Paettuamme myrskyä ja vatsatautia Georgian vuorilta, tarvitsin hetken toipuakseni matkustuskuntoon. Niin päädyimme yhteen omituisimmista paikoista, missä olen milloinkaan ollut: Anakliaan. Paikalla on erikoinen tarina: vuosikausia sitten pienestä georgialaisesta merenrantakylästä päätettiin rakentaa turistien lomakohde. Mutta poliittisten syiden seurauksena turistit eivät koskaan päätyneet Anakliaan, johon oli nopealla tahdilla rakennettu kokonainen lomaparatiisi hotelleineen, huvi-ja vesipuistoineen ja palmuilla reunustettuine rantabulevardeineen. Niin Anaklia jäi autioksi, ja hiljalleen lomakaupunki ränsistyi palveluiden jäädessä käyttämättä. Nykyään jäljellä on enää villikoiralaumojen ja muutamien satunnaisten paikallisten matkustajien aavekaupunki.

Sairastelun vuoksi minulla on harmillisesti vain kaksi valokuvaa Anakliasta,
tässä toinen; hylätty uimavalvojan koppi Mustameren rannalla

Saapuessamme Anakliaan kylä näytti ensisilmäyksellä täysin autiolta. Mutta lähemmin tarkasteltuna saattoikin huomata, että lian ja villiintyneiden puutarhojen alle hautautuneet hotellit olivat auki, ja rantabulevardin romahtaneen tivolin herkkumyyjäkin kömpi kiinni naulatun kioskin takaa myymään vanhentuneita sipsejä ja limsapulloja. Varsinaista tekemistä kylässä ei ollut, sillä vesipuisto ja muut rikki ränsistyneet kohteet oli jo vuosia sitten suljettu, mutta parin päivän toipumiseen tuo omituinen kyläpahanen Mustameren rannalla oli omiaan.

Todellisen kokemuksen Anakliasta teki sen surrealistinen tunnelma: aivan kuin meidät olisi pudotettu keskelle sci-fi-elokuvaa, jossa avaruusolennot ovat valloittaneet maapallon ja jäljellä olevat ihmiset piileskelevät tuhotun turistikylän raunioissa.

Anaklian omituinen, autio rantamaisema oli kuin sci-fi-elokuvasta

Olimme tehneet päätöksen, että heti kun mahdollista, lähtisimme jonnekin, missä uskaltaisin tarvittaessa mennä lääkäriin. Tovin kuluttua ruoka alkoikin pysyä sisällä, ja antibiootit tuntuivat vaikuttavan. Olin edelleen heikko, mutta nyt kykenisin matkustamaan. Paluulentomme oli alunperin buukattu Prahan kautta, ja odottaessaan toipumistani huomattavasti paremmassa kunnossa oleva kiipeilyparini Heikki oli onnistunut aikaistamaan lippumme. Niin kahden päivän kuluttua me jätimme aavekaupungin, lensimme kauniiseen Prahaan, ja vuorilla käyttämättä jääneet päivät seikkailimme sen pienillä vanhojen, vinojen talojen reunustamilla kujilla.

En ryhdy kaupunkilomaamme tarkemmin kuvaamaan, mutta yksi kokemus on jaettava: Mikäli olet joskus suuntaamassa Prahaan, yksi ehdoton vierailukohde on kaupungin ulkopuolella sijaitseva metsästyshaukkojen koulutuskeskus Penthea (https://penthea.org/eng).

Yhden pariskunnan ylläpitämässä petolintukeskuksessa kasvatetaan ja koulutetaan sekä pelastetaan loukkaantuneita petolintuja, kuten haukkoja, pöllöjä ja korppikotkia. Metsästyshaukkojen kouluttamisesta kuuluisaksi Penthea tekee merkityksellistä työtä suojellakseen villilintuja ja turvatakseen lajien jatkuvuutta. Keskus toimii lähes täysin lahjoitusten ja vierailijoiden maksujen varassa.

Pentheassa viettämämme puolikkaan päivän kuluessa opin petolinnuista enemmän kuin koko tähänastisen elämäni aikana. Sain tehdä läheisempää tuttavuutta Helen-nimisen valkopäämerikotkan ja korppikotkan (jonka nimeä en ikävä kyllä muista) kanssa, ja pääsinpä kokemaan valtavan petolinnun lennättämisen huikean tunteenkin.

Minä ja valkopäämerikotka Helen

Parasta kokemuksessa oli kuitenkin paikan omistajien, Petrin ja Janan, omistautuminen näille upeille eläimille. Erityisesti Janan syvä rakkaus Helen-kotkaa kohtaan oli suorastaan hellyttävää, puhumattakaan siitä, kuinka siihen vastattiin: nimeltä kutsuttaessa massiivinen eläin kaakotti pienikokoisen Janan luo, nosti naisen vyötärön korkeudelle ulottuvan päänsä ja killitti tätä odottavasti saadakseen makupalan – kuin emäntäänsä palvova koiranpentu.

Korppikotkalennätystä

Praha vahvisti kehoa, ja keskustelimme toki vuorien tapahtumistakin, mutta näin jälkikäteen pohtien minusta tuntuu, että vasta Suomeen saavuttuani käsitin todella pettymykseni syvyyden. Ushbaa oli odotettu ja siihen oli valmistauduttu lähes vuosi. Jos olisimme päässeet Ushballe ja joutuneet kääntymään sieltä takaisin, olisi tapahtunut ollut helpompi niellä. Mutta nyt emme olleet päässeet edes ensimmäisen vuoren, Laylan huipulle! Koko aikana en päässyt kolmeakymmentä kilometriä lähemmäs Ushbaa. Pettymyksiä on toki koettu ennenkin, mutta tällä kertaa maraton hyytyi lähtötelineisiin.

Kirsikaksi happaman makuisen kakkuni päälle putkahti ymmärrys, ettemme jouluna pääsisikään suunniteltuun uuteen yritykseen Ojos del Saladolle. Ongelmia oli liikaa: lentolippujen järkyttävät hinnat, Covid-19-tilanne ja meidän molempien niin kova työpaine, ettei ollut realistista odottaa, että pystyisimme parissa kuukaudessa treenaamaan itsemme valmiiksi Atacaman autiomaan tulivuorten olosuhteisiin.

Tovin ajan syksy näytti aika harmaalta. Mutta kuten ennenkin, kun hetken malttaa odottaa, alkaa näkymä kirkastua.

Heikin kanssa olemme siinä suhteessa samankaltaisia, että kun vastaan tulee mahdollisuus kokeilla jotain jännää ja erilaista, meidän on vaikea kieltäytyä. Niinpä kun kuulin, että ensi kesän Sulkavan Soutuihin valmistautuvan ensikertalaisten kirkkovenejoukkueen miehistöstä puuttuu pari soutajaa, ei minun edes tarvinnut kysyä Heikin mielipidettä, kun olin jo ilmoittanut meidät mukaan!

Heikki on opiskeluaikanaan soutanut kilpaakin, mutta minä ainoastaan vanhalla ruuhella mato-ongelle. Niinpä nyt jo parin kuukauden ajan on joka viikko käyty hinkkaamassa soutulaitteella tekniikkaa ja kestävyyttä kohdilleen, jotta ensi heinäkuussa takapuoli kestäisi 60 kilometrin soutukilpailun. Huhtikuussa alkavat ulkosoututreenit – vauhtia ja vaarallisia tilanteita luvassa siis!

Ilokseni vuoretkin löysivät taas tiensä suunnitelmiimme, ja muutama viikko sitten ensi kesän kiipeilytavoitteeksi päätettiin Classics-kiipeilyhaasteen täydennys. Haasteeseen kuuluu traverse (eli yli vuoren kiipeäminen) Mont Blancilla, Matterhornilla ja kolmannella kuuluisalla alppivuorella, Eigerilla. Haasteesta Matterhorn ja Mont Blanc on kiivetty, ja nyt on Eigerin vuoro!

Eigerin parina tulemme kiipeämään Dent Blanchen, jonka “valkoinen hammas” -nimi kuvastaa vuorta täydellisesti. Valokuvat siitä saavat sydämen hytisemään innosta! Suunnitelmaan lukittiin oppaaksi tietenkin jo ystäväksi muodostunut luotto-oppaamme Fabrizio, joka vahvistusviesti tihkui intoa: “Mahtavaa! Taas valitsitte todella haastavan ohjelman! Tämä tulee olemaan tiukka reissu – treenatkaa kestävyyttä kunnolla!”

Uuden vuoritavoitteen lukitsemisen iloon sekoittui aimo annos helpotusta – kuten aina ennenkin. Henki kulkee helpommin, kun tiedän jälleen, milloin odotus päättyy ja saan taas täyttää keuhkoni ohuemmalla ilmalla. On vaikeaa edes itse ymmärtää, kuinka tärkeää se on minulle.

Odotus tulee olemaan pitkä viime reissun typistyttyä vain muutamaksi päiväksi vuorilla. Ushba on kivi kengässäni, joka muistuttaa aina silloin tällöin kesken olevasta tehtävästä hiertäen ja kismittäen. Kunnes jonain päivänä on oikea hetki palata.

Mutta vaikka vuorille pääsyyn menee kuukausia, onneksi kivikosketusta ei tarvitse odottaa kovinkaan kauaa: Ojos del Saladon mahdottomuuden selvitessä, käänsimme katseemme täysin päinvastaiseen suuntaan. Huomenna lähtee lento kohti Thaimaan lämpöä, missä joulu menee kalliokiipeilyn, joogan ja sukeltamisen merkeissä. Suunnitelma on paitsi balsamia kalliokaipuisen makuuhaavoille, myös täydellinen tapa ladata akut vauhdikkaan, ei-ihan-kevyen vuoden jälkeen.

Kiitos, että olet tämänkin vuoden kulkenut matkassani. Uusi vuosi lähestyy ja miten upea siitä onkaan jälleen tulossa – pysy kyydissä, kohta mennään taas!

Ihanaa joulua ja parasta uutta vuotta Sinulle!

Kohti uusia huippuja? (Kuvassa tähystän Matterhornin huippua vuonna 2020)