Category: seinäkiipeily Page 1 of 3

Yin – vuoren varjoisa puoli

Hengitykseni aallot vievät minut mennessään, ja katoan niihin kuin lumihiutale mustan meren syliin. Sisäänhenkäisy pyöristää vatsani rummuksi ja vapauttaessani ilman keuhkoistani, tunnen vajoavani lattian sisään. Jokainen uloshengitys on edellistä pidempi. Tunnen sykkeeni hidastuvan ja vaimentuvan tasaisiksi, melkein raukeiksi tömähdyksiksi suljettujen silmäluomieni valkokankaalle maalatun sinisen taivaan horisontissa.

Elbrusin eteläinen basecamp

Kestää hetken oivaltaa, missä olen – mutta vain pienen hetken. Kaukasuksen vuoriston karkea profiili on niin tunnistettava. Euroopan mantereen korkeimman vuoren, Elbrusin huippu piirtyy kaukana yläpuolellani, vaikka istun jo lähes neljän kilometrin korkeudessa merenpinnasta sijaitsevan ylä-basecampin kivikossa lähellä lumirajaa. Vuoren pohjoisen puolen kiipeilyreitti on pitkä, raskas ja eristyksissä. Kahden viikon huiputusyrityksen varusteet kannetaan osissa ylös, halki karun, valtavien vaikeakulkuisten kivikoiden hallitseman maiseman ylempään basecampiin, josta vasta huiputukseen valmistautuminen alkaa.

Kaikkialla on kylmä; alempana rinteellä kosteaa ja sateista, ylempänä vuoren villit viimat pieksevät kostuneiden vaatteiden läpi. Mutta se kuuluu tänne. Tämä on kylmän koti, missä muualla se majailisi? Kuin täällä luontaisesti lämpöä rakastava kehoni hyväksyisi koleuden. Vaikka olen viluinen, en palele.

Kaukasus on ollut minulle rakkautta ensi silmäyksellä. Kuin sydämestä olisi jäänyt tuonne louhikkoon murunen, joka jatkuvasti kutsuu palaamaan. Missään tuuli ei tuoksu samalta. Missään öisen taivaan linnunrata ei ole kirkkaampi.

Luomieni taustakuva tummuu kuin musta esirippu valahtaisi valkoisten huippua verhoavien jäätiköiden eteen, kun matalana soljuva lempeä ääni saattelee minut uuteen asanaan.

Haikeana irrotan Venäjän vuorten karheista reunoista ja siirrän ajatukseni takaisin levollisena nousevaan ja laskevaan rintakehääni, pullistuviin keuhkoihini ja oikeanpuoleisessa kylkilinjassa tuntuvaan nautinnolliseen venymiseen. Ajatukseni saavuttavat vuosi sitten syntyneet murtumajäljet kahdessa alimmassa kylkiluussa, ja sipaisen niitä mielessäni hellien niinkuin kosketamme arvokkainta ja suurimman työn takana ollutta palkintopokaalia.
Ja samassa edessäni ryöppyävät kylmänharmaat vuoriputoukset Pohjois-Italian Alppien perimmäisen kolkan Aosta-laaksossa, Matterhornin vihreän kukkalaahuksen helmoilla. Näiden kivien koloissa asuu kirja, jonka vielä kirjoitan. Tiesitkö, että kallio tuoksuu erilaiselta eri paikoissa?

Liuku viimeiseen asanaan vie minut Tansaniaan, Mount Merua ympäröivään kansallispuistoon, kirahvilauman keskelle. Kosteikko tuoksuu, ja edellämme kiväärin kanssa kulkeva ranger puhuu laulavalla äänellä swahilia. Keuhkoni ovat täynnä kirpeitä tuoksuja, aurinkoa ja vapautta. Rauhaa.

Tunti päättyy. Valot syttyvät, ja lumous särkyy. Rullaan mattoni ajatuksissani. Mieleeni muistuu, kuinka kiivettyäni ensimmäisen vuoren luulin tehtäväni tulleen täytetyksi. Laitoin blogille pisteen ja aloin ajatella muuta. Ja sitten, muutamia viikkoja myöhemmin siniharmaat silhuetit alkoivat seikkailla unissani. Ne eivät antaneet periksi, palasivat aina uudelleen kuin kylmä Kaukasukselle.

Tämän syksyn ajan olen kuntouttanut kolhiutunutta kehoani ja välillä tuntuu kuin vuoret olisivat lipuneet kauemmas. Nyt niiden kutsu on niin vahva, ettei se enää malta odottaa yön tunteihin vaan hiipii kimppuuni joogatunnilla.

Seuraavana päivänä, fysioterapeutilta kiipeilyluvan saaneena pitkän tauon jälkeen seison seinän edessä ja asetan kokeilevasti tossun kärjen kirkkaansiniselle otteelle. Kumikärki nappaa nälkäisesti kiinni. Kahden nousun jälkeen kehoni alkaa muistaa, kuinka seinällä työskennellään. Jalat työntävät minua kohti kattoa, ja jossain puolenvälin tietämillä energisoiva ilo valuu otteista nahattomiksi hiertyneiden sormenpäiden kautta sydämeeni.

Kiipeilijän saa pois vuorilta, mutta saako vuoria pois kiipeilijästä? Toivottavasti ei.

Vuorikiipeilijän rankkaa elämää Elbrusin eteläisen reitin väliasemalla 2016

“STOOOOP! There’s no more rope!” – Täydellinen Cima Grande

Pienen majatalon toisessa kerroksessa sijaitseva huone oli raskailla puusälekaihtimilla pimennetty, ja avatessani silmät kesti hetken ymmärtää, missä olin. Myöhästyneiden lentojen vuoksi olimme saapuneet Cortina d’Ampezzo -vuoristokylään (Italian Dolomiiteille) vasta myöhään edellisenä iltana.

Onnellinen tauolla Cima Grandella


Matkapäivän aamuherätys oli ollut kello 04 yöllä. Iltakymmeneen mennessä olin kahden myöhästelleen lennon, reilun parin tunnin automatkan ja muun matkustamiseen liittyvän perushäslingin jälkeen unen tarpeessa. Kun olimme lopulta saaneet hätistelyä majatalon pitäjät päästämään meidät sisään (majatalon vastaanotto oli sulkeutunut jo tunteja aiemmin) ja raahattua suuret laukkumme huoneeseen, olin kaatunut sänkyyn, vajonnut pehmeän pimeyden hellään syleilyyn ja nukkunut unia näkemättä, kunnes ärhäkkä herätyskello pakotti minut avaamaan tahmeat luomeni.


Vaikka havahduin aamuun tokkuraisena, jo parin sekunnin kuluttua poukkosin pystyyn kuin säikähtänyt eläin. Muutaman hetken päästä kylpyhuoneen peilistä minua tuijotti pörröpäinen olento silmät täynnä jännitystä: tänään oli päivä, jota olin odottanut!
Maaliskuun jääkiipeilyreissusta alkaen olimme kiipeilyparini Heikin kanssa motivoineet itseämme ja toisiamme treenaamaan lähettelemällä toisillemme netistä löytynyttä kuvaa Tre Cime di Lavaredo -vuoriryhmästä (kuva löytyykin ensimmäisenä edellisen Huijataan painovoimaa! – Dolomiitit kutsuvat -tekstini alusta). Tänään pyrkisimme kohti tuon kuuluisan vuoriryhmän korkeinta huippua, Cima Grandea. 

Yleensä olen kuvannut vuoritavoitteidemme haastavuutta kertomalla tavoitellun huipun korkeuden ja ajan, joka kestää päästä laaksosta huipulle. Mutta tällä kertaa suurin haaste ei olisikaan korkeus ja vähähappisen ilman vaikutus suorituskykyyn. Cima Grande kohoaa ”vain” 2999 metrin korkeuteen merenpinnasta. Huipulle ja takaisin päästäisiin (ainakin toivottavasti) alppinistien tyyliin “light and fast” saman päivän aikana.

Mutta haastetta ei päivästä tulisi puuttumaan.

Tämä vuori ei ollut valikoitunut kohteeksi sattumalta. Sen maasto muistuttaa paljolti syyskuun alun tavoitteemme Matterhornin maastoa, joka vaatii teknisempää kiipeämistä kuin yksikään aikaisempi kohteemme. Saavuttaaksemme tarvittavan osaamisen ja varmuuden, olemme treenanneet seinäkiipeily-guru Axel Lindforsin ohjauksessa.
Tänään nähtäisiin, oliko puolen vuoden harjoitusjakso kiipeilyseinillä tuottanut riittävästi tulosta. Kyseessä eivät olleet pelkästään tekniset taidot, vaan myös kestävyys: Vaikka olisimme matalammalla, ja huiputuspäivän vertikaalimetrien määrä olisi pienempi kuin vaelluskiivettävillä vuorilla, tämän tyyppisen kiipeilyn monimuotoisuus rasittaisi tavoilla, joista meillä ei ollut vielä kunnon kokemusta: luvassa oli kalliokiipeilyä kivikoissa ja seinillä, täyttä neliraajatyöskentelyä siis!

Jännittyneissä tunnelmissa nautitun aamupalan jälkeen kolistelimme varusteidemme kanssa aulaan, ja innoissani säntäsin tervehtimään vastaanottotiskiin nojailevaa vuoristo-opastamme Fabriziota. Pörröpäinen, kaitakasvoinen italialaismies on kiivennyt kanssamme sekä Dolomiittien jääseiniä (tarina täällä: Silmänisku jääputouksella – Jääkiipeilemässä Dolomiiteilla) että Alppien korkeimman vuoren Mont Blancin talviolosuhteissa (ja se tarina alkaa tästä: Vuorenvalloitus 2018: Mont Blanc lähestyminen). Vaikka pienen, puheliaan italiaanon organisointikyvyt eivät ehkä aina ole ihan huippuluokkaa, vuorenrinteellä hän on vahva ammattilainen, joka aidosti pyrkii varmistamaan kiipeilijälle hienon kokemuksen (mikä ei aina ole ihan itsestäänselvyys).

Iloisten tervehdysten jälkeen kiipesimme varusteinemme Fabrizion pakettiautoon, joka oli huonosta ennusteesta huolimatta saatu korjattua maaliskuussa tapahtuneen onnettomuuden jälkeen: rinteessä pysäköitynä olleen auton käsijarru oli pettänyt ja auto päätynyt jokeen, – onneksi ihmisiä ei ollut ollut sisällä! Vielä pakollinen Ritter Sport -suklaatankkaus kyläkaupassa (olen kehittänyt niihin vakavahkon addiktion, mutta pidän kiinni säännöstä, että niitä saa syödä vain vuorilla), ja olimme valmiina päivän haasteisiin!

Reitti Greyskullin pääkallolinnaan?

Suden torahampaita muistuttava Tre Cime di Lavaredo –vuoriryhmä kohosi pian tunnistettavana horisontissa. Olin kai jotenkin kuvitellut niiden olevan pienempiä, koska metrimääräinen korkeus olisi alle 3000 metriä. Niin sitä ihmisen ajatus vääristyy, kun pyörittelee vuorien korkeuksia numeroina mielessään: voin vakuuttaa, että kyllä kolmen kilometrin korkuinen vuori on melkoisen vaikuttava näky!

Lähestyimme vuoriryhmää etelästä; Cima Grande seisoi ylväänä aamupilviin kietoutunutta taivasta vasten. Kävellessämme autolta mutaista tietä pienelle vuoristokappelille, jonka pihasta reittimme alkaisi, annoin näiden ainutlaatuisten vuorten kauneuden vyöryä ylitseni kaikkein aistien kautta. Entisen merenpohjan koralleista muodostuneen kiven huokoisuus on kuin luotu kiipeilyyn: ruskean, punaisen ja keltaisen sävyissä leikittelevät kerrokset kutsuivat ujuttamaan sormet ja kiipeilytossujen kärjet kuin niitä varten syntyneisiin halkeamiin ja koloihin, jotka peittävät kiveä kaikkialla. Ilmassa leijui karheapintaisen kiven, matalien varpukasvien ja hiekkaisen mullan kitkerähkö tuoksusinfonia, ja tuuli vihelsi syöksyessään torahammasmaisten vuorten rinteisiin syntyneistä halkeamista ja kuruista.
Huhtikuussa satanut runsas lumi näkyi vielä pieninä tilkkuina matalillakin rinteillä. Fabrizio kertoi, että vaikka vuorten eteläpuoli oli jo suhteellisen hyvässä kiipeilykunnossa, pohjoinen puoli oli vielä lumen vallassa:

– Muutoinkin olemme aikaisessa: tämä on ihan kiipeilykauden ensimmäisiä päiviä eli luultavasti vuorella ei lisäksemme ole kovinkaan montaa ihmistä. Koska ihmiset eivät ole vielä kuluttaneet polkuja, reitti on monesta kohtaa ‘dirty’ (tällä termillä Fabrizio viittasi lumen mukana poluille kasautuneisiin irtokiviin ja siihen, etteivät reitit ole vielä talven jälkeen ehtineet hioutua kiipeilijöiden tossujen ja saappaiden alla).

Vuorikappelin kulmalle asti marssimme turistijonon jatkona, mutta onneksi tieltä ulos astuessamme saimme jatkaa matkaa yksin. Ensimmäinen rinne muistutti hiukan Suomen Lapin kivikkoista maastoa; kenkien alla sinnikkäästi valuvaa isokivistä hiekkaa, jota varpukasvien ja heinien mättäät täplittivät. Pian edessä oli Cima Granden ja viereisen Cima Piccolan välinen rotko, joka oli vielä lumen ja sumun vallassa ja näytti niin pahaenteiseltä, että Heikki nimesi sen reitiksi Castle Grayskulliin (muistat kai He-Manin arkkivihollisen, Skeletorin hurjan pää kallolinnan?).

Tästä sitten ylöspäin


Varsin viattomaksi rotko kuitenkin osoittautui, mutta sitten alkoikin hikinen työ. Jyrkät kivikkoseinät kuljettivat meitä halki eteläisen rinteen ja aina välillä reitille ilmestyi ahdas pystysuora kivikuilu (englanniksi niitä kutsutaankin nimellä ‘chimney’ eli savupiipuiksi), jota kiipesimme ylös painamalla kädet ja jalat vastakkaisille seinille ja etsien niistä halkeamia ja ulkokkeita, joiden avulla ponnistaa ylöspäin.

Tänään kiipesimme kevyillä vaelluskengillä. Sulavasta lumesta ja jäästä liukkaat kalliot saivat minut monta kertaa kaipaamaan kotiin jättämiäni näihin olosuhteisiin sopivia La Sportivan Trango -kiipeilykenkiä. Erityisen tiukassa kivikuilussa muistelin ponnistelun kitkeryyden maku suussani, kuinka olin vielä viime hetkellä ennen lähtöä punninnut Trangoja käsissäni, mutta laskenut ne sitten vaatehuoneen nurkkaan. Erityisesti nuo kapeat kivikuilut olisivat kaivanneet tukevampaa jalkinetta. Lumisuuden vuoksi myös seinäkiipeilytossut oli tällä kertaa jätetty autoon, vaikkakin heti ensimmäisellä rotkolla kohtasimme portugalilaisen mieskaksikon, jotka nilkat lumesta sinertävinä kiipesivät hangessa kumipohjatossuilla.

Kenkäpohdintoja käydessäni oivalsin jotain, mikä saattaa kuulostaa hassulta, mutta ilahdutti minua suuresti: olen kotiutunut kovapohjaisiin kiipeilykenkiin niin, että kaikki muu tuntui väärältä näihin olosuhteisiin. Sitä ei ehkä kokeneempi kiipeilijä muista, mutta alkuun ainakin minun oli haastavaa tottua kiipeilykenkien kovaan runkoon ja aina haaveilin vaelluskenkien joustavasta pohjasta. Nyt tunsin hassua ylpeyttä siitä, että kaipasin juuri kiipeilykengän ominaisuuksia…ihan kuin tuo ajatus jotenkin vahvistaisi ajatusta itsestäni kiipeilijänä.

Heikki seinällä


Muutenkin huomasin suhtautuvani teknisempiin reitteihin eri tavalla kuin aiemmin vuorilla liikkuessani. Axelin komento ja tuntikausien rimpuilu Salmisaaren seinillä on tainnut tuoda oppia kehon käytöstä! Suurimman osan ajasta muistin, että minulla on neljä raajaa, joista kaksi työntää ylöspäin ja kaksi pitää kiinni seinässä. Toinen asia, jonka oivalsin muuttuneen, oli luottamus otteisiin. Pienemmätkin otteet; kuopat ja kohoumat, riittivät sitomaan minut seinään. Jos aiemmin rauhallinen olo oli syntynyt, kun vähintään kaksi raajaa oli vahvasti kiinni, nyt yksikin kunnon ote riitti siihen, että sain tarpeeksi itseluottamusta mennäkseni tiukastakin kohdasta eteenpäin. Voi kuinka palkitsevia pieniä kehitysaskelia!

Parissa kivikuilussa sain ähertää oikein todenteolla. Kapeat, kosteat kiviseinät luistivat kumisten kengänpohjien alla, sormet eivät löytäneet kunnon otteita ja mahduin tuskin liikkumaan kahden kiven välisessä ahtaassa kolossa reppuni kanssa. Pingotin raajojen lihakset tiukoiksi ja naulasin kädet ja jalat vasten kummankin puolen kiviseinää niin lujasti, että pääni sisällä kuvittelin työntäväni kenkäni läpi kalliosta. Sitten purin hampaat yhteen ja hitaasti hilasin itseäni ylös kapeaa kivitunnelia. Housun puntti repesi kivenkulmaan, ja varjoisan kallion koloissa piileksivä jää hyydytti sormet tunnottomiksi. Mutta sentti sentiltä nousin ylöspäin, ja saatan kuvitella, millaisen voitonriemun ylhäällä minua varmistava Fabrizio näki kasvoillani.

Fabrizio kivikuilussa


Voi luoja, kuinka hauskaa se oli! Olin hiestä märkä ja puhkuin innosta ja ponnistuksesta tiukemmissa paikoissa. Jokaisen kiven takana, jokaisen polun mutkassa, kivikuilun yläpäässä aukeni maisema, joka sai hihkumaan onnesta. Enkä tainnut olla ainoa, jonka keho rutisi liitoksissaan täällä olemisen riemua. Saapuessamme erityisen kauniille tasanteelle, jonka alla alkukesän raikas Italia avautui jalkojemme juureen, saatoin nähdä Heikin pyyhkäisevän silmäkulmaansa. Ihanaa!

Etenimme vauhdikkaasti malttamatta edes pysähtyä Fabrizion ehdottaessa taukoa. Osin se varmasti johtui innostuksesta, mutta kiipeilyn rytmikin tuntui hyvältä. Varmistusten ja ankkureiden rakentaminen vei aina juuri sopivasti aikaa, että ehdin kerätä voimia köydenmittaisten reittien välissä, joten uupumaan ei ehtinyt. Vasta noin 20–30 minuuttia ennen Cima Granden huippua, istahdimme lounastauolle vuoren ympäri kiertävän kehäpolun varteen. Koskaan ei ole kuiva patonki maistunut niin hyvältä!

Sitten yhtäkkiä se oli siinä, kuin yllättäen olimme saapuneet perille auringossa kylpevälle Cima Granden huipulle!
Huiputusjuhlinnan jälkeen heittäydyimme toviksi köllimään lämpimille kallioille ja hetken verran maailmassa kaikki oli kohdillaan. Allamme kauniit vehreät laaksot ja lämpimissä väreissä säkenöivät, melkein pehmoisilta näyttävät vuoret, yllämme huikaisevan sininen, tuuleton taivas, jolla muutamat pilvenhahtuvat leijuivat – ja aurinko, kuinka suurena se hehkuikaan yläpuolellamme! Mikä täydellinen palkinto mahtavasta noususta!

Huiputusjuhlissa Cima Grandella Heikki (vas), minä ja Fabrizio


Paluumatkalla realisoitui jälleen uusi ulottuvuus: vaelluskiivetessä paluumatkaan yleensä lasketaan puolet ylösmenoajasta. Mutta tällä kertaa nopeaa reittiä takaisin ei olisi. Toki osa köysireiteistä laskeuduttiin vauhdikkaasti rinnettä alas, joko itse varmistaen tai Fabrizion varmistamana. Mutta tuolloinkin laskeutumisiin valmistautuminen ankkureiden rakentamisineen otti paljon aikaa. Ja lopulta varsin suuri osa paluumatkasta oli kuitenkin tarkkaa ja vakaajalkaisuutta vaativaa kiipeämistä alaspäin. Kun takana oli jo vauhdikas nousurutistus, sai olla entistä tarkempi siitä, mihin jalkansa asetti, vaikka oloni ei ollutkaan väsynyt.

Nimet vieraskirjaan, kuten hyviin tapoihin kuuluu!


Olen toki laskeutunut köydellä ennenkin. Mutta taas ympäristö nosti haastavuustasoa merkittävästi. Kukin laskeutuminen oli noin 40 metriä pitkä. Köysilaskeutumisessa kiipeilijä ensin ikäänkuin “istuu” köyden varaan ja tämän jälkeen liikkuu takaperin alaspäin kävellen tai hyppien. Köysilaskeutumisessa pystysuorassa kulkeva seinä muodostaa alustan, jota vasten kiipeilijä asettaa jalkansa laskeutuessaan, ja uudella seinällä ei koskaan voi olla täysin varma, mitä seuraavan kalliohyllyn alla odottaa. Silloin kun laskeutuu itseään varmistaen, myös vauhdin määrittäminen tapahtuu omatoimisesti. Näin laskeutuminen on helpompi pitää hallittuna.
Mutta välillä toimimme niin, että Fabrizio varmisti laskeutumisen ylhäältä käsin, syötti köyttä tasaista vauhtia, ja meidän tehtävänä oli vain pysytellä liikkeessä mukana. Kuulostaa helpommalta kuin se lopulta on, varsinkin kun etenet selkä edellä tietämättä tarkalleen, mitä edessä on. Muutaman kerran kävi niin, että kallioseinä muuttui olennaisesti tai köysi keinautti minut ennakoimattomasti odottamattomaan suuntaan. Silloin en keinahtanutkaan vasten kalliota tyylikkäästi, vaan jysähdin seinää vasten kylki edellä tai lipsahdin odottamattomaan kuoppaan pystysuorassa seinässä. Tasapainon järkkymisen myötä kehonhallintani kärsi ja samaan aikaan tapahtuneesta tietämätön opas laski lisää köyttä kymmenien metrien päässä yläpuolellani. Usein vielä negatiivinen seinämä (eli seinämän yläosa on ulompana ja laskeutumiskohta jää näin näkymättömiin kivisen “lipan alle”), blokkaa tehokkaasti äänet, joten huutaminen on turhaa ja omalle vastuulle jää tilanteen korjaaminen vauhdissa.
Lopputuloksena tuollaisesta tilanteesta voi olla hiukan hallitsematon laskeutuminen – ja tietenkin mustelmia. Pian kuitenkin opin seuraamaan rennosti köyden suuntaa vastustelematta ja sain huomata, että tässäkin harjoitus tekee – jos ei nyt vielä mestaria – niin ainakin paremmaksi!

Tavoitteemme oli laskeutua uutta reittiä alas. Tällöin ensimmäisenä laskeutuvan tulisi aina löytää seuraavat kiinteät ankkuripaikat kalliosta. Mutta valitettavasti vuorotellen laskeutuessamme, Heikki ja minä emme ehkä olleet ihan harjaantuneimpia mahdollisia bongaamaan ankkuripaikkoja. Siksi useampaan otteeseen tulimme huomaamattamme laskeutuneeksi aivan köyden loppuun asti. Varma liukumavaran loppumisen merkki oli italialaisella aksentilla yläpuolelta karjuttu:

– Jaaaaniiiinaaaaa! STOOOOP! There’s no more rope!


Siinä sitten, riippumatta millaisessa kohdassa oli, sai pontevasti koettaa etsiä seuraavaa ankkuria, jotta matka voisi jatkua. Varsin usein saimme huomata liukuneemme liian alas ja että ankkurin saavuttaminen edellytti takaisin ylöspäin kiipeämistä. Harjoiteltavaa tälläkin sektorilla siis on, mutta olimme energisiä ja hyväntuulisia, eikä pieni lisäjumppa haitannut menoa.

Lopulta kolmisen tuntia huipulta lähdön jälkeen astelin vuoristokappelin pihaan ilta-auringon säteiden pyyhkiessä hiekkatietä, vain kohdatakseni odottamattoman ja häikäisevän näyn: pölyistä vuoristotietä kohti kappelia käveli kuvankaunis japanilaisnainen. Hänen eebenpuun mustat hiuksensa hulmusivat kevyessä tuulessa ja syliin koottu puhtaanvalkoisen hääpuvun laahus säkenöi ilta-auringossa. Naisen takana käveli valkoisessa juhlapaidassaan ja mustassa smokissaan tuleva tai tuore aviomies, jonka hymy säkenöi kilpaa auringon kanssa. En voinut olla huudahtamatta:

– Voi kun näytätte hienoilta! Paljon onnea ja rakkautta teille! Saisinko ottaa teistä kuvan?

Naisen vakava ilme ei muuttunut ja hänen kirkon torniin kiinnittynyt katseensa ei väistynyt kohteestaan. Huomasin hänen hiukan ontuvan korkeissa valkoisissa satiinikoroissaan. Kohtalotoveri väärillä jalkineilla vuorelle saapuneelle siis!
Sulhanen hymyili ilahtuneesti. Ilmeisesti tilanne oli kohtuullisen tiukka, sillä parin mukana kulkeva valokuvaaja murahti, ehkäpä hiukan tarkoittamaansa tiukemmalla äänellä:

Vuoripolun morsian


– Kunhan se ei tarkoita, että meidän pitää pysähtyä. Meillä on vielä pitkä matka.


Varovaisesti nappasin pikaisen kuvan ryhmästä uskaltamatta jäädä zoomailemaan, ja naisen ohi kulkiessani koetin rohkaista:
– You look beautiful!

Nainen hymyili, mutta ei kääntänyt katsetta tavoitteestaan, ja puristi pukunsa helmoja tiukasti syliinsä. Käännyin vielä katsomaan hänen jälkeensä ja toivoin, että veristen kantapäiden ja musertuneiden varpaiden hinnalla hankittu hääkuva tuottaisi juuri niitä toivottuja muistoja ja tunteita.
Vilkaisin mutaisia, kolhiintuneita kenkiäni ja hymyilin onnellisena. Trangot olivat ehkä jääneet kotiin, mutta minun muistoni täältä olisivat täydellisiä!

Paluumatkalla Fabrizio antoi Heikille ja minulle palautetta päivästä ja suorituksestamme:
– Olimme todella nopeita! Minulla on ollut ryhmiä, joilla on kulunut kaksinkertainen aika siihen, mitä me käytimme. Nopeus itsessään ei ole tavoite, mutta se kertoo siitä, että olette hyvässä kunnossa ja varmaliikkeisiä. Se on hyvä asia ajatellen Matterhornia!

Kasvojani peittävän pölykerroksen alla punastuin mielihyvästä, ja tunsin itsevarmuuteni nousevan kohisten kohti Matterhornin huipppua. Kehujen lisäksi oppaalla oli myös muuta kerrottavaa:

– Valitettavasti emme voi mennä Monte Cristallolle huomenna. Siellä on vaarallista: lunta on vielä liikaa ja siksi kuumuus tekee reitistä arvaamattoman.
Mutta meillä on useita vaihtoehtoja. Nyt kun näin teidän kiipeävän tänään, tuli mieleeni eräs paikka, jossa en ole ollut pitkään aikaan. Uskoisin teidän pitävän siitä ja haastettakin siinä on. Sitä kiivetään harvemmin, koska lähestyminen on todella pitkä, mutta se olisi juuri sopivasti Cima Grandea haastavampi. Mutta haluatteko kokeilla vaikeampaa?

Vastaus tuli kuin yhdestä suusta:
– Kyllä! Me haluamme oppia lisää!

Fabrizio virnisti ilahtuneesti. Mihinköhän olimme juuri lupautuneet?

Lepotauko Cima Granden huipulla (2999 m), kuvassa Heikki (vas) ja Fabrizio

Huijataan painovoimaa! – Dolomiitit kutsuvat

“Oletteko valmiita Dolomiiteille? Olosuhteet täällä ovat aika haastavat. Maaliskuun jääkiipeilyviikkomme jälkeen sää pysyi melko lämpimänä, kunnes takatalvi iski huhtikuussa: lunta oli jopa viisi metriä 3000 metrin korkeudessa! Itse asiassa olen olosuhteiden vuoksi hiukan epäileväinen, onnistuuko Cima Granden huiputuksemme… mutta pysytään optimistisina! Lumi sulaa nopeasti, ja jos saamme tänne pari lämmintä viikkoa ennen tuloanne, tilanne voi olla ihan toinen…”

Tre Cime di Lavaredo
kuva: Internetin yleiset lähteet
Noin alkoi pari viikkoa sitten tullut vuorioppaamme Fabrizion WhatsApp-viesti. Laskin puhelimen kädestäni ja annoin ilon ryöpsähdellä ylitseni: lähtö oli jo niin lähellä! 
Kevään viikot olivat kuohuneet ohitseni kuin sulavan jäätikön reunalta ryöppyävä joki, ja kuin varkain lähtöpäivä oli hiipinyt lähemmäs. Tämä matka tulee olemaan huikean jännittävä monessakin mielessä: Tietenkin tärkeintä on päästä vuorille. Voi kuinka olenkaan odottanut sitä! Toinen asia on, että “viimeisen harjoitusleirin” alkaminen tarkoittaa myös sitä, että kauden päätavoite, jota varten valmistaudumme Dolomiiteilla, lähestyy. Jäljellä on enää valmistautumisen pari viimeistä kuukautta, loppukiri.
Erityisen jännittävää on se, mitä tällä reissulla tehdään: maaliskuisen Dolomiittien matkan keskittyessä jääkiipeilyharjoitteluun, tällä kertaa kalliokiipeillään. Hurraa, pystysuorat seinät kutsuvat!

Harjoittelua Dolomittien jääseinillä, maaliskuu 2019

Olen aiemmin kokeillut kalliokiipeilyä Suomessa kaverini Sakun opastamana. Nyt takana on kymmenittäin, tai ehkä jopa sataluvuille kivunnut määrä tunteja enemmän harjoittelua sisäseinillä kuin tuolloin muutama vuosi sitten, kun lähdin kohti ensimmäistä kalliokiipeilykokemustani. Ihan vellit housuissa en siis ole: vaikka edelleen olenkin ihan alkutekijöissä kalliokiipeilyn suhteen, olen kuitenkin jo hiukan enemmän ehtinyt rimpuilla köysissä maan ja taivaan välillä. Eikä pidä unohtaa kiipeilyvalmentajamme Axelin (Lindfors) taitavassa opastuksessa saavutettuja oivalluksia painovoiman huijaamisesta!
Mutta kallio- ja seinäkiipeilyä ei pidä erehtyä niputtamaan samaksi lajiksi. Muistan elävästi, kuinka ensimmäisen kerran seisoin pystysuoran kallion alapuolella ja tuijotin seinää epäuskoisena. Poissa olivat sisäseinien värikkäät otteet ja vakaat olosuhteet. Tilalla oli sileä, kylmä kiviseinä, jonka pinnassa en ensisilmäyksellä nähnyt ensimmäistäkään edes etäisesti otetta muistuttavaa kohoumaa. Mustelmitta ei taaskaan selvitty, ja oppia tuli enemmän kuin yhdellä kertaa pystyy omaksumaan. Jos haluat lukea, kuinka siinä kävi, teksti löytyy täällä: Kalliokiipeilyn kolhuinen kuningatar (pahoittelut vanhojen tekstien rikkoutuneista kuvalinkeistä). 
Vaikka siis olen nyt köyden varassa jo enemmän sätkinyt ja muutamia kertoja kiviseiniäkin kokeillut, on kokemuspohja Italian kalliokiipeilyseikkailuamme varten optimistisestikin ajateltuna ohut. 
Kalliokiipeilyn opiskelun näkökulmasta kohteemme on täydellinen: Tre Cime di Lavaredo on Italian Dolomiiteilla sijaitseva vuoriryhmä, jonka kolmesta päähuipusta korkein, Cima Grande (2999 metriä), on ensimmäinen tavoittelemamme huippu. Jättiläismäisen suden hampaita muistuttava vuoriryhmä on valtavan kaunis ja maastoltaan paljolti samankaltainen kuin elo-syyskuun taitteen kohteemme Matterhorn. Samaa maastotyyppiä edustaa myös Dolomiitti-matkan toinen huiputuskohteemme Monte Cristallo (3221 m).

Vaikka Matterhornin ei nyt ihan “cliffhangeria” ole, vaelluskiipeämisen sijaan edessä on paljon “neliraajatyöskentelyä” ja haastavampia ympäristöjä kuin mihin olemme aiemmilla reissuilla tottuneet. Kiipeily on niin sanottua mixed-kiipeilyä, joka yhdistää erilaisia alustoja ja ympäristöjä (kallio, lumi ja jää). Se on teknisempää ja haastavampaa kuin mitä olemme tähän asti tehneet. Siinäpä yksi tärkeä syy siihen, miksi suuntaamme nyt Cima Grandelle ja Monte Cristallolle. Fabrizion mukaan nämä vuoret ovat erinomainen mahdollisuus harjoitella Matterhornin kaltaisissa olosuhteissa toimimista alempana, missä korkeuden vaikutus ei ole niin suuri. 

Tämä kiipeilyreissu on myös toinen – ja viimeinen – välitarkastus Fabrizion kanssa, että olemme riittävässä kunnossa Elbrusin pohjoisreitti & Matterhorn -yhdistelmää varten. Viime kertaisesta positiivisesta palautteesta (se löytyy täältä: Lumivyöryvaara Hypercoldailla) huolimatta minua jännittää hiukan Fabrizion palaute. Elbrus–Matterhorn -yhdistelmä on haastavuudessaan tiimillemme nousu uudelle tasolle, askel kohti korkeampia tavoitteita. 
Lähtöjännityksen keskelläkin mieleni pohjavire on rauhallinen. Olen tyytyväinen siihen, kuinka kurinalaisesti treenaaminen on sujunut kevätkaudella.
Kun pysähdyin pohtimaan kuluneita kuukausia ja etsimään kehityksen merkkejä, löytyi useampiakin positiivisia asioita, joiden merkitystä kokonaiskuvassa en ehkä ole huomannut arjen hulinan keskellä. Esimerkiksi pari viikkoa sitten aamukahvipöydässä keksimme ex tempore, että “mitä jos juostaan tänään puolimaratoni?” Odotin siis uuvuttavaa kokemusta, varsinkin kun emme mitenkään tankanneet tai valmistautuneet, ja kyseessä oli ensimmäinen yli 15 kilometrin mittainen matka minulle. Päinvastoin, tyttäreni cheerleading-kisakatsomossa juuri ennen lähtöä hotkaisin hätäisesti croisantin, kun huomasin, etten ollut syönyt kunnolla. Tottakai jälkikäteen kehoni tiesi juosseensa, mutta odotukseni todella ylittyivät, sillä koko 21 kilometrin matka taittui kepeästi jutustellen (sanoisin jopa helposti, jos kehtaisin, mutta se tuntuisi nokkavalta).
Toinen esimerkki kehityksestä löytyy punttisalilta, missä treenaamme kahdesti viikossa; napakan voimatreenin ja hektisen HIIT-treenin. Valmentajamme Jaanan ohjeistuksen mukaiset vastukset ja toistomäärät ovat nousseet viikkojen kuluessa merkittävästi. Mutta todellisesta kehityksestä kertonee se, että melkein huomaamatta olemme vielä lisänneet kummankin treenin perään ylimääräisen, noin sadan vatsalihasliikeen osion.
Mutta turha tässä on kehuskella. Ihan tuttuun tyyliin treeni ei ole aina luistanut, ja kaikenlaista kolhuakin eteen on tullut, kuten urheilussa tapaa tapahtua. Esimerkiksi kyynärvarsien ärhäkkä tulehdys esti käsivarsien treenaamisen kuuden viikon ajaksi. Välillä treenitulokset ovat kyykänneet ihan puhtaasti arjen vauhdikkuuden väsyttäminä. 
Jalkavaivainen Elbrusilla
kuva Max Edin

Oikean jalan oireilun syykin lopulta paljastui magneettikuvauksissa ja ENMG-hermoratatutkimuksissa: Monte Rosan loukkaantuminen oli aiheuttanut oikean jalan tuntohermoon vamman, joka ortopedin mukaan on pysyvä. Aluksi kirurgin parantumattomaksi luokitteleman vaurion diagnoosi toi pilviä taivaanrantaani. Mutta sitten toivon kipinä löytyi akupunktiosta, jolla jalan oireita on tähän astikin helpotettu. Toimitin lääkärinlausunnot akupunktiohoitaja Ossi Airaksisen katsottavaksi, ja ilokseni sain toivoa herättävän arvion, että akupunktion avulla saatetaan pystyä parantamaan tilannetta merkittävästikin. Hoito on nyt aloitettu, ja kerron etenemisestä, kunhan pääsemme hiukan eteenpäin.

Kokonaistilanteeseen olen kuitenkin tyytyväinen,  ja melkein uskallan arvioida olevani paremmassa kestävyyskunnossa kuin koskaan aiemmin. Aina tietenkin voisi olla enemmän ja paremmin, mutta viimeksi Elbrusille lähdettäessä mieltä vaivannut epävarmuus omasta valmiudesta on – ainakin juuri tällä hetkellä – poissa. Se on palkinto tehdystä työstä!
Tätä kirjoittaessani aikaa Fabrizion viestistä on kulunut pari viikkoa, ja lähtöön on enää pari yötä. Laukut makaavat puoliksi pakattuina eteisen lattialla. Vaikka tunnen katseeni kiinnittyvän jatkuvasti tiukemmin parin kuukauden päässä olevaan isoon tavoitteeseen, on onnellista tuntea, kuinka vaimea kaipuu kivisille poluille voimistuu kevyestä tykytyksestä jylinäksi korvissani ja vaatimukseksi veressäni. Pari yötä ja olen taas vuorilla!
Vatsassa kutittaa ihanasti. Kohta näen kauniit huiput vasten sinistä taivasta, ja se kirkastaa ajatusta, miksi tätä tehdään. Pian tunnen taas pinnalta lämpimän, karhean kiven sisästä kämmentä vasten painautuvan viileän voiman, joka saa sydämen laulamaan vuorituulen mukana. 
Olethan valmis, taas mennään!
Dolomiittien kauniita maisemia maaliskuussa 2019
p.s. Kerron taas reissukuulumiset mahdollisimman nopeasti matkan jälkeen täällä blogissa, mutta pikaiset päivitykset löydät Instagramistani ja Facebookistani.

Huono häviäjä vai vahva kakkonen?

– Minä en vaan halua olla hitaampi, vähemmän vahva ja heikoin lenkki! Äläkä sano, että ei tämä ole kilpailu! Niin on tosi helppo sanoa silloin, kun itse on aina se parempi!

Sanat eivät tule ulos suustani, mutta kaikuvat ajatuksissani niin lujaa, että ihan varmasti kiipeilyparini Heikki kuulee ne. Ja vaikka ei kuulisikaan, hän näkee salamat silmissäni ja arvaa kyllä, mistä on kysymys.

Seuraavaksi Salmisaaren kiipeilykeskuksen naisten pukuhuoneen ovi paukahtaa takanani kiinni, ja vain sekuntia myöhemmin – ehdin juuri ja juuri varmistaa, että pukuhuone on tyhjä – kiipeilykengät iskeytyvät seinään.
Aivoni koettavat piipittää kiukuttelun lapsellisuudesta, mutta olen kuin punaista näkevä härkä. Sisuskaluni kiehuvat kilpailuvietin sytyttämässä laavassa. Valkoisen magnesium-jauheen peittämät ruhjeiset käteni tärisevät, ja kiukun teräväreunainen kaulus kuristaa kurkkua. Romahdan penkille istumaan, suljen silmäni, yritän saada hengityksen tasaantumaan ja kiihtyneen sykkeen laskemaan. Häpeän musta tahmainen öljy sekoittuu vihani laavaan, ja kuumuus sisälläni vain kasvaa. Lopeta, komennan itseäni. Mutta tunne on liian vahva.

Puolisen tuntia aiemmin katselin niska kenossa, kuinka kiipeilyparini ponnisteli ärähtäen viimeiset otteet kiipeilyseinän reitistä. Reitti oli meidän tasoomme nähden haastava, ja päästyään ylös Heikki vilkaisi olkansa yli leveästi virnistäen ja ulvahti voiton merkiksi. Hymyilin takaisin ja huikkasin onnittelut. Heikki laskeutui köyden varaan, ja laskin hänet alas. Hän tuli yhä ponnistuksen jäljiltä hiukan tärisevänä luokseni siirtyäkseen vuorostaan varmistamaan minua. Ilo kaikui hänen äänessään:
– Voi kun olenkin tyytyväinen!

Heikki oli kiivennyt koko treenin ajan hyvin, ja päässyt loppuun asti myös edellisellä reitillä, jolla puolestani minä olin jäänyt kamppailemaan ongelmallisessa kohdassa, jossa ulottuvuuteni ei tahtonut millään riittää.

Nyt olisi taas minun vuoroni.  Ennen liikkeelle lähtöä seisoin seinän edessä ja kävin mielessäni läpi tapaa, jolla Heikki oli sen haasteet ratkaissut. Saatoin ennakoida pari kohtaa, joissa pituuteni ei riittäisi venymään seuraavaan otteeseen, vaan minun pitäisi ratkaista reitti toisin. Alla minulla oli siis jo yksi päätökseen saattamatta jäänyt reitti ja tunsin suorituspaineen vatsanpohjassani, mutta kieltäydyin huomioimasta sitä. Kukapa niitä nyt laskee… paitsi että minä lasken.

Kyynärvarsien tulehduksesta johtuen olin palannut kiipeilyseinälle vasta edellisellä viikolla, kuuden viikon tauon jälkeen. Ensimmäinen kerta oli ollut ankea; kiipeilyhalli oli minulle uusi, ja jokin seinissä tuntui vieraalta. Kädet hikosivat ja lipsuivat – omat varusteet olivat jääneet kotiin ja luistoa estävää magnesium-jauhetta ei ollut saatavilla. Tunnin olin tempoillut seinällä, kunnes lopulta olin hyväksynyt, ettei vain ollut minun päiväni.

Muutamaa päivää myöhemmin olin palannut seinälle, ja tällä kertaa kaikki oli mennyt loistavasti! Ehkäpä mieleni oli tauon aikana työstänyt kiipeilyvalmentajamme Axelin oppeja! Oli kuin olisin oppinut luottamaan jalkoihini ja hyödyntämään kehon painopisteen siirtämistä uudella tavalla. Viimein myös käsivarteni olivat saaneet pitonsa takaisin, ja kiipeäminen ei ollut tuottanut kipua. Mahtava tunne!

…ja vain pari päivää myöhemmin löydän itseni kiehumasta pukuhuoneen penkiltä. Itsesäälin aallokko imaisee minut syövereihinsä:

Sen ymmärrän ja hyväksyn, että punttisalilla Heikin tangossa on aina enemmän – usein kymmeniä kiloja – rautaa. Olen työskennellyt lujasti erityisesti keskikehon kanssa, sillä uskon voivani kompensoida vähäisempää voimaa kehonhallinnalla ja vahvalla corella. Ottaen huomioon, että olen kymmenen senttiä lyhyempi ja melkein kolmekymmentä kiloa kevyempi kuin parini, ovat erot ihan luonnollisia – onhan minulla huomattavasti vähemmän ylös kuljetettavaa vuorella!
Silti jos tutkin syvimpiä tuntojani, on myönnettävä, että aina joskus salaa pikkuisen kutittelee ärsytysnappulaa, kun toinen joka kerta tekee kaksi toistoa enemmän tai lisää painoa viisi kiloa enemmän.

Lenkkipolulla Heikki on nopeampi, olipa kyseessä juoksu tai pyöräily. Intervallilenkit eivät onnistu yhdessä, sillä hänen vauhtinsa on selkeästi minua kovempi. Pitkillä lenkeillä menemme yhteistä tahtia, mutta silloinkin hän on aina puolitoista askelta edellä. Tavallisesti en siihen kiinnitä huomiota, mutta huonona päivänä se tuntuu kuin hän vain juuri ja juuri malttaisi pysytellä tahdissani.

Olen kerta toisensa jälkeen muistuttanut itseäni fyysisten eroavaisuuksien lisäksi hiukan erilaisesta juoksufilosofiastamme: siinä missä Heikki rakastaa vauhtia, minä keskityn sykkeen alhaalla pitämiseen ja vaivattomuuden tunteeseen. Omilla mittareillani mitattuna olen tehnyt hyvää kehitystä.
“Mutta silti…” kuiskaa pieni ääni korvaani: “…oletko treenannut huonommin? Tarkoittaako tämä sitä, että jäät jälkeen rinteelläkin?”

Kiipeilyseinä on paikka, jossa olen välillä onnistunut olemaan se, joka kiipeää ensin haastavan reitin. Olipa kyse tekniikasta tai kehon taipuisuudesta, aina joskus olen saanut olla se, joka viitoittaa tien.

Myönnän, että ensimmäisenä ylös saapumiseen liittyy häivähdys alkukantaista voitonriemua. Väitän myös, että jokainen kilpailuvietillä varustettu ihminen tuntee saman. Voiko tavoitteellista urheilua olla ilman kilpailuviettiä? Eikö juuri kilpailuvietti tuo muassaan sen, että “tarpeeksi hyvä” ei riitä, vaan haluaa olla aina parempi?

Lopulta kuitenkaan kyse ei ole tiimin sisällä voittamisesta. Kaiken edellä sanomani jälkeen olen yhä valmis vänkäämään, etten aktiivisesti kilpaile kiipeilyparini kanssa. Enkä sellaista haluaisi tuoda osaksi suhdettamme. Ensisijainen haluni on aina olla ‘parempi kuin minä eilen’.

Mutta supersankarien tiimeissäkin eri sankareilla on omat vahvuutensa. Yleensä väkivahva Captain America johtaa joukot voittoon, mutta joskus myös muurahaisen kokoinen Ant-Man on se, joka pelastaa päivän. Joukkueen yhteiseksi hyödyksihän voitto aina tulee, mutta on vain inhimillistä haluta olla välillä se, jonka supervoima kantaa koko joukkuetta. Se tekee tiiminjäsenestä tarpeellisen ja perustellun osan omaa jengiään.

Havahdun Salmisaaren pukuhuoneessa ajatuksistani. Kiukkuni ei ota laantuakseen, ja itsesäälin aallot loiskivat mielessäni niin korkeina, että pisaroita roiskuu poskille asti. Nousen penkiltä ja yritän siistiä kasvoni peilin edessä: minä en ole niitä elokuvien eteerisiä tyttöjä, joiden itkeskely tarkoittaa yksinäistä kyyneltä, joka helmen lailla vierähtää silmäkulmasta. Olen enemmän sitä “puukonviilloiksi turvonneet silmät, pää täynnä räkää, joka valuu turvonneesta nenästä holtittomasti” -tyyppiä. Nolostuttavan mulkoilun ja paiskomisen lisäksi joudun siis paljastamaan vielä lapsellisen tapani käsitellä näitä negatiivisia tunteita.

Taas tiimi kantaa. Ulko-ovella odottava kiipeilyparini ei katso kasvojani yhtään liian kauaa. Hän halaa rautakangenjäykkää kumppaniaan lohduttavasti, mutta ei sano mitään. Kävelemme autolle, ja hän antaa huomaavaisesti minun ottaa aikani, kunnes saan asiani muotoiltua:

– Minä haluan olla hyvä. Yhtä hyvä kuin sinä. Ilman pilkkuja, sivulauseita tai muttia. Noin yksitoista kuukautta vuodesta treenitulokset ovat ainoa mittari, joka meillä on käytettävissä. Käytämme toisiamme ajokoirien jäniksinä; säntäämme toistemme perään, jotta saavutamme parhaan mahdollisen tuloksen. Sillä tavalla me parannamme suorituksiamme jatkuvasti, emmekä jää mukavuusalueelle. Se on vahvuus ja ilo, mutta miten sen voi tehdä ilman että vertailee? Varsinkin, kun on aina se, joka maaliviivalla näkee toisen kantapäät!

Hetken kuuluu vain auton hurina kiitäessämme kevätillassa. Mailleen painuva aurinko heijastuu meren pinnasta. Kiipeilyparini on pitkään hiljaa ennen kuin vastaa:

– Ensinnäkin, minä en koskaan koe olevani heikomman tai hitaamman kanssa. Minusta me täydennämme toisiamme. Ja rehellisesti sanottuna, mielestäni näkemyksesi on tällä hetkellä hiukan itsesäälin värjäämä. Olet usein päässyt reitin ensin, tai vaikkapa tehnyt enemmän vatsalihasharjoituksia. Fyysiset ominaisuudet ovat mitä ovat. Jos minulla on isommat lihakset ja voimalla saatan kompensoida välillä vaikkapa puuttuvaa tekniikkaa, on sinullakin oma salainen aseesi: taistelutahto. Kun minä putoan seinältä vaikealla reitillä, yritän pari kolme kertaa uudelleen, ja luovutan. Mutta sinä jatkat yrittämistä vielä kauan sen jälkeen, kun minä olen tullut jo alas. Katso nytkin itseäsi: olet ihan mustelmilla, koska taistelit loppuun asti. Itse asiassa en ole viitsinyt tätä kysyä, mutta mitä oikein teit siellä ylhäällä, että sait käsiisi tuollaiset ruhjeet?

Katselen sylissäni lepääviä, kieltämättä aika lailla osumia saaneita kouriani. Minua alkaa nolottaa – ja vähän naurattaa. Katkenneet kynnet, rakot ja hiertymät kämmenissä ymmärrän, mutta miten tosiaan olen onnistunut saamaan haavoja myös kämmenselkiin?

Pienen tempoilun jälkeen tsunami sisälläni alkaa asettua. Auringon sukeltaessa taivaanrannan reunan taakse, sisälläni kiehuva laava on asettunut tummaksi mereksi. Se lainehtii jo hiljaa, mutta aalloissa on yhä ripaus tyytymättömyyden hehkua: vaikka kaiken tämän ymmärrän, ikuisen kakkosen paradoksi ei ratkea.

Kun kiipeää yksin, täyttää, ylittää tai alittaa vain omia, itseen kohdistuvia odotuksiaan. Kun kiipeää tiimissä, kohdistaa itseensä odotuksia, paitsi yksilönä, myös tiimin jäsenenä. Nuo odotukset ja haavekuvat paremmasta itsestä ovat juuri se polttoaine, joka saa minut pyrkimään aina ylemmäs, enemmän ja lujemmin.
Vaikka olisimme paras mahdollinen tiimi, jonka näistä nykyisistä yksilöllisistä ominaisuuksistamme saa muodostettua, silti haluaisin olla ja antaa enemmän. Absurdi ajatus, mutta ehkä se on tämän maailman Ant-Manien taakka; ylläpitää uskoa, että maailman pelastamisessa muurahaisellakin on roolinsa.

Olisikohan helpompaa, jos olisin silloin aikanaan innostunut vaikkapa virkkaamisesta? – Tosin tuskin kunnianhimo on lajista kiinni, eli siinä tapauksessa olohuoneen seinä olisi luultavasti täynnä reikiä virkkuukoukun paiskomisesta!

Vereslihalla olevia sormenpäitä ja nahkoilla roikkumista – Seinäkiipeilyn SM-mestarin opissa

Janiina Kauppinen kiipeilyseinällä Salmisaaren Kiipeilykeskuksessa

Katsoimme kiipeilyparini Heikin kanssa loistavan dokumentin nimeltä The Dawn Wall (se löytyy Apple Tv:n leffapalvelusta), joka kertoo legendaarisen kiipeilijä, Tommy Caldwellin elämästä. Dokumentti on hienosti tehty ja jännittävää katsottavaa, vaikka kiipeily ei olisikaan oman intohimon kohde: Tarina polveilee kiipeilyn ihmelapsen uran alkuvaiheista teini-iän traagiseen kokemukseen kirgiisikapinallisten panttivankina (josta Caldwell pakeni työnnettyään vankeja vartioineen kapinallisen kalliolta alas).
Rakennusonnettomuudessa etusormensa menettävä Caldwell kieltäytyy alistumasta kiipeilyuran päättymiseen, vaan luo kokonaan uuden tekniikan pystyäkseen kiipeämään ilman etusormea. Jo alle 30-vuotiaana mies on jo yksi urheiluhistorian eläviä legendoja, joka avioerosta toipuakseen heittäytyy kuudeksi vuodeksi valmistelemaan mahdotonta yritystä:

Dokumentin kehystarina on Caldwellin ja hänen kiipeilyparinsa Kevin Jorgensonin uskomaton, 19 päivää kestänyt suoritus, kun he vuonna 2015 kiipesivät Kalifornian Yosemite National Parkissa sijaitsevan kuuluisan, mahdottomana pidetyn graniittiseinän nimeltä Dawn Wall.
Miehet kiipesivät 900 metriä korkean seinän yli 30 osassa. Osareittien vaikeustaso vaihteli erittäin vaikeasta lähes mahdottomana pidettyyn, ja jokaisen yksittäisen osareitin selvittäminen oli mestarillinen suoritus. Vaikeimpien osioiden suorittamiseen meni Caldwellilta ja Jorgensonilta päiväkausia.
Janiina Kauppinen kiipeilyseinällä Salmisaaren KiipeilykeskuksessaKoko kolme viikkoa kestäneen suorituksen ajan miehet asuivat kallioseinällä laskeutumatta kertaakaan alas. Ja maailma seurasi henkeään pidätellen, kun yhdessä parinsa kanssa Caldwell kiipesi seinistä mahdottomimman, ilman kiipeilykäden tärkeintä sormea.

Uskomattoman inspiroiva tarina!
…sen sijaan omien sormieni kanssa (vaikka niitä on täydet kymmenen), eivät suoritukset mene ihan yhtä nappiin:

Taisin vähän jännittää kiipeilyvalmentajamme tapaamista, ja olin merkinnyt ensimmäisen valmennuksen tuntia liian aikaiseen ajankohtaan kalenterissa. Siellä me sitten malttamattomana miltei nojasimme ovikellon nappulaan, kun ensimmäinen työntekijä saapui aamulla avaamaan Salmisaaren Kiipeilykeskusta asiakkaille.

Vaikka titteleitä ei tarvita taitavan kiipeilijän tuntomerkeiksi, kyllä lisäkunnioitusta jo ennakkoon herätti se, että valmentajamme Axel Lindfors on hallitseva SM-mestari sekä boulderoinnissa että köysikiipeilyssä. Näin jo mielessäni miehen järkyttyneen ilmeen, kun hän epäuskoisena tuijottaisi seinällä rimpuilemistani. Todennäköisesti unohtaisin, miten tuplakasisolmu tehdään, sotkeutuisin köysiin, enkä pääsisi edes helpointa reittiä ylös, vaikka joku pyllystä punnaisi.

Aikaisesta saapumisesta johtuen ehdimme lämmitellä tovin ennen kuin luoksemme käveli suunnilleen minun mittaiseni, hoikka nuori mies, joka melkein ujosti hymyillen esittäytyi Axeliksi. Hiljaisella äänellä puhuva, olemukseltaan rauhallinen Axel ei turhia jahkaillut, vaan jo pari minuuttia tapaamisen jälkeen kiipeilyparini Heikki oli seinällä uuden valmentajamme arvioivan katseen seuratessa hänen jokaista liikettään.

Heti ensimmäiselle seinälle saimme tehtävän: kolmella sormella kiipeäminen. Axel selitti peukun ja pikkurillin poisjättämisen muuttavan käden otetta ja pakottavan kiipeilijän käyttämään jalkojaan.

Janiina Kauppinen kiipeilyseinällä Salmisaaren Kiipeilykeskuksessa

– Kolmella sormella kiipeäminen muuttaa automaattisesti sormien otetta ja asentoa. Pyri myös siihen, että kehosi on aina suoraan ylimmän käden alapuolella. Ja lepää aina suorilla käsillä. Parhaat kiipeilijät pystyvät palautumaan ja lepäämään melkein missä vain! Kun ote on oikea ja keho oikeassa kohdassa käsien alla, seinällä on helpompi levätä – voit vain “roikkua nahkojen varassa”, kuluttamatta käsivarsilihasten voimavaroja, Axel opasti.

“Kädet pitävät seinällä, jalat vievät ylöspäin,” toistelin mielessäni minua aiemmin kiipeilyssä opastaneen kaverini Sakun (siitä lisää esimerkiksi täällä: Kalliokiipeilyn kolhuinen kuningatar) oppeja.
Helpommin sanottu kuin tehty. Ensimmäinen seinä meni vielä kohtuullisesti kolmen sormen otteellakin, mutta jo toisella, astetta vaikeammalla seinällä peukkuni karkasi ja nappasi pinkin palikan reunasta kiinni heti, kun aloin tuntea epävarmuutta otteeni pitävyyden suhteen.

– Huomasin, ja se on ihan ok. Tavoitteeni on nyt löytää teidän “limitti” (eli maksimisuoritus). Kun mennään lähemmäs suorituskyvyn rajaa, on ihan luonnollista, että automaattisesti pyrkii käyttämään kaikki resurssinsa, Axel hymyili, kun nöyrästi tunnustin lintsauksen laskeuduttuani seinältä hikisenä, sormenpäät tulessa ja endorfiiniryöpyn aiheuttamaa virnistystä pidätellen.

Käsien käyttötavan muutoksen lisäksi Axel puhui jalkatyöskentelyn merkityksestä:
– Älä yritä vetää itseäsi seinää ylös – tai vain väsyt nopeasti. Luota jalkoihisi, ne ovat aina käsiä vahvemmat. Monessa kohtaa seinällä sinusta näki, että sen sijaan, että ponnistaisit kunnolla jaloilla, et ihan uskalla, vaan yrität kurottaa ja takertua sormenpäillä seuraavaan otteeseen. Kolmisormiharjoitus auttaa myös tässä, ja luultavasti ensi kerralla menemme boulderoimaan ja treenaamaan jalkatyöskentelyä.

Ensimmäinen oppitunti meni kuin siivillä. Axel painotti toistuvasti, että jokaisella kiipeilijällä on oma tyylinsä. Yhtä ainoaa oikeaa tapaa ei ole.  Axel sanoi, ettei hän halua “pakottaa” meitä tiettyyn tyyliin, vaan kokee tehtävänsä olevan antaa meille neuvoja tekniikan suhteen sekä auttaa oppimaan mahdollisimman taloudellisesti voimavarojamme käyttäviksi kiipeilijöiksi.

Ja muuten…ei sen limitinkään löytyminenkään kauaa ottanut. Kun siirryimme hiukan negatiiviselle (eli ulospäin kallistuvalle) seinälle, varsin nopeasti maan vetovoima voitti ja löysimme itsemme killumasta köyden varassa.

Axelin lähtiessä jäimme vielä hetkeksi. Aika oli lentänyt ja uudet oivallukset sytyttäneet valtaisan palon harjoitella. Kun valmentajamme aina silloin tällöin hypähti juoksutennareissaan ja löysissä verkkareissaan seinän alaosan otteille näyttääkseen jotain, henkeni melkein salpautui tavasta, jolla hänen kehonsa mukautui seinään ja jokainen liike näytti tanssilta. Sellainen syntyy vain tuhansien harjoitustuntien tuloksena.
Olisi niin kovasti tehnyt mieli kokeilla vielä vähän. Olisin niin kovin halunnut tulla heti edes ihan pikkuisen paremmaksi.

Mutta valitettavasti seinätanssin yrittäminenkin jäi unelmaksi, sillä sormenpääni olivat niin tulessa, ettei niillä tarttuminen otteisiin enää kertakaikkiaan onnistunut. Tyylini oli näissä treeneissä todellakin vapaa, ja nyt vaan ei enää tainnut olla jäljellä yhtään nahkoja, joiden varassa roikkua. Mitä luulet, monetko sormenpäänahat tarvitaan ennenkuin olemme valmiita Matterhornille?

Muuten…
Tiesitkö, että kiipeilykeskuksien jokaisella seinällä on monta reittiä, jotka ovat vaikeustasoltaan eriasteisia. Eri reitteihin kuuluvat otteet (eli värikkäät käden- ja jalansijat) tunnistaa väreistä. Eli kiivetessäsi jotain tiettyä reittiä, käytät vain sen värisiä otteita. Suomessa sisäseinäkiipeilyn tasot alkavat yleensä 4:sta. Kunkin reitin tasoa ilmaisevan numeron rinnalla käytetään kirjainparia, joka voi olla a, b tai c, eli 4a on helpoin 4-tason reitti. 4c:n jälkeen siirrytään 5-tasolle. Kirjainten lisäksi käytetään toisinaan vielä +-merkkiä osoittamaan, että reitti on tasonsa “yläpäässä”.

Reitit on suunniteltu edistyneiden kiipeilijöiden toimesta. Kun ihmettelimme, miksi osa samantasoisista reiteistä tuntuu merkittävästi vaikeammalta kuin toiset, Axel muistutti, että täysin objektiivista tai mitattavaa systeemiä määrittää reittien vaikeutta suhteessa toisiinsa ei ole.
Kunkin reitin vaikeusaste on siis sen suunnitelleen kiipeilijän näkemys asiasta. Muut kiipeilijät voivat olla eri mieltä määrityksestä, mutta yleensä (ainakin Suomessa) reitin suunnittelijan näkemystä pidetään lähtökohtaisesti “oikeana”.

Perus kiipeilykeskusten seinillä vaikeimmat näkemäni reitit ovat 8-tasoisia. Joskus olen ujosti kasialkuista reittiä kokeillut – ja tuskin paria metriä päässyt. Eli taitavat nahat vielä muutamaan kertaan kuoriutua sormenpäistä ennenkuin päästään seinätanssin pariin. Mutta jostain on aloitettava!

 Mont Blancin huipulla kesällä 2018

p.s. Taas muistutan, että tässä tekstissä olevat suorat lainaukset on kirjoitettu muistini pohjalta, ja esittämäni tiedot perustuvat omien tutkimusteni pohjalta luomaani ymmärrykseen. Eli tekstin kaikki mahdolliset asiavirheet ovat minun. Korjaukset virheisiin ovat toivottavia ja opastusta arvostan kovin!

Page 1 of 3

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén