Category: venäjä Page 1 of 2

Mikä mietityttää, kun lähtöön on 18 päivää?

Alle kolme viikkoa lähtöön.
Olo muuttuu keskittyneemmäksi, kuin näkökenttä hiljalleen kapenisi ja zoomautuisi kohteeseen. Se tuo päiviin kokonaan uudenlaisen pohjavireen; edellisestä kerrasta vuorilla on lähes vuosi. Se on pitkä aika odottaa.

Lähetimme kiipeilyparini Heikin kanssa Alex-oppaalle valokuvia varusteista. Pääosin kaikki näyttäisi olevan kunnossa. Jäärautojen kiinnitysmekanismiin liittyvää keskustelua vielä käydään, samoin huiputuskenkiin. Alex preferoi kaikissa valinnoista kiipeämisvauhdin maksimointia – eli kaiken pitää olla mahdollisimman kevyttä. Esimerkiksi kiipeilykengistä hän suositteli valitsemaan keveät Trangot, joissa ei ole teknisten kiipeilyrautojen kiinnitysmekanismin vaatimaa muotoilua. Hän ehdottikin vaihtamaan rautoihin toisenlaisen kiinnityksen, mutta tämä huolettaa minua hiukan. Olen kerran kiivennyt jääseiniä Trangoissa ja kun saavuin alas vuorelta, molempien peukalovarpaiden kynnet olivat poikki ja uponneet varpaan sisään. Tulehduksen hoitaminen kesti viikkoja.

Toinen huoli on kylmyys. Trangot ovat kesäolosuhteiden kengät, ja vaikka nyt on kesäkausi, yli 4700 metrin korkeudessa on kylmä ja kova tuuli. Olen aikamoinen vilukissa, ja viimeksi kiivetessäni Mont Blancin Trangoissa jalkani palelivat melkoisesti. Mont Blancilla ollaan lopulta alle vuorokausi kylmissä oloissa, mutta Ushballa ei ole lämpöistä vuoristomajaa, jonne kiipeilyn päätteeksi pääsee lämmittelemään.

Varustepähkäilyjen ohella toinen ajatukset valloittanut aihe on tietenkin kiipeilyohjelma. Sen lukeminen sai minut huomaamaan, että olen ollut niin kiinnostunut Ushbasta, että Layla, jonka kiipeämme harjoitusnousuna, on jäänyt lähes kokonaan tutkimatta. Akklimatisoitumisnousujen (eli kun sopeutamme kehoa ohueen ilmaan käymällä korkealla ennen varsinaista koetusta) vuoret ovat varsinaista kohdetta matalampia ja teknisesti helpompia. Niihin ei liity suorituspaineita, ja meno on rentoa ja siihen liittyy vahvasti takaisin vuorilla olemisen ilo. Ja koska harjoitusnousut ovat reissun alussa, ja varsinainen kohde on vasta edessä, ilmoilla on jännittyneen onnellinen tunnelma.

Tietenkään akklivuoriin ei tule suhtautua huolettomasti, sillä jokaisella vuorella on omat haasteensa. Oppi tästä tuli kantapään kautta, kun muutamia vuosia sitten kiipesimme Japanissa Fujille. 3776 metriä merenpinnasta kohoava tulivuorikaunotar ei ajatuksissani ollut vuorikiipeilykohde vaan kävelyretki – lyhin reittihän on portailla varustettu polku, jota vaeltaa japanilaisten pyhiinvaeltajien katkeamaton jono. Huipulla on majatalo ja temppeli, ja sadoittain kävijöitä kauden jokaisena aamuna etsimässä valokuvien punaista auringonnousua.

Fujilla me valitsimme pääpolusta kauempana sijaitsevan, huipulle johtavista reiteistä haastavimman, Gotemban. Siellä ei ole ihmisjonoja eikä portaita, mutta kuvausten mukaan se kuitenkin olisi selkeä polku huipulle asti. Auringon laskiessa lähdimme matkaan iloisesti ohuissa takeissa ja keveissä kengissä. Yön ensimmäiset tunnit olivat hikistä tarpomista upottavassa tulivuorihiekassa, mutta yön edetessä saimme niskaamme valtavan vesisateen, jota seurasi lämpötilan putoaminen nollaan.
Nopea nousu yli kolmen kilometrin korkeuteen on ohenevan ilman vuoksikin raskas. Heikin ja minun lisäksi mukana oli Japanissa asuva ystävämme, joka on urheilullinen tyyppi, muttei ollut aiemmin kiivennyt vuorelle, eikä osannut ennakoida ohuen ilman vaikutuksia. Sitkeästi hän taisteli halki yön, mutta kokemus taisi olla jättää jälkensä.

Siihen mennessä, kun aamulla seisoimme pilviin kietoutuneella huipulla odottamassa punaista auringonnousua (jota ei kehnon sään vuoksi näkynyt), olin valtavan kylmissäni ja nälissäni. Soimasin itseäni, kuinka olin saattanut lähteä matkaan ilman kunnon sadevarusteita, mietittyjä eväitä ja edes kunnon hanskoja! Siitä lähtien olen suhtautunut niin sanottuihin “helppoihin vuoriinkin” kunnioittavasti.

(Jos muuten haluat lukea koko Fuji-tarinan, se löytyy täältä: Mount Fujin huiputus – sumua, sadetta ja viimaa pyhällä vuorella)

Kuva Alex

Reilun kahden viikon kuluttua olemme Georgiassa ja edessä on nousu Mount Laylalle, joka kohoaa 4008 metriä merenpinnasta. Layla on englannistettu versio oikeasta nimestä ‘Lakhla’, joka tarkoittaa vapaasti käännettynä “jotain hohtavaa”. Nimen arvioidaan syntyneen joko vuoren lumipeitteisestä huipusta tai siitä, että vuorella on runsaasti kuparia, mistä johtuen salamat iskevät sinne usein.

Teknisesti Svanetian alueella sijaitseva Layla on helppo vaelluskiipeilykohde, ja luultavimmin sen syrjäinen sijainti on syy siihen, miksi siellä on hyvin vähän kiipeilijöitä. Se on upeaa: yksin syrjäisellä vuorella olemisessa on jotain maagista – kuin olisi yksin maailmassa!

Laylan osalta suunnitelma on suoraviivainen: ajettuamme Thibilisistä noin 10 tuntia autolla syrjäiseen Tskhumarin kylään, nousemme lähestymispäivänä Laylan perusleiriin noin 3400 metriin, josta seuraavana yönä aloitamme nousun kohti huippua.

Kuvien perusteella vuoren massiivisen jäätikön ansiosta luvassa on monipuolinen nousu henkeäsalpaavan kauniissa maisemissa. Odotan sitä valtavasti, sillä jo ensimmäisellä Elbrus-matkalla vuosia sitten tunsin, että jokin Kaukasuksen alueessa puhuttelee minua erityisen paljon; se on särmikäs, anteeksipyytelemätön ja suorastaan julma, kuin pedon torahampaat taivasta vasten. Siellä tuntee todella olevansa pieni ja merkityksetön, siis vapaa!

Huiputuksen (toivottavasti!) jälkeen palataan perusleiriin yöksi, josta seuraavana päivänä laskeudutaan Tskhumariin. Sieltä matka jatkuu suoraan Ushban juurella sijaitsevaan Becho-kylään.

Yhden yön levon jälkeen alkaa Ushban lähestyminen. Heti ensimmäisenä päivänä nousemme Ushba Camp I -leiriin 3200 metriin. Seuraavana päivänä siirrymmekin jo 3900 metriin valtavalle jäätikölle, Ushba Camp II:een, josta lähdetään heti sään sallimana yönä kohti Ushban pohjoista huippua (4694 m).

Ohjelma on intensiivinen. Nopealla nousulla yläleiriin pyritään maksimoimaan käytettävissä olevien päivien määrä, sillä vuori on tunnettu hankalista sääolosuhteistaan. Se on lumivyöryherkkä ja usein sumu estää näkyvyyden, mikä yhdistelmänä on melkoinen. Teknisen reittikuvauksen useissa kohdissa painotetaankin nopeaa etenemistä.

Kuva Alex

Jos olen ihan rehellinen, tuo nopeusvaatimus jännittää minua. Olen monta kertaa ollut tilanteissa, joissa vauhti on ollut koitua kohtalokseni verensokerin rysähtäessä alas. Vuorella riittävä syöminen on minulle vaikeaa, sillä kärsin lähestulkoon aina jatkuvasta pahoinvoinnista ja päänsärystä. Kiipeilyparini pystyy kiipeämään pitkään ilman lisätankkausta, mutta jostain syystä minun kehoni vararavintovarastot tuntuvat olevan alhaiset, vaikka kuinka ennakkoon popsisin pastaa. Jos en pysty jatkuvasti tankkaamaan kiivetessä, kehoni yksinkertaisesti sammuu ja esimerkiksi pyörryn tai alan oksentaa. Viimeksi Chilessä Atacaman aavikolla akklimatisoitumisnousullani Mulas Muertas -tulivuorelle kävi juuri niin, tuskaisin seurauksin (tarina täällä: Kuolleet muulit ja soturin vatsahapot).

Mietintääni lisää se, että olen useilla kiipeilyreissuilla saanut todistaa venäläistä kiipeilymentaliteettia. Lieneekö kulttuurikysymys vai lienenkö vain tavannut sen tyyppisiä venäläisiä kiipeilijöitä, mutta yleensä vauhti on kova, eikä palautumisesta juuri huolehdita. Olen ollut tilanteissa, joissa polulla venäläisryhmä on ohittanut meidät hurjaa vauhtia, mutta tovin kuluttua olemme ohittaneet heidät maassa makaamassa lopen uupuneina – vain huomataksemme, että hetken päästä he säntäävät taas ohitse. Sama on jatkunut koko matkan. Se on kuluttava tapa kiivetä.
Elbrusin eteläpuolen toisella huipusyrityksellämme oppaamme ei suostunut ottamaan Heikkiä köyteen, vaikka tämä oli niin sairas ja uupunut, että hoiperteli jyrkällä polulla holtittomasti. Opas oli myös sitä mieltä, että jättäisimme kompuroivan kiipeilyparini polun varteen odottamaan jotain laskeutuvaa ryhmää ja lähtisin kahdestaan hänen kanssaan huipulle.

En arvostele, tarkoitukseni on vain tunnistaa erilainen kulttuuri. Slaavimailla on vahvat kiipeilyperinteet ja esimerkiksi Neuvostoliiton aikaan vuorikiipeily oli todella arvostettu laji ja siihen sisältyi suuri annos maskuliinista sankaruutta.

Lopulta kyse on kuitenkin siitä, että jää todella vahvasti omalle vastuulleni vaatia itselle sopivaa kiipeilyrytmiä ja huolehtia riittävästä levosta ja tankkauksesta. Olen saanut pohjan kiipeilylleni Euroopan Alpeilla, missä oppaat ovat hyvin huolehtivaisia. Siinä mielessä olen hiukan hemmoteltu, ja kun yhtälöön lisää vielä vahvan kilpailuviettini ja kovapäisyyteni, on ehkä helpompi ymmärtää huoleni: kun olen keskittynyt kiipeilysuoritukseen, minun on vaikeaa hyväksyä rajojani ja pyytää apua tai helpotusta – saati sitten todeta voimien loppuneen. Siinä missä merenpinnan tasolla arkena nautin huomionosoituksesta, kun puolisoni nappaa kauppakassit kädestäni ja avaa ovia, karabiinin loksahdettua kiinni valjaisiin paljastan herkästi kulmahampaani murinaan, jos joku tuntuu epäilevän voimavarojani.

Onneksi vuodet ja vuoret koulivat. Toivottavasti olen ehtinyt oppia tarpeeksi. Kohta mennään!



“Minä en jätä sinua. Me olemme tiimi.” – huiputusyritys

Päivä 6: Luuhistuminen

Huiputusyön herätys on joka kerta yhtä kutkuttava hetki. Aikainen nukkumaanmeno ja outo heräämisen ajankohta ovat sekoittaneet vuorokausirytmin. Veri kohisee suonissa, ja samaan aikaan mieli on oudon levollinen.

Herätyskelloni pirahti kello 23. Olin nukkunut vain pari tuntia mutta singahdin heti pystyyn ja viritin otsalampun punaiselle, himmeälle valolle, jotta sen valokeila ei herättäisi nukkumaan jääviä myöhäisemmän lähdön ryhmän jäseniä. Myös Heikki ja Max puuhailivat pimeässä, ja yön äänettömyys täyttyi hetkellisesti vaatteiden kahinasta ja varusteiden hiljaisesta kilahtelusta. 
Aamiaiselle siirtyessämme tunnustelin oloani. Keho tuntui hiukan raskaalta ja ajatukset tahmeilta, mutta voin huomattavasti paremmin kuin aiemmin päivällä. Päänsärky jyskytti otsalla vaimeana. Nappasin särkylääkkeen runsaan veden kanssa ja vedin muutamaan otteeseen syvään henkeä. Kaikki tuntui olevan jotakuinkin kunnossa. Helpotus ja odotus aaltoilivat vatsassa.
Lähdön hetki koitti. Varusteet oli säädetty, jääraudat kiinnitetty ja katseet käännetty kohti huippua. Pieni ryhmämme puuhasi hiljaisena mutta päättäväisenä ja jännityksen saattoi aistia. Asetuin paikalleni jonoon oppaamme Nikolain ja Maxin taakse, Heikin jäädessä joukon nopeimpana pitämään perää.

Nikolain ääni kuului hiljaisena pimeässä yössä:

– Ready?
Kuittasimme kukin vuorollamme lähtövalmiuden, ja Nikolai aloitti hitaan marssin rinnettä ylös. Asetuimme oppaamme valitsemaan rauhalliseen tahtiin, ja niin tuntien vaellus pimeän yön halki saattoi alkaa. Kaukasuksen taivas oli kuin syvintä tummansinistä samettia. Kuu valaisi kirkkaana lähivuorien profiileja ja sai Elbrusin valkeat rinteet hohtamaan sinertävää kajoa, joka kietoi sävyynsä koko maiseman. Reitillä olisi melkein selvinnyt ilman otsalamppuja, niin voimakas oli kuun ja tähtien luoma valo. 
Nyt kun auringon kuumuus oli poissa ja viileä, lauha yötuuli pyyhki kasvoja, olo tuntui hyvältä. Pitkään toviin kukaan ei sanonut mitään, vaan kaikki keskittyivät omiin ajatuksiinsa satumaisen kauniissa yössä. Kuuntelin hengitykseni rytmiä, lumen rasahtelua ja annoin kiitollisuuden vallata mieleni. 
– Olemme kiivenneet tämän kohdan jo aika monta kertaa, mutta nyt tämä tuntuu raskaammalta kuin kertaakaan aiemmin, totesi Max kuin lukien ajatukseni. Heikkikin yhtyi ajatukseen. Johtuikohan se pimeydestä, vai miksi rinne tuntui jyrkemmältä? Siitä huolimatta oloni oli hyvä. Olin ollut hiukan huolissani, sillä askel tuntui raskaammalta kuin akklimatisaatioreissuilla näissä kohdissa. Selvästi itseluottamukseni ei edellisen päivän sairastelun jälkeen ollut vahvimmillaan, ja mieltä helpotti ajatus, että tunne oli kaikille yhteinen. 
Matka pimeyden halki jatkui, ja uppouduin nauttimaan hetkistä, joita olin kuukausia odottanut. Juttelimme harvakseltaan, mutta kaikki tuntuivat arvostavan hiljaisuutta, joka ilmeisesti on Elbrusin ruuhkaisilla reiteillä harvinaista. Vaikka kiipeäminen tuntui raskaalta, aika lensi kuin siivillä ja yhtäkkiä huomasin aamun ensimmäisen kajon kurkistavan kaukaisimman vuoren takaa.

Noin kolmen tunnin kuluttua havahduin siihen, että jokin on vialla. Edessäni kiipeävän Maxin selkä alkoi loitota. Yritin pitää tasaista rytmiä yllä, mutta vanhan, ylämäkeen hyytyvän auton lailla vauhtini hidastui. Jalat eivät vain tahtoneet totella. Harmistuneena yritin kovemmin, mutta seurauksena vain hengitys alkoi rohista ja reidet hapottaa. Tiesin, että se olisi lyhyt tie ja suosiolla hidastin tahtia. Kaivoin taskustani ylimääräisen suklaapatukan ja pakotin sen vauhdissa alas, vaikka tahmea suklaa tuntui vastenmieliseltä.

Yhtäkkiä päänsärky palasi vihlovana. Horisontti keinahteli silmissäni. Painoin katseeni alas, keskityin vain seuraavaan jalan nostoon ja laskin mielessäni askeleita. Nollasta sataan ja sitten taas alusta. Rinne jyrkkeni. Lupasin itselleni palkinnoksi lämpöistä teetä tauolla. Se antaisi varmasti lisävoimia. Maxin selkä oli jo yli kahdenkymmenen metrin päässä.

Äkkiä hiljaisen rinteen täytti jyrinä, ja loppuryhmämme 5000 metriin kuljettava lumikissa ohitti meidät lunta pöllyttäen. Kyydissä istuvat huutelivat kannustushuutoja, mutta en jaksanut vastata. Yritin nostaa käteni tervehdykseen, mutta se painoi ihan käsittämättömän paljon. Vaellussauvakin oli yhtäkkiä niin raskas. Sen nostaminen saappaan viereen oikeassa rytmissä vaati jokaisella askeleella erillisen päätöksen ja ponnistuksen.

Vauhtini hidastui entisestään ja aloin kompastella. Joka kolmannella askeleella oksennus nousi suuhun, mutta nielaisin sen takaisin. Vilkaisin olkani yli. Heikki huusi jotain kannustavaa, mutta en kuullut enkä jaksanut kysyä, mitä hän sanoi. Mietin, että haluaisikohan hän mennä ohi, kun olen niin hidas.

Jääraudat tuntuivat takertuvan toisiinsa. Päähän sattui niin paljon, että oman puheäänen kaiku kallon sisällä tuntui pelottavalta ajatukselta. Yritin tankata, mutta en pystynyt nielemään suklaata, sillä oksennus pyrki samaan aikaan ylös. Annoin siis vain suklaan sulaa suussa ja toivoin sen auttavan. Nouseva aurinko oli niin kaunis – ja repi kalloni kahtia kirkkaudellaan, vaikka silmilläni oli suojalasit.

Tuntia myöhemmin olin aivan lopussa. Käännyin katsomaan Heikkiä ja sanoin:
– Jokin on vialla. En tule onnistumaan.

– Kohta on tauko, jaksatko sinne asti? Tsemppaan sua niin kauan kuin haluat, Heikki vastasi ja silmäili minua arvioivasti.

En vastannut vaan käännyin jatkamaan. Kyllä minä nyt hetken jaksaisin. Ihan pieni matka enää. Tauko auttaisi.

Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin silmissä sumeni ja putosin suorilta jaloilta vatsalleni jyrkkään rinteeseen. Kuulin huutoja. Tunsin kuinka oppaamme Nikolai nosti kasvoni hangesta. Aurinko taisi jo paistaa sillä hän sammutti otsalamppuni, jonka olin unohtanut päälle ja koetti saada katsekontaktin. Silmäni tuntuivat turpoavan kiinni.

Nikolai laittoi käteeni vesipullon ja näytti käsillään juomisen elettä. Otin siemauksen, oksensin samantien ja kaaduin takaisin hankeen. Maailma pyöri. Kuulin oudon vaikerruksen ja tajusin sen olevan minä. Nikolain kasvot ilmestyivät taas eteeni ja hän kysyi jotain monta kertaa. En ymmärtänyt. Yritin sanoa jotain, mutta suuni ei muodostanut sanoja. Oli vain vihlova kipu pään sisällä, pyörivä maailma ja vatsaa repivä kuvotus.

Heikki ja Max nostivat minut istumaan ja käärivät toppatakkeihin. Yritin sanoa, että menkää vaan, minä tulen ihan kohta perässä. Lepään ihan hetken. Kukaan ei reagoinut, ja ajattelin, etteivät he kuule. Yritin huutaa, mutta suusta tuli vain outoa sopertelua kuin kieleni olisi turvonnut. Sain katseeni kiinnitettyä Heikin silmiin ja näin niissä huolestuneen ilmeen. Sitten taas silmissä sumeni.

Seuraava muistikuvani on, että Nikolai ja Heikki soittivat radiopuhelimella ryhmänjohtajallemme Tommille. Kuulin Heikin sanovan, että olen hädin tuskin tajuissani. Jotain puhetta lumikissasta. Yritin sanoa, etten halua lumikissaa. Mutta kukaan ei tainnut kuulla – tai ymmärtää.

Heikin kasvot ilmestyivät eteeni. Hän otti kasvoni käsiinsä ja vaati minua katsomaan häntä silmiin. Hänen ilmeensä oli lempeä. Yritin sanoa, että ei lumikissaa, mutten tiennyt ymmärsikö hän. Loputon musta meri velloi ympärilläni läiskyen aina välillä näkökenttäni laitamille. Yritin tarkentaa katseeni kiipeilyparini silmiin. Hän puhui jotain.
Hän sanoi, etten menisi huipulle tänään. Kesti hetken ymmärtää, mitä hän sanoi.
Aloin itkeä. Minä en pilaisi tätä kaikilta.
Yritin sanoa Heikille, että hänen on mentävä ylös.
Yritin sanoa Maxille, että hänen on mentävä ylös.

Max halasi minua lempeästi ja lupasi mennä huipulle ja ottaa minulle valokuvan.

Heikki ei suostunut:
– Minä en jätä sinua. Me olemme tiimi. Me menemme huipulle. Yhdessä. Mutta emme tänään.

Heikki kysyi, haluanko hetken dokumentoitavan. Vastasin, että haluan. Olimme sopineet, että myös huonot hetket taltioidaan. Pinnistellen pystyin vastaamaan Heikin esittämiin kysymyksiin:

Vuorelta on käveltävä pois itse, jos vain suinkin pystyy. Se on minulle kunniakysymys. Kaiken keskellä kiipeilyparini kuunteli minua ja sanomattakin ymmärsi, miksi en halunnut kyytiä. Lupasin kävellä omin jaloin alas. Heikki tuntee minut ja uskoi, vaikka Nikolai ja Max katselivat lumessa makaavaa surkeaa olemustani epäillen. Nikolai varmisti Heikiltä monta kertaa ennen kuin ilmoitti radiopuhelimeen, että lumikissaevakuointia ei tarvita.

Toivotimme onnea Maxille ja Nikolaille, jotka jatkoivat matkaa ylös rinnettä aamuauringossa. Heikki nosti minut jaloilleni ja aloitimme tuntien mittaisen loputtoman taipaleen takaisin base campiin. Niistä tunneista en muista juuri muuta kuin auringonvalon aiheuttaman kovan kivun silmien takana ja Heikin säännöllisesti antaman komennon:
– Pidä silmät auki.

Kävelin takaisin base campiin omin jaloin. Heikki auttoi minua riisuutumaan varusteistani ja sänkyyn. Sitten lopulta tuli armollinen pimeys.

пошли – matka Elbrusille

Päivä 1: Kohti Kaukasusta

En voinut uskoa, että nyt olimme matkalla Kaukasuksen vuoristoon, tavoittelemaan Euroopan mantereen korkeinta huippua, Elbrusia (5642 m). Totta se kuitenkin oli, ja näin omia tunnelmiani vastaavan innostuneen loisteen kiipeilyparini Heikin kasvoilla, kun hän istahti viereeni Moskovaan suuntaavassa lentokoneessa.

Matka kestäisi koko päivän. Ensin aamulento Moskovaan, jossa odottaisimme tunteja jatkoyhteyttä Mineralnye Vodyyn. Sieltä jatkaisimme illan pimetessä autolla lähellä Georgian rajaa sijaitsevaan pikkuruiseen Terskolin vuoristokylään.

Jatkolentoa odotellessamme kulutimme aikaa Moskovan lentokentän kahvilassa, kun peiliin vilkaistessani huomasin vasemman silmäni verestävän. Silmä oli kutissut ja punoittanut jo pari päivää, mutta olin ajatellut sen johtuvan lähtökiireiden keskellä lyhyiksi jääneistä yöunista. Nyt silmää kahvilan peilistä tutkiessani mieleeni juolahti, että edellisenä päivänä akupunktiohoitaja oli maininnut silmäni punoittavan. Olin hänellekin kuitannut asian kiireen merkkinä. Nyt kuitenkin kutina ja punoitus yltyivät, joten kyseessä taisikin olla silmätulehdus, mikä oli hankala juttu edessä olevaa kiipeilyä ajatellen. Nappasin piilolinssit pois (onneksi näen siedettävän hyvin myös ilman niitä), ja käsielein asian lentokenttäapteekin englantia osaamattomalle myyjälle esittäen ostin desinfioivia silmätippoja, joiden venäjänkielisiä käyttöohjeita Heikki tavasi Googlen käännöspalvelua käyttäen. Tekstiviestikonsultaatio lääkäriystävälle vahvisti, ettei EA-pussukassamme oleva yleisantibioottikuuri ei olisi vastaus tähän ongelmaan, joten saatoin vain toivoa, että tipat ja pari piilolinssitöntä päivää korjaisivat tilanteen.

Mineralnye Vodyn lentokentällä pakkasimme kiipeilyryhmän suuret varustelaukut parhaat päivänsä nähneeseen pakettiautoon ja poikkesimme läheiseen marketiin tekemään viimeiset eväshankinnat edessä oleville kiipeilypäiville. Sitten matkan viimeinen etappi kohti hiukan yli 2200 metrin korkeudella merenpinnasta sijaitsevaa Terskolin kylää saattoi alkaa. Kaasu pohjassa jyrkkeneviä teitä pimenevässä illassa kurvaileva, englantia puhumaton kuljettajamme soitti matkan ratoksi cd-soittimesta 80-luvun hittejä. Nojasin pääni ikkunalasiin, haistelin auton tunkkaista, tupakantuoksuista ilmaa ja hymyilin, kun havaitsin pimeän keskellä ensimmäiset valkoiset huiput. Voi kuinka olin onnellinen niiden näkemisestä!

Päivä 2: Akklimatisoituminen alkakoon

Janiina Ojanen Kaukasus vuorikiipeily
Rakkautta ensi silmäyksellä
Pitkät yöunet pyyhkivät pois matkan rasitukset, ja aamulla pienen, siistin Alamat-nimisen hotellimme aamiaiselle kokoontui malttamattomasti puliseva ryhmä. Aamiainen oli runsas ja varsin sokeripitoinen: peukalonvahvuisia vaalean leivän siivuja, puolen sentin paksuisia juusto- ja Balkanmakkara-viipaleita, munia sekä runsaasti erilaisia leivonnaisia ja karkkia. Heti ensimmäisenä aamuna opin, että kahvi ei taida olla paikallisille merkityksellinen tuote, sillä pussista mukiin kuuman veden joukkoon kaadettu omituinen kahviksi kutsuttu jauhesekoitus oli äitelää, eikä se edes etäisesti muistuttanut kahvia. Onneksi en todellakaan kaivannut kofeiinin piristävää vaikutusta, sillä olin niin innoissani, että hädin tuskin maltoin pysähtyä syömään. Vain ajatus tankkaamisen merkityksestä sai tarttumaan leivänpalaan sen sijaan, että olisin suinpäin sännännyt ulos vuoristoniityille kirmailemaan kohti ylärinteillä kutsuvasti hohtavia valkoisia lumipeitteitä.

Pääoppaamme Viktor
Päivän ohjelmassa olisi vaellus läheisen vuoren rinteellä noin 3000 metrin korkeuteen, jotta saisimme käynnistettyä kehomme sopeutumisen ylävuoriston ohueen ilmaan (akklimatisaation). Liikkeelle lähtevän ryhmän kärjessä asteli pääoppaamme Viktor, 51-vuotias kokenut vuorikiipeilijä, jonka vaatimaton ja rauhallinen tapa ottaa keulapaikka ei millään tavoin viestinyt miehen uskomattomasta meriittilistasta. Pitkä, hoikka ja ryhdikäs olemus ja matala, varma askellus antoivat kuitenkin viitteitä, ettei mies ollut ensimmäistä kertaa näillä poluilla. Tumman otsatukan alta tuikkivat ystävälliset silmät. Tuuheat viikset ja ahavoituneet korkeat poskipäät olivat jatkuvasti lempeässä hymyssä. Suppeaa englannin sanavarastoaan Viktor täydensi viittoen suurilla kourillaan ja päästi aina välillä pienen hiukan ujon hyminän, jos huomasi, ettei tullut ymmärretyksi. Puhetta mieheltä tuli harvakseltaan, mutta vuorista kysyttäessä hän syttyi. Tulisin lähipäivinä oppimaan, että tämä hiljainen mies on kiivennyt monia Venäjän haastavimmista vuorista, ja Elbrusin huipullakin hän on käynyt yli 80 kertaa. Viktor kertoisi minulle, että “nuorempana miehenä” hän rakasti vaikeita teknisiä kiipeilyreittejä (esimerkiksi Ushba-vuorella, josta kerron myöhemmin lisää), muttei nyt enää “näin vanhana” innostu niistä.
– But still I like climb, so I go easier mountains, Viktor hymyili ujosti.
Olimme saapuneet illalla pilkkopimeässä, joten kylän halki kulkevan reitin ensimmäinen kilometri oli oikeastaan ensimmäinen silmäys uuteen ympäristöön. Ränsistyneet, sikinsokin sijoitellut matalat, viimeistelemättömät betonirakennukset vuorottelivat ikivanhojen, romahtamispisteessä olevien puumökkien kanssa, ja maisemaa leimasi myös vahvasti tien reunaa kulkeva keltaiseksi maalattu kaasuputki. Luultavasti rajan läheisyyden vuoksi sotilaita näkyi kylän raitilla huomattavasti paikallisia siviilejä enemmän. Vain piskuisen kylän läpi kulkeva päätie oli päällystetty ja sitä pitkin kulkiessa päivien saatossa vastaamme tulisi ihmisten lisäksi myös monenmoisia muita kulkijoita: vapaina liikkuvia lehmiä ja aaseja sekä villieläimiä kuten kettuja. Ilmassa vuorten lumentuoksuun sekoittui muta ja eläinten lanta. Ränsistyneen harmaan puurakennuksen seinustalta maatuskamainen vanha rouva loi meihin uteliaan katseen ja kääntyi sitten taas ohjeistamaan pihan oletettavaa kasvimaata kuokkivaa miestä.
Heikki ja Max akklimatisoitumisvaelluksella
Auringonpaisteessa astuimme syrjään tieltä ja aloimme nousta metsäistä polkua. Suhteelllisen jyrkän polun kiemurrellessa ylöspäin, niitty muuttui kiviseksi hiekaksi, puut katosivat ja ilma viileni nopeasti. 
Matkalla saimme ensimmäisen kosketuksen venäläiseen kiipeilykulttuuriin – tai ainakin yhteen sen ulottuvuuteen. Nimittäin pari venäläistä kiipeilyporukkaa oli samalla rinteellä ilmeisesti myös akklimatisoitumistarkoituksessa. Heidän vuorella toimimisen strategiansa poikkesi omastamme täysin: He olivat pukeutuneet farkkuihin ja tennareihin. Aurinkorasvaan he suhtautuivat varusteita vakavammin ja useiden rinteellä vastaantulevien kasvot olivat kauttaaltaan valkoiset ja kulmakarvoissa ja muhkeissa viiksissä oli paksuja aurinkorasvapaakkuja.
Myös treenitapa oli erilainen, ja aloin tarkkailla isokokoista venäläismiestä, joka säännöllisin väliajoin paahtoi hurjaa vauhtia ohitseni kadoten nopeasti näköpiiristäni – vain ollakseen seuraavan mutkan takana kumarassa vaellussauvoihinsa nojaten, hädin tuskin pystyssä pysyen huohottamassa aivan lopen uupuneena ja korkean ilmanalan lannistamana. Tasaisella tahdilla ohitimme hänet useita kertoja. Ja aina hetken kuluttua takaa alkoi kuulua raskas huohotus miehen kerättyä taas voimansa ja rynnistäessä taas ohitsemme.
Laavan muodostelma kallioseinämällä
Maisema jylheni edelleen ja aloin olla varsin tyytyväinen, että meillä oli farkkujen ja tennareiden sijaan tukevat vaelluskengät, shoftshell-housut ja kuoritakit. Laavan kauan sitten synnyttämät muodot ja pinnat tekivät kallioseinämistä hämmästyttäviä ja hengästyttävän kauniita. Kun polku kääntyi seinämän reunan yli, saimme ensimmäisen kokemuksen Kaukasuksen vuoriston kuuluisista tuulista ja yhtäkkiä vaelluskengän alla narskahti lumi. Ihanaa, tuli kotoisa olo!
Vain puolta tuntia myöhemmin lumen kohtaamisen ensihuuma unohtui, kun tarvoimme polvia – ja välillä reisiä – myöten tahmeassa lumessa kovassa sivutuulessa. Yhtä askelta eteenpäin seurasi poikkeuksetta puolen metrin valuminen alaspäin ja turhautuneena kaivoin repustani softshell-hanskat ja otin kädet avuksi etenemisessä. Juuri kun aloin ärsyyntyä siihen, että jääraudat olivat hotellilla, Viktor ilmoitti meidän saapuneen 3000 metriin ja luvassa oli lounastauko tuulisessa kivikossa ennen paluuta takaisin. Auringonpaisteessa kylpevä häkellyttävä maisema pyyhki hetkellisen ärtymykseni pois ja keskityin nautiskelemaan hotellilta mukaan saadun lounaspussukan varsin sokeripitoisesta sisällöstä. Vieressäni istuva Heikki hymyili onnellisen näköisenä ja saatoin arvata, mitä hänen mielessään liikkui. Paluu hotellille sujui sutjakkaasti, ensin liukastellen tahmaista nuoskalumirinnettä, sitten reipasta marssia polkua kalliolta hiekalle ja edelleen alas vuoristoniittyjen läpi takaisin kylän keskustaan. 
Illalla vaelsimme Heikin kanssa tutustumaan läheiseen Chegetin kylään, joka koostui pääosin mutaisen aukion ympärille rakennetuista karuista betonirakennuksista ja puutönöistä. Ajoituksemme oli selvästi väärä, sillä kylä oli vapaasti ympäriinsä vaeltelevia lehmiä lukuunottamatta lähes tyhjä. Ennen paluuta hotellille sain pienessä (ja luultavasti ainoassa auki olevassa) kahvilassa vahvistuksen aavistukselleni, ettei tällä alueella juurikaan panosteta kahvin makuun. Sen sijaan paikalliset olivat jo murtaneet venäläiseen asiakaspalveluun liittyvät stereotypiamaiset mielikuvani. Vaikka yhteistä kieltä ei ollutkaan, kaikki olivat innokkaita auttamaan ja keskustelemaan ja vaikka välillä pieniä väärinkäsityksiä toki syntyi, pääosin oman sanoman sai aina perille.
Tuhdin päivällisen jälkeen kiipesimme jännittyneenä hotellin yläkertaan pakkaamaan ja nukkumaan: huomenna olisi edessä nousu Elbrusin base campiin 3800 metriin. Kuka mahtaisi saada nukuttua ensi yönä?

Matka kohti Mount Elbrusia alkaa!

Upotin kasvot tyttären hiuksiin ja yritin huomaamattomasti nuuhkia mansikkashampoon tuoksuisista hiuksista mahdollisimman suuren varaston tuleville päiville. Tytärtä eivät enää nykyään äidin vuoriseikkailut jännitä, mikä on huojentavaa. Silti minulle eron hetki ei ole yhtään helpompi. Tälläkään kertaa en pienen selän kadottua näköpiiristä välttynyt kyyneliltä ja ne maistuivat yhtä kitkeriltä kuin edellisinäkin vuosina.
Mutta annoin niille luvan tulla, ja hetken kuluttua tuntui kuin raikas tuulahdus olisi pyyhkäissyt lohduttavasti poskeani. Olisin voinut vaikka vannoa sen tuoksuneen vuori-ilmalta, mutta avatessani silmät olin yhä eteisessä.

Matkavalmisteluiden viimeiset päivät ovat olleet uskomattoman hektisiä. Kuin koko maailma pitäisi saada valmiiksi ennen lähtöä. Olen tuskin ehtinyt nukkua. Vaikka arjen kiire tuntuu valuvan aivan lähtöä edeltäviin hetkiin asti, on ihanaa huomata, että väistämättömästi tuttu tunne alkaa vyöryä esiin.

Toissayönä istuimme kiipeilyparini Heikin kanssa keskellä eteisen lattiaa valtavan varustekasan keskellä ja ihmettelimme, kuinka saisimme ne mahtumaan laukkuihin. Pakkaustohinan keskellä tunsin syvää iloa noiden tuttujen esineiden näkemisestä. Silitin hakun terää, oikaisin kierteellä olevat valjaat, kiedoin remmit melkein hellästi jäärautojen rungon ympärille.

– Be safe! toivottivat työkaverit seuraavana päivänä työpäivän päättyessä, kun astelin ulos toimistolta. Rappukäytävässä minun oli pakko päästää pieni ilon äännähdys, koska tunsin lähtötunnelman alkavan virrata vereeni.

Vielä illalla tuli tieto, että Aeroflot on perunut lentomme, ja lähtöaika meni uusiksi. Tuntuu kuin kiipeilyreissuihin liittyisi olennaisesti se, että suunnitelmat muuttuvat jatkuvasti ja jopa lentoaikataulut noudattavat tuota sääntöä. Suorastaan kotoisaa.

Hämärtyvässä alkukesän illassa istuin kaikessa rauhassa tekemättä mitään.
Minä rakastan tätä hetkeä. On aika jättää hetkeksi kaikki. Lähteä vuorille.

Sininen hetki Monte Rosalla 2015

Kolme viikkoa Elbrusille lähtöön – tilannekatsaus

Mielessäni teen jo vuoren lähestymistä. Kolmen viikon kuluttua olen Elbrusin juurella. Jännittynyt odotus kuplii ihon alla, ja malttamattomuus nykii jokaisessa lihaksessa.

Janiina Ojanen vuorikiipeily
Lähestyminen Monte Rosalle 2015 (kuva: M. Laukkanen)

Vuorikiipeilyyn valmistautumisen näkökulmasta tämä kevät on ollut hyvin erilainen kuin aikaisemmat. Tiukan suunnitelmallisen treeniohjelman noudattamisen sijaan olen joutunut soveltamaan aika paljon sekä ohjelman että ajankäytön suhteen. Innostukseni yllä leijuu kevyt varjo, sillä välillä mielessä käy ajatus, etten ole harjoitellut tarpeeksi. Koko alkuvuosi on ollut sellaista mylläkkää, että tarkasta ja nousujohteisesta harjoittelusta ei ole tullut mitään. Voin vakuuttaa, että olen todella yrittänyt. Suorastaan hiukan nolottaa olla tässä tilanteessa, kun itse on painottanut, kuinka “se on omasta päästä kiinni”, ehtiikö vai ei, ja että “kyse on vain halusta järjestää aikaa”. Onhan se niin, mutta kuitenkin vuorokaudessa on vain 24 tuntia. Ja minun viikkoihini on mahtunut vain 3–4 treeniä viikossa ja nekin aina välillä hiukan sovelletusti suoritettuina. Olen juossut aiempien vuosien tahtiin, mutta  pyörää en ole ehtinyt ottaa talviteloilta. Lihasmassan treenissä olen ottanut mukaan kotona tehtävän kehonpainoharjoittelun, sillä salille ehtiminen on ollut välillä kertakaikkiaan mahdotonta. Analyysina kunnosta sanottakoon, että puntti nousee entiseen tahtiin ja juoksunopeus on jopa hiukan viime vuotta parempi. Mutta kestävyys on kysymysmerkki, sillä pitkiä treenejä en ole ehtinyt tehdä.

Tilanne siis ei ole sellainen kuin toivoisin. Mutta sitä on turha nyt jäädä murehtimaan. Pohjatyö on tehty aiempien vuosien tiukalla treenillä ja toivon, että olen pystynyt ylläpitämään kuntoani säännöllisellä harjoittelulla. En ole parhaassa mahdollisessa terässä, mutta hyvässä kunnossa kuitenkin – ja yhtä kovapäinen kuin ennenkin. Toivottavasti vanha viisaus, että kiipeily on 30 % kuntoa ja 70 % päätä, pitää paikkansa!

Edessä oleva Elbrus on 5642 metriä korkea ja siis viime syksynä huiputtamaani Mont Blancia (4810 m) lähes kilometrin korkeampi. Akklimatisoitumiseen käytettävä aika lyhyempi kuin Blancilla. Teknisesti nousu ei ole vaikea, mutta olosuhteet ovat pahamaineiset.

Minulla ja Heikillä (kiipeilyparini) on yhteinen näkemys siitä, että emme halua käyttää lumikissoja (joilla monet tekevät osan noususta), vaan kiipeilysuoritus on tehtävä mahdollisimman pitkälti omin jaloin. Tällä strategialla huippupäivä tulee olemaan pitkä; huiputusyritys alkaa 3800 metristä tynnyrimajoilta. Olen nousumetreissä vastaavanmittaiset huiputuspäivät tehnyt sekä Monte Rosalla että Mont Blancilla. Mutta nyt olemme huomattavasti korkeammalla, ja vuoren kylmyys, tuulisuus ja äkilliset myrskyt tuovat oman lisänsä haasteeseen.

Varustekokonaisuuttani olen tuunannut kylmempiin olosuhteisiin. Uusi, koviin pakkasiin tarkoitettu untuvatakki on parhaillaan matkalla Yhdysvalloista Suomeen. Pitkän etsinnän jälkeen löysin Kööpenhaminasta fotokromaattisilla (UV-säteilyn vaikutuksesta linssin tummuutta automaattisesti säätävillä) linsseillä varustetut Julbon aurinkolasit, jotka on muotoiltu suojaamaan silmiä myös sivusäteilyltä. Kasvoja kylmältä suojaava soft shell -kasvomaski on vielä hankintalistalla parin muun lisävarusteen ohella.

Ja sitten on se tärkein eli kengät. Baruntset olivat odottaneet kaapissa jo pari kuukautta, kun pääsin viimein niitä testaamaan. Sisäänajon jääminen viime tippaan hiukan huolettaa, sillä kirkkaina ovat edelleen mielessä muistot huonosti istuvien vuokrakenkien aiheuttamista tuhoista jaloissani Monte Rosalla kaksi vuotta sitten. Viime kesänä Mont Blancillakin menetin varpaankynsiä, vaikka jalassa olivat ylävuoristokengiksi uskomattoman kevyet ja miellyttävät omat Trangot.

Baruntset Nuuksiossa

Viime kesänä murskautuneet varpaankynnet ovatkin juuri ehtineet kasvaa kunnolla takaisin, joten olikin korkea aika päästä kenkien kanssa liikkeelle. Kaksi kertaa olemme Heikin kanssa aiheuttaneet kevyttä hämmennystä harppoessamme jykevissä ylävuoristokengissämme Helsingin kuupeessa sijaitsevan Nuuksion kansallispuiston vaelluspoluilla, joilla muut tepastelevat tennareissa. Ensimmäisellä kerralla jalat kipeytyivät melko lailla jo muutaman kilometrin reippaasta kävelystä. Mutta muuttamalla nauhoitustapaa taisin päästä niin lähelle mukavuutta kuin ylävuoristokenkien kanssa ylipäätään on mahdollista, ja eilisellä reilun kymmenen kilometrin reippailulla kansallispuiston kallioilla kengät tuntuivat jo ihan kohtuullisilta. Painavat ne tosin ovat ja sen tosiaan tuntee pakaralihaksissaan laukattuaan kolme tuntia juurakoissa ja kallioilla.

Viime hetkien järjestelyt ovat käynnissä. Lentoliput Venäjälle ovat sähköpostissa, vakuutus hankittu, ja viisumivääntö alkaa pian.

Vuori viipyy ajatuksissa jatkuvasti. Loputon odotus alkaa taas olla takana ja kohta koittaa se hetki, kun asetan raskaan laukkuni lentokentän tavarahihnalle ja aloitan matkan Moskovan kautta eteläiselle Venäjälle Mineralnye Vodiin ja edelleen halki Baksan laakson, Terskolin kylään, joka lepää Elbrusin sylissä.

Mieli ja sydän ovat valmiina; uusi seikkailu on alkamassa ja melkein voin kuulla, kuinka veri kohisee suonissani. Kohta taas mennään!

p.s. Blogissani on tapahtunut todella ikävä asia: kaikki vuosien varrella täällä julkaisemani kuvat ovat kadonneet. Olen todella harmissani tapahtuneesta ja toistuvasti lähettänyt selvityspyyntöjä asian tiimoilta, saamatta vastausta. Suurin osa vuorikiipeilykuvista löytyy myös Facebookistani julkisina, joten toistaiseksi (odottaessani ja toivoessani asian ratkeavan) voin vain ohjata ne, jotka haluavat katsoa kuvia menneiltä kiipeilyreissuilta, Facebookiin. Kuvakansiot ovat profiilissani täällä ja vuorikiipeilykuvakansiot ovat julkisia.

Mont Blancin huipulla (4810 m) 2.9.2016

Page 1 of 2

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén