemmilla jättiläismäiset North Face -varustesäkit, 40-litraiset päiväreput käsimatkatavaroina sekä vielä bonuksena iso matkalaukku. Lyhyt siirtymä asemalle sujuvoitti aamulähtöä melkoisesti. Olimme varanneet lähes tunnin aikaa asemalla sukkulointiin, mutta Venäjän halki Mineranye Vodyyn kolisteleva juna löytyikin heti. Neuvostohenkiseen, jämäkkään uniformuun ja suikkahattuun pukeutunut tummapiirteinen konduktööri saattoi meidät hyttiimme. Sitten hän esitteli kyrillisillä kirjaimilla kirjoitetun ruokalistan, josta teimme valintamme osoittamalla sormella jotain kohtaa ja katsoen sitten kysyvästi konduktööriä, joka nyökkäsi, mikäli sormen kohdalle sattui ruoka-annos, ja pudisti hämmentyneenä päätään, jos päädyimme osoittamaan jotain, mikä ei ollut ruokaa.

Matka oli kuin siirtymä toiseen ulottuvuuteen. Junan irrottua Moskovan aseman laiturista, vietimme seuraavan vuorokauden hytissämme lueskellen, torkkuen ja maisemia ihmetellen – tosin Heikki sai pettyä karvaasti, sillä hänen toiveikkaana odottamiaan kumpuilevia, kuivia ruskeita heinäniittyjä villihevoslaumoineen ei näkynyt (hukkaan siis menivät keskinkertaiset Hanna Ekola -imitaationikin). Pakko myöntää, että omakin odotukseni siitä, millaiset maisemat massiivisen maan länsikylkeä alas puksuttavan junan ikkunasta näkyisivät, olivat ehkä johonkin vanhaan elokuvaan perustuvia. Ei tundraa, ei hökkelikyliä, eikä maatuskaa muistuttavia mummoja riveissä romahtaneilla maitolaiturimaisilla asemapenkeillä! Sen sijaan vihreät laaksot ja ryöpsähtelevät joet vuorottelivat varsin tiheään esiintyvän, 1980-lukua muistuttavan kaupunkimaiseman kanssa.

Hyödynsimme junamatkan pakkopysähdyksen tehokkaasti: on aivan uskomatonta, kuinka paljon ihminen pystyy nukkumaan! Havahduimme tiheään tarjoilluille aterioille ja välillä lukeaksemme hiukan. Ruoan pudottua vatsalaukun pohjalle olikin luontevaa köllähtää takaisin unille. Kerran nukahdin jopa istualleen, kesken keskustelun.

Junahytissä

Nautinnollisen tapahtumaköyhän junamatkan ainoa jännitysnäytelmä tapahtui aamuyön tunteina, kun havahduin voimakkaaseen ja kitkerään savun hajuun. Nousin tärisevältä vuoteeltani, sujautin kengät jalkoihini ja raotin pikkiriikkisen hyttimme ovea livahtaakseni junan käytävälle tutkimaan tilannetta. Kalvakas sinertävä valo pyyhki pimeän maiseman halki syöksyvän junan tyhjää käytävää, vaaleanruskeita seiniä ja harmaata lattiaa. Ketään ei näkynyt missään – eikä liioin savua tai loimottavia liekkejä.

Palavan kumin epämiellyttävä haju oli kuitenkin niin voimakas, että se sai minut jatkamaan tutkimusmatkaa. Oliko junan kolina ja heilunta voimakkaampaa kuin aiemmin?
Kiersin junavaunun käytäviä pitkin. Kurkistin konduktöörin koppiin. Häntä ei näkynyt, vain pienen punkan ryppyiset lakanat kertoivat hänen olleen täällä. Kaikkialla oli aavemaisen tyhjää, ja käytävän kello näytti kolmea aamuyöllä.
Palasin hyttiimme ja varovasti taputin viereisellä kapealla punkalla vaimeasti kuorsaavaa Heikkiä käsivarrelle. Hän avasi uniset silmänsä, ja kuiskaten kerroin hajusta. Heikki mutisi jotain matkustajien salatupakoinnista ja turhasta huolesta, ja kehoitti minua palaamaan nukkumaan ja jatkoi uniaan. 

Asetuin takaisin kapealla sängylleni, mutta uni ei tullut. Tämä haju ei ollut tupakka. Kitkerä lemu leijui yhä ilmassa niin voimakkaana, että se synnytti päänsäryn. Mielessäni pyöri ajatus siitä, että vihonviimeinen asia, joka savun hajuun herätessä kannattaa tehdä, on jatkaa unia. Niinpä makasin selälläni pimeässä ja tuijotin kattoon toivoen, että savun haju katoaisi. Kyllä, varmasti junan kolina tuntui ainakin vähän kovemmalta kuin aiemmin. Vaunu heilui ja tärisi. Kaatuisikohan se?

Puolen tunnin kuluttua radan varren satunnaiset valot tihenivät. Nousin uudelleen vuoteelta, varovasti raotin hytin ovea ja suuntasin takaisin käytävälle. Siellä haisi edelleen niin pahalta, että olin varma hajun liimautuneen sierainteni sisäpinnoille pysyvästi. Juna hidasti. Ilahtuneena huomasin meidän olevan saapumassa asemalle. Juna pysähtyi, vaunujen ovet avattiin, ja kustakin vaunusta astui sysipimeään yöhön konduktööri katsomaan, oliko matkustajia jäämässä pois tai nousemassa kyytiin.

Myös meidän vaunumme konduktööri oli ilmestynyt laiturille edelleen univormussaan, silmät unesta sikkaralla, tumma nuttura aavistuksen pörrössä ja suikka hiukan vinommassa kuin päivällä. Nainen katsoi hämmästyneenä pöllähtänyttä, unista olemustani. Yhteistä kieltä ei ollut, mutta yksittäisillä sanoilla ja viittoen kysyin häneltä hajusta. Ensin hän vaikutti hämmentyneeltä, mutta hetken kuluttua luulen hänen oivaltaneen, mistä puhuin. Seurasi pitkä venäjänkielinen selostus, jossa toistui sana ”automat”  sekä runsaasti taivaan osoittelua. Sanaakaan ymmärtämättä kuuntelin selityksen, elehdin vielä kerran esittäen pahaa hajua ja kysyin: ”хорошо (Harasoo eli suomeksi ‘selvä’)?”

Nainen hymyili hiukan, nyökkäsi, osoitti jonnekin junan taakse pimeään ja vastasi: ”Harasoo.”

”Spasiba,” vastasin, hymyilin varovasti ja palasin hyttiin. Joskus pitää vain hyväksyä, että asioille on selitys, vaikka sitä ei itse ymmärtäisikään. Kesti hyvän tovin ennen kuin salainen juna-agentti sisälläni asettui ja sain unen päästä kiinni.

Jätskeissäkin asiaankuuluva teema

Mineralnye Vody:
Kello ei ollut kuuttakaan aamulla, kun astuimme (ei-liekehtivästä) junasta asemalaiturille. Asemalta oli jälleen edessä ihmiskehon tuoksujen sinfonian sävyttämä matka vanhan herrasmiehen lähinnä puskuritarrojen voimin kasassa pysyvällä taksilla. Tällä kertaa kohteena oli Mineralnye Vodyn lentokenttä, missä meidän oli määrä tavata oppaamme. Olipa hassu tunne, kun tuolla syrjäisessä maailman kolkassa pieni koliseva taksi ajoi lentokentän pihaan, ja yhtäkkiä mieleeni iski oivallus, että minähän olen ollut täällä ennenkin! Minulle paikkoihin juurtuminen on vierasta, mutta yllättävässä paikassa tuttu asia synnyttää valtaisan kotoisan olon.

Odottaminen:
Sitä tässä lajissa riittää. Viisumeita, kiipeilylupia, paperitöitä. Junia, lentokoneita, busseja, takseja. Kehon sopeutumista ohueen vuoristoilmaan. Oikeaa säätä ja huiputusikkunaa. Omaa vuoroa kapealla polulla, kiipeilytiimin jäsenten vaatteiden vaihtamista ja varusteasennusta tai oppaan työskentelyä varmistuksen rakentamiseksi. Välillä on hiostavan kuuma, usein hyytävän kylmä, ja lähes aina asento on hankala ja paikat puuduksissa tai kipeinä.
Kuitenkin kun asenne on oikea ja seura hyvää, odottaminen voi olla oikeinkin hauskaa. Vaikka olen täsmällinen ja suoritushakuinen luonne ja tottunut tiukaan kuriin ja täsmällisyyteen kiivetessä, joskus toistuva odottaminen jopa antaa luvan siirtyä hektisestä länsimaisesta aikataulutuksesta rennompaan mañana-meininkiin.
Niinpä meillä oli oikein hauskaa ja aika suorastaan lensi, kun kulutimme 3,5 tuntia Mineralnye Vodyn lentokentän kahviossa katsellen lentokentän heräämistä, ja odotimme oppaiden ja viimeisenä kaupunkiin saapuvan kiipeilytiimimme jäsenen koneen saapumista.

Aurinko oli jo korkealla ja helotti kuumasti, kun vessasta palatessani näin Heikin vieressä kaksi miestä: jylhäpiirteinen viiden-kuudenkymmenen välillä oleva jättiläinen vieressään siloposkinen parinkympin puolivälin tuntumassa seikkaileva nuorukainen. Jättiläinen oli pääoppaamme Aleksei eli Sasha. Hänestä käytettiin välillä lisänimeä SashaTwo, sillä varsinainen pääoppaamme – nimeltään myös Sasha, eli SashaOne erona kakkosestaan – oli sairastunut juuri ennen matkan alkua, joten yleensä kakkosoppaana toimiva SashaTwo olikin nyt SashaOne. Sasha (entinen Two, nykyinen One, jatkossa tässä tarinassa pelkkä Sasha) puhui hiukan englantia, mutta yleensä mieluummin siirsi puhumiseen apuoppaanaan toimivalle pojalleen Dimalle (Dimitri), jonka kielitaito oli huomattavasti parempi.
Kysellessämme oppaiden kokemuksesta Sasha totesi kiivenneensä Elbrusin noin 250 kertaa, tosin yleensä etelän puoleista reittiä.

– North is too hard, hän perusteli pudistellen päätään.

Aavistuksen jännittyneeltä vaikuttava Dima kertoi, että eteläinen reitti on hänelle kuin koti, mutta antoi ymmärtää myös edessä olevien pohjoisen polkujen olevan tuttuja. Tähän keskusteluun tulisin myöhemmin mielessäni palaamaan. Mutta jos siinä olikin jotain huolestuttavaa, katosi se uusien ihmisten ja eri kulttuurien kohtaamiseen sekä ehkä hiukan kielimuuriin. 

Hetken kuluttua pientä ryhmäämme kohti harppoi hoikka, ruskeatukkainen nainen valtavan suuri laukku harteillaan. Unkarilainen, Lontoossa asuva Angela toi muassaan runsaana ja hiukan nykivänä ryöppyilevän puhevirran, jota ilmeikkäiden, kulmikkaiden kasvojen nopeasti vaihtuvat ilmeet värittivät.
Automatkalla Pyatigorskiin, jossa nukkuisimme seuraavan yön ennen vuorelle lähtöä, Dima kertoi, että hotellilla meitä odottaisivat Mike Uusi-Seelannista, skotti Eddie sekä tasmanialaiset isä ja tytär Michael ja Maja. Lisäksi ryhmään liittyisivät vielä norjalaiset Kristen ja Marielle, jotka kulkisivat mukanamme yläleiriin asti. He olivat aiemmin huiputtaneet Elbrusin läntisen huipun eteläistä reittiä, ja halusivat nyt huiputtaa matalamman itäisen huipun pohjoisen, vaativamman reitin kautta.

Melkoisen kansainvälinen tiimi siis! Tulisimmekin seuraavan parin viikon ajan vastaamaan usein vuorilla toistuvaan ”Mistä teidän ryhmä on kotoisin?” -kysymykseen:

– We are from everywhere!

Kiipeilytiimi “from everywhere!” ennen-kuvassa: takarivi alk. vas. Kristin, Marielle, Angela, Heikki, Mike, Maja ja Dima, eturivissä Eddie, minä ja Michael

Ihanaa, pian päästäisiin tositoimiin!

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén